torstai 28. tammikuuta 2021

Heli Karjalainen: Aika on

 

Löysin tämän kirjan eilen kirpputorilta, ja kun oli kerrankin näin ohut kirja, lukaisin sen heti. Takakannesta kävi ilmi, että kirjassa pohditaan ihmisen elämää Saarnaajan kirjan kolmannen luvun pohjalta. Sitä sen sijaan ei kerrottu, että tämä onkin nuortenkirja, mutta kun aloin lukea, se kävi kyllä ilmi nopeasti. Mutta olihan tässä aikuisellekin jotain mietittävää. 

No, kun kustantajana on Lasten Keskus, olisihan voinut hiukan aavistella, mutta muistaakseni olen joskus lukenut Lasten Keskuksen kirjan, joka oli täysin aikuisille suunnattu, joten mistä näitä voi tietää. 

Joka tapauksessa Raamatussa Saarnaajan kirjan kolmas luku alkaa toteamuksella, että kaikella on määräaika, ja sitten seuraa pitkä luettelo siitä, millä kaikella on aikansa. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika on surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia - ja niin edelleen. 

Näistä jokaisesta kohdasta on tässä kirjassa oma lyhyt lukunsa: aukeaman ensimmäisellä sivulla on lyhyt pohdiskeleva teksti aiheesta ja toisella sivulla on siihen liittyvä runomuotoinen rukous. Osassa luvuista pohdinnat liittyvät selvästi nuoren elämään, kuten murrosikäisen ongelmiin vanhempiensa kanssa ja tulevaisuuteen liittyvien valintojen tekemisen vaikeuteen. Esimerkiksi eräässä kirjan rukouksessa käydään läpi sitä, miten nuori haluaisi joskus vain lentää heti ulos pesästä, ja sitten taas tuntematon vapaus ja vastuu pelottavatkin, ja tekee mieli palata lapsuuteen. 

Monet pohdinnat sopivat kyllä elämään yleensäkin, mutta ne on kirjoitettu niin yksinkertaisesti, että ne sopivat parhaiten ihmiselle, jolla ei vielä ole paljoa elämänkokemusta. Siis nuorelle. Kun ajattelen omaa nuoruuttani, olisin kyllä varmasti silloin pitänyt tästä kirjasta. Mutta kyllä tässä oli nytkin paljon hyvää ja ajatuksia herättävää, joten sopii kirja aikuisenkin käteen. 

Kirja käsittelee elämisen ihanuutta ja vaikeutta, ihmissuhteita, rakkautta. Toisaalta rakkauden kaipausta, toisaalta kuitenkin läheisyyden pelkoa. Suuttumista, riitoja, sopimista. Vanhasta luopumista, uuteen siirtymistä. Etsimistä ja epävarmuutta. Omana itsenään olemista. Iloa ja surua. Elämän kaikkia värejä. 

Muutamia lyhyitä otteita eri teksteistä: 

Joskus kuvittelu voi hetkeksi helpottaa oloa, mutta tulee aika jolloin vaikeudet täytyy kohdata kasvoista kasvoihin. 

Jos hetket ovat simpukoita, nauru on helmi simpukan sisällä. Se on lahja joka tulee yllättäen ja jonka voimme tallettaa itseemme. 

Etsiminen on meidän tehtävämme. Jumala vastaa, hän antaa meidän löytää silloin kun on löytämisen aika. 

Jokainen hetkemme pysyy meissä aina. Jokainen ihminen, jonka olemme kohdanneet, on meissä läsnä joka hetki. Me olemme sitä mitä olemme eläneet. 

On hyvä tietää, että Jumala näkee nekin syyt ja seuraukset, joihin me itse emme ylety. Hän itse sanoo meille: Rauhoitu. Minä hallitsen kokonaisuuden. Ota sinä osa, yksi hetki kerrallaan ja hyväksy se. Minä pidän huolen kokonaisuuden muodostamisesta. Sinä voit heittäytyä elämän varaan ja luottaa siihen että kaikella on aikansa. 

Ja vielä ote yhdestä rukouksesta (luvusta Aika on etsiä): 

Herra 
ethän anna minun väsyä 
olethan lähellä silloinkin 
     kun minä en sitä tiedä 
Joskus sinä olet 
     niin hiljaa 
ja minä kysyn yöltä 
     onko sinua lainkaan 
Ja hiljaisuus vastaa: 
     kuuntele 
minä saavun hiljaisin askelin. 


Lasten Keskus 1984, 4. painos 
63 sivua 
Kannen kuva: Porvoon museo, Seppo J. J. Sirkka 

tiistai 26. tammikuuta 2021

Pirjo Alajoki: Peloista rohkeaan elämään

 

Pirjo Alajoen kirja Peloista rohkeaan elämään käsittelee pelkoa monipuolisesti sekä psyykkisestä että hengellisestä näkökulmasta; onhan kirjoittaja sekä psykologi että tunnustava kristitty. 

Kuten teoksen alussa todetaan, on olemassa elämää suojelevaa pelkoa, joka saa itsesuojeluvaistomme toimimaan niin, että vältämme vaarat ja vahingot. Kuitenkin on myös paljon elämää haittaavaa pelkoa, ja siitähän tässäkin kirjassa luonnollisesti on kysymys. 

Aluksi Pirjo Alajoki käsittelee psyykkisiä pelkoja: ahdistuneisuushäiriöitä, murehtimista elämäntapana, sosiaalisia pelkoja, fobioita, paniikkikohtauksia ja traumaattista stressiä. Myös elämänkaaren eri vaiheisiin eli eri ikäkausiin liittyy omat pelkonsa; niille on kirjassa oma lukunsa. 

Kiinnostava oli luku Median rooli peloissa, joka käsittelee sitä, miten media voi negatiivisella uutisoinnilla lisätä ihmisten pelkoja. Media myös muokkaa yleistä mielipidettä. Tämä luku oli tällä hetkellä erityisen kiinnostava, koska kirja on ilmestynyt vuonna 2010, jolloin sikainfluenssa oli tuoreessa muistissa, ja sen ajan kuvaukset kuulostivat tällä hetkellä kovin ajankohtaisilta. Paitsi että nyt tilanne on pahempi kuin silloin. 

Kristillinen näkökulma on Alajoen kirjassa erittäin vahvasti esillä, ja hän käsitteleekin myös Jumalan tuomaa turvaa pelkojen keskellä ja jumalanpelkoa, jonka pitäisi olla ihmispelkoa suurempi, että voisimme rohkeasti elää kristillistä uskoamme todeksi Jeesukseen vihamielisesti suhtautuvan maailman keskellä. Alajoki kirjoittaa sellaisistakin pelottavista aiheista, joista nykyään enimmäkseen vaietaan: Jumalan vihasta ja kadotustuomiosta. 

Hengellisinä pelkoina kirjassa käydään läpi muun muassa kuolemanpelko ja huonon omantunnon aiheuttama pelko. Meillä lännen kristityillä on lisäksi puutteellinen kärsimyksen teologia, mistä syystä pelkäämme kärsimystä ja pyrimme kaikin keinoin välttämään sitä sekä tavoittelemme mahdollisimman helppoa elämää, vaikka Raamatun mukaan myös kärsimys on osa kristillistä elämää. 

Kirjan lopussa on sekä psykologisia että hengellisiä keinoja pelon voittamiseen. Eräs hyvä hengellinen keino on tämä: 

Pelon vallatessa sydämemme on hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin ja kiittää Jumalaa siitä, miten hän on pitänyt meistä huolta tähän asti, miten hän on varjellut, auttanut, johdattanut ja antanut voimaa mennä läpi vaikeuksista. Meitä vahvistaa, kun muistutamme itseämme siitä, että Jumala on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on voimallinen auttamaan nyt, koska on auttanut aiemminkin. Me voimme itse kukin katsoa taaksepäin kaikkia niitä asioita, joita olemme pelänneet. Suurin osa niistä ei ole varmaan toteutunut, vaikka jotkut ovat toteutuneet, mahdollisesti jotkut pahimmatkin pelot. Niidenkin kanssa on selvitty tavalla tai toisella. 

Peloista rohkeaan elämään on hyvin vahvasti kristillinen kirja, joka ottaa muun ohella kantaa myös yhteiskunnallisiin ja moraalisiin kysymyksiin. 

Mieleeni jäi vielä kiinalainen sananlasku, joka tuntui ihmeen rauhoittavalta: Mene suoraan vaaran ytimeen, sillä siellä löydät itsellesi turvan.  

Kustannus Oy Uusi Tie 2010 
288 sivua 
Kannen ulkoasu: Mainostoimisto Aada 

lauantai 23. tammikuuta 2021

Qiu Xiaolong: Punapukuiset naiset

 

Suomentanut Kristiina Savikurki 

Tämä kiinalaissyntyisen Qiu Xiaolongin dekkari on odottanut hyllyssäni jo muutaman vuoden, eikä kiinnostuksesta ole ollut puutetta, mutta kaikkea ei millään ehdi lukea heti. Itse asiassa kysymyksessä on Shanghaihin sijoittuvan dekkarisarjan viides osa, enkä ollut lukenut aikaisempia osia, mutta aloitin nyt kuitenkin tästä, kun se kerran sattui olemaan omassa hyllyssä. 

Ylikomisario Chen Cao on virkavapaalla; hän on aikoinaan opiskellut yliopistossa kirjallisuutta ja aikoo nyt jatkaa opintojaan. Hänellä on työn alla kirjallisuustutkielma klassisten rakkaustarinoiden ristiriitaisesta tematiikasta, mutta siihen keskittyminen käy koko ajan vaikeammaksi, kun Shanghain historian ensimmäinen sarjamurhaaja alkaa piinata kaupunkia. 

Ei niin, etteikö Shanghaissa olisi sarjamurhia tehty ennenkin, media oli vain pidetty niin tiukassa kontrollissa, ettei niistä ollut tiedotettu. Sarjamurha olisi viitannut poliisin tehottomuuteen, ja se oli vihjaus, jota valtion rahoittamat lehdet mieluiten välttivät. 

Nyt ollaan 90-luvun puolivälissä, ja Kiina elää keskellä yhteiskunnallista murrosta. Lehdet eivät enää ole valtion rahoittamia, Shanghaissa on paljon äkkirikkaita, moni asia on toisin kuin ennen. 

Mutta kuka murhaa nuoria naisia viikon välein ja jättää heidän ruumiinsa julkisille paikoille perinteiseen kiinalaismekkoon, punaiseen qipaoon, puettuina - ja miksi? Kirjallisuustieteellisten pohdiskelujensa lomassa Chen Cao alkaa tutkia punaisen qipaon historiaa ja siihen liittyvää symboliikkaa. Chen on kääntänyt kiinaksi länsimaisia dekkareita ja käyttää tutkinnassa hyväkseen niistä omaksumaansa psykoanalyyttista menetelmää. 

Murhat tuntuvat vain jatkuvan, ja murhaaja käy entistä rohkeammaksi; hän iskee jopa poliisien nenän edessä. Poliisi on voimaton. Miten he saisivat murhaajan henkilöllisyyden selville? 

Tutkinnan lomassa käydään lukuisia kertoja ravintoloissa syömässä mitä erilaisimpia kiinalaisia ruokia. Tämä onkin sellainen kulinaristin dekkari, että laitoin tunnisteisiin myös sanan ruoka, jos joku haluaa lukea kirjan, jossa syödään paljon. 

Osa ruuista on kyllä jo todella julmia ja järkyttäviä. En ollut moisista kuullutkaan. Ruokalistalla saattaa olla eläviä katkarapuja (jotka vielä sätkivät suuhun laitettaessa), eläviä rottia, elävältä keitettyä kilpikonnaa - ja karmeimpana kaikista elävän apinan aivoja. Aivot sahataan elävän apinan päästä asiakkaan katsellessa... tätä ruokalajia kukaan kirjassa ei tosin halunnut syödä, joten joku raja kiinalaisillakin sentään on! 

Ruuan ohella kiinnostavaa on kiinalaisen yhteiskunnan, kulttuurin ja tapojen kuvaus. Kiina on minulle hyvin vieras maa, joten luin suurella mielenkiinnolla kaikesta mahdollisesta. 

Kirjassa puhutaan paljon kulttuurivallankumouksen aikana koetuista vääryyksistä. Juuri sinä aikana syntyneet traumat liittyvät lopulta tarinaan vahvasti. 

Teistä tuntuu ehkä, ettei kukaan ymmärrä teitä: kulttuurivallankumouksen hirmutyöt ja järjettömyydet ovat muokanneet teitä niin kovalla kouralla. Te olette ikään kuin niistä kauheista tapahtumista koottu tietokoneohjelma, joka pakottaa teidät toimimaan tietyllä tavalla; te ette itsekään pysty ymmärtämään sitä. 

Kansilehdellä kerrotaan, että Yhdysvaltoihin vuonna 1988 muuttaneen Qiu Xiaolongin dekkareita on käännetty myös kiinaksi, mutta koska teosten yhteiskunnallinen analyysi on niin tarkkanäköistä, kiinankielisissä versioissa Shanghai on muutettu nimettömäksi kaupungiksi ja poliittisesti arveluttavia lausuntoja on lievennetty... Lukiessani ymmärsin kyllä hyvin, että Kiinan viranomaisilla voi välillä mennä palkokasvi nenään tällaisen kirjan äärellä.  

Kirjailijan tausta näkyy teoksessa vahvasti; hän on nimittäin runoilija, kääntäjä, kirjallisuustieteen tohtori ja kirjallisuudentutkija. Chen Caon tutkintojen lomasta löytyykin todella paljon kirjallisuusviittauksia, runoutta ja erilaisten tekstien analysoimista. 

Kiinalaisen kulttuurin, kirjallisuuden, kiinalaisten nimien ja kaiken mahdollisen kiinalaisen pyörteissä pääni oli välillä pyörällä. Kiinalaiset nimetkin ovat sellaisia, etteivät ne kaikki jää mieleen. Kun johonkin henkilöön viitattiin selvästi jo toistamiseen, en muistanut koskaan kuulleenikaan hänestä. Ja joskus myös samantyyppiset henkilöiden nimet sekoittivat päätäni, varsinkin jos heistä puhuttiin samassa yhteydessä. 

Joka tapauksessa juuri kaikki tuo kiinalainen oli tässä kirjassa niin kiehtovaa, että aion ehdottomasti lukea jatkossakin Qiu Xiaolongin dekkareita. Siitäkin huolimatta, että loppuratkaisu ei yllättänyt. Mutta se on helppo antaa anteeksi, kun teos oli muuten niin kiinnostava. 

Otava 2009 
371 sivua 
Alkuteos Red Mandarin Dress 2007 

Kirjasta muualla: 

lauantai 16. tammikuuta 2021

Patricia St. John: Until the day breaks...


Patricia St. John tunnetaan parhaiten kristillisistä nuortenkirjoistaan, joita minäkin luin 80-luvulla. Mutta on häneltä ilmestynyt jotain muutakin, ainakin tämä englantilaisen lähetystyöntekijä Lilias Trotterin elämäkerta. Tätä ei kai ole suomennettu, ei ainakaan minun tietääkseni. 

Lilias Trotter teki uraauurtavaa työtään Algeriassa vuosina 1888-1928 eli peräti 40 vuoden ajan. Hän oli taiteellisesti hyvin lahjakas ja olisi voinut saavuttaa mainetta sillä rintamalla, mutta valitsi toisin ja lähti lähetystyöhön. 

Lähetysjärjestö ei hyväksynyt Liliasta työntekijäkseen terveydellisistä syistä, joten hän lähti itsenäisesti muutaman muun naisen kanssa. Työntekijäjoukko kasvoi vähitellen vuosien varrella (miehiäkin tuli myöhemmin mukaan), eikä Liliaksen terveydessä tuntunut olevan mitään vikaa ennen kuin kolmena viimeisenä vuotena. Hän jaksoi muun muassa tehdä pitkiä, raskaita matkoja kauas aavikolle. 

Työ muslimien parissa ei ollut helppoa, mutta aina jotkut tulivat uskoonkin. Paljon jouduttiin kokemaan pimeyden voimien vastustusta, sisäistä ja ulkoista painostusta, erityisesti aina silloin, kun Jumala oli jotenkin siunannut ja kun työssä oli koettu voittoja. 

Monet uskoontulleet luopuivat uskosta ennemmin tai myöhemmin, koska heidän osansa ei ollut helppo. Niin kuin nykyäänkin muslimimaissa vainotaan kristittyjä, niin vainottiin myös silloin. Muutama nainen joutui perheenjäsentensä tappamaksikin. 

Mutta myös ihmeellistä Jumalan sanan janoa oli monilla. Kun naiset vierailivat aavikolla, heidän jakamansa kirjallisuus meni kuin kuumille kiville: 

The men, everywhere in the desert, were eager for books. "I am reading and reading", one man said. "We are all reading; we have never had these books before." 

Tästä oli ihanaa lukea; se muistutti minua kaukaisesta kesästä, jolloin olin OM:n tiimin kanssa eräässä satamassa jakamassa kirjallisuutta kesälomalle matkustaville pohjoisafrikkalaisille. Siellä oli valtavat autojonot, ihmiset joutuivat odottamaan tuntikausia ja olivat yllättävän ilahtuneita saadessaan luettavaa, vaikka se oli kristillistä. Monet juoksivat meidän luoksemme saadakseen itselleenkin luettavaa, kun näkivät toisten saavan. Se oli kesä, jona katselimme Marokon vuoria Gibraltarinsalmen yli... ja kesä, jona myös ostin tämän kirjan. 

Vaikka työ oli vaikeaa, Lilias ja hänen työtoverinsa saivat vuosien varrella kokea myös paljon Jumalan siunausta, ja läpimurtojakin tuli. Olin yllättynyt tästä, koska alkaessani lukea kirjaa ajattelin jotenkin, ettei siellä varmaan tapahtunut yhtään mitään koko neljänkymmenen vuoden aikana... 

Kirjassa on mukana paljon otteita Liliaksen päiväkirjasta, joka tuntuu olevan täynnä hyvin syvällistä hengellistä pohdintaa. Näistä hänen pohdiskeluistaan lukijakin saa paljon siunausta itselleen. Erään kerran Lilias oli matkustanut muulilla vuoristossa ja huomannut muulien olevan omassa elementissään jyrkillä, vaarallisilla poluilla, mutta tasaisella maalla ne kompastelivat. Lilias toteaa: 

It is because creatures of the mountain are so at home in difficult places that they are the easiest of any to them. Praise God that our Beloved finds difficulties the most natural places in which to act... the easiest way of approach to our souls. 

Kirjassa on myös kiinnostavaa Algerian kuvausta. Siinä ollaan pääkaupunki Algerissa ja sen lisäksi muun muassa aavikolla, Marokon rajan suunnalla ja Kabylian vuoristossa. Olin lukenut tämän kirjan joskus silloin kauan sitten ja unohtanut jo kaiken, joten oli ilo tehdä nyt pitkästä aikaa tällainenkin nojatuolimatka Algeriaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kirja oli hengellisessä mielessä erittäin siunattu lukuelämys ainakin minulle. 

Lopussa on myös lyhyt luku Algeria today, mutta sen tiedot ovat tietenkin nyt jo 30 vuoden takaa. 

Patricia St. John itse työskenteli 27 vuotta samalla alueella, käsittääkseni Marokossa, joten Pohjois-Afrikka on hänelle tuttua seutua. 

OM Publishing 1990 
223 sivua 

tiistai 12. tammikuuta 2021

Anu Heiskanen (toim.): Kuntta - Ulkosuomalaisten antologia

 

Kuntta on ulkosuomalaisten antologia, josta en olisi koskaan kuullut, ellei yksi kirjan kirjoittajista olisi maailmalla asuva ystäväni. Kirja on ollut minulla lainassa jo monta kuukautta, enkä enää tajua, miten en saanut sitä luettua aikaisemmin, koska se osoittautui niin koukuttavaksi, että minun oli luettava se kertaistumalta läpi. 

Kunttahan tarkoittaa siirtovarvikkoa, ja sopii siksi hyvin kuvaamaan myös ulkosuomalaisia, jotka ovat irrottaneet juurensa kotimaan kamaralta ja siirtäneet itsensä jonnekin muualle. 

Antologiassa on mukana 34 ulkomailla pitkään asunutta suomalaista. He ovat asuneet yhteensä 40 maassa; moni on asunut useammassakin kuin yhdessä maassa. Muutamilla heistä kokemusta on myös Aasiasta, Afrikasta sekä Etelä-Amerikasta, mutta suuri osa kirjan tarinoista kertoo kuitenkin länsimaisesta elämänmenosta. 

Kirjassa on mukana hyvin monenlaisia tekstejä. Muun muistelemisen ja pohdiskelun ohella lukija pääsee maistelemaan runoja, novelleja ja kirjeitä. Mukaan on päässyt jopa muutamia suomalaissiirtolaisten kirjeitä 1900-luvun alusta. Kaiken kruunaa Englannissa asuvan Heta Lumsdenin elämänmakuinen radiokuunnelma Kesävierailu, jossa Suomessa asuva Riitta on kovin kateellinen ja katkera siitä, miten tohkeissaan vanhemmat ovat hänen Englannissa asuvan Liisa-siskonsa Suomen-vierailusta. "Ei tässä kuule mitään Englannin kuningatarta odoteta, (mutisee) vaikka kyllä se joskus siltä vaikuttaakin..." 

Kirjoituksissa on tunnelmia laidasta laitaan - kaikki elämän sävyt. On haikeutta, ikävää ja joskus suruakin, on iloa, huumoria ja koomisia huomioita. Monet kerrat sai jopa nauraa. Kuten vaikka norjalaiselle poikaystävälle, joka kehui tyttöystävän innolla leipomia karjalanpiirakoita melko vaisusti ja totesi: "Mutta ehkä niitä voisi vähän elävöittää täyttämällä piirakka riisipuuron sijasta nakkimuhennoksella?" Kyseinen tyttöystävä, Ulla-Maija Ahokas, toteaa: "En puhunut hänelle viikkoon." 

Tai kun ulkosuomalainen itsenäisyyspäivänä polttaa kahta kynttilää ikkunalla ja kuuntelee suuren juhlallisuuden vallassa Veteraanin iltahuutoa sekä Finlandia-hymniä. Seuraavana aamuna naapuri on oven takana osaaottavan näköisenä ja kysyy, kuka on kuollut, kertoo Irlannissa asuva Merja O'Connor. 

Kuntta ei olekaan kirja pelkästään ulkomailla asumisesta, vaan kaikesta siitä, mikä on suomalaista ja mikä tulee suomalaiselle entistä rakkaammaksi, kun hän asuu jossain muualla. Uusiin maihin kotiutumisen ohella kirja on täynnä Suomi-nostalgiaa ja Suomi-rakkautta. 

Kirjoittajat pohtivat identiteettiään ja sopeutumistaan. Jokaisella on ollut omanlainen historia myös näissä asioissa. Jotkut ovat sopeutuneet enemmän, toiset vähemmän; ovatpa jotkut lopulta palanneet Suomeenkin. USA:ssa asuva Anna Räisänen miettii: 

Voivatko sopeutuminen ja kaipuu kulkea käsi kädessä? En ole kieleltäni tai kokemuksiltani täysin ulkomaalainen, enkä ole myöskään kokonainen suomalainen, sillä 40 vuoden poissaolo on jättänyt jälkensä. En ole enää täydellinen missään maassa. 

Ecuadorissa asuva Joanna Sormunen puolestaan kertoo: 

Vuosien varrella elämäni on heilunut näiden kahden ääripään välillä. Välillä tuntuu, että olen vain yksi ecuadorilainen muiden joukossa. Kaikki ympärilläni ovat niin tottuneita minuun, etteivät enää näe gringaa, vaan pelkän Joannan, joka on yksi meistä. Ja sitten jokin asia rikkoo tuon kuvitelman täydellisestä assimilaatiosta. 

Oman lähipiirini ulkosuomalaisten kautta tämä aihe oli minulle erityisen kiinnostava, ja kuten sanottu, kirja oli todella mukaansatempaava lukuelämys. Avartava, koskettava, humoristinen - ja paljon muuta! Vain vähän pintaa pystyin tässä postauksessa jakamaan, mutta jos aihe kiinnostaa, Kuntta on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. 

OK-kirja 2020 
220 sivua 
Kansikuva: Anne Gandolfo 
Taitto ja ulkoasu: Jouni Korkiasaari 

Kirjasta muualla mm. 

maanantai 11. tammikuuta 2021

Kirsikka Myllyrinne: Happamat sitruunat - Elämää jaetulla saarella

 
Kirsikka Myllyrinne muutti perheineen Kyprokselle miehen työn perässä. Kirjassaan Myllyrinne kertoo, millaista on elää vieraassa kulttuurissa ulkosuomalaisena ja tuntea itsensä kielellisesti ja kulttuurillisesti viisivuotiaaksi. Miten paljon uuteen kulttuuriin pitää sopeutua, minkä verran voi pysyä omana suomalaisena itsenään? Pääseekö ulkopuolisuuden tunteesta koskaan eroon? Entä millainen maa on Kypros, millaisia ovat kyproslaiset? 

Happamat sitruunat on kiinnostava oppitunti ja nojatuolimatka samassa paketissa. Se kertoo ulospäinsuuntautuneista kyproslaisista, jotka kaikessa sosiaalisuudessaan eivät kuitenkaan kutsu kotiinsa hyvänpäiväntuttuja, vaan ovat hyvin perhe- ja sukukeskeisiä. Nainen on perinteisesti kotiäiti. Joka paikkaan mennään autolla, ja kävelevää sekä juoksevaa suomalaista ihmetellään. Perheessä voi muistaakseni olla yhtä monta autoa kuin on perheenjäseniäkin. 

Jos introvertti suomalainen ei ole juttutuulella, ei kannata lähteä kahvilaan, ei edes Nikosiassa, sillä vaikka se on pääkaupunki, elämä on sielläkin hyvin pikkukaupunkimaista. Omaa rauhaa löytyy onneksi luonnon helmasta: Kyprokselta löytyy satoja kilometrejä luontopolkuja, joilla ei välttämättä törmää kehenkään. Suomalainen metsään menijä nauttii. 

Kirsikka Myllyrinne harrastaa juoksemista, josta hän kertookin kirjassa paljon. Juostessa pääsee irrottautumaan ulkopuolisuuden kokemuksista ja muista arjen huolista. Kirja sopii urheilusta kiinnostuneille, koska juoksemisen lisäksi Myllyrinne kertoo hiukan myös esikoisensa jalkapalloharrastuksesta. 

Kirja kertoo myös esimerkiksi jaetun Kyproksen etnisistä jännitteistä ja Turkin hyökkäyksestä saarelle vuonna 1974. Se kuvaa paikallista itsenäisyyspäivän viettoa ja kertoo muutamista kyproslaisille tärkeistä henkilöistä: eräästä urheilusankarista sekä Kyproksen viimeisestä kuningattaresta, joka oli kotoisin Venetsiasta. 

Kirjallisuusihmisille erityisen kiinnostava luku on kirjan lopussa, jossa Myllyrinne pohtii kyproslaista kirjallisuutta. 

Itselleni herkkua oli erityisesti kaikki luonnon ja ympäristön kuvaus. Kypros vaikuttaa olevan kaunis maa, jossa mielellään kävisi, vaikka ulkosuomalaiseksi en itse jaksaisi ryhtyä (nuorena minäkin olin kyllä kovasti lähdössä maailmalle, mutta se oli silloin). Hatunnosto kaikille niille, jotka jaksavat taistella vieraan kielen ja kulttuurin kiemuroiden parissa! 

On hypättävä tuntemattomaan veteen. Polku ja kahvikupillinen kerrallaan tunnen juurtuvani tänne saarelle. Hitaasti, kuten auringon varjo siirtyy helteen valtaamalla aukiolla. Voiko minulla olla kaksi kotia? Nämä historialliset rauniot, venetsialaisten ajan akveduktit, pienet, kuluneet kahvilat keikkuvine pöytineen ja vesilaseineen, vuoristokylien akvamariinin siniset ikkunaluukut, ranta auringonnousun hetkellä, sirittävät kaskaat helleillassa - näissä on jo häivähdys tuttua maisemaa. Voiko juurtumiseni saarelle tapahtua salaa? Yksi kreikan sana kerrallaan? 

Avain 2020 
181 sivua 
Kansi: Emmi Kyytsönen 

Kirjasta muualla: 

tiistai 5. tammikuuta 2021

Kirjahyllyn aarteet 2

 
Kuva: Kirjasähkökäyrä

Olen osallistunut vuoden ajan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen, jonka koontipostaus löytyy klikkaamalla tästä. Haasteessa on luettu oman hyllyn kirjoja. Vuosi on nyt kulunut, ja on aika katsoa, miten paljon oikein tulikaan luettua. 

Joukossa on sellaisiakin kirjoja, jotka luin parin kuukauden sisällä niiden ostamisesta tai saamisesta, mutta aika paljon on kyllä todellisia hyllynlämmittäjiä, jotka ovat odottaneet lukuvuoroon pääsemistään pitkäänkin. Ja yhä edelleen sinne jää lukemattomia lukemattomia kirjoja. Itse otin tähän mukaan vain ennestään lukemattomia kirjoja, vaikka luin kyllä joitain oman hyllyn kirjoja myös uudestaan. 

Tässä haasteeseen lukemani kirjat aikajärjestyksessä: 

Eija ja Jukka Kuusisto, Anssi Orrenmaa: Pohojalaasuuren käsikirja 
Minna-Sisko Mäkinen: Sydän karrella 
Boualem Sansal: Hyvitys 
Susanna Sarimaa (toim.): Armon koskettamat 
Ken Follett: Teheran 
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie 
Paul Rusesabagina: Hotellinjohtaja 
Eowyn Ivey: Lumilapsi 
Francesca Marciano: Matka kuvien taakse 
Soheir Khashoggi: Kangastus 
Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat 
Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu toivosta 
Maarit Nurmi: Epäilyksen alla 
Anna-Maija Raittila: Ristin tien äärellä 
Tatiana de Rosnay: Mokka 
Kirsi-Klaudia Kangas: En enää laske tunteja 
Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton 
Ana Menéndez: Rakas Che 
Jasmin Darznik: Iranilainen tytär 
Paula Harkki: Kadonnut Karibialla 
Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö 
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois 
Idé Oumarou: Lähikuva 
Mohammed Dib: Sisäpiha 
Leena Sihombing: Kämmenenleveys Indonesiassa 
Janette Oke: Love Comes Softly 
Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa 
Patricia St. John: Millään ei ole enää väliä 
Marja-Sisko Aalto: Ikoni 
Janette Oke: Kerran kesällä 
Eeva Takala ja Petri Takala: Taivaan mittainen valonkaari 
Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat 
Carter Conlon: Älä pelkää 
Kati Kemppainen: Auringon varjot 
Craig Groeschel: #vaikeavalinta 
Delia Owens: Suon villi laulu 
Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki 
Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa 
Päivi Niemi: Rajansa kaikella 
Linda Olsson: Sonaatti Miriamille 
Heli Karhumäki: Tahdon, tahdon 
Tahmima Anam: The Good Muslim 

Laskujeni mukaan kirjoja on 52 kappaletta. En jaksa tarkistaa. Listalta saattoi myös jäädä jotain pois, mutta sitäkään en jaksa enää tarkistaa. Joka tapauksessa noin kolmasosa vuoden aikana lukemistani kirjoista tuli siis tähän haasteeseen

Muutenkin minua on usein harmittanut se, miten vähän oman hyllyn kirjoja on ehtinyt lukea kaiken kirjastohamstrauksen lomassa, joten oli hyvä päästä nyt käymään kunnolla käsiksi ihan ikiomiin kirjoihin. Ilman tätä haastettakin olin sitä suunnitellut, ja haaste oli tietysti pelkkää plussaa. 

Omalta osaltaan haasteen onnistumiseen vaikutti tietysti myös korona-aika, jota ei vuosi sitten haastetta aloitettaessa osattu aavistaakaan, ei ainakaan tässä mittakaavassa. Jotainhan oli koronasta jo kuultu, jostain tuolta kaukaa... Mutta kirjastossa tuli käytyä nyt selvästi vähemmän kuin normaaliaikoina. 

Mukava haaste. Omien kirjojen lukeminen jatkukoon! Kuin myös lainattujen, totta kai!  

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

 

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi 

Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on yksi lempiromaaneistani, mutta sen jälkeen lukemani Olssonin teokset ovat olleet vain ihan ok, ei mitenkään erityisiä. Minulla oli kuitenkin tunne, että Kun mustarastas laulaa voisi olla minun kirjani, joten päätin lukea vielä sen. Ja hyvä niin, sillä tämä oli taas sellaista hurmaavaa Olssonia, johon todella ihastuin. 

Kirja kertoo kolmesta yksinäisestä henkilöstä, jotka asuvat samassa rapussa tukholmalaisessa kerrostalossa. Leskeksi jo vuosia sitten jäänyt seitsemänkymppinen Otto on luopunut antikvariaatistaan ja jäänyt eläkkeelle. Nuori Elias on lahjakas sarjakuvapiirtäjä, jonka kanssa Otto on ystävystynyt. He syövät yhdessä aina tiistaisin. Eliaksella on lukihäiriö, eikä hän pysty juuri lukemaan, mutta Otto kertoo hänelle lukemistaan kirjoista. Elias itse tekee sarjakuvakirjoja, mutta tekstit niihin on aina tehnyt hänen hyvä ystävänsä Maja. 

Otto suree näin jälkeenpäin sitä, että kun hänen vaimonsa vielä eli, kirjat olivat hänelle liian suuri pakkomielle, josta hän ei pystynyt luopumaan. Siksi Otto antoi elämän kulkea ohitseen eikä juuri huomioinut vaimoaan, kunnes oli liian myöhäistä. Nykyään mies on valmis lahjoittamaan kirjojaan toisille; hän ei ole niistä enää liian riippuvainen. 

Kolmas henkilö on arvoituksellinen Elisabeth, joka on vasta jokin aika sitten muuttanut taloon. Muuttopäivän jälkeen hänestä ei ole nähty vilaustakaan, asunnosta ei näy koskaan edes valoja eikä sieltä kuulu ääniäkään. Nainen on täysin hautautunut yksinäiseen asuntoonsa - mutta miksi? Mitä hän pakoilee? 

Kerran posti tuo kuitenkin Elisabethille tarkoitetun paketin vahingossa Eliakselle, ja tämä yrittää toimittaa sen naiselle, joka ei kuitenkaan avaa ovea. 

Lopulta erinäisten tapahtumien seurauksena kaikista näistä kolmesta henkilöstä tulee kuitenkin ystäviä, kun Elisabethkin uskaltautuu avautumaan elämälle ja ulkomaailmalle. Siitäkin huolimatta, että toivo on pelottavaa, koska kun ihmisellä on toivoa, hänellä on myös menetettävää. 

Näitä kolmea ystävystä yhdistävät juuri kirjat, ja siksikin Kun mustarastas laulaa on ihanaa luettavaa meille kirjallisuusihmisille. Kirjojen kautta Elisabeth, Elias ja Otto pohtivat omaa elämäänsä. Ennen kaikkea teos kuvaa sykähdyttävästi sitä, miten yksinäiset ihmiset löytävät toisensa ja miten sekä ystävyys että rakkaus sulattavat heidän haavoittuneita sydämiään. 

Tämä kirja onkin ylistyslaulu elämälle, ystävyydelle, rakkaudelle, kirjallisuudelle, keväälle ja kesälle. Mustarastaalla ihanine lauluineen on myös oma merkittävä roolinsa tässä tarinassa. 

Kerrassaan nautinnollinen lukuelämys, kaunis ja herkkä. Tästä kiitos kuuluu myös kirjan suomentaneelle Anuirmeli Sallamo-Laville

Ikkuna oli puoliavoimena ja viileää yöilmaa puhalsi keittiöön. Kirja oli pieni ja ohut, mutta hän luki kaikessa rauhassa ja nautiskeli sanoista. Aika ajoin hän nosti katseensa kirjasta ja nautti hetken ulkoa leijuvista tuoksuista. Hän veti syvää henkeä ja mietti, olikohan vanha tuomi pihassa alkanut kukkia. Ehkei sentään - oli vielä varmaan liian aikaista - mutta ilmassa tuntui selvästi uutta makeutta. 

Gummerus 2015 
320 sivua 
Alkuteos I skymningen sjunger koltrasten 2014 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

perjantai 1. tammikuuta 2021

Elina Rautio: Minun paikkani - Tarinoita kutsumuksesta ja sen löytämisestä


Tämän kirjan sain luettua loppuun eilen eli viime vuoden puolella, mutta bloggaaminen jäi uuteen vuoteen 2021. 

Kasvatustieteen tohtori Elina Rautio on perehtynyt kutsumuksen tematiikkaan väitöskirjassaan, ja hänellä on tosiaan tästä aiheesta paljon hyviä ja syvällisiä ajatuksia. Tohtoritaustasta huolimatta tämä kirja ei ole mitenkään akateeminen, vaan puhuu ihan tavallisen ihmisen kieltä. Toiseksi kysymyksessä on kristillinen kirja

Kuten jo kirjan nimestä ilmenee, mukana on monen henkilön omat tarinat kutsumuksensa löytämisestä ja toteuttamisesta. Mutta lisäksi näiden tarinoiden jälkeen on yleistä pohdintaa kutsumuksesta. Nämä molemmat osiot avaavatkin aihetta hienosti. 

Kirjassa on mukana tarinoita hyvin erilaisista kutsumuksista: on pikaluistelija, sijaisäiti, kristillisen avioliittotyön Suomessa aloittanut pariskunta, ihmiskaupan uhreja auttava nainen, bibliodraamaohjaaja, bioprosessitekniikan emeritusprofessori, mediatyötä tekevä aviopari, Suomen Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja ja niin edelleen. 

Näiden henkilöiden tarinat rohkaisevat näkemään, miten monella eri tavalla Jumala voi johdattaa ja miten hän voi kääntää myös vaikeat kokemukset parhaaksemme ja meidän kauttamme toisten parhaaksi. Seksuaalisesti hyväksikäytetystä, masennuksen kokeneesta tai entisestä vangista voi tulla toisten samaa kokeneiden auttaja. 

Kirja painottaa sitä, miten aivan tavallinen maallinenkin työ voi olla kutsumustyötä, kuten jo Luther opetti. Herätyskristillisissä piireissä annetaan helposti ymmärtää, että vain "hengellinen" työ on tärkeää ja kutsumustyötä. Tällaisen ajattelun uhreina joillakin meistä vierähtää vuosikaudet. Raution opetuksessa on ihanan vapauttavana se ajatus, että ihminen on kutsuttu tekemään sitä, mille hänen sydämensä palaa ja mihin hänen persoonallisuutensa sopii. Se voi olla ihan tavallista maallista työtä ja toimintaa. Myös elämistä päivä kerrallaan arjessa siellä, missä olemme. Kutsumus ei ole jokin suuri asia kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan se on Jumalan tahdon mukaan elämistä tässä ja nyt. 

Tämä kirja pitäisi olla omana, niin paljon siinä on sellaista, mihin haluaisin palata vielä jälkeenpäin. Mieleeni jäivät esimerkiksi osuvat pohdinnat Raamatun vertauksesta, jonka mukaan seurakunta on Kristuksen ruumis. Niinpä ei kutsumuskaan tarkoita sitä, että joku "etenisi" jalasta kädeksi, vaan jalka saa pysyä jalkana ja käsi kätenä. Elina Rautio kirjoittaa: 

Jos ihminen on tehtävissä, jotka eivät vastaa hänen vahvuuksiaan, on kuin kädeksi luotu yrittäisi toimia jalkana tai haima muokata itseään maksan rooliin. Tämä johtaa paitsi huonoon lopputulokseen, myös uupumiseen. 

Niinpä kaikkien ei myöskään tarvitse olla suuna eli tehdä julistustyötä. Kokonaisuutena me kaikki vaikutamme omalla paikallamme, aivan kuten ruumiin eri jäsenetkin. Jokaisen tehtävä on arvokas. Jokainen saa olla juuri sellainen, jollaiseksi Jumala itse on hänet luonut.  

Toinen mieleeni jäänyt ajatus on se, että meillä voi kyllä olla jokin opittu taito, mutta emme välttämättä pidä sen käyttämisestä, koska se vie meiltä voimia. Luonnonlahja on sen sijaan jotain, minkä käyttämisestä nautimme. Sen käyttäminen sujuu meiltä luonnostaan ja antaa meille energiaa, ei vie sitä. 

Oman elämänsä tarkoitusta ja kutsumustaan etsiessään voikin kysyä itseltään, minkä tekemisestä minä nautin. Entä mitkä ovat arvojani; mitä pidän tärkeänä? Mille sydämeni palaa? Millainen olen persoonallisuudeltani? 

Itsetuntemuksen ohella kirja pohtii myös suhdettamme Jumalaan ja toisiin ihmisiin. 

Minulle henkilökohtaisesti Raution kirja oli todella rohkaiseva ja vapauttava lukuelämys. Ehkä sitä tosiaan saa olla oma itsensä; ehkä ei tarvitse yrittää väkisin jotain, mihin oma persoonallisuus ei sovi, vaikka siihen jotain taitoa olisikin. 

Loppuun muutama lainaus kirjassa tarinansa kertoneilta henkilöiltä. Sijaisäitinä toiminut Sisko Hellsten olisi halunnut lähetystyöhön, mutta terveydellisistä syistä hän ei voinut lähteä - eikä hän samasta syystä myöskään voinut saada kuin yhden biologisen lapsen. Hän toteaa: 

Nyt jälkeenpäin tajuan, että Jumala oli johdatuksessaan viisas, koska terveyteni ei olisi kestänyt lähetystyötä. Koen todella, että minun kutsumukseni on ollut tässä. Minulla on ollut aina haaveena iso perhe, ja tällä lailla sain lisää lapsia - ja nyt olen saanut myös lastenlapsia. 

Avioliittotyötä tehnyt Heikki Ranssi kertoo: 

Sydämemme palaa vieläkin avioliittotyölle. Uskon, että silloin tietää tekevänsä kutsumustyötä, kun ajattelee Paavalin sanoin: "Voi minua, ellen tätä tekisi." 


Päivä Oy 2016 
203 sivua 
Kansi: Juha Puikkonen / INNOverkko 

Kirjasta muualla: