Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Sydämeni käy vielä ala-astetta, nojaa seinään pääovien katoksessa ja pelkää. 

Antti Röngän esikoisromaani kertoo koulukiusatusta Aarosta, ja tuon ylläolevan otteen kirjasta näin kerran Instagramissa. Se viilsi syvältä.

Aaro aloittelee yliopisto-opintoja Jyväskylässä. Menneisyyden rankkojen kokemusten takia se ei kuitenkaan ole helppoa, ja vieläkin hänestä tuntuu, että hänessä on jotain vikaa ja ettei kukaan voi pitää hänestä. Aaro on arka ja epävarma, hän pelkää ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, häpeää itseään. Traumaattiset menneisyyden muistot nousevat esiin ihmisten seurassa. Tulee pelko, että kohta joku lyö tai sanoo jotain pahaa.

Moikkaan, nyökkään, hymyilen. He kerääntyvät ringiksi ympärilleni. He eivät tiedä, ettei minulla ole sellaisesta mitään kokemusta. Että viimeksi kun luokkakaverit kerääntyivät ympärilleni, minua alettiin tyrkkiä ja lyödä. Ja että takintaskussa sormeni puristavat Oxamin-liuskaa. 
  - Kato suakin näkee, Ville sanoo. 
  - Haha joo, sanon. 
  Puristan huuliani yhteen, rukoilen että mieleen tulisi jotain hauskaa. Mutta ei tule, ilmastointi vain humisee, ja lopulta joku tytöistä alkaa puhua muista asioista enkä minä uskalla sanoa enää mitään. 

Kirja kertoo vuorotellen nykyhetkestä ja Aaron kouluajasta. Niin vaikeaa kuin Aarolla onkin, kirja on kuitenkin hyvin lohdullinen ja terapeuttinen lukuelämys meille entisille koulukiusatuille ja varmasti muillekin, joille epävarmuus, ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat tuttuja. Rönkä kuvaa Aaron kokemuksia herkästi ja taitavasti; on helppo eläytyä hänen tunteisiinsa. On helppo tunnistaa Aarosta oma itsensä varsinkin juuri silloin parikymppisenä, kun yritti nousta omille siivilleen, mutta koulukiusaamismuistot olivat vielä liian tuoreessa muistissa.

Eikä tarina silti ole toivoton, vaan valoa ja toivoakin on. Vaikka Aaron on vaikea tutustua ihmisiin, kyllä hänkin lopulta löytää jonkun lähelleen.

Antti Rönkä on itse ollut koulukiusattu, ja teos pohjautuukin hänen omiin kokemuksiinsa. Eräästä blogista luin Röngän sanoneen, että kaikki mitä Aarolle kirjassa tapahtuu, on tapahtunut hänelle itselleen.

Olen iloinen, että uskalsin lukea Jalat ilmassa; onneksi sitä oli niin moni kehunut. Röngän teos on hyvin koskettava. Lämmin kiitokseni hänelle siitä, että hänellä oli rohkeutta kirjoittaa näin omakohtaisista kipeistä kokemuksista!

Keskellä aseman lattiaa seisoo matkalaukku, ja kun kuljen sen vierestä, olen varma että räjähdämme kaikki. Elämä kuitenkin jatkuu, aamupäivän pirteä häly, ja kun käännyn kulman taakse, olen jopa vähän pettynyt. Olisin kerrankin joutunut todelliseen vaaraan, saanut peloilleni syyn jonka kaikki hyväksyisivät. Matkailussa on parasta ehkä nimenomaan se, että voi joutua todelliseen vaaraan. Olisi raikasta joutua oikeaan vaaraan, sellaiseen joka koskee kaikkia muitakin, eikä pelkästään omaa kelpaamistani. Sellaiseen, jota voi pelätä yhdessä. Sellaiseen, joka ei johdu siitä että minä olen minä. 


Gummerus 2019 
224 sivua

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Rakkaudesta kirjoihin
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjasähkökäyrä 

Viisi naista, sata elämää - Tarinoita dissosiaatiohäiriöstä

Olin kuullut puhuttavan dissosiaatiohäiriöstä, mutta sen verran epämääräisesti, etten saanut oikein otetta siitä, mitä se todella on. Siksi olin kiinnostunut lukemaan tämän kirjan. Ja jos selvyyttä haluaa, niin juuri sitä tämä kirja kyllä antaa! Tässä asiasta kerrotaan niin, että sen ymmärtää - ainakin siinä määrin kuin tällainen sivullinen voi mitään ymmärtää.

Kirjan johdannon on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri, kokemusasiantuntija Anssi Leikola. Johdannossa hän avaa dissosiaatiohäiriön käsitettä. Vakavan lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen seurauksena ihmisen persoonallisuus jakautuu vähintään kahteen osaan. "Toisessa persoonallisuuden osassa on henkeä uhkaavan tilanteen laukaisema puolustautumisreaktio traumamuistoineen (EP) ja toisessa osassa pyrkimys jatkaa elämää ikään kuin traumaa ei olisi tapahtunutkaan (ANP)." Lyhenteet tulevat englannin sanoista "emotional part of personality" ja "apparently normal part of personality".

Kirjassa viisi dissosiaatiohäiriöstä kärsivää naista kertoo oman tarinansa. He ovat kokeneet todella järkyttäviä asioita, kuten väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja koulukiusaamista. Jotkut ovat myös olleet mukana jossain ahtaassa uskonnollisessa yhteisössä, esimerkiksi sellaisessa, jossa lasten hätää ei ole kuultu, kun heitä on hyväksikäytetty. Lukiessani naisten erilaisia kokemuksia totesin, ettei ole ihme, että mieli on alkanut dissosioida selvitäkseen tilanteesta.

Käytännössä henkilö voi vaikuttaa normaalilta, ja hänen normaali osansa tekee työtä tai opiskelee pärjäten ihan hyvin (ellei hän ole niin huonossa kunnossa, että on sairauseläkkeellä), mutta on tilanteita, joissa joku hänen monista persoonistaan astuu esiin ja alkaa huseerata (sana, jota joku käytti) eikä jälkeenpäin edes tiedä mitä on tehnyt ja missä ollut. Eräskin nainen oli täysin kadottanut monta tuntia päivästään, mutta huomasi omasta Facebook-päivityksestään olleensa elokuvissa; lisäksi laukusta löytyi leffalippu ja nenäliinoja, joten kysymyksessä oli kai ollut nyyhkyleffa.

Elokuvissa käyminen on vielä normaalia, mutta persoonat, riippuen siitä millaisia ovat, voivat tehdä hurjempiakin asioita. Yksi naisista löysi itsensä metsästä (ja olikohan huonossa kunnossakin siellä, en muista), eikä tiennyt, miten oli sinne päätynyt. Joku persoona voi myös järjestää kohtauksen, huutaa, riehua, särkeä paikkoja - eikä kyseinen henkilö itse muista tästä jälkeenpäin mitään. Nämä persoonat ovat eri ihmisillä erilaisia. Kirjassa naiset kertovat omista persoonistaan, joilla on jopa nimet, iät, tietyt luonteenpiirteet ja mieltymykset. Joku persoona voi olla lapsi ja toinen aikuinen. Eräs nainen kertoi, että hänen eri persoonillaan voi olla aivan vastakkaisia mielipiteitä ja ne voivat jopa väitellä keskenään. (Kuulostaa tutulta: tuota myös lempirunoilijani Fernando Pessoa harrasti; hänellä kun oli monia persoonia. Sitä en tiedä, saiko hän koskaan mitään diagnoosia.)

Kirjan viisi naista kertovat myös kokemuksiaan avun saamisesta, sairaalahoidosta, terapiasta ja lääkityksestä. Lääkityshän ei kirjan mukaan tehoa dissosiaatiohäiriöön. Joku on kyllä voitu aikaisemmin diagnosoida skitsofreenikoksi ja tunkea täyteen neuroleptejä, jotka ovat aiheuttaneet vain ikäviä sivuvaikutuksia ja vieraannuttaneet potilaan itsestään entistä enemmän.

Myös se kirjassa kerrotaan, mikä ero on psykoosilla ja dissosiaatiohäiriöllä. Dissosiaatio ei ole psykoottista. Lisäksi käy ilmi, että traumaperäinen stressihäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö (silloin kun se johtuu traumasta) muistuttavat hiukan dissosiaatiohäiriötä; niissäkin on samaa persoonallisuuden jakautumista, mutta ei yhtä voimakkaasti.

Toivottavasti en kirjoittanut ihan höpöjä, mutta suunnilleen tällaista kirjasta jäi mieleeni. Se on tosi hyvin kirjoitettu ja sekä koskettava että järkyttävä, mutta myös toivoa antava. Kirjan viisi naista ovat jokainen omalla kohdallaan toipumisen tiellä. He ovat lisäksi todella luovia ja taiteellisia. Kirjan upea kuvitus on heidän omaa käsialaansa. Nostan hattua heidän rohkeudelleen lähteä kertomaan tarinansa, joko omilla kasvoillaan tai tuntemattomana. Ei varmasti ole ollut helppoa sukeltaa kaikkiin menneisyyden muistoihin, joita naiset tässä kertovat, joku enemmän ja joku toinen vähemmän.

(Muistamisesta puheen ollen kuvaan kuuluu kylläkin myös se, ettei kaikkia menneisyyden asioita pysty edes muistamaan. Kestääkseen on täytynyt sulkea asioita niin täysin pois mielestään. Myös nykyhetkessä on muistikatkoksia, jotka ovat jotain paljon pahempaa kuin terveiden ihmisten normaalit unohtelut.)

"Voisit olla työkaverini tai seinänaapurini, etkä arvaisi, että minulla on dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Olen hauska ja iloinen, reipas ja ulospäinsuuntautunut, liikunnallinen ja kaunis, olen tavallinen mukava suomalainen nainen.
  Sellainen, jolle myönnetään pankkilaina ja bonusetuja ruokaostoksista, joka meikkaa silmänsä aamuisin ja lukee paikallislehdet.
  Sellainen nainen, jolla on kokonainen toinen maailma, helvetti ja taivas sisällään, mutta se on salaisuus. Minulla on monta salaisuutta, ja olen oppinut kantamaan ne vaieten ja nätisti hymyillen."


VOB Kustannus 2016
160 sivua
Kirjoittajina viisi naista, joita yhdistää dissosiaatiohäiriö
Johdanto Anssi Leikola
Kustannustoimittanut Kaisa Klapuri
Haamukirjoittajana Raili Mykkänen
Graafinen suunnittelu Seija Hirstiö, Heartwaves Design
Kannen kuvat Olivia

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa - Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta

Alaskalainen Velma Wallis on atapaski-intiaani, joka on kirjoittanut tämän tarinan kansansa kertomien legendojen pohjalta. Näiden suullisena perimätietona kulkeneiden legendojen perusteella voidaan eläytyä hiukan siihen, millaista alkuperäiskansojen elämä oli "muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea", kuten kirja alkaa.

Kirja kertoo kahdesta pohjoisesta kansasta: atapaskeista eli gwich'ineistä ja inuiteista, Pohjois-Alaskan eskimoista, joita gwich'init kutsuivat ch'eekwaiiksi. Nämä kaksi kansaa olivat vihollisia keskenään ja syyllistyivät julmuuksiin puolin ja toisin. Elämä arktisen luonnon armoilla oli molemmille ankaraa selviytymistaistelua. Heimojen oli pysyttävä yhdessä ja jokaisen oli osallistuttava yhteisiin töihin, että saataisiin kerättyä tarpeeksi ruokavarastoja pitkän talven varalle. Naisilla oli naisten työt ja miehillä miesten. Näissä rooleissa piti pysyä.

Kaksi nuorta gwich'iniä, Lintutyttö ja Daagoo, ovat kumpikin omilla tahoillaan erilaisia, poikkeusyksilöitä. Lintutyttö ei viihdy kotona yksitoikkoisissa naisten töissä, vaan nauttii jo nuorena enemmän painimisesta poikien kanssa ja metsästämisestä miesten kanssa. Daagoo puolestaan ei halua metsästää, kuten hänen miehenä kuuluisi, vaan hän on haaveilija, joka haluaa vaellella ja nähdä, mitä vuorten takaa löytyy.

"Daagoo halusi tietää mitä auringolle tapahtui talvella, kun se näytti vetäytyvän etelään, josta se nousi joka päivä aina vain vähäisempiin korkeuksiin taivaalle, kunnes se katosi horisontin taakse."

Heimovanhimmat kertovat uteliaalle pojalle legendan etelässä sijaitsevasta auringon maasta, jossa on lämmintä ja aurinko paistaa ympäri vuoden. Pojalle piirretään jopa kartta, erään heimovanhimman isoisoisältä periytynyt reitti auringon maahan.

Tästä Daagoo on haltioissaan ja haluaa joskus vielä löytää tuon maan. Hänen isänsä yrittää selittää hänelle, ettei tuollainen haaveilu lämmitä meitä kylminä talviöinä. On metsästettävä ja kerättävä ruokaa talvea varten - haihatteluihin ei pidä tuhlata kallista aikaa. Daagoo puolustautuu:

"'Isä, etkö koskaan ajattele aurinkoa?' hän kysyi epäuskoisena. 'Sitä minne se menee öisin ja pitkinä talvina, kun me kamppailemme täällä selvitäksemme kinoksista ja kylmyydestä? Heimovanhimmat ovat puhuneet auringon maasta, lämpimästä maasta, jossa aurinko paistaa koko ajan. Meidän pitäisi seurata aurinkoa sen sijaan että kärsisimme jälleen kylmän talven täällä."

Erilaisuutensa takia Lintutyttöä ja Daagoota kiusataan omissa yhteisöissään. Kuitenkin he haluavat pysyä omana itsenään eivätkä tahdo sopeutua siihen muottiin, johon toiset ovat heitä pakottamassa. He tahtovat myös päästä toteuttamaan unelmansa ja elämään omaa elämäänsä.

Kuinka käy matkalla unelmien toteutumiseen ja mitä se matka heille opettaa? Onko unelmien toteutuminen mahdollista noissa kovissa oloissa? Unelmistaan voi joutua maksamaan korkean hinnan, mutta myös syvät elämänviisaudet avautuvat lopulta näille oman tiensä kulkijoille.

Koska en halua tehdä juonipaljastuksia blogissani, en voi tässä kommentoida enempää. Mutta olipa kerrassaan upea kirja! Minua kiinnosti Alaska ja intiaanit, mutta en osannut odottaa, että jo vanhoissa legendoissa on käsitelty aiheita, jotka ovat ajankohtaisia nykyäänkin, kuten erilaisuus ja oman tiensä kulkeminen. Toisaalta pitäisihän sen olla selvää: ihminen on aina ollut sama, vaikka ulkoiset olosuhteet ovatkin olleet erilaiset eri aikoina. Aina on ollut yhteisöön sopeutuvia ja sopeutumattomia yksilöitä. Menneinä aikoina sopeutumattomuus ja vastavirtaan uiminen on vain ollut vielä vaikeampaa kuin nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa.

Kirjassa minua kiehtoi myös tuo arktisen luonnon armoilla eläminen ja kuvaukset talveen valmistautumisesta sekä siitä selviytymisestä. Iän myötä arktiset alueet ovat alkaneet kiinnostaa minua, kun nuorena haaveilin vain elämästä palmun alla, siellä "auringon maassa"!

Vaikka tarina kertoo muinaisten atapaskien ja inuitien välisistä vihollisuuksista, nykyään asiat ovat onneksi toisin. Wallis on rauhan asialla:

"Tämä kirja on omistettu kaikille maapallon heimoille. Olemme kaikki erilaisia yksilöinä, ryhminä ja kansoina, mutta silti meidän on noustava vihan ja pahuuden opetusten yläpuolelle ja kamppailtava yhtenä heimona hyvän puolesta."

Vahva suositus Wallisin teokselle!

Like Kustannus Oy
207 sivua
Alkuteos: Bird Girl and the Man who Followed the Sun
Suomentanut Tuomas Kilpi
Kansi: Tommi Hänninen (mikäli näin oikein kirjaston tarran alta...)
Piirrokset: Jum Grant (joka on myös atapaski-intiaani)

Ayako Miura: Jäätymispiste

Luin japanilaisen Ayako Miuran (1922-1999) romaaneja lukioikäisenä eli noin 30 vuotta sitten. Aika on tehnyt tehtävänsä: en muistanut niistä käytännössä enää mitään. Siksi olen ollut utelias kertaamaan, millaisia Miuran kirjat oikein ovat. Uteliaisuuttani lisäsi sekin, kun kerran eräs henkilö kertoi jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, että Miura on hänen lempikirjailijansa, vaikka hän itse on ateisti ja Miura puolestaan oli tunnustava kristitty.

Myös japanilaiset ovat pitäneet Jäätymispisteestä. Kirjan suomentanut Martti Turunen kertoo esipuheessaan, että Miura sai aikoinaan tästä romaanista valtion kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain vain yhdelle kirjailijalle. Kirjasta tehtiin myös televisionäytelmä, jota esitettiin television pääkanavalla puolen vuoden ajan.

Jäätymispiste käsittelee vaikeita aiheita, kuten syyllisyyttä, vihaa ja kostoa, ja täytyy myöntää, että ainakin minulle juuri nyt se oli hiukan liian raskasta luettavaa. Enemmän olisin nimittäin kevennyksen tarpeessa. Kuitenkin kun olin lukenut kirjan loppuun asti, voin vain todeta, että on se kyllä mestariteos.

Miura kertoo romaanissaan eräästä perhehelvetistä kauniin julkisivun takana. Vuosikausien tuska ja ahdistus perheessä alkaa eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 1946. Ylilääkäri Keizoo Tsuziguchin vaimo Natsue on kotona kahdestaan miehensä sairaalan silmälääkärin, Jasuo Murain, kanssa. Natsue on ihastunut Muraihin ja tämä häneen, mutta kuitenkin Natsue vastustaa Murain lähentelyjä. Silloin paikalle osuu perheen kolmevuotias Ruriko-tytär. Hän ei ole toivottu henkilö tässä tilanteessa, jossa tunteet käyvät kuumina, ja niinpä Natsue komentaa hänet ulos.

Käy kuitenkin niin, että Ruriko katoaa ja lopulta hänet löydetään murhattuna. Perheen isä Keizoo alkaa vihata sekä murhaajaa että Natsueta ja Muraita, joiden kaikkien syytä kuolema hänen mielestään on. Lisäksi Keizoo on varma, että Natsue on ollut hänelle uskoton. Hän alkaa kantaa kaunaa ja hautoa kostoa.

Kummallista - ja minusta epäuskottavaa - kyllä, Natsue alkaa ihmeen pian haaveilla, että saisi adoptoida pienen tytön, jota kasvattaisi kuin Rurikoa. En tiedä, toimisiko kukaan äiti todellisuudessa näin absurdisti. Eihän kuollutta lasta voi kukaan toinen korvata.

Tästä Keizoo saa hurjan (ja myös melko epäuskottavan - tai vähintään mielikuvituksellisen) idean kostaa Natsuelle niin, että tämän tietämättä valitsee adoptoitavaksi Rurikon murhaajan orvoksi jääneen vauvan. Keizoo nauttii ajatellessaan, miten Natsue hoitaa hellästi tuota vauvaa ja miten hän musertuu saadessaan joskus vuosien päästä tietää, että onkin hellinyt murhaajan lasta.

Näin alkaa tuo järkyttävä perhehelvetti. Ensin Keizoo vihaa heidän adoptiotytärtään Yookoa, ja kun totuus vihdoin valkenee Natsuelle, hänestä vasta tuleekin kauhea, pahansuopa äitipuoli, joka yrittää kaikin tavoin kiusata Yookoa. Lisäksi perheessä on poika, Tooru, joka myös joutuu kärsimään perheen huonosta ilmapiiristä.

Koston kierre, parisuhdeongelmat ja varsinkin Natsuen viha Yookoa kohtaan jatkuvat sitten vuosien ajan. Perheessä näytti olevan sellainen toimintamalli, joka lienee tuttua monelle suomalaisellekin, että tehdään omia johtopäätöksiä toisen tekemisistä ja sanomisista, mutta ei puhuta ääneen mitään, vaan haudotaan asioita vain omassa mielessä. Usein nuo johtopäätökset sitten ovat enemmän tai vähemmän vääriä - ja ainakin Tsuziguchin perheessä ne johtavat traagisiin seurauksiin.

Kuten suomentaja sanoo esipuheessa, Miura käsittelee romaanissaan syyllisyyden ongelmaa tyypilliseen japanilaiseen tapaan antamatta valmiita vastauksia. Kirjailija jättää paljon lukijan pohdittavaksi. Omaa syyllisyyttä ja toisten syyttämistä lähestytään monesta näkökulmasta.

"Jos Murai ei olisi tuona päivänä tullut heille, ei Rurikoakaan olisi murhattu. Natsue halusi unohtaa sen, että juuri hän itse oli ajanut silloin Rurikon ulos. Hän halusi sälyttää vastuun Muraille. Sillä tavalla hän pyrki keventämään omaa syyllisyyttään. Hän ei tullut ajatelleeksi, miten itsekäs hänen ajattelutapansa oli.
  On totta, että olin tuolla hetkellä Murain lumoissa. Mutta eihän tuollaisen sydämen liikehdinnän pitäisi olla niin paha asia, että ansaitsin Rurikon kuoleman kaltaisen lohduttoman rangaistuksen. Oli kohtuutonta, että yhdestä poskelle saadusta kevyestä suudelmasta koituivat tällaiset seuraukset."

Karulla tavalla ja yhtään kaunistelematta Jäätymispiste kuvaa ihmisen pahuutta, itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Varsinkin Natsue muuttuu tarinan edetessä melkoiseksi hirviöksi Yookoa kiusatessaan. Kirjan henkilöt etsivät monissa ratkaisuissaan aina vain omaa etuaan välittämättä siitä, miten pahalta heidän sanansa ja tekonsa toisista tuntuvat.

Kirja onkin todella taidokas kuvaus ihmismielen pimeästä puolesta. Onneksi jaksoin lukea sen loppuun, koska vasta loppuun asti luettuna se pääsee todella oikeuksiinsa. Paikoitellen teki tiukkaa, mutta kyllä tämänkin kirjan parissa sai kokea myös lukemisen nautintoa. Onhan siellä kaiken keskellä myös hyvyyttä, rakkautta ja ystävyyttä. Juoni on ennalta-arvaamaton, ja aivan viimeiselle sivulle asti saa jännittää, kuinka kaikki lopulta päättyy.

Mitä siihen kristillisyyteen tulee, se tulee esiin 508-sivuisen tarinan mittaan vain muutaman kerran, eikä niissäkään kohdissa mitenkään saarnata, joten ymmärrän nyt hyvin, miksi tuo Facebook-ryhmässä tapaamani ateisti kerran ylisti Miuran kirjoja. Ymmärrän myös, miksi Jäätymispiste sai tuon kirjallisuuden valtionpalkinnon Japanissa. On se kyllä mestariteos.

Kirjan lopussa moni asia jää auki, mutta onneksi tarina jatkuu seuraavassa romaanissa, jonka nimikin kuulostaa valoisammalta: Aurinko sulattaa jään. Ehkä Tsuziguchin perheellä on vielä toivoa.

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1972
508 sivua

Heini Saraste: Reilusti skitso - Kalevi Rinteen elämä

Muistaakseni luin jostain, että Kalevi Rinne haluaa olla "reilusti skitso", koska salailu vain pahentaa psyykkisen sairauden oireita. Mielenterveysyhdistys Helmin toiminnassa hänellä ja muilla mielenterveyspotilailla onkin ollut tarkoituksena ajaa psyykkisesti sairaiden ihmisoikeuksia, ja yksi keino on edistää avoimuutta: että ihmiset näkisivät heidänkin olevan ihmisiä siinä missä muutkin.

Tässä mielessä tämä kirja todella onnistuu tehtävässään. Ihailen Kalevi Rinteen rohkeutta avata koko elämänsä ja sisimpänsä kipeimmät asiat lukijoille. Hänen tarinansa on omiaan lieventämään monien skitsofreniaa kohtaan tuntemaa pelkoa, joten voin sanoa heti alkuun: lue tämä kirja!

Kalevi oli terve ja elämäniloinen lapsi, ja jälkeenpäin hän toteaakin: "Tietoisuus tuon toisen terveen minän olemassaolosta antoi kuitenkin toivoa. Oli jokin kiinnekohta, johon saattoi palata, alussa oli ollut jotain tervettä, joka sitten vain oli mennyt rikki. Toisaalta ehkä ydin kuitenkin oli terve, siihen ytimeen saattaisi vielä saada yhteyden."

Kalevi joutui lapsena ja nuorena kokemaan pahaa koulukiusaamista - ja mikä järkyttävintä: opettaja näki kyllä välitunneilla, kuinka häntä hakattiin, mutta ei puuttunut asiaan mitenkään, katseli vain sivusta. Ja kun poika yritti kertoa asiasta äidilleen, tämän mielestä kiusaaminen oli "normaalia" ja vain kasvatti elämää varten... ja lopulta Kalevi sitten joutuikin kuuntelemaan äitinsä murheita, vaikka olisi itse tarvinnut tältä tukea...

Myös isän ja äidin avioero oli Kaleville raskas kokemus.

Jossain vaiheessa nuorena Kalevi sitten sairastui: kauheat harhat alkoivat vainota häntä. Hän itse ei ymmätänyt, mikä hänellä oli ja miksi hän ei enää pystynyt hallitsemaan ajatuksiaan. Hän teki ensimmäisen itsemurhayrityksensä, joka olikin tavallista rankempi tapaus ja vammautti häntä fyysisesti. Kun Kalevi sitten sai diagnoosin skitsofrenia, se oli helpotus: tällä kaikella oireilulla oli jokin nimi, siihen oli syy.

Seuraava ote kuvaa sairauden alkuajan kauhua:

"Neljäkymmentä kilometriä maantietä pitkin, kävelen rakenteilla olevaa Tampereen pikatietä. Sieltä minua ei saataisi kiinni ja pakotettaisi takaisin kauhuun.
  Fyysisesti neljäkymmentä kilometriä ei ole ongelma, mutta henkisesti olen helvetissä.
  Jossain säkenöi ilkeästi ja leiskuu. Onko se Jumalan ääni? Vai johtuuko se kenties minusta? Onko se minun aiheuttamaani? Kuitenkin näen, miten sähköjohto hankaa kuusenoksaa.
  Äiti, auta minua äiti!
  Mitä lasten leikkiä oli rakkaussuruni tähän psyykkiseen tuskaan verrattuna!
  On marraskuu, lumi hehkuu, sähisee ja säkenöi, Jumala puhuu minulle sen kautta, maailma ympärillä on tuskallisen uusi ja tavattoman pelottava."

Kuten monella muulla psyykkisesti sairaalla, myös Kalevilla uskontokin sekoittui harhoihin. Tosin hän kertoo myöhemmin saaneensa tukea ja turvaa uskostaan. Hänellä vaikuttaa olevan kristillinen usko; tosin helvettiin hän ei usko, koska täällä maan päällä on hänen mielestään helvettiä ihan tarpeeksi.

Kaikesta sairauden kauheudesta huolimatta tämä ei ole synkkä kirja, kuten jo takakannessakin sanotaan. Kauhuilla ei mässäillä, ne vain kerrotaan toteavaan sävyyn ja mennään eteenpäin. Lisäksi Kalevin elämässä on paljon kauneutta.

Tämän kirjan tärkeintä sanomaa onkin se, että ihminen on paljon enemmän kuin sairautensa ja diagnoosinsa. Esimerkiksi Kalevi Rinne on erittäin älykäs, lahjakas ja taiteellinen. Hän on lääketieteen kandidaatti, harrastajamaalari, järjestöaktiivi ja vapaaehtoistyöntekijä. Hänen elämässään on sairauden ohella ollut paljon kauneutta - ja myös rakkautta. Sairauskin on hiukan helpottanut iän myötä.

Lisäksi Heini Saraste kirjoittaa hyvin kauniisti, runoillisesti ja herkästi, mikä omalta osaltaan tekee kirjasta hienon lukuelämyksen.

Kalevi Rinne kävi kolmekymmentä vuotta analyyttisesti suuntautuneessa terapiassa, jossa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli varmasti se, että hän näyttää pystyvän kuvaamaan sairauttaan hyvin analyyttisesti. Tässäkin näkyy hänen älykkyytensä.

Minua ärsyttikin juuri vähän aikaa sitten, kun luin erään 1980-luvulla kirjoitetun romaanin, jossa erästä psyykkisesti sairasta henkilöä sanottiin toistuvasti "heikkomieliseksi". Mikä raivostuttava sana!! Mitä ikinä tuolla vanhahtavan kuuloisella sanalla on aikoinaan tarkoitettu, ei se ainakaan kuulosta miltään myönteiseltä arviolta! Minusta kuulostaa siltä kuin haluttaisiin sanoa, että kyseinen henkilö oli jotenkin "vajaaälyinen" tai "tärähtänyt". Onneksi nykyään tuollainen sana sensuroitaisiin käsikirjoituksesta varmasti - näin ainakin luulen!

Kalevi Rinne kertoo valaisevasti, millaisia harhat ovat, miltä ne tuntuvat ja miten ulkopuolisen pitäisi niihin suhtautua. Hän sanoo, että kyllä sairaskin yleensä tietää, että tämä on sairasta, mutta hän ei voi mitään ajatuksilleen - tai esimerkiksi kuulemilleen äänille, jotka hän kuulee aivan oikeasti. Hänen mukaansa on niin, että kun ihminen ei kestä kohdata omia ahdistavia tunteitaan, ne muuttuvat harhoiksi.

"En pysty kokemaan tuskaa, se on tavoittamattomissa. En tunnista surua, en iloa, en pettymystä, en loukkaantumista, tunteitten tilalla ovat harhat. On vaarallista kokea tunteita, sillä nekin tuottavat liikaa tuskaa. Siksi harhat tulevat 'suojaksi'. Niitten tarjoama suoja on kuitenkin tuskallista. Sitä on skitsofrenia."

Myös syyllisyydentunto, joka muilla ihmisillä vaivaa tunteena, muuntautuu Rinteen mukaan skitsofreenikolla usein eläväksi kuvaksi tai korvinkuultavaksi ääneksi. "Kuuloharhat ovat olleet jatkuvaa syytöstä, tuomioita, jankutusta, ivallista ääntä", hän kertoo.

Sitä hän tahtoo kritisoida, että joidenkin mielestä skitsofrenia on pelkkää biologiaa. Hän kyllä ymmärtää sen vastareaktiona sille, kun aikaisemmin skitsofreenikon vanhempia syyllistettiin rajusti lapsensa sairaudesta. Totuus on hänen mukaansa kuitenkin jossain biologian ja psykologian välillä, kuten minäkin uskon. Esimerkiksi tästä kirjasta näkee minusta selvästi, että Kalevi oli jo lapsena hyvin herkkä, ja raju koulukiusaaminen mursi hänet. Toki voi muitakin syitä olla - ne hän itse tietää parhaiten.

Kirjailija Heini Saraste on Kalevi Rinteen pitkäaikainen ystävä, joka on kirjoittanut muitakin kirjoja vähemmistöjen elämästä, ainakin vammaisista ja pakolaisista. Reilusti skitso on niin hieno teos, että aion ehdottomasti tutustua Sarasteen muihinkin kirjoihin.

Itselleni henkilökohtaisesti tämä kirja oli erittäin terapeuttinen ja hoitava lukuelämys useastakin eri syystä. Siitä kiitos Kalevi Rinteelle ja Heini Sarasteelle! Suosittelen lämpimästi: on ihana kirja - ja kaikesta huolimatta niin toivorikas!

Into Kustannus 2011
180 sivua
Kannen kuvat Kalevi Rinne
Graafinen suunnittelu ja toteutus: Elina Salonen

Marko Annala: Värityskirja

Marko Annalan Värityskirja kiinnosti minua heti ilmestyessään, mutta siitä asti olen myös pelännyt ja vältellyt sitä. Syyn voi lukea jo takakannesta Marko Annalan sanoin: "Olen vuosien varrella kehittänyt itselleni suojakeinoksi muistikatkon." Samoin kuin Annala minäkään en ole halunnut muistaa. En ole halunnut kuulla enkä lukea kiusaamisesta, koska #metoo - minäkin olin koulukiusattu. Pelkäsin, että sekoaisin, jos lukisin tämän kirjan.

No, nyt se on sitten kuitenkin luettu. Eikä se niin paha ollutkaan, nimittäin omalta kannaltani. Annalan kannalta kyllä hänen kokemansa kiusaaminen oli todella järkyttävää. Jokaisella on kuitenkin oma tarinansa, eikä Annalan tarina palauttanut liikoja muistoja mieleeni. Toki kokemuksissamme on väkisinkin myös joitain yhtäläisyyksiä. Lisäksi Annala kirjoittaa paljosta muustakin kuin kiusaamisesta, joten aihe ei "kiusaa" lukijaa kuin osan ajasta.

Kirjaa kuvataan romaaniksi, mutta kuitenkin se vaikuttaa minusta täysin todenperäiseltä, ainakin niiltä osin, mitä olen netistä lukenut Annalan elämästä. Ehkä romaanin määritelmä on minulta hukassa, kun kuvittelin sen olevan vähintään osittain fiktiivistä tekstiä. Toisaalta enhän voi tietää, onko tässä kuitenkin muutettu joitain yksityiskohtia, kuten nimiä.

Annala kasvoi pienellä paikkakunnalla, Joutsenossa. Yläasteelle mennessään hän joutui vuoden ajaksi todella rajun ja ahdistavan koulukiusaamisen uhriksi. Opettajat eivät tuntuneet huomaavan mitään - sehän on se tavallinen tarina. Ei täällä kukaan ketään kiusaa, tämä on pieni idyllinen maalaiskoulu, kaikki ovat kavereita keskenään ja lapset / nuoret ovat pieniä enkeleitä... Kiusaajat ovat niin ovelia, että osaavat kyllä tehdä kaiken salassa opettajilta.

Sen vuoden ajaksi jopa Annalan rakastama musiikki katosi hänen elämästään. Onneksi musiikki kuitenkin palasi voiman antajaksi ja kiusaaminenkin loppui.

Kuitenkin taas ammattikoulussa vanha maine uhkasi tuhota kaiken:

"Maineeni on seurannut minua tännekin. Käytävillä ja pihamaalla kuiskutellaan ja minuun luodaan silmäyksiä. Minussa on merkki. Kuin Kristuksen kärsimyshaavat. Stigmani eivät kuitenkaan ole keihään tekemä haava kyljessä tai yhdeksän tuuman naulojen runnomat kämmenpohjat. Minun kärsimykseni merkkinä ovat ikuisesti märät housut ja toiletilta löyhkäävä tukka."

"... mietin pääsisinkö ikinä aloittamaan elämää puhtaalta pöydältä. Jos muuttaisin Teksasiin, kuulisinko sielläkin leveällä paikallismurteella olevani märkäperse? Kuinka kaikki Joutsenosta Imatralle ja Imatralta Lappeenrannan kautta Lemille ovat saaneet tietää minusta, onnettomasta rajaseudun pojasta, joka tekee typeriä asioita muiden pillien mukaan? Kuinka pitkä on juorukellon kantama?"

Valitsin nämä otteet kirjasta, koska kuten Annala, myös minä olin koulukiusattu juuri pienellä paikkakunnalla. Kirjassa toistuu useassa kohdassa se, miten jollain paikkakunnalla oli mukavaa juuri siksi, että se oli tarpeeksi kaukana Joutsenosta, ja siellä Annala sai olla yksi muiden joukossa, ei joku outo tyyppi. Ja taas Joutsenon lähistöllä piti pelätä, että kaikki ovat kuulleet, että tuo on se...

Voin niin eläytyä tähän. En tiedä, millaista olisi olla koulukiusattu isossa kaupungissa, mutta maalla kiusattua stigma tuntuu vainoavan hautaan asti. Oletan olevani yhä edelleen hullun kirjoissa siellä, missä minua kiusattiin, vaikka siitä on tasan yhtä kauan kuin Annalan kiusaamisesta, koska olemme näköjään ikäkavereita. Asiaa ei tietenkään auta se, että vielä aikuisena erehdyin asumaan joitain vuosia "siellä", mutta aina siellä ollessani aloin oireilla niin pahasti, että jouduin varmaan jo oikeastikin hullun kirjoihin...

Tästä tulee nyt hiukan henkilökohtainen postaus, mutta en malta olla jakamatta vielä otetta, joka oli melkein lempikohtani kirjassa, niin terapeuttinen se oli mustan huumorinsa ansiosta. Siinä Annala on jo aikuinen ja on kavereineen menossa Joutsenoon:

"Matkalla naureskelemme kuutostien varteen ilmestyneille kylteille, Joutsenon uusille tunnuslauseille Tee se Joutsenossa! Vinoilemme mitä kaikkea Joutsenossa voisi tehdä. Mielestäni parasta mitä siellä voi tehdä on itsemurha."

Nauroin tälle, koska voisin niin sanoa samaa siitä eräästä paikkakunnasta!! Itse olen joskus sanonut, että siellä on kyllä ihan hienoa, kun siitä ajaa ohi...

No, onneksi ammattikoulussa Annala ei antanut enää hyppiä silmilleen. Hän pääsi muutenkin elämän ja musiikkiuran alkuun, lopulta menestykseen ja kuuluisuuteen asti, kuten tiedämme. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tuosta musiikista, mutta myös parisuhteista, perhe-elämästä ja isyydestä omien lasten saamisen myötä.

Kaiken keskellä Annala kuitenkin sairastaa myös toistuvia masennuksia ja kärsii paniikkihäiriöstä. Onneksi ne eivät kuitenkaan ole koko elämä, ja välillä voi olla useitakin terveitä vuosia.

Kirja on hieno kertomus selviytymisestä ja unelmien toteutumisesta. Siitä, että se toisten halveksima olikin oikeasti hyvä tyyppi, jota fanit nyt palvovat. Olen niin iloinen Annalan menestyksestä, kun ajattelen, mitä hän joutui koulussa kokemaan. Hän jos kuka on menestyksensä ansainnut! Se, että joku on koulukiusattu, ei todellakaan tarkoita, että hänessä olisi jotain vikaa, vaan vika on kiusaajissa. 

Tässä lopussa jään sanattomaksi enkä keksi mitään hienoja sanankäänteitä päättämään tätä bloggaustani. Voin vain sanoa: lämmin kiitos Marko Annalalle, että kirjoitit tämän kirjan! Avautumisesi rohkaisee meitä muita entisiä koulukiusattuja. Siksi tämä on hieno kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Mokoman faneille se on tietysti myös kiinnostava henkilökuva idolistaan ja kertomus rockmuusikon elämästä.

Like Kustannus Oy 2017
203 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen
(muut tiedot eivät näy kirjaston kirjan leikatusta kansilehdestä...)

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Tässäpä oli täysosuma kirjaksi - todellinen lukunautinto! Hassua sinänsä, että tämäntyyppiset kirjat ovat niin viihdyttäviä, kun tässäkin kuitenkin käsitellään hyvinkin vakavia aiheita. Mutta osuvat henkilöhahmot, arvaamattomat juonenkäänteet, tiivistyvä jännitys ja herkullinen satiiri tekevät kirjasta sekä vangitsevaa että viihdyttävää luettavaa.

Tapahtumat liittyvät australialaisen Pirriween alakoulun oppilaiden ja vanhempien välisiin suhteisiin. Heti kun pienet esikoululaiset tulevat tutustumaan tulevaan kouluunsa, sattuu jotain outoa, ja tästä tarina lähtee liikkeelle. Erästä pientä poikaa aletaan epäillä koulukiusaajaksi, vaikka todisteita ei ole. Poika kiistää toistuvasti syyllisyytensä ja vaikuttaakin kiltiltä. Mutta ei kiusattu tyttökään vaikuta valehtelijalta.

Vanhemmuus ja varsinkin äitiys osoittautuu haudanvakavaksi asiaksi. Äidit jakaantuvat keskenään riiteleviin ja kilpaileviin puolueisiin. Samalla kuvataan heidän yksityiselämäänsä, erityisesti keskenään ystävystyvien Madelinen, Celesten ja Janen elämää, ystävyyttä, perheitä ja rakkausasioita.

Alusta lähtien on myös selvää, että koulun vanhempien riehakkaassa, alkoholipitoisessa illanvietossa joku tulee kuolemaan. Mutta kuka ja miksi? Entä kuka sen tekee ja mikä siihen on syynä?

Keskeistä kirjassa on keskiluokkaisten ihmisten elämän satiirinen kuvaus. Miten hienot kulissit yhdellä ja toisella on, mutta kulissien takana on niitä kuuluisia luurankoja kaapissa. On salaisuuksia ja valheita. On perheväkivaltaa ja menneisyyden traumoja. Tai sitten vain ongelmallinen äiti-tytärsuhde ja kateutta aiheuttava ex-miehen uusi vaimo, joka vaikuttaa kaikessa ärsyttävän täydelliseltä.

Kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia kaikkine ristiriitoineen, ja Moriarty kuvaa taidokkaasti heidän keskinäisiä suhteitaan, ystävyyttä, rakkautta, kateutta, vihaa, inhoa, itseinhoa ja pelkoa. Tai parisuhdeväkivallan uhrin syyllisyyttä siitä, että mies lyö, "koska minun oma syynihän se taas oli, että hän löi"...

Myös Moriartyn huumori on huikeaa. Aluksi tosin ihmettelin lukemiani kommentteja tämän kirjan hauskuudesta, mutta kun luin eteenpäin, huomasin, että totta se oli. Moriarty osaa sivaltaa riemastuttavan terävästi kuvaillessaan keskiluokkaisten henkilöidensä elämää, jossa koulun oppilaiden äärimmäisen erilaiset vanhemmat, "pankkiirit ja kristalliparantajat", joutuvat leikkimään keskenään omaa "piiri pieni pyörii" -leikkiään, ja jossa itse kukin kiillottaa huolella omaa julkisivuaan.

Surullistakin se julkisivun kiillottaminen tietysti on, mikä näkyy erityisesti siinä, että urallaan menestyvä, komea ja suosittu vaimonhakkaaja on innokas somettaja, joka jakaa Facebookissa kuvia unelmien perheestään ja heidän "onnellisesta perhe-elämästään".

Voin vain ihailla kirjailijoita, jotka osaavat luoda näin monimutkaisia juonia ja henkilöitä!! Itse kun pystyisin kirjoittamaan lähinnä hyvin simppeleitä tarinoita, jos niitäkään...

Kirja koukutti minut heti alusta lähtien ja mitä pitemmälle luin, sitä enemmän se tempasi mukaansa. Jännitystä ja mullistavia yllätyksiä on luvassa ennen kuin tämä kirja tulee päätökseensä. Lopussa oli vain todettava, että vau! Upea kirja!

Moriartyn kirjojen lukemista on siis syytä jatkaa. Vahva suositus!

1. painos WSOY 2015 
Lukemassani Bon-pokkarissa 447 sivua
Alkuteos Big Little Lies
Suomentanut Helene Bützow 
Kuva: Yamada Taro / Image Bank / Getty Images

Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu

Tämä kirjastossa monesti näkemäni kirja alkoi kiinnostaa minua syksyllä, kun luin Satu Prusti Nelsonin romaanin Aurinkoon puettu aika. Siinähän Meksikosta Suomeen adoptoitu Soledad lähtee parikymppisenä Meksikoon etsimään itseään. Minua alkoi kiinnostaa tietää, millaista on oikeasti olla adoptiolapsi, ja siitähän Anu Rohima Mylläri juuri kertoo tässä kirjassaan erittäin omakohtaisesti.

Hänet adoptoitiin Bangladeshista Suomeen kaksivuotiaana, jolloin Suomessa ei vielä ollut paljoakaan kansainvälisiä adoptioita eikä kovin kansainvälistä muutenkaan, ei varsinkaan Etelä-Pohjanmaalla, josta tuli hänen kotinsa. Tullessaan hän puhui bengalin kieltä, mutta se vaihtui pian eteläpohjalaiseen murteeseen.

Anu Rohima Myllärin vanhemmat olivat pienviljelijöitä, ja hänellä on idyllisiä lapsuusmuistoja kotitilaltaan, maatilan töistä ja muista touhuista. Minullekin ne eteläpohjalaisen maanviljelijän tyttärenä olivat tuttuja; varsinkin muistelen nostalgisesti kesäisiä heinätöitä, joihin lapsikin sai omalla tavallaan osallistua, ja ihania evästaukoja.

Idylli loppui kuitenkin lyhyeen, kun paljon sairastellut äiti kuoli tyttären ollessa kahdeksanvuotias, ja sitten sairasteli vuorostaan isä, joka myös kuoli Anun täytettyä juuri 18 vuotta. Tämä olisi rankkaa kenelle tahansa, mutta vielä enemmän adoptiolapselle, joka on jo pienenä kokenut hylkäämisen. Nyt lapsuus ja nuoruus meni siinä, että hän joutui liian aikaisin olemaan vahvempi kuin olikaan ja joutui kokemaan uudestaan vanhempiensa menettämisen. Ensimmäinen hylkääminen hänelle oli tosin tapahtunut jo vauvana, joten hän ei sitä muista, mutta kyllä tuollainen jää ihmiseen tunnetasolla vaikuttamaan.

Myös naiseus oli häneltä pitkään hukassa, kun hän sitten kasvoi suurimman osan ajasta yksinhuoltajaisän kanssa kahdestaan. Hän ei juuri ymmärtänyt naisten jutuista ja naisen sielunelämästä, ja hänen oli helpompi olla tekemisissä poikien ja miesten kanssa.

Osa lapsuuden idylliä oli sekin, että pienenä adoptiolasta pidetään söpönä ja häntä halaillaan ja ihastellaan. Mutta kun hän kasvaa, hänet aletaankin kokea uhkana. Mylläri koki ihonväristään johtuvaa koulukiusaamista sekä ala- että yläasteella - eikä vain oppilaitten, vaan opettajienkin taholta. Eräänkin opettajan tosi törkeä kommentti löytyy tästä kirjasta.

Rasismi on sitten ollut jatkuva kokemus Myllärin elämässä. Jos hän kyseli puhelimitse vuokra-asuntoa tai työpaikkaa sujuvalla suomen kielellään ja Anu Mylläri -nimellään, hänet kutsuttiin ilomielin asuntoa katsomaan ja työhaastatteluun, mutta paikan päällä asunto ei äkkiä "ollutkaan vapaana" eikä häntä olisi haluttukaan palkata töihin. Ihonväri oli ongelma.

Kirjassa kerrotaan monia niin törkeitä ja järkyttäviä kokemuksia rasismista, että tunsin lukiessani suurta häpeää suomalaisuudestani ja valkoisuudestani. On väärin, että ihminen joutuu kokemaan häpeää erilaisen ihonvärinsä takia.

Yllätyksekseen Mylläri ei päässyt helpolla edes "rotujen sulatusuunissa" USA:ssa, jossa hän oli kaksi kertaa au pairina. Olisi luullut, että siellä sulautuu joukkoon, mutta siellä hän törmäsi luokkayhteiskuntaan, jossa värilliset ja mustat olivat alempaa  kastia ja tekivät ns. likaiset työt.

Rankkojen elämänkokemustensa jälkeen Anu Rohima Myllärin todettiin kärsineen masennuksesta jo lapsesta asti. Jouduttuaan aina olemaan niin "vahva" hänelle oli helpotus päästä terapiaan puhumaan vihdoin kaikesta. Hän on joutunut taistelemaan häpeän kanssa ja tekemään töitä itsetuntonsa ja identiteettinsä eteen.

Kirja herättelee kysymyksiä siitä, onko suomalaisuus vain geeneissä, valkoisessa ihossa ja verenperinnössä. Vaikka Anu Rohima Myllärillä ei ole näitä, hän on niin suomalainen kuin olla voi. Hän ei muista Bangladeshista mitään, hän on kasvanut Suomessa suomalaisen perheen, suvun ja ystävien keskellä ja omaksunut kielen ja kulttuurin niin kuin kuka tahansa muukin suomalainen. Tavatessaan bangladeshilaisia hän ei ymmärrä heidän tavoistaan ja kulttuuristaan mitään. Onpa hän käynyt jopa Suomen armeijan, mistä olikin mielenkiintoista lukea: millaista oli olla naisena armeijassa? Siellä häntä ei onneksi kiusattu.

Mylläri pohtii kirjassa asioita, jotka adoptiovanhemmiksi haluavien olisi hyvä tietää ja ottaa huomioon. Hänestä on hyvä, että adoptioprosessi on niin pitkä ja tiukka. Siinä vanhemmiksi aikovat ehtivät kasvaa vanhemmuuteen ja siihen sopimattomat karsiutuvat pois. Traumaattisen taustansa takia adoptiolapsille on erityisen tärkeää saada mahdollisimman hyvät vanhemmat - vaikka täydellisyyteen heidänkään ei tarvitse pyrkiä. Negatiivisetkin tunteet kuuluvat myös adoptioperheisiin siinä missä muihinkin perheisiin.

Yksi asia, joka adoptiovanhemman on tärkeää tajuta, samoin kuin kenen tahansa vanhemman, on ettei lasta saa hankkia "tekemään minut onnelliseksi". Se on liian rankka painolasti lapsen pienille harteille. Lapsen pitäisi myös saada olla lapsi, mitä Mylläri ei epäonnekseen saanut olla vanhempien sairauksien ja kuolemien takia.

Adoptiovanhemmille voi olla myös shokki, ettei kovia kokenut lapsi uskalla kiintyä kuin yhteen vanhempaan, kuten Myllärillekin kävi. Sen "hylätyn" vanhemman pitäisi osata käsitellä asia, ja kun lapsi kokee olonsa turvalliseksi, hän voi myöhemmin kiintyä toiseenkin vanhempaansa.

Tuli nyt kirjoitettua enemmän näistä vanhemmuusasioista, vaikka kirjassa kohdattu rasismi kyllä järkytti minua syvästi. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja, että näkee, mitä kaikkea meidän keskellämme elävät ulkonäöltään erilaiset ihmiset joutuvat kokemaan. Pidetään huoli, ettemme me ole niitä, jotka aiheuttavat sellaista heille! Olen kyllä huomannut, että me lukevat ihmiset olemmekin yleensä avarakatseisempia.

Myös jos on joutunut lapsena yrittämään olla vahva ja kantamaan liian isoja taakkoja tai on tullut koulukiusatuksi tai jäänyt orvoksi, tästä kirjasta voi saada vertaistukea, vaikka ei itse olisikaan adoptiolapsi.

Koen, että tämä kirjoitukseni jäi kovin vajaaksi ja puutteelliseksi, mutta edelleen: lukekaa tämä kirja!! Sieltä se kaikki löytyy. Näistä asioista jokaisen olisi hyvä tietää.

"Toisinaan minut esitellään kohteliaasti, mutta monet pitävät tärkeänä pientä lisäselvitystä.
  'Niin, Anuhan on siis adoptoitu.'
  'Niin, ottivat lapsen ulkomailta, kun eivät omaakaan saaneet.'
  'Tässä on Anu, adoptoitu.'
  Ihmisten suhtautuminen saa minut kokemaan, että adoptoituna oleminen on ammattini. Pidän tahdittomana tapaa, jolla minut määritellään lähtökohtieni kautta. Se on minusta sama, jos hyvä suomalainen ystäväni esiteltäisiin esimerkiksi kertomalla: 'Tässä on Maija. Hän on viettänyt ensimmäiset kuukaudet keskoskaapissa. Siksi hieman alikehittyneet raajat.'"

Otava 2006
222 sivua