lauantai 29. syyskuuta 2018

Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni

Vihdoin sain luettua elämäni ensimmäisen sarjakuvaromaanin. Kokemus oli innostava: tätä täytyy saada lisää! Ehkä minulla kesti aika pitkään tajuta, että sarjakuvat voivat olla jotain muutakin kuin Aku Ankkaa...

Marjane Satrapi kertoo omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa - siihen asti kunnes hänet 14-vuotiaana lähetettiin sisäoppilaitokseen Itävaltaan. Suorapuheisena ja kapinallisena hän oli vaarassa joutua vaikeuksiin tiukan islamilaisen hallinnon alaisessa kotimaassaan, joten hänet lähetettiin turvaan Eurooppaan.

Marjanen lapsuudessa Irania hallitsi shaahi. Tytön vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja osallistuivat mielenosoituksiin. Marjanekin oli jo lapsena hyvin tiedostava pieni maailmanparantaja, ja hänen lempilukemistaankin oli sarjakuva nimeltään Dialektinen materialismi. Jo lapsena hän joutui myös kuulemaan hyvin rankkoja tarinoita, esimerkiksi kun joku vankilasta vihdoin vapautunut kertoi yksityiskohtaisesti itsensä ja muiden kokemasta kidutuksesta. Kukaan ei huomannut suojella lasta kaiken sen kuulemiselta.

Tyttö halusi päästä itsekin mieltä osoittamaan, ja kerran hänen onnistuikin livahtaa salaa mielenosoitukseen, mutta siitä ei kotona hyvä seurannut. Toisella kertaa hän oli ehkä jo vanhempi ja pääsi vanhempiensa mukana mielenosoitukseen, mutta se jäikin viimeiseksi kerraksi. Siellä Marjane näki elämänsä ensimmäisen kerran väkivaltaa, kun mielenosoittajien kimppuun hyökättiin.

Iranissa tapahtui sitten vallankumous, jonka oli tarkoitus olla kommunistinen, mutta jälkeenpäin siitä tulikin islamilainen. Kaikki muuttui kielletyksi, mutta kotona neljän seinän sisällä ja mustien verhojen takana saatettiin pitää juhlia, juoda kotitekoista viiniä, kuunnella länsimaista musiikkia - ja paljon muuta kiellettyä.

Vakavasta aiheestaan huolimatta kirjassa on paljon huumoria, mikä kevensi lukukokemusta sopivasti. Myös lapsen näkökulma aiheeseen tekee kirjan erilaiseksi kuin jos joku, joka oli silloin jo aikuinen, kertoisi tuosta ajasta. Lapsi näkee aina asiat omalla tavallaan, ei ymmärrä kaikkea, ihmettelee ja kyselee. Lapset saattoivat myös ottaa vakavat asiat mukaan leikkeihinsä; he esimerkiksi leikkivät kidutusta, ja kun huntupakko tuli, tytöt pelleilivät hunnuillaan, joiden tarkoitusta eivät oikein ymmärtäneet.

Esimerkkinä pieni ote kirjasta. Eräässä kuvassa Marjane vanhempineen katsoo televisiota, jossa joku fundamentalisti meuhkaa: "Naisten hiukset säteilevät miehiä kiihottavalla tavalla. Ne on siis piilotettava! Jos hunnuttomuus olisi sivistyksen merkki, niin silloinhan eläimetkin olisivat meitä sivistyneempiä." Tähän Marjanen isä sanoo: "Hienoa! Noista kaikki miehet ovat jotain seksihulluja!!" Ja äiti jatkaa: "Tietenkin, koska he itse ovat!"

Samassa luvussa todetaan, miten ei vain hallinto muuttunut, vaan myös tavalliset ihmiset. Perhe katsoo ikkunasta ulkona kävelevää perhettä, ja äiti sanoo: "Katso nyt tuotakin! Vielä vuosi sitten hän esitteli paksuja reisiään minihameessa ja nyt rouvalla on tshador. Sopii se kyllä paremmin." Isä puolestaan toteaa: "Ja parrakas ukkonsa, joka juopotteli ennen joka ilta, käyttää nyt suuvettä aina sanottuaankin 'alkoholi'." Marjane lisää: "Ja poika väittää rukoilevansa päivät pitkät!"

Vahva suositus tälle  kirjalle, jos sarjakuvat ja / tai Iran kiinnostavat. Kuten sanottu, tällaista voisi lukea lisääkin!

Otava 2004
Ranskankielinen alkuteos Persepolis 
Suomentanut Taina Aarne

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Eva Frantz: Sininen huvila

Näin bloggaajana oli hauska lukea tämä blogimaailmaan sijoittuva dekkari, joka - kuin myös sen kirjoittaja Eva Frantz - olikin hyvä ja mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Ollaan jollain ruotsinkielisellä pikkupaikkakunnalla Suomessa. Siellä pitää suosittua Sininen huvila -nimistä lifestyleblogiaan kauniisti ja viimeisen päälle sisustetussa talossaan asuva Becca Stenlund. Myös hänen miehensä Peter on aikaisemmin auttanut talon remontoinnissa, mutta väsynyt sitten Beccan pakkomielteiseksi muuttuneeseen bloggaamiseen, josta ei puolisolle jäänyt enää aikaa. Niinpä Becca ja Peter ovat nyt asumuserossa. Pariskunnalla on myös pieni poika Bruno.

Eräänä kesäyönä Bruno-poika löydetään harhailemasta yksikseen tiellä. Hän on lähtenyt hakemaan apua löydettyään äitinsä makaamassa verisenä keittiön lattialla. Becca makaa sitten päivästä toiseen sairaalassa tajuttomana, ja sillä aikaa poliisi Anna Glad alkaa selvittää tapausta. Kuka yritti murhata Beccan ja miksi?

Käy ilmi, että blogin kommenttikentässä on esitetty tappouhkauksia, ja vaikka niistä on tehty rikosilmoitus, asia on jotenkin päässyt hautautumaan jonnekin ja jäänyt tutkimatta. Lisäksi joku outo tyyppi hiiviskelee Sinisen huvilan ympäristössä.

Tutkimusten edetessä Anna Glad joutuu myös prosessoimaan omaa toimimatonta parisuhdettaan. Jaksaako hän jatkaa suhteessa, varsinkin kun eräs hurmaava mies ilmestyy kuvioihin...?

Minusta juoni oli hyvin rakennettu, enkä ainakaan itse arvannut tekijää etukäteen. Tai olinhan tätäkin henkilöä hiukan epäillyt jossain vaiheessa, mutta sitten jo unohtanutkin hänet. Toki en ole kaikkein kovaksikeitetyin dekkarien lukija (eli penaalin terävin kynä!) - joku muu on ehkä paljonkin parempi arvaaja? Mutta ainakin minulle loppu tarjosi paljon yllätyksiä. Eva Frantz on selvästi lupaava dekkarikirjailija!

Kuten jo alussa sanoin, tarinan sijoittuminen blogimaailmaan teki siitä erityisen kiinnostavan itselleni. Niinpä voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille bloggaajille ja blogeista kiinnostuneille!

Loppuun lainaus Beccan ja Peterin karuksi muuttuneesta arjesta täydellisen blogi-idyllin tavoittelun keskellä:

"Lopulta Peter oli pyytänyt Beccaa lopettamaan blogin, mutta Becca ei ollut suostunut. Siitä oli seurannut kunnon riita, ensimmäinen ja suurin. Becca jatkoi blogia mutta ei enää julkaissut kuvia Peteristä ja puhui tästä enää P:nä. Blogi oli kuitenkin jäänyt hiertämään heidän välejään. Peter ei enää viihtynyt Sinisessä huvilassa, sillä hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän asuisi näyteikkunassa. Hän tuskin uskalsi koskea mihinkään, ettei vain olisi pilannut jotakin asetelmaa jonka Becca suunnitteli kuvaavansa.
 --- Beccasta oli tullut päivä päivältä pikkutarkempi, ja hän saattoi saada hermoromahduksen, jos keittiössä oli Peterin jäljiltä leivänmuruja tai kahvitahroja. Ikään kuin hän olisi muuttumassa virheettömäksi, paksunahkaiseksi blogipersoonakseen, ja samaan aikaan nainen jonka kanssa Peter oli mennyt naimisiin hiipui pois. Peter kaipasi häntä suunnattomasti."


Kustantamo S&S 2017
247 sivua
Alkuteos Blå villan, Shcildts & Söderströms 2017
Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Kansi Emma Störmberg

maanantai 3. syyskuuta 2018

Norma Khouri: Kunniamurha - Rakkaus ja kuolema nykypäivän Jordaniassa

Tässä kirjassa jordanialaissyntyinen, mutta sieltä pakenemaan joutunut Norma Khouri kertoo tositarinan parhaasta ystävästään Daliasta, joka joutui kunniamurhan uhriksi. Kirjasta käy ilmi, että Khouri kirjoitti ainakin sen loppusanoja vuonna 2002, ja siinä kerrotut asiat ovat ilmeisesti tapahtuneet 1990-luvulla. Tuskinpa tilanne siellä on kovin paljon muuttunut noista ajoista, kun on näin syvään juurtuneista, vuosituhansia vanhoista tavoista kysymys.

Vaikka Jordania haluaa esiintyä modernina maana, siellä pätevät vanhat aavikon ja beduiinien lait, joiden muuttaminen vie varmasti monta sukupolvea - jos niiden yleensä on koskaan mahdollista muuttua? Esimerkiksi kunniamurha ei liity varsinaisesti islamiin, vaan se juontaa juurensa jo ammoisista ajoista ennen islamia ja kristinuskoa. Kunniamurha onkin käytössä myös Jordanian kristityillä.

Lisäksi kristittyjäkin koskevat Jordaniassa melkein yhtä tiukat säännöt kuin muslimeja. Vaikka katolilainen Norma saikin pukeutua vapaammin kuin hänen muslimiystävänsä Dalia, juuri muuta vapautta ei hänelläkään ollut.

Sen verran omaa elämää he kuitenkin onnistuivat hankkimaan, että perustivat yhdessä kampaamon, jota ehtivät sitten pyörittää kuuden vuoden ajan. Se oli Ammanissa siitä erikoislaatuinen kampaamo, että sinne saivat tulla asiakkaiksi sekä naiset että miehet. Mutta vaikka työssä oli oma vapautensa, Dalian veli Mohammed vahti ystävyksiä tiiviisti. Se kuului maan tapoihin; naiset eivät juuri saaneet liikkua ilman miespuolista perheenjäsentä.

Enimmäkseen Mohammed kai kuitenkin vain vei Norman ja Dalian töihin ja haki heidät sieltä. Töissä Dalialla alkoi sitten käydä asiakkaana eräs Michael, joka vaikutti kiinnostuneelta Daliasta - ja Dalia hänestä. Siinä oli vain yksi suuri ongelma. Miehet ja naiset eivät saa tapailla toisiaan, vaikka tapaamiset olisivat kuinka viattomia.

Kaiken lisäksi Dalia oli muslimi ja Michael katolilainen. Muslimit ja kristityt eivät saa avioitua keskenään, ei varsinkaan niin, että kristitty mies ottaisi musliminaisen. Pelkästään se, että Dalia ja Michael tapaisivat toisiaan kampaamon ulkopuolella, olisi syy kunniamurhaan.

Norma ja Dalia tiesivät kyllä, että jos he alkaisivat järjestellä tapaamisia Michaelin kanssa, se olisi hengenvaarallista. Eräs heidänkin nuori asiakkaansa oli joutunut kunniamurhan uhriksi - vain siksi, että muistaakseni joku perheenjäsen oli raiskannut hänet, ja hän oli kertonut siitä jollekin ulkopuoliselle. Raiskauksen uhrikin on nimittäin "huora" ja syyllinen, joka häpäisee perheen. Kunnian ja häpeän kulttuurissa tuollainen häpeätahra pitää poistaa perheestä, ja näin perheen kunnia on palautettu.

Ystävyksistä kehittyi kuitenkin taitavia juonittelijoita, ja avukseen he saivat Michaelin sisaren Jehanin. Rakastunut pari pystyi tapailemaan toisiaan silloin tällöin Norman ja Jehanin ollessa mukana esiliinoina, ja lopulta he onnistuivat tapaamaan kahdestaankin.

Kun homma sujui, kaikilla alkoi olla varmempi olo, eivätkä he enää pelänneet kiinni jäämistä niin paljon kuin aluksi. Mutta koska kirjan nimi on Kunniamurha, lukija tietää jo alusta asti, millaiseen tragediaan kaikki johtaa. Siitä en kerro enempää; kannattaa lukea itse tämä kirja, vaikka se onkin järkyttävä.

Vihansa ja surunsa keskellä Norma päätti ottaa elämäntehtäväkseen kunniamurhia vastaan taistelemisen. Hän pakeni maasta ja kirjoitti tämän kirjan kertoakseen maailmalle näistä salatuista asioista.

Olen itsekin lukenut parin Lähi-idässä asuneen suomalaisen kirjat, joissa he sanoivat, ettei heidän tuntemillaan naisilla ollut mitään ongelmia. Mutta Norma Khouri kertoo, että kunnian kulttuuriin kuuluu se, ettei perheen ongelmista huudella ulospäin. Perheen miehet voivat hänen mukaansa olla kodin ulkopuolella erittäin mukavia, mutta kotioloissa naiset kyllä tietävät, että heidän pitää jatkuvasti olla varuillaan, ettei miehille tule mitään syytä ryhtyä julmiksi ja väkivaltaisiksi. Normakin tiesi, että hänen isänsä ja veljensä pystyisivät kyllä halutessaan vaikka tappamaan hänet - ja Norma oli kuitenkin kristitystä perheestä.

Järkyttävää tässäkin tarinassa on se, että hyvin viattomilla treffeillä käynyttä Daliaa sanottiin huoraksi, kun taas hänet julmasti surmannutta perheenjäsentä ei saanut sanoa murhaajaksi, koska tämähän oli "kunniallinen ja oikeudenmukainen mies". 

Järkyttävää on sekin, että jopa ilman turvavyötä ajamisesta sai ainakin tuolloin ankaramman rangaistuksen kuin kunniamurhasta. Kunniamurhasta pääsi ja pääsee varmasti vieläkin lähes kuin koira veräjästä.

Tällaisen kirjan luettuaan sitä vain istuu hiljaisena eteensä tuijottaen ja miettii: Kunpa olisi keinoja tehdä näille asioille jotain, niin tekisi...

Kirja (ja sen prologi) alkaa näin:

"Jordania on maa, jossa hiekanvärisiin pukuihin sonnustautuneet miehet pitelevät kännykkää toisella korvalla ja kuuntelevat toisella aavikolta puhaltavia tylyjen, ikivanhojen lakien kuiskeita. Se on maa, jossa nuori kuningatar, maailmannainen, keskustelee CNN:n kanavalla kaunopuheisesti ihmisoikeuksista samaan aikaan kun joku isä keskiluokan lähiössä viiltää kurkun auki tyttäreltään, koska tämä on rikkonut mitä viattomimmin beduiinien vanhoja kunniakäsityksiä.
  Jordania on paradoksien maa, jossa on eri normit miehille ja naisille, vapautetuille ja suojelluille. Päällisin puolin moderni Jordania on armoton autiomaa, jonka keitaat ovat putkahtaneet kaupungeiksi. Mutta aavikon tuulet puhaltavat edelleen..."


WSOY 2003
246 sivua
Englanninkielinen alkuteos Honor Lost
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola