Kahdeksas neito on Anna Glad -dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäisestä osasta Sininen huvila bloggasin viime syksynä. Täytyy todeta, että nämä Eva Frantzin kirjat ovat kyllä varsin koukuttavia, mukaansatempaavia ja jännittäviä dekkareita.
Tällä kertaa kirjassa ollaan joulukuussa, odotetaan ja vietetään niin Lucian päivää kuin jouluakin. Tapahtumilla on jotain tekemistä erityisesti Lucian päivän kanssa. Ajankohtaista luettavaa juuri tällä hetkellä siis.
Kaupungissa, jossa Anna Glad asuu, on saari, jossa sijaitsee Futurica-niminen kansanopisto, jossa voi käydä kymppiluokan tai opiskella musiikkia tai valokuvausta. Musiikkilinjalaiset valmistautuvat täyttä häkää tulevaan Lucian päivään. Itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna eräs aamuvirkku avantouimari löytää järkytyksekseen avannosta naisen ruumiin. Vainaja osoittautuu kansanopiston opettajaksi, mutta tapausta pidetään aluksi onnettomuutena, niin oudolta kuin se tuntuukin, olihan nainen kokenut avantouimari.
Sitten alkaa paljastua muutakin yllättävää. Anna Glad saa muun muassa erikoisen kirjeen, joka saa poliisit aavistamaan, että nainen on ehkä sittenkin tapettu. Mutta miten tähän kaikkeen liittyy vuoden 1986 Lucia-kulkue, ja ovatko myös kansanopistossa nykyään opiskelevat nuoret jotenkin vaarassa? Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys?
Anna Glad itse on eronnut miehestään, ja nyt hänellä on sydänsuruja. Uusikin ihailija ilmestyy kuvioihin. Mitä työpaikan kuulumisiin tulee, Anna ja hänen nykyinen työparinsa Märta saavat uuden työkaverin, joka on todella outo tyyppi.
Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, aina tapahtuu jotain uutta, eikä Eva Frantz juutu sellaisiin pitkiin jaarituksiin ja kuvailuihin, joiden aikana lukijan hermo ehtii mennä, kuten joskus dekkareita lukiessa käy. Kahdeksas neito oli pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun asti, sen verran koukuttava se oli. Jännitystä ja kiinnostavia ihmissuhdekuvioita oli tarjolla sopivassa suhteessa.
Se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat joulukuulle, on plussaa näin joulun lähestyessä. Senpä kunniaksi jaan tähän loppuun hiukan jouluisia tunnelmia:
"Rolf Månsson oli selvittämässä pahasti sotkuun mennyttä valosarjaa, kun ovikello soi. Koska hän ei voinut laskea valosarjaa kädestään heittämättä varttitunnin työtä hukkaan, hän kietaisi selvitetyn osan kaulaansa ja lähti kohti ovea johtovyyhti käsissään.
Portailla seisoi pöllämystyneen näköinen Anna Glad.
- Tiedänhän minä, että olet hurahtanut jouluun, mutta eikö tuo ole pientä liioittelua? Anna tokaisi.
- Ajattelin olla tänä vuonna itse oma joulukuuseni. Loistan itsekseni nurkassa, kun lapset tanssivat ympärilläni. Mitäs asiaa sinulla on? Haluatko lisää pullaa?"
Jos siis haluat lukea jouluisen dekkarin, Kahdeksas neito on yksi hyvä vaihtoehto! Tässä lisämaustetta tulee tietenkin vielä Lucian päivästä. Myös lukujen otsikot tulevat Pyhä Lucia -laulun sanoista.
Kustantamo S&S 2018
343 sivua
Alkuteos Den åttonde tärnan (2018)
Suomentanut Ulla Lempinen
Kansi Emma Strömberg
Kirjasta ovat bloganneet mm. Oksan hyllyltä, Luetut.net, Kirjarouvan elämää ja Kaksi sivullista.
perjantai 29. marraskuuta 2019
torstai 28. marraskuuta 2019
Katja Kallio: Tyypit
Eilisessä postauksessa kerroin, että pidän Tyypeistä isolla T:llä. No, tässä Katja Kallion kirjassahan on tarjolla varsinainen tyyppikokoelma. Olin jo kauan aikonut lukea Tyypit pitkästä aikaa uudestaan, ja tänään olin sopivasti niin väsynyt, että tällainen ohut, kevyt ja hauska kirja oli ainoa, joka jaksoi kiinnostaa. Kaiken lisäksi se vielä piristi siinä sivussa, mikä on iso plussa erityisesti näin marraskuussa!
Jokaisessa lyhyessä luvussa Katja Kallio esittelee jonkun Tyypin. Kertomukset ovat kuin kirjallisia karikatyyrejä, joissa henkilöitä, ihmissuhteita ja tapahtumia esitellään liioitellen, kärjistäen ja dramatisoiden. Herkullisia huumorin kukkasia ne myös ovat.
Tyyppejä löytyy monelta rintamalta. Rakkaussuhteisiin liittyvät esimerkiksi Aviomies, Ex-poikaystävä, Italialainen poikaystävä, Bohemian Lover sekä sellainen ikävä ihminen kuin Bärbel, hän on nimittäin Aviomiehen ex-tyttöystävä. Bärbeleitäkin voi olla monenlaisia, ja he voivat olla joskus myös ihan ok, nimittäin silloin, kun Aviomies ei halua olla heidän kanssaan tekemisissä. Lohtua tuo se, kun "jossakin yhteiselon vaiheessa oivaltaa, että Bärbelillä on aikanaan ollut oma Bärbelinsä, niin sanottu Überbärbel."
Sulhasen elämässä eräs henkilö on Morsiamen äiti, jonka kirjahyllyyn kannattaa tutustua hyvissä ajoin: "Sitä kautta on mahdollista koettaa ymmärtää mitä Morsian yrittää paeta ja mihin hän on vääjäämättä matkalla."
Erilaisia ystävätyyppejä kirjassa ovat ainakin Runollinen ystävä, Lapsuudenystävä, Villi ystävä, Uusi ystävä ja Katolinen ystävä. Jälkimmäisen ei ole välttämätöntä olla katolilainen, mutta hän on se ystävä, jolle ripittäydytään. Villi ystävä taas on se, jonka dramaattista elämää seurataan kuin tv-sarjaa. Uusi ystävä on se harvinainen olento, jonka aikuisenakin voi joskus saada, ja tämä rakastumisen huumaa muistuttava intoilu saattaa herättää Aviomiehessä mustasukkaisuutta ja epäluuloisuutta.
Naisilla voi olla myös Synnytyssairaalaystäviä, joita on noloa tavata kaupungilla jälkeenpäin, koska heidän nimensä on saatettu unohtaa ajat sitten, "mutta sen sijaan muistetaan erinomaisesti onko hänen välilihansa leikattu vai ei." Sitten on tietysti erikseen ne Synnytyssairaalaystävät, joiden kanssa ystävyys jatkuu läpi elämän.
Elämämme tyyppigalleriaan kuuluvina ammatti-ihmisinä mukana ovat ainakin Kampaaja, Maitokaupantäti ja Terapeutti. Nämä kaikki ovat oivaltavan hauskoja "syväluotauksia" kyseisistä henkilöistä ja suhteestamme heihin - kuten ikuisuusongelma, miksi Kampaaja ei koskaan saa asiakkaan kampausta näyttämään samalta kuin Jennifer Anistonilla, jonka kuva kädessä asiakas tavan takaa ilmestyy kampaajalle odottaen ihmettä. Maitokaupantäti puolestaan pystyisi pelkän ostoskorin perusteella kertomaan, kenen ostoskori se on ja mihin kellonaikaan hän tapaa asioida.
Terapeutti - olipa hän sitten vyöhyketerapeutti, naprapaatti, osteopaatti, homeopaatti tai psykoterapeutti - on tarkkaan ajatellen masentava tyyppi, koska:
"Siellä käydään silloin kun ollaan ruumiillisesti, psykologisesti ja emotionaalisesti romuna. Terapeutti ei ole koskaan nähnyt Potilasta normaalina. Potilas on Terapeutin silmissä ähisevä ja nyyhkyttävä ihmisraunio, joka ei kykene kääntämään päätään tai joka lentää katosta läpi jos häntä hipaisee rintakehään. Tätä Potilas itse tulee harvemmin ajatelleeksi, koska kuvittelee että Terapeutti tietää millainen hän tavallisesti on, tyytyväinen ja hymyileväinen ja kiinnostunut muidenkin asioista. Mutta mistä ihmeestä Terapeutti sen tietäisi?"
Nämä tyypit ja paljon, paljon muita esitellään tässä kirjassa hauskasti ja koomisesti. Siellä tulee vastaan niin ihana Idoli kuin kamala Petokin. Tai tutut tyypit kuten Äiti ja Naapuri. Samalla tehdään teräviä havaintoja elävästä elämästä. Kepeyden ohella Kallio tulee esittäneeksi muutaman syvällisenkin oivalluksen.
Eivät kaikki näistä Tyypeistä ole ihan yleispäteviä. Jotkut olivat minulle täysin tuntemattomia, mutta osa oli sellaisiakin, joihin kaikki tai useimmat törmäävät kyllä elämässään. Hauskaa oli naureskella elämän ja ihmissuhteiden kiemuroille samalla kun luki näiden tyyppien edesottamuksista.
Omat suosikkini ovat Runollinen ystävä ja Lempikirjailija. He eivät kylläkään ole kirjan hauskimmasta päästä, mutta ovatpahan vain sellaisia ihania ihmisiä ja lempi-ihmisiä.
Tyypeissä on sekä miehiä että naisia, mutta heitä havainnoidaan hyvin naisellisesta näkökulmasta, joten siksi laitoin tämän postauksen yhdeksi tunnisteeksi naiset. Toiseksi näkökulma on kaupunkilainen ja ilmeisesti helsinkiläinen. Siellä näistä henkilöistä useimmat taitavat pyöriä. Muutamassa lomakohteessakin poiketaan, esimerkiksi Villi ystävä saattaa syöksyä päätä pahkaa Trinidad y Tobagoon.
Tyypit on hauskaa ja viihdyttävää lukemista silloin, kun on kevennyksen tarvetta!
Otava 2004
Lukemani Seven-pokkari on vuodelta 2007
137 sivua
Kansi: Pentti Otsamo
Kirjasta ovat bloganneet myös Lurun luvut, Kirjakirjo, Ja kaikkea muuta.
Jokaisessa lyhyessä luvussa Katja Kallio esittelee jonkun Tyypin. Kertomukset ovat kuin kirjallisia karikatyyrejä, joissa henkilöitä, ihmissuhteita ja tapahtumia esitellään liioitellen, kärjistäen ja dramatisoiden. Herkullisia huumorin kukkasia ne myös ovat.
Tyyppejä löytyy monelta rintamalta. Rakkaussuhteisiin liittyvät esimerkiksi Aviomies, Ex-poikaystävä, Italialainen poikaystävä, Bohemian Lover sekä sellainen ikävä ihminen kuin Bärbel, hän on nimittäin Aviomiehen ex-tyttöystävä. Bärbeleitäkin voi olla monenlaisia, ja he voivat olla joskus myös ihan ok, nimittäin silloin, kun Aviomies ei halua olla heidän kanssaan tekemisissä. Lohtua tuo se, kun "jossakin yhteiselon vaiheessa oivaltaa, että Bärbelillä on aikanaan ollut oma Bärbelinsä, niin sanottu Überbärbel."
Sulhasen elämässä eräs henkilö on Morsiamen äiti, jonka kirjahyllyyn kannattaa tutustua hyvissä ajoin: "Sitä kautta on mahdollista koettaa ymmärtää mitä Morsian yrittää paeta ja mihin hän on vääjäämättä matkalla."
Erilaisia ystävätyyppejä kirjassa ovat ainakin Runollinen ystävä, Lapsuudenystävä, Villi ystävä, Uusi ystävä ja Katolinen ystävä. Jälkimmäisen ei ole välttämätöntä olla katolilainen, mutta hän on se ystävä, jolle ripittäydytään. Villi ystävä taas on se, jonka dramaattista elämää seurataan kuin tv-sarjaa. Uusi ystävä on se harvinainen olento, jonka aikuisenakin voi joskus saada, ja tämä rakastumisen huumaa muistuttava intoilu saattaa herättää Aviomiehessä mustasukkaisuutta ja epäluuloisuutta.
Naisilla voi olla myös Synnytyssairaalaystäviä, joita on noloa tavata kaupungilla jälkeenpäin, koska heidän nimensä on saatettu unohtaa ajat sitten, "mutta sen sijaan muistetaan erinomaisesti onko hänen välilihansa leikattu vai ei." Sitten on tietysti erikseen ne Synnytyssairaalaystävät, joiden kanssa ystävyys jatkuu läpi elämän.
Elämämme tyyppigalleriaan kuuluvina ammatti-ihmisinä mukana ovat ainakin Kampaaja, Maitokaupantäti ja Terapeutti. Nämä kaikki ovat oivaltavan hauskoja "syväluotauksia" kyseisistä henkilöistä ja suhteestamme heihin - kuten ikuisuusongelma, miksi Kampaaja ei koskaan saa asiakkaan kampausta näyttämään samalta kuin Jennifer Anistonilla, jonka kuva kädessä asiakas tavan takaa ilmestyy kampaajalle odottaen ihmettä. Maitokaupantäti puolestaan pystyisi pelkän ostoskorin perusteella kertomaan, kenen ostoskori se on ja mihin kellonaikaan hän tapaa asioida.
Terapeutti - olipa hän sitten vyöhyketerapeutti, naprapaatti, osteopaatti, homeopaatti tai psykoterapeutti - on tarkkaan ajatellen masentava tyyppi, koska:
"Siellä käydään silloin kun ollaan ruumiillisesti, psykologisesti ja emotionaalisesti romuna. Terapeutti ei ole koskaan nähnyt Potilasta normaalina. Potilas on Terapeutin silmissä ähisevä ja nyyhkyttävä ihmisraunio, joka ei kykene kääntämään päätään tai joka lentää katosta läpi jos häntä hipaisee rintakehään. Tätä Potilas itse tulee harvemmin ajatelleeksi, koska kuvittelee että Terapeutti tietää millainen hän tavallisesti on, tyytyväinen ja hymyileväinen ja kiinnostunut muidenkin asioista. Mutta mistä ihmeestä Terapeutti sen tietäisi?"
Nämä tyypit ja paljon, paljon muita esitellään tässä kirjassa hauskasti ja koomisesti. Siellä tulee vastaan niin ihana Idoli kuin kamala Petokin. Tai tutut tyypit kuten Äiti ja Naapuri. Samalla tehdään teräviä havaintoja elävästä elämästä. Kepeyden ohella Kallio tulee esittäneeksi muutaman syvällisenkin oivalluksen.
Eivät kaikki näistä Tyypeistä ole ihan yleispäteviä. Jotkut olivat minulle täysin tuntemattomia, mutta osa oli sellaisiakin, joihin kaikki tai useimmat törmäävät kyllä elämässään. Hauskaa oli naureskella elämän ja ihmissuhteiden kiemuroille samalla kun luki näiden tyyppien edesottamuksista.
Omat suosikkini ovat Runollinen ystävä ja Lempikirjailija. He eivät kylläkään ole kirjan hauskimmasta päästä, mutta ovatpahan vain sellaisia ihania ihmisiä ja lempi-ihmisiä.
Tyypeissä on sekä miehiä että naisia, mutta heitä havainnoidaan hyvin naisellisesta näkökulmasta, joten siksi laitoin tämän postauksen yhdeksi tunnisteeksi naiset. Toiseksi näkökulma on kaupunkilainen ja ilmeisesti helsinkiläinen. Siellä näistä henkilöistä useimmat taitavat pyöriä. Muutamassa lomakohteessakin poiketaan, esimerkiksi Villi ystävä saattaa syöksyä päätä pahkaa Trinidad y Tobagoon.
Tyypit on hauskaa ja viihdyttävää lukemista silloin, kun on kevennyksen tarvetta!
Otava 2004
Lukemani Seven-pokkari on vuodelta 2007
137 sivua
Kansi: Pentti Otsamo
Kirjasta ovat bloganneet myös Lurun luvut, Kirjakirjo, Ja kaikkea muuta.
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
Anni Saastamoinen: Sirkka
"Sirkalla on sivuhahmon nimi. Pääosilla on aina kauniit nimet, Aurora tai sellainen jokin muu kaunis ja lyyrinen. Sirkka on vain Sirkka, töksähtävä ja arkinen. Sirkka on nimien nakkikastike."
Näin alkaa Sirkka, Anni Saastamoisen ensimmäinen romaani. Hänen pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisteoksensa Depressiopäiväkirjat on paras, huikein ja terävin koskaan lukemani masennuskirja. Nyt innostuin heti, kun näin jostain, että Sirkka on ilmestymässä. Tiesin jo etukäteen, että pitäisin tästä kirjasta - ja oikeassa olin!
Helsingissä asuva Sirkka saattaa aluksi vaikuttaa sivuhenkilöltä, mutta kyllä hän tätä kirjaa lukiessa osoittautuu ihan oman elämänsä päähenkilöksi. Ja kyllä: hänellä on elämä!
Totta kyllä, että Sirkka on tavallinen, harmaa ja monen mielestä ehkä tylsä ihminen, joka pitää järkevistä kengistä, jakkupuvuista, lukemisesta, viherkasveista ja raitiovaunuista. Niin ja harmaasta väristä. Hän tekee toimistotyötä, koska inhoaa ihmisiä, mutta rakastaa järjestystä. Työtään hän joutuu kylläkin tekemään avokonttorissa, mistä hän ei nauti, varsinkin kun vielä hänen työkaverinsa Seppo syö joka päivä kylmiä nakkeja - mikä inhottava tapa - ja jostain syystä hänen on pakko tehdä se työpisteellään, Sirkan nenän edessä.
Sirkka lukee mielellään kauppojen ilmoitustauluja, joista hän bongaa erityisesti kielioppivirheet. Että voikin olla ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää possessiivisuffiksia! Sirkka on tarkka niin kielestä kuin muistakin asioista. Mitä kieleen tulee, hän ei myöskään ymmärrä, miksi suomalaiset eivät puhu suomea, vaan puhuvat jostain treffeistä ja emojeista. Naapureiltaan hän on saanut lempinimen heippalappunaapuri, koska kaikki tietävät, että hän se juuri laittaa heidän postiluukuistaan lapuille kirjoittamiaan valituksia yöllisistä juhlista. Naapureiden kyvyttömyys lajitella jätteitään on myös Sirkasta jotain käsittämätöntä.
Lisäksi Sirkka on yksin. Joku miesjuttu on ollut, mutta se meni pipariksi. Hänellä on yksi hyvä ystävä, Natalia. Muuten Sirkka kyllä ihan viihtyykin yksin, mutta kyllä yksinäisyyden tunnekin joskus hiipii mieleen, esimerkiksi kun hän miettii, miten monta päivää menisi ennen kuin hänet löydettäisiin, jos hän kuolisi.
Sirkan tarina on sekä kepeän humoristinen ja hyväntuulinen että myös hiukan surumielinen. Jotkut ovat pelänneet, että kirjassa pilkattaisiin Sirkkaa, mutta kyllä Saastamoinen suhtautuu häneen ihan lämmöllä. Eikä Sirkka harrasta pelkkää mielensäpahoittamista ja synkistelyä, vaan pohjimmiltaan hänelläkin on sydän paikallaan.
"Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellesssaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas."
Kirjan hyväntahtoinen huumori ei sitä paitsi kohdistu pelkästään Sirkkaan, vaan sen äärellä pääsee naureskelemaan muillekin ihmistyypeille, ihmisten hassuille tavoille ja arjen ilmiöille. Esimerkkinä niistä ilmiöistä seuraava ote, joka tapahtuu taas raitiovaunussa, koska siellä Sirkka istuu mennen tullen miettimässä milloin mitäkin:
"Mutta maailma muuttuu. Nykyisin esimerkiksi raitiovaunuissa kuulutetaan pysäkit. Niin on tehty aikana ennen digitaalisia näyttöjäkin, toki, mutta nykyisin ääni on nauhoitettu ja jumalattoman kovalla sitä paitsi. Sirkkaa myös ärsyttää äänen sävy: se kuulostaa jokaisella kerralla täydellisen äimistyneeltä siitä, että ollaan jälleen jollekin pysäkille saapumassa, että tänne on tällainenkin Kaisaniemi ilmaantunut aivan äkkiarvaamatta. Siltä se ääni kuulostaa, se harmittaa Sirkkaa vähän. Sirkka kaipaa ääneen vakuuttavuutta ja varmuutta, sellaista arvilindmäistä 'tämä tässä on Kaisaniemi' -henkisyyttä sen 'ohoh Kaisaniemi' -tunnelman tilalle."
Lopulta Sirkalle tapahtuu tarinan edetessä yhtä ja toista mukavaa, ja hän selvästi nauttii omasta elämästään. Miksipä kaikkien tarvitsisi olla ulospäinsuuntautuneita, yltiösosiaalisia tai muuten vain aina kiitämässä tukka putkella paikasta toiseen? On lupa olla myös kotona viihtyvä introvertti! Sirkalla todella on elämä, se on hänen näköisensä, hänen omansa, hänen ikioma elämänsä, johon hän on tyytyväinen. Miksi hänen pitäisi pyydellä sitä keneltäkään anteeksi? Miksi hänen pitäisi elää tai haluta elää jonkun muun elämää? Kun se oma elämä kyllä riittää itselle.
Lukija voi myös löytää itsestään vähän Sirkkaa tai paljon Sirkkaa. Joku ei ehkä löydä yhtään, mutta jokainen varmasti ainakin tuntee jonkun Sirkan. Itse olen melko suurpiirteinen, mutta on minullakin ne tietyt jutut, joissa olen tarkka ja joista nipotan. Olen nipottanut kielivirheistäkin, mutta iän myötä olen alkanut huomata, etten enää itsekään osaa suomea, mikä on tosi noloa, kun tässä sitä kuitenkin yrittää pitää jotain blogia... joten parasta taitaa olla tehdä virheitä ja antaa toistenkin tehdä!
Luin jostain, että jos on tykännyt Mikko Rimmisen Nenäpäivästä, kannattaa lukea myös Sirkka. No, Nenäpäivähän on yksi minun lempiromaaneistani, ja niinhän minä ihastuin myös Sirkkaan! Sirkka ei kylläkään ole aivan niin vinksahtanut kuin Nenäpäivän Irma. Mutta jotenkin minusta on aina hauskaa lukea tällaisista Tyypeistä isolla T:llä. Tyyppeihinhän lukeutuu myös Mielensäpahoittaja, ja kyllä Sirkka on hiukan kuin hänen naispuolinen vastineensa, työikäinen sellainen. Mutta tietysti ihan omanlaisensa.
Jos siis kaipaat humoristista, lämmintä ja lämmittävää lukemista, lue Sirkka. Suosittelen!
Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2019
188 sivua
Ulkoasu: Bifu
Kirjasta muualla: Sivusuhteita, Viis kautta viis ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
P. S. Sirkka kyllä hermostuisi kirjakuvassa käyttämästäni ryppyisestä pussilakanasta, mutta ei kerrota hänelle! Tämänkin bloggauksen teki se Tyyppi, joka saisi varmaan jonkun mielestä potea joskus vähän enemmän sirkkamaista perfektionismia...
Näin alkaa Sirkka, Anni Saastamoisen ensimmäinen romaani. Hänen pari vuotta sitten ilmestynyt esikoisteoksensa Depressiopäiväkirjat on paras, huikein ja terävin koskaan lukemani masennuskirja. Nyt innostuin heti, kun näin jostain, että Sirkka on ilmestymässä. Tiesin jo etukäteen, että pitäisin tästä kirjasta - ja oikeassa olin!
Helsingissä asuva Sirkka saattaa aluksi vaikuttaa sivuhenkilöltä, mutta kyllä hän tätä kirjaa lukiessa osoittautuu ihan oman elämänsä päähenkilöksi. Ja kyllä: hänellä on elämä!
Totta kyllä, että Sirkka on tavallinen, harmaa ja monen mielestä ehkä tylsä ihminen, joka pitää järkevistä kengistä, jakkupuvuista, lukemisesta, viherkasveista ja raitiovaunuista. Niin ja harmaasta väristä. Hän tekee toimistotyötä, koska inhoaa ihmisiä, mutta rakastaa järjestystä. Työtään hän joutuu kylläkin tekemään avokonttorissa, mistä hän ei nauti, varsinkin kun vielä hänen työkaverinsa Seppo syö joka päivä kylmiä nakkeja - mikä inhottava tapa - ja jostain syystä hänen on pakko tehdä se työpisteellään, Sirkan nenän edessä.
Sirkka lukee mielellään kauppojen ilmoitustauluja, joista hän bongaa erityisesti kielioppivirheet. Että voikin olla ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää possessiivisuffiksia! Sirkka on tarkka niin kielestä kuin muistakin asioista. Mitä kieleen tulee, hän ei myöskään ymmärrä, miksi suomalaiset eivät puhu suomea, vaan puhuvat jostain treffeistä ja emojeista. Naapureiltaan hän on saanut lempinimen heippalappunaapuri, koska kaikki tietävät, että hän se juuri laittaa heidän postiluukuistaan lapuille kirjoittamiaan valituksia yöllisistä juhlista. Naapureiden kyvyttömyys lajitella jätteitään on myös Sirkasta jotain käsittämätöntä.
Lisäksi Sirkka on yksin. Joku miesjuttu on ollut, mutta se meni pipariksi. Hänellä on yksi hyvä ystävä, Natalia. Muuten Sirkka kyllä ihan viihtyykin yksin, mutta kyllä yksinäisyyden tunnekin joskus hiipii mieleen, esimerkiksi kun hän miettii, miten monta päivää menisi ennen kuin hänet löydettäisiin, jos hän kuolisi.
Sirkan tarina on sekä kepeän humoristinen ja hyväntuulinen että myös hiukan surumielinen. Jotkut ovat pelänneet, että kirjassa pilkattaisiin Sirkkaa, mutta kyllä Saastamoinen suhtautuu häneen ihan lämmöllä. Eikä Sirkka harrasta pelkkää mielensäpahoittamista ja synkistelyä, vaan pohjimmiltaan hänelläkin on sydän paikallaan.
"Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellesssaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas."
Kirjan hyväntahtoinen huumori ei sitä paitsi kohdistu pelkästään Sirkkaan, vaan sen äärellä pääsee naureskelemaan muillekin ihmistyypeille, ihmisten hassuille tavoille ja arjen ilmiöille. Esimerkkinä niistä ilmiöistä seuraava ote, joka tapahtuu taas raitiovaunussa, koska siellä Sirkka istuu mennen tullen miettimässä milloin mitäkin:
"Mutta maailma muuttuu. Nykyisin esimerkiksi raitiovaunuissa kuulutetaan pysäkit. Niin on tehty aikana ennen digitaalisia näyttöjäkin, toki, mutta nykyisin ääni on nauhoitettu ja jumalattoman kovalla sitä paitsi. Sirkkaa myös ärsyttää äänen sävy: se kuulostaa jokaisella kerralla täydellisen äimistyneeltä siitä, että ollaan jälleen jollekin pysäkille saapumassa, että tänne on tällainenkin Kaisaniemi ilmaantunut aivan äkkiarvaamatta. Siltä se ääni kuulostaa, se harmittaa Sirkkaa vähän. Sirkka kaipaa ääneen vakuuttavuutta ja varmuutta, sellaista arvilindmäistä 'tämä tässä on Kaisaniemi' -henkisyyttä sen 'ohoh Kaisaniemi' -tunnelman tilalle."
Lopulta Sirkalle tapahtuu tarinan edetessä yhtä ja toista mukavaa, ja hän selvästi nauttii omasta elämästään. Miksipä kaikkien tarvitsisi olla ulospäinsuuntautuneita, yltiösosiaalisia tai muuten vain aina kiitämässä tukka putkella paikasta toiseen? On lupa olla myös kotona viihtyvä introvertti! Sirkalla todella on elämä, se on hänen näköisensä, hänen omansa, hänen ikioma elämänsä, johon hän on tyytyväinen. Miksi hänen pitäisi pyydellä sitä keneltäkään anteeksi? Miksi hänen pitäisi elää tai haluta elää jonkun muun elämää? Kun se oma elämä kyllä riittää itselle.
Lukija voi myös löytää itsestään vähän Sirkkaa tai paljon Sirkkaa. Joku ei ehkä löydä yhtään, mutta jokainen varmasti ainakin tuntee jonkun Sirkan. Itse olen melko suurpiirteinen, mutta on minullakin ne tietyt jutut, joissa olen tarkka ja joista nipotan. Olen nipottanut kielivirheistäkin, mutta iän myötä olen alkanut huomata, etten enää itsekään osaa suomea, mikä on tosi noloa, kun tässä sitä kuitenkin yrittää pitää jotain blogia... joten parasta taitaa olla tehdä virheitä ja antaa toistenkin tehdä!
Luin jostain, että jos on tykännyt Mikko Rimmisen Nenäpäivästä, kannattaa lukea myös Sirkka. No, Nenäpäivähän on yksi minun lempiromaaneistani, ja niinhän minä ihastuin myös Sirkkaan! Sirkka ei kylläkään ole aivan niin vinksahtanut kuin Nenäpäivän Irma. Mutta jotenkin minusta on aina hauskaa lukea tällaisista Tyypeistä isolla T:llä. Tyyppeihinhän lukeutuu myös Mielensäpahoittaja, ja kyllä Sirkka on hiukan kuin hänen naispuolinen vastineensa, työikäinen sellainen. Mutta tietysti ihan omanlaisensa.
Jos siis kaipaat humoristista, lämmintä ja lämmittävää lukemista, lue Sirkka. Suosittelen!
Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2019
188 sivua
Ulkoasu: Bifu
Kirjasta muualla: Sivusuhteita, Viis kautta viis ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
P. S. Sirkka kyllä hermostuisi kirjakuvassa käyttämästäni ryppyisestä pussilakanasta, mutta ei kerrota hänelle! Tämänkin bloggauksen teki se Tyyppi, joka saisi varmaan jonkun mielestä potea joskus vähän enemmän sirkkamaista perfektionismia...
tiistai 26. marraskuuta 2019
Johanna Venho: Syntysanat
En ole vielä ehtinyt lukea Johanna Venhon Ensimmäistä naista, joka on nyt Finlandia-ehdokkaana. Koska en kuitenkaan ollut lukenut Venhon muitakaan romaaneja, vaan tunsin hänet vain runoilijana, luin nyt Finlandia-tuloksia jännittäessäni vihdoin hänen esikoisromaaninsa Syntysanat, jonka löysin omaan hyllyyni viime keväänä. Se tekikin minuun sellaisen vaikutuksen, että myös Ensimmäinen nainen kiinnostaa nyt entistä enemmän!
Syntysanat sijoittuu Kourankorven kylään, jonka tyhjillään olevaan pappilaan nelikymppinen kirjailija Hanna Frank muuttaa kirjoittamaan. Hanna on jättänyt taakseen Helsingin hektisen elämän ja miesystävänsä Ouran. Hän aikoo asua pappilassa vuoden, mutta lopulta elämä kuljettaa häntä eteenpäin jo paljon aikaisemmin.
Pappila ja sen naapuritalo ovat syrjässä muusta kylästä. Naapurissa asuu Mesi Kivelä, joka on jo kolmikymppisenä jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi. Lasten lisäksi hän hoitaa vielä yläkerrassa asuvaa vanhaa äitiäänkin.
Hanna ja Mesi tarkkailevat molemmat toisiaan pitkään ennen kuin tutustuvat. Molemmat pohtivat omaa elämäänsä ja peilaavat sitä naapurin elämään, joka on niin toisenlaista. Hanna on vapaa kuin taivaan lintu, hänen elämässään ovat maisemat ja miehet vaihtuneet, hän on tehnyt monenlaista, on parantanut maailmaa ja tehnyt taidetta, ollut irrallinen ja aina vapaa lähtemään. Hannalle tärkeintä on vapaus ja kirjoittaminen. Hän tuntuu olevan ikuinen itsensä etsijä, jolla on nytkin mielessä monia vaihtoehtoja, mitä seuraavaksi voisi tehdä ja missä.
Tällainen pätkäelämä saa hänet kuitenkin miettimään:
"Miten muitten ihmisten elämä on yksi köysi jonka varassa kiivetä, minun on tätä pätkää ja silppua."
Hanna ihmettelee myös:
"En ole koskaan mahtunut tällaisiin kyliin, mutta istun sokkeloisessa pappilassa metsänlaidassa."
Mesi puolestaan on se kunnon kyläläinen, joka on tehnyt niin kuin on pitänyt. Hän luopui suuresta nuoruudenrakkaudestaan ja meni naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka halusi lapsia eikä haihatellut - ja johon äitikin oli tyytyväinen. Mutta nyt Mesistä on tullut se väritön ihminen, jota kukaan ei huomaa ja joka on olemassa vain huolehtiessaan muista. Kaiken päälle tuli vielä miehen äkillinen, tapaturmainen kuolema, leskeksi jääminen ja suru.
"Mesillä on elämä. Mutta elääkö hän sitä? Hän hymähtää ja hämmentyy, hän ei ole tottunut hankaliin kysymyksiin. Elämä on kehys hänen ympärillään, se pitää hänet paikoillaan."
Mesi on kuitenkin jo ennen Hannan muuttoa lukenut tämän Venetsiasta kertovan romaanin, joka on tehnyt hänet levottomaksi ja saanut hänet näkemään outoja unia. Jotain aivan kuin tahtoisi murtautua esiin hänessä. Tätä Hanna ei kuitenkaan tiedä - eikä Mesikään tiedä, että häntä tarkkaileva Hanna puolestaan alkaa kirjoittaa hänestä.
Kun naiset lopulta tutustuvat toisiinsa, he saavat yllättäen huomata, miten suuri voima sanoilla voi olla. Sanat voivat olla syntysanoja. Eli kuten Hanna sanoo: "Uskontoni: on sanoja, jotka on sanottava syntyäkseen." Sanat voivat nostaa ihmisen siivilleen, hän voi lähteä lentoon ja uskaltaa muuttaa elämänsä, alkaa elää.
Johanna Venhon kieli on runollista; runoilijan tausta näkyy tässä romaanissa selvästi. Aluksi koin vaikeana päästä sisään tällaiseen runolliseen tekstiin, koska sitä ei voinut noin vain lukea puolihuolimattomasti ja ajattelematta. Jokainen lause ja virke on niin täynnä merkityksiä, että kirjaa pitää lukea hitaasti mietiskellen, pohdiskellen, sulatellen.
Alkukäynnistelyn jälkeen jäin suorastaan koukkuun, tarina vei minut niin mennessään, se oli pakko lukea kerralla loppuun, vaikka lukeminen olikin hidasta. Nautin Venhon luomasta maailmasta ja siihen sukeltamisesta. Minulle Syntysanat oli hyvin henkilökohtainen ja suorastaan hypnoottinen lukuelämys: löysin niin paljon itseäni sekä Hannasta että Mesistä. Heidän kauttaan sain pohtia samalla omaakin elämääni. Tällainen romaani ei haihdu heti mielestä, vaan jää sinne varmasti pitkäksi ajaksi elämään omaa elämäänsä.
Jospa olisi mahdollista löytää ne omatkin syntysanansa?!
"Mesi kurkottaa. Pappilan verhot ovat auki ja hän näkee paperit isolla pirtinpöydällä. Papereitten vieressä on kuppi, kannettava tietokone ja kynttilä. On mahdoton nähdä, mitä papereissa lukee, mutta Mesi kuvittelee, että niissä nainen riisuu kenkänsä ja kävelee avojaloin rinteelle, ei hänen tarvitse ponnistella eikä yrittää, hän vain antautuu leijanrentona ja tiimalasinmuotoisena ja naurettavan täydellisenä tuuleen joka tulee selän takaa, antautuu tuulen vietäväksi ja levittää kätensä. Hän ei pelkää aurinkoa eikä putoamista, jos pelkää, tarttuu pelkoonsa ja lentää sillä.
Täytyy olla rakkautta että uskaltaa.
Lentää ja putoaa syliin koska uskoo siihen.
Mesi on aina pelännyt, että mäiskähtää keskelle umpimetsää, luut rusentuvat ja huuto kuivuu kurkkuun."
WSOY 2011
210 sivua
Päällys Marjaana Virta
Päällyksen kuvat Elisa Lazo Valdez/Arcangel/Fennopress, Antti Karppinen/Plugi
Kirjakuvani on otettu jo keväällä. Nythän ei ole sen enempää lunta kuin aurinkoakaan...
Kirjasta ovat bloganneet mm. Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara ja Kirjavinkit.
Syntysanat sijoittuu Kourankorven kylään, jonka tyhjillään olevaan pappilaan nelikymppinen kirjailija Hanna Frank muuttaa kirjoittamaan. Hanna on jättänyt taakseen Helsingin hektisen elämän ja miesystävänsä Ouran. Hän aikoo asua pappilassa vuoden, mutta lopulta elämä kuljettaa häntä eteenpäin jo paljon aikaisemmin.
Pappila ja sen naapuritalo ovat syrjässä muusta kylästä. Naapurissa asuu Mesi Kivelä, joka on jo kolmikymppisenä jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi. Lasten lisäksi hän hoitaa vielä yläkerrassa asuvaa vanhaa äitiäänkin.
Hanna ja Mesi tarkkailevat molemmat toisiaan pitkään ennen kuin tutustuvat. Molemmat pohtivat omaa elämäänsä ja peilaavat sitä naapurin elämään, joka on niin toisenlaista. Hanna on vapaa kuin taivaan lintu, hänen elämässään ovat maisemat ja miehet vaihtuneet, hän on tehnyt monenlaista, on parantanut maailmaa ja tehnyt taidetta, ollut irrallinen ja aina vapaa lähtemään. Hannalle tärkeintä on vapaus ja kirjoittaminen. Hän tuntuu olevan ikuinen itsensä etsijä, jolla on nytkin mielessä monia vaihtoehtoja, mitä seuraavaksi voisi tehdä ja missä.
Tällainen pätkäelämä saa hänet kuitenkin miettimään:
"Miten muitten ihmisten elämä on yksi köysi jonka varassa kiivetä, minun on tätä pätkää ja silppua."
Hanna ihmettelee myös:
"En ole koskaan mahtunut tällaisiin kyliin, mutta istun sokkeloisessa pappilassa metsänlaidassa."
Mesi puolestaan on se kunnon kyläläinen, joka on tehnyt niin kuin on pitänyt. Hän luopui suuresta nuoruudenrakkaudestaan ja meni naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka halusi lapsia eikä haihatellut - ja johon äitikin oli tyytyväinen. Mutta nyt Mesistä on tullut se väritön ihminen, jota kukaan ei huomaa ja joka on olemassa vain huolehtiessaan muista. Kaiken päälle tuli vielä miehen äkillinen, tapaturmainen kuolema, leskeksi jääminen ja suru.
"Mesillä on elämä. Mutta elääkö hän sitä? Hän hymähtää ja hämmentyy, hän ei ole tottunut hankaliin kysymyksiin. Elämä on kehys hänen ympärillään, se pitää hänet paikoillaan."
Mesi on kuitenkin jo ennen Hannan muuttoa lukenut tämän Venetsiasta kertovan romaanin, joka on tehnyt hänet levottomaksi ja saanut hänet näkemään outoja unia. Jotain aivan kuin tahtoisi murtautua esiin hänessä. Tätä Hanna ei kuitenkaan tiedä - eikä Mesikään tiedä, että häntä tarkkaileva Hanna puolestaan alkaa kirjoittaa hänestä.
Kun naiset lopulta tutustuvat toisiinsa, he saavat yllättäen huomata, miten suuri voima sanoilla voi olla. Sanat voivat olla syntysanoja. Eli kuten Hanna sanoo: "Uskontoni: on sanoja, jotka on sanottava syntyäkseen." Sanat voivat nostaa ihmisen siivilleen, hän voi lähteä lentoon ja uskaltaa muuttaa elämänsä, alkaa elää.
Johanna Venhon kieli on runollista; runoilijan tausta näkyy tässä romaanissa selvästi. Aluksi koin vaikeana päästä sisään tällaiseen runolliseen tekstiin, koska sitä ei voinut noin vain lukea puolihuolimattomasti ja ajattelematta. Jokainen lause ja virke on niin täynnä merkityksiä, että kirjaa pitää lukea hitaasti mietiskellen, pohdiskellen, sulatellen.
Alkukäynnistelyn jälkeen jäin suorastaan koukkuun, tarina vei minut niin mennessään, se oli pakko lukea kerralla loppuun, vaikka lukeminen olikin hidasta. Nautin Venhon luomasta maailmasta ja siihen sukeltamisesta. Minulle Syntysanat oli hyvin henkilökohtainen ja suorastaan hypnoottinen lukuelämys: löysin niin paljon itseäni sekä Hannasta että Mesistä. Heidän kauttaan sain pohtia samalla omaakin elämääni. Tällainen romaani ei haihdu heti mielestä, vaan jää sinne varmasti pitkäksi ajaksi elämään omaa elämäänsä.
Jospa olisi mahdollista löytää ne omatkin syntysanansa?!
"Mesi kurkottaa. Pappilan verhot ovat auki ja hän näkee paperit isolla pirtinpöydällä. Papereitten vieressä on kuppi, kannettava tietokone ja kynttilä. On mahdoton nähdä, mitä papereissa lukee, mutta Mesi kuvittelee, että niissä nainen riisuu kenkänsä ja kävelee avojaloin rinteelle, ei hänen tarvitse ponnistella eikä yrittää, hän vain antautuu leijanrentona ja tiimalasinmuotoisena ja naurettavan täydellisenä tuuleen joka tulee selän takaa, antautuu tuulen vietäväksi ja levittää kätensä. Hän ei pelkää aurinkoa eikä putoamista, jos pelkää, tarttuu pelkoonsa ja lentää sillä.
Täytyy olla rakkautta että uskaltaa.
Lentää ja putoaa syliin koska uskoo siihen.
Mesi on aina pelännyt, että mäiskähtää keskelle umpimetsää, luut rusentuvat ja huuto kuivuu kurkkuun."
WSOY 2011
210 sivua
Päällys Marjaana Virta
Päällyksen kuvat Elisa Lazo Valdez/Arcangel/Fennopress, Antti Karppinen/Plugi
Kirjakuvani on otettu jo keväällä. Nythän ei ole sen enempää lunta kuin aurinkoakaan...
Kirjasta ovat bloganneet mm. Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara ja Kirjavinkit.
Tunnisteet:
elämänmuutos,
kirjailijat,
kotimainen,
lempikirjojani,
lesket,
maaseutu,
muistot,
naiset,
rakkaus,
romaanit,
Suomi,
unelmat,
Venho Johanna,
WSOY,
äidit
sunnuntai 24. marraskuuta 2019
Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Konsta Pylkkänen etsii kortteeria kertoo Havukka-ahon ajattelijasta tutun, rakastetun korpifilosofin myöhemmistä vaiheista. Konsta on ollut vuosien ajan Lapissa, lisenssien apumiehenä tutkimusasemalla, ja palaa pitkästä aikaa kotiseudulleen. Hän on nyt eläkkeellä, ja hänen tarvitsisi vain päästä huonemieheksi johonkin taloon, löytää katto päänsä päälle, niin kaikki olisi hyvin.
Kirja kuvaa syksyä ja Konstan kuljeskelua kainuulaisissa metsämaisemissa. Hän poikkeaa tutuissa ja tuntemattomissa taloissa, miettii olisiko niissä ainesta tulevaksi majapaikaksi ja kyselee samalla muiden talojen asioista.
Joka paikassa Konsta samalla ihmettelee nykymaailman menoa. On tehty metsäautoteitä, ja "moottorisahan karnutus oli tullut pysyäkseen Suomen metsiin". Konsta on pettynyt, jos johonkin taloon on menty hankkimaan auto tai jos piha on täynnä romua tai taloon on ostettu nahkasohva ja nojatuolit. Mitä ne ihmiset sellaisella meinaavat keskellä Kainuun korpea? Onneksi on muutamia tolkun ihmisiäkin, joilla on vielä hevonen eikä mitään katepillaria. Nähdessään joskus talon pihassa hevosen Konsta ilahtuu. Hevonen on hyvä merkki.
Hänen ajattelunsa on yhtä riemastuttavaa kuin ennenkin:
"Miettiessään radiota ja televisiota siinä varvukossa kähniessään Konsta äityi pohtimaan tiedonkulun ihmeitä. Ajatella että ilma on täynnä vinhasti kiitäviä viestejä, satoipa tai paistoi. Teki mieli melkein väistellä kaikkialla viuhuvia radiouutisia ja kuunnelmia ja esitelmiä."
Konsta tapaa kortteeria etsiessään mitä erilaisimpia persoonallisuuksia, kuten Taunon, joka vaikuttaa siltä, että saattaa olla pahapäinen sille tuulelle sattuessaan. "On tainnut toinen maailmansota vähän häiritä Taunon kehitystä", Konsta arvelee. Nyymanni puolestaan on joku outo taiteilija, joka on jättänyt hyväpalkkaisen työnsä etelässä ja muuttanut keskelle Kainuun metsiä, jonne on rakentanut itselleen komean linnan. Jotain outoa ja epäilyttävää hänessäkin täytyy olla. Kasvissyöjä kaiken lisäksi!
Veikko Huovisen kieli on jälleen todella eloisaa, värikästä ja vivahteikasta. Niin, ja tietenkin humoristista. Sitä lukee suurella nautinnolla. Löysin taas melkein joka sivulta jotain hauskaa, mitä piti lukea miehellenikin - joka on myös lukenut nämä Konsta-kirjat varmaan monta kertaa.
Huumorin ohella kirja ottaa myös kantaa yhteiskunnan muutokseen, rakennemuutokseen, josta se toteaa:
"Niin sanottu rakennemuutos leijaili maiden ja metsien yllä, pistäytyi kyliin ja talojen pihoihin, meni näkymättöminä kiehkuroina ikkunoista ja ovista sisään ja jäyti ikivanhassa korpikulttuurissa elävien mielenrauhaa."
Huovinen harmittelee kirjassaan sitä, miten koneellistuminen vie ihmisiltä työt, nuoret muuttavat Etelä-Suomeen tai Ruotsiin, talot autioituvat, pienkaupat kuolevat ja syrjäkylien kouluja lopetetaan.
Mutta vaikka tämä on surullista, kirja on silti täynnä elämäniloa, sillä vielä on Konsta voimissaan ja vielä hän tapaa muitakin aitoja ja alkuperäisiä Kainuun ukkoja. Löytääpä hän lopulta sen kortteerinkin, jossa on mukava asettua aloilleen viettämään vanhuuden päiviä.
Jaan vielä loppuun kirjasta otteen, joka kuvaa minusta hyvin näiden Konsta-kirjojen hersyvää kieltä ja huumorin pilkettä:
"Mutta ikiomaa vapautta oli ollut. Sai lähteä uusiin ilmansuuntiin kellekään tiliä tekemättä. Kaikenlaista tuli reistattua. Harvempi on käynyt avaruuden katolla ja selvittänyt maailmankaikkeuden arvoitukset. Helkkari miten Lentualla oli kerran sähäkkä turnajainen maisterien kanssa. Lieneekö tallella Havukan vintillä ne pyymetsopaperit. Hän kyllä varoitti, että ruskeata kumisaapaslaatikkoa ei saa hävittää. Saakelin pojantöheröt olivat myyneet hänen kirjansa jollekin mölkerölle. Viken pöljä! Mutta mitä se Mooses Pessi meni kuolemaan syyttä suotta. Mooseksen luona oli elämä yhtä juhlaa. Oli se niin jalo mies, vaikka vähän yksinkertainen."
Se, että Havukka-ahon ajattelijasta tuttu Mooses Pessi on tähän mennessä jo kuollut, kerrotaan melkein heti kirjan ensimmäisillä sivuilla, joten tämä ei liene kovin paha spoilaus. Mooses Pessi on se huikea tyyppi, jonka ikimuistoinen nauru jää kyllä mieleen, jos on katsonut Havukka-ahon ajattelijan elokuvana!
Lämminhenkinen, hilpeä ja riemukas teos on tämä Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Se on sekä luonnonläheinen että ihmisläheinen. Konstan seurassa Kainuun korvessa meno on leppoisaa ja kaukana on kavala maailma. Tulee ihan mieleen, että olisipa elämä tällaista! Suosittelen, jos kaipaat kevyttä luettavaa, josta tulee hyvälle tuulelle. Mutta lukeminen kannattaa tietysti aloittaa Havukka-ahon ajattelijasta, jos se on vielä lukematta.
Meillä on omassa hyllyssä myös Konstan pylkkerö, joka olisi ehkä pitänyt lukea ennen tätä, mutta samapa tuo. Lukaisen sen joskus, kun haluan taas nautiskella!
WSOY 2004
160 sivua
Päällyksen maalaus Seppo Polameri
Päällyksen typografia Martti Ruokonen
Kirjasta ovat bloganneet myös 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Sallan lukupäiväkirja.
Kirja kuvaa syksyä ja Konstan kuljeskelua kainuulaisissa metsämaisemissa. Hän poikkeaa tutuissa ja tuntemattomissa taloissa, miettii olisiko niissä ainesta tulevaksi majapaikaksi ja kyselee samalla muiden talojen asioista.
Joka paikassa Konsta samalla ihmettelee nykymaailman menoa. On tehty metsäautoteitä, ja "moottorisahan karnutus oli tullut pysyäkseen Suomen metsiin". Konsta on pettynyt, jos johonkin taloon on menty hankkimaan auto tai jos piha on täynnä romua tai taloon on ostettu nahkasohva ja nojatuolit. Mitä ne ihmiset sellaisella meinaavat keskellä Kainuun korpea? Onneksi on muutamia tolkun ihmisiäkin, joilla on vielä hevonen eikä mitään katepillaria. Nähdessään joskus talon pihassa hevosen Konsta ilahtuu. Hevonen on hyvä merkki.
Hänen ajattelunsa on yhtä riemastuttavaa kuin ennenkin:
"Miettiessään radiota ja televisiota siinä varvukossa kähniessään Konsta äityi pohtimaan tiedonkulun ihmeitä. Ajatella että ilma on täynnä vinhasti kiitäviä viestejä, satoipa tai paistoi. Teki mieli melkein väistellä kaikkialla viuhuvia radiouutisia ja kuunnelmia ja esitelmiä."
Konsta tapaa kortteeria etsiessään mitä erilaisimpia persoonallisuuksia, kuten Taunon, joka vaikuttaa siltä, että saattaa olla pahapäinen sille tuulelle sattuessaan. "On tainnut toinen maailmansota vähän häiritä Taunon kehitystä", Konsta arvelee. Nyymanni puolestaan on joku outo taiteilija, joka on jättänyt hyväpalkkaisen työnsä etelässä ja muuttanut keskelle Kainuun metsiä, jonne on rakentanut itselleen komean linnan. Jotain outoa ja epäilyttävää hänessäkin täytyy olla. Kasvissyöjä kaiken lisäksi!
Veikko Huovisen kieli on jälleen todella eloisaa, värikästä ja vivahteikasta. Niin, ja tietenkin humoristista. Sitä lukee suurella nautinnolla. Löysin taas melkein joka sivulta jotain hauskaa, mitä piti lukea miehellenikin - joka on myös lukenut nämä Konsta-kirjat varmaan monta kertaa.
Huumorin ohella kirja ottaa myös kantaa yhteiskunnan muutokseen, rakennemuutokseen, josta se toteaa:
"Niin sanottu rakennemuutos leijaili maiden ja metsien yllä, pistäytyi kyliin ja talojen pihoihin, meni näkymättöminä kiehkuroina ikkunoista ja ovista sisään ja jäyti ikivanhassa korpikulttuurissa elävien mielenrauhaa."
Huovinen harmittelee kirjassaan sitä, miten koneellistuminen vie ihmisiltä työt, nuoret muuttavat Etelä-Suomeen tai Ruotsiin, talot autioituvat, pienkaupat kuolevat ja syrjäkylien kouluja lopetetaan.
Mutta vaikka tämä on surullista, kirja on silti täynnä elämäniloa, sillä vielä on Konsta voimissaan ja vielä hän tapaa muitakin aitoja ja alkuperäisiä Kainuun ukkoja. Löytääpä hän lopulta sen kortteerinkin, jossa on mukava asettua aloilleen viettämään vanhuuden päiviä.
Jaan vielä loppuun kirjasta otteen, joka kuvaa minusta hyvin näiden Konsta-kirjojen hersyvää kieltä ja huumorin pilkettä:
"Mutta ikiomaa vapautta oli ollut. Sai lähteä uusiin ilmansuuntiin kellekään tiliä tekemättä. Kaikenlaista tuli reistattua. Harvempi on käynyt avaruuden katolla ja selvittänyt maailmankaikkeuden arvoitukset. Helkkari miten Lentualla oli kerran sähäkkä turnajainen maisterien kanssa. Lieneekö tallella Havukan vintillä ne pyymetsopaperit. Hän kyllä varoitti, että ruskeata kumisaapaslaatikkoa ei saa hävittää. Saakelin pojantöheröt olivat myyneet hänen kirjansa jollekin mölkerölle. Viken pöljä! Mutta mitä se Mooses Pessi meni kuolemaan syyttä suotta. Mooseksen luona oli elämä yhtä juhlaa. Oli se niin jalo mies, vaikka vähän yksinkertainen."
Se, että Havukka-ahon ajattelijasta tuttu Mooses Pessi on tähän mennessä jo kuollut, kerrotaan melkein heti kirjan ensimmäisillä sivuilla, joten tämä ei liene kovin paha spoilaus. Mooses Pessi on se huikea tyyppi, jonka ikimuistoinen nauru jää kyllä mieleen, jos on katsonut Havukka-ahon ajattelijan elokuvana!
Lämminhenkinen, hilpeä ja riemukas teos on tämä Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Se on sekä luonnonläheinen että ihmisläheinen. Konstan seurassa Kainuun korvessa meno on leppoisaa ja kaukana on kavala maailma. Tulee ihan mieleen, että olisipa elämä tällaista! Suosittelen, jos kaipaat kevyttä luettavaa, josta tulee hyvälle tuulelle. Mutta lukeminen kannattaa tietysti aloittaa Havukka-ahon ajattelijasta, jos se on vielä lukematta.
Meillä on omassa hyllyssä myös Konstan pylkkerö, joka olisi ehkä pitänyt lukea ennen tätä, mutta samapa tuo. Lukaisen sen joskus, kun haluan taas nautiskella!
WSOY 2004
160 sivua
Päällyksen maalaus Seppo Polameri
Päällyksen typografia Martti Ruokonen
Kirjasta ovat bloganneet myös 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Sallan lukupäiväkirja.
Päivi Niemi: Stooreja varjojen maasta
Tässä kirjassa on näiden nuorten selviytymistarinoita. He kertovat kokemuksistaan avoimesti, etunimellään, joka useimmiten on oma, mutta joidenkin kohdalla muutettu. Näillä nuorilla on todella järkyttäviä kokemuksia, he ovat kokeneet kaikkea mahdollista: kiusaamista, väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, omaa tai läheisten alkoholismia, huumeiden käyttöä, rikollisuutta, vankiloita, masennusta, uupumusta, itsetuhoisuutta ja saatananpalvontaa.
Tarinat olisivat hirveän järkyttäviä, ellei niistä tilanteista olisi ollut myös ulospääsy. Onneksi nämä henkilöt saivat myöhemmin parempia kokemuksia, he löysivät valoa elämäänsä, saivat kokea eheytymistä - ja tulivat uskoon.
Kirja ei kuitenkaan anna sellaista epärealistista kuvaa, että rankan lapsuuden ja / tai nuoruuden jälkeen voisi eheytyä jotenkin sataprosenttisesti tai että kaikki ongelmat loppuisivat, kun ihminen vain tulee uskoon. Jo esipuheessa Päivi Niemi kirjoittaa, että parhaimmillaankin meidän parantumisemme on vain haparointia läpi elämän, ja loppuun asti me olemme keskeneräisiä. Lisäksi elämään voi koska tahansa tulla olosuhteita, jotka rikkovat ihmisen uudestaan.
Kuitenkin on mahtavaa, kun voi löytää elämäänsä apua Jumalalta ja ihmisiltä. Keskeneräisenä, rikkinäisenä ja väsyneenäkin saa jäädä Jumalan parantavan rakkauden hoitoon. Eräs kirjan henkilöistä (Topi) kertoo:
"Masennus ja paha mieli iskevät ajoittain vieläkin. Ei ole helppoa muistella, mitä lapsena tapahtui ja miten pahasti minut torjuttiin. Ymmärrän, että siitä on seurannut koko elämääni varjostava tunne, etten kuulu mihinkään, vastuunottamisen vaikeus ja sellainen käsitys ja olo, että minun mielipiteilläni ja tunteillani ei oikeasti ole mitään merkitystä. Etten ole tärkeä.
Vasta nyt Jumalan kanssa vaeltaessani olen yrittänyt oppia, että minäkin olen tärkeä, minunkin elämälläni on tarkoitus, minuakin voi rakastaa, minäkin voin olla ihana, ja minunkin mielipiteeni voivat olla tärkeitä ja hyviä.
Se on kyllä välillä tosi vaikeaa. Joskus olen niin lukossa, etten saa sanaa suustani. Mutta en aio antaa periksi! Jumala auttaa minua näissä tunne-elämän mykkyröissä. Varmasti."
Juuri tällaiset kohdat näissä selviytymistarinoissa olivat minusta erityisen lohdullisia. Vaikka ihminen jäisikin keskeneräiseksi ja vaikka masennus ja paha mieli vieläkin iskisivät kimppuun, silti voi jatkaa matkaa, ei ole pakko antaa periksi. Voi opetella noita asioita, joita Topi tässä kertoo opettelevansa, ja voi luottaa siihen, että kyllä Jumala auttaa minua kaikkien kipeittenkin tunteitten ja kokemusten keskellä.
Lissu sairastui jo nuorena niin pahaan uupumukseen ja masennukseen, että hän mietti paljon kuolemaa ja itsemurhaa. Eräänä iltana, kun hän oli taas ollut kuoleman ajatuksissa koko päivän, hän rukoili hiljaa yksikseen. Hän kertoo:
"Pyysin Jumalalta apua ja tein hänelle kirjallisen lupauksen huolehtia itsestäni. Jotenkin minusta vain tuntui, että on tehtävä jotain konkreettista, taisteltava vaikka viimeisin voimin.
Kirjoitin 'Lupauksen Jumalalle':
1. En tapa itseäni
2. Taistelen itsesääliä vastaan
3. Rakennan tulevaisuuttani (koulu)
4. Etsin itseäni ('Etsikää, niin te löydätte', sanotaan Raamatussa!)
5. Opettelen elämään itseni kanssa"
Lissu rukoili, että Jumala antaisi hänelle voimaa pitää nuo lupaukset, koska omin voimin hän ei jaksaisi. Kun hän heräsi aamulla, hän katsoi maailmaa aivan uusin silmin - ja oli saanut elämänhalunsa takaisin! Vaikka masentavat ajatukset palasivat parin päivän päästä, hän oli saanut pohjan, joka kantoi, ja josta toipuminen lähti liikkeelle.
Kirjassa on realismia siinäkin, että myös uskovaisten perheitten lapsilla saattoi olla rankka kotitausta ja lapsuus. Toiseksi uskovaisuuteen liittyen minusta on kiva lukea sellaisista henkilöistä, jotka kertovat, ettei heidän tarvinnut uskoontulon takia muuttua joksikin, mitä he eivät olleet, vaan esimerkiksi hevarit ja punkkarit löysivät hengenheimolaisia kristillisistä underground-piireistä. Eräs tällainen henkilö (Manna) kertoo:
"Minun oli helppo olla, ja minua hymyilytti. Olin aidosti onnellinen. Olin iloinen huomatessani, ettei Jumala vie ihmiseltä persoonallisuutta pois, vaan vahvistaa sitä! Jumala katsoo raskaimmankin nahkatakin läpi suoraan sydämeen asti, eikä ulkoisilla seikoilla ole mitään merkitystä."
Samasta aiheesta Toni sanoo:
"Nykyään kuljen kaupungilla edelleen pitkä tukka hulmuten ja pukeutuneena lähes samoin kuin ennenkin, mutta kaulassani on iso risti, tietenkin oikein päin."
Päivi Niemi itse on ollut saatananpalvoja ja myös rajun parisuhdeväkivallan uhri. Kirjan loppupuolella hän kertoo oman tarinansa. Muutama muukin saatananpalvoja kirjasta löytyy.
Vaikka nämä tarinat ovat järkyttävää luettavaa, halusin jakaa tässä bloggauksessa jotain siitä valosta ja toivosta, jota tämä kirja välittää. Voihan olla, että joku ahdistuisi näin rajujen elämäntarinoiden äärellä, mutta itse koin kirjan todella voimaannuttavana, hoitavana ja lohdullisena. Sen sanoma on, ettei ole niin syvää pimeyttä, ettei valo voisi voittaa sitä.
Elämä voi olla julmaa, mutta toivon, ettei se enää kävisi liian raskaaksi tämän kirjan henkilöille. Ja että heillä olisi voimia jatkaa eteenpäin silloinkin, kun ahdistus käy päälle.
Kuten Päivi Niemi sanoo: "Olen keskeneräinen, mutta silti voin elää kristittynä täyttä elämää kipuineen ja iloineen."
Päivi Niemi on kirjoittanut monta muutakin kirjaa: Itsetunnon rakennuspalikoita, Resuinen ja rikas, Hyvää mieltä ja tunnetaitoja ja Rajansa kaikella. Seuraavaksi häneltä on tulossa kirja psykologisesta painonhallinnasta.
Päivä Oy 2003
2. laajennettu painos 2008
168 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kirjasta on blogannut myös Nämä sanat, tämä hiljaisuus. Kirjailijan muistikirja.
Tunnisteet:
alkoholi,
elämäkerrat / muistelmat,
huumeet,
itsemurha,
kristinusko,
masennus,
mielenterveys,
Niemi Päivi,
Päivä,
rikokset,
saatananpalvonta,
sairaus,
selviytyminen,
Suomi,
toipuminen,
uskonto,
väkivalta
perjantai 22. marraskuuta 2019
Alina ja Kati Keski-Mäenpää: Hildan haamu
Alakouluikäisille suunnatun Etsiväkaksikko Taimi & Luka -dekkarisarjan ensimmäinen osa Varastettu vaivaisakka ilmestyi viime syksynä. Tänä syksynä on ilmestynyt sarjan toinen osa, Hildan haamu. Taimin ja Lukan seikkailuista ovat kirjoittaneet 11-vuotias Alina Keski-Mäenpää ja hänen äitinsä Kati. Alinalta on siis nyt 11-vuotiaana ilmestynyt jo toinen kirja.
Koska minäkin olin Alinan ikäisenä ahkera kirjoittaja ja haaveilin kirjailijan urasta, minusta on hienoa, että joku oikeasti toimii eikä jää vain haaveilemaan.
Parhaat ystävykset Taimi ja Luka ovat juuri päässeet kolmannelta luokalta kesälomalle. Heidän perheensä lähtevät seurakunnan perheleirille, joka järjestetään saaressa. Mukaan lähtee myös Taimin viljakäärme Vilperi, vaikka kaikki eivät ole asiasta aivan ihastuksissaan.
Laukkuunsa Taimi pakkaa myös pehmolelunsa, ison vaaleanpunaisen possun, joka selittää ottamani kirjakuvan. (Muistelen hämärästi, että meidän talossamme saattaa piileskellä myös leikkikäärme, joka olisi sopinut vielä paremmin kuvausrekvisiitaksi, mutta en tietenkään löytänyt sitä.)
Leirillä on mukavaa, mutta siellä alkaa myös tapahtua outoja, suorastaan pelottavia asioita. Rannassa liikkuu ihan selvä haamu. Taimi huomaa, että joku on päästänyt hänen käärmeensä irti, eikä sitä löydy mistään. Lisäksi tulee outo sähkökatkos, ja muutakin kummallista leirin aikana tapahtuu. Mitä ihmettä saarella oikein on tekeillä, ja kenellä tässä kaikessa on sormensa pelissä?
"Paluumatkalla he päättivät palata mökille toista polkua pitkin. Tällä kertaa Luka kulki edellä ja Taimi perässä. Yhtäkkiä Luka pysähtyi kuin seinään, ja Taimi törmäsi hänen selkäänsä.
- Mitä nyt? Taimi kysyi ihmeissään, ja Luka näytti hänelle kädellään merkin olla hiljaa. Hän osoitti sormellaan laiturille, joka näkyi puiden välistä. Laiturilla seisoi kumara, pieni hahmo vitivalkoisessa kaavussa. Usva leijui järven yllä.
- Mikä kumma se on? Taimi ihmetteli. Hahmossa oli jotain outoa ja selkäpiitä karmivaa.
- En tiedä, enkä haluakaan tietää! Luka sanoi kauhuissaan ja lähti kävelemään mökkiä kohti pikavauhtia. Taimi seurasi häntä ja vilkuili taakseen ihmetellen näkemäänsä. Kuka seisoi laiturilla keskellä yötä?"
Hienosti tarina kulkee eteenpäin ja juonessa on sopivasti yllättäviä käänteitä. Jännitystä on ilmassa - yhdessä kohdassa jo tällaista aikuistakin lukijaa alkoi melkein pelottaa! Myös huumoria löytyy.
Kaikin puolin nautinnollista luettavaa ovat nämä etsiväkaksikko Taimin ja Lukan seikkailut. Varmasti kohderyhmäkin - eli alakouluikäinen lukijakunta - tykkää ja ottaa nämä kirjat omakseen.
Tällaiselle aikuiselle lukijalle tulee mieleen, että pitäisi kyllä useamminkin lukea lastenkirjoja! Kukapa jaksaisi aina olla hirveän vakava ja syvällinen? En minä ainakaan. Tällaisten kirjojen äärellä todella viihtyy ja rentoutuu. Eikä meno ole niin raakaa kuin monissa aikuisten dekkareissa.
Suomen Lähetysseura 2019
94 sivua
Ulkoasu Ulriikka Lipasti
Koska minäkin olin Alinan ikäisenä ahkera kirjoittaja ja haaveilin kirjailijan urasta, minusta on hienoa, että joku oikeasti toimii eikä jää vain haaveilemaan.
Parhaat ystävykset Taimi ja Luka ovat juuri päässeet kolmannelta luokalta kesälomalle. Heidän perheensä lähtevät seurakunnan perheleirille, joka järjestetään saaressa. Mukaan lähtee myös Taimin viljakäärme Vilperi, vaikka kaikki eivät ole asiasta aivan ihastuksissaan.
Laukkuunsa Taimi pakkaa myös pehmolelunsa, ison vaaleanpunaisen possun, joka selittää ottamani kirjakuvan. (Muistelen hämärästi, että meidän talossamme saattaa piileskellä myös leikkikäärme, joka olisi sopinut vielä paremmin kuvausrekvisiitaksi, mutta en tietenkään löytänyt sitä.)
Leirillä on mukavaa, mutta siellä alkaa myös tapahtua outoja, suorastaan pelottavia asioita. Rannassa liikkuu ihan selvä haamu. Taimi huomaa, että joku on päästänyt hänen käärmeensä irti, eikä sitä löydy mistään. Lisäksi tulee outo sähkökatkos, ja muutakin kummallista leirin aikana tapahtuu. Mitä ihmettä saarella oikein on tekeillä, ja kenellä tässä kaikessa on sormensa pelissä?
"Paluumatkalla he päättivät palata mökille toista polkua pitkin. Tällä kertaa Luka kulki edellä ja Taimi perässä. Yhtäkkiä Luka pysähtyi kuin seinään, ja Taimi törmäsi hänen selkäänsä.
- Mitä nyt? Taimi kysyi ihmeissään, ja Luka näytti hänelle kädellään merkin olla hiljaa. Hän osoitti sormellaan laiturille, joka näkyi puiden välistä. Laiturilla seisoi kumara, pieni hahmo vitivalkoisessa kaavussa. Usva leijui järven yllä.
- Mikä kumma se on? Taimi ihmetteli. Hahmossa oli jotain outoa ja selkäpiitä karmivaa.
- En tiedä, enkä haluakaan tietää! Luka sanoi kauhuissaan ja lähti kävelemään mökkiä kohti pikavauhtia. Taimi seurasi häntä ja vilkuili taakseen ihmetellen näkemäänsä. Kuka seisoi laiturilla keskellä yötä?"
Hienosti tarina kulkee eteenpäin ja juonessa on sopivasti yllättäviä käänteitä. Jännitystä on ilmassa - yhdessä kohdassa jo tällaista aikuistakin lukijaa alkoi melkein pelottaa! Myös huumoria löytyy.
Kaikin puolin nautinnollista luettavaa ovat nämä etsiväkaksikko Taimin ja Lukan seikkailut. Varmasti kohderyhmäkin - eli alakouluikäinen lukijakunta - tykkää ja ottaa nämä kirjat omakseen.
Tällaiselle aikuiselle lukijalle tulee mieleen, että pitäisi kyllä useamminkin lukea lastenkirjoja! Kukapa jaksaisi aina olla hirveän vakava ja syvällinen? En minä ainakaan. Tällaisten kirjojen äärellä todella viihtyy ja rentoutuu. Eikä meno ole niin raakaa kuin monissa aikuisten dekkareissa.
Suomen Lähetysseura 2019
94 sivua
Ulkoasu Ulriikka Lipasti
"Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa..."
Tänään haluan jakaa muille toivottomille oman, eräiden ammatillisten opintojen yhteydessä 15 vuotta sitten kirjoittamani aineen, joka kertoo siitä, että kyllä me toivottomatkin voimme selviytyä pitkistä pimeistä tunneleista. Ehkä ainakin yhtä kohtaa tästä aineestani tekisi nyt mieli hiukan editoida, mutta annan sen olla. "Saarnatkoon" meille se 15 vuoden takainen minäni! Siis myös minulle itselleni...
Omistan tämän kirjoituksen kaikille, jotka pelkäävät pimeissä laaksoissa kaikkea pahaa.
Aineen otsikko oli siis tuo "Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa..."
"Ilmoitus! Tunnelin päässä näkyvä valo on kustannussyistä päätetty lakkauttaa." Tällaisen tiedonannon luin lehdestä kerran, kun itse olin elämäni pisimmässä ja pimeimmässä tunnelissa, ja minusta se oli hyvä vitsi. Eihän tunnelin päässä todellakaan ollut mitään valoa, joten ilmeisesti se oli tosiaan pantu viralta kustannussyistä.
Ihminen menettää helposti toivonsa silloin, kun elämä muuttuu sellaiseksi pimeäksi tunneliksi, jonka loppupäätäkään ei näy, valonkajastuksesta puhumattakaan. Kuitenkin Raamatussa sanotaan: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani." Miten sellainen luottamus ja turvallisuudentunne voi olla mahdollista pimeyden keskellä?
En osaa vastata kysymykseen, koska itse olen aina pelännyt kaikkea mahdollista pahaa, vaikka sitten olisinkin tiennyt, että Jumala on kanssani. Annan olosuhteiden masentaa enkä jaksa nähdä eteenpäin sinne jonnekin, missä se sammutettu valo sittenkin syttyy taas loistamaan.
Sen vain opin jälkeenpäin, selvittyäni siitä kuuden vuoden pituisesta pimeästä tunnelista, että pimeän laakson läpi voi selvitä sellainenkin ihminen, jota pelottaa siellä ja joka ei pysty olemaan sankarillinen eikä luottavainen eikä edes pysty enää näkemään Jumalaa missään. Itse kadotin Jumalankin siinä laaksossa. Mutta - Jumala ei kadottanut minua. Hän oli kanssani silloinkin, vaikka tajusin sen vasta paljon myöhemmin.
Yksi pimeän laakson tärkeimmistä opetuksista minulle olikin se, että vaikka en näkisi valoa tunnelin päässä, se kuitenkin on siellä. Vaikka kokisin, että minulla ei ole mitään toivoa, minulla kuitenkin on toivoa. Ja vaikka en tuntisi Jumalan olevan kanssani tai edes olemassa, hän on sekä olemassa että kanssani siellä, missä pimeys on vienyt näkökykyni.
Pisimmilläkin pimeillä tunneleilla on loppunsa: niihin ei tarvitse leiriytyä loppuelämäkseen, vaan niiden kautta vain kuljetaan. Ehkä Herra, joka on meidän paimenemme, tietää, että juuri sitä kautta kulkee reitti niille vihreille niityille, joille hän tahtoo viedä pienen pelästyneen lampaansa lepäämään.
Onneksi Jumalan ei tarvitse lakkauttaa tunnelin päässä olevaa valoa kustannussyistä. Onneksi hänellä on toivoa toivottomimmillekin, niillekin, jotka pimeissä laaksoissa pelkäävät kaikkea pahaa.
torstai 21. marraskuuta 2019
Viktor E. Frankl: Ihmisyyden rajalla
Tässä kirja, joka on voimaannuttavaa lukemista näin mielenterveysviikolla ja marraskuun hämärässä.
Viktor E. Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka joutui juutalaisuutensa takia keskitysleireille. Hän oli muun muassa Auschwitzissa ja Dachaussa, ja melkein kaikki hänen perheenjäsenensä kuolivat keskitysleirillä: isä, äiti, veli ja vaimo. Vain Franklin sisar selvisi hengissä.
Tunnetuksi Frankl on tullut logoterapian perustajana, jonka ajattelu sai alkunsa juuri keskitysleirikokemuksista. Miksi jotkut pystyivät selviytymään äärimmäisestä kärsimyksestä, kaltoinkohtelusta ja ihmisyyden menetyksestä paremmin kuin toiset?
Frankl huomasi, että selviytyjät löysivät elämälleen jonkin suuremman tarkoituksen ja päämäärän. Heitä saattoi pitää hengissä rakkaus johonkin läheiseen ihmiseen tai tietty tehtävä, jonka he halusivat toteuttaa, kunhan vapautuisivat. Tulevaisuus ja toivo auttoivat heitä kestämään päivästä toiseen. Myös hyvät menneisyyden muistot kantoivat heitä, ja Frankl sanookin, että jo tapahtuneet asiat ovat jotain, mitä meiltä ei voida koskaan ottaa pois. Ne pysyvät aina meidän ominamme.
Tässä ohuehkossa kirjassa on kaksi osaa, joista ensimmäisessä Frankl kuvaa omia ja vankitoveriensa keskitysleirikokemuksia selviytymisen näkökulmasta. Toisessa osassa, jota häneltä pyydettin myöhemmin, hän kertoo sitten tarkemmin logoterapiasta.
Frankl kertoo esimerkiksi eräästä ystävästään, joka oli unensa perusteella odottanut keskitysleiristä vapautumista tiettynä päivänä. Mutta kun tuo päivä lähestyi eikä vapautuminen näyttänytkään mahdolliselta, ystävä luopui toivosta, sairastui lavantautiin juuri niinä ratkaisevina päivinä, joita oli odottanut, ja kuoli. Näin suuri vaikutus toivolla ja toivottomuudella saattoi olla vankien selviytymiseen ääriolosuhteissa. Ne jotka menettivät toivonsa, eivät jaksaneet enää taistella.
Franklilta itseltään oli leirille tultaessa takavarikoitu tärkeä käsikirjoitus, joka olisi ollut valmis julkaistavaksi. Hänelle antoi tarkoitusta ja häntä piti hengissä toive siitä, että tulevaisuudessa hän saisi julkaista sen kirjan. Hän alkoikin jo leirillä raapustaa paperilapuille kirjansa avainsanoja.
Mielikuvat paremmasta tulevaisuudesta auttoivat Franklia pakenemaan leirin ahdistavia olosuhteita:
"Aloin inhota tätä tilaa, joka pakotti minut joka päivä ja joka hetki ajattelemaan pieniä vähäpätöisiä asioita. Pakotin ajatukseni toiseen aiheeseen. Yhtäkkiä näin itseni seisomassa hyvin valaistun, lämpimän ja miellyttävän luentosalin korokkeella. Kiinnostunut kuulijakunta istui edessäni mukavilla pehmustetuilla tuoleilla. Pidin luentoa keskitysleirin psykologiasta! Kaikki se mikä minua vaivasi sillä hetkellä muuttui objektiiviseksi; näin sen tieteen etäisestä näkökulmasta. Tämän keinon avulla onnistuin jotenkin nousemaan tilanteen yläpuolelle, senhetkisten kärsimysteni yläpuolelle, ja tarkkailin niitä ikään kuin ne olisivat jo menneisyydessä."
Kiinnostavaa on lukea myös siitä, miten aivan pienet asiat saattoivat olla vangeille suuria ilonaiheita, kuten hieno auringonlasku tai se, että ehti ennen nukkumaanmenoa putsata syöpäläiset pois itsestään - mikä ei edes ollut aivan pieni asia, koska jos se jäi tekemättä, syöpäläiset eivät antaneet yöllä nukkua.
Kiinnostavia näkökulmia Franklin teoksessa on paljon, kuten sekin, etteivät kaikki vartijat olleet pelkästään pahoja eivätkä kaikki vangit pelkästään hyviä. Vartijoiden joukossa saattoi olla muutamia yllättävän hyväntahtoisiakin yksilöitä, kun taas kapoiksi ylennetyt vangit kohtelivat toisia vankeja vielä julmemmin kuin natsit.
Frankl kirjoittaa, ettei logoterapian avulla pyritä nautintoon tai pakenemaan kärsimystä. Myös kärsimyksellä voi olla tarkoitus, ja ihmisen elämällä voi olla tarkoitus. Hyvinkin vaikeasta elämästä voi selvitä, jos on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja tehtävän. Olivat olosuhteet mitkä tahansa, Frankl toteaa, että "ihmiseltä ei voida ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta - vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä."
Ihmisellä on vapaus ja hänellä on vastuu siitä, miten elää elämänsä ja toteuttaa oman tarkoituksensa maailmassa. Logoterapia ei myöskään pyöri ihmisen oman navan ja itsensä toteuttamisen ympärillä, vaan se tehtävä ja tarkoitus suuntautuu ulospäin ja maailmaan. Kysymys ei kuulu, mitä elämällä ja maailmalla on annettavana minulle, vaan mitä minulla on annettavana maailmalle.
Kun noin järkyttävistä vaiheista selviytynyt henkilö kirjoittaa tästä aiheesta, häntä on melkein pakko uskoa!
Otava 1978
125 sivua
Alkuteoksen From Death-Camp to Existentialism uusittu ja laajennettu laitos Man's Search for Meaning (1959, 1963)
Suomentaneet Osmo Jokinen ja Eila Sandborg
Kirjasta ovat bloganneet myös Kirjavinkit, Savannilla ja Eleonooran luetut.
Viktor E. Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka joutui juutalaisuutensa takia keskitysleireille. Hän oli muun muassa Auschwitzissa ja Dachaussa, ja melkein kaikki hänen perheenjäsenensä kuolivat keskitysleirillä: isä, äiti, veli ja vaimo. Vain Franklin sisar selvisi hengissä.
Tunnetuksi Frankl on tullut logoterapian perustajana, jonka ajattelu sai alkunsa juuri keskitysleirikokemuksista. Miksi jotkut pystyivät selviytymään äärimmäisestä kärsimyksestä, kaltoinkohtelusta ja ihmisyyden menetyksestä paremmin kuin toiset?
Frankl huomasi, että selviytyjät löysivät elämälleen jonkin suuremman tarkoituksen ja päämäärän. Heitä saattoi pitää hengissä rakkaus johonkin läheiseen ihmiseen tai tietty tehtävä, jonka he halusivat toteuttaa, kunhan vapautuisivat. Tulevaisuus ja toivo auttoivat heitä kestämään päivästä toiseen. Myös hyvät menneisyyden muistot kantoivat heitä, ja Frankl sanookin, että jo tapahtuneet asiat ovat jotain, mitä meiltä ei voida koskaan ottaa pois. Ne pysyvät aina meidän ominamme.
Tässä ohuehkossa kirjassa on kaksi osaa, joista ensimmäisessä Frankl kuvaa omia ja vankitoveriensa keskitysleirikokemuksia selviytymisen näkökulmasta. Toisessa osassa, jota häneltä pyydettin myöhemmin, hän kertoo sitten tarkemmin logoterapiasta.
Frankl kertoo esimerkiksi eräästä ystävästään, joka oli unensa perusteella odottanut keskitysleiristä vapautumista tiettynä päivänä. Mutta kun tuo päivä lähestyi eikä vapautuminen näyttänytkään mahdolliselta, ystävä luopui toivosta, sairastui lavantautiin juuri niinä ratkaisevina päivinä, joita oli odottanut, ja kuoli. Näin suuri vaikutus toivolla ja toivottomuudella saattoi olla vankien selviytymiseen ääriolosuhteissa. Ne jotka menettivät toivonsa, eivät jaksaneet enää taistella.
Franklilta itseltään oli leirille tultaessa takavarikoitu tärkeä käsikirjoitus, joka olisi ollut valmis julkaistavaksi. Hänelle antoi tarkoitusta ja häntä piti hengissä toive siitä, että tulevaisuudessa hän saisi julkaista sen kirjan. Hän alkoikin jo leirillä raapustaa paperilapuille kirjansa avainsanoja.
Mielikuvat paremmasta tulevaisuudesta auttoivat Franklia pakenemaan leirin ahdistavia olosuhteita:
"Aloin inhota tätä tilaa, joka pakotti minut joka päivä ja joka hetki ajattelemaan pieniä vähäpätöisiä asioita. Pakotin ajatukseni toiseen aiheeseen. Yhtäkkiä näin itseni seisomassa hyvin valaistun, lämpimän ja miellyttävän luentosalin korokkeella. Kiinnostunut kuulijakunta istui edessäni mukavilla pehmustetuilla tuoleilla. Pidin luentoa keskitysleirin psykologiasta! Kaikki se mikä minua vaivasi sillä hetkellä muuttui objektiiviseksi; näin sen tieteen etäisestä näkökulmasta. Tämän keinon avulla onnistuin jotenkin nousemaan tilanteen yläpuolelle, senhetkisten kärsimysteni yläpuolelle, ja tarkkailin niitä ikään kuin ne olisivat jo menneisyydessä."
Kiinnostavaa on lukea myös siitä, miten aivan pienet asiat saattoivat olla vangeille suuria ilonaiheita, kuten hieno auringonlasku tai se, että ehti ennen nukkumaanmenoa putsata syöpäläiset pois itsestään - mikä ei edes ollut aivan pieni asia, koska jos se jäi tekemättä, syöpäläiset eivät antaneet yöllä nukkua.
Kiinnostavia näkökulmia Franklin teoksessa on paljon, kuten sekin, etteivät kaikki vartijat olleet pelkästään pahoja eivätkä kaikki vangit pelkästään hyviä. Vartijoiden joukossa saattoi olla muutamia yllättävän hyväntahtoisiakin yksilöitä, kun taas kapoiksi ylennetyt vangit kohtelivat toisia vankeja vielä julmemmin kuin natsit.
Frankl kirjoittaa, ettei logoterapian avulla pyritä nautintoon tai pakenemaan kärsimystä. Myös kärsimyksellä voi olla tarkoitus, ja ihmisen elämällä voi olla tarkoitus. Hyvinkin vaikeasta elämästä voi selvitä, jos on löytänyt oman elämänsä tarkoituksen ja tehtävän. Olivat olosuhteet mitkä tahansa, Frankl toteaa, että "ihmiseltä ei voida ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta - vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä."
Ihmisellä on vapaus ja hänellä on vastuu siitä, miten elää elämänsä ja toteuttaa oman tarkoituksensa maailmassa. Logoterapia ei myöskään pyöri ihmisen oman navan ja itsensä toteuttamisen ympärillä, vaan se tehtävä ja tarkoitus suuntautuu ulospäin ja maailmaan. Kysymys ei kuulu, mitä elämällä ja maailmalla on annettavana minulle, vaan mitä minulla on annettavana maailmalle.
Kun noin järkyttävistä vaiheista selviytynyt henkilö kirjoittaa tästä aiheesta, häntä on melkein pakko uskoa!
Otava 1978
125 sivua
Alkuteoksen From Death-Camp to Existentialism uusittu ja laajennettu laitos Man's Search for Meaning (1959, 1963)
Suomentaneet Osmo Jokinen ja Eila Sandborg
Kirjasta ovat bloganneet myös Kirjavinkit, Savannilla ja Eleonooran luetut.
Tunnisteet:
elämäkerrat / muistelmat,
elämän tarkoitus,
Eurooppa,
Frankl Viktor E.,
holokausti,
Itävalta,
juutalaiset,
kärsimys,
logoterapia,
mielenterveys,
Otava,
Puola,
Saksa,
selviytyminen,
terapia,
toivo
sunnuntai 17. marraskuuta 2019
Liisa Seppänen: Sadetta ja siunauksia - Pyhiinvaellus Walesissa
Bloggerin kertoman mukaan tästä on tulossa blogini kolmassadas postaus. Mukana on ollut joskus muutakin kuin kirjabloggauksia, mutta kyllä ne kirjatkin taitavat olla nyt aika lähellä kolmeasataa.
Voisi ehkä luulla, että olen lukenut nyt marraskuussa kirjan päivässä, kaksi parhaassa. Todellisuudessa en ole lukenut sen enempää kuin yleensäkään, mutta mukana on myös lokakuussa luettuja kirjoja, kuten nyt tämäkin Liisa Seppäsen Sadetta ja siunauksia - Pyhiinvaellus Walesissa.
Tämä kirja oli monella tavalla antoisa lukuelämys. Kun aloitin lukemista, tajusin, etten tiennyt Walesista käytännössä juuri mitään - suunnilleen vain sen, että Diana oli Walesin prinsessa... Nyt sain tehdä sinne kunnon nojatuolimatkan, ja siinä sivussa sain paljon kiinnostavaa tietoa Walesista. Huomasin, että Wales taitaa olla sekä kaunis että historiallinen paikka, ja niinpä tekisi mieli lisätä se listalle "paikat joissa haluaisin joskus käydä"...
Kuten takakansi lupaa, kirja on sekä hauska että syvällinen. Siitä hauskuudesta saa esimakua jo alusta alkaen, esimerkiksi sivulla 10:
" - Anteeksi, pääseekö tuon puiston läpi oikaisemaan Llandaffiin? kysäisin villakoiraa taluttaneelta vanhalta rouvalta.
- Llandaffiin? Olen pahoillani, en taida tuntea sellaista paikkaa.
- Llandaffin katedraali, se kaupungin suurin kirkko, tarkensin kiireissäni.
- Ahaa, siis Hkhändähkh, sieltä se löytyy heti puiston jälkeen, hönkäisi rouva herttaisesti. Aloin aavistella, että minulla riittäisi kymrin kielen ääntämisessä melkoisesti petrattavaa."
Tuokin oli minulle uusi tieto, että Walesissa puhutaan salaperäistä ja vaikealta kuulostavaa kymrin kieltä. Tosin eivät sitä osaa läheskään kaikki walesilaiset.
Liisa Seppänen aloitti kaksiviikkoisen pyhiinvaelluksensa Cardiffista Walesin kansallispäivänä, joka on myös Walesin kansallispyhimys Davidin päivä. Iloinen juhlahulina muistutti suomalaista vappua, mutta ilman alkoholia. Juhlatunnelman keskellä Seppänen huomasi:
"Aloin jo lämmetä Walesille. Millainen on kansa, jonka kansallissankarina ei ole sotapäällikkö vaan yksinkertainen munkki keskiajalta?"
Tuon yksinkertaisen munkin, pyhän Davidin ennen kuolemaansa lausumat sanat elävät edelleen walesilaisten huulilla:
"Veljet ja sisaret, olkaa iloisia. Säilyttäkää uskonne Jumalaan, pysykää uskontunnustuksessa. Tehkää pieniä asioita, joita olette nähneet ja kuulleet minunkin tekevän!"
Kun matka jatkuu, vastaan tulee uusia pyhimyksiä, Walesissa muinoin eläneitä munkkeja ja erakkoja. Heistä ja muusta Walesin historiasta Seppänen kertoo paljon. Pyhimyksiin liittyen kerrotaan niin paljon mielikuvituksellisia legendoja, että nuo aivan todelliset historian henkilöt alkavat vaikuttaa satuhenkilöiltä. Mutta tiedetään heistä ilmeisesti tosiasioitakin.
Seppänen ei kuitenkaan kerro pelkästään pyhimyksistä, vaan kirjassa on myös hyvää ja syvällistä kristillistä pohdiskelua elämästä, pyhiinvaelluksella kun ollaan. Kirjailijan mukana lukija pääsee myös vierailemaan monissa kirkoissa ja tapaamaan paikallisia asukkaita, jotka vaikuttavat lämpimiltä, sydämellisiltä ja vieraanvaraisilta.
Luonnon ja ympäristön kuvaukset lumosivat minut aivan erityisesti. Jylhät merenrantakalliot, tienvarret ja niityt tulvillaan narsisseja, vanhat kivikirkot, eksyminen pikkukaupungin 1400-luvulta peräisin oleville labyrinttimaisille kaduille. Kaikki tämä kutkutti mielikuvitusta: sinne kun pääsisi joskus itsekin näkemään kaikki nuo upeat maisemat ja paikat!
"Pembrokeshiren rannikko! Raju, villi, dramaattinen, karhea, lumoava, hurja. Sen kauneus tyrmäsi. Seisoin rantapenkereellä ja nauroin ihastuksesta kuin häkeltynyt lapsi. Ujeltava tuuli nappasi naurun mukaansa, meri pärskyi valkoisena, sade suihkusi kasvoilleni ja muutama myrskylintu kaarteli aallokon yllä. Olin pakahtua.
Otin suunnan oikealle. 'Cliffs can kill', varoitti keltamusta kyltti polun varressa: 'Rantajyrkänteet voivat tappaa.' Uskoin sen ja pysyttelin kiltisti polulla, joka oli paikoitellen petollisen liukas, ja ahmin rantaviivaa silmilläni."
Siis miten kaunista kieltä ja houkuttelevaa kuvausta!
Seppäsen reitti kulki aika paljon rannikkoa pitkin (kirjan kartasta sitä oli kiva seurata), mutta kerran hän poikkesi syvemmällä sisämaassakin, paikassa, joka vaikutti unohdetulta ja luoksepääsemättömältä. Mutta oli siellä käynyt muitakin.
Loppuun vielä vähän pyhiinvaellushenkistä pohdintaa:
"Reppu, ehtymättömän ilon lähde, kertoi samasta asiasta kuin pyhiinvaeltajan olkalaukku aikoinaan: vähän on tarpeen. Koska kannoin kaiken mukanani pienessä repussa, vain välttämätön mahtui mukaan. Se oli vapauttava hengellinen harjoitus ja antoi esimakua siitä, mikä meitä jokaista odottaa: lopuksi on luovuttava kaikesta. Jo tavaroiden karsiminen reppua pakatessa oli tuntunut huumaavan hyvältä. Yksinkertaisuus tuo rauhaa, yltäkylläisyys rauhattomuutta. Jeesuksen matkaohjeet oppilailleen toimivat yhä erinomaisesti: 'Sandaalit he saivat ottaa, mutta eivät pukea ylleen kahta paitaa' (Mark. 6:9)."
Kirja, joka voi aiheuttaa yllättävää Walesin-matkakuumetta! Ja pyhiinvaelluskuumetta niillä, joilla sitä esiintyy.
Kirjapaja 2017
197 sivua
Kansi Marjaana Virta
Karttapiirros ja taitto Iiris Kallunki
Kirjasta ovat bloganneet myös Kaikkea kirjasta, Sinimarjan matkassa - luettuja kirjoja, Katse avartuu ja Kirjavinkit.
Voisi ehkä luulla, että olen lukenut nyt marraskuussa kirjan päivässä, kaksi parhaassa. Todellisuudessa en ole lukenut sen enempää kuin yleensäkään, mutta mukana on myös lokakuussa luettuja kirjoja, kuten nyt tämäkin Liisa Seppäsen Sadetta ja siunauksia - Pyhiinvaellus Walesissa.
Tämä kirja oli monella tavalla antoisa lukuelämys. Kun aloitin lukemista, tajusin, etten tiennyt Walesista käytännössä juuri mitään - suunnilleen vain sen, että Diana oli Walesin prinsessa... Nyt sain tehdä sinne kunnon nojatuolimatkan, ja siinä sivussa sain paljon kiinnostavaa tietoa Walesista. Huomasin, että Wales taitaa olla sekä kaunis että historiallinen paikka, ja niinpä tekisi mieli lisätä se listalle "paikat joissa haluaisin joskus käydä"...
Kuten takakansi lupaa, kirja on sekä hauska että syvällinen. Siitä hauskuudesta saa esimakua jo alusta alkaen, esimerkiksi sivulla 10:
" - Anteeksi, pääseekö tuon puiston läpi oikaisemaan Llandaffiin? kysäisin villakoiraa taluttaneelta vanhalta rouvalta.
- Llandaffiin? Olen pahoillani, en taida tuntea sellaista paikkaa.
- Llandaffin katedraali, se kaupungin suurin kirkko, tarkensin kiireissäni.
- Ahaa, siis Hkhändähkh, sieltä se löytyy heti puiston jälkeen, hönkäisi rouva herttaisesti. Aloin aavistella, että minulla riittäisi kymrin kielen ääntämisessä melkoisesti petrattavaa."
Tuokin oli minulle uusi tieto, että Walesissa puhutaan salaperäistä ja vaikealta kuulostavaa kymrin kieltä. Tosin eivät sitä osaa läheskään kaikki walesilaiset.
Liisa Seppänen aloitti kaksiviikkoisen pyhiinvaelluksensa Cardiffista Walesin kansallispäivänä, joka on myös Walesin kansallispyhimys Davidin päivä. Iloinen juhlahulina muistutti suomalaista vappua, mutta ilman alkoholia. Juhlatunnelman keskellä Seppänen huomasi:
"Aloin jo lämmetä Walesille. Millainen on kansa, jonka kansallissankarina ei ole sotapäällikkö vaan yksinkertainen munkki keskiajalta?"
Tuon yksinkertaisen munkin, pyhän Davidin ennen kuolemaansa lausumat sanat elävät edelleen walesilaisten huulilla:
"Veljet ja sisaret, olkaa iloisia. Säilyttäkää uskonne Jumalaan, pysykää uskontunnustuksessa. Tehkää pieniä asioita, joita olette nähneet ja kuulleet minunkin tekevän!"
Kun matka jatkuu, vastaan tulee uusia pyhimyksiä, Walesissa muinoin eläneitä munkkeja ja erakkoja. Heistä ja muusta Walesin historiasta Seppänen kertoo paljon. Pyhimyksiin liittyen kerrotaan niin paljon mielikuvituksellisia legendoja, että nuo aivan todelliset historian henkilöt alkavat vaikuttaa satuhenkilöiltä. Mutta tiedetään heistä ilmeisesti tosiasioitakin.
Seppänen ei kuitenkaan kerro pelkästään pyhimyksistä, vaan kirjassa on myös hyvää ja syvällistä kristillistä pohdiskelua elämästä, pyhiinvaelluksella kun ollaan. Kirjailijan mukana lukija pääsee myös vierailemaan monissa kirkoissa ja tapaamaan paikallisia asukkaita, jotka vaikuttavat lämpimiltä, sydämellisiltä ja vieraanvaraisilta.
Luonnon ja ympäristön kuvaukset lumosivat minut aivan erityisesti. Jylhät merenrantakalliot, tienvarret ja niityt tulvillaan narsisseja, vanhat kivikirkot, eksyminen pikkukaupungin 1400-luvulta peräisin oleville labyrinttimaisille kaduille. Kaikki tämä kutkutti mielikuvitusta: sinne kun pääsisi joskus itsekin näkemään kaikki nuo upeat maisemat ja paikat!
"Pembrokeshiren rannikko! Raju, villi, dramaattinen, karhea, lumoava, hurja. Sen kauneus tyrmäsi. Seisoin rantapenkereellä ja nauroin ihastuksesta kuin häkeltynyt lapsi. Ujeltava tuuli nappasi naurun mukaansa, meri pärskyi valkoisena, sade suihkusi kasvoilleni ja muutama myrskylintu kaarteli aallokon yllä. Olin pakahtua.
Otin suunnan oikealle. 'Cliffs can kill', varoitti keltamusta kyltti polun varressa: 'Rantajyrkänteet voivat tappaa.' Uskoin sen ja pysyttelin kiltisti polulla, joka oli paikoitellen petollisen liukas, ja ahmin rantaviivaa silmilläni."
Siis miten kaunista kieltä ja houkuttelevaa kuvausta!
Seppäsen reitti kulki aika paljon rannikkoa pitkin (kirjan kartasta sitä oli kiva seurata), mutta kerran hän poikkesi syvemmällä sisämaassakin, paikassa, joka vaikutti unohdetulta ja luoksepääsemättömältä. Mutta oli siellä käynyt muitakin.
Loppuun vielä vähän pyhiinvaellushenkistä pohdintaa:
"Reppu, ehtymättömän ilon lähde, kertoi samasta asiasta kuin pyhiinvaeltajan olkalaukku aikoinaan: vähän on tarpeen. Koska kannoin kaiken mukanani pienessä repussa, vain välttämätön mahtui mukaan. Se oli vapauttava hengellinen harjoitus ja antoi esimakua siitä, mikä meitä jokaista odottaa: lopuksi on luovuttava kaikesta. Jo tavaroiden karsiminen reppua pakatessa oli tuntunut huumaavan hyvältä. Yksinkertaisuus tuo rauhaa, yltäkylläisyys rauhattomuutta. Jeesuksen matkaohjeet oppilailleen toimivat yhä erinomaisesti: 'Sandaalit he saivat ottaa, mutta eivät pukea ylleen kahta paitaa' (Mark. 6:9)."
Kirja, joka voi aiheuttaa yllättävää Walesin-matkakuumetta! Ja pyhiinvaelluskuumetta niillä, joilla sitä esiintyy.
Kirjapaja 2017
197 sivua
Kansi Marjaana Virta
Karttapiirros ja taitto Iiris Kallunki
Kirjasta ovat bloganneet myös Kaikkea kirjasta, Sinimarjan matkassa - luettuja kirjoja, Katse avartuu ja Kirjavinkit.
Tunnisteet:
Britannia,
Eurooppa,
historia,
Kirjapaja,
kotimainen,
kristinusko,
luonto,
luostarit,
matkat,
pyhiinvaellus,
pyhimykset,
Seppänen Liisa,
uskonto,
Wales
lauantai 16. marraskuuta 2019
Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut
Avasin vähän aikaa sitten marraskuisen lohtu- ja hemmottelukirjojen kauden, kun luin Linda Olssonin ihanan romaanin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Arvelin, että samaan teemaan sopisi jatkoksi tämä Elämän lempeät maut, jonka lukemista olen suunnitellut jo vuosia sitten. Kaiken lisäksi näiden molempien nimissä sattuu olemaan tuota lempeyttä. Lempeän hellivää lukemista nämä molemmat kirjat olivatkin.
Lillian pitää ravintolassaan maanantai-iltaisin Lempeiden makujen kokkikoulua. Hän itse on jo nuorena rakastunut ruuanlaittoon ja leipomiseen ja on tullut tuntemaan makujen ja tuoksujen taian. Siitä taiasta hänen kurssilaisensakin pääsevät osallisiksi kuka milläkin tavalla.
Kirjassa on jokaiselle kurssilaiselle oma luku, jossa samalla kerrotaan myös, mitä kokkikoulussa sillä kerralla tapahtuu. Kurssilaisilla on hyvin erilaisia elämäntilanteita; jokaisella on omat kipunsa, mutta on heillä myös iloja.
Claire on kahden pienen lapsen äiti, joka on hukannut oman itsensä äitiyteen. Kurssilla hän pääsee pitkästä aikaa maistamaan kodin ulkopuolista elämää aikuisessa seurassa. Carl ja Helen ovat onnellisen ja rakastuneen tuntuinen vanha aviopari, mutta on heidän tiellään ollut vaikeuksiakin. Nuoren Chloen poikaystävä kohtelee häntä kaltoin, ja työelämässäkin tytöllä on ollut vaikeuksia. Tom on surun murtama koettuaan suuren menetyksen. Isabelle kamppailee etenevän muistinmenetyksensä kanssa, kaunis Antonia on muuttanut Amerikkaan Italiasta, ja Ian rakastuu häneen sydänjuuriaan myöten.
Kurssilla elämään löytyy toivoa ja uusia näkökulmia, jopa elämänmuutoksen aineksia. Siellä myös syntyy ystävyyttä ja rakkautta. Kaikki tämä mitä lumoavimpien makuelämysten siivittämänä. Kurssilaiset saavat aikaan mitä herkullisimpia aterioita, jälkiruokia ja leipomuksia.
"'Mmmm', Claire vastasi, nosti palasen suuhunsa ja sulki jälleen silmänsä. Kun ravunliha kosketti hänen kieltään, maku lävisti koko hänen ruumiinsa täyteläisenä ja vivahteikkaana, intensiivisenä kuin pitkä, syvä suudelma. Hän otti uuden palasen ja tunsi jalkojensa painautuvan maahan ja muun vartalonsa kelluvan inkiväärin, valkosipulin, sitruunan ja viinin virtaavassa joessa. Hän jäi niille sijoilleen vielä muutaman suupalan ajaksi, tunsi miten joki virtasi hänen sormiinsa, varpaisiinsa, vatsaansa, ristiselkäänsä, sulauttaen ne kaikki johonkin kultaiseen ja lämpimään. Hän hengitti syvään, ja sillä hiljaisella hetkellä hän tunsi vihdoin eheytyvänsä, palautuvansa siksi, joka oli ollut.
Hitaasti hän avasi silmänsä."
Kirjassa oli hurmaavampiakin kohtia kuin tämä nyt lainaamani ote, mutta jotain kuvaa tuo varmasti antaa Bauermeisterin romaanista, joka on todellista aistien juhlaa.
Tässä vielä toinen ote kohdasta, jossa Isabelle on vahingossa tullut Lillianin ravintolaan vääränä päivänä, huonomuistinen kun on, ja päätyy sitten syömään siellä. Hän saa yllättäen seurakseen kurssikaverinsa Tomin.
"'Olen tässä ajatellut', Isabelle sanoi hitaasti heidän syödessään jälkiruokaa, 'että onko tyhmää luoda uusia muistoja, kun tietää että ne kumminkin häviävät.'
'Mutta siinä sinä nyt kumminkin olet, keittokurssilla', Tom huomautti.
'No, ilmeisesti en tänä iltana', Isabelle vastasi ironisesti. Tom hymyili.
He nauttivat kermaista sitruunatorttua hiljaisuudessa. Sitten Isabelle kohotti haarukallistaan ja sanoi: 'Tiedätkö, olen alkanut ajatella, että muistot ovat niin kuin tämä jälkiruoka. Minä syön sen, ja siitä tulee osa minua, muistin minä sen sitten myöhemmin tai en.'"
Ei tämä ehkä mikään elämää suurempi romaani ole, mutta toimii silloin, kun haluaa lukea jotain kevyttä ja nautinnollista. Tosielämässähän jos järjestettäisiin vastaava kurssi, ei siellä välttämättä suuria elämänmuutoksia tapahtuisi. Jos minä esimerkiksi menisin tällaiselle kurssille, todennäköisesti kävisin siellä pari kertaa, väsähtäisin ja jäisin pois, ja se niistä muutoksista.
Mutta viis todellisuudesta! Myös tällaisia hyvänmielenkirjoja tarvitaan - ja tarinoita toivosta. Varsinkin näin marraskuun synkkyydessä.
Olen sitä paitsi aika heikkona tällaisiin kulinaarisiin romaaneihin. Olen lukenut ainakin Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin, Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen ja Anthony Capellan Ruokaa Amore (kaikki jo kauan ennen blogiaikaa, joten blogistani niitä ei löydy - tosin jossain vaiheessa saatan kyllä lukea nekin uudestaan). Kiinnostavien kirjojen listalla ovat myös Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila sekä Ruusuvettä ja lammaspataa, joita en ainakaan toistaiseksi ole lukenut.
No, onhan myös blogissani tarkemmin ajatellen muutamia "herkkukirjoja", ainakin Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa sekä ruuan, elämänilon ja toiveikkaan talvimielen ylistys eli Veikko Huovisen Hamsterit. Heidi Liehun ihanassa romaanissa Café Mandarin puolestaan on sekä kauneutta että elämästä nautiskelua kahviloissa, mutta myös kotioloissa. Leivoksia, takkatulta, viiniä ym...
Siinäpä muutama vinkki muille lukemista harrastaville kulinaristeille!
Bazar 2009
216 sivua
Alkuteos The School of Essential Ingredients (2009)
Suomentanut Helinä Kangas
Kirjasta ovat bloganneet mm. Lumiomena ja Nenä kirjassa (joka myös luki tämän marraskuussa!).
Lillian pitää ravintolassaan maanantai-iltaisin Lempeiden makujen kokkikoulua. Hän itse on jo nuorena rakastunut ruuanlaittoon ja leipomiseen ja on tullut tuntemaan makujen ja tuoksujen taian. Siitä taiasta hänen kurssilaisensakin pääsevät osallisiksi kuka milläkin tavalla.
Kirjassa on jokaiselle kurssilaiselle oma luku, jossa samalla kerrotaan myös, mitä kokkikoulussa sillä kerralla tapahtuu. Kurssilaisilla on hyvin erilaisia elämäntilanteita; jokaisella on omat kipunsa, mutta on heillä myös iloja.
Claire on kahden pienen lapsen äiti, joka on hukannut oman itsensä äitiyteen. Kurssilla hän pääsee pitkästä aikaa maistamaan kodin ulkopuolista elämää aikuisessa seurassa. Carl ja Helen ovat onnellisen ja rakastuneen tuntuinen vanha aviopari, mutta on heidän tiellään ollut vaikeuksiakin. Nuoren Chloen poikaystävä kohtelee häntä kaltoin, ja työelämässäkin tytöllä on ollut vaikeuksia. Tom on surun murtama koettuaan suuren menetyksen. Isabelle kamppailee etenevän muistinmenetyksensä kanssa, kaunis Antonia on muuttanut Amerikkaan Italiasta, ja Ian rakastuu häneen sydänjuuriaan myöten.
Kurssilla elämään löytyy toivoa ja uusia näkökulmia, jopa elämänmuutoksen aineksia. Siellä myös syntyy ystävyyttä ja rakkautta. Kaikki tämä mitä lumoavimpien makuelämysten siivittämänä. Kurssilaiset saavat aikaan mitä herkullisimpia aterioita, jälkiruokia ja leipomuksia.
"'Mmmm', Claire vastasi, nosti palasen suuhunsa ja sulki jälleen silmänsä. Kun ravunliha kosketti hänen kieltään, maku lävisti koko hänen ruumiinsa täyteläisenä ja vivahteikkaana, intensiivisenä kuin pitkä, syvä suudelma. Hän otti uuden palasen ja tunsi jalkojensa painautuvan maahan ja muun vartalonsa kelluvan inkiväärin, valkosipulin, sitruunan ja viinin virtaavassa joessa. Hän jäi niille sijoilleen vielä muutaman suupalan ajaksi, tunsi miten joki virtasi hänen sormiinsa, varpaisiinsa, vatsaansa, ristiselkäänsä, sulauttaen ne kaikki johonkin kultaiseen ja lämpimään. Hän hengitti syvään, ja sillä hiljaisella hetkellä hän tunsi vihdoin eheytyvänsä, palautuvansa siksi, joka oli ollut.
Hitaasti hän avasi silmänsä."
Kirjassa oli hurmaavampiakin kohtia kuin tämä nyt lainaamani ote, mutta jotain kuvaa tuo varmasti antaa Bauermeisterin romaanista, joka on todellista aistien juhlaa.
Tässä vielä toinen ote kohdasta, jossa Isabelle on vahingossa tullut Lillianin ravintolaan vääränä päivänä, huonomuistinen kun on, ja päätyy sitten syömään siellä. Hän saa yllättäen seurakseen kurssikaverinsa Tomin.
"'Olen tässä ajatellut', Isabelle sanoi hitaasti heidän syödessään jälkiruokaa, 'että onko tyhmää luoda uusia muistoja, kun tietää että ne kumminkin häviävät.'
'Mutta siinä sinä nyt kumminkin olet, keittokurssilla', Tom huomautti.
'No, ilmeisesti en tänä iltana', Isabelle vastasi ironisesti. Tom hymyili.
He nauttivat kermaista sitruunatorttua hiljaisuudessa. Sitten Isabelle kohotti haarukallistaan ja sanoi: 'Tiedätkö, olen alkanut ajatella, että muistot ovat niin kuin tämä jälkiruoka. Minä syön sen, ja siitä tulee osa minua, muistin minä sen sitten myöhemmin tai en.'"
Ei tämä ehkä mikään elämää suurempi romaani ole, mutta toimii silloin, kun haluaa lukea jotain kevyttä ja nautinnollista. Tosielämässähän jos järjestettäisiin vastaava kurssi, ei siellä välttämättä suuria elämänmuutoksia tapahtuisi. Jos minä esimerkiksi menisin tällaiselle kurssille, todennäköisesti kävisin siellä pari kertaa, väsähtäisin ja jäisin pois, ja se niistä muutoksista.
Mutta viis todellisuudesta! Myös tällaisia hyvänmielenkirjoja tarvitaan - ja tarinoita toivosta. Varsinkin näin marraskuun synkkyydessä.
Olen sitä paitsi aika heikkona tällaisiin kulinaarisiin romaaneihin. Olen lukenut ainakin Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin, Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen ja Anthony Capellan Ruokaa Amore (kaikki jo kauan ennen blogiaikaa, joten blogistani niitä ei löydy - tosin jossain vaiheessa saatan kyllä lukea nekin uudestaan). Kiinnostavien kirjojen listalla ovat myös Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila sekä Ruusuvettä ja lammaspataa, joita en ainakaan toistaiseksi ole lukenut.
No, onhan myös blogissani tarkemmin ajatellen muutamia "herkkukirjoja", ainakin Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa sekä ruuan, elämänilon ja toiveikkaan talvimielen ylistys eli Veikko Huovisen Hamsterit. Heidi Liehun ihanassa romaanissa Café Mandarin puolestaan on sekä kauneutta että elämästä nautiskelua kahviloissa, mutta myös kotioloissa. Leivoksia, takkatulta, viiniä ym...
Siinäpä muutama vinkki muille lukemista harrastaville kulinaristeille!
Bazar 2009
216 sivua
Alkuteos The School of Essential Ingredients (2009)
Suomentanut Helinä Kangas
Kirjasta ovat bloganneet mm. Lumiomena ja Nenä kirjassa (joka myös luki tämän marraskuussa!).
Tunnisteet:
Bauermeister Erica,
Bazar,
elämänmuutos,
ihmissuhteet,
leipominen / leivonnaiset,
parisuhde,
Pohjois-Amerikka,
rakkaus,
ravintolat,
romaanit,
ruoka,
ulkomainen,
USA,
viihde,
ystävyys,
äidit
perjantai 15. marraskuuta 2019
Aune-Inkeri Keijonen: Syvät vedet
Aune-Inkeri Keijonen on toiminut pitkään kirkon sielunhoitotyössä ja pitkään myös saattohoitotyössä ja saattohoidon kouluttajana. Siksi hän tuntee hyvin ihmiselämän kipukohdat ja kipeät tunteet.
Hänen kirjansa Syvät vedet onkin todella hoitavaa, koskettavaa, lohdullista ja rohkaisevaa luettavaa monissa eri elämäntilanteissa ja mielentiloissa. Kirjaan kootuista raamatunkohdista ja rukouksista avautuu tunne-elämän koko kirjo: syyllisyys, suru, pelko, murehtiminen, masennus, uupumus, yksinäisyyden kipu, ihmissuhdeongelmat, toiveet, unelmat...
Kirja alkaa synnintunnustuksella ja synninpäästöllä, jatkuu monien erilaisten elämäntilanteiden ja tunteiden kautta aina armon julistukseen, iloon, onneen ja kiitollisuuteen asti. Jokaiselle löytyy siis melko varmasti jotain juuri tämänkin hetken elämäntilanteeseen.
Keijonen on osannut valita kirjaan monia Raamatun lohdullisimmista jakeista. Mukana on myös muutaman laulun sanat, ainakin Silloin kun en itse jaksa rukoilla ja Ota hänet vastaan, jotka ovat molemmat Anna-Mari Kaskisen käsialaa.
Rukouksissa on paljon sellaista, minkä kautta voi purkaa Jumalalle omaa kipuaan, omia pyyntöjään ja toiveitaan. Niiden kautta voi myös saada toivoa ja lohdutusta. Jaan tähän otteita muutamista rukouksista:
"Pelkään rukoilla: tapahtukoon, Isä, sinun tahtosi!
Pelkään, koska en tiedä, mitä sitten tapahtuu.
Pelkään, koska en jaksa luottaa, että se mitä tapahtuu, on hyvää."
"Sinun poissaolosi, Jumala,
on sinun syvin läsnäolosi.
Äärettömään hätääni
sinä annat syvimmän lohdutuksesi."
"Tahdon luovuttaa sinulle
tämän katkeruuden, tämän vihan,
tämän pettymyksen, tämän hyljätyksi tulemisen kivun.
Kiitos, että et tuomitse lastasi,
vaan otat syliin ja siinä hiljaa silittelet
ja sulattelet sydämeni kylmää jäätä."
"Ennen kuin tämä lukko aukeaa,
koko elämäni jää jotenkin 'kiinni'.
Jeesus, murra sinä rautasalvat ja vaskiovet!
Sano sinä vapautuksen sana!
Silloin aukeaa paljon voimia
elämäni erämaahan."
"Onko sinulla, Jeesus,
minullekin sylipaikka?
Saanko minäkin nojata rintaasi vasten
ja kuunnella sydämesi lyöntejä
niin kuin opetuslapsi Johannes?
Minunkin sisälläni asuu lapsi,
joka kaipaa kosketusta..."
Tässä vain muutama ote muutamasta rukouksesta. Aihepiirejä kirjassa on paljon enemmän kuin näistä pienistä otteista voi päätellä.
Itseäni koskettivat tällä hetkellä erityisesti nuo syliaiheiset rukoukset. Aikuisellakin on tarve olla pieni ja heikko, kiivetä syliin ja saada siinä hellyyttä ja lohdutusta. Onneksi Jumalan syli on meille kaikille aina auki! Siellä on vastaanotto 24/7.
Yksi kirjan hyvistä puolista on se, että sitä jaksaa lukea väsyneenäkin, koska siinä on lyhyitä tekstejä, joita voi ja kannattaakin lukea vähän kerrallaan miettien ja rukoillen.
Epilogissa otsikolla Sielun peilikuva pastori Jan Olaf Riittgardt kertoo puhuttelevasti kokemuksiaan taiteilija Aino Strandén-Sorviston triptyykistä, jonka yksi osa on tämän kirjan kansikuvana.
Syvät vedet on sellainen kirja, jota voisi pitää yöpöydällä ihan jatkuvassa käytössä. Kirja, jonka äärellä voi saada sitä Taivaan Isän sylihoitoa. Suosittelen lämpimästi!
Karas-Sana 1997
142 sivua
Kansityö Lumikuva
Kansikuva Aino Strandén-Sorvisto:
Ruusuikkuna-triptyykki, 1994
"II Ilja", teräsemali
Kirjakuva on otettu jo kesällä. Siinäpä siis ripaus vihreää tänne marraskuun hämärään! Usein sitä suunnittelee jonkin tietyn kirjan lukemista kauan - joskus kuukausien, joskus jopa vuosien ajan... Tällä kertaa taisi mennä "vain" muutama kuukausi ostohetkestä lukemiseen!
Hänen kirjansa Syvät vedet onkin todella hoitavaa, koskettavaa, lohdullista ja rohkaisevaa luettavaa monissa eri elämäntilanteissa ja mielentiloissa. Kirjaan kootuista raamatunkohdista ja rukouksista avautuu tunne-elämän koko kirjo: syyllisyys, suru, pelko, murehtiminen, masennus, uupumus, yksinäisyyden kipu, ihmissuhdeongelmat, toiveet, unelmat...
Kirja alkaa synnintunnustuksella ja synninpäästöllä, jatkuu monien erilaisten elämäntilanteiden ja tunteiden kautta aina armon julistukseen, iloon, onneen ja kiitollisuuteen asti. Jokaiselle löytyy siis melko varmasti jotain juuri tämänkin hetken elämäntilanteeseen.
Keijonen on osannut valita kirjaan monia Raamatun lohdullisimmista jakeista. Mukana on myös muutaman laulun sanat, ainakin Silloin kun en itse jaksa rukoilla ja Ota hänet vastaan, jotka ovat molemmat Anna-Mari Kaskisen käsialaa.
Rukouksissa on paljon sellaista, minkä kautta voi purkaa Jumalalle omaa kipuaan, omia pyyntöjään ja toiveitaan. Niiden kautta voi myös saada toivoa ja lohdutusta. Jaan tähän otteita muutamista rukouksista:
"Pelkään rukoilla: tapahtukoon, Isä, sinun tahtosi!
Pelkään, koska en tiedä, mitä sitten tapahtuu.
Pelkään, koska en jaksa luottaa, että se mitä tapahtuu, on hyvää."
"Sinun poissaolosi, Jumala,
on sinun syvin läsnäolosi.
Äärettömään hätääni
sinä annat syvimmän lohdutuksesi."
"Tahdon luovuttaa sinulle
tämän katkeruuden, tämän vihan,
tämän pettymyksen, tämän hyljätyksi tulemisen kivun.
Kiitos, että et tuomitse lastasi,
vaan otat syliin ja siinä hiljaa silittelet
ja sulattelet sydämeni kylmää jäätä."
"Ennen kuin tämä lukko aukeaa,
koko elämäni jää jotenkin 'kiinni'.
Jeesus, murra sinä rautasalvat ja vaskiovet!
Sano sinä vapautuksen sana!
Silloin aukeaa paljon voimia
elämäni erämaahan."
"Onko sinulla, Jeesus,
minullekin sylipaikka?
Saanko minäkin nojata rintaasi vasten
ja kuunnella sydämesi lyöntejä
niin kuin opetuslapsi Johannes?
Minunkin sisälläni asuu lapsi,
joka kaipaa kosketusta..."
Tässä vain muutama ote muutamasta rukouksesta. Aihepiirejä kirjassa on paljon enemmän kuin näistä pienistä otteista voi päätellä.
Itseäni koskettivat tällä hetkellä erityisesti nuo syliaiheiset rukoukset. Aikuisellakin on tarve olla pieni ja heikko, kiivetä syliin ja saada siinä hellyyttä ja lohdutusta. Onneksi Jumalan syli on meille kaikille aina auki! Siellä on vastaanotto 24/7.
Yksi kirjan hyvistä puolista on se, että sitä jaksaa lukea väsyneenäkin, koska siinä on lyhyitä tekstejä, joita voi ja kannattaakin lukea vähän kerrallaan miettien ja rukoillen.
Epilogissa otsikolla Sielun peilikuva pastori Jan Olaf Riittgardt kertoo puhuttelevasti kokemuksiaan taiteilija Aino Strandén-Sorviston triptyykistä, jonka yksi osa on tämän kirjan kansikuvana.
Syvät vedet on sellainen kirja, jota voisi pitää yöpöydällä ihan jatkuvassa käytössä. Kirja, jonka äärellä voi saada sitä Taivaan Isän sylihoitoa. Suosittelen lämpimästi!
Karas-Sana 1997
142 sivua
Kansityö Lumikuva
Kansikuva Aino Strandén-Sorvisto:
Ruusuikkuna-triptyykki, 1994
"II Ilja", teräsemali
Kirjakuva on otettu jo kesällä. Siinäpä siis ripaus vihreää tänne marraskuun hämärään! Usein sitä suunnittelee jonkin tietyn kirjan lukemista kauan - joskus kuukausien, joskus jopa vuosien ajan... Tällä kertaa taisi mennä "vain" muutama kuukausi ostohetkestä lukemiseen!
Tunnisteet:
Karas-Sana,
Keijonen Aune-Inkeri,
kotimainen,
kristinusko,
masennus,
murehtiminen,
pelko,
Raamattu,
rohkaisua,
rukous,
sielunhoito,
Suomi,
suru,
toivo,
tunteet,
uskonto,
yksinäisyys
torstai 14. marraskuuta 2019
Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
Kesällä luin kolmasosan Karina Sainz Borgon romaanista La hija de la española, mutta siihen se jäi sillä kertaa. Nyt syksyllä kirja on kuitenkin ilmestynyt suomeksi nimellä Caracasissa on vielä yö, ja päätin lukea sen mieluummin ihan omalla äidinkielelläni.
Kirjailija on kotoisin Venezuelasta, josta hän on muuttanut Espanjaan kymmenen vuotta sitten. Muistaakseni luin jostain, että kun hän viimeksi kävi Venezuelassa vuosia sitten, hän ei enää tunnistanut omaa kotimaataan. Niin paljon siellä on kaikki muuttunut - pahempaan päin.
Juuri sitä Venezuelan nykyistä kaaosta ja suoranaista anarkiaa Sainz Borgo kuvaa romaanissaan ahdistavasti ja todentuntuisesti. Onneksi hän (ja suomennoksen osalta Taina Helkamo) käyttää kuitenkin monin paikoin kaunista kieltä, ja lisäksi aina välillä kerrotaan päähenkilön muistoja lapsuudestaan, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Siitä rauhallisesta Venezuelasta oli mukava lukea.
Kirjan päähenkilö Adelaida Falcón on asunut Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa kahdestaan äitinsä kanssa, jonka nimi oli myös Adelaida. Tarina alkaa kuitenkin siitä, kun äiti on kuollut syöpään, ja Adelaida joutuu hautaamaan hänet, mikä ei ole helppoa maassa, jossa hinnat ovat tähtitieteellisiä ja jossa hautausmaallakin joutuu pelkäämään väkivallan kohteeksi joutumista.
Jotain maan todellisuudesta kertoo seuraava ote:
"Koko kaupungissa ei ollut ensimmäistäkään klinikkaa, jonka potilaspaikoille ei olisi ollut odotuslistaa. Ihmisiä sairastui ja kuoli samaa tahtia kuin meni järjiltään. En koskaan edes harkinnut, että olisin antanut äidin julkisen terveydenhuollon armoille: yhtä hyvin olisin voinut jättää hänet kuolemaan käytävälle keskelle ammuskeluissa haavoittuneita rikollisia. Meiltä alkoivat olla elämä, rahat ja voimat lopussa. Jopa päivät olivat alkaneet lyhentyä. Kuudelta illalla oli enää typerää riskeerata henkeään liikkumalla ulkona. Tapetuksi saattoi tulla monin eri tavoin: osumalla luodin tielle tai joutumalla kaapatuksi tai ryöstetyksi. Sähkökatkot saivat tunnit pitenemään ja jättivät meidät auringon laskiessa loputtomaan pimeyteen."
Äitinsä haudalla Adelaida miettii jostain lukemaansa lausetta: "Ihminen on sieltä, minne hänen vainajansa on haudattu":
"Katsellessani ajettua nurmikkoa kuopan ympärillä oivalsin, että minun ainoa vainajani sitoi minut maahan, joka ajoi asukkaitaan tiehensä samalla vimmalla kuin nieli heitä sisuksiinsa. Ei tämä ollut mikään maa, tämä oli kuolemanloukku."
Hautajaisten jälkeen tapahtuu monenlaisia kammottavia käänteitä. Väkivalta ja vääryys kukoistavat, ja niinpä Adelaida menettää kotinsakin sen vallanneelle vallankumoukselliselle naisjoukolle. Heille ei voi tehdä mitään, koska systeemi on heidän puolellaan, ja aggressiivisia hekin tietysti ovat.
Kun Adelaida sitten pakenee naapurinsa Auroran asuntoon, hän löytää tämän kuolleena. Aurora on ollut se la hija de la española, espanjalaisen naisen tytär, josta alkuteos on saanut nimensä. Hänen asunnostaan löytyy euroja, henkilöllisyyspapereita ja muuta tarvittavaa, mistä umpikujaan ajautunut Adelaida löytää ainoan ulospääsynsä. Hän voi tekeytyä Auroraksi ja paeta tämän henkilöllisyyden turvin Espanjaan. Toisin sanoen Adelaida turvautuu identiteettivarkauteen. Tästä hänellä alkaakin Auroran elämään, historiaan ja perhesuhteisiin perehtyminen, että hän osaisi olla juuri oikeanlainen Aurora.
Kirjan ensimmäinen kolmannes, jonka olin jo lukenut espanjaksi, tuntui toiston takia hiukan tylsältä, mutta halusin silti lukea sen myös suomeksi. Varsinaisesti koukutuin tarinaan vasta sen jälkeen, koska siitä alkoivat minulle uudet tapahtumat. Kieltämättä kirjassa kerrotaan monin paikoin niin hirveitä asioita, ettei sellaisista haluaisi edes tietää, mutta Venezuelan todellisuus nyt vain on juuri niin karu ja julma.
Kuitenkin teos myös koukuttaa, koska Adelaidan muistot menneisyydestä kertovat siitä kauniimmasta todellisuudesta, joka joskus vallitsi, ja ne keventävät tarinaa. Niistä Adelaidan onnen ajoista oli ilo lukea. Mutta lisäksi koukuttavuus liittyy ennen kaikkea siihen jännitykseen, joka tiivistyy tiivistymistään loppua kohti. Onnistuuko Adelaida todella aikomuksessaan paeta Espanjaan? Miten hän selviää Auroran roolissa esiintymisestä? Jääkö hän kiinni vai selviytyykö hän?
Näitä kysymyksiä pohdin ja jännitin niin, että luin kirjan loppuun melkein hengitystäni pidättäen.
Siitä lopusta voin sanoa vain, että olipa tehokas lopetus! Se jättää lukijalle tilaa ihmetellä ja antaa mielikuvituksen laukata.
Taitavasti kerrottu tarina raskaasta aiheesta. Suomennoksen kieltä oli ilo lukea nyt, kun tosiaan sain nauttia tästä tarinasta ihan omalla kielelläni. Myös kirjan suomalainen kansi on upea kaikessa värikkyydessään. Alkuteoksen mustavalkoinen kansi sopii kyllä synkkään aiheeseen, mutta kieltämättä nautin kuitenkin enemmän väreistä.
Aula & Co 2019
206 sivua
Alkuteos La hija de la española (2019)
Suomentanut Taina Helkamo
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kirjan ovat lukeneet espanjaksi Kirja vieköön, Kirjaluotsi ja Tarukirja. Suomeksi lukeneilla on jo aika monta bloggausta, tässä niistä muutamia: Mummo matkalla, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä ja Reader, why did I marry him?
Kirjailija on kotoisin Venezuelasta, josta hän on muuttanut Espanjaan kymmenen vuotta sitten. Muistaakseni luin jostain, että kun hän viimeksi kävi Venezuelassa vuosia sitten, hän ei enää tunnistanut omaa kotimaataan. Niin paljon siellä on kaikki muuttunut - pahempaan päin.
Juuri sitä Venezuelan nykyistä kaaosta ja suoranaista anarkiaa Sainz Borgo kuvaa romaanissaan ahdistavasti ja todentuntuisesti. Onneksi hän (ja suomennoksen osalta Taina Helkamo) käyttää kuitenkin monin paikoin kaunista kieltä, ja lisäksi aina välillä kerrotaan päähenkilön muistoja lapsuudestaan, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Siitä rauhallisesta Venezuelasta oli mukava lukea.
Kirjan päähenkilö Adelaida Falcón on asunut Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa kahdestaan äitinsä kanssa, jonka nimi oli myös Adelaida. Tarina alkaa kuitenkin siitä, kun äiti on kuollut syöpään, ja Adelaida joutuu hautaamaan hänet, mikä ei ole helppoa maassa, jossa hinnat ovat tähtitieteellisiä ja jossa hautausmaallakin joutuu pelkäämään väkivallan kohteeksi joutumista.
Jotain maan todellisuudesta kertoo seuraava ote:
"Koko kaupungissa ei ollut ensimmäistäkään klinikkaa, jonka potilaspaikoille ei olisi ollut odotuslistaa. Ihmisiä sairastui ja kuoli samaa tahtia kuin meni järjiltään. En koskaan edes harkinnut, että olisin antanut äidin julkisen terveydenhuollon armoille: yhtä hyvin olisin voinut jättää hänet kuolemaan käytävälle keskelle ammuskeluissa haavoittuneita rikollisia. Meiltä alkoivat olla elämä, rahat ja voimat lopussa. Jopa päivät olivat alkaneet lyhentyä. Kuudelta illalla oli enää typerää riskeerata henkeään liikkumalla ulkona. Tapetuksi saattoi tulla monin eri tavoin: osumalla luodin tielle tai joutumalla kaapatuksi tai ryöstetyksi. Sähkökatkot saivat tunnit pitenemään ja jättivät meidät auringon laskiessa loputtomaan pimeyteen."
Äitinsä haudalla Adelaida miettii jostain lukemaansa lausetta: "Ihminen on sieltä, minne hänen vainajansa on haudattu":
"Katsellessani ajettua nurmikkoa kuopan ympärillä oivalsin, että minun ainoa vainajani sitoi minut maahan, joka ajoi asukkaitaan tiehensä samalla vimmalla kuin nieli heitä sisuksiinsa. Ei tämä ollut mikään maa, tämä oli kuolemanloukku."
Hautajaisten jälkeen tapahtuu monenlaisia kammottavia käänteitä. Väkivalta ja vääryys kukoistavat, ja niinpä Adelaida menettää kotinsakin sen vallanneelle vallankumoukselliselle naisjoukolle. Heille ei voi tehdä mitään, koska systeemi on heidän puolellaan, ja aggressiivisia hekin tietysti ovat.
Kun Adelaida sitten pakenee naapurinsa Auroran asuntoon, hän löytää tämän kuolleena. Aurora on ollut se la hija de la española, espanjalaisen naisen tytär, josta alkuteos on saanut nimensä. Hänen asunnostaan löytyy euroja, henkilöllisyyspapereita ja muuta tarvittavaa, mistä umpikujaan ajautunut Adelaida löytää ainoan ulospääsynsä. Hän voi tekeytyä Auroraksi ja paeta tämän henkilöllisyyden turvin Espanjaan. Toisin sanoen Adelaida turvautuu identiteettivarkauteen. Tästä hänellä alkaakin Auroran elämään, historiaan ja perhesuhteisiin perehtyminen, että hän osaisi olla juuri oikeanlainen Aurora.
Kirjan ensimmäinen kolmannes, jonka olin jo lukenut espanjaksi, tuntui toiston takia hiukan tylsältä, mutta halusin silti lukea sen myös suomeksi. Varsinaisesti koukutuin tarinaan vasta sen jälkeen, koska siitä alkoivat minulle uudet tapahtumat. Kieltämättä kirjassa kerrotaan monin paikoin niin hirveitä asioita, ettei sellaisista haluaisi edes tietää, mutta Venezuelan todellisuus nyt vain on juuri niin karu ja julma.
Kuitenkin teos myös koukuttaa, koska Adelaidan muistot menneisyydestä kertovat siitä kauniimmasta todellisuudesta, joka joskus vallitsi, ja ne keventävät tarinaa. Niistä Adelaidan onnen ajoista oli ilo lukea. Mutta lisäksi koukuttavuus liittyy ennen kaikkea siihen jännitykseen, joka tiivistyy tiivistymistään loppua kohti. Onnistuuko Adelaida todella aikomuksessaan paeta Espanjaan? Miten hän selviää Auroran roolissa esiintymisestä? Jääkö hän kiinni vai selviytyykö hän?
Näitä kysymyksiä pohdin ja jännitin niin, että luin kirjan loppuun melkein hengitystäni pidättäen.
Siitä lopusta voin sanoa vain, että olipa tehokas lopetus! Se jättää lukijalle tilaa ihmetellä ja antaa mielikuvituksen laukata.
Taitavasti kerrottu tarina raskaasta aiheesta. Suomennoksen kieltä oli ilo lukea nyt, kun tosiaan sain nauttia tästä tarinasta ihan omalla kielelläni. Myös kirjan suomalainen kansi on upea kaikessa värikkyydessään. Alkuteoksen mustavalkoinen kansi sopii kyllä synkkään aiheeseen, mutta kieltämättä nautin kuitenkin enemmän väreistä.
Aula & Co 2019
206 sivua
Alkuteos La hija de la española (2019)
Suomentanut Taina Helkamo
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kirjan ovat lukeneet espanjaksi Kirja vieköön, Kirjaluotsi ja Tarukirja. Suomeksi lukeneilla on jo aika monta bloggausta, tässä niistä muutamia: Mummo matkalla, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä ja Reader, why did I marry him?
Tunnisteet:
Aula & Co,
Espanja,
Etelä-Amerikka,
Eurooppa,
identiteetti,
pakolaiset,
romaanit,
Sainz Borgo Karina,
selviytyminen,
ulkomainen,
Venezuela,
väkivalta,
yhteiskunta
keskiviikko 13. marraskuuta 2019
Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa
Joskus vuosia sitten olen lukenut Cecilia Samartinilta yhden tai kaksi romaania. Ainakin Noran & Alician olen lukenut varmasti, toinen on ehkä saattanut olla Señor Peregrino. Jostain syystä näistä ei ole kuitenkaan jäänyt minulle minkäänlaista muistikuvaa. Ilmeisesti en jäänyt fanittamaan Samartinia, koska en ole lukenut häntä sen jälkeen.
Nyt olen kuitenkin jo kauan ollut kiinnostunut hänen edellisestä suomennetusta romaanistaan, Kirottu kauneus, joka on jo muutaman kuukauden odottanut ihan omassa hyllyssäni. Naiset valkoisissa, joka ilmestyi suomeksi tänä syksynä, oli kuitenkin vielä kiinnostavampi, joten sen kanssa en jäänyt odottelemaan, vaan luin sen heti. Ja nyt Samartin kyllä teki vaikutuksen! Tämä romaani oli aivan huikea lukuelämys! Odotin paljon, enkä joutunut pettymään.
Kuuban pääkaupungissa Havannassa on toiminut vuodesta 2003 lähtien Naiset valkoisissa -protestiliike, jolle Euroopan parlamentti antoi Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta vuonna 2005. Naiset ovat mielipidevankien omaisia, jotka marssivat joka sunnuntai jumalanpalveluksen jälkeen äänettöminä pitkin Havannan katuja valkoisissa vaatteissa, punainen kukka kädessä. Marssillaan he vastustavat toisinajattelijoiden epäoikeudenmukaisia vangitsemisia, mutta marssiminen asettaa luonnollisesti heidät itsensäkin vaaralle alttiiksi.
Yhdysvalloissa asuva Cecilia Samartin on itse ollut alle vuoden ikäinen joutuessaan pakenemaan perheensä kanssa Kuubasta. Tässä romaanissa hän kertoo synnyinmaansa tilanteesta ja Naiset valkoisissa -liikkeestä usean eri henkilön näkökulmasta. Eri näkökulmien kautta aiheesta syntyykin kiehtova, värikäs ja moniulotteinen tarina.
Doña Maria on 93-vuotias havannalainen vanhus. Hän elää omassa entisessä kotikartanossaan, joka on vallankumouksen jälkeen jaettu kymmenelle perheelle, joten hänellä itsellään on kotitalostaan hallussa enää yksi huone. Talo on tietenkin jo pahasti rapistunut, Kuubassa kun ollaan.
Nuori Sophie vierailee joka viikko tätinsä luona. Hän joutuu kuitenkin salailemaan sitä, että hänen lääkäri-isänsä Ernesto ei oikeasti ole ulkomaankomennuksella Venezuelassa, vaan on ollut jo monta kuukautta Combinado del Estessä, pahamaineisessa vankilassa Havannassa. Omaisia ei kuitenkaan päästetä tapaamaan Ernestoa, ja siksi hänen vaimonsa, Sophien äiti Silvia, osallistuu joka viikko naisten protestimarsseihin valkoisissaan. Tätäkään Marialle ei tietysti kerrota. Häntä yritetään säästää, koska pelätään, että hänen terveytensä ei kestäisi totuuden kuulemista.
"Epätoivo valtasi Silvian mielen aina, kun hänet käännytettiin pois, mutta toisaalta hän tiesi käännytyksen tarkoittavan, ettei Ernestoa ollut murrettu. Mies ei ollut kiistänyt uskoaan eikä kumonnut periaatteitaan vangitsijoitaan miellyttääkseen. Se oli hyvin outoa, tämä tunne että halusi samalla sekä kannustaa että itkeä.
Hän työnsi rukousnauhan takaisin tyynynsä alle ja kuvitteli itsensä savuhaituvaksi, joka leijui ulos ikkunasta ja kaupungin kattojen ylle. Hän näki Havannan vanhankaupungin poltetun oranssit tiilet ja kapeat mukulakivikadut, sitten El Vedadon leveät bulevardit, monumentit ja pilvenpiirtäjät. Aallonmurtajan tyylikkään kaaren takana meri hehkui syvän ikuista sineä. Esikaupunkien takana hän laskeutui Combinado del Estelle kuin höyrypilvi ja liukui ovien ali ja vartijoiden ohi. Hän leijui pitkin pimeitä käytäviä ja lopulta kaltereiden lomitse miehensä vankiselliin. Kuten joka yö hän kietoutui miehensä ympärille ja he olivat yhtä."
Vielä yksi näkökulma on jäljellä: vihainen ja fanaattinen Olga, joka on jäsenenä toisinajattelijoita vakoilevassa ja rankaisevassa komiteassa. Olga osallistuu myös valkoisissa marssivien naisten kulkueen sabotoimiseen ja on heti kirjan alussa sitomassa marssille osallistuvan Silvian puuhun ja viskomassa tervaa hänen päälleen.
Olga on todella ahdistava hahmo, mutta hänen kauttaan mukaan tulee myös systeemiä sokeasti ihailevan ja palvelevan henkilön näkökulma, mikä antaa tarinaan syvyyttä. Hänellä on myös mies, Carlos, joka inhoaa vaimonsa puuhia ja keskittyy itse lähinnä juomaan rommia. Lisäksi heillä on poika, Carlitos, joka pyöräilee kaupungilla ja etsii kaduilta aarteita, milloin mitäkin ihmisten poisheittämiä tavaroita.
Tarina on todella mukaansatempaava ja lopulta suorastaan jännittävä. Loppua kohti kuvioihin tulee myös yllätyksellisiä käänteitä. Kun en muista Samartinin aikaisemmista kirjoista mitään, en tiedä harrastaako hän yleensäkin yllätyksiä, mutta tässä niitä ainakin on. Lukemista on vaikea keskeyttää, kun haluaa koko ajan lukea "vielä seuraavan luvun ja vielä seuraavan". Jännittävyys ja yllätyksellisyys luovat trillerimäistä tunnelmaa. Ei voi tietää, miten kaikki päättyy, käykö henkilöille lopulta hyvin vai huonosti.
Lisäksi Samartin kirjoittaa kauniisti. Aihe on kyllä ahdistava, ja tekstissäkin ahdistavuutta on paikoitellen, esimerkiksi silloin kun kuvataan Erneston kokemuksia vankilassa. Mutta lisäksi mukana on ihmissuhteita, rakkauttakin, ja kaikki se kauniissa, joskin rapistuneessa Havannan kaupungissa. Jossain kohdassa Samartin toteaakin, että luonto on Kuubassa ainoa, joka ei ole menettänyt loistoaan.
Paikallisille Havanna ei ole sellainen paratiisi kuin turisteille. Samartin kirjoittaa:
"Mereltä oli noussut hellivä tuuli. Taivas oli mahdottoman sininen ja valkoiset pilvet leijuivat kuin valtavat purjealukset horisontin poikki. Silvia näki useita turisteja katselemassa merelle kauneuden lumoamina, mutta kuubalaiset eivät näyttäneet huomaavan tai välittävän. Oliko vuosikausia jatkuneen puutteen kasvattama apatia turruttanut heidän aistinsa? Olivatko ne lopullisesti mennyttä?"
Kauniin kielen sekä taitavan ihmissuhde- ja ihmiskuvauksen ansiosta kirjan jaksaa hyvin lukea, vaikka niitä ahdistaviakin kohtia ja tilanteita on. Suosittelen lämpimästi kaikille, joita Kuubaan sijoittuva tarina kiinnostaa! Varsinkin Latinalaisen Amerikan ystäville Naiset valkoisissa on herkullista luettavaa.
Bazar 2019
383 sivua
Alkuteos Ladies in White (2012)
Suomentanut Susanna Paarma
Suomenkielisen kannen suunnittelu Nic Oxby
Nyt olen kuitenkin jo kauan ollut kiinnostunut hänen edellisestä suomennetusta romaanistaan, Kirottu kauneus, joka on jo muutaman kuukauden odottanut ihan omassa hyllyssäni. Naiset valkoisissa, joka ilmestyi suomeksi tänä syksynä, oli kuitenkin vielä kiinnostavampi, joten sen kanssa en jäänyt odottelemaan, vaan luin sen heti. Ja nyt Samartin kyllä teki vaikutuksen! Tämä romaani oli aivan huikea lukuelämys! Odotin paljon, enkä joutunut pettymään.
Kuuban pääkaupungissa Havannassa on toiminut vuodesta 2003 lähtien Naiset valkoisissa -protestiliike, jolle Euroopan parlamentti antoi Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta vuonna 2005. Naiset ovat mielipidevankien omaisia, jotka marssivat joka sunnuntai jumalanpalveluksen jälkeen äänettöminä pitkin Havannan katuja valkoisissa vaatteissa, punainen kukka kädessä. Marssillaan he vastustavat toisinajattelijoiden epäoikeudenmukaisia vangitsemisia, mutta marssiminen asettaa luonnollisesti heidät itsensäkin vaaralle alttiiksi.
Yhdysvalloissa asuva Cecilia Samartin on itse ollut alle vuoden ikäinen joutuessaan pakenemaan perheensä kanssa Kuubasta. Tässä romaanissa hän kertoo synnyinmaansa tilanteesta ja Naiset valkoisissa -liikkeestä usean eri henkilön näkökulmasta. Eri näkökulmien kautta aiheesta syntyykin kiehtova, värikäs ja moniulotteinen tarina.
Doña Maria on 93-vuotias havannalainen vanhus. Hän elää omassa entisessä kotikartanossaan, joka on vallankumouksen jälkeen jaettu kymmenelle perheelle, joten hänellä itsellään on kotitalostaan hallussa enää yksi huone. Talo on tietenkin jo pahasti rapistunut, Kuubassa kun ollaan.
Nuori Sophie vierailee joka viikko tätinsä luona. Hän joutuu kuitenkin salailemaan sitä, että hänen lääkäri-isänsä Ernesto ei oikeasti ole ulkomaankomennuksella Venezuelassa, vaan on ollut jo monta kuukautta Combinado del Estessä, pahamaineisessa vankilassa Havannassa. Omaisia ei kuitenkaan päästetä tapaamaan Ernestoa, ja siksi hänen vaimonsa, Sophien äiti Silvia, osallistuu joka viikko naisten protestimarsseihin valkoisissaan. Tätäkään Marialle ei tietysti kerrota. Häntä yritetään säästää, koska pelätään, että hänen terveytensä ei kestäisi totuuden kuulemista.
"Epätoivo valtasi Silvian mielen aina, kun hänet käännytettiin pois, mutta toisaalta hän tiesi käännytyksen tarkoittavan, ettei Ernestoa ollut murrettu. Mies ei ollut kiistänyt uskoaan eikä kumonnut periaatteitaan vangitsijoitaan miellyttääkseen. Se oli hyvin outoa, tämä tunne että halusi samalla sekä kannustaa että itkeä.
Hän työnsi rukousnauhan takaisin tyynynsä alle ja kuvitteli itsensä savuhaituvaksi, joka leijui ulos ikkunasta ja kaupungin kattojen ylle. Hän näki Havannan vanhankaupungin poltetun oranssit tiilet ja kapeat mukulakivikadut, sitten El Vedadon leveät bulevardit, monumentit ja pilvenpiirtäjät. Aallonmurtajan tyylikkään kaaren takana meri hehkui syvän ikuista sineä. Esikaupunkien takana hän laskeutui Combinado del Estelle kuin höyrypilvi ja liukui ovien ali ja vartijoiden ohi. Hän leijui pitkin pimeitä käytäviä ja lopulta kaltereiden lomitse miehensä vankiselliin. Kuten joka yö hän kietoutui miehensä ympärille ja he olivat yhtä."
Vielä yksi näkökulma on jäljellä: vihainen ja fanaattinen Olga, joka on jäsenenä toisinajattelijoita vakoilevassa ja rankaisevassa komiteassa. Olga osallistuu myös valkoisissa marssivien naisten kulkueen sabotoimiseen ja on heti kirjan alussa sitomassa marssille osallistuvan Silvian puuhun ja viskomassa tervaa hänen päälleen.
Olga on todella ahdistava hahmo, mutta hänen kauttaan mukaan tulee myös systeemiä sokeasti ihailevan ja palvelevan henkilön näkökulma, mikä antaa tarinaan syvyyttä. Hänellä on myös mies, Carlos, joka inhoaa vaimonsa puuhia ja keskittyy itse lähinnä juomaan rommia. Lisäksi heillä on poika, Carlitos, joka pyöräilee kaupungilla ja etsii kaduilta aarteita, milloin mitäkin ihmisten poisheittämiä tavaroita.
Tarina on todella mukaansatempaava ja lopulta suorastaan jännittävä. Loppua kohti kuvioihin tulee myös yllätyksellisiä käänteitä. Kun en muista Samartinin aikaisemmista kirjoista mitään, en tiedä harrastaako hän yleensäkin yllätyksiä, mutta tässä niitä ainakin on. Lukemista on vaikea keskeyttää, kun haluaa koko ajan lukea "vielä seuraavan luvun ja vielä seuraavan". Jännittävyys ja yllätyksellisyys luovat trillerimäistä tunnelmaa. Ei voi tietää, miten kaikki päättyy, käykö henkilöille lopulta hyvin vai huonosti.
Lisäksi Samartin kirjoittaa kauniisti. Aihe on kyllä ahdistava, ja tekstissäkin ahdistavuutta on paikoitellen, esimerkiksi silloin kun kuvataan Erneston kokemuksia vankilassa. Mutta lisäksi mukana on ihmissuhteita, rakkauttakin, ja kaikki se kauniissa, joskin rapistuneessa Havannan kaupungissa. Jossain kohdassa Samartin toteaakin, että luonto on Kuubassa ainoa, joka ei ole menettänyt loistoaan.
Paikallisille Havanna ei ole sellainen paratiisi kuin turisteille. Samartin kirjoittaa:
"Mereltä oli noussut hellivä tuuli. Taivas oli mahdottoman sininen ja valkoiset pilvet leijuivat kuin valtavat purjealukset horisontin poikki. Silvia näki useita turisteja katselemassa merelle kauneuden lumoamina, mutta kuubalaiset eivät näyttäneet huomaavan tai välittävän. Oliko vuosikausia jatkuneen puutteen kasvattama apatia turruttanut heidän aistinsa? Olivatko ne lopullisesti mennyttä?"
Kauniin kielen sekä taitavan ihmissuhde- ja ihmiskuvauksen ansiosta kirjan jaksaa hyvin lukea, vaikka niitä ahdistaviakin kohtia ja tilanteita on. Suosittelen lämpimästi kaikille, joita Kuubaan sijoittuva tarina kiinnostaa! Varsinkin Latinalaisen Amerikan ystäville Naiset valkoisissa on herkullista luettavaa.
Bazar 2019
383 sivua
Alkuteos Ladies in White (2012)
Suomentanut Susanna Paarma
Suomenkielisen kannen suunnittelu Nic Oxby
Tunnisteet:
aktivismi,
Bazar,
diktatuurit,
ihmissuhteet,
kaupungit,
Kuuba,
naiset,
romaanit,
Samartin Cecilia,
ulkomainen,
vankilat,
Väli-Amerikka,
yhteiskunta
Leevi Launonen: Nina Åström - Toisin silmin
Nina Åströmillä oli takanaan jo pitkästi kansainvälistä uraa, kun hän nousi Suomessa suuren yleisön tietoisuuteen päästessään Suomen edustajaksi Euroviisuihin. Leevi Launosen kirja kertoo kiinnostavasti Ninan elämästä, hänen kutsumuksestaan ja tiestään muusikoksi.
Nuorena Nina pohti kutsumustaan: hän halusi jollain tavalla parantaa maailmaa, mutta mitä juuri hän voisi tehdä?
"Kun Martyn Joseph pohti lauluissaan esimerkiksi Bangkokin slummien lapsia, ihmiskunnan eriarvoisuutta ja vastuuta kärsivistä lähimmäisistä, hän sanoitti Ninan kipuilua ja jakoi samoja tuntoja hänen kanssaan. Näin hän piti Ninalle tietämättään tärkeää seuraa. Myös usko rakkauden kaikki voittavaan voimaan oli heille yhteistä. Tämä rakkaus ei ollut mitään pehmoa hempeilyä vaan luja ihmisen todellisuutta koskettava ja parantava voima. Jokaisella ihmisellä oli tarve kokea elämässään arvokkuutta ja rakkautta.
Nina huomasi, että hänessä asui pieni maailmanparantaja, jota painoi globaali vastuu. Hän tunsi sisällään syvän tarpeen elää lähimmäisiä palvellen, ja tämä tunne vahvistui joka kerta Martyn Josephia kuunnellessa.
Mutta Nina ei ollut kuitenkaan mikään lääkäri eikä sairaanhoitaja. Mitä muuta hän voisi tehdä ihmisten auttamiseksi? Mikä olisi hänen tiensä ja kutsumuksensa?"
Nina opiskeli yliopistossa englantia, mutta askel askeleelta hänen eteensä avautui mahdollisuuksia työskennellä ammattimuusikkona. Ensin hän sai esiintyä kesäisin turisteille Temppeliaukion kirkossa; myöhemmin avautuivat ovet Eurooppaan, erityisesti Hollantiin ja sitä kautta muuallekin, aina Yhdysvaltoja myöten. Nina keikkaili ja levytti paljon ulkomailla.
Samalla hän on saanut toteuttaa evankelistan kutsumustaan musiikin kautta - ja jopa ne maailmanparantamishaaveet ovat toteutuneet. Häntä pyydettiin yllättäen mukaan Venäjän vankilatyöhön, jossa hän on saanut olla mukana välittämässä Jumalan rakkautta kovia kokeneille vangeille. Eikä vain Venäjällä, vaan myös monessa muussa maassa.
Myös Ninan osallistumisella Euroviisuihin oli oma tärkeä merkityksensä. Hänelle oli tärkeää saada olla tunnustavana kristittynä mukana kilpailussa ja siihen liittyvissä lukuisissa tiedotusvälineiden haastatteluissa. Kun sitten myöhemmin ovi Venäjän vankiloihin avautui, Euroviisu-tähteys oli hyvä tausta lähteä sinne, koska Venäjällä Euroviisut ovat iso juttu, ja Euroviisu-laulajista ollaan siellä kiinnostuneita. Varmasti vangeille oli mahtava juttu, että ihan oikea Euroviisu-tähti tuli laulamaan heille.
Kuitenkin vankien sydämet sulatti ennen kaikkea evankeliumi ja Jumalan rakkaus. Nina ja muut saivat nähdä, miten ihmeellisesti Jumala avasi sydämiä ja tilanteita vankiloissa. Myös varjelusta saatiin kokea, kun vaara joskus uhkasi.
Kirjan lopussa on joidenkin Ninan laulujen sanoja suomennettuina sekä luku, jossa on hänen vastauksiaan kuulijoiden kysymyksiin. Hän pohtii hienosti esimerkiksi maallisen ja hengellisen työn ja musiikin rajaa - tai ennemminkin rajan vetämisen tarpeettomuutta. Hän toteaa muun muassa:
"Kristitty ihminen kommunikoi koko ajan sitä, mitä hänessä on, tekipä hän mitä työtä tahansa."
Nina Åström - Toisin silmin on hieno kirja, joka kannustaa meitä itse kutakin etsimään kutsumustamme ja elämään rohkeasti uskoamme todeksi juuri siinä, missä olemme. Itselleni henkilökohtaisesti tämä oli todella merkittävä ja rohkaiseva lukuelämys, josta haluan kiittää Ninaa ja kirjan kirjoittanutta Leevi Launosta. Ihanaa, että Nina avasi omia kokemuksiaan rohkaisuksi meille muillekin!
Aikamedia Oy 2016, 2. painos
205 sivua
Kansi: Aikamedia Oy / Pertti Lukkarila
Kannen kuva: Jari Hakola
Kirjasta on kirjoittanut myös Ristin Voitto otsikolla Kasvutarina oman kutsumuksen löytämisestä ja Keski-Pohjanmaa otsikolla Artisti Nina Åström: "Uskon, että tarinat työstäni yllättävät ihmisiä eniten".
Nuorena Nina pohti kutsumustaan: hän halusi jollain tavalla parantaa maailmaa, mutta mitä juuri hän voisi tehdä?
"Kun Martyn Joseph pohti lauluissaan esimerkiksi Bangkokin slummien lapsia, ihmiskunnan eriarvoisuutta ja vastuuta kärsivistä lähimmäisistä, hän sanoitti Ninan kipuilua ja jakoi samoja tuntoja hänen kanssaan. Näin hän piti Ninalle tietämättään tärkeää seuraa. Myös usko rakkauden kaikki voittavaan voimaan oli heille yhteistä. Tämä rakkaus ei ollut mitään pehmoa hempeilyä vaan luja ihmisen todellisuutta koskettava ja parantava voima. Jokaisella ihmisellä oli tarve kokea elämässään arvokkuutta ja rakkautta.
Nina huomasi, että hänessä asui pieni maailmanparantaja, jota painoi globaali vastuu. Hän tunsi sisällään syvän tarpeen elää lähimmäisiä palvellen, ja tämä tunne vahvistui joka kerta Martyn Josephia kuunnellessa.
Mutta Nina ei ollut kuitenkaan mikään lääkäri eikä sairaanhoitaja. Mitä muuta hän voisi tehdä ihmisten auttamiseksi? Mikä olisi hänen tiensä ja kutsumuksensa?"
Nina opiskeli yliopistossa englantia, mutta askel askeleelta hänen eteensä avautui mahdollisuuksia työskennellä ammattimuusikkona. Ensin hän sai esiintyä kesäisin turisteille Temppeliaukion kirkossa; myöhemmin avautuivat ovet Eurooppaan, erityisesti Hollantiin ja sitä kautta muuallekin, aina Yhdysvaltoja myöten. Nina keikkaili ja levytti paljon ulkomailla.
Samalla hän on saanut toteuttaa evankelistan kutsumustaan musiikin kautta - ja jopa ne maailmanparantamishaaveet ovat toteutuneet. Häntä pyydettiin yllättäen mukaan Venäjän vankilatyöhön, jossa hän on saanut olla mukana välittämässä Jumalan rakkautta kovia kokeneille vangeille. Eikä vain Venäjällä, vaan myös monessa muussa maassa.
Myös Ninan osallistumisella Euroviisuihin oli oma tärkeä merkityksensä. Hänelle oli tärkeää saada olla tunnustavana kristittynä mukana kilpailussa ja siihen liittyvissä lukuisissa tiedotusvälineiden haastatteluissa. Kun sitten myöhemmin ovi Venäjän vankiloihin avautui, Euroviisu-tähteys oli hyvä tausta lähteä sinne, koska Venäjällä Euroviisut ovat iso juttu, ja Euroviisu-laulajista ollaan siellä kiinnostuneita. Varmasti vangeille oli mahtava juttu, että ihan oikea Euroviisu-tähti tuli laulamaan heille.
Kuitenkin vankien sydämet sulatti ennen kaikkea evankeliumi ja Jumalan rakkaus. Nina ja muut saivat nähdä, miten ihmeellisesti Jumala avasi sydämiä ja tilanteita vankiloissa. Myös varjelusta saatiin kokea, kun vaara joskus uhkasi.
Kirjan lopussa on joidenkin Ninan laulujen sanoja suomennettuina sekä luku, jossa on hänen vastauksiaan kuulijoiden kysymyksiin. Hän pohtii hienosti esimerkiksi maallisen ja hengellisen työn ja musiikin rajaa - tai ennemminkin rajan vetämisen tarpeettomuutta. Hän toteaa muun muassa:
"Kristitty ihminen kommunikoi koko ajan sitä, mitä hänessä on, tekipä hän mitä työtä tahansa."
Nina Åström - Toisin silmin on hieno kirja, joka kannustaa meitä itse kutakin etsimään kutsumustamme ja elämään rohkeasti uskoamme todeksi juuri siinä, missä olemme. Itselleni henkilökohtaisesti tämä oli todella merkittävä ja rohkaiseva lukuelämys, josta haluan kiittää Ninaa ja kirjan kirjoittanutta Leevi Launosta. Ihanaa, että Nina avasi omia kokemuksiaan rohkaisuksi meille muillekin!
Aikamedia Oy 2016, 2. painos
205 sivua
Kansi: Aikamedia Oy / Pertti Lukkarila
Kannen kuva: Jari Hakola
Kirjasta on kirjoittanut myös Ristin Voitto otsikolla Kasvutarina oman kutsumuksen löytämisestä ja Keski-Pohjanmaa otsikolla Artisti Nina Åström: "Uskon, että tarinat työstäni yllättävät ihmisiä eniten".
Tunnisteet:
Aikamedia,
Alankomaat,
elämäkerrat / muistelmat,
Eurooppa,
julkisuuden henkilöt,
kotimainen,
kristinusko,
kutsumus,
Launonen Leevi,
musiikki,
Suomi,
työ,
uskonto,
vankilat,
Venäjä
tiistai 12. marraskuuta 2019
Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
Olen päättänyt palata siksi todelliseksi ja alkuperäiseksi minuksi, joka rakasti kaunista kieltä ja kauniita romaaneja ja harrasti muunkinlaista lukemista kuin vain kirjallisia maailmanympärysmatkoja.
Yritän siis lähiaikoina lukea hiukan enemmän myös suomalaista, eurooppalaista ja muuta länsimaista kirjallisuutta! Toki "etnokirjoja" on lukupinossa nytkin, mutta ehkä ainakin aavistuksen verran vähennän niiden lukemista lähiaikoina.
Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on sitä unohtunutta minua, valtavan kaunis, herkkä ja lohdullinen romaani kahden naisen ainutlaatuisesta ystävyydestä. Se on kirjallista lohturuokaa ja hemmottelua, jollaista näin marraskuussa tarvitaankin. Aivan täysosuma tähän hetkeen siis!
Veronika, kipeän menetyksen kokenut kirjailija, saapuu pimeänä, lumisena maaliskuun iltana pieneen ruotsalaiseen kylään, jossa sijaitsevassa talossa hän aikoo kirjoittaa romaaniaan. Naapuritalo vaikuttaa pimeältä ja asumattomalta, mutta vähitellen Veronikalle selviää, että siellä elää erakoituneena vanha nainen, Astrid, jota kylällä pidetään omituisena.
Myös Astrid on kokenut kovia pitkän elämänsä aikana, ja siksi hän onkin vetäytynyt yksinäisyyteen. Mutta nämä kaksi elämän murjomaa naista löytävät toisensa ja heidän välilleen syntyy syvä, läheinen ystävyys ja yhteisymmärrys. Vähitellen he raottavat toisilleen sieluaan ja paljastavat sisimpänsä synkkiä salaisuuksia. Yhdessä heillä on voimaa muistaa ja muistella menneisyyden kipeitäkin kokemuksia.
Linda Olsson kuvaa valtavan kauniisti naisten ystävyyttä ja heidän yhteisiä hetkiään milloin lettuja syöden, milloin herkullisen aterian ja viinilasin äärellä. Metsämansikoita unohtamatta - niillä on tässä tarinassa aivan erityinen rooli. Veronikan seurassa Astridkin uskaltautuu vihdoin ulos kuorestaan, hän alkaa elää ja nauttia elämästä. Hän ei sure mennyttä elämätöntä elämäänsä; onhan hänellä tämä hetki, tämä niin kaunis nykyhetki.
Kaunista kirjassa on myös ruotsalaisen luonnon ja vuodenaikojen kuvaus. Hiukan muistoissa palataan myös Uuteen-Seelantiin, jossa Veronika on asunut vähän aikaa - ja jonne ruotsalainen juristi Linda Olsson muutti ja päätti ryhtyä kirjailijaksi. Siellä hän on kirjoittanut tämän esikoisteoksensa. Nythän häneltä on ilmestynyt jo monta muutakin romaania.
Jotenkin tämä on sellainen sanattomaksi jättävän ihana kirja, että mitäpä tästä enempää osaisi tai edes kannattaisi selittää. Mutta jos kaipaat jotain lohdullista luettavaa kaamoksen keskelle, lue tämä! Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on lempeä kuin nimensä, ja sen äärellä tulee hyvälle mielelle. Olssonin esikoisromaanista tuli ehdottomasti yksi lempikirjoistani.
"Ennen kuin vei tarjottimen ulos, Veronika kantoi Astridin kokoontaitettavan tuolin talon taakse ja asetti sen seinän lähelle omenapuiden varjoon. Hän palasi hakemaan tarjottimen, ja Astrid meni hänen perässään ulos.
Metsämansikat olivat täydessä kukassa, ja valkoiset kukat hohtivat kuin lumihiutaleet ruoholla. Veronika luotsasi Astridin istumaan tuoliin ja istuutui ruohikolle sen viereen. Suuri kimalainen pörräsi kukkien yllä kuin kaikesta siitä runsaudesta humaltuneena. Veronika nojasi selkänsä lämpöistä puuseinää vasten. Astrid istui hievahtamatta, silmät ummessa ja kahvimuki käsissään.
'Olen odottanut niin pitkään', hän sanoi. 'Koko ihmisiän.'"
Gummerus 2009
344 sivua
Alkuteos Let Me Sing You Gentle Songs (2005)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kirjasta löytyy paljon bloggauksia, joista tässä muutamia:
Tuhansia sivuja, Kirjojen kuisketta, Leena Lumi, Kirjakaapin avain ja Lumiomena.
Yritän siis lähiaikoina lukea hiukan enemmän myös suomalaista, eurooppalaista ja muuta länsimaista kirjallisuutta! Toki "etnokirjoja" on lukupinossa nytkin, mutta ehkä ainakin aavistuksen verran vähennän niiden lukemista lähiaikoina.
Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on sitä unohtunutta minua, valtavan kaunis, herkkä ja lohdullinen romaani kahden naisen ainutlaatuisesta ystävyydestä. Se on kirjallista lohturuokaa ja hemmottelua, jollaista näin marraskuussa tarvitaankin. Aivan täysosuma tähän hetkeen siis!
Veronika, kipeän menetyksen kokenut kirjailija, saapuu pimeänä, lumisena maaliskuun iltana pieneen ruotsalaiseen kylään, jossa sijaitsevassa talossa hän aikoo kirjoittaa romaaniaan. Naapuritalo vaikuttaa pimeältä ja asumattomalta, mutta vähitellen Veronikalle selviää, että siellä elää erakoituneena vanha nainen, Astrid, jota kylällä pidetään omituisena.
Myös Astrid on kokenut kovia pitkän elämänsä aikana, ja siksi hän onkin vetäytynyt yksinäisyyteen. Mutta nämä kaksi elämän murjomaa naista löytävät toisensa ja heidän välilleen syntyy syvä, läheinen ystävyys ja yhteisymmärrys. Vähitellen he raottavat toisilleen sieluaan ja paljastavat sisimpänsä synkkiä salaisuuksia. Yhdessä heillä on voimaa muistaa ja muistella menneisyyden kipeitäkin kokemuksia.
Linda Olsson kuvaa valtavan kauniisti naisten ystävyyttä ja heidän yhteisiä hetkiään milloin lettuja syöden, milloin herkullisen aterian ja viinilasin äärellä. Metsämansikoita unohtamatta - niillä on tässä tarinassa aivan erityinen rooli. Veronikan seurassa Astridkin uskaltautuu vihdoin ulos kuorestaan, hän alkaa elää ja nauttia elämästä. Hän ei sure mennyttä elämätöntä elämäänsä; onhan hänellä tämä hetki, tämä niin kaunis nykyhetki.
Kaunista kirjassa on myös ruotsalaisen luonnon ja vuodenaikojen kuvaus. Hiukan muistoissa palataan myös Uuteen-Seelantiin, jossa Veronika on asunut vähän aikaa - ja jonne ruotsalainen juristi Linda Olsson muutti ja päätti ryhtyä kirjailijaksi. Siellä hän on kirjoittanut tämän esikoisteoksensa. Nythän häneltä on ilmestynyt jo monta muutakin romaania.
Jotenkin tämä on sellainen sanattomaksi jättävän ihana kirja, että mitäpä tästä enempää osaisi tai edes kannattaisi selittää. Mutta jos kaipaat jotain lohdullista luettavaa kaamoksen keskelle, lue tämä! Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on lempeä kuin nimensä, ja sen äärellä tulee hyvälle mielelle. Olssonin esikoisromaanista tuli ehdottomasti yksi lempikirjoistani.
"Ennen kuin vei tarjottimen ulos, Veronika kantoi Astridin kokoontaitettavan tuolin talon taakse ja asetti sen seinän lähelle omenapuiden varjoon. Hän palasi hakemaan tarjottimen, ja Astrid meni hänen perässään ulos.
Metsämansikat olivat täydessä kukassa, ja valkoiset kukat hohtivat kuin lumihiutaleet ruoholla. Veronika luotsasi Astridin istumaan tuoliin ja istuutui ruohikolle sen viereen. Suuri kimalainen pörräsi kukkien yllä kuin kaikesta siitä runsaudesta humaltuneena. Veronika nojasi selkänsä lämpöistä puuseinää vasten. Astrid istui hievahtamatta, silmät ummessa ja kahvimuki käsissään.
'Olen odottanut niin pitkään', hän sanoi. 'Koko ihmisiän.'"
Gummerus 2009
344 sivua
Alkuteos Let Me Sing You Gentle Songs (2005)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kirjasta löytyy paljon bloggauksia, joista tässä muutamia:
Tuhansia sivuja, Kirjojen kuisketta, Leena Lumi, Kirjakaapin avain ja Lumiomena.
Tunnisteet:
Eurooppa,
Gummerus,
ihmissuhteet,
kirjailijat,
kuolema,
lempikirjojani,
maaseutu,
muistot,
naiset,
Olsson Linda,
Oseania,
Pohjoismaat,
romaanit,
Ruotsi,
salaisuudet,
ulkomainen,
Uusi-Seelanti,
vanhuus,
ystävyys
Rolf Sons: Sielunhoidon sydämessä - Luther ja vapauttava usko
Lutherin aikana ihmisillä oli nimittäin suorituspaineita Jumalaan liittyen: kuinka kelvata Jumalalle, ettei joutuisi helvettiin, jota silloin pelättiin ankarasti. Me taas elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa Jumalalle kelpaaminen ei enää kiinnosta moniakaan, vaan sen tilalle on tullut aivan toisenlainen, maallisiin asioihin liittyvä suorittaminen ja riittämättömyyden tunteet. Kuitenkin Lutherin opetukset ovat ajankohtaisia vielä tämänkin päivän suoritusvaatimusten alle uupuvalle ihmiselle.
Lisäksi Lutherin mukaan synti on ihmisen käpertymistä itseensä, itsekeskeisyyttä, joka eristää hänet Jumalasta ja toisista ihmisistä. Itsekeskeisyys on ainakin aivan varmasti entistä ajankohtaisempaa nykyään.
Rolf Sons kirjoittaa:
"Kysymys suorittamisesta on siksi vain yksi muunnelma vanhurskauttamisteemasta. Suoritusyhteiskunnan sanoma on tämä: 'Sinä et riitä. Et ole hyvä sellaisena kuin olet. Sinun täytyy muuttua. Sinun täytyy kehittyä. -- Tällaiset vaatimukset tuovat mukanaan suuren henkisen paineen."
Sons jatkaa:
"Lutherin vanhurskauttamisopilla on tässä kohtaa suunnattoman suuret edellytykset johtaa ihminen vapauteen. Se ei jätä häntä oman itsensä, kykynsä tai kyvyttömyytensä, suorittamisensa tai epäonnistumisensa varaan. Se ei määrittele ihmistä sen perusteella, mitä hän tekee tai ei tee, vaan sen, mitä hän on Jumalan silmissä."
Niinpä:
"Ihminen ei ole enää Atlas, joka joutuu kantamaan oman kohtalonsa, vaan häntä kannetaan. Hänen arvonsa ei perustu enää häneen itseensä eikä hänen suorituksiinsa, vaan Kristukseen. Ihminen ei ole enää omassa varassaan, vaan hänet on yhdistetty kaikkine lahjoineen ja rajoituksineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen, synteineen ja epäonnistumisineen Kristukseen.
Tästä näkökulmasta katsottuna sielunhoito liittää ihmisen 'hauraan minän' Jeesukseen Kristukseen. Hänen uskollisuutensa antaa ihmisen minälle turvan, pitää sen koossa ja varjelee sitä."
Rolf Sons ei pidä sielunhoitoa pelkkänä terapiana, kuten nykyään monesti ajatellaan, vaan hän tuo esiin ne Lutherin julistuksen tärkeimmät asiat: synti ja syyllisyys, armo ja vanhurskauttaminen, omantunnon rauha ja vapaus. Näissä on kaiken perusta tässä kirjassa.
Kuitenkaan tämä ei ole mikään teologian oppikirja, vaan se tarjoaa nimensä mukaisesti vapauttavaa uskoa, ja on todella hoitavaa luettavaa, olipa ongelmana sitten masennus, ahdistus, epäusko, syyllisyys, huono omatunto, riittämättömyys, kiusaukset, sairaus, avioliiton ongelmat tai kuolemaan liittyvät asiat.
Luther oli kokenut, millaista on, kun Paholainen pyrkii täyttämään mielen kielteisillä, masentavilla ja epäuskoisilla ajatuksilla. Kirjassa on otteita muun muassa hänen sielunhoidollisista kirjeistään eri henkilöille. Esimerkiksi Matthias Wellerille hän kirjoitti:
"Teidän täytyy oppia vastustamaan häntä niin, ettette salli hänen tuoda mieleenne ajatuksia. Sillä jos päästätte hänet sisään ja kuuntelette häntä, hän tuo vielä kymmenen ajatusta lisää, kunnes hän nujertaa teidät. Siksi häntä on paras lyödä heti alussa kuonoon."
Tunnettuja ovat Lutherin neuvot pitää hauskaa, mennä ihmisten seuraan ja nauttia elämästä silloin, kun Paholainen yrittää masentaa, pelotella ja saada vetäytymään seurasta. Tästäkin aiheesta kirjassa on Lutherilta useita eri otteita, tässä yksi:
"Minä, joka olen elänyt ikäni surussa ja synkkyydessä, etsin nyt iloa ja otan sen vastaan missä vain voin. Olenhan nyt, Jumalan kiitos, ymmärtänyt sen verran, että saamme olla hyvällä omallatunnolla iloisia ja käyttää kiittäen hänen lahjojaan siihen, mihin hän on ne luonut ja mikä on hänen tahtonsa mukaista."
Tässä kirjassa on niin paljon kaikkea, että tämä bloggaukseni on vain pieni pintaraapaisu, ja sitäkin vain muutamasta aiheesta. Tiivistäen voisi sanoa, että Sielunhoidon sydämessä - Luther ja vapauttava usko ei tuota pettymystä sielunhoidon tarpeessa olevalle rikkinäiselle ihmiselle, mutta ei myöskään Lutherin vanhurskauttamisopin ystäville. Koska eräs tuntemani Lutherin ystävä suhtautui tähän kirjaan varovaisen epäilevästi (hän ei siis ollut edes lukenut tätä), haluan vielä korostaa, ettei näin Luther-pitoinen kirja pysty millään olemaan Lutherin opin vastainen. Eikä sielunhoidosta tosiaan tehdä tässä kirjassa terapiaa eikä psykologiaa. Sitä varten on ihan muut kirjat.
Kirjan loppupuolella Sons käsittelee myös kasteen, ehtoollisen ja ripin sielunhoidollisuutta.
Olipa ihmisellä sitten taipumusta vajota synkkiin syvyyksiin tai lähteä leijumaan molemmat jalat tukevasti ilmassa, molemmissa tapauksissa näiden Lutherin opetusten lukeminen tekee todella hyvää. Kun itse aloin lukea tätä kirjaa, tuntui kuin olisin taas vaihteeksi päässyt jostain upottavalta suolta kalliopohjalle, saanut tukevasti maata jalkojeni alle. Pääsin niille vahvoille käsivarsille, jotka kantavat sitä "haurasta minää". Lutherin opetukset ovat niin tervehenkisiä, että siltä tieltä eivät eksy hullutkaan, kuten jossain päin Raamattua sanotaan (ainakin vanhassa käännöksessä - nykyisen käännöksen sanamuotoa en muista). Ailahtelevampikin kristitty voi pysytellä suurin piirtein järjissään, kunhan muistaa aina välillä lukea hiukan Lutheria. Senpä takia minä luinkin häntä jo silloin, kun en itse edes ollut luterilainen.
Perussanoma Oy 2017
300 sivua
Alkuteos Martin Luther als Seelsorger (2015)
Suomentanut Anne Leu
Ulkoasu Jani Stefanovic
Tunnisteet:
ajattelu,
armo,
avioliitto,
Eurooppa,
hyvinvointi,
ilo,
kristinusko,
kuolema,
masennus,
Perussanoma,
Raamattu,
sairaus,
Saksa,
sielunhoito,
Sons Rolf,
synti,
syyllisyys,
ulkomainen,
uskonto
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)