tiistai 30. maaliskuuta 2021

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

 

Viime viikolla sain ihanaa postia, kun olin voittanut tämän kirjan Leena Lumi -blogin arvonnasta. Leenan oman postauksen tästä upeasta teoksesta pääset lukemaan klikkaamalla tästä

Kysymyksessä on hyvin kaunis lahjakirja, johon on valittu Katri Valan runoja neljästä eri kokoelmasta. Kuvituksena on Sinikka Hautamäen unenomaisia akvarelleja, jotka sopivat runoihin niin hyvin, että ne on ehkä tehty varta vasten tätä kirjaa varten. Tällainen ajatus tulee ainakin mieleen. Kuvat ja runot täydentävät toisiaan upeasti; ne luovat tunnelman, jota sanat eivät riitä kuvaamaan. 

Teokseen valituissa runoissa on paljon keväisiä ja kesäisiä tunnelmia, mutta on mukana muutama syys- ja talvirunokin. Luonnon ja vuodenaikojen kuvaus on taustana rakkaudelle, onnelle ja muille suurille tunteille, kuten tuskalle ja kaipaukselle. 

Johtuuko kevään läheisyydestä vai mistä, mutta parhaiten mieleeni jäivät juuri nuo keväiset ja kesäiset tunnelmat - syreenien sinipunaiset tertut, valkeat, tuoksuvat kielot, suloiset hajuherneet täynnä lempeätä hekumaa, auringon kuumuus ja unikon varisseet terälehdet. Sekä paljon muuta yhtä kaunista. 

Heräävän kevään tunnelmiin sopii runo Herääminen, jossa herätään kuin kuolleista synkän talven jälkeen. Tässä osa runosta:  

Mistä saavuin unen sumumeren yli? 
Lienen elänyt ja kuollut kauan sitten. 
Ja ollut kovin surullinen! 
Kuinka ihmeellistä: 
tämä maailmahan on tuore, kasteenihana! 
On äsken satanut, on koivunlehti nuori, 
sen hieno tuoksu käypi sieluun asti. 
Maa sädehtivi onnenitkustansa, 
ja aurinko on liian nuori, hellä. 

Rakkautta Valan runoissa on paljon, muun muassa runossa Riemu, josta tässä ote: 

Kuulitko, armaani, 
tuuli kulki laulaen helisevästi 
aivan poskiemme välitse! 
Sen riemu ei ole suurempi kuin meidän. 

Laula minulle laulu merestä, 
joka hengittää suurten tähtien alla, 
sillä pelkään silmieni palavan, 
jos niitä yhä suutelet. 

Myös runossa Tähti Vala riemuitsee: 

Sydämeni on valoisa ja kuuma: 
hengästynyt tähti on pudonnut sinne. 
Olen värisevä kaari kätesi alla, 
vuorilla kaikuva riemuhuuto, 
nauru, onnellinen nyyhkytys. 

Tässä pienet maistiaiset. Tällainen lahjakirja oli itselleni kirjaimellisesti lahja näin kevään kynnyksellä. Auringon paistaessa säteilevämmin kuin kuukausiin oli ilo lukea näitä runoja, jotka olivat täynnä kevään ja onnen lupauksia. 

Myös Sinikka Hautamäen akvarelleissa on paljon toukokuista heräävän kevään vihreyttä sekä muita herkkiä värejä ja tunnelmia, jotka täydensivät ihanasti tämän lukuelämyksen. Kirjan kansi antaa hiukan käsitystä Hautamäen kädenjäljestä. 

Siis lämmin kiitos tästä sinulle, Leena Lumi! Katri Valan runokirjoja ei omassa hyllyssäni ole ennen ollutkaan, joten nyt on tuota puutetta hiukan korjattu. Leenan postauksesta (johon linkki tuolla alussa) voi lukea enemmänkin Valan ihastuttavia runoja, ja siellä on myös muutama Sinikka Hautamäen akvarelli. 

Minerva Kustannus Oy 2018 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Itse olen aikaisemmin blogannut Katri Valan Kootuista runoista. Niistäkin nautiskelin näköjään keväällä. 

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Dean Nicholson: Nalan maailma

Tarina miehen ja löytökissan ihmeellisestä polkupyöräseikkailusta maailman ympäri

Suomentanut Veera Kaski 

Viime päivinä olen saanut nauttia skotlantilaisen Dean Nicholsonin ja hänen löytökissansa Nalan hyvästä seurasta. Nicholson lähti syksyllä 2018 toteuttamaan unelmaansa polkupyörämatkasta maailman ympäri, ja matka toi tullessaan yllätyksen jos toisenkin. 

Suurin ja tärkein niistä odotti häntä asumattomalla alueella Bosnian vuoristossa. Siellä Nicholson tapasi pienen huonokuntoisen kissanpennun, joka oli selvästi hylätty vuorille. Nicholsonissa oli eläintenpelastajan vikaa jo ennestään, joten hän ei voinut jättää kissaparkaa sinne kuolemaan, vaan otti sen mukaansa. Hän salakuljetti kissan rajan yli Montenegroon, ja alkoi sitten järjestää sille passia ja rokotuksia. 

Siitä asti mies ja kissa ovat olleet erottamattomat. Kissa, joka sai nimen Nala, oli polkupyörän kyydissä heti kuin vanha tekijä. Siihen mennessä, kun koronapandemia alkoi levitä maailmalla ja keskeytti matkanteon, he olivat ehtineet käydä Bosnian ja Montenegron lisäksi Albaniassa, Kreikassa, Turkissa, Georgiassa, Azerbaidzanissa - ja sitten matka jatkui takaisinpäin Turkin kautta Bulgariaan, Serbiaan ja Unkariin. 

Nalasta tuli Nicholsonille hurmaava matkakaveri ja ystävä. Kissa muutti hänen elämänsä monella tavalla. Matkasta kertova Instagram-tili @1bike1world saavutti käsittämättömän suosion, ja kaverukset alettiin tunnistaa missä tahansa he liikkuivatkin. Aina jostain saattoi ilmestyä faneja, kerran jopa keskelle metsää, jolloin Nicholson joutui todella ihmettelemään, miten kyseinen henkilö oli löytänyt hänet. 

Instatilinsä avulla Nicholson pystyi myös laajentamaan auttamistyönsä suurempaan mittakaavaan. Hän on järjestänyt rahankeräyksiä ja avustanut sitten erilaisia tahoja, kuten eläinhoitoloita ja muita hänelle läheisiä järjestöjä. Matkan varrelta löytyi myös muita hylättyjä eläimiä, joita Nicholson pelasti, vaikka ei hän sentään mitään Nooan arkkia perustanut, vaan huolehti, että niille löytyisi jostain koti. 

Nalan maailma on täynnä kiehtovaa matkakuvausta, kissajuttuja, maailmanparantamista, somejulkkiksen elämää, uusia ystäviä ja mitä yllättävimpiä käänteitä, joita tien päällä voi tulla vastaan. Kirja on tällaiselle kissojen, matkojen ja matkakirjojen ystävälle todellinen herkkupala. Se on kerrassaan hurmaavaa ja koukuttavaa luettavaa. 

Kaikista maista Nicholson ei kerro yhtä paljon. Joissain maissa hän viipyi pitempään ja koki enemmän, ja niitä kirjakin sitten kuvaa tarkemmin. 

Toivon sydämestäni, että kaverusten pakollinen koronapysähdys voisi loppua jossain vaiheessa ja he pääsisivät taas tien päälle. Jospa joskus vielä saisimme lukea jatkoa tälle kirjalle. Sitä odotellessa saamme kuitenkin seurata parivaljakkoa Instagramissa, ja ovathan he myös YouTubessa ja Facebookissa. 

Dean Nicholson kirjoittaa: 

Toivon olleeni Nalalle ystävä hädässä. Nala ainakin on ollut minun tukenani tiukan paikan tullen, Santorínilla ja Azerbaidzanin takamailla. Koskaan en unohda, miten Nala yöllä Turkin vuoriseudulla varoitti minua teltan liepeillä vaanivasta karhusta, tai mikä se sitten olikin. Minne olisinkaan joutunut ilman Nalaa? 

Kirjassa on mukana myös kaksi kuvaliitettä, joiden kautta lukija pääsee näkemään tunnelmia matkan varrelta.  

WSOY 2021 
272 sivua 
Alkuteos Nala's world. One man, his rescue cat and a bike ride around the globe 2020 

Kirjasta muualla: 

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Jouko Heinikainen: Sitä sanaa varo! Thaikristityn tarina

 

Kukko lauloi, kun Nai Kai syntyi pienessä thaimaalaisessa kylässä, ja siitä poika sai nimensä Kai, joka tarkoittaa kukkoa. Vartuttuaan hän sai vielä herratittelin Nai, joka on kirjan muidenkin miesten nimen edessä. Jouko Heinikainen puolestaan oli lähetystyössä Thaimaassa ja tunsi kristityksi kääntyneen Nai Kain. Kun Heinikainen kuuli, miten värikäs elämäntarina miehellä oli, hän kirjoitti siitä tämän kirjan. 

Kirja on ilmestynyt vuonna 1986, ja se kertoo Nai Kain elämästä vanhuuteen asti, joten melko lailla menneissä ajoissa tässä liikutaan varsinkin mitä tulee Nai Kain lapsuuteen ja nuoruuteen. Mitään vuosilukuja kirjailija ei kerro. Kun Thaimaa on minulle hyvin tuntematon maa, en voi tietää, mikä kaikki kirjassa kerrottu on siellä tätä päivää edelleen, mutta varmaankin jotain on muuttunut ja jotain pysynyt samana.  

Nai Kain perhe oli köyhä, ja hänen äitinsä kuoli "polttotautiin", jonka sai syötyään nälkiintyneenä pilaantuneita ruuan tähteitä (toisin sanoen pilaantunutta koiran selkäydintä). Varmasti tästä syystä Nai Kaille tuli pakkomielle rahasta ja rikkaudesta. Hän halusi aikuistuttuaan tulla rikkaaksi keinolla millä hyvänsä, ja kaikki mahdolliset keinot hän todella käytti. 

Nai Kain monivaiheinen tie johti lopulta pelätyn noidan luo, jonka luona hänelle tehtiin rankat kaksitoista vuorokautta kestäneet rituaalit. Hän oli valmis antautumaan pahan valtaan saadakseen rikkautta. Noita tatuoi hänet kiireestä kantapäähän ja sanoi lopuksi hänelle: 

Nyt olet valmis palvelukseen. Sinuun ovat asettuneet uudet voimat. Älä pelkää ketään, sillä sinä olet tullut haavoittumattomaksi. Sinuun ei pysty veitsi eikä luoti. On kuitenkin yksi, joka voi sinut valastasi vapauttaa. Hänellä on vallassaan Sana. Sitä Sanaa pelkää. Varjele itsesi siltä, muutoin et tule rikkaaksi. 

Rikastumisyritykset eivät kuitenkaan menneet ihan putkeen. Niillä retkillä tuli tehtyä kaikkea sellaista, mistä jäi paha olo ja syyllisyys. Nuoresta asti Nai Kai oli myös halunnut löytää vastauksen kysymyksiinsä elämän tarkoituksesta, mutta kukaan ei voinut vastata hänelle. Edes buddhalainen pappi ei tiennyt vastausta, koska etsi sitä vielä itsekin. 

Kuten kirjan nimestä näkyy, Nai Kaista tuli lopulta kristitty. Hän löysi kaipaamansa rauhan. Jumala, josta hän sai kuulla, oli melkein liian hyvää ollakseen totta, koska: jumalathan olivat aina vaatineet, eivät koskaan mitään antaneet. Mutta tämä Jumala antoi. 

Nai Kain elämä oli todella monivaiheinen ja täynnä toinen toistaan yllättävämpiä käänteitä. Lisäksi kirja kertoo myös paikallisesta elämäntavasta, arjesta ja juhlasta. Jouko Heinikainen kuvaa muun muassa maanviljelystä ja metsätöitä. Metsurin vaimona minusta oli hauska lukea, miten siellä elefantit vetivät tukit metsätien varteen. Lieneekö tuo kansikuvan elefanttikin tekemässä juuri sitä? 

Kirjassa ei kuitenkaan olla pelkästään maalla, vaan Nai Kai eli myös kaupungissa ja kohtasi siellä monia asioita, joista ei ollut kotikylässä koskaan kuullutkaan. 

Kiinnostavaa oli hiukan tutustua Thaimaahan ja varsinkin lukea, mikä sai Nai Kain kääntymään kristityksi. Sekin on oma ihmeellinen tarinansa, jonka voit lukea tästä kirjasta. 

Ristin Voitto 1986 
164 sivua 
Kannen kuva Tapio Mallat 
Kannen suunnittelu Leena Nevalainen 

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Åsne Seierstad: Satayksi päivää

Suomentanut Veijo Kiuru 

Norjalainen toimittaja Åsne Seierstad vietti vuonna 2003 satayksi päivää Irakin pääkaupungissa Bagdadissa, jossa hän raportoi Irakin sodasta. Seierstadin Bagdadissa viettämiin päiviin kuului aika ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Kaikista näistä hän kertoo kirjassaan. 

Kirja kertoo kaikesta siitä, mistä uutiset eivät kerro: millaista sotakirjeenvaihtajan työ on todellisuudessa, kulissien takana. Seierstad oli tuolloin jo kokenut sotakirjeenvaihtaja, mutta Irakissa olosuhteet olivat poikkeuksellisen vaikeat ja vaaralliset. 

Tässä Seierstad on suorassa lähetyksessä: 

Kerron, mitä näen. Jyrinä ja räjähdykset kuuluvat studioon puhelimen kautta. Räjähdykset saavat valtavan betonihotellin vavahtelemaan ja ikkunat tärisemään. Pamahtaa, minä puhun, pamahtaa taas, ja sen jälkeen "kiitos, Åsne Seierstad, Bagdad". Yhteys katkeaa. Hyökkäys kiivastuu minuutti minuutilta. -- Katkaistuani yhteyden jään makaamaan lattialle. Tällaista on siis olla pommituksen keskellä. Kädet ovat nyrkissä, käsivarret jännittyneinä, silmät tuijottavat huoneeseen mitään varsinaisesti näkemättä. Tilanne on vakava. 

Seierstad kertoo tapaamistaan ihmisistä ja kuvaa irakilaisen yhteiskunnan jännitteitä. Elettiin Saddam Husseinin diktatuurissa; ihmiset olivat oppineet pelkäämään toisiaan, eivätkä useimmat uskaltaneet puhua toimittajalle kuin Saddamin propagandaa. Parista väärästä sanasta saattoi joutua vankilaan tai kadota ikuisiksi ajoiksi. Vain jotkut harvat puhuivat Seierstadille suoraan, mutta sodan jälkeen avoimuus lisääntyi. 

Opin kirjasta paljon uutta Irakista. Kiinnostava tieto oli esimerkiksi se, että perinteisesti irakilaisia oli pidetty Lähi-idän tiedonhaluisimpana kansana, ja aina 1980-luvulla alkaneisiin sotiin Irakissa oli arabimaailman korkeimmin koulutettu väestö. Mutta nyt kun Seierstad kävi perjantaisin paikallisella kirjatorilla, siellä ihmiset myivät sydän verta vuotaen rakkaita kirjojaan saadakseen edes vähän rahaa ruokaan ja lääkkeisiin. 

Seierstadilla oli tapana käydä myös eräässä teehuoneessa, jossa taiteilijat kokoontuivat, mutta nämäkin joutuivat varomaan sanojaan, koska teehuoneissa oli aina vakoojia. Ja kun muissa arabimaissa toimittaja olisi heti kutsuttu ihmisten koteihin, Irakissa ei oltu näin välittömiä, koska kaikki pelkäsivät. Ajan mittaan Seierstad pääsi kuitenkin vierailemaan myös kodeissa. 

Sota oli jotain todella hirvittävää, ja siviiliuhreja tuli paljon, vaikka oli väitetty, ettei niitä tulisi. Seierstad joutui näkemään niin järkyttäviä ruumiita, ettei sellaisia pysty koskaan unohtamaan. Eivätkä länsimaiset toimittajat olleet turvassa itsekään. Hekin joutuivat tulilinjalle. 

101 päivää kuvaa kiinnostavasti toimittajan työtä vaarallisissa oloissa, sotaa, irakilaista yhteiskuntaa ja monia paikallisia ihmisiä, joita Åsne Seierstad haastatteli tai muuten tapasi. Raskasta luettavaa tällainen kirja kuitenkin on, joten lukeminen eteni hitaasti. Seuraavaksi täytyykin lukea jotain kevyempää. Mutta jos aihe kiinnostaa, kirja on todella hyvä ja lukemisen arvoinen. 

WSOY 2004 
307 sivua 
Alkuteos Hundre og én dag 2003 
Päällys M. Hankama 

Kirjasta on blogannut myös Kattona taivas

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Tara Westover: Opintiellä

 

Suomentanut Tero Valkonen 

Amerikkalainen Tara Westover kertoo tässä kirjassa oman uskomattoman elämäntarinansa. Kun olin kuullut puhuttavan teoksesta, luulin, että tässä olisi kysymys jostain oudosta lahkosta, mutta todellisuudessa sekä henkinen että hengellinen outous oli lähinnä Westoverin omassa perheessä. He olivat mormoneja, mutta useimmat muut mormonit elivät melko normaalia elämää, kun taas Westoverien perheen elämästä normaalius oli kaukana. Kirjan alussa onkin huomautus, että tämä ei ole kertomus mormonismista. 

Tara Westover on idaholaisten vanhempien tytär. Perhe eli vuorella hiukan erillään muista. Varsinkin isä oli perheessä varsinainen tyranni, mutta toki äiti jakoi hänen näkemyksensä asioista. He vastustivat yhteiskuntaa, joten lapsilla ei esimerkiksi ollut syntymätodistuksia, ettei liittovaltio saisi tietää heistä. Taran äiti toimikin lapsenpäästäjänä heidän hengenheimolaistensa parissa, ettei naisten tarvinnut mennä sairaalaan synnyttämään. Hengenheimolaisiakin siis kyllä oli, mutta ilmeisesti he kuitenkin olivat vähemmistö, koska Taran isän mukaan suurin osa mormoneistakin oli harhaoppisia. 

Mitä sairaalaan tulee, lääkärissä käyminen oli vanhempien mielestä myös väärin ja syntiä. Vaikka perheenjäsenille tapahtui pahojakin onnettomuksia, vammoja hoidettiin kotona äidin hämäräperäisillä yrttilääkkeillä. 

Lapset eivät saaneet mennä kouluun. He oppivat jonkin verran äidiltään ja lukemalla käsiinsä saamiaan oppikirjoja. Mutta koulussa heidät olisi aivopesty, joten sinne ei ollut menemistä. Kun normaalit lapset viettivät kesää, Westoverin sisarukset viettivät kotona säilöntäkautta, koska perhe varustautui koko ajan lopunaikoihin. Ruokaa ja aseita piti hamstrata. 

Lapset joutuivat myös tekemään raskasta työtä isänsä kanssa, ja työsuojeluasiat olivat lievästi sanottuna rempallaan. Isä ei juuri välittänyt heidän turvallisuudestaan, ja sillä oli omat seurauksensa. 

Lopulta Tara lähti kuitenkin collegeen, vaikka ei ollut käynyt päivääkään koulua. Olisiko hän ollut silloin noin 17-vuotias tai jotain sinne päin. Opintiellä kuvaakin sitten hänen kivikkoista taivaltaan opiskelijana ja kipeää, vähittäistä irtautumista isän tyranniasta. Ei ollut helppo taival opetella normaalien ihmisten elämää, josta ei ollut tiennyt paljoakaan aikaisemmin. 

Kiinnostavimmaksi teemaksi kirjassa nousivat mielenterveys, traumatisoituminen ja sairaan perheen monimutkaiset ihmissuhdekuviot. Vasta opiskeluaikanaan Tara alkoi tajuta, että hänen isänsä täytyi olla psyykkisesti sairas. Isähän ei ollut pelkästään kiihkouskovainen, vaan hän oli myös vainoharhainen ja hänen todellisuudentajunsa oli hyvin kieroutunut. Lisäksi yksi Taran veljistä oli omalla tavallaan häiriintynyt ja kohteli sisartaan hyvin julmasti. Kun Tara alkoi aikanaan käsitellä tätä kaikkea, hänestä tuntui, että hänessä itsessään ja hänen muistoissaan täytyi olla jotain vikaa. Ehkä hänen oma todellisuudentajunsa olikin häiriintynyt, ja muut olivat normaaleja. Tarasta tehtiin musta lammas ja väitettiin, että vika oli hänessä, ja hän oli valmis uskomaan sen. Niin pahasti kaltoinkohdeltu kuin Tara olikin, silti hän rakasti perheenjäseniään ja olisi ollut valmis vaikka luopumaan todellisuudesta ja omasta mielenterveydestään, kunhan vain isä ja äiti olisivat rakastaneet häntä. Miten hän sitten lopulta pääsi irti tuosta sairaasta kuviosta? Siitä oli kiinnostavaa lukea. 

Kiinnostavaa oli myös kirjan kuvaus siitä, miten saman perheen sisarukset voivat muistaa samoja tilanteita aivan eri tavalla. 

Opintiellä on mahtava selviytymistarina, mutta on se kyllä monin paikoin myös todella ahdistava. Tara Westoverin kokemukset ovat uskomattoman järkyttäviä. Kuitenkin kirja oli alusta asti niin koukuttava ja mukaansatempaava, että sitä oli vain ahmittava eteenpäin. 

Isä ja minä katsoimme temppeliä. Hän näki Jumalan, minä näin graniittia. Me katsoimme toisiamme. Hän näki kadotukseen matkaavan naisen, minä näin häiriintyneen vanhan miehen, jonka usko oli kirjaimellisesti runnellut. 

Tero Valkosen suomennos on taitavaa työtä; se on sujuvaa ja nautinnollista luettavaa. 

Tammi 2018 
435 sivua 
Alkuteos Educated 2018 

Kirjasta on paljon bloggauksia, joista tässä vain muutamia:

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Barbara Ann Kipfer: 12 000 syytä olla onnellinen


Suomen oloihin soveltaen suomentanut Ilkka Rekiaro 

Väsyneenä on ollut kiva lueskella jotain tällaista ihanan kevyttä. Tämä kirja on pelkkä pitkä lista tuhansista pienistä ja isommista onnellisuuden aiheista. Sitä ei ole pakko urakoida alusta loppuun asti järjestyksessä, vaan voi selata ja lueskella sieltä täältä tai sitten lukea pieniä pätkiä kerrallaan - tai miten ikinä haluaakin. Tällainen lukeminen on rentoa ja mukavaa. Lisäksi onnellistuttavista asioista lukeminen saa hyvälle tuulelle. Mieleen tulee monia ajatuksia, ideoita, muistoja ja haaveita. Joten mikäpä sen mukavampaa! 

Kun kysymyksessä on näinkin pitkä lista, sieltä löytyy taatusti jokaiselle jotakin ilahduttavaa. Myös nostalgia yllättää lukijan, koska kirja on jo melko vanha. Sen sivuilla tulee vastaan esimerkiksi sellaisia menneisyyteen jääneitä asioita kuin puhelinkopit, kirjoituskoneet, kirjeiden saaminen ja kirjoittaminen sekä filmirullat. 

Kun kirja on suomennettu meidän oloihimme soveltaen, mukana on myös monia suomalaisia paikkakuntia ja monenlaista muuta erityisesti suomalaista ilonaihetta. 

Humoristisiakin kohtia listalta löytyy. Esimerkiksi se jos selviää elämästä tarvitsematta tietää mikä on kassavarantotalletus. Ehdottoman onnelliseksi tekevä asia! Tai koulun ranskanopet jotka ymmärtävät opettaa myös sanan merde merkityksen. Kaikesta päätellen minulla oli onnea, koska ranskanopettajani todellakin opetti tämän. (Sehän on suomeksi paska. Sana kuulostaa kyllä ranskaksi aika kauniilta...) 

Kirjassa on myös asioita, joista en tiedä, mitä onnellistuttavaa niissä on, kuten pään asento haukatessasi tacoa. Mutta jos joku tulee siitä onnelliseksi, hyvä niin. Onhan aina parempi, mitä pienemmästä osaa iloita!  

Tällainen kirja ei onneksi kaipaa pitkiä selityksiä. Pitemmittä puheitta jaan tähän kirjasta muutamia omasta mielestäni ihania ja ilahduttavia asioita: 

* hiljaiset taidegalleriat 
* Tammisaari lämpimänä kesäpäivänä, jolloin aurinko kimaltelee meressä 
* kahvin juominen ulkona kuistilla aamuauringosta nauttien 
* Lappi: tunturit, ruska, porot, keskiyön aurinko 
* onnellisena kehräävä kissa 
* toukokuut 
* käynti paikassa, jossa on asunut kauan sitten 
* juhannusjuhlat 
* autot joissa on automaattivaihteisto 
* Latinalainen Amerikka 
* sateen ropina peltikatolla sinun ollessasi sisällä mukavasti lukemassa 
* virsien laulaminen kirkossa 
* mielihyvä jonka saa kun toinen hiukan halaa, kehuu tai kiittää sinua 
* ikkunan avaaminen kevään äänten ja tuoksujen sisään päästämiseksi 
* kirja jota ei malta jättää kesken 
* raskaan liikunnan synnyttämä endorfiinihumala 
* hetken mielijohteesta tehdyt retket (Kylläkin minusta suunniteltu retki on ihan yhtä hyvä!) 
* yllätyslahjojen antaminen 
* "matkalla jossain Itä-Suomessa Saab-merkkisellä henkilöautolla" (Tämä on osuva, paitsi että meidän Saabillamme on yleensä käyty pohjoisessa.) 
* luonnonihmeet ja ihmeellinen luonto 
* sydänten lämpiäminen ystävien tavatessa 
* kiittäminen siitä kaikesta mitä olemme saaneet

Nämä kaikki ja tuhansia muita siis tässä hyvänmielen kirjassa! Jos kaipaat piristävää luettavaa ankeiden aikojen keskelle, tässä yksi hyvä vaihtoehto. 

Kirjakuvat on otettu viime keväänä. Kevät onkin yksi ihana odotettavissa oleva asia, vaikka nautin täysillä myös talvesta. 

Iloa päivääsi! 

Gummerus 1992 
553 sivua 
Alkuteos 14,000 things to be happy about 1990 
Piirrokset Pierre Le-Tan 

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Eero Huovinen: Kärsimys ja ilo


Kirjassaan Kärsimys ja ilo Eero Huovinen käy jae jakeelta läpi Raamatun seitsemän psalmia, joita sanotaan katumuspsalmeiksi. Näitä ovat psalmit 6, 32, 38, 51, 102, 130 ja 143. 

Kyseisissä psalmeissa on nimensä mukaisesti paljon synnin aiheuttamaa katumusta; synti on kuin raskas taakka rukoilijan harteilla, ja hän huutaa syvyydestä, että Jumala antaisi anteeksi. Mutta nämä psalmit eivät jää siihen, vaan niissä saadaan myös kokea Jumalan armon ja anteeksiantamuksen aikaansaamaa vapautta ja iloa. 

Lisäksi näiden psalmien rukouksiin voi yhtyä kuka tahansa kärsivä ihminen, joka huutaa Jumalalta apua, vastausta ja helpotusta tuskaansa. Psalmien kirjoittajat ovat kokeneet sekä fyysistä että henkistä tuskaa. He ovat sairastaneet, kärsineet ja olleet epätoivoisia, mutta rukouksissa on myös toivoa, harrasta odotusta, varmuutta Jumalan vastauksesta - ja iloa. 

Eero Huovinen kirjoittaa: 

Psalmien ikiaikainen puhuttelevuus kätkeytyy siihen, että ne niin väkevästi ottavat todesta sekä ihmiselämän ankaruuden että Jumalan hyvyyden. Kun ne molemmat ovat totta, saavat olla totta ja tulevat todeksi, kärsivä voi löytää tien vapauteen ja iloon. 

Kaikkea tätä psalmien kuvaamaa kärsimystä ja iloa Eero Huovinen pohtii kirjassaan hyvin syvällisesti ja hoitavasti. Teos avaa näihin psalmeihin paljon uusia näköaloja. Lukija saa purkaa kirjan äärellä omia kipujaan ja saa samalla rohkaisua ja lohdutusta. Meitä rohkaistaan uskomaan armolliseen ja rukouksia kuulevaan Jumalaan. 

Kärsimys ja ilo on todellinen aarrearkku, joka sisältää niin paljon hienoja ajatuksia monista eri aiheista, että tällaisessa blogikirjoituksessa sieltä ei pysty paljoa ammentamaan. Mutta suosittelen lämpimästi kirjan lukemista. Jo 1100-1200 -lukujen vaihteessa paavina toiminut Innocentius III antoi ohjeen, että katumuspsalmeja on luettava erityisesti paastonaikana. Joten juuri nyt on sopiva hetki tutustua tähän kirjaan, jos et ole vielä tätä lukenut. Tai vaikka olisitkin. Huovisen teoksesta avautuu varmasti jotain uutta jokaisella lukukerralla. Uskon, että tulen itsekin palaamaan tähän kirjaan vielä monet kerrat. 

Seuraava ote kirjasta kuvaa hyvin sitä, miten hoitavaa ja lohdullista Huovisen teksti on:  

Heikolle rukoilijalle on vahva tuki, että Jumala tuntee jo kaipauksenkin. Jos usko toteutuu jo odottamisessa, niin rukous toteutuu jo hapuilussa. Ei aina tarvita monia sanoja eikä suuria eleitä. Jo ennen kuin ehdin pukea sanoiksi omaa odotustani, Jumala tietää. Jumala tietää paitsi sen, millaisessa tilassa minä olen, myös sen, mitä minä kaipaan. -- 
  -- Jo ennen kuin ihminen aloittaa rukouksensa Jumala on jo katsellut ja kuunnellut ihmisen kaipauksia. 

Koska kirja sisältää niin paljon, jakamani otteet ovat tietysti vain pintaraapaisu siitä kaikesta. Tärkeintä antia näissä psalmeissa ja Huovisen kirjassa on toki se, mitä ne kertovat synnistä, katumuksesta ja Jumalan ihmeellisestä armosta - Jumalasta, joka antaessaan anteeksi pyyhkii synnit pois niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Tästä Huovinen kirjoittaa: 

Pois pyyhityt synnit on nollattu eikä niihin enää tarvitse palata. Puhtaaksi peseminen tekee mustan menneisyyden valkeaksi, synkän elämän kirkkaaksi. Anteeksi antaminen merkitsee sitä, että Jumala unohtaa ihmisen synnit eikä enää näe syytä tuomita niitä. 


WSOY 2006 
212 sivua 
Typografia Marjaana Virta 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Janette Oke: Rouva tohtori


Suomentanut Leila Haapa-aho

Kanadalaisen Janette Oken kristillinen, historiallinen romaani Rouva tohtori kertoo montrealilaisesta Cassandrasta eli  Cassiesta. Hän on lääkärin tyttärenä tottunut helppoon, ylelliseen elämään ja kaupungin kulttuuritarjontaan. Cassien lääkäri-isän luona vierailee nuoria lääkäriopiskelijoita, joihin Cassie ja hänen ystävänsä Abigail ihastuvat. 

Lapsellisten ihastusten aika on kuitenkin ohi, kun Cassandra rakastuu syvälliseen mieheen, josta ei aluksi ollut edes kiinnostunut, vaan piti tätä tylsänä ja arkipäiväisenä. Tämäkin mies opiskelee ja valmistuu lääkäriksi. Mutta Cassandran järkytys on suuri, kun käy ilmi, että mies aikookin palata juurilleen pienelle, takapajuiselle paikkakunnalle kaukana Lännessä. Cassandra rakastaa kuitenkin Samuelia niin paljon, että on valmis seuraamaan tätä jopa sinne. 

Syvällä sydämessään Cassandra kuitenkin elättelee toivoa, että mies jo piankin muuttaa mielensä ja he voivat palata takaisin Montrealiin. Alku Jaretin pikkukaupungissa (joka sijaitsee jossain Calgarysta eteenpäin; mahdollisesti kuvitteellinen paikka?) on hänelle musertavan vaikeaa aikaa. Kaikki on siellä niin alkeellista ja erilaista; hän ei kerta kaikkiaan sovi näihin kuvioihin. Cassandra toteaa, että näille ihmisille on turha tarjota kulttuuria; he eivät ymmärtäisi sitä, koska heitä kiinnostaa enemmän pölyn pitäminen poissa jauholaarista

Hän toivoi, että olisi voinut mennä pitkälle kävelylle illan viileyteen, mutta sekin oli yksi niitä asioita, joita ei yksinkertaisesti ollut tapana tehdä täälläpäin. Hän ei tuntenut ketään, jonka luokse olisi voinut mennä kyläilemään. Ei ollut näytelmiä, ei oopperaa, ei mitään. Cassie meni varhain vuoteeseen ja itki itsensä uneen - jälleen kerran. 

Kirjan ensimmäisessä luvussa Cassandra on vanhus, joka muistelee mennyttä elämäänsä - juuri siellä Lännessä sijaitsevassa kodissaan. Lukijalle on siis alusta lähtien selvää, että perhe jää Jaretiin. Mutta miten Cassandra sitten sopeutuu ja kotiutuu paikkakunnalle? Miten hänestä tulee se Rouva tohtori, joksi häntä aletaan kutsua? Mitä kaikkea perheelle tapahtuu vuosien varrella? Moniin muihinkin elämänmuutoksiin Cassandran on sopeuduttava ajan mittaan. 

Tästä kaikesta Janette Oke kertoo kirjassaan mukaansatempaavasti. Hänen romaaninsa ovat viehättäviä menneen ajan kuvauksia, joissa on aina myös kristillistä sanomaa. Itseäni kiinnosti eniten tuo kaupunkilaistytön sopeutuminen maaseudun alkeellisiin oloihin, joihin hän ei ollut halunnut ja joissa hän ei viihtynyt. Kiinnostavaa on toki lukea myös maalaislääkärin työstä ja siitä roolista, johon hänen vaimonsa joutuu pienessä yhteisössä. 

Ajan mittaan nuoresta Cassiesta tulee kirjassa aikuinen Cassandra, joten käytin tässä postauksessa tuota hänen virallista nimeään. 

Janette Oke kertoo syntyneensä itse pienessä maatalossa Kanadan preerialla uudisraivaajalääkärin avustuksella. Hän haluaakin kiittää tuota lääkäriä ja muita hänen kaltaisiaan heidän uskollisesta ja epäitsekkäästä työstään kaikenlaisissa säissä ja olosuhteissa. 

Ristin Voitto 1994 
245 sivua 
Alkuteos They Called Her Mrs. Doc 1992 
Kannen piirros Dan Thomberg 
Kannen ulkoasu Pekka J. Jokinen 

torstai 4. maaliskuuta 2021

Tahar Ben Jelloun: Verhotut silmät

Suomentanut Annikki Suni 

Tämän Tahar Ben Jellounin romaanin minäkertoja on marokkolaisessa pikkukylässä asuva berberityttö, jonka isä on siirtotyöläisenä Ranskassa ja viettää perheensä luona vain kuukauden vuodessa. Tyttö joutuu asumaan tätinsä luona, joka on ilkeä ja pahansuopa sekä kaiken lisäksi vielä noitakin. Tyttö tahtoisi päästä pois tuon kaiken keskeltä; hän kaipaa isän luo Ranskaan, ja erään traagisen tapahtuman jälkeen isä tuleekin lopulta hakemaan perheensä luokseen. Tyttö on silloin kymmenvuotias. 

Ben Jelloun kertoo sitten, miten Marokon maaseudulta kotoisin oleva muslimiperheen tyttö totuttelee ranskalaisen suurkaupungin elämään Pariisissa. Marokkolaisen näkökulmasta siellä on synkkää, väritöntä ja kaiken lisäksi melkein aina pilvistä: 

Aurinko oli uskoton seuralainen. Sitä näki harvoin. Minä kyllä pidin pilvistä. Täällä ne olivat raskaita ja mustia. Ne olivat raskaita kuin sydämeni ja niiden väri oli uneni väri. 

Vanhemmat kaipaavat kotimaata, mutta tyttö ei kaipaa, olihan siellä tapahtunut niin paljon pahaa. Toisaalta hän ei ole täysin ranskalainenkaan. Hän kantaa sisällään berberien taruja ja isoisän isän vanhaa ennustusta, jonka mukaan juuri hän johdattaisi aikanaan kyläläiset vuoreen kätketyn aarteen luo.  

Aikuisena naisena hän palaakin kotikylään ja kohtaa siellä omat juurensa sekä tuon vanhan ennustuksen. Takakannen sanoin: Paluu kotikylään on väistämätön - vain siten hän kykenee ymmärtämään, rakastamaan ja tulemaan naiseksi

Tänä yönä en sano mitään sillä olen päättänyt olla mieliksi vanhalle naiselle, omalle isoäidilleni. Hän uskoo tai on uskovinaan aarrejuttuun. Miksi olisin julma ja riistäisin häneltä kuvitelmat? Kun ihminen elää näissä paljaissa kylissä kaikkien hylkäämänä, minä kyllä ymmärrän että siinä alkaa jo uneksia ja uskoa taruihin jotka sopivat lasten satukirjoihin. 

Tahar Ben Jellounin teksti on monin paikoin hyvin runollista ja pohdiskelevaa. Kirjassa on paljon arvoituksellisuutta, ja puolestavälistä eteenpäin tarina lähtee sellaiseen lentoon, ettei perässä tahtonut pysyä. En enää tiennyt, kuka kertoo, mitä kertoo ja miksi kertoo - miten nämä kaikki sekalaiset tarinat liittyvät alkuperäiseen tarinaan? 

Vähitellen selviää, että minäkertoja uneksii ja kuvittelee. Hänen luomansa henkilöhahmot alkavat elää omaa elämäänsä niin voimakkaasti, että hän menee jopa tapaamaan erästä kirjailijaa kysyäkseen, miten tämä pärjää keksimiensä henkilöiden kanssa. 

Tässä lennokkaassa vaiheessa minun teki mieli luovuttaa, mutta kerronta palasi sitten taas "normaalimmaksi", ja kirjan loppupuolella oli kiinnostavaa lukea siitä, miten ranskalaistunut nainen palaa kotikyläänsä ja miten hän sen kokee. 

Vaikka keskivaiheilla putosinkin kärryiltä ja jopa menetin kiinnostukseni, kokonaisuutena Verhotut silmät on kuitenkin myös aika kiehtova teos. Siinä on jotain unenomaista ja tarunhohtoista, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikaa (vaikka niistä tarinoista en juuri mitään muistakaan; kauan sitten olen niitäkin vähän lukenut).  

Gummerus 1992 
310 sivua 
Alkuteos Les yeux baissés 1991 

Kirjasta kertoo myös Luettua-blogi. Sielläkin on pudottu kärryiltä ensimmäisen puoliskon jälkeen, mutta plussaakin kirjasta löytyy. 

Viime kesänä luin Tahar Ben Jellounin romaanin Tyyntä Tangerissa; se oli minusta upea teos.