sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Lassi Nummi: Lähdössä tänään


Tässä Lassi Nummen runokokoelmassa keskeisinä teemoina ovat läheisen ihmisen kuolema ja sen aiheuttama suru sekä toisaalta ulkomaanmatkat. Jos siis haluat käsitellä suruasi tai nojatuolimatkailla runojen kautta, tämä kirja voi sopia sinulle. 

Sururunoissa Nummi muistelee poisnukkunutta läheistään, miettii sanomatta jääneitä sanoja ja sitä, kuinka arkoja ja kitsaita me olemme koskettamaan rakkaitamme. Hän kysyy: Miksi se on niin vaikeaa? / Miksi niin yksinkertaisen totuuden / tajuaa liian myöhään? Nummi pohtii myös kuolleen viimeisiä hetkiä, pelkää niiden olleen tuskallisia ja toivoo, että tajuttomuuden raja olisi kuitenkin ollut armelias. 

Läheinen on poissa: hän on kuollut, / hän elää meissä, Nummi toteaa eräässä runossa. Toisessa runossa hän kiteyttää lyhyesti: 

Kuolema riistää meiltä ihmisen kokonaan 
ja antaa hänet meille kokonaan. 

Suru voi tuntua tältä: 

Itku on kuuma lähde, 

umpeen kasvanut. 
Poreilee syvällä. 

Matkarunoissa ollaan otsikoiden perusteella ainakin Traakiassa, Dalmatiassa, Makedoniassa ja Venetsiassa. Muutamassa runossa taisi olla myös jotain Islantiin viittaavaa. Suomessakin ollaan välillä, ainakin Pohjanmaalla. 

Matkarunoista mieleeni jäivät varsinkin etelän yöt ja sirkkojen siritys, joka toistui useassa runossa. Nummi kuvaa hienosti etelän tunnelmia kuumine öineen, sypresseineen, kaskaineen. Matkarunoja on kirjassa paljon, ja ne ovat upeita. En edes tiedä mitä jakaisin kaiken sen runsaudesta. Joka tapauksessa Lassi Nummi kirjoittaa kauniisti. Tässä otteita muutamasta runosta: 

Istun päärynäpuun varjossa, mantelipuun, kastanjan, 
terassin reunalla keimailee viikunapuu 

ja hetki hetkeltä, solu solulta minut täyttää tietoisuus: tämä on 
           etelä. Tämä on lumottu puutarha, 
kosteikko, keidas helteen avarassa erämaassa. 
Jostakin kantautuu musiikkia... 


Tuuli, tuuli yli tasangon. 

Kanna kultapölyä, kanna purppuratuoksuja. 
Tule kaukaa, tule lähelle, iholle 
lämmin käsi. 
Vie kauas yli tasangon 
raskaat mietteet, purppura, 
kevyt pöly, kulta... 


Mutta jos ne vaikenisivat -? 
Yö tummuisi, sinertyisi: yön huulet 
kylmät. 
Sypressin miekka kohden taivasta. 
Tähden putoava liike 
kohden maata... 

Kerrassaan lumoavia tunnelmia, jotka vievät mennessään sinne jonnekin. Tällaista Lähdössä tänään tarjoaa paljon enemmänkin, ja samalla tosiaan noita sururunoja. Lähdössä oli hän, joka nukkui pois, mutta lähdössä hänkin, joka matkusti kaikkiin noihin kiehtoviin maisemiin. Upea runokokoelma, johon kannattaa tutustua! Edelleen niin fanitan Lassi Nummea. 

Otava 1977 
159 sivua 
Päällys: Yki Nummi 

perjantai 29. lokakuuta 2021

Johanna Venho: Syyskirja


Joudun tunnustamaan, että olen lukenut hyvin vähän Tove Janssonia, ja siitäkin vähästä on pitkä aika. Häneen pitäisi kyllä joskus tutustua paremmin. Nyt halusin joka tapauksessa lukea tämän Johanna Venhon uuden romaanin, ja tässähän pääsi jo hiukan sisälle Janssonin maailmaan. 

Syyskirjan fiktiivinen tarina lähestyy Janssonia sekä hänen omasta että häntä ihailevan nuoren opiskelijatytön näkökulmasta, mikä tuo tekstiin kiinnostavaa vaihtelua ja syvyyttä. 

On elokuu 1991, ja 77-vuotias Tove Jansson viettää kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa viimeisiä päiviä Klovharun saarella, jossa he ovat jo vuosikymmenien ajan viettäneet kesänsä. Nyt heillä alkaa kuitenkin olla jo sen verran ikää, että elämä saarella on käynyt vaivalloiseksi, ja heidän on aika lähteä kaupunkiin. 

Nuori luonnonsuojelija, ekologian ja ympäristönhoidon opiskelija Maria on puolestaan rakastanut lapsena muumeja, ja lukiossa hän löysi niiden rinnalle Toven Janssonin novellit. Oli kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen ystävän, joka sanoi ääneen sen, mitä itse olin ajatellut, Maria toteaa. Hän onkin jopa kirjoittanut kirjeen Janssonille, joka kuulemma vastaa aina saamiinsa kirjeisiin, mutta jostain kumman syystä Maria ei ole saanut vastausta. 

Hänelle tarjoutuu kuitenkin elämänsä tilaisuus lähteä yhdessä hydrobiologian jatko-opiskelijoiden kanssa Porvoon edustalle Pellinkiin merentutkimuskurssille ottamaan vesinäytteitä. Juuri tuolla Pellingissä sijaitsee myös Tove Janssonin oma luoto, Klovharu. Maria toivoo voivansa tavata ihailemansa kirjailijan siellä. 

Syyskirjassa sekä Tove että Maria käyvät sitten tahoillaan läpi omaa elämäänsä; pääosassa on toki kirjailija itse. Muutamana elokuun päivänä Tove Jansson ehtii muistella kokonaista elinikää ja vanhempiensakin elämää. Hän pohtii ennen kaikkea uraansa, kirjailijuutta ja taiteilijuutta. Sekä Tove että Maria miettivät myös äitisuhdettaan ja kokemuksiaan rakkaudesta. Lisäksi Tovelle ajankohtaista on tietysti vanheneminen ja kaikki, mitä se on tuonut mukanaan. 

Rakastuin välittömästi kirjan ihanan merelliseen tunnelmaan; jo tuo upea luontokuvaus on syy tarttua Syyskirjaan

Kevään ryskyvät jäälautat, alkukesän lintujen paljous ja niitten parittelu, kärsivällisesti hautovat lokkiemot ja muniaan raivokkaasti puolustavat tiirat, hoipertelevat untuvikot, kesän rasvatyynet illat, verkkojen lasku puuveneellä ilta-auringossa, ruusuntuoksu tuulessa, mutta myös syksyn tummeneva ankaruus vuosi vuoden jälkeen. Ikkunaluukkuja paukuttavat tuulet, mustuvat illat, talven enteet. 

Mutta myös muuten Venhon romaani tempaa mukaansa. On kiehtovaa sukeltaa niin Tove Janssonin kuin Marian sielunmaisemaan, ja heidän pohdinnoistaan löytää monia hienoja oivalluksia, jotka voivat puhutella lukijaakin aivan omakohtaisesti. Minua ainakin. Uppouduin todella Syyskirjan maailmoihin ja nautin Venhon kauniista, syvällisestä tekstistä, mutta kävi niin kuin joskus hyvän kirjan kohdalla käy, etten välttämättä osaa kertoa siitä paljoakaan täällä blogissa. Siis varsinkaan kaikesta tuosta psykologisesta ulottuvuudesta. Minä vain elin kirjan läpi, ja mitä koin, se jää omaksi aarteekseni. Onneksi tästä romaanista ovat muutkin bloganneet ja osanneet sanoa enemmän.  

Terveiseni joka tapauksessa Johanna Venholle, että kirjasi oli ihana. Kuten olet varmaan huomannut, en ole enää somessa, ja se on ollut minun kohdallani todella vapauttavaa, mutta on tietysti harmi, etten enää kuule kaikista ihmisistä, kuten sinusta. Jos liikut joskus täällä päin, yritän päästä kuulolle. Iloa ja luovuutta syksyysi ja tulevaan talveesi! 

Kun tekee mitä tahtoo ja mitä rakastaa, tekeminen kutsuu oikeat ihmiset kohti, he soittavat ja koputtavat oveen ja tunnistavat tavatessa äänensävystä ja silmienpilkkeestä, kaikesta, mitä tekemisen myötä ihmiseen kasvaa. 
  Niin elämästä kypsyy keitos, joka näyttää omalta itseltä. 


WSOY 2021 
280 sivua 
Kannen maalaus: Rauha Mäkilä 
Päällys: Martti Ruokonen 

Kirjasta muualla:  

maanantai 25. lokakuuta 2021

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä


Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila 

Luin heti perään turkkilaisen Nazim Hikmetin toisenkin runokirjan. Myös tässä on vankeudesta kertovia runoja, mutta vähemmän kuin Punaisessa omenassa. Myös Hikmetin maanpakolaisuudessa viettämät vuodet tulevat molemmissa kirjoissa esiin. 

Hikmetillä on paljon poliittisia ja yhteiskunnallisesti kantaaottavia runoja. Hän kirjoittaa muun muassa Espanjan sisällissodasta, Turkin sotilasvallankaappauksen yhteydessä ammutusta opiskelijasta ja siitä, miten lukuun ottamatta ihmisten enemmistöä leipää riittää kaikille. Runoilla on sellaisia nimiä kuin Nälkäarmeija marssii, Punainen tori toukokuun ensimmäisenä ja Samalla työmaalla kuin Lenin

Nuo Lenin-runot ja vastaavat eivät ehkä useimpia kiinnosta, kuten eivät minuakaan, mutta on kirjassa muutakin. Kauneimmin Nazim Hikmet kirjoittaa rakkaudesta. Runossa Tervetuloa hän tervehtii vaimoaan, joka tulee vankilaan vierailulle. Hikmet kuvailee, miten kauniiksi kaikki muuttuu vaimon tulon myötä: 

Sinä astuit huoneeseen, 
ja vuosikymmeniä vanha betoni muuttui kukkaniityksi. 
Sinä nauroit, 
         ja ikkunoitten kaltereihin puhkesi ruusuja. 
Sinä itkit, 
         ja käsiini vieri helmiä. 

Kolmen sivun pituisessa runossa Minä rakastan sinua on monta keskenään hyvin erilaista osaa. Ensimmäisessä osassa Hikmet kuvaa rakkauttaan muun muassa näin kauniisti: 

Haltioituneena, kuin ensimmäistä kertaa 
        lentäisin valtameren yli, 
                niin minä rakastan sinua. 
Niin kuin lempeä iltahämy Istanbulin yllä 
        liikuttaa sydäntäni, 
                niin minä rakastan sinua. 

Hieno, vauhdikas ja suorastaan hauska on runo Unesta herättyä, jossa Hikmet kirjoittaa, miten koko ympäristökin herää eloon, kun hänen rakkaansa herää aamulla. 

Kysymyksiä Pariisista puolestaan on ylistyslaulu Pariisille. Se alkaa näin: 

Mikä kaupunki muistuttaa viiniä? 
Pariisi. 
Ensimmäinen lasillinen 
        maistuu vielä hapahkolta, 
toinen nousee päähän, 
kolmas naulitsee sinut pöytään. 
Garçon, vielä pullo! 
Ja lopulta, sydänystävä, olit missä tahansa, 
        menit minne tahansa, olet päihtynyt, 
        olet humaltunut Pariisista. 

Nazim Hikmet oli kiinnostava uusi tuttavuus. Hänen edelliseen kirjaansa liittyen käsittelin jo tuota vankeusaihetta sen verran, että tämä oli nyt tällainen kevyempi postaus. Tällä välin on lumikin sulanut, vaikka kirjakuvassa se vielä muistuttaa pikaisesta talvesta lokakuussa. 

Tammi 1978 
68 sivua 

Kirjasta on blogannut myös Aukeamia

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Nazim Hikmet: Punainen omena


Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila 

Kun luin viikko sitten Reeta Paakkisen kirjan Kotona Istanbulissa, hän lainasi siinä erästä turkkilaisen Nazim Hikmetin runoa, ja se kuulosti niin hyvältä, että kiinnostuin. Lainasin pari Hikmetin runokirjaa, ja on paljon mahdollista, etten ole ennen ketään turkkilaista kirjailijaa lukenutkaan, joten tästä on hyvä lähteä liikkeelle. 

Kirjan alussa runot suomentanut Brita Polttila kertoo Nazim Hikmetin elämästä, mikä antaa tarpeellista taustatietoa runojen ymmärtämiseksi. Lyhyesti sanottuna Hikmet oli vallankumouksellinen vapaustaistelija, joka eli suuren osan elämästään poliittisessa vankeudessa tai maanpaossa. Hän oli kommunisti ja opiskeli Moskovassa muun muassa marxilaista filosofiaa. 

Kommunismistakin kirjassa on pari runoa, samoin sodasta, mutta erityisen paljon on vankeusaiheisia runoja; viettihän Hikmet niin monta vuotta vangittuna. Vankeusrunoissa hän muun muassa kirjoittaa rohkaisevaa kirjettä vaimolleen, joka pelkää, että puoliso hirtetään. Eräässä runossa on Muutama neuvo vankilaan joutuvalle. Hikmet myös kuvailee sitä, miten ihanalta tuntuu päästä ensimmäisen kerran ulos aurinkoon, sinisen taivaan alle. Siinä hetkessä hän on niin onnellinen, että unohtaa jopa vapauden, kaiken ikävänsä ja vaimonsa. 

Vankilassa on varmasti kirjoitettu myös koskettava runo, jossa Hikmet pyytää, että hänelle lähetettäisiin kirjoja, jotka päättyvät hyvin. Sitten hän kuvailee, mitä kaikkea onnellista niissä saisi tapahtua, ja lopettaa runonsa: 

Lähettäkää minulle kirjoja 
jotka päättyvät hyvin, 
sillä kerran myös meidän 
tuskallinen rohkea tarinamme 
päättyy hyvin. 

Kokoelman nimi Punainen omena tulee runosta Angina Pectoris, joka sekin kertoo vankeusajasta ja samalla Hikmetin sydänsairaudesta. Siinä hän kirjoittaa, miten iltaisin hänen sydämensä karkaa sairaalasta pieneen huoneeseen Istanbuliin: 

Enkä ole pystynyt kymmeneen vuoteen 
antamaan omilleni 
kuin yhden ainoan omenan, 
punaisen omenan, sydämeni. 

Sairaudesta kertoo myös toivorikas runo Lääkemääräys, jossa Hikmet rohkaisee potilastovereitaan: Oven takana / ei väijy kuolema, / vaan elämä, maailma odottaa / valoa ja ääniä tulvillaan. Ja myöhemmin: Me olemme ihmisiä, / osaamme sekoittaa lääkkeisiimme / toivon. / Me sanomme: / minä tahdon elää! Ihailtavan optimistista asennetta on muutenkin monissa Hikmetin vankilassa tai vankilan sairaalassa kirjoittamissa runoissa. Osaisimmepa myös me vapaudessa elävät ihmiset nähdä asiat yhtä valoisasti. 

Hikmetillä on monia kauniita runoja. Yllätyksekseni huomasin, että erään niistä olen joskus jossain kuullutkin. Se on varmaan suorastaan puhkisiteerattu runo, mutta jaan sen kuitenkin tässä: 

Meristä kaunein 
on vielä purjehtimatta. 
Lapsista kaunein 
on vielä kehdossaan. 
Päivistä kauneimmat 
ovat vielä elämättä. 
Sanoista kaunein 
jonka haluan sinulle sanoa, 
se on vielä sanomatta. 

Kirjan lopussa on pari runoa, joissa Hikmet pohtii omaa kuolemaansa ja hautajaisiaan. Ne on kirjoitettu muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa, joten ehkä hän oli aika huonossa kunnossa jo silloin. 

Tässä ihan muutamia poimintoja Punaisesta omenasta. Jos pidät runoista, myös Hikmetiin kannattaa tutustua. 

Brita Polttila kertoo kirjan alussa, että hän ei osaa turkkia, vaan on lukenut Hikmetin runoja useille eri kielille käännettynä ja on näiden eri käännösten perusteella sitten suomentanut Punaiseen omenaan valitsemansa runot. Suomentaminen onkin ollut melkoista puuhaa eri kielialueiden kulttuuriperinteen, käsitysten ja tulkintojen viidakossa. 

Tammi 1972 
94 sivua 

P. S. Eilen pääsin lokakuiselle talviretkelle, josta ei puuttunut kuin sukset. Lumen ja auringonpaisteen yhdistelmä toi mieleen helmikuiset tunnelmat. Laavulla hiillosta odotellessamme taisin onnistua vähän vilustumaankin. Kirjakuva on peräisin sieltä. 

lauantai 23. lokakuuta 2021

Anja Snellman: Parvekejumalat


Kun luin pari kuukautta sitten Anja Snellmanin romaanin Kaikkien toiveiden kylä, minulle suositeltiin Parvekejumalia. Suositus olikin osuva, koska kirjan aihe on todella kiinnostava. Niinhän siinä kävi, että pidin tästäkin Snellmanin romaanista, joten näköjään on syytä jatkaa hänen teostensa parissa. 

Anis on yläkouluikäinen somaliperheen tytär Helsingissä. Hän näkee, miten muut nuoret Suomessa saavat elää vapaasti ja tehdä kaikkea sellaista ihan tavallista, mikä on häneltä kiellettyä. Toiset saavat esimerkiksi liikkua kaupungilla, tapailla ystäviä, käydä bileissä, kuunnella musiikkia, syödä sianlihaa ja pukeutua miten haluavat. Anis joutuu liikkumaan veljiensä saattamana, ja jos hän haluaa lähteä johonkin ilman heitä, hänen täytyy keksiä tekosyitä, kuten että koulusta mennään muka tänään sinne ja sinne. Aniksella on salainen vaatekätkö kivoille, mutta kielletyille vaatteille, ja kaupungilla hän saattaa meikata, mutta pyyhkii meikit pois ennen kuin palaa kotiin. 

Anis on kotonaan kuin vanki, joka ei saisi edes viettää aikaa parvekkeella, koska jokuhan voisi nähdä hänet siellä. Ja eiväthän ulkopuoliset saa nähdä musliminaista - tai edes nuorta tyttöä. 

Kaiken lisäksi Anis ihastuu korviaan myöten vaaleaan rastapäiseen poikaan. Sehän jos mikä on ehdottoman kiellettyä. 

Onko Aniksella mitään mahdollisuuksia toteuttaa unelmiaan vapaudesta ja tavallisesta elämästä? 

Toisen näkökulman musliminaisen elämään tuo suomalainen yliopisto-opiskelija Alla, joka on "palannut islamiin" ja ottanut nimen Zahra. Kirjassa hän on enimmäkseen Alla-Zahra. Hän on joutunut raiskauksen uhriksi, ja niin hän kääntyy islamiin paetakseen kaikkea mennyttä. Hijabin alla hän on turvassa miehiltä. Hän kirjoittaa Paluuvihkoonsa: Minä olen Zahra. Minussa oli Tahra. Minä olin Tahra. Siksi minä olen Zahra. 

Zahra, jolla on ollut monia muitakin radikaaleja vaiheita elämässään, on nyt heittäytynyt täysillä islamiin ja luopuu suorastaan hurmioituneena entisestä elämästään, perheestä, ystävistä ja kaikesta maallisesta. Myös opiskelu on nyt turhaa, joten Zahra ei jaksa välittää enää siitäkään. Hän on perustanut naisille Halajan-nimisen ryhmän, ja he valmistelevat yhdessä tapahtumaa, jossa ihmisille esitellään islamin uskoa. 

Aikanaan Aniksen ja Zahran tiet risteävät mullistavin seurauksin. 

Kaksi näin vastakkaista näkökulmaa musliminaisen elämään tuo tarinaan kiinnostavaa syvyyttä ja moniulotteisuutta. Zahra on voinut itse valita islamin ja kaikesta maallisesta luopumisen, joten hänen on mahdollista kokea se suurena vapautumisena. Anis puolestaan pakotetaan noudattamaan sääntöjä, jotka vain rajoittavat hänen elämäänsä, kun oikeasti hän haluaisi elää aivan toisin. On surullista lukea nuoren tytön haaveista, joilla on niin vähän toteutumisen mahdollisuuksia, koska toiset pitävät oikeutenaan määrätä hänen elämästään. 

Tässä vielä näytteet Alla-Zahran ja Aniksen niin kovin erilaisista näkökulmista uskontoonsa. 

Alla-Zahra:   

Alla-Zahra tunnustelee rukousnauhaa taskussaan ja muistelee ensimmäistä käyntiään isossa moskeijassa; veden solinaa, kasvojaan peseviä naisia, tuoksuja, hiljaisuutta ja korkeita kaikuja. Huumaantunut olo joka jatkui päiviä. Kokemuksessa oli yhtä aikaa jotain unenomaista ja intiimiä että sitä ei tehnyt mieli jakaa huvittuneiden, kriittisten ja epäluuloisten tuttavien kanssa. Mieluummin vaikka veti hijabin niskaan ja antoi niiden ymmärtää loput. Tai olla ymmärtämättä. 

Anis:  

Joskus Aniksesta tuntui että pään ympärillä oli liian tiukka vanne, sellainen joka melkein esti ajattelemisen. Jos Koraanissa olisi olemassa Turhuuden suura, se olisi pitkä ja suurista surullisimpia. Ystävä on turha. Tyttö on turha. Klitoris on turha. Elokuvakangas on turha. Saksofoni on turha. Mona Lisa on turha. Huulipuna on turha. Musiikki on turha. Koira on turha. Ravintola on turha. Laskettelurinne on turha. Uima-allas on turha. Parveke on turha maallisen rihkaman tarjotin - paitsi silloin kun sinne laitetaan silmä joka katsoo Mekkaan. 

Parvekejumalat on vaikuttava, pysäyttävä ja koskettava teos. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos aihe kiinnostaa. Nyt kun olen lukenut kaksi Anja Snellmanin romaania, olen huomannut, että hän kirjoittaa niin koukuttavasti, että lukemista on pakko vain jatkaa ja jatkaa. Jos tulee keskeytyksiä ja joutuu välillä tekemään jotain muuta, niin kuin nytkin joutui, se harmittaa. Nämähän ovat aina makuasioita, mutta itse todella nautin Snellmanin kirjoitustyylistä. 

Otava 2010 
316 sivua 
Päällyksen suunnittelu: Piia Aho 
Kannen kuvat: Jorma Marstio 

Kirjasta muualla: 

torstai 21. lokakuuta 2021

Riina Mattila: Silmät avatessa on edelleen pimeää


Silmät avatessa on edelleen pimeää on nuortenkirja vakavasta aiheesta. Vilja ja Joel ovat lukion kolmasluokkalaisia, jotka ovat olleet lapsesta asti parhaita ystäviä. Nyt Joel on kuitenkin sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, ja se tuttu, läheinen Joel on kadonnut sairauden taakse. Maanisena hän on levoton ja ylienerginen, valvoo yöt, touhuaa koko ajan ja tekee hulluja asioita. Masentuneena hän ei jaksa mitään ja sanoo haluavansa kuolla. Vilja ei enää tunne ystäväänsä. 

Eräänä aamuyönä läheisten maailma romahtaa, kun Joel löydetään kuolleena. Hän on tehnyt itsemurhan. Tämä käy ilmi heti takakannesta ja kirjan alusta. Tuon surullisen alun jälkeen Riina Mattila lähtee sitten kertomaan, miten tapahtumat etenivät. Miten oli mania, sitten masennus ja sitten Joel oli poissa. Jäljelle jäi hänen parhaan ystävänsä lohduton suru. Millaista on jatkaa elämää, kun kaikkein läheisin ihminen on lähtenyt oman käden kautta - ja niin nuorena? 

Kirja on riipaiseva kuvaus psyykkisestä sairaudesta, itsemurhasta ja läheisensä menettäneiden surusta. Sen luettuaan jää aika sanattomaksi. Kaikki sanat tuntuvat sitä paitsi aika ontoilta tällaisen aiheen äärellä. Siksi en edes yritä sanoa paljoa, mutta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Riina Mattila tietää mistä kirjoittaa, koska hän on itse kokenut vastaavan menetyksen. Kirjan hahmot ja tapahtumat ovat kuitenkin fiktiota. 

Joel kirjoittaa muistikirjaansa: 

... yhä enenevissä määrin nukkumaanmeno pelottaa mua. 
  Ei siksi, etten mä jostain selittämättömästä syystä enää heräisi. 
  Siinä se juju just onkin. Sehän mua siinä pelottaakin. 
  Se, että mä joudun aina heräämään. 

  Ja pelottavinta on tämä: 
  silmät avatessa 
  on edelleen pimeää. 

WSOY 2021 
184 sivua 

Kirjasta muualla: 

George Verwer: Messiologia - Sekasotkun siunaus


Suomentanut Marjut Mäntyjärvi 

Kansainvälisen lähetysjärjestö Operaatio Mobilisaation perustaja George Verwer on itse keksinyt sanan messiologia, joka tulee kahdesta englannin sanasta: mess eli sotku ja missiology eli lähetysoppi. Kirjassaan hän kertoo siitä, miten Jumala toimii kaikenlaisten sotkuisten tilanteiden keskellä meidän virheistämme, puutteistamme, synnistämme ja epäonnistumisistamme huolimatta. Verwer käsittelee sekä lähetystyötä, seurakuntaelämää että kristittyjen henkilökohtaista elämää. 

Hän toteaa, että virheitä tehdään jopa terveistä seurakunnista parhaimmissa, koska olemme kaikki ihmisiä. "Missä kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä, siellä seuraa ennemmin tai myöhemmin hankaluuksia", on Verwerin oma sananlasku. Kuitenkin Jumala voi samanaikaisesti sekä kokea surua ihmisten tähden että siunata heitä. Se on armoa, sitä sekasotkun siunausta, josta Messiologia kertoo. 

George Verwer kirjoittaa: 

Monet eivät ole menestyneet palvelutyössään, ammatissaan tai edes avioliitoissaan. Kohtaan sellaisia ihmisiä jatkuvasti ja pyrin tarjoamaan heille "radikaalia armoa". Sanon: "Jos olet tehnyt paljon virheitä ja eksynyt A-suunnitelmasta, ylistä Herraa siitä, että B-suunnitelma voi olla aivan yhtä hyvä." Jotkut ovat tehneet monia virheitä ja epäonnistuneet usein, ja he kokevat luultavasti noudattavansa "H- tai M-suunnitelmaa". Heille sanon: "Kiitos Herralle aakkosten 26 kirjaimesta!" 

Verwer korostaa kuitenkin, että vaikka Jumala onkin armollinen ja toimii sotkujen keskellä, se ei oikeuta syntiä, laiminlyöntejä tai asioiden sotkemista. Kirja antaakin lukijalle ohjeita sekä hengelliseen että käytännön elämään ja opastaa meitä käyttämään tervettä järkeä ja pyrkimään Raamatun ohjeiden noudattamiseen. Mutta kun kuitenkin monesti kompastumme, onneksi Jumala on tosiaan armollinen. 

Kirja pohtii myös seurakuntaelämän monia kiemuroita, kuten kristittyjen ja kirkkokuntien välisiä erimielisyyksiä, erilaisuuden hyväksymistä ja anteeksiantavan mielen tarvetta. Vaikka joku ei hyväksyisi komeita, kalliita kirkkorakennuksia, silti Jumala toimii niissäkin. Ja vaikka joku virsistä pitävä ei hyväksyisi ylistysmusiikkia ja muuta kristillistä nykymusiikkia, Jumala toimii myös niistä pitävien elämässä. Emme voi sulloa Jumalaa johonkin muottiin emmekä voi vaatia, että kaikki kristityt olisivat juuri samanlaisia kuin me. 

Jumala voi toimia jopa meidän mielestämme epäilyttävän tv-saarnaajan kautta. Kun jonkun sellaisen kautta tulee ihmisiä uskoon, ne uskoontulot voivat olla aivan aitoja. Tai Jumala voi käyttää kirjaa, jonka kirjoittaja on myöhemmin langennut räikeään syntiin. Tämäkin on sitä sekasotkun siunausta. 

Kun on George Verweristä kysymys, hän kertoo tietysti myös lähetystyön tilanteista ja haastaa lukijaakin lähetystyöhön tavalla tai toisella. 

Olemme jo nähneet, että Jumala toimii sekasortoisissa tilanteissa, joiden täytyy samalla aiheuttaa hänelle surua. Hän voi todellakin toimia myös sellaisissa ihmisissä, joiden elämä on kaaoksessa. Hän tahtoo käyttää sinua huolimatta siitä, miten paljon kamppailuja ja epäonnistumisia olet elämässäsi kokenut. Ehkä syntisi ja typeryytesi ovat saaneet sinut ontumaan, mutta pääasia on se, että kävelet edelleen. Ehkä Jumala tahtoo sinun kävelevän joissakin muissa maailmankolkissa, joihin et koskaan kuvitellut meneväsi. Voisitko edes rukoilla asian puolesta? 

Alkusyksystä sain lahjaksi George Verwerin uusimman kirjan Confession of a Toxic Perfectionist and God's Antidote. Sen ansiosta innostuin lukemaan myös tämän Messiologian, ja se olikin oikein siunattu lukuelämys. Verwer ravistelee kristittyjen pölyttyneitä käsityksiä monista asioista ja tarjoaa virkistävän radikaalia armoa. 

Aikamedia Oy 2019 
143 sivua 
Alkuteos: Messiology 
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen 

Kirjasta kertoo myös Ristin Voitto

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Seija Uimonen: Hän nostaa tomusta


Hän nostaa tomusta on oikeastaan lähetystyöstä kertovan kirjan ja hartauskirjan yhdistelmä. Aluksi Seija Uimonen kertoo elämästä Kroatian evankelisessa kirkossa, jossa hän on pitkään työskennellyt. Viimeiset noin sata sivua sisältävät Sytykkeitä sydämelle eli Uimosen hartauskirjoituksia. Niinpä vaikka Kroatia ja lähetystyö eivät kiinnostaisi, kirjaa ei kannata sivuuttaa, koska Uimosen julistus on hyvin armollista, hoitavaa ja rohkaisevaa. 

Hän kertoo paikallisten ihmisten kohtaamisesta, elämisestä heidän keskellään, monista kotikaupunkinsa Kutinan seurakuntalaisista iloineen ja suruineen, kysymyksineen ja löytöineen. Seurakuntaan löysivät tiensä niin muslimit kuin haisevat kadunmiehet. 

Yksi mieleenpainuvimmista henkilöistä kirjassa on Ana, kirkon yhteyteen pakolaisena tullut nainen, joka oli juuri saanut tietää, mikä hänen vanhempiensa kohtalo oli ollut sodan aikana vuonna 1991. Anan äiti oli juuri ollut työntämässä isää invalidikärryissä Sava-joen yli Bosnian puolelle pakoon, kun heidät tapettiin siinä sillalla. Mitä sanoi tytär, joka oli juuri vasta saanut tietää tästä? 

Hän kertoi odottavansa sitä päivää, jolloin hän tapaa vanhempiensa murhaajan. "Tiedän, että Jumala sen päivän minulle suo. Kun näen vanhempieni murhaajan, juoksen hänen luokseen, halaan häntä ja kerron heti antaneeni hänelle kaiken anteeksi." 

Mikä valtava anteeksiantamus! Kuten Seija Uimonen kirjoittaa, tuollainen käsittämätön voima voi tulla vain siitä, kun on itse saanut vastaanottaa anteeksiantamuksen omista synneistään. 

Uimonen kertoo myös omista kokemuksistaan, kuten Jumalan varjeluksesta ja kommelluksista matkoilla. Kerran pitkän puhujamatkan lopulla Suomessa hän oli niin väsynyt, että nukahti kesken oman puheensa. Hetkeksi kylläkin vain, mutta olipa siinäkin kokemus! Huumoria kirjasta löytyy muutenkin. Uimonen kertoo esimerkiksi pappiin kohdistetuista laatuvaatimuksista. Jonkun mummon mielestä hän oli liian pieni ja laiha. Papin kuuluisi olla paksu. Onneksi "seurakuntatyössä minulla oli kasapäin tilaisuuksia parannella mummon mainitsemaa vikaa itsessäni"

Seija Uimosen julistus on tulvillaan ilosanomaa Jumalan vapauttavasta armosta Jeesuksessa. Miten Jeesus osoitti Pietarille käsittämättömän hyvyytensä juuri silloin, kun Pietari ei tuntenut sitä ansaitsevansa. Samoin mekään emme ansaitse armahdusta, mutta saamme sen, koska juuri sitä on armo. Itse emme voi tehdä sen eteen muuta kuin ottaa valmiin lahjan vastaan: 

Asia tuli havainnollisesti esiin Golgatan tapahtumien yhteydessä. Kun Jeesus taisteli kuolinkamppailua ristillä, Raamatun mukaan "kansa seisoi ja katseli". Siinä oli ihmisen osuus pelastukseen: paikoillaan katselemassa oleminen. 

Luvussa Rakas ja vaikea Uimonen käsittelee sekä meidän vikojamme ja puutteitamme että lahjojamme ja kertoo, kuinka rakkaita olemme Jumalalle: 

Jumala sanoo, että ihminen on hänen silmissään arvokas, kallis ja rakas. Alkukielen teksteissä Jumala käyttää ilmaisuja, jotka osoittavat, että kyseessä on hänelle harvinainen, mittaamattoman arvokas aarre. Samalla heprean kielen sanalla jakar on myös merkitys 'vaikea'. Näinhän se on. Se, mikä on rakasta, on samalla myös vaikeaa. Jeesuksessa Jumalan rakkaus ja rakkauden kipu tulevat kirkkaasti esiin. Kun arvioimme itseämme ja elämäämme Jeesuksen ristin edessä, näemme, että olemme samanaikaisesti Jumalalle sekä kalliita että vaikeita. Jumala on ottanut tämän alusta asti huomioon, eikä hänen rakkautensa vähenny käytännön tilanteissa. 
  -- Hänen rakastaminaan saamme rohkeasti tiedostaa myös heikkoutemme. Kun tunnistamme sekä lahjamme että puutteemme, itsetuntomme pysyy tasapainossa. 

Seija Uimosen hartauskirjoitukset ovat täyttä evankeliumia. Ainakin minä koin lukiessani, että sain olla ihan juhlapöydässä herkkujen äärellä, Jumalan ihmeellisen armon ja rakkauden hoidettavana. Tässä oli vain muutamia poimintoja teksteistä, joita kirjassa on monista eri aiheista. Kaiken läpi kulkee kuitenkin punaisena lankana tuo Jumalan valtava, ansaitsematon armo. Heikko, monella tavalla epäonnistunut, itseensä pettynyt ja väsynyt vaeltaja voi saada paljon rohkaisua näiden kirjoitusten äärellä. 

Medialähetys Sanansaattajat / Perussanoma Oy 2015 
231 sivua 
Kansi: Taneli Törölä 

P. S. Niille, jotka eivät jo väsähtäneet lukemiseen, tässä vielä hiukan kroatialaista tunnelmaa junamatkalta Zagrebista Kutinaan: 

Meitä istui vastakkaisilla penkeillä kuusi toisillemme ennestään tuntematonta ihmistä. Seurustelu sujui kuitenkin vilkkaasti. Hassuteltiin hyväntahtoisesti Kroatian ja Serbian kielten eroavuuksilla, sillä joukossa oli molempia kansallisuuksia. Mustiin pukeutunut nainen kertoi tulevansa tyttärensä hautajaisista. Siinä vaiheessa itkettiin ja halailtiin. Kohta käytiin läpi kunkin elämäkertaa ja sairauksia. Pian kirjoiteltiin kakkureseptejä, joita kullakin oli muistissaan. Jo ennen junasta poistumistani osoitteet ja puhelinnumerotkin oli vaihdettu. En olisi ihmetellyt, vaikka loppumatkasta olisi syntynyt riitaakin. Olin maassa, jossa yhteisöllisyys on voimaa niin hyvässä kuin pahassa. 

tiistai 19. lokakuuta 2021

Maja Novak: Murha aluevesillä


Suomentanut Kari Klemelä 

Murha aluevesillä on slovenialaisen Maja Novakin dekkari, jonka tapahtumapaikkana on Kroatian Dubrovnik Jugoslaviassa elokuussa 1988. Dubrovnikissa on kansainvälinen rikoskirjailijoiden kokous, ja amerikkalaisen John Fitzpatrickin vaimo on palkannut James Watson -nimisen asianajajan pitämään Fitzpatrickia silmällä kokouksen ajan. Watson osallistuu kokoukseen muka sosiologina, joka pitää esitelmänkin aiheesta "Ruraaliympäristön ainesten esiintyminen amerikkalaisen nykykirjallisuuden ns. triviaaligenressä". Esitelmä on kirjoitettu hänelle valmiiksi, ei tarvitse kuin mennä paikalle ja eläytyä rooliinsa. 

Perillä Watson ystävystyy slovenialaisten ystävysten Mikin (Mihaelan) ja Patricijan kanssa. Miki on valmistunut työttömäksi oikeustieteellisestä tiedekunnasta, ja Patricija, joka ei myöskään ole saanut oman alansa töitä, työskentelee matkaoppaana, mitä kautta hän tulee tutuksi kirjailijakokouksen osallistujille. 

Kirjailijat sekä muutama Patricijan kutsuvieras pääsevät mukaan myös meriretkelle Dubrovnikin edustalle. Mutta se päättyy huonosti: vene uppoaa, ja vaikka kaikki näyttävät pelastuvan onnettomuudesta, lopulta käy ilmi, että John Fitzpatrick on kuollut. Eikä vain kuollut, vaan murhattu. Tekijän on pakko olla joku veneessä mukana olleista. 

Nyt Miki pääsee leikkimään salapoliisia oikein antaumuksella, ja kokousvieraat alkavat hänen johdollaan selvittää tapausta keskenään. Jugoslavian poliisi ei paljon ehdi siihen sekaantua, kun Miki ja kirjailijat ovat itse niin neuvokkaita. Ja dekkarikirjailijoita kun ovat, heiltä eivät ideat ja teoriat lopu tällä rintamalla. 

Lähempi tutkimus osoittaa, että kirjailijakokouksessa on mukana hyvin monenkirjavaa porukkaa. Yhdellä ja toisella voisi olla motiivi ryhtyä murhaajaksi. Novak tekee parhaansa harhauttaakseen lukijaa, mutta itse arvasin tekijän jo aika varhaisessa vaiheessa. Merkit viittasivat häneen minusta kovin selvästi. Tästä olin pettynyt, koska minä ainakin haluan tulla yllätetyksi dekkarin äärellä. Joku muu kirjabloggaaja sanoi kyllä muistaakseni kerran, että hyvä dekkari on sellainen, jossa tekijän arvaa. No, makuja on monia.  

Yllätyksiäkin oli kuitenkin pari: teon motiivi ja se, mitä aivan lopuksi tapahtui. 

Maja Novak kirjoittaa humoristiseen sävyyn. Myös dekkarikirjailijan työ tulee vastaan monella tavalla, kun kyseisen ammatin harjoittajat ovat tässä kirjassa koolla. Esimerkiksi meriretkellä joudutaan toteamaan näin: 

Vellovan meren näkeminen sai useimmat katumaan lähtöään ja päättämään, että vastaisuudessa he uhmaisivat vaaroja ainoastaan omissa romaaneissaan. 

Kirja ei välttämättä ollut ihan minun tyyliseni, mutta paikallisväristä tulee paljon plussaa. Oli kiinnostavaa lukea Jugoslaviaan sijoittuva dekkari. Jugoslavian systeemiä kirjailija piikittelee esimerkiksi näin: 

"Onko poliisi saanut jo noin paljon selville?" Watson kysyi hämmästyneenä. 
  "Jugoslavian poliisi", Frommelt lisäsi halveksuvasti. 
  "Ei meidän poliisissamme ole mitään vikaa", Fiona puuttui ärtyneenä keskusteluun. "Se on jopa erittäin tehokas." 
  Hänen sanansa aiheuttivat vaivautuneen hiljaisuuden. 
  Pamppuja. Kahleita. Käsirautoja. Sellejä kooltaan kaksi kertaa kaksi metriä. Suoraan silmiin suunnattuja voimakkaita valonheittimiä. Siellä täällä jopa jonkinlaisia hehkuvia rautoja. Kaikkea tällaista välähti kirjailijoiden kiihtyneessä mielikuvituksessa Fionan mainitessa sanan tehokas. 

Kirja on ilmestynyt sloveenin kielellä vuonna 1993 eli aika pian Jugoslavian hajoamisen ja Slovenian itsenäistymisen jälkeen. Silloin Jugoslaviaa on voinut jo kritisoida. 

Ajattelin, ettei slovenialaista kirjallisuutta varmaan ole suomennettu kovin paljon, mutta kun googletin tätä kirjaa, löysin vuonna 2015 tehdyn listan, jossa on yllättävän monta teosta. Jos joku on kiinnostunut, lista löytyy klikkaamalla tästä. Siinä lukuvinkkejä kaltaisilleni maabongailijoille! Noihin kirjoihin voisikin joskus tutustua. 

WSOY 1999 
252 sivua 
Alkuteos: Izza kongresa ali umor v teritorialnih vodah 1993 
Sarja-asu: Mika Tuominen 
Kannen kuva: Sami Kortemäki 

Kirjasta muualla: 

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista


Vuosia sitten annoin tämän kirjan lahjaksi siskolleni, joka on käynyt muutaman kerran Turkissa. Olen koko ajan aikonut lukea sen itsekin, mutta niin vain vuodet ovat vierineet. Nyt minäkin sitten vihdoin tutustuin hiukan Turkkiin. 

Tutustuminen tulikin ihan tarpeeseen, koska olen lukenut Turkista aika vähän. Useimmiten lukemissani kirjoissa Turkki on ollut pakolaisten kauttakulkumaa, joten siellä on vierailtu vain ohimennen, enkä ole saanut kovin monipuolista kuvaa tuosta maasta. 

Reeta Paakkinen muutti vuonna 1998 Istanbuliin maallistuneen perheen miniäkokelaaksi ja jäi sille tielleen. Hän on työskennellyt toimittajana ja osaa siksikin valottaa turkkilaista ja istanbulilaista elämänmenoa sekä yhteiskuntaa monesta eri näkökulmasta. Kirjassaan hän jakaa sekä omia kokemuksiaan että paljon yleistietoa eri aiheista. 

Päällimmäiseksi kaikesta Paakkisen kertomasta jää mieleen se, miten vääristyneitä käsityksiä ja ennakkoluuloja useimmilla ihmisillä tuntuu olevan Turkista. Se ei ole mikään stereotyyppinen muslimimaa, vaan on jo pitkään ollut sekulaari valtio, jossa uskonto ja politiikka ovat erillään toisistaan. Uskonnollisimpien piirien naiset pitävät huivia tai mustaa kaapua, mutta monet naiset pukeutuvat länsimaiseen tyyliin, käyvät töissä ja elävät kaikin puolin normaalia elämää. Ramadan-paastokuukauttakaan eivät kaikki turkkilaiset vietä, eikä sieltä tehdä erityisen paljon pyhiinvaellusmatkoja Mekkaan. 

Reeta Paakkinenkin joutui heti maahan tultuaan uusimaan vaatevarastonsa, koska hänen hameensa osoittautui aivan liian pitkäksi. Suomesta ostettu uimapuku sai myös lähtöpassit, sen tilalle ostettiin perheen äidin kanssa paljettikoristeiset bikinit, ja sitten vain rannalle. Televisiosta Paakkinen sai huomata tulevan hyvin viihteellistä ohjelmaa; kymmenistä kanavista ainakin kolme esitti juoruohjelmia, joissa näki silikonilla pumpattuja julkimoita ja oppi, kuka julkkisnaisista oli syntynyt miehenä. 

Eräs istanbulilainen taksikuski kertoi kerran Paakkiselle, miten värikästä menoa hän työssään näkee. Siinä harhaluulot karisevat, kun kyydissä on esimerkiksi puolisoaan pettäviä ihmisiä rakastettunsa kanssa. Rakastajansa kanssa taksin takapenkillä kuherteleva vaimo saattaa puhelimessa kertoa iloisesti miehelleen, että on tässä menossa viettämään tyttöjen iltaa, ja tiedäthän, että siellä menee aina myöhään. 

Ulkomaalaisilla on sitkeä käsitys, ettei istanbulilainen elämänmeno voi olla "tavallista turkkilaista arkea", vaan maaseudulla elää se aito ja oikea turkkilaisuus. Kuitenkin suurin osa turkkilaisista asuu kaupungeissa, Istanbulissakin noin viidennes koko Turkin väestöstä. Maaseudulla tai pienissä kylissä puolestaan asui vuonna 2011 vain noin 23 prosenttia turkkilaisista, joten heidän elämäntapansa ei voi edustaa tyypillistä turkkilaisuutta. 

Paakkinen kertoo, että Istanbul antaa erinomaisen läpileikkauksen Turkin koko yhteiskuntaan, koska siellä ovat edustettuina kaikki Turkin eri alueiden arvomaailmat ja elämänkatsomukset. Turkissa ei olekaan sellaista yhtenäiskulttuuria kuin Suomessa on ainakin tähän mennessä ollut, vaan sieltä löytyy elämäntapoja joka lähtöön. 

Muun ohella kirja kertoo myös Paakkisen työmatkoista Irakiin, Tunisiaan ja Pohjois-Kyprokselle. Kyproksen turkkilaisten tilannetta teos kuvaa tarkemminkin ja ravistelee eurooppalaisten ennakkoluuloja myös siihen liittyen. Turkkilaiset eivät olleetkaan tarinan pahiksia siinä, mitä Kyproksella aikoinaan tapahtui, vaan he olivat sorrettu vähemmistö. 

Istanbulin lumoa teos kuvaa moneen kertaan todella kiehtovasti. Uskon, että se voi todella olla sellainen kaupunki, johon rakastuu ja haluaa palata sinne uudestaan ja uudestaan, kuten monille on kirjan mukaan käynyt. Tässä hiukan tunnelmakuvausta Istiklal Caddesin kävelykadulta: 

Kaupoista tulvi kadulle turkkilainen, kreikkalainen tai arabialainen popmusiikki, tunnelma oli mukaansatempaava. Kadun varrella olevien lukemattomien kahviloiden ja ravintoloiden ikkunoissa oli valtavia siirappileivoskekoja, täytekakkuja ja muita herkkuja. Seudun lukuisat elokuvateatterit näyttivät sekä Hollywoodin että Turkin elokuvamaailman tuotoksia. Musiikki- ja kirjakauppoja oli siellä täällä kirkkojen ja mahtipontisten, historiallisten konsulaattirakennusten joukossa. Kadun päästä toiseen liikennöi vanhanaikainen, punainen raitiovaunu. Katulapsilla oli tapana ajaa raitiovaunun kyydissä pummilla roikkumalla sen perästä kiinni. Romanttisimmillaan Istiklal Caddesi oli talvi-iltoina; uudenvuoden juhlavalaistuksessa, paahdettuja kastanjoja ja kuumaa, kanelista sahlep-talvijuomaa myyvien kojujen tuoksun kantautuessa ohikulkijoiden neniin, lumihiutaleitten laskeutuessa hiljaa kadulle. 

Kotona Istanbulissa on värikylläinen lukuelämys, sukellus kiihkeään turkkilaiseen elämänmenoon. Jos haluat päästä ennakkoluuloistasi (mikäli sinulla on sellaisia) ja lukea jostain aivan erilaisesta muslimimaasta, tässä on kirja sinulle. Se kertoo Turkista niin monipuolisesti, etten osannut tässä postauksessa jakaa sitä kaikkea, mutta kirjasta löytyy. 

Reeta Paakkiselta on ilmestynyt myös kirja Kuun ja tähden mailla - Elämää Turkissa ja Kyproksella (Atena 2015). Sitä en ole vielä lukenut. 

Otava 2013 
288 sivua 
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti 

Kirjasta muualla: 

perjantai 15. lokakuuta 2021

Fariba Nawa: Oopiumin maa

Erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin 


Suomentanut Antti Immonen 

Fariba Nawa on amerikanafganistanilainen toimittaja, joka pakeni lapsena perheensä kanssa Afganistanista Yhdysvaltoihin. Aikuistuttuaan hän palasi lapsuutensa kotimaahan toimittajana, asui siellä useita vuosia ja löysi oman afganistanilaisen identiteettinsä. 

Nawa törmäsi työssään Afganistanin suureen huumeongelmaan ja alkoi tutkia aihetta. Tästä kirjasta näkee, miten huolella hän on paneutunut asiaan, jota esittelee todella monesta eri näkökulmasta. Nawa on matkustellut ympäri Afganistania ja tavannut lukemattomia oopiumiin tavalla tai toisella liittyviä henkilöitä. On viljelijöitä, huumekauppiaita, salakuljettajia, poliiseja jotka ovat itsekin sekaantuneet huumekauppaan, kunnollisia poliiseja jotka yrittävät tehdä parhaansa, ahdinkoon joutuneita leskiä, joiden päälle kaatuvat miestensä huumevelat - ja nuoria tyttöjä, joita myydään huumevelkojen takia oopiumimorsiamiksi. 

Fariba Nawa tapasi erään lapsimorsiamen, Daryan, joka oli vasta 12-vuotias leikkivä tyttö, mutta hänen isänsä oli myynyt hänet yli 30 vuotta vanhemman miehen vaimoksi huumevelkojensa maksuna. Darya sai vielä olla kotona, mutta mies vieraili hänen luonaan ja saattaisi koska tahansa viedä hänet kaukaiseen kotimaakuntaansa, jossa puhuttiin eri kieltäkin. Daryaa tilanne ahdisti; rohkeana tyttönä hän vastusti avioliittoa ja pyysi Nawaakin auttamaan häntä. Mutta mitä kumpikaan heistä saattoi todellisuudessa tehdä asialle? 

Juttumatkoillaan Fariba Nawa tuli huomaamaan, ettei oopiumin vastainen taistelu olekaan aivan yksioikoinen asia. Viljelijät ovat köyhiä, oopiumia pystyy kasvattamaan kuivassakin maassa ja siitä saa paljon paremmat tulot kuin laillisista viljelykasveista. Jos viljelijöille ei pystytä tarjoamaan oopiumin tilalle parempaa vaihtoehtoa, heidän elämänsä vain tuhoutuu, kun heidän oopiumisatonsa käydään tuhoamassa. 

Kun Nawa matkusteli Ghoryanin piirikunnan kylissä ja kuunteli ihmisten tarinoita, heidän ahdinkonsa alkoi kuulostaa samalta: 

Tässä kylässä on jäljellä vain vähän miehiä, koska miehemme kuolivat sodassa tai kuljettaessaan oopiumia rajalle. Naiset ovat veloissa. Jäljelle jääneet miehet ovat liian vanhoja työskennelläkseen, ja pojat joko liian nuoria ansaitakseen rahaa tai huumeriippuvaisia. Huolenpito perheistä on jäänyt naisten vastuulle. 

Toisaalla taas maata omistavat naiset muuttivat unikkovoittojaan kestäviksi tulonlähteiksi, mikä hämmensi Fariba Nawaa: huumekauppaa kuuluisi pitää vahingollisena toimintana, ja kuitenkin niin monet köyhät perheet ja erityisesti naiset hyötyvät siitä. 

Kun huumeiden kanssa ollaan tekemisissä, ihmishenki ei tietenkään ole paljon arvoinen, joten tässäkin kirjassa moni kuolee joko huumeiden vastaisessa taistelussa, salakuljettajana Iranin rajalla, hirtettynä iranilaisessa vankilassa ja kuka mitenkin. 

Ja kun Afganistanissa ollaan, kirja kertoo tietysti myös sodasta ja maan yhteiskunnallisesta tilanteesta. 

Teos on tuhti tietopaketti, mutta kaiken tuon tiedon keskellä on välillä hiukan kevyempääkin luettavaa, kun Nawa kuvaa matkojaan, ympäristöä, omaa ja perheensä suhdetta Afganistaniin sekä mitä erilaisimpien ihmisten tapaamisia. Oopiumin maa onkin samalla kiinnostava matkakuvaus Afganistanista kiinnostuneille. 

Kirjan suomalaiseen laitokseen on lisätty yksi ylimääräinen luku, Fariba Nawan artikkeli vuodelta 2013. Siitä käy ilmi, että myös huumeidenkäyttäjien määrä Afganistanissa on lisääntynyt räjähdysmäisesti: 30-miljoonaisesta kansasta opiaatteja käytti tuolloin yli miljoona ihmistä. Surullista kyllä tämä on omalta osaltaan vauhdittanut lapsikauppaa. 

Fariba Nawa on todella rohkea, kun hän on naisena lähtenyt tekemään noita matkoja ja tutkimaan noinkin vaarallista aihetta. Joskus matkoilla tulikin uhkaavia tilanteita, mutta niistä onneksi selvittiin. 

Kirjan kansilehdellä kerrotaan, että Fariba Nawa on kysytty puhuja ja kommentaattori yliopistoissa sekä Lähi-itää koskevissa radio- ja televisio-ohjelmissa. Tätä hänen kirjaansa on käytetty monissa yhdysvaltalaisissa korkeakouluissa opetuksen tukena, ja se oli myös PEN Literary Awards -palkinnon finalistien joukossa vuonna 2012. 

Alligaattori Kustannus 2014 
336 sivua 
Alkuteos: Opium Nation: Child Brides, Drug Lords, and One Woman's Journey Through Afghanistan 2011 
Ulkoasu: Jussi Hirvi 

Kirjasta muualla: 

tiistai 12. lokakuuta 2021

Irja Hiironniemi: Lujinta maailmassa


Vielä vähän Irja Hiironniemen runoja; sitten pääsevät vuoroon muut kirjailijat. 

Lujinta maailmassa on Hiironniemen esikoisteos vuodelta 1974, ja sen huomaa, koska teksti on osittain erilaista kuin häneltä tähän mennessä lukemani runot. Osa runoista on loppusoinnullisia ja tyyliltään hiukan vanhahtavia, joten selvästi runoilijan ilmaisu on kehittynyt vuosien varrella. Kuitenkin myös tässä esikoisteoksessa on jo paljon Hiironniemen tuttua tyyliä. Herkkää, naisellista ja kaunista, kuten takakannen teksti kuvailee.  

Kirjassa on mukana runoja ainakin luonnosta, rakkaudesta, omasta lapsesta, lapsen kuolemasta, surusta ja taivasikävästä. Sekä tietysti jumalasuhteesta, kuten muissakin Hiironniemen teoksista. 

Mitä luontorunoihin tulee, heti ensimmäinen runo Lumi laulaa alkaa hienosti: 

Maaliskuussa lumi laulaa 
sinisissä konserttisaleissa. 

Runossa Verivaahtera on vahvaa syksyn, ruskan ja lähestyvän kuoleman tunnelmaa: 

Puu uhkea, tuskasi tunnen, 
kivun lähellä kuolemaa, 
kun ennen painoa mullan 
sinun lehtesi punertuu, 
tulisoihduksi syyskuun yöhön 
värit väkevät hulmahtaa. 

Oi että voi hehkua, palaa 
ja olla vain liekkiä, verta 
ja lähellä kuolemaa. 

Kirjan rakkausrunoissa on myös upeita kielikuvia, kuten silmäin onni sininen / katseesi auringoista. Siellä on riemua ja kiitollisuutta ennen kohtaamista, kohtaamisen hetkellä ja sen jälkeen. Runo Sanoitta kuvaa kauniisti onnellisuutta: 

Ei tähti-ilo ole kuultavissa. 
Ei lempein loiste sanahelinässä. 
Kun äänettömin olen, onnellisin, 
ne hetket valvon hiljaa kiittämässä. 

Nämä kaikki ovat siis vain otteita runoista. Ajattelin nimittäin hillitä itseni ja malttaa olla jakamatta kokonaisia runoja. Kokonaisuudessaan runot löytyvät tästä kirjasta. 

Kukkakimppu-nimisen runon mukaan nimetyssä osiossa on neljä runoa hetkistä oman lapsen kanssa, kesästä, läheisyydestä ja kaipauksesta jäädä juuri tähän hetkeen. 

Kirjan surullisimmat runot kertovat lapsen kuolemasta ja hautaamisesta. Hiukan olen niitä lainannutkin postauksessani Hiironniemen kirjasta Kävelyllä paratiisissa, jossa on runoja hänen aikaisemmista kokoelmistaan, siis myös tästä. Tässä ote runosta Suru

Kaikissa huoneissani 
vaalii suru lähteneiden lintujen lauluja, 
etteivät nekin menisi, 
ettei ikäväkin kuolisi, 
etten jäisi yksin. 

Taivaaseen pääsemistä kuvaavat ihanasti runot Kirkkomaalla ja Saamme takaisin kaikki. Jälkimmäinen sanoittaa hyvin jälleennäkemistä poisnukkuneiden rakkaiden kanssa: 

Silloin me hyväksymme toisemme, 
saamme takaisin kaikki vuotemme. 
He ymmärtävät minut täydellisesti 
niinkuin minäkin heidät täydellisesti ymmärrän, 
eikä mikään enää erota meitä. 
Olemme yhtä, 
yhtä toinen toistemme pohjaan asti. 

Lujinta maailmassa sisältää herkkiä, koskettavia ja puhuttelevia runoja, kuten muutkin Irja Hiironniemen runokokoelmat. Kannattaa tutustua! 

Herättäjä-Yhdistys 1974 
60 sivua 
Kansi: Tapani Aartomaa  

maanantai 11. lokakuuta 2021

Erkki Leminen: Armo kuuluu sulle juuri


Viime päivinä olen lueskellut näitä Erkki Lemisen ihanan armollisia hartauskirjoituksia. Hänen hoitava julistuksensa kiteytyy hyvin kirjan ensimmäisen luvun sanoissa: 

Tarkoitus on katsella yhdessä Jumalan isänrakkautta ja pelastussuunnitelmaa niin, että väsynyt uskaltaisi pudota uskonlepoon kuin suureen ja lämpimään syliin. 

Leminen tekee selväksi sen, ettei ihminen pysty millään omilla suorituksillaan ansaitsemaan pelastusta. Meidän parhaimmatkaan yrityksemme eivät riitä, ja kerta toisensa jälkeen syntinen ihminen löytää itsensä rähmältään, langenneena juuri siihen, mihin ei aikonut koskaan enää langeta. On kuin yrittäisi tunturille lipsuvilla suksilla: 

Aikaisemmin tein kyllä monia lupauksia ja sanoin, että tällä kertaa vielä hiukan lipsahti, mutta huomenna ei varmaan enää lipsu; kun nyt lisään tahdon pitoa ja yrittämisen liisteriä pohjiin, niin kyllä se siitä. Mutta nyt en enää liiemmin uskalla luvata mitään, sillä "tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei". Olen huomannut, että minun varsinainen osuuteni pelastumistapahtumassa on enimmäkseen vain vastaan hangoittelemista. Enkä minä siltikään ole ollenkaan hukassa, vaan elämässä sisällä, sillä "Kristus Jeesus voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat". Pelastuminen ja perille pääsy ovatkin sataprosenttisesti rakkaan Herramme työtä; me, sinä ja minä, olemme vain aivan ihanasti ja lujasti sen työn kohteina. 

Juuri tuohon Kristuksen täydelliseen pelastustyöhön Leminen palaa kirjassa uudestaan ja uudestaan. Hän toteaa, että lepo Kristuksen täytetyssä työssä on jotain, mihin ei kiivetä, vaan pudotaan. 

Leminen jakaa lohdullista armon sanaa heikoille ja huonoille vaeltajille. Hän kertoo, miten Jeesuksen veri on se avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan, joka on avoin myös alati lankeileville uskoville, jotka häpeilevät heikkouksiaan ja itkevät muuttumattomuuttaan, turmelustaan ja mahdottomuuttaan. Kirja muistuttaa, että juuri tällaisina raadollisina ihmisinä me olemme Jumalan valtavan rakkauden kohteita. Armo kuuluu sulle juuri! 

Vielä muutama ote kirjan eri luvuista: 

Kokemani ydin on tässä: olen alkanut todella tajuta, ettei Kristus olekaan taakan antaja, kuten matkan varrella olen joskus luullut, vaan taakan kantaja

Hän, joka ottaa lukuun kukat ja linnut ja koko olevaisen, pitää yhtä ihmistä kaikessa tämän raihnaisuudessakin koko universumin arvokkaimpana olentona. 

Kun joku on Kristuksessa, hän on kaikissa tilanteissa, keskenkasvuisenakin, täydellisesti pelastettu. Hänen asemansa ei heilu eikä järky, vaikka kehitys on kesken, vaikka tunnetilat vaihtelevat, vaikka uskoessaankin joutuu sanomaan: "Minä uskon, auta minun epäuskoani." 

Jos armo on kadoksissa, Erkki Lemisen kirjojen äärellä sitä voi alkaa aavistella: avaraa, ihmeellistä, ihanaa armoa, joka sulkee juuri sinut rakastavan taivaallisen Isäsi syliin. 

Karas-Sana 1987, 4. painos 
1. painos 1982 
137 sivua 
Kansi: Osmo Omenamäki 

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Irja Hiironniemi: Laula ruohossa, tuuli


Palataan takaisin toisten kirjoittamiin runoihin. Irja Hiironniemi on yksi lempirunoilijoistani. Kirjan takakannen mukaan tämän kokoelman pääteemoina ovat suru ja ylösnousemus, lumi ja rakkaus. Itse tiivistäisin niin, että edellisessä lukemassani Hiironniemen teoksessa Huuda minut kotiin oli paljon rakkausrunoja ja vain vähän selkeästi kristillisiä teemoja. Laula ruohossa, tuuli puolestaan sisältää melko paljon kristillistä sanomaa ja huomattavasti vähemmän rakkausrunoja. Mutta on niitäkin. 

Hiironniemen runot kuvaavat aina kauniisti myös luontoa. Tämän kirjan runoissa Jumala on kirkkaasti läsnä luomassaan luonnossa, kuten lyhyessä runossa Askelkin

Katson vettä: 
miten välkähtääkään 
maailman Vapahtajan askel. 

Runossa Rakas planeetta, maa on tällä hetkellä ajankohtaista lokakuista tunnelmaa: 

Täällä minäkin hyväilen aamujasi, 
lokakuun himmeitä värejä 
- unien lempeitä sisaria, 
Jumalan näkymätöntä kättä - 
aarteita, joita ei voi menettää. 

Tuon runon lopussa ovat myös (huutomerkin kanssa) kokoelmalle nimen antaneet sanat: laula ruohossa, tuuli! 

Kirjassa on myös suruaiheisia runoja, mutta jopa niissä saattaa olla valoisia sävyjä, esimerkiksi: Isä on kuollut, mutta hän nousee ylös. / Miksi emme puhu siitä ilosta? Toisessa isäaiheisessa runossa Unessa vaikka Hiironniemi rukoilee niin kuin voisin itsekin rukoilla: 

Jeesus, unikkopelloiltasi tallaa sydämeeni suora tie 
ja - unessa vaikka, isääni tapaamaan minua vie. 

Minua on aina ennenkin ihastuttanut se, miten paljon iloa ja valoa Hiironniemen runoista säteilee. Samoin luottamusta hyvään Jumalaan, rakastavaan Isään. Runossa Kevyt, jossa puhutaan ehtoollisesta ja anteeksiantamuksesta, on myös sitä takakannessa mainittua lumiteemaa - ja iloa. Runo loppuu näin: 

Säihkyvä hanki 
- Jumalan kimaltava uni pakkasten maassa - 
on kuva minun ilostani Kristuksessa 
ja vapaudestani, 
kun Isäni suudelma otsallani 
nousen palvelemaan. 

Kirjan rakkausrunot ovat myös herkkiä ja koskettavia. Vaikuttava on esimerkiksi Kohtaamisen jälkeen

Tulen rakastetun luota. 
Etsin koivun vilvoittavan helman. 
Jalkani alla tähdet kohoavat linnunradalle. 
Maa huohottaa väkevänä. 
Sen kyyneleet kimaltavat kaikkialla. 
Ei mahdu multaan ei silmiin ei rintaan 
tämä tuoksu, sarastus, tämä kiihkeä ylistys. 
Avaa kätesi, Kaikkivaltias! 
Satakertaisesti vastaamme sanaasi: Tulkoon.  


Herättäjä-Yhdistys 1978 
78 sivua 
Kansi Heikki Maunula, valokuva Kalevi A. Mäkinen 

Oodi syksylle ja keskeneräisyydelle


Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat olla rohkeasti keskeneräisiä ja esimerkiksi jakaa maailmalle keskeneräisiä runojaan. Koska minusta ei koskaan tule täydellistä kirjoittajaa, en ole hirveästi pyrkinyt esittelemään runojani kenellekään. Yleensä niitä kannattaa esitellä sellaisille, jotka eivät itse kirjoita, koska heidän mielestään kaikki on aina hyvää, kunhan on muutama sana peräkkäin :) Ne, jotka kirjoittavat itsekin, ovat aina minua parempia, näkevät tekstieni haparoivan kliseisyyden, kuluneet kielikuvat, ontuvat sanamuodot jne. jne... ja katsovat minua säälien ylhäältä alaspäin. 

Mutta ei se mitään! Ajattelin tulla ulos kaapista keskeneräisenä ihmisenä / kirjoittajana ja jakaa syksyn kunniaksi muutaman oman runoni. Tämä on ylistyslaulu keskeneräisyydelle! Onhan se kuitenkin myös sellainen riskinotto, että saatan poistaa tämän postauksen täältä hetkenä minä hyvänsä, koska omaa keskeneräisyyttä on kyllä hirveän vaikea hyväksyä. 

Syksyn lapsi kun olen - syys-lokakuussa energisimmilläni (kunnes sammun täysin marraskuun tullen) ja ruskan värit lempivärejäni - niin tässäpä muutama syysruno. Koska niitä ei ole monta, lopuksi tulee vielä yksi sururuno viime kesältä ja viimeisenä itselleni tärkeä vanha runo vuosien takaa.  


Ruska: 
lähtöjuhla 
ennen pimeää  


Minäkin hehkun 
minäkin loistan 
olen irti, tuulessa 
leijun kohti 
pimeää 


Tänäänkin olet olemassa:  
punakeltainen hehku 
sumuverhon kätköissä. 
Tahtoisin kerätä sylin täyteen 
syksyn lehtiä 
muistaakseni 
että olet. 



Kun katseesi sammui, 
hiirenkorvien hauras suru 
hukkui lumen syvyyteen. 
Äänetön oli metsä,   
vaienneet sen laulut 
ja jäätä minussa 
kaikki tukala helle. 


unelmat ovat lasinsiruja 
vaikea uskoa vaikka 
kantaa helmeä sisällään 

*

Kun selasin vanhoja tekstejäni, huomasin, että siellä oli aika kiinnostavia mielenterveysaiheisia runoja, joita en enää itsekään ollut muistanut. Muistaakseni joskus loppuvuodesta (marraskuussa?) on tavattu viettää mielenterveysviikkoa. Jos ette lynkkaa minua jo nyt ja jos satun uskaltamaan, saattaisin jakaa niitä silloin. Mutta en vanno mitään! 

P. S. Yritän kyllä saarnata itselleni, että pöytälaatikkokirjoittajillakin on varmasti oikeus olla olemassa. Ei kai kaiken tarvitse olla suurta taidetta? Miksi itseään pitäisi verrata Nobel- ja Finlandia-tasoisiin kirjoittajiin? 

lauantai 2. lokakuuta 2021

Mikko Kalajoki: Velkakirja


Olen jo pitkään aikonut tutustua Mikko Kalajoen romaaneihin, mutta aikomukseksi se oli toistaiseksi jäänyt. Kunnes tänä syksynä kuulin Velkakirjasta, ja tajusin hetkeni koittaneen. Tällä kertaa kyseessä on jännäri, ja se sai minut kiinnostumaan tosissani. 

Urheiluvälinekauppias Reijo Härmistö on pulassa, kun myynti ei suju niin kuin pitäisi, ja vaimo Terhi tekee kuitenkin jatkuvasti kalliita hankintoja, haaveilee huvilasta saaristossa ja muusta ylellisestä elämästä. Vaimolla tuntuu olevan luja usko siihen, että rahaa on. 

Mutta kun ei ole. Mistä Reijo sitä nyt hankkii velkojensa maksuun ja vielä vaimonkin tarpeisiin? Hän sekaantuu yhä syvemmälle hämäriin bisneksiin yrittäessään pelastaa nahkansa. Velat kasvavat ja velkojan kärsivällisyys alkaa loppua. Kyseinen mies ei itsekään ole mikään pyhäkoulupoika, vaan uhkailee Reijoa vakavilla seurauksilla, jos rahaa ei ala tulla. 

Eikä tässä vielä kaikki. Reijo on pulassa myös laivalla tapaamansa Pihlan, pakkomielteisen nuoren naisen kanssa. Muutamasta kiihkeästä tapaamisesta Pihla on saanut käsityksen, että tämä on vakava suhde ja että kohta Reijo varmasti jättää vaimonsa. Kun Reijo ei pidä yhteyttä ja vastaa viesteihin lyhyesti tai ei ollenkaan, Pihla tuumii, että mieshän on kiireinen yrittäjä, joka pitää nyt vain matalaa profiilia, kunnes kertoo vaimolle heidän suhteestaan ja eroaa. Sitä odotellessaan Pihla elättelee ruusuisia kuvitelmia Reijon ja hänen yhteisestä tulevaisuudesta. 

Pihlalla on henkisiä ongelmia; hänellä on vaikea äitisuhde ja syömishäiriö. Pihla käykin vertaistukiryhmässä, vaikka ei tunnu olevan siitä erityisen innoissaan. Tärkeintä hänelle on "iltavuoro": joka ilta hän istuu retkijakkarallaan Reijon kodin lähistöllä ja pimeyden turvin tarkkailee perheen elämää kiikarilla. Tämä onnistuu hyvin, koska alakerran ikkunoissa ei ole ollenkaan verhoja; sijaitseehan talo rauhallisella paikalla. 

Kirjan kolmas kertoja on joku nimetön, tasapainoton henkilö, hän, jonka osuus kerrotaan aina kursiivilla. Hänellä on rankka menneisyys, ja hän tarkkailee sekä Pihlaa että Reijoa. Mitä tuolla ihmisellä on mielessään? 

Ruumiita on ainakin luvassa, ja heti kirjan alussa paljastetaan, että isänpäivänä Reijo Härmistö löydetään makaamasta kaislikossa siisti reikä kaulassaan. Tämän kertominen ei siis ole spoilausta. Lukijalle jää jännitettäväksi se, kuka, koska ja miten tappaa Reijon. Miten tilanne ajautuu tuohon pisteeseen? 

Luulin jo, ettei minua yllätetä, mutta lopulta Kalajoki onnistui kuitenkin yllättämään. Tarina oli myös hyvin koukuttava, ja nautin suuresti Kalajoen sanailusta, joka on todellista verbaalista ilotulitusta täynnä ironiaa ja mustaa huumoria. Tämän jälkeen olenkin ehdottoman kiinnostunut tutustumaan myös hänen aikaisempiin teoksiinsa. 

Olisin halunnut jakaa jonkin mehevän otteen kirjasta, koska niitä siinä todella riitti. Mutta joskus sitä jää niin tarinan pauloihin, ettei ehdi valikoida mitään otteita, vaan uppoutuu aivan täysillä lukemaansa ja unohtaa kaiken muun. Luinkin Velkakirjan eilen melkein yhdeltä istumalta. 

Otava 2021 
320 sivua 
Kansi: Piia Aho 

Kirjasta muualla: