keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Oodi syksylle ja keskeneräisyydelle


Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat olla rohkeasti keskeneräisiä ja esimerkiksi jakaa maailmalle keskeneräisiä runojaan. Koska minusta ei koskaan tule täydellistä kirjoittajaa, en ole hirveästi pyrkinyt esittelemään runojani kenellekään. Yleensä niitä kannattaa esitellä sellaisille, jotka eivät itse kirjoita, koska heidän mielestään kaikki on aina hyvää, kunhan on muutama sana peräkkäin :) Ne, jotka kirjoittavat itsekin, ovat aina minua parempia, näkevät tekstieni haparoivan kliseisyyden, kuluneet kielikuvat, ontuvat sanamuodot jne. jne... ja katsovat minua säälien ylhäältä alaspäin. 

Mutta ei se mitään! Ajattelin tulla ulos kaapista keskeneräisenä ihmisenä / kirjoittajana ja jakaa syksyn kunniaksi muutaman oman runoni. Tämä on ylistyslaulu keskeneräisyydelle! Onhan se kuitenkin myös sellainen riskinotto, että saatan poistaa tämän postauksen täältä hetkenä minä hyvänsä, koska omaa keskeneräisyyttä on kyllä hirveän vaikea hyväksyä. 

Syksyn lapsi kun olen - syys-lokakuussa energisimmilläni (kunnes sammun täysin marraskuun tullen) ja ruskan värit lempivärejäni - niin tässäpä muutama syysruno. Koska niitä ei ole monta, lopuksi tulee vielä yksi sururuno viime kesältä ja viimeisenä itselleni tärkeä vanha runo vuosien takaa.  


Ruska: 
lähtöjuhla 
ennen pimeää  


Minäkin hehkun 
minäkin loistan 
olen irti, tuulessa 
leijun kohti 
pimeää 


Tänäänkin olet olemassa:  
punakeltainen hehku 
sumuverhon kätköissä. 
Tahtoisin kerätä sylin täyteen 
syksyn lehtiä 
muistaakseni 
että olet. 



Kun katseesi sammui, 
hiirenkorvien hauras suru 
hukkui lumen syvyyteen. 
Äänetön oli metsä,   
vaienneet sen laulut 
ja jäätä minussa 
kaikki tukala helle. 


unelmat ovat lasinsiruja 
vaikea uskoa vaikka 
kantaa helmeä sisällään 

*

Kun selasin vanhoja tekstejäni, huomasin, että siellä oli aika kiinnostavia mielenterveysaiheisia runoja, joita en enää itsekään ollut muistanut. Muistaakseni joskus loppuvuodesta (marraskuussa?) on tavattu viettää mielenterveysviikkoa. Jos ette lynkkaa minua jo nyt ja jos satun uskaltamaan, saattaisin jakaa niitä silloin. Mutta en vanno mitään! 

P. S. Yritän kyllä saarnata itselleni, että pöytälaatikkokirjoittajillakin on varmasti oikeus olla olemassa. Ei kai kaiken tarvitse olla suurta taidetta? Miksi itseään pitäisi verrata Nobel- ja Finlandia-tasoisiin kirjoittajiin? 

14 kommenttia:

  1. Minäkin pidin näistä! Kauniita kielikuvia. :)

    VastaaPoista
  2. Kynnys julkaista omia runoja on välillä vuoriston kokonen. Mulla on aina jotenkin niin haavoittuvainen olo omien luomusten kanssa. Pidin sun runoista ja katon alhaalta ylöspäin, jos yhtään lohduttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, vastasin juuri kommenttiisi, mutta julkaiseminen ei onnistunut. Uusi yritys... Joo, kyllä sitä on tosi haavoittuvainen omia runoja jakaessaan, se on kuin avaisi sielunsa toisten kritisoitavaksi. Ja pitihän tässä tarkkaan valita vähiten noloja ja vähiten henkilökohtaisia runoja jaettaviksi... Löytyisi multa todella säälittäviäkin tekeleitä, varmaan enemmistö on niitä. Äläkä sinä katso alhaalta ylöspäin, vaan luota itseesi ja kykyihisi! ❤

      Poista
  3. Kiitos kauniista avauksestasi ja kunnioitukseni rohkeudestasi, koskettavia ja herkkiä runoja!!

    Keskeneräisyys: mikä armoitettu asia! Oli suuri helpotus kymmenkunta vuotta sitten, kun pitkän talvimatkan paluuaamuna istuin yksikseni parvekkeella katselleen aaltojen liikettä ja maininkien rantaan vyörymistä sekä salaman välähdyksen lailla oivalsin, että sekä maailma että minä itse tulemme jäämään keskeneräisiksi tässä olevaisessa ja että hyvä niin.

    Näin ollen on aina uutta opittavaa, kehitettävää, kokemuksia ja löydettävää edessäpäin, se innostaa. Olisi todella ankeaa ja näköalatonta elää siinä "totuudessa" , että kaikki minä itse mukaan lukien olemme valmiita, eikös?

    Pidä lujasti kiinni tästä voimavarasta, kanna helmeä sisälläsi ja anna sen hehkua. Sinulla on kaikki edellytykset siihen. Sylin täydeltä syksyn väriloistoisia lehtiä syliisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos sinulle Takkutukka taas kerran niin kauniista sanoistasi! ❤ Tässähän menee ihan sanattomaksi. Keskeneräisyytensä hyväksyminen on helpottavaa, onneksi meidän ei tarvitse olla valmiita eikä tulla valmiiksi. Sinulla on myös sisälläsi ainutlaatuinen helmi, siis anna valosi loistaa, kuten olet niin kauniisti loistanut jo tähänkin asti! Sylin täydeltä syksyn väriloistoa päiviisi! ❤

      Poista
  4. kirjis

    imaisin nuo sisääni.
    Kirjastoluokka 82 kiinnostaa aina.
    Vakuudeksi:
    https://hikkaj.blogspot.com/2014/06/taide-on-sairaus-puhdistuslaitos.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä 82 on aina yhtä hyvä ja inspiroiva luokka. Käykäämme sitä läpi ahkerasti, kuten tähänkin asti olemme tehneet!

      Poista
  5. Kauniita sanoja. Itse vasta harjoittelen runojen lukemista :-)

    VastaaPoista
  6. Runosi ovat herkkiä ja kauniita, sekä syksyä kuvaavat että tuo sururuno. Ei me koskaan valmiiksi tulla, mutta ei se mitään. Se on inhimillistä. Julkaise vaan lisää runojasi! Luin nykyrunoutta ahkerasti pari vuotta, mutta korona toi stopin. Ehkä joskus taas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta ❤ Ehkä voisin uskaltautua jakamaan runojani toistekin. Hyvä vain, ettei tullakaan koskaan valmiiksi. Keskeneräisenä on hyvä olla. Sinullahan taisi tosiaan olla ne runosunnuntaitkin blogissasi. Jatka runouden parissa sitten kun taas siltä tuntuu.

      Poista