Johanna Elomaa: Prinsessan pako

Tiina Jauhiaisen ja Dubain prinsessa Latifan uskomaton matka kohti vapautta  

Tässä blogini ensimmäinen vuoden 2022 uutuuskirja. Tapaus, josta on kyllä kuullut ja lukenut, mutta paljon tarkemman ja yksityiskohtaisemman kuvan tuosta kaikesta sain nyt tästä kirjasta. Prinsessan pako auttaa ymmärtämään Latifan tapausta ja Dubain tilannetta pintaa syvemmältä, joten siihen kannattaa ehdottomasti tutustua. Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, ei edes Dubai, jota monet länsimaalaiset pitävät niin edistyksellisenä ja turvallisena paikkana. 

Tiina Jauhiainen työskenteli Dubaissa 17 vuotta. Capoeira-harrastuksen myötä Jauhiaiseen otti yhteyttä Dubain hallitsijan, sheikki Muhammadin tytär, prinsessa Latifa, joka pyysi häneltä yksityistunteja. Tätä kautta he tutustuivat toisiinsa, ja lopulta heistä tuli toistensa parhaat ystävät. 

Jossain vaiheessa Latifa lopulta avautui ystävälleen ja kertoi järkyttävästä kohtelusta, jota hän ja Shamsa-sisar olivat saaneet osakseen perheen taholta. Dubaissa holhoojalla on oikeus rankaista huollettavaansa parhaaksi katsomallaan tavalla, ja niin oli sheikki Muhammad todellakin tehnyt. Eipä ole naisella paljon arvoa, kun häntä voi noin kohdella. Sheikin keinovalikoimaan kuuluivat nimittäin vangitseminen ja psyykenlääkkeillä turruttaminen. Monenlaisesta miesten harjoittamasta naisten kaltoinkohtelusta olen kuullut, mutta tämä oli uutta. Aivan käsittämätöntä. 

Sikäläisen naisen asema on tosiaan kiinni siitä, millainen holhooja hänellä sattuu olemaan. Latifa pyysikin Tiina Jauhiaiselta apua pakomatkan järjestämiseen. Prinsessa ei voisi koskaan olla vapaa Dubaissa, ja hän halusi sieltä pois. Jauhiainen oli heti valmis auttamaan, ja järjestelyt alkoivat. 

Itse pakomatkasta oli pelottavaa lukea, kun tiesi jo etukäteen, että  naiset jäisivät kiinni. Miten heitä sitten kohdeltaisiin? Tiina Jauhiainenkin joutui terroristeille tarkoitettuun vankilaan, mutta pääsi onneksi sieltä pois. Mutta mitä tapahtui Latifalle? 

Kirja kertoo, miten Latifan kohtaloa yritettiin jälkeenpäin selvittää. Jauhiaisesta tuli Latifan tapauksen myötä naisten oikeuksien puolesta taisteleva ihmisoikeusaktivisti. Hän on ollut pakomatkankin jälkeen mukana taistelemassa Latifan vapauden puolesta. 

Mutta entä Latifa? Millaista hänellä oli vankeudessa? Pääsikö hän lopulta oikeasti vapaaksi vai onko maailmalle vain haluttu antaa sellainen kuva? 

Kirja on kiinnostava kuvaus siitä, mitä kimaltelevan julkisivun takainen todellisuus voi olla Dubaissa. Siellä sharia-lait eivät koske vain paikallisia, vaan myös ulkomaalaisia asukkaita. Esimerkiksi eräs norjalaisnainen tuomittiin vankeuteen, kun hän meni kertomaan poliisille tulleensa raiskatuksi. Raiskattu nainenhan ei ole uhri, vaan syyllinen. Mediahuomion takia tuo nainen kyllä armahdettiin, mutta joka tapauksessa ihmisoikeustilanne, sananvapaus ja naisen asema ovat siellä huonolla tolalla (vaikkakin viime vuosina on tehty joitain lakimuutoksia parempaan suuntaan). 

Jopa sosiaalisessa mediassa yksityisviestejä myöten joutuu olemaan todella tarkkana siitä, mitä julkaisee. Eräs brittiläinen nainen pidätettiin, kun hän oli julkaissut Facebookissa loukkaavia kommentteja ex-miehestään ja tämän uudesta vaimosta. Se oli laitonta, koska sitä pidettiin kunnianloukkauksena. Toista brittinaista puolestaan odotti kahden vuoden vankeustuomio, koska hän oli kiroillut WhatsApp-viestissä kämppäkaverilleen. Julkinen kiroileminenkin kun on rikos. Jo nämä esimerkit kertonevat jotain paikallisista oloista. 

Kuitenkin länsimaalaiset somevaikuttajat ovat valmiita kehumaan Dubaita ilmaista illallista tai kynsihoitoa vastaan, kertoo Tiina Jauhiainen. Eräskin brittinainen mainosti kuulemma somessa Dubaita maailman turvallisimpana paikkana naisille asuttuaan siellä vain muutaman viikon. 

On surullista, jos Latifa, joka haluaisi vain elää vapaana tavallisen ihmisen elämää, on ikuisiksi ajoiksi tuomittu kultaiseen häkkiinsä hallitsijaisänsä mielivallan alle. 

Suhtaudun tulevaisuuteen positiivisesti. En odota sen olevan helppoa, mikään ei ole helppoa, mutta odotan, että se olisi uusi luku elämässäni. Sellainen, jossa minulla on oma ääni. Jossa minun ei tarvitse olla hiljaa. Voin puhua siitä, mitä minulle ja sisarelleni tapahtui. 

  En tiedä millaista se tulee olemaan. Herätä aamulla ja ajatella, että voin tehdä tänään mitä tahdon, mennä minne haluan. Minulla olisi kaikki mahdollisuudet - ihan niin kuin kenellä tahansa. 

Ote Latifan videosta, jonka hän kuvasi ennen pakomatkaa helmikuussa 2018 

WSOY 2022 

242 sivua 

Graafinen suunnittelu Mika Tuominen 

Zoya's Story - An Afghan Woman's Struggle for Freedom

 By Zoya with John Follain and Rita Cristofari 

Löysin tämän kirjan kerran kirjaston ota/jätä -korista. En kuitenkaan saanut sitä luettua pitkään aikaan, koska vaikka kirja kiinnosti minua, toisaalta myös pelkäsin miten rankka se voisi olla, kun kysymyksessä on Afganistan, talibanit ja kaikki niihin liittyvä. Onneksi aloin kuitenkin vihdoin lukea, koska Zoyan tarina oli todella kiinnostava. 

Zoya on kirjan päähenkilön peitenimi. Hän ei esiintynyt peitenimellä pelkästään kirjassa, vaan myös elävässä elämässä, koska hän oli mukana maanalaisessa järjestössä, joka taisteli naisten oikeuksien puolesta, ja se oli vaarallista työtä, josta saattoi joutua maksamaan omalla hengellään, jos jäi kiinni. 

Kirjan ilmestyessä vuonna 2002 Zoya oli vasta 23-vuotias, mutta mitä kaikkea hän olikaan jo kokenut. Maassa oli ainainen sotatila; Zoyan lapsuudessa Afganistan oli venäläisten miehittämä. Hänen vanhempansa tekivät kumpikin salaista työtä, josta ei Zoyalle kerrottu, mutta kahdeksanvuotiaana hän sai sitten tietää, että äiti oli mukana RAWA:ssa (Revolutionary Association of the Women of Afghanistan). Työ oli vaarallista ja muuttui entistä vaarallisemmaksi, kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista, ja äärimuslimit tulivat valtaan. 

Niin sitten kävikin, että kun Zoya oli vielä lapsi, hänen molemmat vanhempansa tapettiin. Tilanne Afganistanissa oli muutenkin käynyt entistä pahemmaksi, joten Zoya pakeni isoäitinsä kanssa Pakistaniin ja pääsi siellä RAWA:n ylläpitämään tyttökouluun, jossa tytöille opetettiin muun ohella naisten oikeuksiin liittyviä asioita. 

Kun Zoyan vanhemmat oli tapettu, hän vannoi itselleen, että kostaisi heidän kuolemansa: 

One night soon after their disappearance, I swore that I would avenge them, not only my parents but all those people who had been killed without anyone knowing where, how, or why they had died. I would not avenge them with a Kalashnikov but by fighting for the same cause Mother had fought for. 

Kun Zoya oli käynyt tarpeeksi pitkästi koulua Pakistanissa, hän pääsikin jatkamaan äitinsä taistelua RAWA:n työntekijänä. Hän levitti tietoa, teki matkoja Afganistaniin, kävi länsimaissa pitämässä puheita ja työskenteli myöhemmin afgaanipakolaisten leirillä Pakistanissa. Kaikki tämä 23 vuoden ikään mennessä. 

Ja kun talibanit nousivat valtaan Afganistanissa, kaikki järjestön työntekijät joutuivat tietysti heidän tappolistalleen, joten työ oli entistä vaarallisempaa. Mitä talibaneihin tulee, kyllä kirjassa todella kerrottiin myös niistä heidän julmuuksistaan, joita pelkäsin. Heidän tekemänsä hirveydet ylittävät ymmärryksen. Se kaikki on jotain niin käsittämätöntä ja järkyttävää, etteivät mitkään sanat riitä sitä kuvaamaan. 

Joka tapauksessa Zoya's Story oli todella antoisa lukuelämys, varsinkin koska se kuvasi taistelua Afganistanin naisten oikeuksien puolesta. Jos löydät tämän kirjan jostain, niin kannattaa tutustua! 

Itse jäin miettimään, että mitähän Zoyalle ja tuolle järjestölle nykyään kuuluu, mutta ainakaan vielä en jaksanut googlailla. 

Kirjaa oli muuten miellyttävä lukea, koska siinä on harva riviväli ja mukavan kokoinen fontti. Ainakin itse koen tiheän rivivälin ja pienen fontin tosi rasittavana luettavana. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa on, että se on painettu happovapaalle paperille. 

William Morrow / HarperCollins Publishers 2002 

239 sivua 

Kannen suunnittelu Michelle Caplan 

Kannen kuva Nick Cornish/Sunday Times, London 

Leymah Gbowee: Meissä on voimaa - Liberialaisesta kansalaisaktivistista Nobel-voittajaksi

 

Suomentanut Kirsi Luoma 

Liberia on yksi niistä maista, joista en ollut koskaan lukenut mitään - enkä juuri kuullutkaan - joten kiinnostuin heti, kun löysin tämän rauhannobelisti Leymah Gboween kirjan kirpputorilta. Kirjastossa olin kyllä nähnyt Ellen Johnson Sirleafin kirjan Tästä tytöstä tulee jotakin, ja olin suunnitellut sen lukemista, mutta toistaiseksi se on jäänyt suunnitelman asteelle. 

Leymah Gbowee ja Liberian ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2011 yhdessä erään jemeniläisen naisen kanssa, joka oli arabikevään voimahahmo. 

Jos Liberian sisällissota on joskus ollut uutisissa, niin sitä en kyllä muista. Mutta tuskin se niin paljon huomiota on Suomessa saanutkaan kuin lännen kannalta "merkittävämpien" maiden konfliktit. Joka tapauksessa tässä kirjassa Leymah Gbowee kertoo tuosta neljätoista vuotta kestäneestä hirveästä sodasta, joka katkaisi hänen nuoruutensa. 

Gbowee oli sodan alkaessa aivan tavallinen nuori nainen. Hän kertoo hyvin koskettavasti ja mukaansatempaavasti niin omasta henkilökohtaisesta elämästään kuin sodan eri vaiheista. Gbowee ei mässäile kauheuksilla, mutta kertoo niitä kyllä. Ihmisille tapahtui todella järkyttäviä asioita. Naisia raiskattiin, lapsia saatettiin kaapata vaikka koulumatkalta ja pakottaa sotilaiksi. 

Seitsemäntoistavuotias ei yleensä pohdiskele kuolemaa, ei varsinkaan omaansa. Nyt kuolema väijyi kuitenkin kaikkialla, ja tajusin, että oma vuoroni voisi olla koska vain. Luonamme poikenneet ystävät kertoivat, että yksi yliopiston opettajistani ja koko hänen perheensä oli surmattu. Että perhetuttujen tyttäret oli raiskattu. Että eräs tuntemani poika oli tapettu tarkastuspisteelle, koska joku sotilas oli iskenyt silmänsä hänen upouusiin lenkkitossuihinsa ja halunnut ne itselleen. 

Leymah Gbowee päätyi väkivaltaisen miehen vaimoksi ja synnytti tälle monta lasta. Kaiken tämän keskellä uteliaisuuteni kasvoi. Miten tästä tuntemattomasta naisesta sitten tuli niin merkittävä henkilö, että hänen johtamansa naisliike sai sodan vihdoin loppumaan Liberiassa? Siihen kysymykseen kirja vastaa seikkaperäisesti. 

Syntyi todellakin naisten liike, joka halusi toimia, koska miehet eivät näyttäneet saavan rauhaa aikaan, vaan tilanne vain paheni pahenemistaan. Kun naiset saivat sanan leviämään yhä laajemmalle, he uskaltautuivat uhmaamaan presidentti Charles Tayloria, joka olisi voinut tukahduttaa kaikki mielenosoitukset väkivaltaisesti. Mutta koska nyt mielenosoittajat olivat naisia valkoisissaan, he saivat jatkaa päivästä toiseen. 

Pian ilmoitettiin, että Charles Taylor oli lähtenyt kotoaan ja ajaisi kohta ohitsemme. Oli se hetki päivästä, kun kaikkien tiellä kulkijoiden oli määrä kääntyä selin, tai heidät voitaisiin ampua. Ilman erillistä päätöstä naiset nousivat, siirtyivät tienvarteen ja seisoivat kasvot presidentin saattuetta kohti kannatellen valtavaa banderollia: LIBERIAN NAISET TAHTOVAT RAUHAA! NYT! 

  Taylor hidasti kohdallamme muttei pysähtynyt. Tiesin, että hän oli nähnyt meidät. Nähnyt, kuinka paljon meitä oli. 

Ei rauha tietenkään ihan sormia napsauttamalla syntynyt. Paljon naisten piti tehdä töitä ennen kuin se toteutui. Yhtenä aseena heillä oli jopa seksilakko, mutta todelliset tulokset syntyivät toki muilla keinoilla. Eikä rauhansopimus ollut päätepiste, vaan alku: siitä alkaen kansan pitäisi oppia unohtamaan vihanpito ja selviytyä jälleenrakennuksesta, valtavista psyykkisistä traumoista ja ties mistä kaikesta. 

Kun kirjan lukee, on vaikuttavaa nähdä se voima, joka naisten yhteisessä rintamassa oli. Että rauhanomaisin keinoin voitiin saada aikaan jotain noin suurta. Liberian naiset jatkoivat sitten tämän rauhantyön sanoman levittämistä muidenkin Afrikan maiden naisille. Leymah Gbowee oli tässä aktiivisesti mukana; hän oli löytänyt oman kutsumuksensa rauhantyöstä. 

Myös naisten aseman parantaminen oli tärkeä osa tätä työtä. Kun Liberiaan sitten valittiin naispresidentti, hänen kaudellaan naisten asiaa edistettiin monella tavalla. Toivottavasti se työ on jatkunut edelleen, vaikka nyt siellä taitaa taas olla mies presidenttinä. 

Ehkä en osaa sanoa muuta tästä kirjasta, mutta vaikuttava teos se todella on. Rohkaiseva esimerkki siitä, mitä aivan tavalliset ihmiset voivat saada aikaan. Ei tarvitse olla poliitikko voidakseen vaikuttaa. Jos Afrikka kiinnostaa, suosittelen lämpimästi! 

Like 2012 

306 sivua 

Alkuteos Mighty Be Our Powers: How Sisterhood, Prayer and Sex changed a Nation at War 2011 

Kannen kuva Michael Angelo 

Muissa blogeissa: 

Sivumerkkejä 

Mari A:n kirjablogi 

Kattona taivas 

Lukemaani 

Paula Harkki: Kadonnut Karibialla

Mari on päässyt avomiehensä Antin kanssa unelmalomalle Barbadokselle. Tarkoituksena on juhlistaa Antin nimitystä monikansallisen elintarvikejätti GoodFoodin tutkimusjohtajaksi. Oleskelu lomaparatiisissa ei kuitenkaan tunnu kovin auvoiselta, kun Antti on jatkuvasti oudon kireä, aivan erilainen kuin ennen.

Barbadoksella on paikalla monia GoodFoodin merkkihenkilöitä, ja alkaa vaikuttaa, että heillä on tekeillä jotain hämärää. Jotain he salailevat, menevät vaikeiksi Marin viattomasta kommentista, ja Antti suorastaan suuttuu Marille, jos tämä esittää kysymyksiä. Miehet tulevat myös oudon levottomiksi eräästä kukkamekkoisesta tytöstä. Mikä heitä vaivaa?

Samaan aikaan Outi Mäkinen-Douglas on matkustanut Lontoosta Helsinkiin, kun hänen vanhainkoti Iltaruskossa asuva äitinsä on taas saanut infarktin. Sen enempää Iltaruskon henkilökunta kuin Outikaan eivät saa kiinni Outin sisarta Helenaa, joka on lähtenyt aivan yllättäen talvilomalle Karibialle. Kaiken lisäksi Iltaruskossa tuntuu tapahtuvan kummia öiseen aikaan. Kuka siellä puuhastelee ja mitä?

Mari puolestaan on vuokrannut Helsingin-asuntonsa toimittaja Salli Saariselle, joka pääsee kiinnostavan jutun jäljille. Ruokajätti GoodFoodin toiminnassa tuntuu tosiaan olevan jotain epäilyttävää.

Kirjassa tulee sitten vastaan niin geenimaissia, hullun lehmän tautia kuin Creutzfeld-Jacobin tautia. Toisella puolella on koko joukko elintarvikebisneksessä toimivia pahiksia, joita vastaan Auringon lapset -niminen aktivistiryhmä taistelee. Aika karmeita asioita ruokajätin kiillotetun julkisivun takaa lopulta paljastuu.

Kiinnostava aihe kaikin puolin. Keskivaiheilla aloin kyllä hiukan tylsistyä, mutta onneksi jatkoin lukemista, koska loppua kohti tahti kiihtyy ja jännittävät käänteet seuraavat toistaan.

Mari ryntäsi käytävään, sulki portin. Oli vaikea saada lukkoa paikoilleen ja avainta lukkoon, sillä käytävä oli säkkipimeä. Siellä ei ollut yhtään ikkunaa. Jännitys teki käsistä kömpelöt. Tunnustelemalla löysi metalliset lenkit, joihin lukko piti pujottaa. Hänen kätensä vapisivat ja avaimet olivat pudota, niitä oli renkaassa kaksi. 
  Vielä painallus ja lukko napsahti kiinni. 
  Hän oli turvassa! Vaikka joku murtaisi talon ovet, hän olisi turvassa. Mari ryntäsi vessaan. Turvassa? hän mietti istuessaan. Täysin yksin tuhansien kilometrien päässä kotoa saaressa, jossa ei asu yhtään tuttua ihmistä, ja tappaja odottaa talon ulkopuolella. 

Siinä sivussa kirja ottaa myös kantaa siihen, miten kolmas maailma saa toimia teollisuusmaiden kaatopaikkana ja hyväksikäytettävänä.

Eikä tässä kaikki. Salli oli löytänyt jo aiemmin ihmisoikeusjärjestöjen sivuilta tietoja Afrikan kaakaoviljelmiltä. Papuja keräsivät lapset, joita pidettiin orjina. Kukas muu pellot omisti kuin GoodFood. 
  Salli nousi ja kaatoi roskakorinsa lattialle. Siinähän se aurinko hymyili ryppyisessä Nami Namin käärepaperissa. Hienoa, hänkin söi suklaata, jota piestyt lapset keräsivät näppärillä pikku käsillään. 

Luonnollisesti kiinnostavaa on myös päästä kirjan myötä nojatuolimatkalle Barbadokselle, josta en ollut tiennyt muuta kuin että se sijaitsee Karibialla. No nyt tiedän edes hiukan enemmän. Samalla tuli tehtyä uusi maabongaus henkilökohtaisessa maahaasteessani, johon olen kovin koukuttunut.

Otava 2006 
316 sivua 

P. S. Mitä tulee blogin tunnisteisiin, olen niiden kanssa pulassa mennen tullen. Jaoin nyt Latinalaisen Amerikan erikseen Etelä- ja Väli-Amerikaksi, koska tiedän kyllä, etteivät kaikki USA:n eteläpuoliset maat ole latinalaisia. Aikaisemmin olen lukenut Belizestä ja nyt Barbadoksesta, joista kumpikaan ei ole latinalainen. Yritän nyt elää tämän uuden jaon kanssa.

Paul Rusesabagina: Hotellinjohtaja

Olen joskus kauan sitten nähnyt Hotelli Ruanda -elokuvan, ja tässä kirjassa hotellinjohtaja itse kertoo oman tarinansa. Tarinan siitä, kuinka hän tarjosi Ruandan kansanmurhan aikana hotellissaan turvapaikan 1268 ihmiselle ja pelasti näin heidät. Toki hän ei itsekään ymmärrä, kuinka he lopulta onnistuivat pelastumaan kaikista uhkaavista tilanteista niin ettei hotelliin hyökätty, mutta niin kuitenkin kävi.

Muistin taas, miksi en enää jaksa lukea kovin paljon rankkoja kirjoja. Jos on olemassa rankka aihe, niin se on Ruandan kansanmurha! Mutta onneksi Rusesabagina tarjoaa pehmeän laskun kertomalla aluksi hiukan omasta lapsuudestaan ja kotiseudustaan, Ruandan kauniista luonnosta ja tavoista. Tapoihin on kuulunut esimerkiksi banaaniolut, jota on käytetty sovinnon juomana perinteisessä paikallistason oikeusjärjestelmässä.

Tämän jälkeen kirja kertoo taustaa kansanmurhalle, mikä onkin hyvä, koska minulla ei ollut siitä aiheesta tietoa, kuten ei varmasti kovin monella muullakaan suomalaisella, ellei ole erityisesti perehtynyt tähän aiheeseen. Kansanmurhaan johtavat syyt lähtevät jo siirtomaa-ajasta, jolloin eurooppalaiset harjoittivat hajota ja hallitse -politiikkaansa Ruandassa. He tekivät Rusesabaginan mukaan keinotekoisen ja täysin epätieteellisen jaon hutuihin ja tutseihin. Niistä ajoista kirja sitten etenee vähitellen kohti kohtalokasta vuotta 1994.

Kansanmurhan aikana Rusesabagina käytti hyödykseen kaiken puhetaitonsa, kaikki suhteensa ja hotellin alkoholivarastot lepytellessään vihollisia ja anoessaan apua niiltä, joilta sitä saattoi saada.

Muutenkin kirjan sanoma on muun muassa se, että sanat ovat voimakas ase. Niillä voi tehdä sekä pahaa että hyvää. Sanat olivat yksi voimakkaimmista aseista, jotka käynnistivät kansanmurhankin. Elokuussa 1993 Kigaliin oli perustettu uusi radioasema, joka oli muka riippumaton, mutta kansan tietämättä sen suurimpana omistajana oli itse presidentti. Aluksi kanavalta tuli viatonta ohjelmaa, mutta vähitellen yhä rankemmaksi käyvää tutsien vastaista vihapuhetta. Alettiin jopa mainita nimeltä aivan tavallisia tutseja ja väittää, että he ovat turvallisuusuhka koko yhteisölle. Lopulta radioasema jo aivan suoraan yllytti väkivaltaan tutseja vastaan.

Koska viha ja vihapuhe on pelottavan ajankohtaista myös nykypäivän Euroopassa, jaan otteen siihen liittyen:

Viesti hiipi kansalliseen tajuntaan hyvin hitaasti. Se ei tapahtunut yhdessä yössä. Emme heränneet yhtenä aamuna ja yhtäkkiä vain kuulleet propagandan tulvivan radiosta korviimme. Kaikki alkoi vaivihkaa ivallisesta kommentista, "torakka"-nimityksen huolettomasta viljelystä puheissa, lähes vitsinä heitetystä ehdotuksesta, jonka mukaan tutsit pitäisi lennättää takaisin Etiopiaan. Vie aikaa riisua kokonaiselta kansanosalta sen ihmisyys. Siinä vaaditaan harjaannusta, hidasta etenemistä, päivittäistä harjoitusta. Vähän niin kuin kuuluisassa sammakkoesimerkissä, jossa sammakko loikkaa välittömästi pois kiehuvasta vedestä, jos se heitetään sinne suin päin. Mutta jos se laitetaankin kylmään veteen, joka lämmitetään pikku hiljaa kiehuvaksi, sammakko kuolee kattilaan tajuamatta mitä oikein tapahtui. 

Kuten Rusesabaginakin toteaa, jotain tällaista voi tapahtua uudestaan missä tahansa. Ja pelottavaa on juuri se, miten viha, ennakkoluulot ja väkivallan ihannointi syötetään vähitellen kansan tajuntaan, kunnes siitä tulee normaalia. Aivan huomaamatta.

Netissä kerrotaan, että joidenkin ruandalaisten mukaan Rusesabagina valehtelee tässä kirjassa omasta roolistaan kansanmurhan aikana. En ota kantaa siihen, koska en tunne tosiasioita. Mutta Ruandan kaltaisessa tilanteessa yhtä hyvin ne Rusesabaginan mustamaalaajat voivat itse olla valehtelijoita. Kumpi tahansa osapuoli voi puhua totta tai valehdella.

Kirjastakin käy ilmi, että monet vihasivat Rusesabaginaa, ja siksi hänen oli lopulta paettava Belgiaan. Häntä on syytetty veljeilystä pahisten kanssa, mutta ainakin tästä kirjasta näkee selvästi, että hänen oli pakko mielistellä ketä tahansa taatakseen hotelliin paenneiden ihmisten turvallisuuden. Hän kirjoittaa, että ääriolosuhteissa ei ole varaa olla itse äärimmäinen.

Jokainen aiheesta kiinnostunut lukekoon kirjan (ja nettikirjoitukset) itse ja muodostakoon oman mielipiteensä. Puhutteleva ja pysäyttävä kirja joka tapauksessa. Toivottavasti myös mahdollisimman pitkälle totta, mitä pelastuneisiin tulee. Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään Rusesabaginan omasta toiminnasta, vaan se antaa myös paljon tietoa kansanmurhasta yleisesti.

Kirjan lopussa Rusesabagina kertoo myös, että oli monia muitakin, sekä tunnetuiksi tulleita että tuntemattomiksi jääneitä, jotka pelastivat useita tai muutamia ihmisiä kuolemalta kansanmurhan aikana. Kaikki eivät onneksi sentään antaneet propagandan täyttää itseään vihalla. Niin kuin kaikki eivät lähteneet natsienkaan kelkkaan Euroopassa. Onneksi aina joku uskaltaa uida myös vastavirtaan.

Hotellinjohtajaa on ollut mukana kirjoittamassa amerikkalainen toimittaja Tom Zoellner.

Bazar 2007 
269 sivua 
Alkuteos An Ordinary Man 2006 
Suomentanut Tiina Sjelvgren 
Päällys Gregory Mollica 
Kannen kuva Kevin Gass 
Suomenkielinen päällys Keski-Suomen Painotuote Oy 

Kirjasta muualla:

Anun ihmeelliset matkat
Kirja päivässä kaksi parhaassa
Voima

Kritiikkiä Rusesabaginasta:

Maailma.net 

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Joskus vuosia sitten olen lukenut Cecilia Samartinilta yhden tai kaksi romaania. Ainakin Noran & Alician olen lukenut varmasti, toinen on ehkä saattanut olla Señor Peregrino. Jostain syystä näistä ei ole kuitenkaan jäänyt minulle minkäänlaista muistikuvaa. Ilmeisesti en jäänyt fanittamaan Samartinia, koska en ole lukenut häntä sen jälkeen.

Nyt olen kuitenkin jo kauan ollut kiinnostunut hänen edellisestä suomennetusta romaanistaan, Kirottu kauneus, joka on jo muutaman kuukauden odottanut ihan omassa hyllyssäni. Naiset valkoisissa, joka ilmestyi suomeksi tänä syksynä, oli kuitenkin vielä kiinnostavampi, joten sen kanssa en jäänyt odottelemaan, vaan luin sen heti. Ja nyt Samartin kyllä teki vaikutuksen! Tämä romaani oli aivan huikea lukuelämys! Odotin paljon, enkä joutunut pettymään.

Kuuban pääkaupungissa Havannassa on toiminut vuodesta 2003 lähtien Naiset valkoisissa -protestiliike, jolle Euroopan parlamentti antoi Saharov-palkinnon mielipiteenvapaudesta vuonna 2005. Naiset ovat mielipidevankien omaisia, jotka marssivat joka sunnuntai jumalanpalveluksen jälkeen äänettöminä pitkin Havannan katuja valkoisissa vaatteissa, punainen kukka kädessä. Marssillaan he vastustavat toisinajattelijoiden epäoikeudenmukaisia vangitsemisia, mutta marssiminen asettaa luonnollisesti heidät itsensäkin vaaralle alttiiksi.

Yhdysvalloissa asuva Cecilia Samartin on itse ollut alle vuoden ikäinen joutuessaan pakenemaan perheensä kanssa Kuubasta. Tässä romaanissa hän kertoo synnyinmaansa tilanteesta ja Naiset valkoisissa -liikkeestä usean eri henkilön näkökulmasta. Eri näkökulmien kautta aiheesta syntyykin kiehtova, värikäs ja moniulotteinen tarina.

Doña Maria on 93-vuotias havannalainen vanhus. Hän elää omassa entisessä kotikartanossaan, joka on vallankumouksen jälkeen jaettu kymmenelle perheelle, joten hänellä itsellään on kotitalostaan hallussa enää yksi huone. Talo on tietenkin jo pahasti rapistunut, Kuubassa kun ollaan.

Nuori Sophie vierailee joka viikko tätinsä luona. Hän joutuu kuitenkin salailemaan sitä, että hänen lääkäri-isänsä Ernesto ei oikeasti ole ulkomaankomennuksella Venezuelassa, vaan on ollut jo monta kuukautta Combinado del Estessä, pahamaineisessa vankilassa Havannassa. Omaisia ei kuitenkaan päästetä tapaamaan Ernestoa, ja siksi hänen vaimonsa, Sophien äiti Silvia, osallistuu joka viikko naisten protestimarsseihin valkoisissaan. Tätäkään Marialle ei tietysti kerrota. Häntä yritetään säästää, koska pelätään, että hänen terveytensä ei kestäisi totuuden kuulemista.

"Epätoivo valtasi Silvian mielen aina, kun hänet käännytettiin pois, mutta toisaalta hän tiesi käännytyksen tarkoittavan, ettei Ernestoa ollut murrettu. Mies ei ollut kiistänyt uskoaan eikä kumonnut periaatteitaan vangitsijoitaan miellyttääkseen. Se oli hyvin outoa, tämä tunne että halusi samalla sekä kannustaa että itkeä. 
  Hän työnsi rukousnauhan takaisin tyynynsä alle ja kuvitteli itsensä savuhaituvaksi, joka leijui ulos ikkunasta ja kaupungin kattojen ylle. Hän näki Havannan vanhankaupungin poltetun oranssit tiilet ja kapeat mukulakivikadut, sitten El Vedadon leveät bulevardit, monumentit ja pilvenpiirtäjät. Aallonmurtajan tyylikkään kaaren takana meri hehkui syvän ikuista sineä. Esikaupunkien takana hän laskeutui Combinado del Estelle kuin höyrypilvi ja liukui ovien ali ja vartijoiden ohi. Hän leijui pitkin pimeitä käytäviä ja lopulta kaltereiden lomitse miehensä vankiselliin. Kuten joka yö hän kietoutui miehensä ympärille ja he olivat yhtä."

Vielä yksi näkökulma on jäljellä: vihainen ja fanaattinen Olga, joka on jäsenenä toisinajattelijoita vakoilevassa ja rankaisevassa komiteassa. Olga osallistuu myös valkoisissa marssivien naisten kulkueen sabotoimiseen ja on heti kirjan alussa sitomassa marssille osallistuvan Silvian puuhun ja viskomassa tervaa hänen päälleen.

Olga on todella ahdistava hahmo, mutta hänen kauttaan mukaan tulee myös systeemiä sokeasti ihailevan ja palvelevan henkilön näkökulma, mikä antaa tarinaan syvyyttä. Hänellä on myös mies, Carlos, joka inhoaa vaimonsa puuhia ja keskittyy itse lähinnä juomaan rommia. Lisäksi heillä on poika, Carlitos, joka pyöräilee kaupungilla ja etsii kaduilta aarteita, milloin mitäkin ihmisten poisheittämiä tavaroita.

Tarina on todella mukaansatempaava ja lopulta suorastaan jännittävä. Loppua kohti kuvioihin tulee myös yllätyksellisiä käänteitä. Kun en muista Samartinin aikaisemmista kirjoista mitään, en tiedä harrastaako hän yleensäkin yllätyksiä, mutta tässä niitä ainakin on. Lukemista on vaikea keskeyttää, kun haluaa koko ajan lukea "vielä seuraavan luvun ja vielä seuraavan". Jännittävyys ja yllätyksellisyys luovat trillerimäistä tunnelmaa. Ei voi tietää, miten kaikki päättyy, käykö henkilöille lopulta hyvin vai huonosti.

Lisäksi Samartin kirjoittaa kauniisti. Aihe on kyllä ahdistava, ja tekstissäkin ahdistavuutta on paikoitellen, esimerkiksi silloin kun kuvataan Erneston kokemuksia vankilassa. Mutta lisäksi mukana on ihmissuhteita, rakkauttakin, ja kaikki se kauniissa, joskin rapistuneessa Havannan kaupungissa. Jossain kohdassa Samartin toteaakin, että luonto on Kuubassa ainoa, joka ei ole menettänyt loistoaan.

Paikallisille Havanna ei ole sellainen paratiisi kuin turisteille. Samartin kirjoittaa:

"Mereltä oli noussut hellivä tuuli. Taivas oli mahdottoman sininen ja valkoiset pilvet leijuivat kuin valtavat purjealukset horisontin poikki. Silvia näki useita turisteja katselemassa merelle kauneuden lumoamina, mutta kuubalaiset eivät näyttäneet huomaavan tai välittävän. Oliko vuosikausia jatkuneen puutteen kasvattama apatia turruttanut heidän aistinsa? Olivatko ne lopullisesti mennyttä?"

Kauniin kielen sekä taitavan ihmissuhde- ja ihmiskuvauksen ansiosta kirjan jaksaa hyvin lukea, vaikka niitä ahdistaviakin kohtia ja tilanteita on. Suosittelen lämpimästi kaikille, joita Kuubaan sijoittuva tarina kiinnostaa! Varsinkin Latinalaisen Amerikan ystäville Naiset valkoisissa on herkullista luettavaa.

Bazar 2019
383 sivua
Alkuteos Ladies in White (2012)
Suomentanut Susanna Paarma
Suomenkielisen kannen suunnittelu Nic Oxby 

Malala Yousafzai & Christina Lamb: Minä olen Malala - Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa

Aioin pitää taukoa bloggaamisesta pahan iskiaksen takia, mutta olen yrittänyt liikuskella sen verran, että pahin kipu on helpottanut, ja yritän nyt kirjoittaa lyhyesti, jos osaan - mikä olisi kieltämättä minulle ihan terveellinen taito opeteltavaksi!

Todennäköisesti selkä ei kyllä kiitä tästä, mutta lusitaan seuraukset sitten jälkeenpäin...

Sain tällä viikolla kirjastosta varaamani Malala Yousafzain uuden kirjan Meidän oli paettava - Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita. Sen innostamana sain vihdoin luettua tämän hänen esikoisteoksensa Minä olen Malala - Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa. Kirja on odottanut lukuvuoroon pääsemistään hyllyssäni vuosien ajan. Nyt kun olen lukenut tämän, on kiva jatkaa Malalan uuden kirjan merkeissä.

Malala, josta tuli vuonna 2014 kaikkien aikojen nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saaja, syntyi Pakistaniin kuuluvassa Swatin laaksossa muistaakseni vuonna 1997. Hänen perheensä kuului Yousafzai-nimiseen pataaniheimoon, ja hänen varhaislapsuudessaan Swatin laakso oli ihana ja turvallinen paikka. Vaikka talibanit riehuivat Afganistanissa, Pakistanissa heitä ei tarvinnut pelätä.

Malalalla oli ihana isä, joka iloitsi hänen syntymästään, vaikka hän olikin tyttö, kun yleensä vain poikien syntymää tavattiin juhlia. Malalan isä oli myös aktiivinen koulutuksen puolestapuhuja, joka perusti itsekin koulun ja kampanjoi sen puolesta, että tytötkin saisivat käydä koulua. Niinpä Malalakin kävi koulua ja nautti siitä.

Kun Taliban sitten tuli myös Swatiin ja alkoi tehdä hirmutekojaan siellä, sekä isä että tytär olivat aktiivisia tyttöjen koulutuksen puolestapuhujia. Taliban tahtoi kieltää kaiken normaaliin elämään kuuluvan: CD:t, DVD:t, tanssin, musiikin, elokuvat - ja tietysti myös tyttöjen koulunkäynnin. He räjäyttivät satoja kouluja, pieksivät ihmisiä julkisesti, tappoivat ihmisiä mitä oudoimmista "rikoksista" syytettyinä ja veivät ruumiit torille kaikkien nähtäväksi. Swatilaisten elämä muuttui pelottavaksi.

Malala perheineen - ja koko heidän kaupunkinsa - joutui jo kerran lähtemään maan sisäisiksi pakolaisiksi. Kun he saivat palata kotiin, kaupunki oli pahoin tuhoutunut talibanien ja armeijan välisissä taisteluissa.

Koska Malala oli niin julkisesti kampanjoinut tyttöjen koulunkäynnin puolesta, hän joutui Talibanin hampaisiin. Sekä hänen isäänsä että häntä uhkailtiin, ja lopulta koitti se päivä, 9.10.2012, kun 15-vuotiasta Malalaa ammuttiin päähän koulubussissa. Hänet lennätettiin tajuttomana Britanniaan, jossa hän perheineen elää edelleen ja jatkaa sieltä käsin työtään tyttöjen koulunkäynnin hyväksi.

Aluksi minulla kesti aikansa päästä vauhtiin tämän kirjan lukemisessa, koska se on monin paikoin niin tiiviin asiapitoinen. Mutta kiinnostavaa asiaahan se on, ja kun sitten lopulta pääsin vauhtiin, kirja oli pakko lukea aivan ahmien loppuun. Opin paljon uutta Pakistanista, jonka tilanteesta en ole tiennyt läheskään niin paljon kuin esimerkiksi Afganistanista, josta olen lukenut useita kirjoja (useimmat niistä kylläkin jo ennen blogiaikaani).

Malala kertoo paljon Swatin laaksosta, pataaneista ja heidän kulttuuristaan sekä Pakistanin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta. Hän on myös harras muslimi, joten hän kertoo myös islaminuskosta.

Malala on rohkea tyttö, jota voi todella ihailla, ja tähän kirjaan kannattaakin ehdottomasti tutustua, jos aihe tuntuu kiinnostavalta.

"Luin Anna Kareninan ja Jane Austenin romaanien kaltaisia kirjoja ja uskoin isäni sanoja: 'Malala on vapaa kuin taivaan lintu.' Kun kuulin kerrottavan Afganistanin kauheuksista, olin ylpeä swatilaisuudestani. 'Täällä tytöt voivat käydä koulua', minulla oli tapana sanoa. Taliban oli kuitenkin aivan nurkan takana, ja talibanit olivat pataaneja kuten mekin. Minä pidin laaksoa aurinkoisena paikkana enkä nähnyt vuorten takana kerääntyviä pilviä. Isäni sanoi usein: 'Minä suojelen vapauttasi, Malala. Jatka vain unelmointiasi.'"

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
Korjattu ja täydennetty laitos
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi v. 2014
Alkuteos I Am Malala. The Girl Who Stood Up for Education and Was Shot by the Taliban (2013)
Suomentanut Jaana Iso-Markku

Tällä kertaa en selän takia jaksa istua pitempään enkä etsiä ja linkittää tähän toisten postauksia kirjasta, mutta etsivä löytää niitä varmasti paljonkin!

André Brink: Valkoinen, kuiva kausi

On hassua, että jotain kirjailijaa ei tule luettua kymmeniin vuosiin, vaikka on koko ajan ollut kiinnostunut hänestä ainakin teoriassa. Minulla oli 90-luvun lopulla Valkoinen, kuiva kausi jopa omassa hyllyssä, mutta kun en saanut sitä luettua, se päätyi jossain vaiheessa kirpputorille.

No, vielä senkin jälkeen olen aina silloin tällöin pyöritellyt André Brinkin kirjoja kirjastossa. Nyt ympyrä vihdoin sulkeutui, kun näin Valkoisen, kuivan kauden kirpputorilla ja ostin sen omaksi - jo toisen kerran! Tällä kertaa lukaisin heti vähän alkua ja jäin välittömästi koukkuun. Tiesin, että tämä kirja on luettava heti!

Eteläafrikkalainen André Brink käsittelee ilmeisesti useissa muissakin romaaneissaan juuri omassa maassaan vallinnutta apartheidia, laillistettua rotusortoa, ja kaikkea siihen liittyvää järkyttävää epäoikeudenmukaisuutta.

Tässä kirjassa minäkertoja kirjoittaa prologin ja epilogin. Hän on historian ja maantiedon opettaja Ben du Toitin opiskeluaikainen kämppis. Ben oli aina ollut tavallinen ja harmiton, ehkä suorastaan väritön ja huomaamaton mies. Mutta yllättäen Ben ottaa yhteyttä tähän vanhaan kämppikseensä, joka on kirjailija. Mies käyttäytyy vainoharhaisen oloisesti ja luovuttaa kirjailijalle säilytettäväksi kasan tärkeitä papereita. Pian tämän jälkeen Ben kuolee, jää auton alle.

Mutta hänen papereistaan käy ilmi, että hän on sekaantunut vaarallisiin asioihin, joten todennäköisesti hänen kuolemansakaan ei ollut mikään vahingossa sattunut onnettomuus.

Mistä kaikesta oli kysymys - sen koko tarinan Brinkin romaani kertoo. Ben du Toit perheineen ja muut kirjan henkilöt asuvat Johannesburgissa. Kaikki sai alkunsa Soweton mellakoiden aikaan vuonna 1976. Du Toit oli tukenut koulunsa mustan siivoojan, Gordonin, pojan Jonathanin opintoja. Mutta sitten Jonathan on mukana mellakassa, joutuu vankilaan ja kidutetaan siellä kuoliaaksi. Kuoleman väitetään kuitenkin tapahtuneen joko jo mellakassa tai sitten vankilassa aivan luonnollisesti. Mutta pojan isä Gordon tietää, että valkoiset valehtelevat. Hän alkaa selvittää tapausta, mutta pian hänetkin vangitaan ja hänkin kuolee vankilassa.

Ben du Toit pahastuu ja alkaa puolestaan selvittää näitä tapauksia auttaakseen Gordonin leskeä, tuodakseen totuuden julki ja puhdistaakseen miehen maineen. Mutta Etelä-Afrikassa se oli helpommin sanottu kuin tehty. Seuraa melkoinen tapahtumien vyyhti, jossa Ben joutuu itsekin ahdistelluksi, pelotelluksi, painostetuksi ja vainotuksi.

Oma perhe, suku ja seurakuntakaan eivät hyväksy hänen veljeilyään mustien kanssa. Hurskain sanankääntein uskovaisetkin tuomitsevat hänet. Paha onkin Ben du Toit itse, vaikka hän taistelee oikeuden puolesta. Hänet leimataan vääräksi ja syylliseksi, kun hän kehtaakin epäillä, että valkoiset olisivat voineet tehdä jotain väärää.

Mutta on miehellä omat liittolaisensakin, heidän joukossaan jopa muutama valkoinen.

Tässä ote kohdasta, jossa seurakunnan pastori on yrittänyt saada Benin tajuamaan, että hän on "väärässä", ja pyytää lopulta häntä olemaan tekemättä mitään harkitsematonta:

"'Harkitsematonta?' Ben kysyi. 'En minä tiedä onko se harkitsematonta. Minä en tiedä enää mistään mitään.'
  'Ajattele ihmeessä asiaa, oom Ben. Ajattele mitä kaikkea on vaakalaudalla.'
  'Minä ajattelen, että kerran elämässään, edes kerran, ihmisen olisi uskottava johonkin niin paljon, että vaarantaa kaiken sen puolesta.'
  'Ihminen voi voittaa omakseen koko maailman, mutta silti saada sielulleen vahingon.'
  'Ben tuijotti pappia palavin silmin savun halki, jonka hänen piippunsa oli tupruttanut ummehtuneeseen huoneeseen. 'Minä tiedän vain', hän sanoi, 'ettei sielullani ole enää mitään virkaa, jos annan vääryyden jäädä korjaamatta.'"

Tarina on järkyttävä, varsinkin kun tietää, että kaikkea tällaista Etelä-Afrikassa on aivan oikeasti tapahtunut aikoinaan. Muistan omilta kouluajoiltani, kun apartheidista puhuttiin paljon. Tuskinpa Etelä-Afrikan valkoisten rasistiset asenteet ovat vieläkään, vain muutamassa vuosikymmenessä, muuttuneet, mutta kaiketi - ja toivottavasti! - siellä on edes hiukan paremmat olot nykyään.

On järkyttävää, että niin "hyviä" ja tavallisia ihmisiä kuin valkoiset saattoivat muuten olla (myös tässä kirjassa), he olivat täysin sokeita omalle systeemilleen. He olivat kasvaneet systeemin keskellä eivätkä tienneet muusta. Tuo ajattelu oli suorastaan aivopesty heihin. Koko muu maailma tuntui näkevän sen totuuden, jota Etelä-Afrikan valkoiset eivät itse suostuneet näkemään.

Valkoinen, kuiva kausi on pysäyttävä teos, joka panee lukijan hiljaiseksi ja pakottaa miettimään oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta sekä yksilön vastuuta. Voiko vain pestä kätensä asiasta, jos näkee, että toiselle ihmiselle tehdään vääryyttä? Entä kannattaako toivoa muutosta, hyödyttääkö taistella oikeuden puolesta, jos se ei näytä johtavan mihinkään, vaan vääryys ja pahuus vain syvenee ja jatkaa voittokulkuaan?

Tähän vastaa eräs Ben du Toitin ystävä:

"On vain kahdenlaista hulluutta, joita sietää varoa. Toinen on luulo, että pystymme kaikkeen. Toinen on luulo, ettemme pysty mihinkään."

Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole minusta liian ahdistava. André Brink kirjoittaa niin koukuttavasti ja mukaansatempaavasti, ja - kuten takakannessakin todetaan: "Kirjan juoni etenee jännittävästi kuin parhaassa salapoliisiromaanissa."

Lisäksi nautin Brinkin kielestä ja kirjoitustyylistä: hän kuvailee hienosti ihmisiä, ympäristöä, tunnelmia ja tilanteita. Lukija voi melkein kuvitella olevansa paikalla silminnäkijänä. On myös ystävyyttä ja hyviä hetkiä, kuten eräänä viikonloppuna, kun Ben lähtee ystävineen patikkaretkelle. Siinä kohdassa oli pätkä upeaa Afrikan luonnon kuvausta; enimmäkseenhän kaikki tapahtuu kuitenkin kaupungissa. Mutta kaupungissakin on omat tunnelmalliset hetkensä, kuten tämä:

"Oli tullut myöhä. Lämmin ilta varhaissyksyn tuoksuissa. Keskustelumme harveni illan mittaan, mutta oli helppo kommunikoida. Vanha intiimiys oli palannut kodikkaaseen olohuoneeseen, jossa hänen isänsä tupakka tuoksui yhä hienokseltaan kirjojen, kissojen ja kuluneiden mattojen ummehtuneisuudessa."

Suomentaja Seppo Loponen on myös tehnyt loistavaa työtä; hänen käyttämänsä kieli on niin vivahteikasta ja ilmeikästä. Myös kansikuva on hieno ja osuva, mutta sen tekijää ei mainita ainakaan tässä lukemassani pokkarissa.

Upea ja vaikuttava romaani, joka teki minusta kertaheitolla André Brinkin ystävän. Epilogi päättää tämän teoksen sanoihin, joihin minäkertoja tiivistää sen, miksi hän halusi kirjoittaa kirjan vanhasta opiskelukaveristaan Ben du Toitista. Ne ovat osuvat sanat. Hieno lopetus hienolle romaanille!

WSOY 1979
2. painos 1992
358 sivua
Alkuteos A Dry White Season
Suomentanut Seppo Loponen

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjakaapin kummitus ja Oksan hyllyltä. Näistä jälkimmäinen piti sitä ennalta-arvattavana, mutta itse en kokenut niin. Minusta tämä romaani ei ollut ennalta-arvattava, ei ainakaan jos se on "tylsän" synonyymi. Toki lukija tietää alusta asti, että päähenkilö kuolee lopussa. Mutta sittenkin kirjan jokainen sivu oli minulle uusi tuntematon. Jokaisella on kuitenkin oma makunsa, myös kirjoihin liittyen!

Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni

Vihdoin sain luettua elämäni ensimmäisen sarjakuvaromaanin. Kokemus oli innostava: tätä täytyy saada lisää! Ehkä minulla kesti aika pitkään tajuta, että sarjakuvat voivat olla jotain muutakin kuin Aku Ankkaa...

Marjane Satrapi kertoo omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa - siihen asti kunnes hänet 14-vuotiaana lähetettiin sisäoppilaitokseen Itävaltaan. Suorapuheisena ja kapinallisena hän oli vaarassa joutua vaikeuksiin tiukan islamilaisen hallinnon alaisessa kotimaassaan, joten hänet lähetettiin turvaan Eurooppaan.

Marjanen lapsuudessa Irania hallitsi shaahi. Tytön vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja osallistuivat mielenosoituksiin. Marjanekin oli jo lapsena hyvin tiedostava pieni maailmanparantaja, ja hänen lempilukemistaankin oli sarjakuva nimeltään Dialektinen materialismi. Jo lapsena hän joutui myös kuulemaan hyvin rankkoja tarinoita, esimerkiksi kun joku vankilasta vihdoin vapautunut kertoi yksityiskohtaisesti itsensä ja muiden kokemasta kidutuksesta. Kukaan ei huomannut suojella lasta kaiken sen kuulemiselta.

Tyttö halusi päästä itsekin mieltä osoittamaan, ja kerran hänen onnistuikin livahtaa salaa mielenosoitukseen, mutta siitä ei kotona hyvä seurannut. Toisella kertaa hän oli ehkä jo vanhempi ja pääsi vanhempiensa mukana mielenosoitukseen, mutta se jäikin viimeiseksi kerraksi. Siellä Marjane näki elämänsä ensimmäisen kerran väkivaltaa, kun mielenosoittajien kimppuun hyökättiin.

Iranissa tapahtui sitten vallankumous, jonka oli tarkoitus olla kommunistinen, mutta jälkeenpäin siitä tulikin islamilainen. Kaikki muuttui kielletyksi, mutta kotona neljän seinän sisällä ja mustien verhojen takana saatettiin pitää juhlia, juoda kotitekoista viiniä, kuunnella länsimaista musiikkia - ja paljon muuta kiellettyä.

Vakavasta aiheestaan huolimatta kirjassa on paljon huumoria, mikä kevensi lukukokemusta sopivasti. Myös lapsen näkökulma aiheeseen tekee kirjan erilaiseksi kuin jos joku, joka oli silloin jo aikuinen, kertoisi tuosta ajasta. Lapsi näkee aina asiat omalla tavallaan, ei ymmärrä kaikkea, ihmettelee ja kyselee. Lapset saattoivat myös ottaa vakavat asiat mukaan leikkeihinsä; he esimerkiksi leikkivät kidutusta, ja kun huntupakko tuli, tytöt pelleilivät hunnuillaan, joiden tarkoitusta eivät oikein ymmärtäneet.

Esimerkkinä pieni ote kirjasta. Eräässä kuvassa Marjane vanhempineen katsoo televisiota, jossa joku fundamentalisti meuhkaa: "Naisten hiukset säteilevät miehiä kiihottavalla tavalla. Ne on siis piilotettava! Jos hunnuttomuus olisi sivistyksen merkki, niin silloinhan eläimetkin olisivat meitä sivistyneempiä." Tähän Marjanen isä sanoo: "Hienoa! Noista kaikki miehet ovat jotain seksihulluja!!" Ja äiti jatkaa: "Tietenkin, koska he itse ovat!"

Samassa luvussa todetaan, miten ei vain hallinto muuttunut, vaan myös tavalliset ihmiset. Perhe katsoo ikkunasta ulkona kävelevää perhettä, ja äiti sanoo: "Katso nyt tuotakin! Vielä vuosi sitten hän esitteli paksuja reisiään minihameessa ja nyt rouvalla on tshador. Sopii se kyllä paremmin." Isä puolestaan toteaa: "Ja parrakas ukkonsa, joka juopotteli ennen joka ilta, käyttää nyt suuvettä aina sanottuaankin 'alkoholi'." Marjane lisää: "Ja poika väittää rukoilevansa päivät pitkät!"

Vahva suositus tälle  kirjalle, jos sarjakuvat ja / tai Iran kiinnostavat. Kuten sanottu, tällaista voisi lukea lisääkin!

Otava 2004
Ranskankielinen alkuteos Persepolis 
Suomentanut Taina Aarne

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Iranista nuorena Ruotsiin paennut Nahid saa viisikymppisenä kuulla sairastavansa syöpää. Elinaikaa annetaan vain puoli vuotta. Tästä alkaa hänen kriisinsä. Hän suree kaikkea sitä, mikä elämässä meni pieleen, ja sitä, ettei hänelle ole  enää tulevaisuutta. Hän muistelee mennyttä elämäänsä Iranissa ja Ruotsissa kohdistaen monesti kipeät ja ristiriitaiset tunteensa myös tyttäreensä Aramiin. Mitä ikinä Aram tekee sairaan äitinsä hyväksi, se on aina väärin, ja toisaalta Aramin pitäisi olla olemassa vain äitiään varten.

Nahidin elämä on ollut surullinen. Hän oli aluksi onnellinen, kun tapasi tulevan miehensä Masoodin kotona Iranissa. He olivat yhdessä mukana vastarintaliikkeessä, mutta sitten kaikki päättyi huonosti, ja he joutuivat pakenemaan pienen tyttärensä kanssa. Avioliitostakin tuli onneton, ja se päättyi lopulta eroon. Koko loppuelämänsä ajan Nahid mietti, tekivätkö he oikein vai väärin jättäessään kotimaansa ja perheensä. Hän kantaa myös ikuista syyllisyyttä surullisista asioista, joita Iranissa oli ennen lähtöä tapahtunut.

Ja nyt: mitä hyötyä oli pakenemisesta? He pakenivat saadakseen elää, mutta tässä Nahid nyt tekee kuolemaa viisikymppisenä. Häntä ei tapettu Iranissa, mutta täällä hänet tappaa syöpä.

"Olen kerännyt, hamstrannut, rakentanut. Olen rakentanut tulevaisuutta ja turvallisuutta. Jota ei nyt sitten olekaan. Naurattaa ajatellakin, että tulevaisuutta ei ole. Sen kun ihmiset tietäisivät. Sitä kuluttaa niin paljon aikaa tulevaisuuden miettimiseen ja suunnitteluun ja sitten yhtäkkiä sitä ei olekaan. Kuka olisi uskonut?
  Olisinko elänyt toisin, jos olisin tiennyt?"

"Muutama viikko. Puoli vuotta. Muutama vuosi. Mitä eroa niillä on? En ole varma. Ymmärrän, että ne ovat eripituisia aikoja, mutta mitä väliä ajalla tässä tapauksessa on? Mihin minä aikaa tarvitsen? Sairastamiseen? Yksinoloon? Kuoleman odottamiseen? Mitä virkaa ajalla on, jos sitä ei käytä tulevaisuuden rakentamiseen? En tiedä. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä, etten tiedä mihin kuluttaisin aikani. Ehkä tämä juuri siksi tapahtui minulle. Syöpä valitsi minut, koska en tiedä mitä tehdä elämälläni."

Nämä ovat kipeitä tuntoja. Kipua on paljon: sairaus, kuoleman pelko, menneisyyden muistot ja painolastit, kotimaan ja sinne jääneen äidin ikävä, suhde tyttäreen. Kaiken lisäksi pakolaiseksi lähteminenkään ei päästänyt pakoon, Nahid toteaa, sillä ahdistavat asiat tulevat mukaan. Ei niitä voinut sittenkään paeta.

Muita kirjablogeja lukiessani minulle jäi päällimmäiseksi mieleen vain se, miten vihainen ja katkera Nahid on. Ajattelin, että tämä kirja on yksi iso vihanpurkaus, ja ettei minulla nyt ole voimia sellaisen lukemiseen. Melkein aioinkin jo jättää koko kirjan lukematta, mutta onneksi joku sitten rohkaisi minua kuitenkin lukemaan sen. Ja hyvä niin.

On totta, että Nahid on myös vihainen ja katkera, mutta se on kuitenkin vain yksi osa tätä tarinaa. Itselleni jäi päällimmäiseksi tunteeksi hänen elämästään suru ja pettymys. Eivät nekään ole helppoja tunteita, eikä Olimme kerran tietenkään ole mikään kevyt kirja. Mutta jotenkin Golnaz Hashemzadeh Bonde osaa kirjoittaa tästä kaikesta niin, ettei lukeminen kuitenkaan tuntunut liian raskaalta. Jossain vaiheessa kyllä joutui myös itkemään...

Siksi jos et halua lukea syövästä ja kuolemasta etkä halua itkeä, älä siinä tapauksessa lue tätä kirjaa. Muuten täytyy kuitenkin sanoa, että minusta Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa kauniisti ja herkkävaistoisesti. Hän eläytyy lämpimästi äidin ja tyttären tunteisiin. Koska lauseet, virkkeet ja luvut ovat lyhyitä, myös tällainen huono keskittyjä pystyy etenemään lukemisessa tavallista nopeammin. Ehkä se jätti lukukokemuksesta minulle "kevyen" vaikutelman, vaikka aihe olikin raskas ja surullinen.

Suosittelen kyllä kirjaa lämpimästi; Golnaz Hashemzadeh Bonde on taitava kirjailija ja tunteiden kuvaaja.

Kirjan kansi oli muistaakseni jonkun mielestä liian eksotisoiva ja aiheeseen sopimaton. Voihan olla niinkin, mutta toki Iran elää vahvasti Nahidin muistoissa sairaudenkin keskellä, ja lisäksi kannessa on hiekkaa, joka toistuu noissa hänen muistoissaan. Oma rakas kotimaa on keskeinen osa sitä menetettyä elämää, jota Nahid nyt kaipaa, kun tajuaa kaiken olevan ohi. Minusta kansi on kaunis, enkä ehkä olisi jaksanut kiinnostua tästä kirjasta, jos sen kansikin olisi ollut kovin synkkä ja surullinen.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
218 sivua
Alkuteos: Det var vi
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi: Timo Numminen

Elisabeth Burgos (toim.): Nimeni on Rigoberta

Tässä kirja sellaiselle, joka on kiinnostunut intiaaneista ja Latinalaisesta Amerikasta. Toisaalta kirja kertoo paljon Guatemalan quiché-intiaanien perinteistä, elämäntavasta, uskomuksista ja arvoista, mutta toisaalta myös erityisesti heidän ja muiden Guatemalan intiaaniheimojen kokemastaan sorrosta ja kansanmurhasta sekä heidän taistelustaan ihmisoikeuksiensa puolesta. Ei siis mitään kevyttä luettavaa. Itse olenkin kaikkien nyt lukemieni vääryyksien ja julmuuksien jäljiltä aika sanaton ja järkyttynyt.

Kirjassa äänen intiaaneille antaa quiché-intiaani Rigoberta Menchú, tunnettu guatemalalainen ihmisoikeusaktivisti, joka sai ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1992. Ranskalais-venezuelalainen kansatieteilijä Elisabeth Burgos tapasi hänet Pariisissa vuonna 1982 ja haastatteli häntä tuolloin. Haastatteluista syntyi yhteensä 25 tuntia äänitettyjä nauhoja, joiden pohjalta Burgos kirjoitti tämän kirjan.

Rigoberta perheineen asui oman heimonsa kylässä Guatemalan altiplanolla, vuoristossa. He viljelivät siellä maissia, joka on intiaanien pääasiallinen ruoka - siitä tehtiin sekä ruokia että juomia. "Maissi on kaiken keskipiste, se on meidän kulttuurimme", Rigoberta toteaakin. Osan vuodesta he joutuivat kuitenkin viettämään muualla ja työskentelemään rikkaitten tilanomistajien maatiloilla poimimassa kahvia ja puuvillaa, koska omat pienet viljelmät eivät riittäneet elannoksi. Jo pienestä pitäen lapsetkin olivat työssä mukana.

Köyhiä maatyöläisiä kohdeltiin uskomattoman törkeästi. Heidän palkkojaan huijattiin heiltä, heitä riistettiin, heille sai tehdä väkivaltaa - eräs naimisissa oleva intiaaninainen tapettiin viidakkoveitsellä, kun hän ei suostunut tilanomistajan (vai oliko se tämän pojan) rakastajattareksi... Heille annettiin huonoa ruokaa, he raatoivat pelloilla nälissään ja naurettavan pienellä palkalla, jolla ei elänyt. Joskus viljelmät saatettiin myrkyttää lentokoneella intiaanien ollessa pellolla työssä, jolloin heitä kuoli sinne.

Silloin kun intiaanit saivat olla omissa kylissään, heillä oli siellä oma elämäntapansa ja omat perinteensä. Lapsesta asti vanhemmat ja isovanhemmat opettivat jälkipolville aikaisempien sukupolvien viisautta ja kehottivat heitä pysymään aina oikeina intiaaneina. Heidän kulttuuristaan Rigoberta kertoo paljon mielenkiintoista. Koska tämä on intiaanin itsensä kertoma tarina, siinä pääsee ihan yllättävällä tavalla eläytymään intiaanien asemaan, heidän kokemuksiinsa ja näkökulmaansa.

Itse asiassa en olekaan koskaan lukenut näin valaisevaa kirjaa intiaaneista!

Oman quiché-heimonsa elämäntapaa, perinteitä, seremonioita ja uskomuksia Rigoberta kuvaakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Heillä on oma uskontonsa, jossa on yksi jumala, joka on aurinko. Sitten on tietysti äiti maa, josta olen kuullut puhuttavankin. Jännä kyllä, vaikka he ovat maya-intiaanien jälkeläisiä, heillä on vain yksi jumala, vaikka olen lukenut, että mayoilla oli kai (?) paljon jumalia. Mutta näistä asioista en tiedä paljoa, joten en sano enempää.

Toinen mielenkiintoinen piirre heidän uskonnollisuudessaan on, että kun katolisuuden myötä heille on tuotu kristinusko, he ovat kyllä omaksuneet sen, mutta säilyttäneet samalla oman uskonsa. Moneen kertaan Rigoberta sanoo olevansa vakaumuksellinen kristitty, mutta hänen uskonsa on todella hyvin synkretististä. Rigobertalla on aivan oma intiaaniversio kristinuskosta, mikä tulee kirjassa toistuvasti esiin.

Myöhemmin kirjassa kuvataan sitten sitä, miten intiaanit alkoivat järjestäytyä ja nousta kapinaan sortoa, rasismia ja heihin kohdistettua väkivaltaa vastaan. Kun puhutaan kansanmurhasta, en yhtään tiedä, kuinka paljon intiaaneja Guatemalassa vainon aikaan tapettiin. Mutta varmasti paljon. Ja onhan yksikin liikaa. Oli järkyttävää, että kun he esimerkiksi vaativat oikeudenmukaista palkkaa ja ihmisarvoista kohtelua, heitä syytettiin kommunisteiksi ja "kuubalaisiksi", mistä saatiin taas yksi tekosyy tappaa heitä. Tai kun heiltä vietiin vääryydellä heidän omat maansa ja he protestoivat, heitä tapettiin.

Rigobertan vanhemmat ja koko perhe olivat aktiivisia taistelussa, suorastaan kärkihahmoja. Niinpä heitä myös vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. Muutamat kidutuskuvaukset tässä kirjassa ovat niin karmeita, etten melkein kestänyt. Onneksi ne eivät kestäneet kovin monta sivua tästä paksusta kirjasta, mutta toisaalta - miten moni on joutunut ja joutuu yhä yhtä pahasti kidutetuksi eri puolilla maailmaa eri syistä... ja sitten minä mukavasta nojatuolistani käsin valitan, etten kestä edes lukea...

On aivan käsittämätöntä, että ihminen voi kohdella toista ihmistä tällä tavalla. Että joku voi kuvitella rotunsa perusteella olevansa itse arvokas ja toisen olevan arvoton. Että kukaan ihminen pystyy tekemään tuollaisia asioita elävälle ihmiselle. En ymmärrä.

Ehkä tuollaista kansanmurhaa ei siellä päin enää ole, mutta kuinkahan paljon intiaaneja on historian kuluessa ehditty tappaa sekä Guatemalassa että eri puolilla Latinalaista Amerikkaa? Pohjois-Amerikan intiaaneista en tiedä paljoa, mutta ehkä sielläkin... Ja vaikka olot ehkä olisivat aavistuksen verran paremmat (?), tuskinpa intiaaneilla kovin helppoa on nykyäänkään. Myös orjatyötä ja muuta sortoa maailmalla on aivan entiseen malliin - siksihän meidän pitäisikin vaikuttaa edes sen verran, että ostaisimme reilun kaupan tuotteita...

Kiinnostava ja puhutteleva kirja sekä alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien kannalta että kansatieteen ja uskontotieteen näkökulmasta. Kirja, joka ei anna lukijan jatkaa rauhassa mukavaa elämäänsä tekemättä mitään. Toimii siis hyvin herätyskellona.

"Se mikä eniten pahoittaa intiaanien mieltä, on se että meidän pukuamme pidetään kauniina, mutta sitä ihmistä joka sitä kantaa, ei pidetä minään."


Kääntöpiiri 1990
Alkuteos: Me llamo Rigoberta Menchú
Suomentanut Anita Mikkonen
Kannen kuva: Pirjo Aalto
Kansi: Leila Nieminen

Han Kang: Ihmisen teot

Tämä odotettu, vasta ilmestynyt Han Kangin romaani on nyt luettu. Kirjailijaan liittyen sanottakoon heti alkuun se, että Vegetaristia en ole lukenut (ainakaan toistaiseksi), joten en osaa verrata siihen, toisin kuin varmaan suunnilleen kaikki muut kirjabloggaajat.

Senkin voi heti todeta, että tämä kirja ei sovi sellaiseen tilanteeseen, jossa lukija haluaa rentoutua ja nautiskella. Aihe on niin rankka. Kysymyksessä on diktatuurin aikainen Etelä-Korea vuonna 1980, jolloin Gwangjun kaupungissa opiskelijoiden mielenosoitukset tukahdutettiin järkyttävän julmasti ja verisesti. Kirjailija itse on syntynyt Gwangjussa ja muuttanut sieltä pois kymmenvuotiaana juuri ennen kansannousua. Lapsena hän kuuli aikuisten kuiskuttelevan kauheista asioista ja onnistui salaa näkemään jonkin kuvan silvotusta ihmisestä. Tätä kirjaa varten hän sitten tutki tuolloisia tapahtumia niin tarkkaan, että alkoi nähdä painajaisia - eikä ihme.

Tarinaa kerrotaan monen eri henkilön näkökulmasta. Jotkut heistä kuolevat tuossa verilöylyssä; toiset taas jäävät henkiin ja muistelevat tapahtumia vuosien jälkeen. Henkiin jääneillä on erilaisia kokemuksia: kidutusta vankilassa tai surua läheisten kuolemasta. Mutta mitä ikinä he ovatkin kokeneet, he ovat traumatisoituneet kokemastaan. Moni vetäytyy syrjään, alkaa juoda tai pakenee työhönsä ja vaikenee kokemastaan; jotkut tekevät itsemurhan.

Kaikkea tätä väkivaltaa, tappamista, kidutusta ja traumoja kirja kuvaa säälimättömän rajusti, julmasti ja kaunistelematta. Ihmisen teot todella näytetään sellaisina kuin ne ovat. Koko kirja on kuin suuri kysymys- ja huutomerkki: Kuinka ihminen voi tehdä tällaista toiselle ihmiselle?!

Kirjan alkupuolella kerrotaan eräästä tapetusta, joka lojuu kuolleena ruumiskasassa, ja hänen sielunsa leijailee siinä ympärillä. Kun tässä kohtauksessa Han Kang kuvaa inhorealistisen yksityiskohtaisesti ruumiiden mätänemistä päivä päivältä, niin tuossa kohtaa minulle tuli tunne, etten taida selvitä tästä kirjasta. Miten saan tämän luettua loppuun?

Mutta onneksi jatkoin! Nimittäin ei sitä ruumiskasaa sentään loputtomiin kuvata. Sen jälkeen tapahtuu paljon muuta. Vaikka se kaikki on järkyttävää ja surullista, näyttäytyy kirjassa kuitenkin ihmisen julmuuden ohella myös ihmisen herkkyys ja inhimillisyys - niiden uhrien, jotka kärsivät.

Kuten takakannessa sanotaankin, kirja antaa äänen niille, jotka vaiennettiin. Sellaisena se on äärettömän hyvä ja tärkeä teos. Se muistuttaa menneisyydestä, että emme unohtaisi, ja samalla se on meille kaikille muistutus, että koko ajan jossain päin maailmaa on vainoa, sortoa, kidutusta ja väkivaltaa. Ihmisiä tapetaan mielipiteidensä, uskomustensa, kansallisuutensa ja ties minkä takia. Kunpa vain tavallinen ihminen ei olisi niin pieni ja voimaton kaiken pahuuden edessä...

Ihmisen teot on kaikessa järkyttävyydessään vaikuttava, puhutteleva ja pysäyttävä teos. Sellainen, joka jättää lukijansa sanattomaksi.

Suosittelen kirjaa kaikille muille, mutta en herkästi ahdistuville.

"Päälaellesi putoilee vesipisaroita. Kun katsot taivaalle, niitä osuu poskiisi ja otsaasi. Ne tuntuvat yhdistyvän ja sulautuvan silmänräpäyksessä maahan ryöppyäväksi rankkasateeksi. 
  Puhuja huutaa mikrofoniin: 'Olkaa hyvät ja pysykää paikoillanne! Muistotilaisuus ei ole vielä päättynyt. Päällenne sataa edesmenneiden sielujen vuodattamia kyyneleitä.'
  Koulupukusi kauluksen alle on pujahtanut vilpoista vettä, joka kastelee paidan valuessaan alaspäin. Sielujen kyyneleet ovat totisesti kylmiä."

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta ja vaikuttavasta lukuelämyksestä!

Gummerus 2018, 230 sivua
Suomennettu Deborah Smithin englanninnoksesta Human Acts
Suomentanut Sari Karhulahti
Kannen suunnittelu Tom Darracott

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Odotin tältä kirjalta paljon, mutta sepä vielä ylitti ne odotukset moninkertaisesti ja oli paljon mielenkiintoisempi kuin arvasinkaan!

Kirjassaan Carmen Aguirre kertoo lapsuudestaan ja ennen kaikkea nuoruudestaan Chilen vastarintaliikkeessä. Hän oli perheineen ollut viisi vuotta pakolaisena Kanadassa ja oli yksitoistavuotias, kun hänen äitinsä ja isäpuolensa päättivät muuttaa Etelä-Amerikkaan, jossa he toimisivat aktiivisesti vastarintaliikkeessä Pinochetin diktatuurin kaatamiseksi.

Alusta asti kaikki oli salaperäistä, koska tarkoitus oli tietenkin pysyä maan alla ja toimia näkymättömissä. Carmenille ja hänen sisarelleen Alelle kerrottiin lähtiessä vain, että he lähtisivät matkalle Costa Ricaan. Vasta matkalla heille selvisi, että oltiinkin menossa johonkin päin Etelä-Amerikkaa.

Kotimaahansa Chileen he eivät kuitenkaan voineet mennä, koska olivat Pinochetin mustalla listalla. Uudeksi kotimaaksi muodostui Bolivia. Vuosien varrella seurasi myös muuttoja paikasta toiseen aina kun tilanne kävi jossain liian vaaralliseksi.

Vastarintaliikkeen jäsenten oli tarkoitus elää kaksoiselämää, jossa heillä oli peitetarina ja sitten se tosielämä, joka salattiin ympäristöltä. Carmenin koti toimi vastarinnan aktivistien salaisena turvapaikkana, mutta ulospäin he esittivät milloin mitäkin roolia riippuen siitä, missä asuivat. Yleensä piti asua rikkaitten asuinalueella, esittää rikasta, pinnallista ja maan eliitin pillin mukaan tanssivaa henkilöä, joka ei ollut kiinnostunut politiikasta. Eikä varsinkaan köyhien ja sorrettujen asemasta.

Tämä salailu ja kaksoiselämä oli raskasta niin aikuisille kuin lapsille. Piti esimerkiksi kestää rikkaiden rasistinen suhtautuminen intiaaneihin, vaikka itse oli heidän puolellaan. Ja kun Carmen ihastui poikaan alemmasta sosiaaliluokasta, naapuruston hienot rouvat nostivat metelin. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on Latinalaisessa Amerikassa syvä. Vaikka intiaanien sorto ja heihin kohdistuva rasismi ei ole tämän kirjan pääaihe, se tulee siellä täällä esiin, enkä malta olla lainaamatta erästä kohtaa, joka oli minusta erityisen järkyttävä:

"'Tämän päivän puhetunnillamme', señorita Karita sanoi, 'me opimme puhumaan hiljaisella ja selkeällä äänellä, toisin kuin nuo lukutaidottomat kouluja käymättömät intiaanit, jotka huutavat, kiroilevat eivätkä välitä tuon taivaallista oikeaopillisesta espanjan kieliopista.' Luonnontieteiden opettajamme kutsui heitä saastaisiksi intiaaneiksi, vaikka tiesin kyllä, että alkuperäisväestö oli valistanut eurooppalaisia peseytymisessä eikä päinvastoin. Opettaja julisti, että ratkaisu Bolivian 'intiaaniongelmaan' oli massasterilisaatio. Katolisen uskonnon tunnilla intiaanien syytettiin harjoittavan mustaa magiaa, lukevan loitsuja ja katsovan ihmisiä pahalla silmällä. Päivän loputtua sydämeeni sattui."

Joskus Carmenin perheen paljastuminen oli lähellä, kun milloin kukakin oli varomaton. Muutenkin kirja on täynnä vauhtia, vaarallisia tilanteita ja jännitystä suunnilleen koko ajan alusta loppuun. Eikä kaikki johdu vastarintaliikkeeseen kuulumisesta, vaan yleensä Latinalaisen Amerikan levottomista oloista. Vähän väliä on vallankaappauksia, ja yhdessä jos toisessakin maassa tuntuu vallitsevan diktatuuri. Myöhemmin Perussa käydään sisällissotaa, ja on ihan normaalia, että kesken kahvilassa istumisen ulkona räjähtää pommi.

Järkyttävää on lukea myös siitä, miten USA:lla tuntui olevan sormensa pelissä ties kuinka monen Latinalaisen Amerikan maan politiikassa. Se ajoi siellä omia etujaan ja tuki diktatuureja. Samoin IMF ja Maailmanpankki touhusivat pitkin poikin laajaa mannerta.

Jossain vaiheessa Boliviasta tuli muutto Argentiinaan. Välillä täytyi palata Kanadaankin. Kun Carmen lopulta tuli itse täysi-ikäiseksi, hänkin liittyi heti vastarintaliikkeeseen. Limalaisessa kahvilassa hän vannoi tämän dramaattisen valan:

"Sitoudun antamaan henkeni aatteen vuoksi. Kuolen aatteen vuoksi, jos tarve sitä vaatii. Tästä lähtien omistan koko elämäni aatteelle, ja se menee kaiken muun edelle. Jos vihollinen saa minut vangiksi, vannon olevani paljastamatta tietoja, vaikka se merkitsisi kuoliaaksi kiduttamista. Jos tajuan, että kidutus tulee kuitenkin murtamaan minut, en paljasta mitään ensimmäisen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa vangitsemisestani, jotta toverini saavat aikaa piiloutua. Jos paljastan toverini kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä vangitsemisesta, organisaatio teloittaa minut. Noudatan aina ylempieni ohjeita. En koskaan puhu kenellekään organisaatiosta tai osallisuudestani siihen."

Tästä eteenpäin jännitys tiivistyykin entisestään, kun Carmen on itse mukana liikkeessä. Hän kuvaa vastarintaliikkeen jäsenen elämää hyvin realistisesti. Hän itse tunsi jatkuvaa pelkoa ja kauhua, ja jopa mielenterveys oli koetuksella.

Miten liikkeen sitten kävi ja pääsikö se tavoitteeseensa? Entä miten Carmen itse selvisi ja jäikö hän koskaan kiinni? Kaikesta tästä kerrotaan kirjan loppupuolella.

Carmen Aguirre kertoo todella kiinnostavasti Latinalaisen Amerikan todellisuudesta, ei pelkästään Chilestä. Chilessä kirjoittaja pääsi kyllä vierailemaan jo lapsena, ja myöhemmin hän kävi siellä useasti vastarintaliikkeen salaisia tehtäviä suorittamassa.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää yhteiskuntaa ja politiikkaa, vaan myös kuvaus nuoruudesta, teinitytön rakkauksista ja naiseksi kasvamisesta. Se kertoo siitä, miten rankkaa oli, kun ei saanut olla lapsi, vaan piti olla vahva ja urhea. Mutta oli myös iloa, ystäviä ja rakkautta. Tosin ystävillekään ei voinut näyttää todellista minäänsä, vaan joutui pitämään valheellista julkisivua... Kaksoiselämä ja kiinnijäämisen pelko vaikuttivat mielenterveyteen. Entä miten se kaikki vaikutti perhe-elämään ja parisuhteeseen? Kirja on siis myös erittäin henkilökohtainen: se on kaiken muun ohella henkilöhistoria ja kasvutarina.

Erittäin avartava ja mielenkiintoinen lukuelämys. Suosittelen!!

Like Kustannus 2012
301 sivua
Julkaistu yhteistyössä: UN Women National Committee Finland
Alkuteos Something Fierce 2011
Suomentanut Anu Nyyssönen
(Kansi on hieno, mutta sen tekijän nimeä en valitettavasti löytänyt tästä kirjasta.)

Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö

Lina Ben Mhenni on tunisialainen bloggaaja ja aktivisti, joka oli monin tavoin mukana Tunisian arabikevään kuohuissa ja toimi aktiivisesti jo ennen sitä. Tässä kirjassa hän kertoo omat kokemuksensa tuolta ajalta sekä kaiken sen, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa. Maa kun oli jo pitkään ollut diktatuurin alaisena eikä sananvapautta juuri ollut.

Sananvapauden puutteen saivat myös Ben Mhenni ja muut nettiaktivistit kokea monesti, kun he julkaisivat blogeissaan tai Facebookissa jotain hallitukselle epäedullista tietoa. Heidän sivunsa joutuivat toistuvasti sensuurin uhreiksi, mutta aina he keksivät keinot jatkaa ja levittää tietoa siitä, mitä maassa todella tapahtui. Kansalaisia sorrettiin; oli paljon köyhyyttä ja työttömyyttä samaan aikaan, kun vallanpitäjät harrastivat korruptiota ja nepotismia. Ammattiyhdistystoimintaa ja mielenosoituksia ei hyväksytty, ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja tapettiin.

Lina Ben Mhenni matkusti arabikevään aikana ympäri Tunisiaa dokumentoimassa tapahtumia; hän kuvasi mielenosoituksia ja poliisien tappamia ihmisiä. Hän oli muiden nettiaktivistien kanssa järjestämässä ja kutsumassa kokoon mielenilmauksia. Vaikka poliisit yrittivät sabotoida heidän suunnitelmiaan, mikään ei pysäyttänyt heitä.

Me suomalaisetkin muistamme, kun koulutettu nuori mies, joka joutui silti elättämään itsensä myymällä vihanneksia, teki polttoitsemurhan Tunisiassa. Tuo sai kansanjoukot entistä voimakkaammin liikkeelle. Se ei ollut ensimmäinen vastaava polttoitsemurha, mutta se oli tunisialaisille viimeinen pisara. Siitä tapahtumat vyöryivät eteenpäin niin, että lopulta diktaattori Ben Ali pakeni maasta.

Kirja osoittaa sen, miten valtava voima on netillä ja sosiaalisella medialla. Siellä voi verkostoitua ja sitä voi käyttää näin suurten asioiden aikaansaamiseen.

Kun Ben Mhenni alkoi pitää blogia, hänelle sanottiin, ettei hän saisi yksin mitään aikaan, vaan hänen pitäisi liittyä puolueeseen. Kuitenkin hän sai kokea, että juuri netin kautta toimimisessa oli valtava voima. Hän toteaa heti kirjansa alussa, että puolueaktiivit haaskaavat aikaansa sisäiseen kädenvääntöön ja omiin valtapyrkimyksiinsä. Suuri osa heidän ajastaan menee neuvotteluihin ja kokousjärjestelyihin. Nettiaktivistit sen sijaan pystyvät heti ja jatkuvasti suoraan toimintaan.

En tiedä, millaiseksi tilanne Tunisiassa on vuosien varrella muotoutunut. Muutama kuukausi arabikevään tapahtumien jälkeen Lina Ben Mhenni toteaa, että poliisit jatkoivat edelleen kansalaisten surmaamista, ja joissain tiedotusvälineissä oli edelleen samat päätoimittajat kuin diktatuurin aikana, mistä hän oli huolissaan.

Niinpä kirja päättyykin sanoihin: "Pitää mennä takaisin koneen ääreen. Sanon tämän vielä kerran: bloggaajan työ ei lopu koskaan."

Kun itse pidän tällaista harmitonta kirjablogia vapaassa maassa (eikä blogini varmasti vaikuta kenenkään ajatteluun mitenkään), oli mielenkiintoista ja avartavaa lukea bloggaajan elämästä ja todellisuudesta, joka oli aivan toinen kuin omani. Että blogilla voi myös taistella ja vaikuttaa. Ihailen ja arvostan tällaisia rohkeita ihmisiä!

Takakannen mukaan teos käsittelee muun muassa naisten oikeuksia. Ei niistä mielestäni kuitenkaan juuri puhuta kirjassa, mutta kai ne näkyvät siinä, että naiset olivat niin aktiivisesti mukana vapaustaistelussa. Lina Ben Mhenni on lisäksi koulutettu nainen, englannin kielen opettaja, joka on työskennellyt niin kotimaassaan kuin Yhdysvalloissakin, jossa hän opetti arabiaa.

Hän oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi vuonna 2011.

Lina Ben Mhennin blogi löytyy täältä: http://atunisiangirl.blogspot.fi/. Ensin luulin, että siellä olisi vain arabiankielistä tekstiä, mutta löytyi sieltä ranskaa ja englantiakin. 

Avain 2012
63 sivua