Pirjo ja Reijo Toivanen: Proseccoa, per favore!

Teksti: Pirjo Toivanen 

Valokuvat: Reijo Toivanen 

Pirjo ja Reijo Toivanen kertovat tässä vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan hankkineensa parikymmentä vuotta sitten lomakodin Stresasta, Italian Piemonten maakunnassa sijaitsevan Maggiore-järven rannalta. He ihastuivat paikkakuntaan niin, että muuttivat kirjansa Stresaan kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Proseccoa, per favore kertoo tuosta Toivasten nykyisestä kotiseudusta ja heidän elämästään siellä sekä sanoin että kuvin. Pari vuotta sitten ihastuin heidän värikkääseen matkakirjaansa Salsaa ja mojitoa, ja yhtä ihastuttava lukuelämys oli myös tämä Italia-kirja. Samoista syistä. Tässäkin kirjassa on paljon Reijo Toivasen ottamia upeita, värikkäitä valokuvia kohteesta, tällä kertaa siis Italiasta. Ne täydentävät hienosti Pirjo Toivasen kerrontaa italialaisesta elämänmenosta, kulttuurieroista ja siitä, mitä on olla ulkosuomalaisena Italiassa. 

Nyt jo viikkokausien ajan olen ollut todella huono lukija; keskittymiskykyä ei useinkaan ole, vaikka kirjat olisivat miten kiinnostavia. Sitäkin ihanampaa on, kun saa käsiinsä kirjan, josta jaksaa innostua ja johon jaksaa syventyä. Tämä Toivasten kirja oli sellainen. Siihen oli helppo keskittyä väsyneenäkin, se oli kiehtova ja mukaansatempaava. Nautinnollinen lukuelämys ja nojatuolimatka! 

Italiasta kiinnostuneille tämä kirja onkin ihan must. Matkakuumetta se kyllä varmasti nostaa - tai saa Etelä-Eurooppaan muuttamisesta haaveilevat haaveilemaan entistä enemmän. Itsellenikin muistui mieleen, kuinka nuorempana luin paljon kirjoja, joissa joku muutti Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan. Ja jostain sellaisesta haaveilin silloin itsekin. Nykyään viihdyn Suomessa, mutta tällaisia kirjoja pitäisi lukea taas enemmän! 

Kun monissa muissa vastaavissa kirjoissa ostetaan joku karmeassa kunnossa oleva maalaistalon rötiskö Etelä-Euroopasta, ja sitä sitten hiki hatussa remontoidaan, Toivasten kirjassa positiivinen ero on se, että he muuttivat kerrostaloon, jossa ei tainnut olla ihmeemmin remontoitavaa. (Saunan Toivaset kyllä rakensivat, ja olihan siinäkin omat mutkansa matkassa.) Jotkut varmaan tykkäävät lukea niitä loputtomia remonttikuvauksia, mutta itse en ole sellaisesta erityisen kiinnostunut, joten oli kiva lukea sen sijaan nyt monenlaista muuta Italiasta ja siellä asumisesta. 

Tästä kirjasta mieleen jäi paikallisen kauniin ympäristön kuvaus, upeat puutarhat, kukkuloilla retkeily, toriostokset perjantaisin, naapurit ja muut paikalliset asukkaat, se miten ulkomaalainen on aina se erilainen ja hiukan ulkopuolinen. Varsinkin jos kielitaito ei yllä tunnetason kommunikointiin. 

Ikävyyksiäkin välillä tulee; kotona käy esimerkiksi murtovarkaita. Entä sitten muut kommellukset: kun Toivaset yrittivät sanoa tutustumiskäynnillä lääkärille olevansa terveitä suomalaisia, he tulivatkin sanoneeksi olevansa pyhimyksiä Suomesta. Viranomaiskäynnille oli syytä laittaa ykköset päälle kultakoruista lähtien, niin johan palvelu pelasi. Virkailija hymyili ja teititteli, ja papereihin saatiin leimat saman tien. 

Proseccoa, per favore on ihana kirja, joka hemmottelee lukijaa kauneudellaan, visuaalisuudellaan ja värikkyydellään. Täydellistä luettavaa silloin, kun haluat nautiskella. 

Stresa Kustannus osk. 2018 

111 sivua 

Graafinen suunnittelu ja taitto: Nalle Ritvola 

Kirjasta kertoo myös Hemulin kirjahylly.  

Heini Röyskö: Ja samassa tuli hiljaisuus

Ja samassa tuli hiljaisuus on koskettava uutuusromaani, joka kertoo Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä pääsiäisviikolla vuonna 1976 ja joidenkin fiktiivisten lapualaisten elämästä syksyyn 1977 asti. 

Heini Röyskö kertoo tarinaa muutaman räjähdyksen eri tavalla kokeneen henkilön kautta. Eeva on töissä lataamossa ja loukkaantuu räjähdyksessä, ei kuitenkaan kaikkein pahiten. Järkyttävintä hänelle on menettää niin äkillisesti ja väkivaltaisesti monta työtoveria, joista Leena oli Eevan paras ystävä. Leena jättää jälkeensä kipeän tyhjiön. 

Puut kasvavat hitaasti, suru himmenee hitaasti. Pitkäperjantaihin on kolme pitkää yötä. Aika on erilaista sellaiselle, johon sattuu. 

Jouko puolestaan on Leenan puoliso, josta tulee nyt surun musertama leski. Hän hautautuu suruunsa täysin, vaikka päälle päin pohjalainen ei voi suruaan näyttää. Ei saa olla heikko. Leenan ja Joukon pieni Maria-tytär menettää äitinsä, mutta ei suostu uskomaan, että äiti on kuollut. Marian näkökulmaa kerrotaan lukujen välissä olevissa lyhyissä kursiivilla kirjoitetuissa kappaleissa. 

Kristiina on nuori lukiolaistyttö, helluntailainen. Hän on räjähdyksen sattuessa luvattomilla teillä, koska seurustelee salaa ei-uskovan Heikin kanssa, joka on kaiken lisäksi urheilija (mikä oli tuon ajan helluntailaisille syntiä). Räjähdys järisyttää rajusti Kristiinankin maailmaa. 

Myös esimerkiksi palomies Mauri tuo mukaan oman näkökulmansa räjähdyspaikalla työnsä puolesta olleena ja siellä monenlaista järkyttävää nähneenä henkilönä. Räjähdys muistuttaa häntä sodan kauhuista. 

Tarinassa tulee esiin eteläpohjalainen vahvuuden ja pärjäämisen pakko. Ihmiset surevat yksin, patoavat surun sisälleen. Tässä otteet kahdesta eri luvusta: 

Mutta saako ihminen lakeudella luhistua milloinkaan? 

 Mutta iso osa on yhä niitä, jotka vaikenevat, antavat surunsa upota Lapuanjoen tummaan virtaan. 

Heini Röyskö kuvaa taitavasti ihmisten ristiriitaisiakin tunteita, heidän välisiään jännitteitä ja ihmissuhteiden kiemuroita. Kirjan henkilöiden erilaisista näkökulmista muodostuu hieno kokonaisuus, ja kaiken kruunaa Röyskön upea kieli. Hän osaa sanoa asioita valtavan kauniisti ja muutenkin osuvasti. Eikä hän kuitenkaan tee kauniillakaan lauseilla tyhjäksi räjähdyksen kokeneiden kärsimystä, vaan tuon tragedian julmuus ja rumuus tulevat tekstissä hyvin esiin. 

Koska Lapua sijaitsee Etelä-Pohjanmaan "raamattuvyöhykkeellä", myös uskonasiat ja nimenomaan helluntailaisuus ovat tässä tarinassa esillä. Röyskö ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi eikä laita kaikkia henkilöitään tulemaan uskoon, ei edes ratkaise kaikkia heidän ongelmiaan. Lopussa moni asia jää kesken, ja sellaistahan elämä on, keskeneräistä. Kipu jää, vaikka elämä jatkuu. 

Useimmat kirjan henkilöistä eivät edes ole uskovaisia, eikä helluntailaisuutta siten kuvata kirjassa pelkästään sisältä päin, vaan aika paljon myös ulkopuolisten ihmisten kriittisin silmin. Ristiriitoja ja jännitteitä on uskossakin, kuten Kristiinalla, josta ei voi etukäteen arvata, miten hänen lopulta käy suhteessa uskoonsa ja Heikkiin. 

Mutta toki uskon myönteinenkin näkökulma tulee kirjassa esiin. Esillä on myös Niilo Yli-Vainio, jonka ympärillä pyörinyt herätys alkoi vaikuttaa Lapualla noin vuosi räjähdyksen jälkeen. Hän oli muuten itsekin aikoinaan tavannut vaimonsa työskennellessään patruunatehtaalla. 

Heini Röyskö on taitava kuvaamaan tasapuolisesti ja objektiivisesti sekä helluntailaisten että ulkopuolisten ihmisten näkökulmaa uskonasioihin. Lukijalle jää tilaa ajatella itse, mitä mieltä on kaikesta. Romaani onkin kiinnostavaa luettavaa sekä uskoville että ei-uskoville, ellei nyt ole täysin allerginen mille tahansa kristillisyyttä sivuavalle. Ja kirjassa on luonnollisesti paljon muutakin, onhan pääasiana kuitenkin räjähdysonnettomuuden aiheuttama suru ja sekasorto lapualaisten elämässä. 

Mielelläni lukisin Röysköltä muutakin, ja paikallisissa kirjastoissa näyttää olevan pari hänen aiempaa romaaniaan, joihin ehdottomasti aion tutustua. 

Karisto 2023 

212 sivua 

Kansi: Anna Väänänen 

Briar Whitehead: Jeesus astui elämäämme

Radiokuuntelijat kertovat 

Suomentanut Tiina Fils 

Keskittymiskykyni on nyt ollut hyvin rajallista ja kohdistunut lähinnä kristillisiin kirjoihin, joten täältä pesee edelleen. Muista kirjoista kiinnostuneille tulee varmaan postauksia aikanaan. 

Tässä vuonna 1991 suomeksi ilmestyneessä kirjassa lukuisat kristillisen Trans World Radion kuuntelijat eri puolilta maailmaa kertovat oman tarinansa, johon TWR:n ohjelmat liittyvät tavalla tai toisella. Moni on tullut niiden kautta uskoon, joku jo ennestään kristitty on löytänyt armon, ja useat ovat saaneet radio-ohjelmista tukea kristilliseen elämäänsä, kun heillä ei ole ollut mahdollisutta päästä seurakuntaan tai hankkia Raamattua. 

Tarinoita on moneen lähtöön; joissakin on suurta draamaa ja toisissa ihan tavallista elämää, jonka keskellä uskonasiat ovat avautuneet. On venezuelalainen alkoholisti, englantilainen kellotapulin polttaja, egyptiläissyntyinen mies joka joutui Ranskassa asuessaan taposta vankilaan, englantilainen meedio, joka sairastui psyykkisesti pimeyden voimien ahdistaessa häntä, ja venezuelalainen ilotyttö. 

Mutta eivät ne tavallisempaa elämää eläneet henkilötkään ole olleet sen synnittömämpiä. Mongolialainen mies oli luonteeltaan aivan sietämätön, eikä kukaan kestänyt häntä. Lopulta hän tajusi asian itsekin ja järkyttyi nähdessään totuuden. Uskoontulon myötä hän kuitenkin muuttui parempaan suuntaan, ja ihmiset alkoivat pitää hänestä. 

Eräs nainen puolestaan luki Galatalaiskirjeen jakeita Hengen hedelmästä: rakkaus, ystävällisyys ja niin edelleen. Hän oli aina luullut olevansa kaikkea tuota, mutta tajusi järkytyksekseen, ettei ollutkaan. Hänkin sai nähdä totuuden itsestään ja vapautua, tuoda Jumalan eteen kaiken syntinsä ja itsekkyytensä ja saada ne anteeksi. 

Joku sai kokea ihmeellisen paranemisen vaikeasta sairaudesta, jossa lääketiede ei voinut auttaa. Joku toinen taas sai voimaa elää vammansa kanssa ja iloita uskostaan. Eräs leski, joka oli aivan surun murtama ja aikoi tappaa itsensä, selvisi Jumalan avulla tuosta tuskasta, ja vaikka yksinäisyys oli kipeä asia vielä vuosien jälkeenkin, hän jaksoi taas elää eikä enää musertunut taakkansa alle. 

Dramaattisia asioita tapahtui esimerkiksi eräällä lennolla, kun kone joutui Bermudan kolmiossa pahaan pyörteeseen. TWR:n radiosignaalin avulla he kaikesta ihmeen kaupalla hengissä selvittyään pääsivät suunnistamaan läheiselle saarelle. Intiassa puolestaan tapahtui kaasuvuoto, joka tappoi valtavan määrän ihmisiä, ja eräs jugoslavialainen poika vammautui vakavasti, kun kranaatti räjähti hänen käsissään toisen maailmansodan aikana. 

Suomikin kirjassa tulee esiin kahdesti. Eräs saksalainen mies oli "Joona", joka pakeni kutsumustaan lähtemällä matkalle Suomen Lappiin. Siellä hän kuitenkin kerran tuli kuunnelleeksi TWR:n ohjelmaa, joka vahvisti hänelle juuri tuon kutsumuksen. 

Yllättäen vastaan tuli myös erään suomalaisen tarina. Tapio Luoma. Tarina ei kerro, onko hän juuri se Tapio Luoma, josta tuli aikuisena pappi ja lopulta piispa. Kuka tietää, saattaapa hyvinkin olla. Kirja kertoo vain kyseisen Tapion nuoruudessa tapahtuneista asioista. Hänen kokemuksissaan on jotain monelle suomalaiselle hyvin tuttua. 

Kirjan henkilöt tulevat erilaisista kristillisistä taustoista katolisista baptisteihin. 

Kirjoittaja itse on uusiseelantilainen toimittaja, jonka miehen työ toi heidät Monacoon, ja siellä TWR tuli hänelle tutuksi. Whitehead teki pitkät reissut maailmalla haastattelemassa näitä ihmisiä. Osa henkilöistä sen sijaan on lähestynyt radio-ohjelmien tekijöitä vain kirjeitse, esimerkiksi sellaiset, jotka asuivat ns. suljetuissa maissa, kuten Neuvostoliitto, Kiina tai arabimaat. 

Loppuun niille, jotka vielä jaksavat lukea, yksi ote kirjasta. Marwan-niminen Palestiinan arabi Länsirannalta oli kasvanut kristityksi, mutta se kaikkein tärkein oli sittenkin jäänyt häneltä ymmärtämättä. TWR:n ohjelmien kautta hänelle vihdoin valkeni: 

"Se oli kirjaimellisesti kuin ilmestys minulle, kun tajusin olevani pelastettu. Tajusin, etten joutunut edestakaisin Jumalan hyväksynnän piiriin ja taas sen ulkopuolelle riippuen siitä, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä", hän sanoo. "Olin pelastettu, koska Kristus kuoli puolestani, eikä siihen vaikuttanut epäilinkö vai en. Jos tein syntiä, saatoin pyytää Jumalaa antamaan anteeksi, enkä ollut sillä välillä menettänyt pelastustani." 

  Ohjelmissa mainostettiin kirjasta Pelastus, varmuus, ilo ja hän pyysi sitä itselleen. "Siinä sanottiin, etteivät tosiasiat muutu vain sen vuoksi, että niitä epäillään. Olin pelastettu, koska kuuluin Jeesukselle. Olin pelastettu koko ajan, vaikka mitä tapahtuisi." 

Sanansaattajat 1991 

176 sivua 

Alkuteos: God speaks from a little box 

Kansikuva: Sirkku Saba 

Viivi Rajamäki: Puhu minulle hiljaisuudessa

Viime aikoina lukeminen on jäänyt vähiin, mutta nyt lukaisin tällaisen ohuen kirjan. Kysymyksessä on vanha kristillinen romaani, koskettava tarina uupumuksesta ja levosta. 

Jorma ja Sirkka Rantala pyörittävät isoksi kasvanutta vaateliikettä aikuisten lastensa kanssa, ja työntekijöitäkin on jo kolmisenkymmentä. Toiset lomailevat joskus, mutta Sirkka ei koskaan. Hän ei osaa levätä ja suostuu monesti tekemään toistenkin työt. Muutenkaan Sirkka ei osaa pitää huolta itsestään, ei syö kunnolla, eikä unikaan tahdo tulla. 

Sitten eräänä päivänä hän pyörtyy töissä ja joutuu lääkärin tutkimuksiin. Lääkäri kirjoittaa Sirkalle kuukauden lomaa, joka olisi nyt vihdoin käytettävä lepoon ja itsestään huolehtimiseen. 

Sirkka on niin väsynyt ihmisiin, että innostuu lähtemään yksin Savituvalle, jota Jorma kavereineen on käyttänyt metsästysmajana. Siellä ei ole sähköä, mökkiä pitää lämmittää puilla, ja vesi on haettava lähteestä. Toiset epäilevät Sirkan jaksamista noin alkeellisissa oloissa ja vielä ihan yksin. Onhan kaiken lisäksi talvi ja paukkupakkaset. Mutta juuri tuollaista elämää Sirkka nyt kaipaa, eikä mikään voi estää häntä toteuttamasta unelmaansa. 

Mökin ja luonnon hiljaisuudessa hän nauttiikin olostaan täysin siemauksin. Saa nukkua aina kun nukuttaa, ruokakin alkaa maistua, puuhellan lämmössä ja öljylampun valossa on kodikasta, ja ulkona voi hiihdellä voimiensa mukaan luonnon ihmeitä tarkkaillen. 

Hetken hän tuijotteli pimeyteen, alkoi erottaa kuunvalaiseman ikkuna-aukon, näki itsensä makaamassa tässä pienessä pisteessä lumilakeudella, kuun ja tähtitaivaan alla. Vain joku jänis kenties loikki pelloilla ja pajukoissa, muuten kaikki oli pysähtynyt yön lepoon. Pakkanen näytti taas kiristyneen. Mutta hänellä oli täällä hyvä olla. Harmaan mökin lämmössä. Hiljaisuudessa. 

Savituvalla Sirkalla on myös aikaa ajatella omaa elämäänsä: mitä kaikkea hän oli tehnyt väärin ja uuvuttanut sillä itsensä, entä miten pitäisi jatkaa tästä eteenpäin? 

Naapuritalon emäntä Liisa vierailee joskus auttelemassa ja antamassa Sirkalle uutta ajattelemisen aihetta. 

Puhu minulle hiljaisuudessa on viisas romaani uupumisesta, hiljaisuuteen vetäytymisestä, levosta ja myös elämän syvimmistä kysymyksistä, elämän tarkoituksen etsimisestä. Se oli samalla hyvin nautinnollinen lukuelämys, koska minusta oli ihanaa lukea tuollaisesta mökin ja luonnon rauhaan vetäytymisestä, levosta ja hiihtelystä. Kaukana kavala maailma. Myös arkisista askareista lämmityspuuhineen ja vedenhakumatkoineen oli jotenkin rauhoittavaa lukea. Joskus on lepoa lukea tällaista romaania, jossa ei tapahdu paljon, vaan vallitsee se rauha ja hiljaisuus, jota jo kirjan nimikin lupaa. 

Kirjan loppu on hyvin vaikuttava, pysäyttävä ja ajatuksia herättävä. Kristillisten romaanien kirjoittajilla on helposti kiusaus ratkaista ongelmat, kääntää kaikki parhain päin ja selittää asiat puhki, mutta Rajamäki ei sorru siihen, vaan jättää jotain lukijankin mietittäväksi. 

SLEY-Kirjat 1983 

135 sivua 

Kansi: Osmo Omenamäki