Christy Lefteri: Laululinnut

Suomentanut Leena Ojalatva 

Christy Lefterin uudessa romaanissa Kyproksella kotiapulaisena työskennellyt srilankalainen Nisha katoaa yllättäen. Hän ei ole ottanut mukaansa passiaan eikä muita tärkeitä tavaroitaan, joten Petra, jonka tytärtä Nisha on hoitanut, ei usko apulaisensa aikoneen lähteä pois. Jotain hämärää tähän täytyy liittyä. Poliisia ei kuitenkaan kiinnosta jonkun ulkomaalaisen naisen katoaminen, eikä tapausta aleta tutkia. Poliisin mielestä nuo kiittämättömät ulkomaalaiset päättävät itse häipyä, eikä heistä tarvitse välittää. 

Petralle Nisha ei ole kuka tahansa merkityksetön henkilö, jonka voi heti korvata uudella, vaan nainen, joka kasvatti rakastaen hänen tyttärensä, kun hänellä ei leskeksi jäätyään ollut siihen voimia. Tytär Aliki kaipaa myös Nishaa ja on huolissaan. Petra ymmärtää nyt, miten paljon Nisha onkin heille merkinnyt ja miten paljon ollut avuksi - eikä hän kuitenkaan tunne tuota naista. Kuka hän oli ja missä hän on nyt? 

Nishasta on huolissaan myös Petran talon toisessa kerroksessa vuokralaisena asuva Giannis, joka rakastaa Nishaa. Kaikessa hiljaisuudessa heillä on ollut suhde, vaikka Nisha ei olisi työnsä takia saanut seurustella kenenkään kanssa. 

Giannis on olosuhteiden uhri, joka on työttömäksi jäätyään sekaantunut laittomaan rauhoitettujen lintujen pyyntiin, työhön, jota hän tekee salaa. Lopettaminen tuntuu mahdottomalta, koska toiminta on kuin huumekauppaa; jos joku pyrkii siitä eroon, hänelle käy huonosti. Giannis haluaisi aloittaa uuden elämän, mutta onko se mahdollista? 

Onko uusi alku saavuttamaton sekä Giannisille että Nishalle? 

Nishaa kaipaa myös hänen Sri Lankaan jäänyt tyttärensä, jonka vuoksi Nisha lähti maailmalle - ansaitakseen rahaa, että tyttö saisi paremman elämän. Leskeksi jääneen Nishan palkka oli kotimaassa kovin pieni eikä riittänyt mihinkään. Vuosien ajan äiti ja tytär ovat olleet yhteyksissä vain puhelujen välityksellä. 

Tarinaa kerrotaan sekä Petran että Giannisin näkökulmasta. Aluksi he etsivät Nishaa erikseen, lopulta myös yhdessä. Etsintöjensä kautta heille tulevat tutuiksi Kyproksen kotiapulaisten monenlaiset kovat kohtalot. Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. 

Kuten Lefterin edellinen romaani Aleppon mehiläistarhuri, myös Laululinnut on valtavan kaunis ja koskettava teos, suorastaan pakahduttava. Tarina koukutti minut niin, että se oli luettava kerralla loppuun asti. Ei voinut mennä nukkumaan ennen kuin kirja oli luettu. 

Lefteri käsittelee raskaita aiheita, mutta hänen kaunis kielensä ja herkkä ihmiskuvauksensa vie lukijan mennessään. Mukana on myös upeaa ympäristön kuvausta ja eteläeurooppalaista tunnelmaa. Ja mikä tärkeintä, Lefteri herättelee meitä huomaamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Takakannen sanoin Laululinnut on sydämeenkäyvä kertomus ihmiskohtaloista uutisotsikoiden takana.   

Leena Ojalatvan suomennos on todella varmaa ja taitavaa työtä. Kieltä, jota oli ilo lukea. 

Christy Lefteri on itse kasvanut Kyprokselta paenneiden vanhempien lapsena Lontoossa. Suurin osa hänen sukulaisistaan asuu edelleen Kyproksella. 

Nishan tarina on fiktiivinen, mutta idea siihen syntyi todellisista tapahtumista, kun useita kotiapulaisia katosi Kyproksella, eikä poliisi välittänyt tutkia noita katoamisia. Kyproslaisia olisi kyllä etsitty, mutta noilla köyhillä ulkomaalaisilla naisilla ei ollut väliä. 

Tuskin maltan odottaa, mitä Lefteri seuraavaksi kirjoittaa. Toivottavasti kuulemme hänestä vielä! 

Kustantamo S&S 2022 

379 sivua 

Alkuteos: Songbirds 2021 

Kansi: Emma Rogers 

Ulkoasu ja taitto: Nora Kitinmäki 

Katri Rauanjoki: Kesämerkit

Tätä Katri Rauanjoen uutta romaania olen odottanut innolla siitä asti, kun kuulin sen kertovan kolttasaamelaisista. Jos ei saamelaisuuden tuntemus ole huipussaan muutenkaan, niin kolttasaamelaisista olen tiennyt vielä vähemmän. Kerran olen kyllä käynyt Sevettijärvellä, jonne kirjan tarina sijoittuu, joten osasin edes vähän kuvitella ympäristöä. 

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, Lapissa eletään kesää. Rauanjoki kuvaa 2020-luvun kolttasaamelaisten elämää episodiromaanin keinoin usean eri henkilön näkökulmasta. Se tekeekin kirjasta elävän tuntuisen ja antaa aiheesta monipuolisen kuvan, kun mitä erilaisimpia henkilöhahmoja on pikkutytöistä 91-vuotiaaseen Anastasiaan asti ja kaikkea siltä väliltä. 

Kaikkia henkilöitä ei kannata tässä edes esitellä, niin paljon heitä on. Mutta lukija tapaa esimerkiksi italialaisen Stefanon, joka matkustaa Lappiin saamelaisen isänsä juurille, ja nuoren Aleksin, joka on joutunut koulukiusatuksi herkkyytensä ja erilaisuutensa takia. Anni lukee tunteita nostattavia nettikeskusteluja muun muassa Jäämeren radasta eikä malta olla kommentoimatta kipakasti. Hänen sisarensa Senja asuu Helsingissä ja kipuilee sitä, miten vaikeaa omaa lasta on kasvattaa kolttasaamelaiseksi tuossa ympäristössä. Larissa on taiteilija, jolla on näyttely New Yorkissa; Vesa ja Sara puolestaan osallistuvat Arktisten alueiden alkuperäiskansojen seminaariin Vancouverissa. Tiia on teinityttö, jonka kolttasaamelaisuutta eräs mies solvaa niin, että tyttö julistaa suutuspäissään äidilleen muuttavansa Rovaniemelle. 

Tässä siis vain pieni osa kaikista kirjan henkilöistä. Jokaisella on omat ilonsa ja surunsa, toisilla suuremmat kuin toisilla. Jossain perheessä on alkoholismia, toisessa kannetaan raskasta surua vuosien takaisesta perhetragediasta. Paljon on kuitenkin hyvää elämää ja tavallista arkea, jota värittävät paikalliset juhlat, laavulla tulistelu, kalareissut ja porojen kesämerkintä. Sekä ortodoksinen usko niillä, jotka uskovat. 

Oma tärkeä roolinsa on myös Lapin luonnolla; kuinka voisikaan kirjoittaa Lapista kirjoittamatta samalla myös luonnosta? Kerronnan lomassa on lukuja, joissa Rauanjoki kuvaa kauniisti juuri paikallista luontoa ja eläimiä, kuten kettuja ja poroja. Kirja alkaa luvulla, jossa Näätämöjoen jäät lähtevät ryskyen. Ja siitä alkaa lämmin kevät ja tavallista kuumempi kesä. Sääsket inisevät korvissa ja hillat kypsyvät soilla. 

Aukion toisella laidalla oli jänkä, sieltä nousi pientä usvaa kuin kiehumaan alkavasta kattilasta. Taivaanranta oli vaaleaa punaista ja kultaa täynnä. Jängän reunalla jolkotti kettu. 

En muista olenko koskaan lukenut episodiromaania, mutta nautin tästä aivan valtavasti. Tämä oli hieno lähestymistapa, jonka kautta pääsi eläytymään niin monen eri ihmisen elämään ja tuntoihin Sevettijärvellä ja vähän muuallakin. Kesämerkit oli täyttä lukemisen juhlaa. Sain elää Lapin kesää ja tutustua kolttasaamelaisten elämään, jossa perinteet ja nykyaika kohtasivat kiinnostavalla tavalla toisensa. 

Onkin hienoa, että Kesämerkit kertoo 2020-luvusta: millaista kolttasaamelaisten elämä on juuri nyt eikä joskus menneinä aikoina, entä millainen on heidän asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka Rauanjoki on ulkopuolinen kirjoittaja, hän on saanut esilukijoilta palautetta, että teos on koskettanut myös saamelaisia lukijoita. Jälkisanoissa Rauanjoki kertoo kiinnostavasti kirjan syntyhistoriasta ja tekemästään taustatyöstä. Kaikki sai alkunsa hänen kolttasaamelaisen ystävänsä kautta. 

Lopussa on myös lueteltu kirjassa käytetyt koltansaamen ja Lapin murteen sanat ja sanonnat selityksineen. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Lapista ja saamelaisista kiinnostuneille! 

Kustantamo S&S 2022 

256 sivua 

Kansi: Anja Reponen  

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

 

Suomentanut Leena Ojalatva

Jätin vähäksi aikaa lakkasuot ja muut kesäiset riennot, koska en malta olla kertomatta tästä kirjasta, jonka luin vähän aikaa sitten. En kuitenkaan ajatellut ruveta kovin aktiiviseksi täällä blogimaailmassa, mutta vannomatta paras tietysti. 

Tänä kesänä suomeksi ilmestynyt Christy Lefterin romaani Aleppon mehiläistarhuri kertoo ajankohtaisesta aiheesta, Syyrian pakolaisista. Kirjan päähenkilöinä on aleppolainen pariskunta, Afra ja Nuri. Ennen Syyrian sodan syttymistä Nuri on hoitanut mehiläisiä, ja Afra on ollut taiteilija. Heidän silmäteränsä oli Sami, heidän ainoa lapsensa. 

Mutta sota syttyy ja tuhoaa kaiken kauniin, koko heidän siihenastisen elämänsä. Afra sokeutuu räjähdyksessä, jossa hän ehtii ennen sokeutumistaan nähdä heidän poikansa kuolevan silmiensä edessä. Tämän suuren surun myötä molemmat puolisot traumatisoituvat omalla tavallaan ja etääntyvät toisistaan. Edessä on raskas pakomatka Turkin kautta Kreikkaan ja sieltä Britanniaan.  

Lefteri kirjoittaa niin kauniisti, että aluksi koin tämän kirjan pelkästään suurena lukunautintona. Mutta vähitellen mukaan tulee kuitenkin niin paljon raskaita ja järkyttäviä kokemuksia, ettei Aleppon mehiläistarhuria voi minään nautiskelukirjana pitää. Eipä tietenkään, kun näin traagisesta aiheesta on kysymys. Kauniisti ja lämmöllä Lefteri kuitenkin kuvaa Afran ja Nurin surullisia vaiheita sekä heidän sisäisiä mielenliikkeitään ja keskinäistä suhdettaan. Lukija tuntee syvää myötätuntoa tätä kovia kokenutta pariskuntaa kohtaan. 

Aleppon mehiläistarhuri onkin hyvin vaikuttava ja koskettava kuvaus siitä, mitä on joutua pakenemaan sodan takia omasta kodistaan ja kotimaastaan. Ja miten sitä raskasta matkaa joutuu taittamaan syvästi traumatisoituneena kaiken sen takia, mitä on sodan keskellä joutunut näkemään ja kokemaan. Kirja onkin kiinnostavaa luettavaa myös mielenterveyteen liittyvistä asioista kiinnostuneille. 

Lefterin romaani auttaa meitä eurooppalaisia ymmärtämään, miten raskaita kokemuksia tänne sodan jaloista paenneet voivat kantaa sisällään. Siksi se onkin teos, joka jokaisen olisi hyvä lukea. 

Christy Lefteri. Kuva: Kieran Coatman.

Christy Lefteri itse on isobritannialainen kirjailija ja kyproslaisten pakolaisten tytär. Vuosina 2016-2017 hän työskenteli Unescon vapaaehtoisena pakolaiskeskuksessa Kreikassa, jossa hän tapasi satoja pakolaisia ja kuuli heidän tarinoitaan. Kun hän palasi kotiin, tarinat eivät jättäneet häntä rauhaan, ja hän halusi kuvata pakolaisten kokemuksia tässä kirjassa. 

Suomentaja Leena Ojalatva on tehnyt hyvää työtä: hänen ansiostaan me suomalaiset lukijat saamme nauttia kirjan kauniista kielestä ja kuvauksesta. 

Kustantamo S&S 2021 

Alkuteos The Beekeeper of Aleppo 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

Say something 

Anun ihmeelliset matkat 

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Kahdeksas neito on Anna Glad -dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäisestä osasta Sininen huvila bloggasin viime syksynä. Täytyy todeta, että nämä Eva Frantzin kirjat ovat kyllä varsin koukuttavia, mukaansatempaavia ja jännittäviä dekkareita.

Tällä kertaa kirjassa ollaan joulukuussa, odotetaan ja vietetään niin Lucian päivää kuin jouluakin. Tapahtumilla on jotain tekemistä erityisesti Lucian päivän kanssa. Ajankohtaista luettavaa juuri tällä hetkellä siis.

Kaupungissa, jossa Anna Glad asuu, on saari, jossa sijaitsee Futurica-niminen kansanopisto, jossa voi käydä kymppiluokan tai opiskella musiikkia tai valokuvausta. Musiikkilinjalaiset valmistautuvat täyttä häkää tulevaan Lucian päivään. Itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna eräs aamuvirkku avantouimari löytää järkytyksekseen avannosta naisen ruumiin. Vainaja osoittautuu kansanopiston opettajaksi, mutta tapausta pidetään aluksi onnettomuutena, niin oudolta kuin se tuntuukin, olihan nainen kokenut avantouimari.

Sitten alkaa paljastua muutakin yllättävää. Anna Glad saa muun muassa erikoisen kirjeen, joka saa poliisit aavistamaan, että nainen on ehkä sittenkin tapettu. Mutta miten tähän kaikkeen liittyy vuoden 1986 Lucia-kulkue, ja ovatko myös kansanopistossa nykyään opiskelevat nuoret jotenkin vaarassa? Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys?

Anna Glad itse on eronnut miehestään, ja nyt hänellä on sydänsuruja. Uusikin ihailija ilmestyy kuvioihin. Mitä työpaikan kuulumisiin tulee, Anna ja hänen nykyinen työparinsa Märta saavat uuden työkaverin, joka on todella outo tyyppi.

Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, aina tapahtuu jotain uutta, eikä Eva Frantz juutu sellaisiin pitkiin jaarituksiin ja kuvailuihin, joiden aikana lukijan hermo ehtii mennä, kuten joskus dekkareita lukiessa käy. Kahdeksas neito oli pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun asti, sen verran koukuttava se oli. Jännitystä ja kiinnostavia ihmissuhdekuvioita oli tarjolla sopivassa suhteessa.

Se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat joulukuulle, on plussaa näin joulun lähestyessä. Senpä kunniaksi jaan tähän loppuun hiukan jouluisia tunnelmia:

"Rolf Månsson oli selvittämässä pahasti sotkuun mennyttä valosarjaa, kun ovikello soi. Koska hän ei voinut laskea valosarjaa kädestään heittämättä varttitunnin työtä hukkaan, hän kietaisi selvitetyn osan kaulaansa ja lähti kohti ovea johtovyyhti käsissään. 
  Portailla seisoi pöllämystyneen näköinen Anna Glad. 
  - Tiedänhän minä, että olet hurahtanut jouluun, mutta eikö tuo ole pientä liioittelua? Anna tokaisi. 
  - Ajattelin olla tänä vuonna itse oma joulukuuseni. Loistan itsekseni nurkassa, kun lapset tanssivat ympärilläni. Mitäs asiaa sinulla on? Haluatko lisää pullaa?"

Jos siis haluat lukea jouluisen dekkarin, Kahdeksas neito on yksi hyvä vaihtoehto! Tässä lisämaustetta tulee tietenkin vielä Lucian päivästä. Myös lukujen otsikot tulevat Pyhä Lucia -laulun sanoista.

Kustantamo S&S 2018
343 sivua
Alkuteos Den åttonde tärnan (2018)
Suomentanut Ulla Lempinen 
Kansi Emma Strömberg 

Kirjasta ovat bloganneet mm. Oksan hyllyltä, Luetut.net, Kirjarouvan elämää ja Kaksi sivullista.

Karin Erlandsson: Saarretut

Takatalvi inspiroi minua ottamaan kirjakuvia tästä talvisesta dekkarista, jonka olin muutenkin löytänyt vasta viikko sitten kirpputorilta. No, seuraavana päivänä lunta olisi ollut paljon enemmän, mutta annoin olla. Kuva on mikä on, ja kirjakin on nyt luettu.

Saarretut on toinen osa pikkukaupungin paikallislehden toimittajasta, Sara Kvististä, kertovassa dekkarisarjassa. Ensimmäistä osaa eli vuonna 2016 ilmestynyttä Kuolonkieloja en ole lukenut, joten tämä oli hyppäys suoraan toiseen osaan. On niin vaikeaa lukea dekkarisarjoja järjestyksessä...

Saarretut kertoo perheestä, jonka äiti Monika on murhattu, ja jokainen perheenjäsen reagoi suruun omalla tavallaan. Isä Krister vetäytyy kokonaan maailmasta ja makaa vain sohvalla kuukaudesta toiseen. Koska isä ei jaksa huolehtia kotonakaan mistään, tytär Kajsa joutuu kantamaan liian raskasta vastuuta ja hoitamaan asioita, jotka eivät kuuluisi niin nuorelle. Arvailin pitkään Kajsan ikää, mutta lopulta kävi ilmi, että hän on yläasteella

Perheen esikoinen Jonas taas sulkeutuu omalla tavallaan: hän lintsaa koulusta, tiuskii siskolleen eikä kukaan tiedä, mitä hänen mielessään oikein pyörii.

Koko ajan tapahtumien taustalla on vuosisadan lumimyrsky, joka iskee kaupunkiin joulukuussa 1992. Oli muuten mukavaa lukea noin "vanhoista" ajoista, kun esimerkiksi kerrotaan, että lehden toimituksessa oli vaihdettu kirjoituskoneet tietokoneisiin, käytetään filmirullia ja yritetään turhaan soittaa lankapuhelimilla, jotka eivät toimi, kun linjat ovat myrskyn takia poikki. Oi niitä aikoja, jotka niin hyvin muistan!

Kirjassa on sitten murhatun naisen perheen lisäksi joukko muita henkilöitä, ja jollain tavalla näiden kaikkien tarinat punoutuvat lopulta yhteen. Kuka teki lopulta ja mitä? Tunteet kuumenevat lumen saartamassa kaupungissa, kun lopulta kaikki tiet sieltä pois ovat poikki.

Huomioita minulle uudesta dekkarikirjailijasta. Karin Erlandsson osaa kirjoittaa ihanan iskevästi ja vetävästi. Hän ei juutu kuvaamaan yksityiskohtia eikä edes taustoja tai ihmissuhteita sivukaupalla. Luvut ovat lyhyitä, tarina vetää koko ajan, se on alusta loppuun asti mukaansatempaava ja jännittävä. Mukaansatempaavuudesta huolimatta heti aluksi ei tapahdu paljoa (paitsi että Monika on tosiaan jo murhattu), mutta loppua kohti tunnelma ja jännitys tiivistyy.

Tykkäsin myös siitä, että pitkästä aikaa oli dekkari, jossa ei mässäilty rikosten kammottavilla yksityiskohdilla. Kirjan kansilehdellä onkin lainaus Aamulehden kritiikistä, jossa tämän kirjan edeltäjästä, Kuolonkieloista sanotaan, että se on "inhorealististen dekkareiden valtavirrassa... miellyttävästi vanhanaikainen rikostarina." (Raija Hakala)

Luulin myös olevani ovela ja arvaavani yhtä ja toista, mutta lopussa matto vedettiin sittenkin jalkojeni alta. Yllätyksiä oli tarjolla. Erlandsson pani minulle jauhot suuhun myös siinä, että hän ei paljastanut joitain asioita aivan suoraan, vaan ne oli piilotettu osittain rivien väliin. Osan ehkä tajusin, mutta tajusinko kaikkea??

Siis wow! Hienoa!

"- Tästä tulee hauska työpäivä, Sara sanoi. - On aina hauskempaa olla töissä, kun jotain tapahtuu, jotain sopivan jännää. 
  - Olen välillä miettinyt tuota, Lea sanoi. - Että te toimittajat elätte muiden vastoinkäymisistä.
  Hän ei sanonut sitä epäystävällisesti, eikä Saran tarvinnut puolustautua.
  - Siksi sitä toivookin, että tapahtuisi vain sopivan vaarallisia asioita. Lumimyrsky ei ole oikeasti vaarallinen, eihän siihen kukaan kuole, mutta onpahan jotain mistä kirjoittaa - muutakin kuin kaupunginvaltuusto ja turkisten hinnat.
  Lea nyökkäsi.
  - Uutiset ovat kiinnostavia juuri silloin kun ne tapahtuvat, Sara sanoi. - Sitten, jälkeenpäin, on vain kamalaa, kun ihmiset ovat kuulleet uutisen.
  - Mistäköhän te kirjoitatte tänään?
  - Lumesta, varsinkin jos sitä tulee tähän malliin."

Muuten on hassua, kun ruotsinkieliset nimet hämäävät. Olin luullut Karin Erlandssonia ruotsalaiseksi, mutta hän onkin suomenruotsalainen. Hän on kotoisin Uudestakaarlepyystä ja asuu Maarianhaminassa. Kirjan tapahtumat näyttävät sijoittuvan sinne jonnekin hänen kotiseudulleen, koska puhutaan Pietarsaaren tiestä ja Munsalasta. Tapahtumapaikka on ilmeisesti vain nimetön pikkukaupunki siellä jossain.

Kustantamo S&S 2018
212 sivua
Alkuteos Pojken
Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Varjola
Kansi: Sanna Mander

Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä

"Pilvet kantavat sadetta vuorten yllä. 
  Napakettu jolkottaa kylän laitamilla, pysähtyy saadessaan viestin, joka ei ihmiselle kuulu. Kettu nostaa kuononsa kohti taivasta ja haukottelee.
  Merikihu kaartaa kylän yllä siivet levällään, katse tiukasti maassa. Se kallistaa itseään kuin tunnustellen tuulta ja odottaa nousevaa virtausta loppuun saakka. Tuuli käy ennen kuin se laskeutuu maahan, eikä linnun tarvitse räpäyttää kiiltäviä siipiään kertaakaan."

Näin houkuttelevasti alkaa Katri Rauanjoen uunituore romaani Lenin-setä ei asu enää täällä. Olin myyty heti tästä ensimmäisestä luontokuvauksesta - ja sitä tuli lisää.

Jäätävä arktinen talvi kaukana Huippuvuorilla - Pyramidenissa, entisessä venäläisten hiilikaivoskaupungissa, joka on nykyään hylätty ja tyhjillään, todellinen aavekaupunki. Siinä eksoottiset puitteet kirjan tapahtumille.

Pyramidenin autiudessa sinnittelee talven yli vain viisi henkilöä pitämässä paikasta huolta tulevan kesän turistisesonkia varten. Yksi heistä on suomalainen Kiril, muut ovat Venäjältä ja Ukrainasta. Kirilkin on isänsä puolelta venäläinen, minkä takia häntä kiusattiin lapsena. Siksi hän onkin käyttänyt Suomessa nimeä Karri, mutta täällä Pyramidenissa hänen on turvallista tulla Kiriliksi.

Miksi Kiril on lähtenyt talveksi sinne keskelle ei mitään? Ilmeisesti hän pakenee jotain, mutta onko mahdollista päästä pakoon? Ihmisiä voi toisaalta paeta, kun mailla halmeilla ei ole kuin neljä muuta ihmistä. Mutta niitä neljää ei tietenkään pääse pakoon - eikä itseään, omia ajatuksiaan ja muistojaan.

Aavekaupungin vartijana Kirilillä on tietyt päivittäiset tehtävät ja rutiinit, mutta on myös paljon aikaa ajatella. Hän muistelee elämäänsä, varsinkin isäänsä, joka joi ja oli väkivaltainen, ja toisaalta nuoruutta ja opiskeluaikaa Vladimir-sedän luona Pietarissa. Taakse jäänyttä elämää on myös suhde Karoliinaan, joka jätti Kirilin, kun tämä ei halunnut lapsia. Vanhat Pietarin aikaiset haaveet venäläisestä Irinasta alkavat Huippuvuorten talvessa uudestaan herätä henkiin.

Aikansa kuluksi Kiril kulkee hylättyjen talojen hylätyissä huoneissa, joihin venäläiset ovat lähtiessään jättäneet paljon tavaroitaan. Hän ottaa valokuvia ja elää omissa maailmoissaan, kuulee ja näkee epätodellisia asioita, on porukassa outo ja erilainen, "hullu suomalainen".

"Luin Kuolleita sieluja ja kiertelin hylättyjä huoneita. Himoitsin niitä tarinoita. Niitä, joissa ei noustu ylös kahdeksalta, koska niin oli sovittu. Tartuin kameraan yhä useammin, puhuin muille yhä vähemmän."

Paikassa on myös omat arvoituksensa. On kiellettyjä rakennuksia tai huoneita, joihin ei saa mennä. Mitä yhtiöllä on tekeillä tässä autioituneessa kaupungissa, kun Kirililtäkin salataan asioita?

Välillä kerronnan katkaisevat luvut, joissa ollaan Pyramidenin vilkkaimmissa kaivosvuosissa, kun kaupunki on vielä täynnä elämää. Näissä luvuissa kerrotaan Annasta, Tatjanasta ja Vasilista. Heidän tarinansa, kolmiodraamansa, punoutuu mukaan kokonaisuuteen viimeistään kirjan loppupuolella.

Jossain keskivaiheilla Pyramidenin talven tyhjyys ja tapahtumattomuus oli lannistaa minut, enkä pystynyt näkemään teoksen punaista lankaa. Toisaalta niinhän se aavekaupungin talvi varmasti lannistaa myös ne muutamat henkilöt, jotka siellä yrittävät sinnitellä kohti kevään valoa. Siinä mielessä tunnelma välittyy hyvin. Mitä sitten, kun on päässyt pakoon johonkin, mutta sieltä ei pääsekään pakoon mihinkään?

Kirjan loppupuolella alkaa sitten tapahtua yllättäviä ja dramaattisiakin käänteitä, ja myös palapelin paloista muodostuva kokonaiskuva hahmottuu kyllä aikanaan.

Nautin Rauanjoen teoksessa sen kauniista, suorastaan upeasta pohjoisen luonnon ja arktisen talven kuvauksesta. Myös Huippuvuorten eläimet näyttelevät omaa tärkeää rooliaan tässä kirjassa. Nimittäin siellähän esimerkiksi jääkarhut ovat niin konkreettinen uhka, ettei ulkona saa liikkua ilman asetta. Myös napakettuja, valaita ja hylkeitä pääsee tapaamaan kirjan sivuilla.

Toinen nautinnollinen asia tässä romaanissa on sen kuvaama venäläisyys. On samovaarit, teen juomiset, poskisuukot, votka, Kalinkat ja muut musiikit, kaiken yllä vieläkin leijuva neuvostoajan haamu.

Itselleni parasta antia olivatkin juuri sekä Huippuvuorten talvisen luonnon että venäläisyyden kuvaus

Tuosta tapahtumattomuudesta  ja eristäytyneestä elämästä keskellä ei mitään tuli mieleeni Elin Willowsin romaani Sisämaa. Varmasti Sisämaan ystävät kestävät myös tämän romaanin ajoittaisen hitauden paremmin kuin minä. Muuten Katri Rauanjoen romaani on kuitenkin aivan oma maailmansa. Sellainen, joka jää mieleen pyörimään vielä jälkeenpäin, teos, jonka arvoitukset avautuvat hitaasti viipyillen.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Kustantamo S&S 2019
333 sivua
Kansi: Pinja Meretoja
Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay

Kirjasta on blogannut ainakin Anun ihmeelliset matkat.

Ilahduttava tieto tällaiselle pohjoisen ystävälle on myös se, että Rauanjoen seuraava romaani kertoo kolttasaamelaisista. Aiheesta lisää täällä.

Eva Frantz: Sininen huvila

Näin bloggaajana oli hauska lukea tämä blogimaailmaan sijoittuva dekkari, joka - kuin myös sen kirjoittaja Eva Frantz - olikin hyvä ja mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Ollaan jollain ruotsinkielisellä pikkupaikkakunnalla Suomessa. Siellä pitää suosittua Sininen huvila -nimistä lifestyleblogiaan kauniisti ja viimeisen päälle sisustetussa talossaan asuva Becca Stenlund. Myös hänen miehensä Peter on aikaisemmin auttanut talon remontoinnissa, mutta väsynyt sitten Beccan pakkomielteiseksi muuttuneeseen bloggaamiseen, josta ei puolisolle jäänyt enää aikaa. Niinpä Becca ja Peter ovat nyt asumuserossa. Pariskunnalla on myös pieni poika Bruno.

Eräänä kesäyönä Bruno-poika löydetään harhailemasta yksikseen tiellä. Hän on lähtenyt hakemaan apua löydettyään äitinsä makaamassa verisenä keittiön lattialla. Becca makaa sitten päivästä toiseen sairaalassa tajuttomana, ja sillä aikaa poliisi Anna Glad alkaa selvittää tapausta. Kuka yritti murhata Beccan ja miksi?

Käy ilmi, että blogin kommenttikentässä on esitetty tappouhkauksia, ja vaikka niistä on tehty rikosilmoitus, asia on jotenkin päässyt hautautumaan jonnekin ja jäänyt tutkimatta. Lisäksi joku outo tyyppi hiiviskelee Sinisen huvilan ympäristössä.

Tutkimusten edetessä Anna Glad joutuu myös prosessoimaan omaa toimimatonta parisuhdettaan. Jaksaako hän jatkaa suhteessa, varsinkin kun eräs hurmaava mies ilmestyy kuvioihin...?

Minusta juoni oli hyvin rakennettu, enkä ainakaan itse arvannut tekijää etukäteen. Tai olinhan tätäkin henkilöä hiukan epäillyt jossain vaiheessa, mutta sitten jo unohtanutkin hänet. Toki en ole kaikkein kovaksikeitetyin dekkarien lukija (eli penaalin terävin kynä!) - joku muu on ehkä paljonkin parempi arvaaja? Mutta ainakin minulle loppu tarjosi paljon yllätyksiä. Eva Frantz on selvästi lupaava dekkarikirjailija!

Kuten jo alussa sanoin, tarinan sijoittuminen blogimaailmaan teki siitä erityisen kiinnostavan itselleni. Niinpä voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille bloggaajille ja blogeista kiinnostuneille!

Loppuun lainaus Beccan ja Peterin karuksi muuttuneesta arjesta täydellisen blogi-idyllin tavoittelun keskellä:

"Lopulta Peter oli pyytänyt Beccaa lopettamaan blogin, mutta Becca ei ollut suostunut. Siitä oli seurannut kunnon riita, ensimmäinen ja suurin. Becca jatkoi blogia mutta ei enää julkaissut kuvia Peteristä ja puhui tästä enää P:nä. Blogi oli kuitenkin jäänyt hiertämään heidän välejään. Peter ei enää viihtynyt Sinisessä huvilassa, sillä hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän asuisi näyteikkunassa. Hän tuskin uskalsi koskea mihinkään, ettei vain olisi pilannut jotakin asetelmaa jonka Becca suunnitteli kuvaavansa.
 --- Beccasta oli tullut päivä päivältä pikkutarkempi, ja hän saattoi saada hermoromahduksen, jos keittiössä oli Peterin jäljiltä leivänmuruja tai kahvitahroja. Ikään kuin hän olisi muuttumassa virheettömäksi, paksunahkaiseksi blogipersoonakseen, ja samaan aikaan nainen jonka kanssa Peter oli mennyt naimisiin hiipui pois. Peter kaipasi häntä suunnattomasti."


Kustantamo S&S 2017
247 sivua
Alkuteos Blå villan, Shcildts & Söderströms 2017
Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Kansi Emma Störmberg

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Nuorena ihmisellä on unelmia ja tavoitteita, joita kohti hän pyrkii. Elämässä on jännitystä; tuntuu että kaikki on mahdollista. Seisoo tienhaarassa, josta voi lähteä mihin vain haluaa. Ainakin teoriassa.

Mutta entä sitten, kun kaikki valinnat on tehty ja elämä on vakiintunut? On ehkä talo, puoliso, lapset ja työ. Kaikki on enemmän tai vähemmän vakiintunutta ja pysähtynyttä. Ihminen on tullut keski-ikään ja kysyy: Tässäkö tämä nyt on? Voiko elämältä odottaa enää mitään, onko enää mitään unelmoitavaa, jatkuuko kaikki nyt samanlaisena loppuun asti? Onko tämä se elämä, jonka halusin, entä haluanko edelleen juuri tällaisen elämän?

Tällaisia kysymyksiä Pauliina Vanhatalo käsittelee tässä uudessa kirjassaan, josta kiinnostuin välittömästi siitä kuultuani. Samat kysymykset ovat nimittäin ajankohtaisia itsellenikin.

Vanhatalo kysyy myös, voiko tavallisuus olla kiinnostavaa - voiko siitä kirjoittaa? Kyllä voi. Vanhatalo tekee sen - ja tekee sen kiinnostavasti! Ainakin juuri tällaiselle keski-ikäisen kysymyksiä pohdiskelevalle tämä teos on aarre. Kirjan sävy on hyvin pohdiskeleva, ja se onnistuu herättämään lukijassakin monia mietteitä omaa elämää koskien. Kirjailijalla on myös hienoja, aforisminomaisia oivalluksia eri asioista (Edit: Aforismit olivat tulleet mieleen ainakin parille muullekin bloggaajalle, kun myöhemmin luin heidän arvioitaan tästä kirjasta.). Hän kuvaa hyvin osuvasti niin omaa elämäänsä kuin samalla monen lukijansakin elämää. Yksityinen kun tuppaa olemaan myös yleistä.

Kuten masennusaiheinen Keskivaikea vuosi, myös Toinen elämä on siis hyvin henkilökohtainen teos. Vanhatalo pohtii tässäkin kirjassa myös omaa perhe-elämäänsä: hiukan äitiyttään, mutta erityisesti suhdetta mieheensä. Hän kirjoittaa itsenäisyyden ja läheisyyden välisestä jännitteestä, vaikeudesta olla läsnä ja lähellä, riidoista, riittämättömyyden tunteesta. Siis paljosta sellaisesta, mikä pitkässä parisuhteessa on arkea.

Myös omaa elämätöntä nuoruuttaan Vanhatalo prosessoi; hän miettii, voiko menettää jotain sellaista, jota ei koskaan ollutkaan. Toisaalta hän kyselee, tuliko hänen oltua nuorena valintoja tehdessään liian harkitsematon ja impulsiivinen.

Ainakin minä nautin suuresti tämän kirjan lukemisesta, koska niin paljon sain peilata siitä itseäni, omaa elämääni ja omia ajatuksiani. Esimerkiksi itsellänikin on parisuhteessa paha tapa olla hajamielinen ja poissaoleva (paljon lukeva introvertti kun olen), ja riittämättömyyden tunne on tuttu seuralainen. Parikymppisenä olin hyvinkin harkitsematon ja impulsiivinen. Sitä ennen minullakin oli se elämätön nuoruus, johon oli helppo samaistua. Ja ennen kaikkea nyt nelivitosena kysymys kuuluu: Tässäkö kaikki, tähänkö jään, onko kaikki unelmat nyt toteutettu?

Jos nämä eri aiheet kuulostavat ajankohtaisilta, lue tämä kirja! Se on matka omaan sisimpään, matka jolla voi pohtia, mistä olen tähän tullut, missä olen nyt ja minne ehkä olen menossa. Suosittelen lämpimästi; oli ihana kirja!

Kirjassa olisi loputtomasti kohtia, joita voisin lainata tähän loppuun. Valitsen otteen, joka kuvaa omaakin levotonta sieluani:

"Olemme laskeneet paljon sen varaan, että kiinnittyminen tähän paikkaan onnistuu. Uskomme löytäneemme viimeisen kotimme, mutta loppuelämän perspektiivi hermostuttaa minua. Epäilen kykyäni pysyä aloillani - tähänastinen elämä käy todisteeksi lähinnä impulsiivisuudesta. Joskus ajattelen, että alkoholisteissa herää samanlainen levottomuus pysyvien raittiuslupausten edessä. Täytyy ottaa päivä kerrallaan. Täytyy tänäänkin olla toteuttamatta spontaaneja mielijohteita, jotka pistäisivät elämän palasiksi. Täytyy tänäänkin päättää jäädä. 

Täällä minä siis sijaitsen, toistan itseäni, päiviäni, askeleitani.
      Sen pituinen se.
      Eikö sen pitänyt tuntua onnelta?"

Lämmin kiitos Pauliina Vanhatalolle, että kirjoitit tämän kirjan! Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Kustantamo S&S 2018
206 sivua
Kansi ja ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

Bandi: Syytös. 7 kertomusta Pohjois-Koreasta.

"Myong-chol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua, sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen. Sellainen oli maailma jossa hän eli. Laki vaati kansaa nauramaan kärsimyksen keskellä ja nielemään karvaimmatkin antimet. Myong-chol asteli eteenpäin, ruumis ja mieli musertuneena tuon ylivoimaisen mahdin langettaman tuomion epäoikeudenmukaisuudesta..."

Tämä on eräs kuvaava ote tästä pohjoiskorealaisesta novellikokoelmasta. Myong-chol ei saanut anomaansa matkustuslupaa kotikyläänsä, vaikka hänen äitinsä oli siellä kuolemaisillaan. Eikä ilman matkustuslupaa saa matkustaa tai voi käydä huonosti...

Syytös on harvinainen kirja, koska se on ensimmäinen Pohjois-Koreassa edelleen asuvalta kirjailijalta julkaistu teos. Novellit, jotka on kirjoitettu jo 90-luvulla, on saatu salakuljetettua Etelä-Koreaan, jossa ne ensin julkaistiin vuonna 2014, ja nyt ne on käännetty jo monelle kielelle.

Kirjan jokaisessa novellissa pohjoiskorealainen systeemi esiintyy kaikessa järkyttävyydessään ja ahdistavuudessaan. Yksilöt ovat täysin tukahduttavan yhteiskunnan puristuksissa. He joutuvat vain näyttelemään rooliaan, jota koko elämänsä ajan harjoittelevat, kuten Näytös-nimisessä novellissa todetaan. On teeskenneltävä itkua, kun diktaattori kuolee, ja käytävä häntä suremassa muistoalttarilla joka päivä. Mutta jos oikeasti itkettää, on naurettava ja hymyiltävä.

Systeemin etu menee aina yksilön edun edelle. Yksilöllä ei käytännössä ole oikeuksia ollenkaan. Heitä voidaan siirrellä kuin pelinappuloita. Kansalainen voidaan karkottaa kotikaupungistaan ja laittaa loppuiäkseen mustalle listalle vaikka vain siksi, että hänen sukulaisensa teki jotain sopimatonta, esimerkiksi loikkasi Etelä-Koreaan. Pakkotyöhön voi joutua juuri tuosta ilman matkustuslupaa matkustamisesta. Toimittajan pitää kirjoittaa juttunsa niin, että puolue on niihin tyytyväinen, vaikka ne sitten olisivat valetta. Ja jopa asunnon ikkunaverhoista tulee huomauttamista.

Toisaalta on kiinnostavaa saada tietoa tuon suljetun, tuntemattoman ja salaperäisen maan sisältä. Mutta toisaalta on myös hirveän surullista lukea näitä tekstejä ja tajuta, että jossain ihmiset oikeasti elävät tätä elämää. Eikä heillä ole vaihtoehtoja. Jotkut pakenevat, mutta hekin henkensä uhalla. Jos pakomatkalla jää kiinni, käy huonosti.

Kauanko kestää, että Pohjois-Koreakin avautuu ja vapautuu? Toivon hartaasti ja sydämeni pohjasta, että vielä sekin päivä nähdään! Onhan muitakin mahdottomuuksia historian saatossa nähty.

Samoin kuin muut kirjabloggaajat, ihmettelin minäkin vain sitä, miten paljon tietoa salanimellä Bandi esiintyvästä kirjoittajasta esipuheessa kerrotaan. Jos nuo tiedot päätyvät tai ovat jo päätyneet Pohjois-Koreaan, kuinka käy Bandin? Eiköhän Pohjois-Korealla ole vakoilijoita Etelä-Koreassa, joten luulisi heidän tietävän tästä kirjasta...

Mutta jos Bandi vielä elää, toivottavasti hän jatkaa kirjoittamista. Kunpa hän saisi elämänsä aikana nähdä ja kokea, kun kaivattu vapaus tulee hänen maahansa.

Kustantamo S & S 2017
189 sivua
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa

Helmet-lukuhaaste 2017:
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

P. S. Vielä kiitokset Reader, why did I marry him? -blogin Ompulle, jonka Facebook-arvonnasta tämän kirjan voitin! Olinkin todella halunnut lukea tämän kirjan, ja se olikin ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka lukuelämys olikin surullinen.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Tässäpä vaihteeksi uusintapostaus vanhasta Syksyn lehtiä -kirjablogistani. Olin kuullut tästä Pauliina Vanhatalon omiin kokemuksiin pohjautuvasta masennuskirjasta paljon jo ennen sen ilmestymistä, ja osallistuinpa Facebookissa sen Keskivaikeisiin virtuaalijulkkareihinkin. Sen jälkeen olikin aika tilata se itselle. Tässä se mitä silloin reilu vuosi sitten kirjasta kirjoitin.

Kirjassaan useita romaaneja kirjoittanut kirjailija Pauliina Vanhatalo kertoo avoimesti omasta masennuksestaan, josta hän sai keskivaikean diagnoosin. Aloin lukea kirjaa 11.3. (2016) ja huomasin sen olevan hänen sairautensa virallinen kaksivuotispäivä. Sinä päivänä vuonna 2014 hän käveli psykiatrin vastaanotolle itsenään ja käveli sieltä ulos mielenterveyspotilaana, kuten hän itse asian ilmaisee.

Arvostan todella paljon sitä, että joku uskaltautuu kertomaan sairaudestaan näin avoimesti, ja koska kysymyksessä on kirjailija, hänellä on sana hallussa ja kyky ilmaista näitä kokemuksia todella osuvasti. Vanhatalo kertoo erityisesti vaikeudesta olla sekä introvertti kirjailija että perheenäiti. Hän kokee huonoutta sekä kirjailijan että äidin roolissa, ja toteaa, että olisi helpompi hyväksyä epäonnistuminen toisessa, kun olisi onnistunut edes toisessa.

Sekä introverteille että äideille - ja tietenkin masentuneille - mitä parhainta vertaistukea siis tämä kirja. Itse en ole äiti, mutta introvertti ja helposti masentuva kyllä, joten löysin paljon yhteistä kirjailijan kanssa.

Mitä "kirjailijana epäonnistumiseen" tulee, niin mielestäni Vanhatalo on hyvä kirjailija. Harmillista vain on se, että Suomen kokoisessa maassa on vaikeaa saada paljon lukijoita kirjoilleen, vaikka osaisi kuinka hyvin kirjoittaa. Ymmärrän kuitenkin, että luovan alan työntekijöiden on varmasti helppo potea alemmuuskompleksia, vaikka olisivat kuinka hyviä.

Mutta rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole pelkästään raskasta luettavaa, vaan monesti sain myös hyvät naurut, kun Vanhatalo osasi sanoa niin osuvasti ja hauskasti jonkin asian, josta itsellänikin on kokemusta - tai myös josta ei ole kokemusta.

Eikä kirja kerro pelkästään masennuksesta, vaan myös rakkaudesta omaa miestä ja lapsia sekä myös taloon saapuvaa koiraa kohtaan. Kirja kuvaa mielenkiintoisesti kirjailijan työtä. Se kertoo elämästä ja vuodenajoista. Mutta toki siinä myös mietitään mielen terveyttä ja sairautta - mikä on sairautta ja mikä ihmisen persoonallisuutta, mistä voi odottaa parantuvansa ja mistä ei.

Lopulta kirjoittaja toteaa viisaasti: 

"Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään. Että masennustaipumuksen kanssa voi tulla toimeen. Että tunteita ei tarvitse pelätä. Mitä tahansa ne sitten ovatkin, hyviä tai huonoja, ne menevät ohi."

Lohdullinen ajatus.

Kustantamo S & S 2016
234 sivua

Stina Niemi - Aino Öhman: Elämäni - Potilasrunoja

Aikaisemmin on ilmestynyt kirjoja, joihin on koottu lääkärien hauskoja saneluvirheitä. Tällä kertaa päästään taas nauramaan, mutta nyt näkökulma on toinen - sairaalan kielipalveluissa toimivat kääntäjät ovat tehneet runoja lääkärien hengentuotteista, erilaisista potilasohjeista ja muista terveydenhuollon teksteistä.

Työssään he olivat kerran huomanneet, miten Luomet sik, sak rauhalliset. Ek ärsykkeetön. kuulosti aivan runolta, ja siitä se sai alkunsa. He alkoivat koota pieniä potilasrunoja työhuoneensa ovenpieleen, ja jokaviikkoisesta runosta tulikin suosittu työviikon piristäjä työyhteisössä. Tässä kirjassa näitä runoja jaetaan nyt muillekin.

Runoista jokainen voi valita omat suosikkinsa. En ehkä osaa näitä sen kummemmin analysoida, mutta laitan tähän muutaman esimerkkirunon, joista itse pidin.

TUNTEET
Raivareita selkeästi aiempaa vähemmän.
Aamulla vaimon täytyy vetää potilas ylös sängystä.
Potilas voi nyt siirtyä anoppilaan.

ANATOMIA
Nyt aprillipäivästä alkaen
vasemman alaraajan puutumista leuassa.
Jonka jälkeen kesäkuun korvat varsin oireettomat.
Käyttää lähes koko ajan viiksiä.

SEURAUS
Potilaalla todettu syntymä.
Huusi heti.
Osastolle tullessa 8 vrk ikäinen poika,
kotiutunut 4 vrk iässä.

Ja tässä todella oli vain muutama esimerkki... Kirja on mukavan kevyttä luettavaa ja myös nopeasti lukaistu, vähän kuin välipala jossain sopivassa tilanteessa.

Kustantamo S & S 2016