sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Eeva Tikka: Odotus ja ilo

Mummo matkalla -blogissa oli viime viikolla puhetta Eeva Kilvestä, ja minäkin väitin, että hyllyssäni on yksi hänen kirjansa. No, se oli sitten kuitenkin Eeva Tikan runokirja. Kilpeäkin olen lukenut joskus nuorena, mutta nyt heittäydyin nauttimaan hänen kaimansa Eeva Tikan runoista, ja täysillä nautinkin.

Kuten takakansi kertoo, kokoelma Odotus ja ilo sisältää kehittyviä runojen sarjoja. Runot käsittelevät muun muassa äidin kuolemaa ja surua, vanhenemista ja muistin menettämistä sekä rakkautta. Muistinsa menettäneestä vanhuksestakin on niin kauniita runoja, että miten voikin niin kauniisti sanoa?!

Tässä ote runosta, jossa vanhus on ilmeisesti sairaalassa, jonne ei saa tuoda kuin muovikukkia. Mutta:

auringonkukat repäisevät kaihin 
                             katseen edestä 
syreenin tuoksu avaa tukkoiset keuhkot 
ja juhannusruusut 
pukevat hänet uudelleen morsiameksi. 
Vuode kukkii viileässä kesäyössä 
ja hän nukkuu silmät auki 
                                        silmät auki 
ettei kadottaisi olemassaolonsa kirkkainta ajatusta. 

Runoissa on paljon upeaa luontokuvausta. Näin keväällä mieleen jäi erityisesti muutama ihana kevätruno, joista yksi, ikävästä, odotuksesta ja ilosta kertova, on antanut kokoelmalle nimenkin.

Toinen kevätruno alkaa näin:

Yhä enemmän alan nähdä kasvoistani 
kun kaipaus kuluttaa lunta 
               ja esiin tulee epäröivä maa. 
Tämä on kevät: 
entinen tulee vastaan uutena ja odottavana 
niin että hengästyn ja tulee lämmin elämästä...

Kun kirjan nimikin on Odotus ja ilo, runoissa on myös iloa:

Ei elämä kadu 
iloa, jonka on kerran kutsunut esiin, 
yhä uudelleen se valmistaa juhlan 
                      vähistä aineksista 
kirjailee kutsukortit 
veden hopealla. 

Ja toisessa runossa:

... en tiennyt että on tämä aamu, 
ei siitä ollut olemassa ennustusta 
epätoivon päivinä. 
Kiven alta kuuluu ilohuuto. 
Siellä herättiin. 

Kokoelman runot on jaettu seitsemän eri otsikon alle. Mitä pitemmälle luin, sitä syvemmälle upposin ja suorastaan hukuin kaiken runsauteen: upeaan kieleen ja ihmeellisiin, unenomaisiin maailmoihin. Nämä ovat niin täyteläisiä runoja, että näitä pitäisi lukea vain yksi kerrallaan hitaasti maistellen, sulatellen ja nautiskellen.

Erityisesti jäivät mieleeni osiot Satu kulkee syviin metsiin ja Uni lukee minua. Jo niiden nimistä voi päätellä, että siellä samoillaan sadussa ja unessa, siellä on maagisia, hengästyttäviä tunnelmia. Esimerkiksi tässä:

Satu kulkee syviin metsiin 
joissa lämpö virtaa kuin jaguaarin hengitys 
virrat sekoittaa villiintynyt ilo 
ja tulva nousee tappavana syleilynä 
                                 puiden juurille. 

Tässä muutama subjektiivisin perustein valittu ote runoista, joista nautin. Mutta tämä kokoelma on vielä paljon enemmän! Nautin joka runosta, joka sanasta. Joten jos runojen lukeminen kiinnostaa, kannattaa tutustua Odotukseen ja iloon. Se on sanataiteen juhlaa, herkkua kauniin kielen ystäville.

Gummerus 2003 
92 sivua 
Kannen kuvat: Saara Tikka 
Kannen suunnittelu: Liisa Holm 

Kirjasta kertoo myös Ankin kirjablogi. Sieltä löytyy myös yksi runo liittyen tuohon suruun äidin kuolemasta, jonka itse mainitsin vain ohimennen tuossa yllä.

perjantai 29. toukokuuta 2020

Paula Harkki: Kadonnut Karibialla

Mari on päässyt avomiehensä Antin kanssa unelmalomalle Barbadokselle. Tarkoituksena on juhlistaa Antin nimitystä monikansallisen elintarvikejätti GoodFoodin tutkimusjohtajaksi. Oleskelu lomaparatiisissa ei kuitenkaan tunnu kovin auvoiselta, kun Antti on jatkuvasti oudon kireä, aivan erilainen kuin ennen.

Barbadoksella on paikalla monia GoodFoodin merkkihenkilöitä, ja alkaa vaikuttaa, että heillä on tekeillä jotain hämärää. Jotain he salailevat, menevät vaikeiksi Marin viattomasta kommentista, ja Antti suorastaan suuttuu Marille, jos tämä esittää kysymyksiä. Miehet tulevat myös oudon levottomiksi eräästä kukkamekkoisesta tytöstä. Mikä heitä vaivaa?

Samaan aikaan Outi Mäkinen-Douglas on matkustanut Lontoosta Helsinkiin, kun hänen vanhainkoti Iltaruskossa asuva äitinsä on taas saanut infarktin. Sen enempää Iltaruskon henkilökunta kuin Outikaan eivät saa kiinni Outin sisarta Helenaa, joka on lähtenyt aivan yllättäen talvilomalle Karibialle. Kaiken lisäksi Iltaruskossa tuntuu tapahtuvan kummia öiseen aikaan. Kuka siellä puuhastelee ja mitä?

Mari puolestaan on vuokrannut Helsingin-asuntonsa toimittaja Salli Saariselle, joka pääsee kiinnostavan jutun jäljille. Ruokajätti GoodFoodin toiminnassa tuntuu tosiaan olevan jotain epäilyttävää.

Kirjassa tulee sitten vastaan niin geenimaissia, hullun lehmän tautia kuin Creutzfeld-Jacobin tautia. Toisella puolella on koko joukko elintarvikebisneksessä toimivia pahiksia, joita vastaan Auringon lapset -niminen aktivistiryhmä taistelee. Aika karmeita asioita ruokajätin kiillotetun julkisivun takaa lopulta paljastuu.

Kiinnostava aihe kaikin puolin. Keskivaiheilla aloin kyllä hiukan tylsistyä, mutta onneksi jatkoin lukemista, koska loppua kohti tahti kiihtyy ja jännittävät käänteet seuraavat toistaan.

Mari ryntäsi käytävään, sulki portin. Oli vaikea saada lukkoa paikoilleen ja avainta lukkoon, sillä käytävä oli säkkipimeä. Siellä ei ollut yhtään ikkunaa. Jännitys teki käsistä kömpelöt. Tunnustelemalla löysi metalliset lenkit, joihin lukko piti pujottaa. Hänen kätensä vapisivat ja avaimet olivat pudota, niitä oli renkaassa kaksi. 
  Vielä painallus ja lukko napsahti kiinni. 
  Hän oli turvassa! Vaikka joku murtaisi talon ovet, hän olisi turvassa. Mari ryntäsi vessaan. Turvassa? hän mietti istuessaan. Täysin yksin tuhansien kilometrien päässä kotoa saaressa, jossa ei asu yhtään tuttua ihmistä, ja tappaja odottaa talon ulkopuolella. 

Siinä sivussa kirja ottaa myös kantaa siihen, miten kolmas maailma saa toimia teollisuusmaiden kaatopaikkana ja hyväksikäytettävänä.

Eikä tässä kaikki. Salli oli löytänyt jo aiemmin ihmisoikeusjärjestöjen sivuilta tietoja Afrikan kaakaoviljelmiltä. Papuja keräsivät lapset, joita pidettiin orjina. Kukas muu pellot omisti kuin GoodFood. 
  Salli nousi ja kaatoi roskakorinsa lattialle. Siinähän se aurinko hymyili ryppyisessä Nami Namin käärepaperissa. Hienoa, hänkin söi suklaata, jota piestyt lapset keräsivät näppärillä pikku käsillään. 

Luonnollisesti kiinnostavaa on myös päästä kirjan myötä nojatuolimatkalle Barbadokselle, josta en ollut tiennyt muuta kuin että se sijaitsee Karibialla. No nyt tiedän edes hiukan enemmän. Samalla tuli tehtyä uusi maabongaus henkilökohtaisessa maahaasteessani, johon olen kovin koukuttunut.

Otava 2006 
316 sivua 

P. S. Mitä tulee blogin tunnisteisiin, olen niiden kanssa pulassa mennen tullen. Jaoin nyt Latinalaisen Amerikan erikseen Etelä- ja Väli-Amerikaksi, koska tiedän kyllä, etteivät kaikki USA:n eteläpuoliset maat ole latinalaisia. Aikaisemmin olen lukenut Belizestä ja nyt Barbadoksesta, joista kumpikaan ei ole latinalainen. Yritän nyt elää tämän uuden jaon kanssa.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Arvonta suoritettu

Viikko sitten vietin blogisynttäreitä, ja tänään oli aika suorittaa lupaamani kirja-arvonta. Cecilia Samartinin kirjan arvontaan ei osallistunut kukaan, mutta eipä se minua haittaa, koska onhan noissa kolmessakin kirjassa lähettämistä hetkeksi.

Voittajat ovat siis: 

Han Kangin Ihmisen teot voitti Klaara.
Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään voitti Paula.
Aino Leppäsen Positiivisen yllätyksen voitti Marja-Liisa.

Paljon onnea voittajille ja lämmin kiitos kaikille minua onnitelleille sekä arvontaan osallistuneille! Laitan viestiä voittajille, niin voimme sopia kirjojen postittamisesta.

Blogisynttärien jälkeen minulla oli hiukan lukujumia, mutta nyt sujuu taas. Tänään bloggasin aivan ihanasta romaanista, Kirsi-Klaudia Kankaan Punaisesta myssystä. Jos psykologiset romaanit, Pohjois-Norja, Jäämeri ja arktinen luonto kiinnostavat, käy ihmeessä lukemassa bloggaukseni. On harmi, että monet pienten kustantajien julkaisemat kirjat jäävät usein tuntemattomiksi, ja silti siellä on tällaisia helmiä kuten tämä Punainen myssy.

Kuvassa näkyvän kortin posti toi eilen. Kyseisen maalauksen on jalalla tehnyt Yoon Jung Lee, ja sen nimi on Kaikki mistä pidän. Kirjat, kahvi / tee ja kukat - sopii minulle, pidän kaikista!

Lukemisiin! 

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy

Punainen myssy on sekä hieno psykologinen romaani että upeaa Jäämeren rannikon karun luonnon kuvausta. Ihastuin täysillä tähän pieneen suureen teokseen, joka pääsikin kertaheitolla lempiromaanieni joukkoon. Vaikka kirja on ohut, luin sitä melkein koko päivän, hitaasti ja nautiskellen. Tämä oli sellaista gourmet-herkkua, ei mitään nopeasti hotkittavaa pikaruokaa.

Kirja kertoo eläkeikäisestä pariskunnasta, Eilifistä ja Gudridista, jotka elävät pienessä pohjoisnorjalaisessa kylässä. Kylän esikuvana on Ekkeröy Finnmarkissa eli Ruijassa. Kylä on joskus ollut vilkas, siellä on ollut kalatehdas ja paljon kalastajia, mutta sitten kalan menekki on hiipunut, tehdas on suljettu ja nuoret muuttavat etelään.

Eilif on kveeni, Suomesta muuttaneiden vanhempien poika, Gudrid puolestaan on norjalainen.

Kirja kuvaa Eilifin, karun ja juron maalaisukon arkista elämää, kun vaimo lähtee viikoksi etelänlomalle, ja mies jää yksin kotiin. Vaikka ulkonaisesti kirjassa ei tunnu tapahtuvan paljon, ei varsinkaan aluksi, luonnon ja arktisella seudulla sijaitsevan kylän elämän kuvaus vei minut heti mennessään. Ja vähitellen, kun näennäisen tapahtumattomuuden pintaa raaputetaan, sen alta paljastuu isoja asioita.

Alusta asti on selvää, että Eilif kantaa sisällään jotain raskasta menneisyyden painolastia. On kiehtovaa, miten kirjailija ripottelee sinne tänne pieniä vihjauksia, mutta ei paljasta koko totuutta kerralla. Sellainen herättää uteliaisuuden: mitä on tapahtunut? On pakko lukea eteenpäin saadakseen tietää.

Jo takakannessa viitataan noihin Eilifin menneisyyden haamuihin. Kylässä parveilee kesäisin paljon turisteja, ja Eilifin seuraan hakeutuu uudestaan ja uudestaan nuori saksalainen mies kameroineen. Hänen kauttaan Eilif joutuu kohtaamaan kaiken sen, mitä on yrittänyt haudata mielensä uumeniin. Siellä on syyllisyyttä, häpeää, vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja.

Eilif pyyhkii nämä menneet tapahtumat pannukahvin voimalla pois tietoisuudestaan. Hän koettaa keskittyä tarkkailemaan tuulen navakoitumista. Ikkunasta hän näkee kajavien taistelevan tuulta päin pesälle palatessaan. 

Kirsi-Klaudia Kangas on luonut Eilifistä todella inhimillisen ja todentuntuisen hahmon, joka on lihaa ja verta. Mies on ihanan juro, jääräpäinen ja ennakkoluuloinen. Rakastin kirjan henkilökuvausta ja sitä, miten Eilifin mielenliikkeet paljastuvat vähitellen kaikkien arkisten puuhien lomassa. Ehkä ihan muutama sana ja lause siellä täällä avaavat taas jotain uutta.

Myös Eilifin ja Gudridin suhdetta kirja kuvaa tarkkanäköisesti. Miten kaksi ihmistä elää rinnakkain, mutta kummallakin on oma maailmansa, jota ei toiselle avata. On puhumattomuutta, sitä meille suomalaisille niin tuttua.

Lapinhulluna rakastin tietysti myös kaunista luontokuvausta, jota kirja tarjoilee runsain määrin. Kaltaisilleni lapinhulluille tämä kirja onkin todellinen herkkupala! Se aiheutti valtavaa matkakuumetta, mikä on surullista, koska tänä kesänä ei Lappiin päästä, Norjan Lapista ja Ruijasta puhumattakaan. Mutta toisaalta tällainen kirja on hyvä korvike. Nojatuolimatkoillehan onneksi pääsee koska vain!

Voi, se luonnon - ja kielen - kauneus:

Eilif seuraa ikkunastaan hetken lintutunturin vetäytymistä valkoisin siivin vuoroin merelle, vuoroin kohti kalliojyrkännettä. Aurinko paistaa matalalta. Valo saa lintujen valkoiset kyljet hohtamaan kuin tähdet, jotka syttyvät ja sammuvat siipien tahdissa tummuvaa merta vasten. 
  Vuonon eteläpuolen tunturit hohtavat violetin monissa sävyissä. 

Tällainen hidas, luonnonläheinen kerronta vanhenevan miehen arjesta oli ihanan leppoisaa luettavaa: Kaukana on kavala maailma, kun saa seurata kiireetöntä elämää Jäämeren rannalla:

Eilif latoo rannallaan polttopuita verkkaisesti. Kiirettä hänellä ei ole mihinkään, eläkeukolla. 

Kiireettömästä arjesta, luonnonläheisyydestä ja miehestä päähenkilönä tulee mieleen Havukka-ahon ajattelija, vaikka muuten Punainen myssy on tietysti aivan omanlaisensa kirja. Huovinen on humoristi, kun taas Kankaan romaanissa on syvällistä psykologiaa ja kipeitä kokemuksia.

Huumorin pilkettäkin on siellä täällä, kun kirjailija kuvaa esimerkiksi kylän ukkojen omakehua tai naapurusten suhtautumista toisiinsa: naapurihan on aina outo ja tekee kaiken väärin, niin myös tässä kylässä.

Voisin kai hehkuttaa tätä kirjaa aivan loputtomasti, mutta johonkin on pantava piste. Joka tapauksessa jos pohjoinen luonto ja psykologiset romaanit kiinnostavat, tämä voi olla sinun kirjasi! 

Teoksessa on mukana toimittajana ja kuvataiteilijana työskentelevän Kirsi-Klaudia Kankaan piirroksia.

Aikaisemmin keväällä bloggasin Kankaan surukirjasta En enää laske tunteja ja elämäkertateoksesta Afrikka valitsi minut - Pertti Söderlundin elämä. HUOM! Vaikka nämä kaksi ovat kristillisiä kirjoja, Punainen myssy on ihan tavallinen romaani, jonka uskaltaa ateistikin lukea. Yhdessä kohdassa on muutama rivi Jumalasta, mutta siinäkään ei mitenkään saarnata.

Tässä mielessä Kankaan romaanista tuleekin mieleen vielä toinen kirjailija, ihailemani japanilainen Ayako Miura, joka oli syvällisiä romaaneja kirjoittava tunnustava kristitty, mutta mainitsi Jumalan kirjoissaan vain ohimennen. Häntäkään Kangas ei toki muuten muistuta, mutta tämä asia vain tuli mieleen.

Väyläkirjat 2017 
143 sivua 

Kirjasta on blogannut myös Kirjablogi Tuulinen maa & kahvi.

tiistai 19. toukokuuta 2020

Blogisynttärit ja kirja-arvonta

Tänään on tasan neljä vuotta tämän blogin ensimmäisestä postauksesta. On siis juhlan aika! Ensimmäisen kirjablogin perustin jo reilu puoli vuotta ennen sitä, mutta se blogi jäi sitten unholaan, kun siirryin tänne Bloggeriin. Joka tapauksessa ihmeesti on vuosia jo kulunut, vaikka toki kirjabloggaajissa on monia konkareita, jotka ovat bloganneet huimaavan paljon kauemman kuin minä. Mutta itselleni tämäkin on jo mukava saavutus.

Tällä kertaa ajattelin juhlan kunniaksi jakaa hiukan tilastoja. On kiinnostavaa seurata, mitä kirjoja blogissani käydään katsomassa eniten. Bloggerissa pystyy seuraamaan päivän, viikon, kuukauden ja koko blogiajan katsotuimpia postauksia (ja myös kahden viimeksi kuluneen tunnin). Siis:

Neljän vuoden katsotuimmat / TOP 10 (ja linkit postauksiini)

1. Marko Annala: Värityskirja
2. Harri Virtanen: Trauma ja rakkaus
3. Tuire Malmstedt: Pimeä jää
4. Katariina Souri: Sarana - tunnustuksia taitekohdassa
5. Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää
6. Nina Rousu: Joko ollaan perillä?
7. Terhi Rannela: Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät
8. Farida Khalaf & Andrea C. Hoffman: Olin Isisin vanki - Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet
9. Carita Harju: SAUNA - aito suomalainen elämys
10. Melba Escobar: Kauneussalonki - Manikyyrejä, mutanaamioita & murhia

Osa listan kirjoista on aika yllättäviä, ainakin tuo saunakirja. Harri Virtasen traumakirjaa käydään katsomassa jatkuvasti, mutta vielä sillä ei ykkössija häämötä. Värityskirjaa on kai katsottu aikoinaan paljon kerralla, nyt ei ole enää sellaista ryntäystä.

Listalla on matkakirjoja, mielenterveyttä ja psykologiaa sekä pari trilleriä. Ainoa romaani, joka ei ole trilleri, on omaelämäkerrallinen, eli juuri tuo Värityskirja.

Lista kertonee blogistani sen, että täällä on paljon muutakin kuin kaunokirjallisuutta. Olisi kiva, jos pystyisi selvittämään pelkkien romaanien TOP 10:n, mutta se pitäisi tehdä itse, käydä kaikki neljän vuoden postaukset ja niiden katsojamäärät läpi, joten en taida jaksaa... Useimmilla muilla kirjabloggaajilla tuo TOP 10 taitaa olla aika kaunokirjallisuuspainotteinen.

Minua kiinnosti katsoa myös, mitä tämän alkuvuoden 2020 aikana tekemistäni postauksista on katsottu eniten. Vuoden 2020 TOP 10 on tässä, paitsi että siitä tuli TOP 11, koska jaetulla 10. sijalla on kaksi kirjaa, joita on katsottu tasan yhtä monta kertaa.

1. Iiris Pirttiaho: Lohduta vähän
2. Danielle Miettinen: Juokse Jaakko juokse!
3. Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu toivosta
4. Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat
5. Eowyn Ivey: Lumilapsi
6. Suvi Bowellan: Ihana herkkyys
7. Kimalteleva tomu - Valikoima suomalaista uskonnollista runoutta
8. Seppo Jokinen: Rakkauden arkisempi veisu
9. Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän
10. Joel Haahtela: Adèlen kysymys
      Armi Toivola: Kaivo

Nämä eivät siis ole tämän vuoden aikana kaikista postauksista katsotuimmat, vaan vain tänä vuonna blogatuista katsotuimmat. Tälle lyhyen aikavälin listalle tuli erityisesti runoja, kristillisiä kirjoja ja peräti neljä romaania: Kunnes jalkasi kantavat, Lumilapsi, Adèlen kysymys ja Kaivo. Olen varmaankin lukenut sekä runoja että romaaneja aikaisempaa enemmän tämän vuoden 2020 aikana.

Runo puhuu toivosta on ollut ihmeen suosittu siitä asti, kun jaoin sen. Selvästi muutkin kuin minä kaipaavat toivoa tällaisena aikana.

No sitten se arvonta! 

Viime vuonna en jaksanut järjestää arvontaa, mutta nyt olen muutenkin yrittänyt karsia kirjahyllyistäni poistettavia kirjoja ankaralla kädellä. Valitsin arvontaan ohuehkoja kirjoja, joiden postittaminen tulee kenties edes vähän halvemmaksi. Kirjojen nimiä klikkaamalla pääsee lukemaan niistä tekemäni postaukset.

Kirjat ovat: 

Han Kang: Ihmisen teot (Gummerus 2018)

Romaani kuvaa diktatuurin aikaista Etelä-Koreaa, jossa vuonna 1980 opiskelijamielenosoitukset tukahdutettiin väkivaltaisesti. Hyvä kirja, mutta järkyttävä: ihmisen teot kuvataan siinä kaunistelematta kaikessa raakuudessaan. Siksi en aio lukea sitä enää toista kertaa, mutta jos joku on kiinnostunut Etelä-Koreasta, niin tästä lähtee! (Kansipaperissa on ihan kuin sormenjälkiä, katson saako niitä pyyhittyä pois, mutta sisältä kirja on kyllä siisti.)

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään (Atena 2016)

Romaani Kertusta, masentuneesta nelikymppisestä opettajasta ja hänen matkastaan talven pimeyden halki kevään valoa ja toivoa kohti. Hyvä ja lukemisen arvoinen kirja tämäkin.





Aino Leppänen: Positiivinen yllätys (Docendo 2019)

Aino Leppäsen esikoisromaani perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Millaista on, kun 17-vuotias lukiolainen saa kesken koulupäivän tietää olevansa raskaana? Millaista on tulla yllättäen teiniäidiksi? Kiinnostava aihe ja kirja.



Cecilia Samartin: Kirottu kauneus (Bazar 2018)

Tämä kirja on pokkari vuodelta 2019 ja ainoa näistä, jonka olen lukenut vain osittain ja josta minulla ei ole bloggausta. Kirja kertoo kolmesta nuoresta tytöstä, joista kaksi on ihmiskaupan uhreja ja yksi on paennut vaikeita kotiolojaan. He pakenevat yhdessä Las Vegasista. Tarina on mukaansatempaavaa ja sujuvaa tekstiä.

Se olisi kyllä kiinnostanut minua muuten, mutta jotenkin en nykyään kestä lukea edes muutamaa riviä seksiperäisen ihmiskaupan uhrien kokemuksista, siinä vain tulee joku raja vastaan. Ei niillä kokemuksilla tässä edes mässäilty, mutta luovutin kuitenkin. Maailmassa on niin paljon kirjoja, ettei yhtään haittaa, vaikka joskus jäisi kirja keskenkin. Monet ovat kehuneet tätä kirjaa, joten kannattaa osallistua arvontaan!
           



Arvontaan osallistut näin: 

Kommentoi tätä postausta ja kerro, minkä kirjan tai kirjojen arvontaan osallistut, yhden, useamman vai kaikkien. Kerro kommentissasi, miten saan sinut kiinni, jos voitat, esim. sähköpostiosoite.

Jos et pysty kommentoimaan, voit lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen kirjarikaselamani at gmail.com, niin lisään sinut osallistujiin.

Osallistumisaikaa on 26.5. klo 12.00 asti. Onnea matkaan! 

Lämmin kiitos kanssabloggaajille sekä kaikille blogini vanhoille ja uusille seuraajille kuluneista vuosista! On ollut ilo intoilla kirjoista yhdessä teidän kanssanne ja jakaa tätä kirjarikasta elämää. Tämä on edelleen ihana harrastus, ja tästä on hyvä jatkaa!

EDIT 26.5. 

ARVONTA ON SUORITETTU. 
ONNEA VOITTAJILLE ja kiitos kaikille osallistumisesta sekä synttärionnitteluista! 

Floyd McClung Jr.: Jumalan Isänsydän

Floyd McClungin kirja on suunnattu niille, jotka haluavat tulla tuntemaan Jumalan Isänä. Monen jumalakuva on vääristynyt oman isäsuhteen ongelmien tai muista syistä johtuvien tunne-elämän haavojen takia. Kukaan isä tai äiti ei ole täydellinen, mutta Floyd McClung kertoo Jumalasta, joka on meille Täydelliset Vanhemmat.

Kirjan alkupuolella McClung kuvaa erityisen ihanasti sitä, millainen Isä meillä on. Tässä pari otetta:

Olet unohtanut useimmat tuskasi, mutta Jumala ei ole unohtanut. Hänellä on tarkasti ylhäällä elämäsi jokainen hetki. Kyyneleesi ovat Hänen muistissaan tälläkin hetkellä. 
--- 
  Emme aina käsitä, kuinka silmittömästi Jumala on ihastunut meistä. Vanhempasi ehkä ylpeinä näyttävät valokuvia sinusta, mutta mitä se on verrattuna Jumalan äärettömään kykyyn olla suunniltaan ilosta jokaisen menestyksesi johdosta? Itse asiassa Jumala oli se, joka kuuli sinun sanovan ensimmäisen sanasi. Taivaallinen Isäsi iloitsi, kun vauvan käsilläsi tutkit kaikkea uutta. Hänen rakkaimpia muistojaan ovat lapsuuden naurusi. Toista samanlaista lasta kuin sinä ei ole ollut koskaan, eikä tule olemaankaan. 

McClung kirjoittaa siitä, miten Jumala hoitaa ja parantaa meitä sisäisesti. Toisaalta kirja muistuttaa myös siitä, että olemme itsekin vastuussa monesta asiasta. Ei vain meitä kohtaan ole tehty syntiä, vaan mekin olemme tehneet syntiä Jumalaa ja muita ihmisiä vastaan. Jumala tahtoo näyttää meille sen, missä olemme menneet vikaan, niin kuin isäkin selittää lapsilleen, miksi se, mitä he tekivät, oli väärin. Näin taivaallinen Isämmekin myös kasvattaa meitä.

Taivaallinen Isämme ei tahdo pelkästään vapauttaa meitä menneisyytemme haavoista aiheutuvasta tuskasta, vaan Hän haluaa myös tehdä meistä täysikasvuisia sekä hengellisesti että psyykkisesti. Tämä vaatii aikaa ja oikeita valintoja. Jumala rakastaa meitä niin paljon, että Hän kuluttaa kuukausia ja vuosia, mikäli on tarpeen, ei vain parantaakseen haavamme, vaan myös kasvattaakseen luonnettamme. Jos luonteemme ei kehity, haavoitumme uudestaan. Toimimme taas typerästi ja itsekkäästi vahingoittaen itseämme.

McClung ei pyöri muutenkaan pelkästään oman hyvinvointimme ympärillä, vaan muistuttaa lukijaa siitä, että Jumalan on saatava olla meidän elämämme keskipiste. Meitä ei ole luotu itsekkyyteen, vaan palvelemaan Jumalaa ja toisia ihmisiä. Haavoittunut ihminen juuttuu helposti itsesääliin, mutta olisi hyvä saada käännettyä katseensa itsestään ulospäin, Jumalaan ja lähimmäisiin.

Ohuudestaan huolimatta kirja sisältää niin paljon kaikkea, etten tässä pysty kaikkea mainitsemaan edes ohimennen. Itseäni jäi puhuttelemaan esimerkiksi ajatteluun liittyvä osio. Haavoittuneilla ihmisillähän on monia kielteisiä ajattelumalleja, ja masennamme usein itse itsemme negatiivisilla ajatuksilla itsestämme, Jumalasta, elämästä, kaikesta. McClung kannustaa opettelemaan sellaisten ajatusten korvaamista Jumalan ajatuksilla, joita löytyy Raamatusta. McClung kehottaa kirjoittamaan ylös omia kielteisiä ajatuksia ja etsimään niille myönteisiä vastakohtia Jumalan sanasta. Tällainen prosessointi ja uudenlaisen ajattelun opetteleminen vaatii tietysti aikaa, mutta kannattaisi varmaan kokeilla, minun ainakin!

Toinen itselleni tärkeä kohta oli ajatus siitä, ettei pidä niin helposti lannistua ja antaa periksi. Samoin pettymyksiin suhtautumista käsittelevä luku osui ja upposi.

Tämä kaikki ja paljon muutakin löytyy tästä kirjasta, jonka lukeminen oli ainakin minulle melkoinen kokemus ja tunnemyrsky. McClungin teksti teki sellaista syväkyntöä minussa, että tunsin vuorotellen sekä surua että iloa. Luin kirjaa monena eri päivänä, ja yllättäen McClung tarjoili joka kerta juuri sellaisia ajatuksia, jotka olivat ihmeen ajankohtaisia minulle juuri sinä päivänä. Tämä olikin taas yksi sellainen oikea kirja oikealla hetkellä.

Lähetysnuoret ry 1986 
153 sivua 
Alkuteos The Father Heart of God 1985 
Kansi: Arja Virtanen 

maanantai 18. toukokuuta 2020

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Nyt kun kirjastosta saa taas hakea varauksia, minäkin olen vaihteeksi lukenut pari uutuuskirjaa. Ihana tyttö on nuortenromaani, mutta sopii loistavasti myös aikuisten luettavaksi. Olemmehan mekin kaikki olleet joskus nuoria ja eläneet sen ajan, jolloin ei vielä ollut elämänkokemusta eikä itsesuojeluvaistoa. Jotkut onnekkaat olivat ehkä jo syntyessään järkeviä, mutta me muut olemme oppineet paljon asioita kantapään kautta ja lyömällä päätä seinään.

Ihanan tytön päähenkilö on viisitoistavuotias Reetta, jonka suuri unelma on tulla näyttelijäksi. Hän on kyllästynyt koulun näytelmäkerhoon ja innostuu, kun sattuu näkemään lukiolaisille suunnatun ilmoituksen, jossa etsitään uusia kykyjä Ihana tyttö -nimiseen nuorisomusikaaliin. Musikaali toteutettaisiin ihan oikeassa teatterissa. Reetta innostuu valtavasti ja pääsee kuin pääseekin mukaan, jopa pääosaan, vaikka ei olekaan lukiolainen niin kuin kaikki muut.

Reetta on ollut yksinäinen eikä suhde vanhempiinkaan ole hyvä. Varsinkin isä on lähes hylännyt Reetan eikä tunnu välittävän tytöstä, vaan elää tyytyväisenä uuden nuoren vaimonsa ja uusien lastensa kanssa. Siksikin pääsy teatterikuvioihin ja musikaalin päärooliin on Reetalle unelmien täyttymys.

Kaikki nauroivat ja Jarmo kehui mun suoritusta monipuoliseksi ja äärimmäisen viihdyttäväksi. Olisin voinut suudella Jarmoa ja jokaista, joka osoitti suosiotaan aplodeilla ja viheltämällä. Annoin kehujen kihota päähän, se tuntui pyörryttävän hyvältä. Mä olin upea loistava taitava lahjakas kaunis ihana! Todellakin, mä olin rakastunut teatteriin. Mä halusin viettää mahdollisimman paljon aikaa rakkauteni kohteen kanssa, mä halusin naimisiin, liudan lapsia ja sukuhaudan! 

Yksinäisyydestä ja huonosta itsetunnosta kärsineelle Reetalle tekee hyvää päästä loistamaan, suosion keskipisteeseen ja coolien näyttelemistä harrastavien lukiolaisten porukoihin.

Käy kuitenkin myös niin, että hänen viattoman tuntuisesti alkanut ystävyytensä heidän ohjaajansa Jarmon kanssa luisuu vaarallisille vesille. Jarmo on nelikymppinen ja naimisissa, mutta hän osaa hurmata Reetan kauniilla puheillaan ja ihanalla käytöksellään. He päätyvät seksisuhteeseen. Reetta joutuu melkoisiin tunnemyrskyihin. Toisaalta hän on ihastunut, mutta toisaalta tuntuu pahalta. Mikä on oikein ja mikä väärin?

Sängyssä maatessani toivoin, että uni olisi tullut nopeasti, mutta niin ei tietenkään käynyt. Mua oksetti vieläkin. Ajatukset juoksivat villisti. En olisi halunnut muistella, mitä teatterilla oli tapahtunut. Mun on jo nyt ikävä sua, Jarmo oli sanonut ovella hyvästiksi sen jälkeen, kun mä olin luvannut pysyä vaiti. Mullakin on ikävä itseäni, olin ajatellut. 

Salailu on raskasta ja tekee Reetan entistä yksinäisemmäksi. Hän joutuu keksimään aina vain uusia valheita äidilleen ja toisille musikaalissa esiintyville nuorille. Se on loputon suo. Lopulta Reetta yrittää päästä suhteesta irti, mutta se ei onnistukaan noin vain. Hän tajuaa myös vihdoin tulleensa hyväksikäytetyksi. Suhteessa miehellä on ollut kaikki valta, Reetalla ei ole ollut todellista mahdollisuutta sanoa ei. Vastuullisena aikuisena Jarmon olisi kuulunut pitää näppinsä irti teinitytöstä, mutta nyt hän käytti tätä omien tarpeidensa tyydyttämiseen.

Kaikki aina varoittelivat nuoria haitallisista ja liian aikaisin aloitetuista seksisuhteista, mutta kukaan ei koskaan ollut osannut perustella, miksi seksisuhde saattoi olla haitallinen. Kukaan ei ollut kertonut, ettei mikään ehkäisy suojelisi mun itsetuntoa, minäkuvaa, muistoja. Tunnetta siitä, että olin tavallinen ja samanlainen kuin muutkin, että kuitenkin kuuluin joukkoon. 
  Se, mikä oli aluksi tuntunut olevan parasta, mitä mulle oli koskaan tapahtunut, olikin ollut kaikkein pahinta. 

Ihana tyttö on hieno ja taitavasti rakennettu romaani. Myös sen lopetus on vaikuttava - millä tavalla, sen näet, jos luet kirjan itse (mutta jos olet utelias lopetuksesta, alle linkittämistäni blogeista Työnaisen vaimoKirjavinkit sekä Marjatan kirjat ja mietteet kertovat enemmän kuin minä). Tunsin suurta surua Reetan puolesta, kun hän tuli niin monella tavalla väärin kohdelluksi. Mutta onneksi tarina ei ole pelkästään surullinen ja toivoton. Toivoa on - kunhan emme vaikene! 

Romaani on fiktiivinen, mutta Elina Kilkku tietää mistä kirjoittaa, koska hän on itse kokenut nuorena jotain samanlaista. Hänellä oli 15-vuotiaana traumatisoiva suhde nelikymppiseen mieheen; siitä kertoo Me Naiset -lehden juttu, jonka pääsee lukemaan klikkaamalla tästä. Jutussa Kilkku kertoo, että todellisuus oli pahempaa kuin kirja.

Ihana tyttö on painava puheenvuoro #metoo -keskusteluun ja myös feministinen kannanotto. Kirjassa palataan toistuvasti siihen, miten epätasa-arvoisia mies ja nainen ovat monessa eri asiassa. Lisäksi kieli on nuorekasta ja kerronta mukaansatempaavaa. Tarina on koukuttava, ja Reetan tunteisiin on helppo eläytyä.

Silmiä avaava lukuelämys, jota suosittelen ehdottomasti myös aikuisille!

Bazar Kustannus Oy 2020 
285 sivua 
Kansi: Satu Kontinen 

Kirjasta muualla:

Kirjakko ruispellossa
Työnaisen vaimo
Kirjavinkit
Marjatan kirjat ja mietteet

lauantai 16. toukokuuta 2020

D. B. John: Pohjoisen tähti

D. B. Johnin odotettu Pohjoisen tähti nousi vihdoin minunkin taivaalleni! Tällainen 500-sivuinen järkäle on kyllä mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta kun tarina kiinnostaa, niin mikä ettei.

Pohjoisen tähti on trilleri, joka sijoittuu Pohjois-Koreaan ja Yhdysvaltoihin. Kun yhdistetään kaksi kiinnostuksen kohdettani, Pohjois-Korea ja jännitys, niin onhan sellaiseen pakettiin päästävä tutustumaan.

Tarinaa seurataan kolmen eri henkilön silmin. He ovat toisilleen tuntemattomia, mutta miten he kaikki lopulta liittyvät yhteen ja samaan tarinaan, se selviää aikanaan.

USA:ssa Jenna Williams (korealaiselta nimeltään Jee-min) ei ole päässyt yli kaksoissisarensa Soo-minin katoamisesta, joka tapahtui Etelä-Koreassa kaksitoista vuotta sitten. Pohjois-Korean rajan lähellä sijaitsevalla uimarannalla tapahtunutta katoamista arveltiin hukkumiseksi, mutta Jenna on vakuuttunut siitä, että Soo-min elää jossain. Hän vain tuntee sen. Sitten hänelle tarjotaan yllättäen työtä CIA:n leivissä. Pääsisikö hän nyt tutkimaan myös sisarensa katoamista?

CIA:ssa Jenna pystyy tutkimaan myös satelliittikuvia Pohjois-Koreasta:

Hän ei ollut ikinä nähnyt niin yksityiskohtaisesti. Oli kuin häntä olisi siunattu supervoimalla, ja hän leikki sillä hetken, opetteli hallitsemaan sitä. Spektraalinen resoluutio oli vaikuttava. Kun zoomasi lähemmäs, kuva pysyi neulanterävänä neliömetrin säteelle asti. Rakenteilla olevassa ohjussiilossa, jota tarkkailijat tähtäsivät ja tallensivat kuviin, hän näki hitsareita tupakkatauolla. Hän pystyi lukemaan punaisella kirjoitetun iskulauseen, joka oli kaiverrettu Tonghung-vuoren rinteeseen: MITÄ PUOLUE KÄSKEE - SEN ME TEEMME! Kettu juoksi polulla, jota täplittivät männynkävyt. Vanha nainen tarjoili muhennosta pannusta junalaiturilla. 
---
Koko maa oli Jennan näköpiirissä. Kaikki sen pinnanmuodot, rakennelmat, pellot ja verkostot olivat paljaina hänen näkyvillään. Vuoret ja metsät, vankilat ja palatsit. 
  Keisari - sotilaat - kansalaiset - orjat. 
  Missä olet, Soo-min? 

Pohjoiskorealainen rouva Moon puolestaan työskentelee rangaistusleirillä ja löytää eräänä päivänä ilmapallon avulla Pohjois-Koreaan lähetetyn paketin. Sellaista ei saisi ottaa haltuunsa, siitä voisi seurata kuolemantuomio, mutta kiinnijäämisen uhallakin hän ottaa sen itselleen. (Rouva Moonista on sanottava, ettei minulle ihan avautunut se rangaistusleiri, jossa hän työskentelee, koska hän näyttää kyllä elävän ihan omaa elämäänsä ja liikkuvan vapaasti omia bisneksiään hoitelemassa.)

Cho Sang-ho elää etuoikeutettua elämää Pjongjangissa, jossa hän työskentelee korkeassa virassa. Sitten hänen veljensä kertoo tulleensa valituksi maan johtovirkaan. Ensin veljesten tausta täytyy kuitenkin tutkia tarkasti, ettei vain heidän vanhemmissaan tai esi-isissään ole ollut vihamielistä ainesta. Jos sellaista löytyisi, veljeksille voisi käydä huonosti.

Näin tarina lähtee liikkeelle. Kiehtova ja jännittävä tarina siitä muodostuukin, ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee juuri tuo Pohjois-Korea. Paikkansa pitää kuitenkin myös se, mitä joissain blogeissa sanotaan liiallisesta amerikkalaisuudesta. Loppua kohti alkaa action-meininkiä olla hiukan liikaa minun makuuni.

Kirjailija D. B. John on asunut Etelä-Koreassa ja vieraillut myös Pohjois-Koreassa. Hänen ystäviinsä lukeutuu Pohjois-Koreasta loikannut Hyeonseo Lee, jonka kanssa hän on yhdessä kirjoittanut kirjan Seitsemän nimen tyttö. D. B. John on myös tehnyt mittavan taustatutkimuksen ja lukenut paljon Pohjois-Koreasta kertovia kirjoja.

Heti kirjan alussa kerrotaan, että lopussa tullaan paljastamaan, mitkä romaanin elementit perustuvat tosiasioihin - mutta se loppu kannattaa lukea vasta lopuksi, koska se sisältää juonipaljastuksia. Kun sitten lopuksi luin sen kaiken, oli vaikuttavaa tajuta, miten paljon kirjassa oli sellaista, mitä Pohjois-Koreassa tapahtuu ihan oikeasti. Huh huh!

Tarinan fiktiivisessä aineksessa on kyllä myös yhtä ja toista epäuskottavaa, mutta se trillerin kirjoittajalle sallittakoon. En tiedä uskaltaako Pohjois-Koreassa kukaan uhmata viranomaisia niin kuin rouva Moon välillä tekee, ja luulisi myös, että hänet olisi viety vankileirille jo ensimmäisestä kerrasta. Jenna puolestaan on vasta CIA:n koulutuksessa, mutta on jo terävämpi kuin kokeneet vakoojat. Ym. ym...

Joka tapauksessa jos Pohjois-Korean ja jännityksen yhdistelmä kiinnostaa sinuakin, kannattaa tutustua Pohjoisen tähteen, jolle kirjailija on kuulemma jo kirjoittamassa jatko-osaa.

Bazar Kustannus 2020 
528 sivua 
Alkuteos Star of the North 2018 
Suomentanut Kristiina Vaara 

Muissa blogeissa:

Luettua ja maistettua
Kartanon kruunaamaton lukija
Mummo matkalla
Kuunnellut äänikirjat dekkariblogi
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjarouvan elämää

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Jasmin Darznik: Iranilainen tytär

Tässä yksi kirja, joka on ollut lukusuunnitelmissa jo monta vuotta. Jasmin Darznik kertoo siinä iranilaisen äitinsä tarinan.

Teheranissa syntynyt Jasmin Darznik muutti lapsena Amerikkaan. Kun Jasminista väistämättä tuli hyvin amerikkalainen, hänen äitinsä Lili tapasi sanoa, että hänen hyvä tyttärensä tekisi kyllä niin ja niin - hänen iranilainen tyttärensä (alkuteoksen nimi onkin The Good Daughter). Jasmin luuli aina, että se Iranissa asuva tytär on vain pelotteluun tarkoitettu tarina, jota äiti käyttää kasvattaakseen hänestä hyvän tyttären.

Kun sitten Jasmin oli jo aikuinen ja asui kaukana äidistään, hänen isänsä kuoli. Isän tavaroita lajitellessaan Jasmin löysi vanhan hääkuvan. Morsian oli hänen äitinsä hyvin nuorena tyttönä, mutta sulhanen ei ollut Jasminin isä. Äiti ei ollut koskaan kertonut olleensa ennenkin naimisissa. Kuka tuo mies oli ja mitä oli tapahtunut?

Äiti ei suostunut vastaamaan Lilin kysymyksiin, mutta alkoi myöhemmin lähetellä hänelle kasetteja, joilla hän vihdoin kertoi tyttärelleen kipeän tarinansa. Se tarina on tässä kirjassa.

Lili aloittaa Jasminin isoäidistä Kobrasta, joka syntyi vuonna 1921. Suvun naisten kohtaloiden ohella kirja kertookin samalla kiinnostavasti Iranin yhteiskunnallisista oloista aina vallankumoukseen asti, jonka alta Lili puolisonsa ja tyttärensä kanssa muutti Amerikkaan.

Lili joutui naimisiin jo nuorena tyttönä, olisiko hän ollut ehkä 12-vuotias. Hän sai lapsenkin jo 13-vuotiaana. Usein kirjoissa kerrotaan vaimojaan hakkaavista muslimimiehistä, mutta Lilin mies tunnettiin aivan erityisen häiriintyneenä ja väkivaltaisena. Tätä tytölle ei tietenkään kerrottu etukäteen. Myöhemmin Lili sattui kuulemaan, kun jotkut käyttivät hänen mieheensä liittyen sanaa sadisme, jota hän ei ymmärtänyt. Mitä se oli, jokin sairausko?

Oli Lilin avioliiton ensimmäinen päivä, ja jo nyt hän oli oppinut kääntämään kasvonsa seinään päin ja tukahduttamaan esiin pyrkivän itkun. 

Ei kirjassa kuitenkaan ole liikaa väkivaltakuvauksia, ja eihän se avioliittokaan onneksi kestänyt loputtomiin. Mitä muuta Lilille tapahtui, sen voit lukea itse tästä kirjasta. Hänelle tapahtui onneksi jotain hyvääkin, vaikka monesti elämä oli vaikeaa milloin mistäkin syystä. Hän pääsi kuitenkin jopa Saksaan opiskelemaan ja sai sitten toimia kätilönä Teheranissa. Siinä työssä hän sai auttaa niin shaahin perhettä kuin "koruommeltaviksi" tulevia naisia, jotka leikattiin takaisin "neitsyiksi".

Lilin elämäntarina on kiehtova kuvaus iranilaisen perheen ja suvun elämästä iloineen ja suruineen. Se aivan pursuaa värikylläistä iranilaista kulttuuria, arkea ja juhlaa, josta on ilo lukea. Siinä mielessä kirja on todellinen herkkupala.

Ja mitä herkkuihin tulee, niin vesi tulee kyllä kielelle kaikista kirjan ruokakuvauksista! Appelsiininkuoririisi, sahramivanukas, tee jossa on ruusuvettä ja kardemummaa, mintulla maustettu jogurttijuoma... ne kaikki ja monet muut herkut herättävät suuren uteliaisuuden päästä maistelemaan iranilaisia ruokia.

Kun perhe sitten on Amerikassa ja Jasminkin kertoo omasta elämästään, esiin tulee kahden kulttuurin välissä elämisen vaikeus. Jasmin kasvaa amerikkalaiseksi ja haluaisi olla niin kuin muut, mutta äidillä on tiukat säännöt siitä, mitä iranilainen tytär saa tehdä ja mitä ei. Jopa siitä huolimatta, että Jasminin isä on eurooppalainen. Aikuistuttuaan Jasmin muuttaa toiselle puolelle Yhdysvaltoja ja pääsee vihdoin elämään vapaasti.

Iranilainen tytär on hieno lukuelämys, ja suomennos on upeaa tekstiä. Olisi kiva jakaa tässä jokin pitempikin näyte, mutta jotenkin en ehtinyt lukiessani miettiä mitään sellaista. Mutta jos Iran kiinnostaa, uskon että pidät tästä kirjasta!

Like 2011 
336 sivua 
Alkuteos The Good Daughter 2010 
Suomentanut Anu Nyyssönen 
Kannen suunnittelu: Unna Kettunen 

Muissa blogeissa:

Kirjakaapin avain
Kirjasähkökäyrä
Kattona taivas

tiistai 12. toukokuuta 2020

Lloyd John Ogilvie: Ilman pelkoa tulevaisuuteen

Olin lukenut tämän kirjan joskus vuosia sitten ja muistin vain, että pidin siitä paljon. Nyt kun aloin lukea sitä uudestaan, en jostain syystä lämmennyt ihan heti, mutta saattaa olla, että olin silloin vain väärässä mielentilassa. Kun jatkoin lukemista parin viikon tauon jälkeen, kirja vei minut ihan mennessään. Uskomatonta, miten ihana kirja!!! Ainakin itse sain tästä tosi paljon!

Myös takakannen mukaan "Ilman pelkoa tulevaisuuteen on toivoa ja rohkeutta valava lukukokemus", joten joku muukin on kokenut samoin kuin minä.

Tohtori Lloyd John Ogilvie työskenteli Yhdysvaltain senaatin pastorina. Netistä luin, että hän kuoli 88-vuotiaana kesäkuun alussa 2019 eli noin vuosi sitten. Kirjansa perusteella hänen on täytynyt olla todella rohkaiseva, innostava ja sytyttävä julistaja.

Ogilvie käsittelee kirjassa pelkoa ja tunne-elämää monesta eri näkökulmasta. Hän pohtii muun muassa menneisyyden ikävien muistojen raahaamista perässämme, itsensä hyväksymisen tarvetta, itsetuntoa, riittämättömyyden pelkoa, ihmispelkoa, torjutuksi tulemisen pelkoa, vihamiesten pelkoa ja kuolemanpelkoa. Hän kirjoittaa siitä, miten mielikuvitus on meille Jumalan lahja, mutta me helposti käytämme sitä väärin käyttäessämme sitä kauhukuvien maalaamiseen, kauhuleffojen esittämiseen mielemme valkokankaalla.

Monesta luvusta sain itse todella paljon - ja paljon sellaista, mitä en osannut tällaiselta kirjalta edes odottaa. Koska olen mestarillinen kauhukuvien kehittelijä, minuun kolahti tietysti myös tuo luku Mielen luova voima, jossa Ogilvie käsittelee mielikuvitusta hyvässä ja pahassa. Hän kirjoittaa muun muassa:

Sen sijaan että käyttäisimme Jumalan antamaa ihmeellistä kykyä myönteisellä tavalla, käytämme sitä väärin ja suurentelemme sen avulla pahimpia pelkojamme. 
  Jos haluamme todella voittaa lamauttavan pelon, meidän on jossakin vaiheessa kohdattava myös mielikuvituksen taipumus tuottaa kuviteltuja tai epätodellisia pelkoja. Sillä on myös ominaisuus vahvistaa niitä pelkoja, joilla on jonkinlaista todellisuuspohjaa. Kuviteltu pelko on kyllä epätodellinen, mutta pelokas mielikuvitus on hyvin todellinen. 

Myöhemmin samassa luvussa Ogilvie kertoo Jeesuksesta:

Hän on luonamme johtamassa meitä Isän kodin huoneisiin, lepopaikkoihin, juuri nyt, päivittäin, hetkittäin. Tämä on se suoja, johon voimme vetäytyä pyytämään mielikuviemme uudistumista. Pelokkaat ajatukset muuttuvat siellä toivon kuviksi. Ajatukset siitä, mitä saattaisi tapahtua, vaihtuvat siellä Herran kuvaan siitä, mitä hän on suunnitellut. 

Riittämättömyydestä Ogilvie opettaa, ettei meidän tarvitse taistella sitä vastaan, vaan voimme tunnustaa ja hyväksyä sen. Silloin riittämättömyydestä tuleekin meille lahja, koska ymmärrämme tarvitsevamme Jumalaa, ja silloin voimme hänen kanssaan kohdata nekin haasteet ja tehtävät, jotka tuntuvat ylittävän omat kykymme ja voimamme.

Kirja ei keskity vain oman napamme ympärillä pyörimiseen, vaan se pohtii ihanasti ja innostavasti kutsumustamme ja näkyämme, sitä mitä voimme tehdä toisten hyväksi tässä maailmassa. Ogilvie haastaa meitä lähimmäisyyteen, ystävyyteen ja rakkaudessa elämiseen. Jopa vihamiesten rakastamiseen, mihin Jeesuskin kutsui meitä.

Luvussa Pysäyttäkää epidemia! Ogilvie kirjoittaa erityisen ihanasti juuri tästä lähimmäisyydestä. Hän lähtee liikkeelle siitä, että saatamme manipuloida muita pelolla, mutta sen sijaan meidän pitäisi haastaa heitä rakkaudella.

Meidän on kysyttävä itseltämme, millä tavalla voisimme ilmaista välittävämme niistä, joita haluamme auttaa. Mitä taakkaa voisimme keventää, minkä tarpeen täyttää, miten voisimme tuottaa erityistä iloa?

Paljon muutakin tässä kirjassa oli, se oli ainakin minulle todellinen aarrearkku ja runsaasti katettu pöytä. Ihmettelin, miten kaikki tässä kirjassa tuli kohti juuri oikealla hetkellä. Se antoi minulle turvallisuutta turvattomuuden sijaan joissain tämän hetken tilanteissa, ja lisäksi se rohkaisi, sytytti, innosti, sai rakastumaan Jeesukseen uudella tavalla. En ymmärrä, miten yksi ainoa kirja voikin vaikuttaa niin monella eri tavalla! Nämä eivät ole ylisanoja, vaan aivan totta. Ilman pelkoa tulevaisuuteen oli tosiaan hyvä kirja kuten muistinkin, jopa paljon parempi kuin muistinkaan.

Yleensä saatan omia kirjoja lukiessani tehdä alleviivauksia lyijykynällä, mutta nyt yllyin suorastaan piirtelemään sydämiä sivujen marginaaleihin. Näin paljon sydämiä en usein piirtele!

Jokaisella on oma elämänsä ja elämäntilanteensa, eivätkä kaikki koe kaikkea samalla tavalla samankaan kirjan äärellä. Mutta voin vain kertoa, mitä itse sain, ja uskon, että moni muukin voi saada toivoa ja rohkaisua Ogilvien kirjasta.

Toki hänellä oli siellä täällä muutamia liiankin helppoja ratkaisuja ongelmiin. En minä joka riviä allekirjoita Ogilvien tekstistä, mutta ne asiat, joista olin eri mieltä, olivat kuitenkin pientä sen kaiken rinnalla, mitä todella sain. Siksi suosittelen kyllä tätä kirjaa lämpimästi!

Aika Oy 2001 
256 sivua 
Alkuteos Facing the Future without Fear 1999 
Suomentanut Anne Leu 
Kannen suomalainen toteutus: Tintti Pesonen 

P. S. Pelkoihin liittyen kuulin juuri sunnuntaina aivan ihanan ja rohkaisevan puheen (tekstinä oli 1. Kun. 17). Puheen piti Niina Männistö Alajärven helluntaiseurakunnan nettikokouksessa. Teki hyvää saada muistutus siitä, että "entäjossittelut" ja kauhuskenaariot saa todella heittää menemään! Sen puheen ansiosta innostuinkin jatkamaan tämän kirjan lukemista. Jos haluat saada rohkaisua ja kuulla myös muutamia aivan ihania lauluja, täältä löytyy:
Siellä oli muun muassa tämä ihana laulu, joka koskettaa pelkojen ja ahdistusten keskellä (tässä sen kertosäe):

Meri pauhaa, myrsky raivoaa, 
ylle sen mä kanssas nousta saan. 
Olet Herra yllä tulvien, 
tiedän nyt sen, oon hiljaa vaan. 

Pelkän laulun voi kuunnella tästä Chariotsin esittämänä:

torstai 7. toukokuuta 2020

Liisa Liminka: Mustassa kaikki värit - Runoja vuosilta 1990-2016

Viime aikoina en ole jaksanut keskittyä lukemaan juuri muuta kuin runoja, vaikka tuli tuossa pari ohuehkoa romaania luettua, mutta aika takkuista niiden lukeminen oli. Kun tätini kuoli viime sunnuntaina, ja muutenkin on ollut yhtä ja toista mielen päällä, niin nyt tuntui ihan sopivalta eläytyä näihin masennusrunoihin.

Liisa Limingan runot ovat tarkemmin sanottuna kristillisiä masennusrunoja. Hän on pannut paperille omia kokemuksiaan ja tuntojaan. Seurakuntalainen-sivun haastattelussa kerrotaan:

Liisa Liminka löysi toivon ja lohdutuksen, vaikka kärsi koulukiusaamisesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja äitinsä särkyneestä mielestä.

Yksikin noista asioista olisi rankka koettavaksi, joten ei ihme, jos omakin mieli siinä särkyy. On hienoa, että Liminka on kuitenkin jaksanut löytää myös toivoa. Seurakuntalaisen jutun pääset lukemaan kokonaan klikkaamalla tästä.

Runoissa on elämän ja masennuksen kaikki värit. Parissa runossa puhutaankin juuri siitä, että mustassa voi silti olla kaikki värit. Kuten kirjan osuva nimikin kertoo. Runoissa on ahdistusta, kauhua, väsymystä, kuoleman ja taivaaseen pääsemisen kaipausta, kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta niissä on myös sitä toivoa ja valoisiakin näkymiä.

Moni runo kosketti minua, esimerkiksi muutama, joissa puhutaan pelkoa ja kauhua kohti menemisestä. Runoilija rukoilee muun muassa:

Tule avuksi, Herra, 
tule kanssani minun kauhuuni. 
Ota lävistettyihin käsiisi 
minun pelkoni ja minut.  

Että Jeesus voi tulla mukaan meidän kauhuumme - mikä ihana ajatus. Ei hänen läsnäoloaan siellä tunne, mutta silti hän on mukana.

Liisa Liminka kuvaa runoissaan kipeitä tuntoja, mutta päätyy kuitenkin monesti lohdulliseen johtopäätökseen. Esimerkiksi tässä:

Olen epäsymmetrinen palanen, 
mutta sovin oikeaan kohtaan: 
vammani on täydellisyyteni, kauneuteni. 

Surun keskellä valoa näkyy myös näillä riveillä:

Sataa ja suren menetettyjä unelmia. 
Silti linnut laulavat huomista, 
tulevaisuutta. 

Eivät kaikki runot silti ole toiveikkaita. Masennuksen syövereissä voi kokea suurta pimeyttä, toivottomuutta ja väsymystä. Kuitenkin "armo on tullut alas minuun saakka, pimeyteeni."

Kirjan synkkien runojen kautta masentunut lukija voi purkaa omaa kipuaan ja tuskaansa. On kuitenkin ihanaa, että on myös lohdullisia runoja. Ajatuksia siitä, miten Jumalan suureen ja turvalliseen syliin saa kiivetä ja kertoa kaiken hänelle, tai miten yksinäisyyden ja hylkäämisen tunteidenkin keskellä "silti Sinä olet tässä, Jumalani, minun kanssani suuressa ahdistuksessani." 

Lohdullinen ajatus on tässäkin runossa, jonka jaan vielä lopuksi:

Levähdän vähän, siis jään tähän, 
alttarillesi. 
Otan vastaan Pyhän ja runnotun 
ruumiisi ja veresi, 
ainoan todellisen leponi. 

Kokoelmassa on mukana myös runoja omasta äitisuhteesta ja lapsettomuuden surusta. Nämä valitsemani näytteet ovat vain pintaraapaisu kaikesta, mitä Mustassa on kaikki värit sisältää, joten jos kristilliset masennusrunot kiinnostavat, kannattaa tutustua kirjaan ihan itse.

Kuvituksena teoksessa on Sari Savelan upeita ja puhuttelevia mustavalkokuvia. Mustavalkoiset kuvat sopivatkin parhaiten masennusaiheiseen kirjaan.

Itse olin masentuneissa tunnelmissa, kun aloin lukea näitä runoja, mutta tulin lohdutetuksi, ja nyt on taas parempi olo. Kirja oli hoitavaa luettavaa. Kiitos sinulle, Liisa Liminka!

Perussanoma Oy 2018 
135 sivua 
Kansi: Milla Aura-Tolonen / Milart 
Kuvat: Sari Savela 

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Ana Menéndez: Rakas Che

Nuori miamilainen nainen on paennut lapsena Kuubasta isoisänsä kanssa äitinsä hylättyä hänet. Isoisä ei suostu eläessään puhumaan tytölle hänen äidistään, ja isoisän kuoltua nainen alkaa etsiä juuriaan. Miksi äiti hylkäsi hänet ja kuka hänen isänsä on?

Lukuisat matkat Havannaan eivät tuota tulosta, kunnes nainen saa yllättäen Espanjassa leimatun paketin, joka on täynnä papereita ja valokuvia:

Silloin vielä toivoin, että järjestämällä kirjelappuset ja muistelmat jonkinlaiseen aikajärjestykseen saisin niistä ehkä selvää. Mutta jokaisella lukukerralla huomasin joutuvani yhä syvemmälle, kunnes aloin pelätä, että kadottaisin itseni noihin sivuihin, hukkuisin oman vereni pisaraan. 

Vaikuttaa siltä, että paketista löytyvät paperit ovat ehkä minäkertojan äidin kirjeitä tyttärelleen. Äiti kertoo niissä tarinansa, jonka mukaan hänellä on ollut kiihkeä rakkaussuhde Che Guevaran kanssa. Onko Che Guevara siis tarinamme nuoren naisen isä?

Tähän väliin sopinee huomauttaa, että teos on täysin fiktiivinen, vaikka käsitteleekin sellaisia tosielämän henkilöitä kuin Che Guevara.

Kirjeissään äiti kuvailee suurta rakkauttaan ja lukuisia kohtaamisiaan Che Guevaran kanssa. Hänen tekstinsä on suorastaan hurmioitunutta ja pateettista. Tai no, ainakin itse vähän väsähdin tähän Che-hehkutukseen. Lisäksi minussa herätti ihmetystä se, että vaikka äidin eli Teresan ensivaikutelma Guevarasta on ollut likainen, haiseva ja rahvaanomainen, hän sitten kuitenkin kertoo rakastuneensa Guevaraan noinkin palavasti. Jopa hänen hajuunsa, kaikesta päätellen.

Nyt ymmärrän, että jo vuosia ennen kuin tunsin Erneston, hän oli tullut päiviini ja uniini, jokaiseen ajatukseeni; eikä sellaista hetkeä ollut, että hän ei olisi ollut luonani, alkaen niistä kaukaisista illoista, jolloin kävin kuuntelemassa vanhan mulatin pianonsoittoa, aina tähän hetkeen, kun istun kuluneen kirjoituspöydän ääressä ja kirjoitan umpimähkään kirjettä tyttärelleni. Jonakin päivänä, kenties piankin, saatat aamulla herätä olematta varma, oletko avannut silmäsi vai alkanut juuri nähdä unta. Ehkä sinäkin kysyt minun laillani, voiko tämän maailman todellakin erottaa siitä joka on kirjoitettu enkelten siipiin. 

Joka tapauksessa kirjeet luettuaan nainen alkaa tutkia taustaansa entistä kiihkeämmin. Hän haastattelee ihmisiä Miamissa ja päättää lähteä vielä kerran Havannaan jatkamaan tutkimuksiaan. Eikö kukaan todella tunne hänen äitiään?

Kirjassa on kolme osaa, joista kirjeet ovat keskimmäinen. Väsähdin tosiaan jo hiukan Teresan kirjeiden pateettisuuteen, mutta loppuosa, jossa tytär jatkaa tutkimuksiaan ja matkustaa itse paikan päälle Havannaan, herätti mielenkiintoni uudestaan. Lopulta kirja on nimittäin yllätyksellinen ja tarjoaa jotain enemmänkin kuin lukija osaa aavistaa. Loppuratkaisu on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Nautin Menéndezin kauniista ja pohdiskelevasta kielestä. Kieli on suorastaan runollista, mistä tässä muutama näyte:

Naiset ahmivat unelmiaan ja kukoistivat kuin orkideat sateessa. 

Joistakin suunnista näyttää siltä kuin El Prado johtaisi suoraan mereen, ikään kuin laiva, jonka kansi on tulvillaan kukkia. Penkit nauttivat auringosta mustien rautalamppujen alla. 

Kuljen kaduilla, joiden varrella puut kuiskivat salaisuuksia ja kukat rehottavat niin punaisina ja täyteläisinä, että on ihme, jos papit eivät kiellä niitä saarnoissaan. 

Suomennoksen osalta kauniista ja sujuvasta kielestä kuuluu kiitos Hanna Tarkalle.

Ei Menéndez silti kuvaa pelkkää kauneutta, vaan myös kärsineen Kuuban kipeää todellisuutta, ja hän toteaa:

Ensi silmäyksellä niin ihana Havanna oli todellisuudessa murskattujen toiveiden kaupunki, ja kuljinpa siellä missä tahansa, mieleen muistui heti, että elämässä kaikki päättyy tuhoon ja turmioon.

Kirjailija Ana Menéndez on 1960-luvulla Los Angelesiin muuttaneiden kuubalalaisten siirtolaisten tytär. Jos Kuuba sekä kaunis ja pohdiskeleva kieli kiinnostavat, tämä voi olla sinun kirjasi.

Ana Menéndezin esikoisteos on novellikokoelma Kerran Kuubassa. Sitä en ole lukenut, mutta voisi olla kiinnostavaa tutustua siihenkin joskus.

Otava 2005 
Alkuteos Loving Che 2003 
Suomentanut Hanna Tarkka 

tiistai 5. toukokuuta 2020

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtelan kolmas romaani Tule risteykseen seitsemältä sijoittuu Portugaliin. Augusto on Lissabonissa asuva fado-kitaristi, joka on soitellut miesporukalla Fernandon, Josén ja Pedron kanssa. Heillä ei kuitenkaan ole ollut mainittavaa menestystä muusikkoina, kunnes he löytävät naisen, josta tulee heidän laulajansa.

Se tapahtui syksyllä, mutta Ines liittyi mukaamme vasta keväällä, kun olimme jo luopuneet toivosta. Olen huomannut, että usein asiat tapahtuvat juuri siten, odottamatta, ilman ennakkovaroitusta. 

Ineksen tulon myötä musisointi alkaa lyödä leiville. Sitten Augusto saa kirjeen enoltaan kotikylästään Ajudasta, jossa hän ei ole käynyt vuosiin. Kylä on kuulemma vaarassa jäädä meren alle. Kaiken lisäksi Auguston nuoruudenrakkaus on jäänyt leskeksi. Pakkohan hänen siis on lähteä käymään Ajudassa.

Tiedän syöksyväni kohti onnea tai onnettomuutta, ja sydämeni on pakahtua.

Muusikot lähtevät yhdessä matkaan, sillä ajankohta on siinäkin mielessä otollinen, että matkan varrella Oportossa järjestetään vuotuinen musiikkikilpailu, johon he aikovat osallistua. Palkintona olisi melko mukava rahasumma.

He ajavat kohti pohjoista aikoen käyttää matkaan yhteensä kymmenen päivää. Matkasta muodostuu melkoinen, melkein kuin Jäniksen vuosi portugalilaisittain. Sen verran kommelluksia ja absurdin tuntuisia juttuja miehille sattuu matkalla. Ineskin on toki mukana, mutta tämä on miesten romaani. Siellä joudutaan milloin mihinkin tappelunnujakkaan - ja mihin kaikkeen muuhun, sen voit itse lukea tästä kirjasta.

Perille Ajudaankin toki päästään lopulta. Yksi kirjan teemoista on Auguston isäsuhde - tai oikeammin sen puute. Augusto ei ole koskaan tuntenut isäänsä, joka on ollut äidin lyhytaikainen tuttavuus ja kadonnut kuvioista ennen pojan syntymää. Augusto pohtii:

Jos vain olisin saanut tavata hänet edes kerran, istua hänen kanssaan, kysyä häneltä neuvoa. Mutta hän on minulle kuin varjo, äänetön ja himmeä. Ja kun katselen tuon tuntemattoman miehen kuvaa, tunnen vihan nousevan sisälläni. Hänen pelkuruutensa tähden olen minäkin elänyt elämääni kuin varjo. 

Tule risteykseen seitsemältä oli minun makuuni jotenkin sekavaa harhailua. Tien päällä ollaan, ja milloin missäkin mielessä eksyksissä, fyysisesti ja henkisesti. Miesten tappelut ja vastaavat eivät myöskään minua innostaneet, mutta jotain latinalaisen maagista tunnelmaa Haahtela on kieltämättä saanut vangittua teokseensa. Niin myös portugalilaista - ja haahtelalaista - kaihoa.

Haahtelan kieli on kaunista - ja Portugalin kuvaus. Ah, ihana Portugali! Tarina vie lukijan sekä Lissabonin kaduille että Portugalin maaseudun upeisiin maisemiin. Haahtelan visuaalinen kieli koukuttaa lukemaan aivan ensi riveiltä lähtien, sillä kirja alkaa näin:

Tämä maa on malvanpunainen, sen tuoksu läpitunkeva ja salainen. Meren suolasta nousee vastavirta, kivikossa on maurien ja merimiesten verta. Katselen maisemaa viimeisen kerran, näen puiden uneksivat rungot, poppelit ja mandariinipuut, kauempana Lissabonin kajon, joka on menneisyyden kajoa. 

Haahtelan kirjoista suosikkini ovat tähän mennessä olleet Elena ja Adèlen kysymys. Myös Tule risteykseen seitsemältä on kyllä upea Portugalin kuvaus, vaikka ei muuten ihan minun tyyppistäni luettavaa ollutkaan. Rakastin silti nytkin Haahtelan kaunista kieltä, syvällisiä ajatuksia ja Portugalia, jonne haluaisi tällaisen kirjan luettuaan lähteä välittömästi! 

Otava 2002 
207 sivua 
Kannen valokuva Joakim Eskildsen 
Graafinen suunnittelu Päivi Puustinen 

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Lumiomena
P. S. Rakastan kirjoja
Kujerruksia
Sanojen jano
Magenta books
Sinisen linnan kirjasto

lauantai 2. toukokuuta 2020

Irja Hiironniemi: Kädessä linnunlaulut

Jatkan runojen maailmassa. Kädessä linnunlaulut (1976) on Irja Hiironniemen toinen runokirja, ja myös siitä on valittu paljon runoja kokoelmaan Kävelyllä paratiisissa, josta bloggasin tänään.

Niitä samoja valoisia tunnelmia ja paljon kauneutta on näissäkin runoissa. Luonnon ja Luojan ihmeitä, ihmissuhteita, Jumalan rakkautta ja ihmisten välistä rakkautta.

Tämän kirjan nimi tulee runosta Tapaaminen, josta kuultaa Hiironniemen runoista tuttu ilo - ja "ripsissä pisaroita / kädessä linnunlaulut / vartalona valo." 

Runo Minussa nukkuu kuvaa hienosti sitä, miten talven yli nukkuvissa silmuissa on jo lupaus keväästä. Kevään ja pian puhkeavien lehtien kunniaksi jaan sen tässä:

Rakastan lumen leikkejä puissa, 
vilkasta tikkaa, 
aamun äänettömyyttä 
suurissa metsissä talvisin 
kun silmuissa nukutaan  
niin kuin hautausmailla: 
rauhallisesti, rauhaa luovuttaen. 

Minussa nukkuu 
lehden vihreä kiihko. 

Tässä vielä ote yhdestä kristillisestä runosta. Toivon että tulet kuvaa taivasta muun muassa näin:

Sinä annat meille läheisyytesi, 
lausut uudet nimemme. 
                                       Silloin 
ruohot saavat jälleen vihreytensä, 
huikaistumme sinestä. 
Nuppusi, silmusi, kaikki parannetut puusi 
tuoksuvat aamulta valtakunnassasi. 

Kirjoitin Irja Hiironniemen runoista tänään jo sen verran, että tällä kertaa lopetan tähän. Mutta siihen aikaisempaan postaukseeni pääsee esimerkiksi tuolta tämän postauksen alusta klikkaamalla Kävelyllä paratiisissa -kirjan nimeä.

Ihania runoja Hiironniemi kirjoitti!

Haluaisin lukea myös romaaneja ja paljon muuta, mutta juuri nyt olen lukenut runoja silmäterveydellisistä syistä. Ja hyvä näin! Ihania runoja olen saanutkin lukea.

Herättäjä-Yhdistys 1976 
74 sivua 
Kansi: Sakari Hiironniemi 

Irja Hiironniemi: Kävelyllä paratiisissa

Irja Hiironniemi on yksi nuoruuteni lempirunoilijoista, ja vieläkin rakastan hänen kauniita, herkkiä ja luonnonläheisiä runojaan. Niissä on myös jotain ihanan valoisaa, iloista ja toivorikasta, jopa silloin kun hän kirjoittaa kuolemasta ja surusta.

Hiironniemen runoissa on paljon luonnon ja vuodenaikojen kauneutta, herkkää ihmisten välistä rakkautta - ja Jumalan rakkautta. Runoissa on ikävää, ihmetystä, iloa toisen ihmisen ja Jeesuksen kohtaamisesta, iloa Luojan luonnosta. On myös runoja, joissa kirjoittaja muistelee lämmöllä edesmennyttä isäänsä, miettii millaista olisi jos isä eläisi ja rukoilee, että edes unessa saisi kohdata hänet.

Riipaisevimpia ovat runot oman pienen lapsen kuolemasta, hautaamisesta ja surusta, kun "hän on poissa / poissa / tuskin oltuaan." Silti myös tämän surun keskeltä nousee valoisiakin sävyjä, ylistystä Jumalalle siitä, että hän salli palvelijansa synnyttää "lemmikin enkeleille, sylilapsen Jeesukselle".

Näin keväällä ihastuin tietysti erityisesti keväisiin ja kesäisiin runoihin, kuten runoon Kevät ja vaahterankukka:

Kukka suutelee 
valoisin huulin 
iltaa kuultavaa. 

On toukokuu. 

Kevään ja kesän tunnelmaa on myös runossa Jumala nyökkää:

Sininen psalmi taivaan avaruudessa. 
Silmäni lukevat, lukevat. 

Vihreässä pihassa valoa, unta. 
Jumala nyökkää: 
kyllä kyllä! 

Kirja on tulvillaan runoja, joita voisi jakaa täällä. Irja Hiironniemen kristillisissä runoissa on ripaus ikävää, mutta eniten iloa, valoa ja luottamusta. Hänen kuvailemaansa Jeesukseen ihan rakastuu. En lähde erittelemään sen tarkemmin, mutta kannattaa tutustua Hiironniemen runoihin ihan itse.

Joka tapauksessa sekä ikävä että ilo näkyvä esimerkiksi tässä runossa, joka löytyy otsikon Tankoja Kristuksesta alta:

Pimeä ilta. 
Ikävä leimuaa - ja 
ilo salainen: 
kohta Herrani tulee. 
Rukoilemme koko yön. 

Vielä loppuun ote runosta Unia kohti:

Olemme aavistus kirkkaudesta, 
pyhän kaipuu, palvonnan tarve, 
ikävä kumartaa Herraa. 
Meitä vaivaa hellyyden jatkuva jano. 
Kaiken me uneksimme, mitä emme saa. 
Unia kohti kiiruhdamme, 
kunnes Jumala avartaa sydämet 
täytetyille lupauksilleen. 

Tämä kirja sisältää runoja neljästä Hiironniemen aikaisemmasta kokoelmasta sekä kokonaan uuden kokoelman, kirjalle nimen antaneen Kävelyllä paratiisissa.

Herättäjä-Yhdistys r.y. 1987 
144 sivua 
Kansi: Kaija Elo 

Kirjasta on yhden runon jakanut blogissaan myös Ilopisara. Runon nimi on Lumous.