Armi Toivola: Kaivo

Elokuussa luin Armi Toivolan romaanin Riihi, ja tykästyin siihen kovasti. Kaivo on sen viime vuonna ilmestynyt jatko-osa, jonka aioinkin lukea melkein heti perään (kuten elo-syyskuussa otetusta kirjakuvastakin voi päätellä), mutta näin on aika vierähtänyt.

Kaivo jatkaa Riihestä tutulla ja hyväksi havaitulla reseptillä, joka sisältää leppoisaa maalaiselämän ja arjen kuvausta sekä sopivasti jännitystä, joka tiivistyy loppua kohti. Kirjassa eletään 60-lukua Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, ja henkilöt puhuvatkin mukavaa paikallista murretta, joka on hyvin erilaista kuin Etelä-Pohjanmaalla yleensä. Tyyliin "Kaajettu on. Vääntäkää sieltä ihtennä het pöytään, ettei jäähy." 

Kirja jatkaa edellisestä teoksesta tuttujen Juhan ja Kaarinan tarinaa. Riihen tapahtumista on kulunut kahdeksan vuotta, ja nyt pariskunnalla on jo kolme lastakin. Vanhin lapsi Teresa käy jo koulua, Teppo on muistaakseni nelivuotias, ja lisäksi perheessä on myös vauva, Taru. Tällä kertaa kirja kuvaakin lapsiperheen arkea 60-luvun malliin.

Juhalla ja Kaarinalla on omat huolensa terveydestä ja toimeentulosta, mutta samaan aikaan kylällä tapahtuu muutakin huolestuttavaa. Naapurin pienet lapset tavataan tuon tuostakin kylätieltä harhailemasta vähissä vaatteissa ja nälissään. Isä on työkomennuksella Ruotsissa, ja lasten äiti Kerttu saattaa kadota välillä mystisesti eikä näytä muutenkaan pystyvän huolehtimaan lapsistaan.

Kyläläisten mielestä Kerttu vaikuttaa oudolta. Juha, Kaarina ja muutkin alkavat arvella, että hänen täytyy olla hullu. Hän puhuu joskus sekavia ja tuntuu uskovan, että henget vainoavat häntä öisin. Nainen tuntuu olevan aivan kauhuissaan.

Hän yritti tyhjätä mielensä ja uskoa, että yksikään riivaaja ei sinä yönä tulisi hänen untaan häiritsemään. Hän makasi täysin liikkumatta katse varjoissa, jotka tanssivat seinällä kuin paholaiset. Hän seurasi niiden liikettä entistä varmempana siitä, että talon kummitus oli taas saapunut. 
  Kuului räsähdys. Sen jälkeen kirkaisu ja kimeä itku. Hengitys salpautui hetkeksi. Sydän teki voltin. Hän tasoitti hengitystään ennen kuin nousi sängynlaidalle istumaan ja kävi sytyttämässä valon ovipielen valokatkaisijasta.  

Myös muuta outoa kylällä tapahtuu. Teresa on utelias vanhan riihen suhteen, jonka ympärillä edellisen romaanin tapahtumat pyörivät. Lapsille on sanottu, ettei riiheen saa mennä, mutta mitään kunnollista selitystä ei ole annettu; on vain puhuttu, että riihen katto voi romahtaa koska tahansa. Teresa on utelias ja alkaa käydä siellä salaa koulumatkoillaan. Tutkimusretkillään hän törmää yllättäviin asioihin.

Tälläkin kertaa nautin tästä kiinnostavasta yhdistelmästä: kiireettömästä arkikuvauksesta, 60-luvun ajankuvasta, järvipohjalaisesta murteesta ja pienestä jännityksestä. Mitään amerikkalaista actionia tämä ei tosiaan ole, mutta jos leppoisa jännitys ja maalaiselämän kuvaus kiinnostaa, kannattaa lukea ensin Riihi ja sitten Kaivo. Kaivo toimii toki myös itsenäisenä tarinana, vaikka ei olisi ensimmäistä osaa lukenutkaan.

Itse olen niin kyllästynyt raakuutta ja väkivaltaa tihkuviin jännäreihin, että tällainen pehmojännitys on oikein tervetullutta. Psykologinen jännitys on sitä paitsi paljon kiehtovampaa kuin verellä ja suolenpätkillä mässäily.

Eivätkä Riihi ja Kaivo edes ole pelkkää jännitystä, vaan niin paljon muutakin. Ne tarjoavat hienon aikamatkan johonkin kadotettuun maailmaan, vuosikymmenien takaiseen maalaiselämään. Tähän kaikkeen pieni jännitys tuo oman mukavan lisämausteensa.

Atrain&Nord 2019 
304 sivua 
Kannen valokuva: Armi Toivola