torstai 23. syyskuuta 2021

Latifa: Kätketyt kasvot - Neljä vuotta talibanien ikeen alla


Suomentanut Anu Partanen 

Naapurikunnan kirjastossa oli lastattu kokonainen pöytä täyteen Afganistan-kirjoja, joten tulipa taas luettua aiheesta. Tämä kirja on juuri nyt erityisen pysäyttävä, koska se kertoo Latifa-nimellä esiintyvän kabulilaisen nuoren naisen näkökulmasta siitä, millaista oli elää talibanien vallan alla vuosina 1996-2001. 

Talibanien tuloon asti Latifa oli saanut elää tavallista teinitytön elämää: 

Tiedän, että olen isän hemmottelema ja sisarten hellimä teinityttö... Olen saanut kasvaa tähän asti vapaana. Koulu, tiedekunta, sunnuntait uima-altaalla, ostosretket tyttöjen kanssa etsimässä musiikkikasetteja, videoelokuvia ja romaaneja, joita ahmia illalla vuoteessa. 

Tuon kaiken hän sitten menetti, kun äkkiä kaikesta tavallisesta tuli kiellettyä. 

Kun talibanit valtasivat Kabulin syksyllä 1996, silloinkaan ihmiset eivät olleet uskoneet, että niin kävisi. Mikä järkytys se oli silloinkin. Latifa oli vasta läpäissyt journalistiikan tiedekunnan pääsykokeiden osatentin. Hän halusi toimittajaksi sisarensa jalanjäljissä. Toinen sisar oli lentoemäntä. Mutta tuohon päivään loppuivat naisten työt ja opiskelut. 

Latifa joutui hautaamaan haaveensa ja hautautumaan itse neljän seinän sisälle. Hänen ystävänsä hankkivat burqat voidakseen liikkua ulkona, mutta Latifa ei halunnut mennä ulos. Kun hän lopulta kuukausien päästä uskaltautui lähtemään liikkeelle ystäviensä kanssa, he näkivät, kun talibanit ruoskivat eräitä naisia vain siksi, että näillä oli valkoiset kengät. Valkoinen kun oli talibanien lipun väri ja siksi kielletty. 

Mutta ei aina tarvinnut lähteä edes kotoa mihinkään nähdäkseen kauheuksia. Kerran perhe joutui näkemään ikkunasta, miten talibanit hakkasivat naapurin pojan kuoliaaksi vain videoiden katsomisen takia. 

Mitä uskomattomimmat asiat olivat nimittäin kiellettyjä: televisio, videot, valokuvat, musiikki, tanssiminen, leijojen lennättäminen, koirien ja lintujen omistaminen... Edes häissä ei saanut valokuvata eikä videoida, eikä morsian saanut käydä kauneushoitolassa edes häitä varten. Naisilla ei saanut olla burqan alla värikkäitä vaatteita. Kadulla naisen sormet saatettiin katkaista, jos hänellä oli kynsilakkaa. Kauppiaat eivät saaneet myydä naisten alusvaatteita. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Latifan isä ja veli joutuivat kasvattamaan parran, eikä isä voinut enää käydä hölkkäämässä, koska talibanit eivät hyväksyneet sitäkään. Latifan äiti vajosi masennukseen ja turrutti itsensä unilääkkeillä sekä rauhoittavilla - niiden tarjoamaan unohdukseen ei talibaneilla ollut pääsyä. 

Yksi monista käsittämättömistä asioista oli, että nainen ei saanut mennä mieslääkärille, ja koska naislääkärit eivät saaneet työskennellä, käytännössä naiset siis jätettiin täysin terveydenhoidon ulkopuolelle. 

Kirja kertoo järkyttävästi talibanien ikeen alla elämisestä, mutta siellä täällä hiukan myös ajasta sitä ennen. Sotaa ja julmuuksia oli silloinkin. Talibanien tultua valtaan ei ehkä ollut niin paljon sotaa - mutta oli haudanhiljaista. Ihmiset elivät pelossa. 

Mutta kyllä he myös uskalsivat uhmata talibaneja. Kellareissa katsottiin salaa televisiota ja videoita, itkettiin Titanicin rakkaustarinalle ja monien nuorten miesten hiukset leikattiin Leonardo DiCaprion tyyliin - vaikka tämän takia monta parturia pidätettiin ja tuomittiin. Myös ulkomaalaisia radiokanavia kuunneltiin salaa, ja salaisia kouluja pidettiin niin pojille kuin tytöille. Eiväthän pojatkaan talibanien kouluissa saaneet opiskella muuta kuin Koraania. 

Mitä kaikkea Afganistanissa tapahtuu nyt ja tulevina päivinä? Kuka tietää... 

WSOY 2002 
222 sivua 
Ranskankielinen alkuteos Visage volé, avoir vingt ans à Kaboul 2001 
Päällyksen kuva Yves Dejardin 

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Maarit Eronen: Kutsuna kuuliaisuus - Tavallisen naisen epätavallinen elämä


Maarit Erosen elämä on ollut värikäs seikkailu neljällä eri mantereella mitä erilaisimmissa tehtävissä, joihin Jumala on hänet kutsunut ja johdattanut. Hän on työskennellyt muun muassa tiedottajana ja toimittajana, opiskellut kiinan kieltä Kiinassa ja ystävystynyt paikallisten kanssa, auttanut New Yorkin katujen kulkijoita ja eteläafrikkalaisia ihmiskaupan uhreja. Suomessakin Eronen on toiminut erilaisissa tehtävissä muun muassa kristittyjen yhteisen evankelioimistyön merkeissä. 

Kutsuna kuuliaisuus on rohkaisevaa ja virkistävää luettavaa kirjoittajan avoimen kerronnan ansiosta. Hän avaa rehellisesti omaa rikkinäisyyttään, haavojaan ja pettymyksiään. Joskus Jumala tuntui johdattavan niin selvästi, ja sitten tie nousikin pystyyn tai tapahtui pahoja asioita - miksi? Erosesta tuntui kuin Jumala haluaisi kyllä käyttää häntä valtakuntansa työssä, mutta jättäisi hänet muuten oman onnensa nojaan. Jumala ei tuntunut olevan hyvä eikä pitävän huolta hylkäämisen haavoja kantavasta lapsestaan. 

Elämässä ei tuntunut muutenkaan olevan mitään logiikkaa, kun uusia vaiheita alkoi ja loppui, ja Eronen oli mukana niin monessa; hän tuntui vain hyppivän asiasta ja paikasta toiseen. 

Upeasti kirjasta käy kuitenkin ilmi, että lopulta irrallisen tuntuisista paloista muodostui hieno kokonaisuus, ja jopa käsittämättömiltä tuntuneet vaikeat kokemukset olivat myöhemmin merkityksellisiä. Esimerkiksi Irlannissa koettu seksuaalinen ahdistelu ja Kiinassa koettu rasismi auttoivat myöhemmin Maarit Erosta kohtaamaan näitä asioita kokeneita ihmisiä. 

On myös lohdullista lukea siitä, että joku muukin on saattanut erehtyä pitämään johdatuksena jotain, mikä ei sitä sitten ollutkaan. Yleensä tällaisista erehdyksistä ja Jumalan äänen väärin kuulemisista ei puhuta, joten saattaa tulla tunne, että kaikilla muilla nämä asiat menevät aina putkeen. 

Erityisen ihanaa luettavaa oli minusta se, miten Maarit Eronen sai lopulta ymmärtää, että häntä oli haavoittanut hänen oma rikkinäisyytensä, ei Jumala. Jumala ei halunnutkaan hänelle pahaa, vaan hyvää. 

Herra, annan näille miehille anteeksi. Sinullekin. Ja itselleni. 
  Itkin ääneen. 
  Mutta mistä siinä oikein oli kysymys? 
  Tuntui kuin valot olisivat syttyneet. 
  Sinun oma rikkinäisyytesi vei sinut Irlantiin, en minä. Rakkauden ja huomionnälkäisenä tulkitsit johdatukseni väärin. 
  Et siis olisikaan lähettänyt minua surman suuhun? 
  Itkin hieman lisää. Sitten nauroin helpotuksesta. Sinä et olekaan sellainen, joka lähettää pieniään uhriksi. 

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä löytää ja tajuta rakastavan Isämme hyvyyttä!  

Lämmin kiitos kirjailijalle siitä, että jaoit elämääsi meille lukijoille niin avoimesti. Tällainen lukuelämys hoiti ja paransi minuakin, itseni monella tavalla kolhinutta. Kutsuna kuuliaisuus on antoisaa luettavaa myös jokaiselle johdatusta ja kutsumusta pohtivalle lukijalle sekä lähetystyöstä kiinnostuneille.  

Aikamedia Oy 2021 
395 sivua 

Kirjasta muualla: 

lauantai 18. syyskuuta 2021

Kiitollisuuspäiväkirja


Hikkaj oli tehnyt blogiinsa mainion postauksen Heli Bergiuksen kirjasta Löydä ilo pienistä hetkistä - Kiitollisuuspäiväkirja (Docendo 2021). Onpa hyvä, että tätä tarkoitusta varten on tehty jo ihan oikea kirjakin. Nyt siis kaikki sitä hankkimaan! 

Itse olin aloittanut kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen jo viisi vuotta sitten ihan vain tuollaiseen tavalliseen vihkoon, joka näkyy kuvassa. Hikkaj jakoi postauksessaan omia kiitollisuuden aiheitaan, joita oli kirjaan kirjoittanut. Siitäpä tuli mieleeni idea jakaa oman kirjani kiitosaiheita täällä, varsinkin kun olen edelleen niin syyslomalla, etten ole ehtinyt ollenkaan lukea (eilen käytiin kirpputori-kahvila-kirjastokierroksella naapurikunnassa, tänään retkeilemässä toisessa naapurikunnassa). 

Vaikka aloitin tuon kirjan jo alkuvuodesta 2016, se hautautuu ja unohtuu välillä jonnekin pitkiksi ajoiksi. Sitten joskus muistan sen taas ja aloitan käytön uudestaan. Nytkin olen vasta niin vähän aikaa käyttänyt sitä, että jaan kiitosaiheita sieltä täältä vuosien varrelta, koska pelkästään viime ajoista ei ehkä löydy tarpeeksi paljon sellaista, mitä haluaisin jakaa koko maailmalle. 

Tässä siis muutamia valittuja paloja: 

* Tammikuun pakkaspäivä, sunnuntai, aurinko ja takkatuli 
* Kirjoitusinspiraatio 
* Kanelikahvi 
* Meksikolainen suklaajuoma 
* Runojen kirjoittaminen 
* Afrikkalainen lounas 
* Afrikkalainen gospelmessu 
* Villasukat arpajaisista 
* Hiihtoretki, nokipannukahvit ja makkarat 
* Kevyt, rentouttava hyvän mielen romaani harmaana räntäsateisena päivänä 
   (muistaisipa mikä kirja sekin oli...)
* Uusi kirjablogi (silloin keväällä 2016 aloitin tämän blogin)
* Kevät, valo, peipposten laulu  
* Lakatut varpaankynnet 
* Kahvit ulkona auringonpaisteessa 
* Päivä mökillä 
* Lupa olla väsynyt 
* Haaveet ruskaretkestä pohjoiseen 
* Ihana retki Salamajärven kansallispuistoon 
* Punaiset talvikengät 
* Sain luettua pitkästä aikaa kirjan espanjaksi 
* Blogiystävän lähettämä lahja (kirja) 
* Suomen surkein kuski (yksi lempiohjelmistani, nimimerkillä Kokemusta on!)
* Kynttilänvalo 
* Niilo Rauhalan runot 
* Aamun rauha ja hiljentyminen 
* Yllätyslahjojen antaminen joulun alla 
* Hyvät yöunet (tästä olen kiitollinen joka aamu, kun olen onnistunut nukkumaan hyvin) 
* Appelsiini-inkiväärihillo 
* Ihana kahvila: latte, mustaherukkajuustokakku ja hyvä tunnelma 
* Retki laavulle raikkaassa syyssäässä 

Kirjan koskettavin kiitosaihe on kyläreissu tätini ja hänen miehensä luo; he molemmat ovat nimittäin nukkuneet pois tässä reilun vuoden sisällä. Olen heistä edelleen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä ja kaipauksella. Ihanaa, että he olivat olemassa ja osa elämääni melkein 50 vuoden ajan. 

Kaksi viimeistä kiitosaihetta ovat puolestaan eiliseltä ja tältä päivältä. Niihin liittyen tässä vielä pari kuvaa: 

Laavulla oli tunnelmaa.

... mutta niin oli kahvilassakin.

Ne elämän pienet ja suuret ilot! Nautitaan niistä! 

Gracias a la vida 
que me ha dado tanto. 
Me ha dado la risa 
y me ha dado el llanto. 

(Tämä laulu on suomeksi kai Elämälle kiitos tai jotain sellaista.) 

P. S. Aiheesta on olemassa kristillinen kirja, Ann Voskampin Tuhat lahjaa (Uusi Tie 2015). Pitäisi lukea se joskus uudestaan. 

EDIT: 

Tätä postausta kirjoittaessani minusta tuntui kummasti kuin olisin tehnyt jotain tällaista ennenkin. Vasta seuraavana päivänä muistin, että bloggasin maaliskuussa Barbara Ann Kipferin kirjasta 12 000 syytä olla onnellinen. Yksi pitkä kiitosaiheiden listahan sekin kirja on. 

torstai 16. syyskuuta 2021

Ensilumi syyskuussa ja muita lomakuulumisia


En ole lukenut melkein viikkoon yhtään mitään, koska olimme viisi päivää reissussa. Jotkut saavat ehkä luettua matkoillakin, mutta itse en jaksanut keskittyä kirjoihin, vaikka muutama kirja oli kyllä matkassa mukana. Tänään on ollut jo kotipäivä, mutta lukeminen on käynnistynyt hyvin hitaasti. 

Olen harvoin kertonut tässä blogissa muusta kuin kirjoista, mutta tässäpä pienet reissukuulumiset. Tämä oli ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun kävimme missään kauempana, joten olipa siinä elämystä kerrakseen. Kävimme samassa paikassa kuin silloin viimeksikin eli Torniossa, jossa meillä on ystäviä. 

Lomasäät olivat todella mielenkiintoiset, nimittäin melkein koko ajan satoi vettä ja viimeisenä päivänä LUNTA! Se oli aivan varmasti ensimmäinen kerta, kun koin ensilumen syyskuussa. Eikä sitä nytkään ollut ihan Tornion korkeudelle luvattu, mutta Lappi yllättää, kuten torniolainen ystäväni totesi. 

Ensimmäisenä päivänä oli onneksi vielä aurinkoista, joten saimme nauttia upeista merimaisemista Kuivaniemen Merihelmen maisematerassilla ja iltakävelystä Tornionjoen rannalla. 


Jatkuvat sateet voivat haitata turismia, mutta ystävien tapaamista ja esimerkiksi kahvilaelämästä nauttimista nekään eivät estä. Ystäväni oli jo keväällä mainostanut, että meidän täytyy maistaa Tornion 400-vuotisjuhlaleivosta. Nyt on juhlavuosi, koska Tornion kaupunki on perustettu vuonna 1621. Aivan uskomattoman herkullinen leivos se olikin. Leivoksia myy paikallinen lempikahvilamme Karkiainen. Saanko esitellä: 


Viimeisenä päivänä märässä lumisateessa tarpominen ja kesäkengissä sohjossa liukasteleminen ei ihan naurattanut, mutta oli siinä toisaalta oma hauskuutensakin. Jos kerran Lappiin mennään, niin täytyyhän siellä kokea jotain vähän arktisempaa. Olin onneksi ottanut matkalle mukaan hyvin lämmintä vaatetta, mutta talvikenkiä ja lapasia jäin sinä viimeisenä päivänä kaipaamaan. 

Tornion kattojen yllä.


Tornion lumipyryä 14.9.2021.

Näillä portailla oli muutamaa tuntia 
myöhemmin vielä paksummin lunta.

Tämän verran ruskaa.

Näiden kuvien ottamisen jälkeen menimme kolmeksi tunniksi kyläilemään, ja sinä aikana lunta satoi koko ajan lisää. Jälkeenpäin en jaksanut enää ottaa uusia kuvia, mutta lunta tuli siis enemmän kuin näistä kuvista näkyy. Luin netistä, että Tornioon olisi tullut ainakin kuusi senttiä lunta. 

Kotimatkalla sää olikin sitten jo poutainen, ja poikkesimme vielä katsomassa Ylivieskan uutta kirkkoa. Sinne pääsi sisäänkin, ja siellä oli jopa esittelijä. Vierailijoita kirkossa kuulemma riittää.  

Ylivieskan uusi kirkko vanhan kirkon 
raunioilta päin kuvattuna.

Vanhaa kirkkoa en koskaan nähnyt.
Tämä uusi on tyylikäs ja moderni. 

Nyt jään harkitsemaan lukemisen aloittamisen suunnittelemisen käynnistämisen yrittämistä. Palataan siis asiaan kirjojen merkeissä! 

perjantai 10. syyskuuta 2021

Elina Hirvonen: Punainen myrsky


Kun pitää tällaista "jokaiselle jotakin" -kirjablogia, tulee joskus syyllinen olo, jos ei aina jaksakaan lukea kovin monipuolisesti. Saattaa tulla trillerikausi tai kristillinen kausi tai sitten sitä juuttuu pitkiksi ajoiksi tietylle maantieteelliselle alueelle, kuten viime aikoina on käynyt. Mutta mitäpä tuosta, pitää vain lukea hyvällä omallatunnolla sitä, mitä itse haluaa. Ja muut lukekoot sitten niitä muita. 

Punaisen myrskyn aioin lukea jo silloin, kun se ilmestyi, mutta niin vain on aika vierähtänyt. Elina Hirvosen Kun aika loppuu oli aikoinaan yksi ensimmäisistä tähän blogiin lukemistani kirjoista, ja se oli minusta upea teos. Muuta en ole Hirvoselta vielä lukenut, mutta pidin kovasti myös tästä Punaisesta myrskystä, joten tulevaisuudessa täytyy ehdottomasti jatkaa hänen teostensa parissa. 

Tässä kirjassa minäkertoja on pieni irakilainen poika (myöhemmin myös nuori ja aikuinen), jonka lapsuutta varjostaa Saddam Husseinin hirmuhallinto. Pojan isä on Saddamin diktatuurin vastustaja, ja tästä syystä hän on välillä vankilassa tai joutuu piileskelemään ja kulkemaan valepuvussa. 

Poika kasvaa suuren turvattomuuden keskellä, kun kaikkein tärkeintä on varjella perheen salaisuutta. Koulussakaan ei voi tietää, kenelle uskaltaa jutella ja mistä voi puhua, joten on ehkä parempi kun ei puhu mitään, hän päättelee. 

Poika on joutunut kasvamaan isoksi aivan liian varhain: 

Kasvoin isoksi silloin, kun isä lähti ensimmäisen kerran. Kävelin taaperon askelin, mutta tiesin, että minun oli huolehdittava äidistä, pysyttävä hänen kanssaan, oltava kiltti poika. Päätin ottaa isän paikan aina kun hän lähtee, pitää huolta äidistä, mummista ja Badrista, olla urhea ja peloton, lapsi, josta isä voisi olla ylpeä. 

Myöhemmin perhe lähtee pakomatkalle, ja vaikka pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa eletään poikkeusoloissa, siellä pojan perhe on vihdoin normaali. Siellä uskaltaa hengittää vapaasti, koska kaikilla muillakin leirillä olevilla on ollut omat salaisuutensa, joiden takia he nyt pakenevat. 

Sitten perhe pääsee Suomeen, jossa kaikki on ihmeellisen vihreää, ja liikenteestä alkaen kaikki on myös paljon hitaampaa kuin kotimaassa. Hirvonen kuvaa pojan kasvua nuoreksi ja lopulta aikuiseksi mieheksi tässä uudessa maassa. 

Punainen myrsky on vaikuttava ja koskettava romaani, joka antaa äänen pakolaisten kokemuksille. Elina Hirvosen kieli on upeaa, ja teos kuvaa taitavasti sitä, miltä Irakin järkyttävät tapahtumat tuntuvat lapsen kokemina, millaista voi olla mustuus vainotun isän lapsen sisällä. 

Seuraan asfaltinraskaana sivusta, kun muut lapset kieppuvat koulun pihalla kuin leijat, kirkkaimpinakin päivinä minä olen musta varjo. 

Kirjan inspiraationa ovat olleet Hussein al-Taeen ja hänen lapsuudenperheensä tarinat, mutta käytännössä Hirvonen ei kirjoita heistä, vaan noiden tarinoiden pohjalta syntyneistä kaunokirjallisista henkilöistä. Näin kirjailija itse kertoo teoksensa jälkisanoissa. Uskon näin olevan, enkä lähde keskustelemaan Hussein al-Taeen tekemisistä, jotka eivät liity Hirvosen romaaniin mitenkään (ja joista en muutenkaan ollut aikoinaan perillä, enkä ole vieläkään). Muissa kirjablogeissa niitä asioita puitiin taannoin aivan tarpeeksi, joten googlettamalla löytyy.  

WSOY 2019 
276 sivua 

maanantai 6. syyskuuta 2021

Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

 

Persiasta suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila 

Tykästyin elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleen Abbas Kiarostamin runoihin vähän aikaa sitten, kun luin kokoelman Vain ääni jää, jossa on mukana neljä iranilaista nykyrunoilijaa. Niinpä kun huomasin, että Kiarostamilta on suomennettu ihan omakin runokirja, pitihän se lukea. 

Se on sanottava heti alkuun, että nämä runot eivät ole mitenkään korostuneen iranilaisia, vaan voisivat kuvata melkein mitä tahansa maailmankolkkaa. Niissä on kaikkialta auringon alta tuttuja maisemia, kuvia, ilmiöitä ja tunteita. Siksi näitä runoja voi lukea, vaikka ei olisi mitenkään erityisen kiinnostunut juuri Lähi-idästä. 

Abbas Kiarostamin runot ovat lyhyitä, aforisminomaisia ja haikutyyppisiä. Takakannessa niitä kuvataan niin hyvin, että voisinko sitä paremmin sanoa; tässä siis lainaus sieltä: Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken kuten kamera kohteensa. Kuvat järjestyvät filminauhoiksi, nauhat itsellisiksi tarinoiksi. Kuvakulma kääntyy yllättävästi ja pieni arkinen tapahtuma saa uuden merkityksen. 

Runoissa on paljon toistoa; esimerkiksi nunnat, hämähäkit ja variksenpelätit seikkailevat niissä yhä uudestaan. Samoin toistuvat kuutamo, kirsikkapuut - ja tuuli, joka puhaltaa kirjan nimessäkin. 

Pidän monien Kiarostamin runojen kauneudesta. Kuten esimerkiksi tässä: 

Valonpisara 
putoaa 
tomuisen taivaan raosta 
kevään ensimmäiselle kukalle. 

On myös runoja, joissa on humoristisia havaintoja arjen hetkistä. Vaikkapa näin: 

Sadasta omenasta 
kymmenessä mato. 
Joka madolle 
kymmenen omenaa. 

Jotain liikuttavaa on puolestaan tässä ikäkulussa koirassa: 

Pieni kukkula 
hylättyjä renkaita. 
Ikäkulu koira 
vartioi niitä 
ilmaiseksi. 

Ei Kiarostamin runoissa kuitenkaan ole pelkkää kauneutta ja harmoniaa, vaikka paljon sitä onkin. On myös haikeita ja surullisia sävyjä: 

Nainen valveilla 
nukkuvan miehen vierellä. 
Sydän luopunut toivomasta hyväilyjä. 

Onpa siellä täällä mukana hiukan rujouttakin, kuten runossa höyhentyynystä, jossa Kiarostami pohtii kuolleiden pikkulintujen veristä kohtaloa. Ja kylä on väsynyt, kun koko vuoden sato kootaan päivässä ja lastataan kurjan eläimen selkään.  

Tässä vain muutamia esimerkkejä. Pari runoa hämähäkistä ja aamuauringosta toi mieleeni heinäkuisen aamutunnelman lakkasuolla kello kuusi, joten jaan ne vielä tähän kuvamuistojen kera: 

Hämähäkki 
lakkaa hetkeksi kutomasta 
katsellakseen 
auringonnousua. 


Aurinko lähettää 
ensimmäiset kultaiset säteensä 
hämähäkin silkinhienoon kudelmaan. 


Ne olivat viime kesän parhaita hetkiä (kurkien huutaessa taustalla). Siellä olisi Kiarostamiltakin syntynyt monta uutta runoa, jos hän vielä eläisi ja olisi päässyt paikan päälle. 

Kannattaa lähteä matkalle Abbas Kiarostamin vangitsevien runojen maailmaan. Matkalle tuulen kanssa. 

Kirjan runojen tunnelmaa täydentää kannen minimalistinen valokuva, ja kuinka ollakaan, sehän on Kiarostamin itsensä ottama. Jälkisanoissa runot upeasti suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila esittelee Kiarostamia ja hänen runouttaan. 

WSOY 2008 
82 sivua 
Kannen valokuva: Abbas Kiarostami 

Kirjasta on blogannut myös Aukeamia

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Kaija Karjalainen: Toivo kantaa huomiseen


Tässä runokirjassa on valtavan kaunis kansi, jota voisi jäädä tuijottamaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Myös kirjan nimi on lukemaan houkutteleva. Kauniin kuoren alta löytyikin myös kaunista, koskettavaa ja puhuttelevaa sisältöä, joten sain mitä halusin. 

Lastenohjaaja Kaija Karjalainen on työskennellyt Suomen Lähetysseuran ulkomaantyössä Thaimaassa, Venäjällä ja Singaporessa. Tämän kirjan runot ovat syntyneet Venäjällä. jossa eläminen on takakannen mukaan ollut Karjalaiselle ennen kaikkea hengellinen matka. 

Osa runoista kertookin Venäjästä: sinne sopeutumisesta, arjen hankaluuksista (kun esimerkiksi yöllä katkeavat sähköt ja lämmitys), Pietarin lähiön rumiin jättiläistaloihin tottumisesta, balalaikan haikeista sävelistä metroaseman käytävällä, omista ja paikallisten iloista sekä kivuista. Erään runon sanoin elämä Venäjällä on keskeneräisyyden korkeakoulu; toisessa runossa taas tuntuu, että muutto Venäjälle oli kuin olisi lähtenyt vapaaehtoisesti heikoille jäille. 

Suuri osa runoista kertoo kuitenkin sellaisista ihmisyyden tunnoista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä, oltiin sitten ulkomailla tai Suomessa. Karjalainen sanoittaa kauniisti niin ahdistuksen kuin ilonkin hetkiä. Kauneutta on esimerkiksi tässä: 

Kuljemme tätä maata pimeän sylissä 
ja yhtäkkiä edelläni kulkee Hän 
jonka askelista 
puhkeavat esiin valkeat liljat 
kuin lyhdyt 
ja minä näen tien 
askelten jäljet 
valaistut 
enkä enää pelkää 

Mukana on myös luontoaiheisia runoja. Esimerkiksi eräs syksyinen runo loppuu minusta hienosti: 

Puissa 
väsynyt oranssi 
tuulessa 
kesän toiveet 
lentävät mikä minnekin 

Toivo kantaa huomiseen sisältää hyvin monenlaisia runoja, joita ei pysty kovin monipuolisesti esittelemään tällaisessa blogitekstissä. Mutta jos kristilliset runot kiinnostavat, tähän kirjaan kannattaa tutustua. 

Tässä lopuksi vielä yksi maistiainen Kaija Karjalaisen runoista: 

Olemme astuneet tälle tielle 
uskossa - luottamuksessa 
Vaikka moni asia kesken 
vastaukset piilossa silmiltämme 
Jumalalla ne jo tiedossa 
ja tulee hetki 
jolloin palapeli rakentuu valmiiksi 
silmiemme edessä 
ja me ihmettelemme sen täydellisyyttä 
ja kauneutta 


Suomen Lähetysseura 2017 
127 sivua 
Graafinen suunnittelu ja taitto Tanja Varonen, Da Graphics 

perjantai 3. syyskuuta 2021

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa


Helena Liikanen-Renger ja hänen ranskalainen miehensä asuivat Amerikassa saadessaan tietää odottavansa toista lasta. Tuolloin he päättivät muuttaa takaisin Eurooppaan, Ranskan Rivieralle. Koti löytyi Antibesin kaupungista. 

Mutta sopeutumisvaikeuksia oli edessä kummallakin; olihan mieskin kotoisin aivan eri puolelta Ranskaa. Hän on järjestelmällinen alsacelainen, joka oli asunut viime vuodet Suomessa ja Yhdysvalloissa. Etelä-Ranska oli siis molemmille aivan uusi maailma. 

Kaikki alkoi jo siitä, että asuntojen kosteus ja homeisuus ei näköjään ollut paikallisille mikään ongelma. Se oli aivan tavallista. Pitikö siihen siis vain tottua? Ja kun Liikanen-Renger meni leikkipuistoon halpaketjun sortseissa ja t-paidassa, kaikki muut olivatkin kuin cocktail-kutsuilla: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita. Eräänkin äidin tytär oli hopeisessa pitsimekossa, minkä takia kyseinen äiti kielsi lasta menemästä leikkimään. Hmm... minkähän takia sinne leikkipuistoon olikaan menty? 

Kirja kertookin ranskalaisesta elämänmenosta erityisen paljon juuri äidin ja perheellisen näkökulmasta. Paikallinen kasvatuskulttuuri on kuin toiselta planeetalta; kaikki tehdään päinvastoin kuin Suomessa. Ranskalaiset äidit ovat jo vuosisatoja sitten "irrottautuneet äitiyden taakasta": imettää ei tarvitse, töihin palataan pian ja lapset hoidatetaan ulkopuolisella. Jos joku haluaa imettää, häntä pidetään erikoisena, uhrautuvana sankarina. Eivätkä ranskalaiset äidit halua olla väsyneitä, vaan he pitävät koko ajan huolta itsestään ja parisuhteestaan. Lasta ei haluta kasvattaa "kuninkaaksi", jonka ympärillä elämä pyörii. 

Oli tuossa kaikessa siis suomalaiselle äidille ihmettelemistä. Lisäksi kirjassa tutustutaan paikalliseen päivähoitoon ja koulusysteemiin, ja paljon ihmeteltävää riittää niissäkin. 

Niille, joilla on lapsia, kirja onkin erityisen kiinnostava, mutta olihan se lapsettomallekin yllättävää lukea siitä, miten eri tavalla kaikki mahdollinen toimii Ranskassa. 

Toki Liikanen-Renger kertoo muustakin kuin perhe-elämästä. Millaista on, kun suomalainen ja ranskalainen kulttuuri törmäävät eri tilanteissa? Miten vaikeaa voi esimerkiksi olla, kun aina joutuu pohtimaan, montako poskisuukkoa kuuluu antaa, kummalta poskelta aloitetaan, kenelle kaikille poskisuukkoja annetaan ja missä vaiheessa tapa aloitetaan uuden tuttavan kanssa. Alkaa kuulostaa monimutkaiselta. Kömmähdyksiltä ei voi välttyä, kuten ei varmasti monissa muissakaan arjen tilanteissa. Niinpä alkuhämmennyksessään Liikanen-Renger moiskautti vahingossa hollantilaista ystäväänsä suoraan suulle, ja nolostuneina siinä sitten naurettiin. 

Nololta voi tuntua sekin, kun oma pieni lapsi puhuu kieltä paremmin kuin äitinsä. Eräässä tällaisessa tilanteessa Liikanen-Renger toteaa ääntämisensä kuulostaneen pikemminkin metsittyneen junttipöljän puheelta, mille oli pakko nauraa makeasti, koska juuri siltä minunkin ranskani kuulostaisi, jos sitä olisi pakko jollekin puhua! (Teoriassa siis osaan ranskaa, mutta se vähäkin ääntäminen on ruostunut pahanpäiväisesti, kun kieltä ei ole koskaan päässyt oikeasti puhumaan.) 

Kirja pohtii kahden kulttuurin välisen perhe-elämän haasteita. Kuten sitä, että lapselle pitäisi opettaa myös oma äidinkieli, vaikka kaikki muut ympärillä puhuvat ranskaa. Entä miten lapsille voi välittää suomalaista kulttuuria, kun he kasvavat kaikessa niin täysin ranskalaisiksi? Itsellä on tietysti kaipuu koti-Suomeen, mutta toisaalta sielläkään ei enää osaisi olla. Kummastakin maasta on aina ikävä siihen toiseen maahan, niinhän se menee. 

Mutta eipä tämä Suomikaan Etelä-Ranskan näkökulmasta kuulosta pelkästään onnenmaalta: 

Elämäkin tuntui toisella tavalla suorittamiselta Suomessa: piti käydä hikijumpassa, laskea sykettä, syödä tarpeeksi kuituja ja pukeutua teknisiin alusvaatteisiin. 

Ja mikäpä on viettäessä kesäistä lauantaita antibesilaisittain: 

Parhaita olivat lauantaiaamut, jolloin nostimme unenlämpöiset lapset autoon ja ajoimme kymmenen minuutin päähän Cap d'Antibesiin, pienelle kalastajien rannaksi kutsutulle uimarannalle. Matkalla poikkesimme aina vanhan tutun leipurin luona, ostimme kassillisen croissanteja ja kupit kahvia mukaan. 

Toivottavasti ehdin lukea pian Helena Liikanen-Rengerin toisen kirjan Mon amour - ranskalaisen parisuhteen jäljillä, koska tämän jälkeen se kiinnostaa kovasti. 

Atena 2016 
240 sivua 
Päällys ja kuvitus: Elina Warsta 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

torstai 2. syyskuuta 2021

George Verwer: Confessions of a Toxic Perfectionist and God's Antidote


George Verwer on kansainvälisen lähetysjärjestö Operaatio Mobilisaation perustaja, joka on kirjoittanut useita kirjoja. Tässä uusimmassa kirjassaan hän käsittelee meissä kaikissa kristityissäkin olevaa toksisuutta, joka ilmenee itse kussakin hiukan eri tavalla ja joka pystyy niin helposti aiheuttamaan ongelmia ihmissuhteisiimme, seurakuntaelämään ja hengelliseen työhön. 

Toksisuus eli synti. Verwer kääntää Room. 3:23:n nykykielelle: Kaikki ovat toksisia ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. 

Koska kyseessä on toksisen perfektionistin tunnustukset, Verwer ei lähesty aihetta ylhäältä päin moralisoiden ja tuomiten, vaan hän jakaa hyvin avoimesti myös omia heikkouksiaan. Hän on hollantilaisen isän poika ja oli oppinut jo kotonaan, että kaikki mikä tehdään, on tehtävä hyvin. Kun Verwer sitten tuli uskoon, hänellä oli niin vahva halu tehdä kaikki oikein ja sen mukaan, miten koki Raamatun opettavan, että omien sanojensa mukaan hänestä tuli jossain mielessä fanaatikko. Hän on myös ollut herkkä suuttumaan, sanomaan pahasti ja ilmaisemaan mielipiteensä hyvin voimakkaasti. 

Vihastuminen, vihaaminen ja riiteleminen ovatkin eräitä sellaisia toksisuuden ilmenemismuotoja. Pyrkimyksessämme hyvään me kristityt saatamme myös suhtautua toisiin ihmisiin vaativasti ja tuomiten, huomaamatta että itsellämmekin on omat heikkoutemme. Kuten George Verwer toteaa: jos sokeat pisteemme eivät olisi sokeita, silloinhan me näkisimme ne. 

Hän opettaakin kuten OM:ssä on varmaan alusta asti opetettu, että meidän on oltava valmiita ottamaan vastaan myös kritiikkiä, opittava nöyrtymään, tunnustamaan syntimme ja tekemään parannusta. Tarvitsemme jokapäiväistä herätystä - ja ennen kaikkea armoherätystä. Radikaalia opetuslapseutta ei voi olla ilman radikaalia armoa. Eli: 

You cannot move down this road of radical discipleship if you do not also embrace radical grace. 

Armo on nimittäin se Jumalan vastalääke meidän toksisuuteemme. Ja armollista suhtautumista sekä anteeksiantavaa mieltä tarvitsemme myös toisiamme kohtaan. 

Mitä täydellisyyteen tulee, siihen on tietysti hyvä pyrkiä; asiat on syytä tehdä hyvin. Mutta perfektionismi on eri asia; se menee toksisuuden puolelle. 

Kirjassaan Verwer viittaa niin monesti aikaisempaan teokseensa Messiologia - Sekasotkun siunaus, että tämän jälkeen sekin on luettava. Hiukan sain kyllä tekstistä aavistusta senkin kirjan sanomasta. 

Ihanasti Verwer painottaa myös sitä, että vaikka meillä kaikilla on omat heikkoutemme, virheemme ja puutteemme, silti Jumala käyttää meitä. Se on armoa. Eräästäkin pastorista Verwer toteaa: 

He had many weaknesses and failed in different ways but helped start a number of churches. 

Puhuttelevaa on myös se, mitä Verwer kertoo suhteestaan kuuteenkymmeneen lähimpään työtoveriinsa. Jotain tällaista me kaikki tarvitsemme ihmissuhteissamme: 

They saw my weaknesses and toxic factors, and I saw theirs, but it did not break our relatioship, thanks to brokenness and repentance combined with radical grace and forgiveness. 

Rakkauden vallankumous - sitä me tarvitsemme, kuten George Verwer toistaa yhä uudestaan tässä ajatuksia herättävässä kirjassaan. 

Good Shepherd Books 2020 
107 sivua 

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Jesper Huor: Talebaneja odotellessa


Suomentanut Riikka Toivonen 

Yritin kovasti vaihtaa maanosaa, mutta valitettavasti aloittamani ranskalainen romaani oli yllättävän tylsä ja jäi kesken. Afganistan-kirjoja taas en aikonut nyt lukea, mutta kun tällainen tuli kirjastossa vastaan, niin alkoihan se kiinnostaa. Tässä kirjassa oli kyllä arvatenkin niin paljon rankkaa juttua, että tämän jälkeen täytyy oikeasti keventää. 

Jesper Huor on ruotsalainen toimittaja, joka matkusteli ympäri Afganistania ja tapasi mitä erilaisimpia ihmisiä, joiden kautta hän kuvaa tuota maata monesta eri näkökulmasta. Kirja on ilmestynyt ruotsiksi vuonna 2010, joten sen tiedot eivät tietenkään ole aivan ajan tasalla, mutta hyvin se kuitenkin valottaa Afganistanin tilannetta ja ihmisten elämää siellä. 

Melkoinen henkilögalleria tässä kirjassa tosiaan on - kirjassa, joka nimestään huolimatta ei kerro pelkästään talebaneista, mutta ilman muuta paljon myös heistä. Huor tapaa talebaneja, heidän kannattajiaan, Afganistanin ensimmäisen ja ainoan naiskuvernöörin, maan viimeisen ja ainoan juutalaisen, elokuvaohjaajan joka yritti kuvata epäonnisesti päättynyttä naisten mielenosoitusta, yliopisto-opintoja suorittavia naisia, tytön joka vammautui amerikkalaisten ilmaiskussa (jossa tytön koko perhe kuoli), sulhasen jonka morsian ja hääseurueen muut naiset kuolivat samoin amerikkalaisten pommi-iskussa, juopottelevan runoilijan joka oli nuorena fanaatikko mutta on nyt ateisti, hasiksen polttajia, amerikkalaisia sotilaita - ja paljon muita. 

Näiden henkilöiden kautta piirtyy kuva siitä, miten Afganistanissakin eletään ja ajatellaan monella eri tavalla. On maalaisia ja kaupunkilaisia, joiden elämä voi olla hyvin erilaista. On tiukkoja muslimeja ja uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvia (tosin suoranaisia ateisteja on hyvin pieni vähemmistö). Jotkut ovat järjestetyn avioliiton kannalla, jotkut ovat onnistuneet menemään rakkausavioliittoon. Eräskin mies kertoo, miten paljon hän rakastaa ja kunnioittaa vaimoaan. 

Mitä sotaan tulee, joidenkin mielestä oli hyvä, että amerikkalaiset olivat maassa; toisten mielestä se taas oli paha. Joku jopa sanoi, että kyllä me pystymme taistelemaan talebaneja vastaan yksinkin. Miten surulliselta tuo - ja moni muukin kirjassa sanottu asia - nyt kuulostaa kaiken tämänhetkisen jälkiviisauden vallitessa. 

Tuosta juopottelevasta runoilijasta kertova luku oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista, koska se kertoo Afganistanin kulttuurielämästä, josta ei paljon kuule puhuttavan. Huor vierailee kyseisen miehen kanssa Runoilijoiden talolla, jossa on paikalla muitakin puhumassa runoista ja politiikasta - sekä juomassa. 

Näin suomalaisena lukijana kiinnostavaa tuossa runoilijassa oli sekin, että hän kertoi ladanneensa iranilaiselta nettisivulta Edith Södergranin runoja ja sanoi pitävänsä niiden synkästä voimasta. 

Naisen asemaa tavalla tai toisella käsittelevät luvut ovat myös aina kiinnostavia. Sotajutut, väkivaltaisuudet ja talebanit ovat sitten kirjan raskaampaa osastoa. Valitettavasti naisetkin toki liittyvät väkivaltaan sen kohteina. 

Jesper Huor kuvaa luonnollisesti myös ympäristöä matkustaessaan niin moniin erilaisiin paikkoihin Afganistanissa. Tässä lopuksi hiukan tunnelmia Balkhista, Mazar-i-Shafirin satelliittikaupungista, jossa Huor kävi tapaamassa hasiksen polttajia: 

Ohitamme leipomon, pari chaikhanaa, vaatimattomia hotelleja, ravintoloita ja matalia savesta ja sementistä rakennettuja taloja. Näemme kolme nuorta tyttöä matkalla kaivolle hakemaan vettä. He katselevat meitä ihmeissään mutta kietovat sitten burkat silmilleen. Miespuolinen sukulainen lähestyy. 
  Paria moottoripyöräilijää ja yhtä aasin vetämää melonikärryä lukuun ottamatta tiellä ei ole mainittavaa liikennettä. On lämmin, leppeä kesäpäivä ja ilma on täynnä sitruunankeltaisia perhosia. 

Myös toimittajan työn eri puolet Afganistanin kaltaisessa maassa tulevat Huorin kerronnan kautta tutuiksi. Välillä hän joutuu valehtelemaan haastateltaville pysyäkseen itse turvassa tai mielistelemään heitä saadakseen heidät puhumaan. Eräskin mies uhoaa, että ruotsalaiset pitää tappaa, joten onneksi Huor on esitellyt itsensä vain eurooppalaisena. On paljon odottelua: päästäänkö johonkin kohteeseen lähtemään heti vai viidestoista päivä. Joskus kylään, johon Huor haluaisi mennä juttumatkalle, ei uskalleta lähteä, koska siellä on vaarana joutua siepatuksi. Teiden varsille on merkitty miinojen paikat ja kohdat, joista on turvallista kulkea. On vaaratilanteita ja toisaalta eräs sellainenkin tilanne, jossa Huor ei edes tiedä, mitä tässä oikein on tekeillä. On värikkäitä ihmisiä ja paikkoja. Sekä ainaista teen juomista. 

Ja paljon muuta! 

Into 2011 
230 sivua 
Alkuteos I väntan på talibanerna 2010 
Kansi Tex Hänninen / BunnyDuck Grafiks 

perjantai 27. elokuuta 2021

Vain ääni jää - Runoja Iranista

Toim. ja suom. Jaakko Hämeen-Anttila 


Viime viikolla bloggasin kokoelmasta, jossa oli persialaisia runoja yli tuhannen vuoden ajalta (Ymmärryksen ylistys). Kuten sanoin silloin, aioin lukea myös toisen kokoelman, jossa on mukana neljä iranilaista nykyrunoilijaa. Tässä se nyt tulee. 

Runoilijat ovat Ahmad Shamlu, Forugh Farrokhzad, Sohrab Sepehri ja Abbas Kiarostami. Oli todella kiinnostavaa ja antoisaa tutustua heidän runouteensa. Jokaisella on niin oma tyylinsä, omalla tavallaan kiehtova ja vaikuttava. Jaakko Hämeen-Anttila myös esittelee heidät teoksessa, ja taustan tietäminen avaakin runoihin uutta näkökulmaa. 

Ahmad Shamlu on yhteiskuntakriitikko, jonka runoissa lyyrisyyteen yhdistyy vahva poliittinen sävy. Häneltä teoksessa on mukana muun muassa muutama shaahin hallinnon suorittamien teloitusten johdosta kirjoitettu runo, kuten Kaikenkattava rakkaus, jossa Shamlu kirjoittaa: 

Kirkkaassa rauhassa olen itkenyt kanssasi 
elävien tähden. 
Pimeällä hautausmaalla olen laulanut kanssasi 
kauneimmat laulut, 
sillä tänä vuonna kuolleet 
rakastivat eläessään. 

Maailmassa, jossa eletään "outoa aikaa" ja tehdään julmuuksia, Shamlun runoissa on kuitenkin myös rakkautta ja kauneutta, kuten tässä Rakkauslaulussa:  

Tuhat nauravaa aurinkoa on käynnissäsi, 
tuhat itkevää tähteä 
minun toiveissani. 

       Kunpa olisi 
       kieli puhua rakkaudella. 

Forugh Farrokhzad oli lyhyen ja värikkään elämän elänyt runoilijatar, jonka elämää ja runoutta paheksuttiin, koska hän oli iranilaiseksi naiseksi todella epäsovinnainen. Aistillisissa runoissaan hän puhuu muun muassa omasta seksuaalisuudestaan, avioliiton ulkopuolisista suhteista ja rakastajastaan. Moderneissa kirjallisuuspiireissä hän kuitenkin lunasti nopeasti paikkansa, kertoo Jaakko Hämeen-Anttila. Traaginen kuolema auto-onnettomuudessa viimeistään varmisti sen, että legenda oli syntynyt. 

Farrokhzad kirjoittaa todella hyvin avoimen eroottisesti. Ja kun hän eräässä runossaan pohtii kuolemaansa, siinäkin hänen rakastajansa tulevat keskiyöllä laskemaan ruusuja hänen murheiselle haudalleen. Toisessa runossa hän kirjoittaa: Täynnä halua, / täynnä tuskaa, / olen seissyt maan päällä, / tähtien ylistämänä, / tuulten hyväiltävänä. 

Farrokhzadin runot ovat hyvin kauniita. Tässä ote runosta Puutarhan valloitus

Puhun rakastavista käsistämme, 
jotka ovat rakentaneet sillan yli öiden, 
parfyymin, valon ja tuulen sanomasta. 
Tule kedolle 
tule suurelle kedolle 
ja kutsu minua silkinhienojen kukkien huokausten takaa 
niin kuin peura kutsuu puolisoaan. 

Myös kirjan nimiruno Vain ääni jää on Farrokhzadin käsialaa. 

Sohrab Sepehri on kokoelman toinen naisrunoilija. Hän on mystikko, jonka runoissa luonto ja jumaluus yhdistyvät. Luonto onkin kauniisti läsnä hänen runoissaan. Itse ihastuin esimerkiksi runoon Yön silmäluomella, josta tässä osa: 

Yö oli tulvillaan. 
Kuusten juurelta puro kumpusi kaukaisuuksiin. 
Laakso oli kuutamolla silattu ja vuori niin kirkas, että Jumalan saattoi nähdä. 

Me seisoimme korkeuksissa, 
taivaanranta kadoksissa, tasot pestyinä pois, katse herkempi kuin koskaan yöllä. 
Sinun kätesi antoivat minulle viestin vihreän varren, 
sinun henkäyksesi saivat ystävyyden saviastian hiljaa murtumaan 
ja meidän sydämenlyöntimme valuivat kalliolle, 
vanhaa viiniä, kesän kuumaa hiekkaa suonissaan. 
Kuutamon kimallus sinun kulkusi yllä, 
sinä ihmeellinen, sinä vapaa, ja maan kauneus. 

Abbas Kiarostami tunnetaan lännessäkin elokuvaohjaajana. En ollut tiennytkään, että hän on kirjoittanut myös runoja. Kiarostamin runot ovat lyhyitä, aforisminomaisia välähdyksiä arjen hetkistä. Niissä on hienoja oivalluksia. Yksittäiset runot ovat saaneet vaikutteita erityisesti japanilaisista haikuista; niitä on sanottu sekulaareiksi haikuiksi, koska niissä ei ole japanilaisten haikujen vahvaa uskonnollista sidonnaisuutta. 

Kiarostamin luomat pienet tunnelmat ihastuttavat, esimerkiksi useat syksystä kertovat tekstit: 

Tuulen rikkoma sateenvarjo 
katukiveyksellä 
sateisena päivänä. 


Pitelen kaksin käsin hatustani. 
Alkava syksy: 
viekö tuuli meidät mennessään? 

Sitten muutamia puhuttelevia oivalluksia arjen keskeltä: 

Kun olet poissa, 
minä puhun 
sinun kanssasi. 
Kun olet täällä, 
puhun itsekseni. 


Hämilläni 
seison tienhaarassa. 
Ainoa tie, jonka tunnen 
on takaisin. 


Kun kuljin hulluuden rajan yli, 
kuinka suoralta tie näyttikään. 


Sataa 
kolmatta päivää taukoamatta. 
En pysty enää 
uskomaan aurinkoon. 

Tässä itse kustakin runoilijasta vain aivan pintapuoliset esittelyt. Mutta sen voin sanoa, että Vain ääni jää on ehdottomasti tutustumisen arvoinen runokirja, joka pitää sisällään monia helmiä. Avartava tutkimusmatka iranilaisen runouden maailmaan. 

Jaakko Hämeen-Anttilan sanoin: 

Iran on ennen kaikkea runouden ja runoilijoiden, puutarhojen, ruusujen ja satakielten luvattu maa. 
 

WSOY 2006 
161 sivua 

tiistai 24. elokuuta 2021

Deborah Rodriguez: The Moroccan Daughter


Olen pitänyt lukemistani Deborah Rodriguezin kirjoista: Kabulin kauneuskoulu (tositarina, josta olen myös blogannut) ja The Little Coffee Shop of Kabul (romaani, jonka olen lukenut jo ennen blogiaikaa). Rodriguez on kirjoittanut muitakin romaaneja, jotka sijoittuvat meille melko tuntemattomiin maihin, kuten Omaniin ja Haitiin (niitä en ole itse lukenut). Hänen kirjoissaan pääosassa ovat ihmissuhteet, ystävyys ja rakkaus. 

Innostuin lukemaan tämän uusimman romaanin, koska se kertoo Marokosta, jossa olen itsekin kerran käynyt, vaikkakin vain harmillisen lyhyellä pikavisiitillä. 

Marokkolainen Amina Bennis on onnistunut saamaan tahtonsa läpi ja lähtenyt ulkomaille opiskelemaan, vaikka on nainen. Hän on päätynyt Ranskan kautta Amerikkaan ja avioitunut siellä rakastamansa Maxin kanssa. On vain yksi mutka matkassa: Amina ei ole uskaltanut kertoa Maxista perheelleen, koska tietää, etteivät he hyväksyisi hänen miehekseen jotain ei-marokkolaista ja heidän silmissään alempiarvoisesta perheestä tulevaa miestä. Lisäksi vanhempienhan kuuluisi tietysti järjestää tyttärensä avioliitto. Aminan lempeä äiti on jo kuollut, ja tytär pelkää kuollakseen tiukan isänsä reaktiota. Isä odottaa sitä paitsi, että Amina palaisi pian pysyvästi kotiin ja avioituisi siellä jonkun isälle mieleisen miehen kanssa. 

Nyt Amina on lähdössä Marokkoon sisarensa Nazihan häihin. Salaisuutena pidetty Max ei voi lähteä matkaan; sen sijaan Amina ottaa mukaan henkiseksi tueksi ystävänsä Charlien ja tämän isoäidin Bean. Aikomuksena on nimittäin vihdoin kertoa totuus isälle ja pyytää avioliitolle hänen siunaustaan. Mutta miten ihmeessä Amina uskaltaa ottaa asian puheeksi? 

Omat salaisuutensa on muillakin kuin Aminalla. Charlie ei ole kertonut toisille, että hän itse asiassa tuntee hyvinkin läheisesti erään marokkolaisen miehen vuosien takaa. Nyt kun naiset kerran matkustavat lähistölle, Charlie alkaa salaa tapailla miestä. Mutta kuka ja mikä tuo salaperäinen mies lopulta on, ja onko hän edes hyvää seuraa Charlielle? 

Bennisin perheessä neljäkymmentä vuotta uskollisesti palvelleella taloudenhoitaja Samiralla puolestaan on kaikkein suurin, vuosikymmenien ajan varjeltu salaisuus. Sen paljastumisella voisi olla dramaattiset seuraukset koko perheen elämään. 

"We all live with secrets and lies, Amina. Big ones, little ones. Only rarely do we have the opportunity, or the courage, to set things straight."

Kirja on täynnä yllättäviä ja dramaattisia käänteitä, jotka ainakin takaavat sen, että on pakko lukea eteenpäin, miten tässä oikein vielä käy. Lisäksi The Moroccan Daughter tarjoaa todellisen nojatuolimatkan marokkolaiseen Fèsin kaupunkiin, jonka sokkeloisen medinan uskotaan olevan maailman suurin autovapaa urbaani alue. Myös Atlasvuorilla sijaitsevassa berberikylässä lukija pääsee vierailemaan; tosin kirjasta oppii yhtä ja toista uutta, kuten sen, että berberi tulee sanasta barbaari, eli se ei ole hyvä sana, ja he itse sanovat itseään amazigheiksi. 

Muutenkin kaiken viihteellisen juonenkuljetuksen ohella tulee aimo annos sekä tietoa että tunnelmia Marokosta. Syödään kuskusia, juodaan minttuteetä niin jatkuvalla syötöllä, että Bea jo kyllästyy. Käydään kylpemässä hammamissa, kuljetaan siellä Fèsin sokkeloisessa medinassa, nähdään torielämää, osallistutaan amazighien perinteisille hääfestivaaleille Atlasvuorilla (kirjan lopussa Rodriguez kertoo itsekin käyneensä noilla festivaaleilla tehdessään taustatyötä kirjaa varten Marokossa). 

Charlie puolestaan järkyttyy päätyessään yökerhoon, jossa onkin pelkkää väljähtynyttä kaljaa, hikeä ja testosteronia (sekä arabiankielistä musiikkia); siellä kun ei ole tanssia eikä juurikaan naisia. Ja sitten on tietysti Nazihan häät, melkoiset juhlallisuudet, joissa kello on jo kuusi aamulla, kun hääkakkua vasta leikataan. Eikä pois voi lähteä ennen kuin vielä aamupalakin on tarjottu. 

Beaan liittyy kirjan kaksi erikoisuutta. Ensiksikin aika harvoin romaaneissa tulee vastaan sokeaa henkilöä, mutta tässä tarinassa Bea on melkein kokonaan sokeutunut. Toiseksi hän on kovasti kiinnostunut henkimaailman jutuista, koska on itse meedio. Siksi hän juoksentelee innoissaan tutustumassa marokkolaisten taikavoimiin. Nämä kohdat kirjassa eivät minua innostaneet, mutta eiväthän ne sentään olleet kirjan pääsisältö. 

Vielä täytyy kertoa, että Bea ja Charlie ovat näköjään esiintyneet jo siinä Haitista kertovassa romaanissa Island on the Edge of the World. Niinpä tässä kirjassa viitataan toistuvasti tuossa edellisessä kirjassa kerrottuihin asioihin. Jos joku siis haluaisi lukea aikajärjestyksessä, kannattaisi aloittaa Haitista. Itse taidan jättää Haitin väliin, mutta olisi kyllä kiinnostavaa lukea se Omanista kertova The Zanzibar Wife

Kirjan lopussa Rodriguez tosiaan kertoo kaikesta Marokossa tekemästään taustatyöstä ja monista häntä auttaneista henkilöistä. Lisäksi lopussa on kysymyksiä lukupiirissä pohdittavaksi sekä sokerina pohjalla muutama marokkolainen ruokaohje

Ehkä tämä kaikessa viihteellisyydessään (kuten nuo liiankin monet dramaattiset käänteet) ei ollut ihan lempikirjojani, mutta Marokon-matkana kieltämättä nautinnollinen elämys. Kirja käsittelee myös kiinnostavasti amerikkalaisen ja marokkolaisen kulttuurin eroja. 

Sphere / Little, Brown Book Group 2021 
321 sivua 
Kansi Louisa Maggio 

lauantai 21. elokuuta 2021

Ymmärryksen ylistys. Poimintoja persian kielen runoperinteestä

Toim. ja suom. Kiamars Baghbani 


Eilen tarjosin itselleni kakkua ja persialaisia runoja. Runot olin lainannut kirjastosta jo joskus kuumimpien kesähelteiden aikaan; kakkulähetys puolestaan tuli yllätyksenä mieheni työpaikalta. Mikäs sen sopivampi yhdistelmä! 

Olen aina kuullut sanottavan, että iranilaiset (eli persialaiset) rakastavat runoja. Olin siis utelias näkemään, millaisia ne kuuluisat persialaiset runot oikein ovat, kun niitä on näköjään hiukan suomennettukin. 

Tämä kokoelma on läpileikkaus persialaisesta runoudesta yli tuhannen vuoden ajalta. Mukana on neljäkymmentä runoilijaa ja yleensä yksi tai kaksi runoa kultakin. Yksittäiseen runoilijaan ei siis pääse tutustumaan kovin syvällisesti, mutta mielenkiintoisen aikamatkan noiden tuhannen vuoden halki tämä teos kyllä tarjoaa. 

Kiamars Baghbani on iranilaissyntyinen, mutta asunut Suomessa vuodesta 1990 lähtien, toiminut kulttuurituottajana ja työskennellyt aktiivisesti suomalaisen maahanmuuttajakirjallisuuden edistämiseksi. Tähän kokoelmaan hän on valinnut runoja, joista itse pitää. Niissä on kuitenkin monipuolisesti hyvin erilaisia runoja. Kirjan lopussa jokainen runoilija myös esitellään lyhyesti. 

Noista kaikkein vanhimmista runoista täytyy todeta, että kyllä ihmisen elämässä on tiettyjä asioita, jotka pysyvät samoina, oltiin sitten 900-luvulla tai nykyajassa. Myös silloin vuosisatoja sitten on sodittu ja rakastettu. 

Esimerkiksi 1300-luvulla Shirazissa elänyt Djahan khatoon oli prinsessa ja hyvin kuuluisa aikanaan. Häneltä on säilynyt rakkausrunoja, joista tässä yhdessä kirjaan valitussa hän valittelee pettymystään rakastettuaan kohtaan ja sanoo muun muassa: 

rakkauden linnustamme sinun kädessäsi 
tuli arvoton, koska sait sen ilmasta helposti 

nousit sydämeni tuli, lensit tuhkana pois 
virtasit silmäni vesi johon hukun 

alusta asti arvasin, että tästä suhteesta 
en saa mitään muuta kuin ikävyyttä 

Mukana on muutama sellainenkin runoilija, jotka ovat niin kuuluisia, että minäkin olin kuullut heidän nimensä. Ainakin Omar Khayam ja Rumi ovat tällaisia. Omar Khayam (joka kuoli noin vuonna 1123) kirjoittaa: 

Varhain aamulla kukko laulaa 
tiedätkö mistä se huutaa? 
Tästä: aamun peilistä näen, että 
vanhenit juuri yön verran, etkä huomannut sitä. 

Kirjan nimirunon Ymmärryksen ylistys on kirjoittanut 900-1000 -luvuilla elänyt Ferdousi, ja se on ote Persian kansalliseepoksen Shahnamen johdantoluvusta. Nimensä mukaisesti runo ylistää ymmärrystä, viisautta ja järkeä. Shahname on muuten myös suomennettu nimellä Kuninkaiden kirja, jos joku on kiinnostunut eepoksista. 

Sodan ja rakkauden ohella runoissa kuvataan muun muassa luontoa ja luonnonvoimia. Mukana on runoja lumesta, talven kylmyydestä, piikkipensaasta ja tuulesta tomuisella aavikolla, orvokeista, joutsenesta, puusta ja maanjäristyksen aiheuttamasta tuhosta. 1900-luvulla elänyt Siavash Kasrai kirjoittaa kauniisti runossa lyyrinen runo puulle, muun muassa näin: 

kätesi ovat täynnä tähtiä ja sielusi täynnä kevättä 
olet kaunis oi puu 

kun tuulet tekevät pesän takkuisiin lehtiisi 
kun tuulet harjaavat vihreitä hiuksiasi 
olet suurenmoinen oi puu 

Yhdysvalloissa vuonna 2000 kuollut Nader Naderpour kuvaa runossaan Veri ja tuhka hyvin vavahduttavasti maanjäristyksen aiheuttamaa tuhoa, kuolemaa, raunioita ja pelkoa sekä myös maanpakolaisuuden surua. Miten ihminen matkustaa pois unohtaakseen kaiken ahdistuksen, mutta maanpakoonkin suru seuraa häntä, ja hän joutuu toteamaan: 

Paikka, jossa elän, on paratiisi 
mutta täällä olen osaton vieras. 

Muutamassa runossa puhutaan myös naisen asemasta, joka onkin muslimimaassa yksi tärkeä aihe. Iraj Mirza (1874-1924) oli vapaamielinen ja intellektuelli prinssi, joka kirjoitti satiiria. Kirjassa on hänen runonsa Hejab, joka on todella hyvin satiirinen; siinä hän kritisoi sitä, että naiset joutuvat kätkeytymään hunnun alle. 

Vuonna 1947 syntynyt Golrokshar Safieva puolestaan on erittäin tunnettu runoilijatar, joka on kirjoittanut paljon runoja naisten elämästä. Hänen kirjoittamansa Kivityskivipatsas on kirjan traagisin runo; se kertoo naisesta, joka joutuu miesten kivittämäksi. Kaikessa surullisuudessaan se toisaalta myös kuvaa naisia hyvin kauniisti ja lämmöllä. 

Tähän loppuun vielä Omran Salahin (1947-2006) runo Etunimi

Puuta, lehden nimellä 
Kevättä, kukan nimellä 
Tähteä, valon nimellä 
Vuorta, kiven nimellä 
Ilahtuvaa sydäntäni, rakkauden nimellä 
Rakkautta, kivun nimellä 
Minua, etunimelläni, kutsu 

Kirjan koonnut Kiamars Baghbani on itsekin runoilija. Hänestä kertoo lähemmin Kirjasampo

ntamo 2007 
94 sivua 
Kieliasun tarkastus Leevi Lehto 
Ulkoasu Lauri Wuolio 

Minulla on lainassa toinenkin kokoelma, jossa on neljän iranilaisen nykyrunoilijan runoja. Heistä kolme oli mukana tässäkin kirjassa, mutta sen toisen kirjan kautta heidän runouteensa pääsee tutustumaan paremmin. Kerron heistä sitten, kun saan senkin kirjan luettua. Olen selannut sitä, ja se vaikuttaa lupaavalta, mutta saapa nähdä jatkaisinko seuraavaksi yhtä romaania, jota olen jo aloittanut. 

torstai 19. elokuuta 2021

Craig Groeschel: Winning the War in Your Mind. Change Your Thinking, Change Your Life


Amerikkalainen pastori Craig Groeschel on kirjoittanut useita kiinnostavia kirjoja, joista monta on suomennettukin, mutta ei aivan kaikkia. Tämä uusi kirja on ilmestynyt vasta tänä vuonna; saa nähdä suomennetaanko sitä. Aihe on kyllä tärkeä. 

Nimittäin itse kullakin voi olla omat ongelmansa oman ajattelunsa kanssa. Monet menneisyyden kokemukset ovat saattaneet vääristää meidän ajatuksiamme itsestämme, toisista ihmisistä, elämästä, Jumalasta, kaikesta. Uskomamme valheet saavat meidät näkemään asiat negatiivisesti. Ne saavat meidät pelkäämään ja murehtimaan, tekevät meistä epävarmoja, uhreja, suorittajia, tunnesyöjiä tai tunneshoppailijoita, pessimistejä ja ties mitä kaikkea. 

Ihminen jää omien vääristyneiden ajatustensa vangiksi. Hän on kuin koira, jonka ympärillä oli joskus sähköaita, mutta vaikka sitä ei enää ole, koira ei vieläkään juokse vapauteen, koska se ei tajua olevansa vapaa. Näkymätön sähköaita pitelee sitä vieläkin - ne menneiden sähköiskujen muistot. Samoin meidän kipeät muistomme saavat meidät jäämään omiin sisäisiin vankiloihimme, vaikka menneet ovat menneitä, eikä sitä aitaa oikeasti ole enää olemassa. 

Craig Groeschel, joka on ihastuttavan avoin ja rehellinen, kertoo monia esimerkkejä omastakin elämästään. Koomisin niistä on se, että hän kuulemma vielä aikuisenakin pelkää sinisiä pakettiautoja ja haluaisi juosta pakoon sellaisen nähdessään. Vain sen takia, että lapsena eräässä tilanteessa hänen äitinsä varoitti häntä sinisistä pakettiautoista. (Koomisuudesta puheen ollen: kuten aina, myös tässä Groeschelin kirjassa on muun ohella paljon huumoria.) Groeschel kertoo myös, miten hän yritti pitkään ansaita ihmisten hyväksyntää suorittamalla ja tekemällä liikaa töitä, ja miten hän koki riittämättömyyttä ja miten hän on aina irrationaalisesti pelännyt rahojen loppumista, mikä taas johtui hänen mummonsa pelotteluista - lapsuudessa tapahtunutta sekin. 

Kirjassa on muutenkin hyvin havainnollisia esimerkkejä. Ajattele vaikka, että olet menossa ystäväsi kanssa juhliin, ja juuri ennen kuin astutte sisään ystäväsi sanoo sinulle, että tuolla juhlissa muuten kaikki pitävät sinua idioottina. No tietysti moisen kommentin jälkeen kaikki, mitä ihmiset illan aikana sanovat tai tekevät, johtuu mielestäsi siitä, että he tosiaan pitävät sinua idioottina. Ja kuitenkin todellisuudessa: 

No one actually thought you were an idiot, but because you assumed they did, you looked at everything through that lens. 

Groeschel on tehnyt paljon töitä oman jatkuvan negatiivisuutensa kanssa ja kertoo löydöistään tässä kirjassa. Hän jakaa sekä Raamatun että tieteellisen tutkimuksen näkökulmia ajattelusta ja sen muuttamisesta. Jokaisen luvun lopussa on myös tehtäviä, joiden kautta lukija pääsee pohtimaan ja työstämään omia negatiivisia ajatuksiaan. Voi esimerkiksi listata uskomiaan valheita ja etsiä niiden tilalle Raamatun totuuksia. Mutta kuten tutkitusti ihminen saadaan uskomaan valheisiinkin toistamalla niitä, myös uusia ajatuksia on toistettava ja toistettava, että ne tulisivat sisäistetyiksi. 

Craig Groeschelilla on lahja kirjoittaa todella rohkaisevasti ja innostavasti. Hän puhuu siitäkin, miten näkökulma vaikuttaa. Hän itse meni kerran kuormittavassa elämäntilanteessa ja paniikin vallassa sielunhoitajalle, joka tokaisikin hänelle, että eivät sinun asiasi niin huonosti ole. Groeschel suhtautui tähän epäilevästi, mutta sitten sielunhoitaja luetteli hänelle kaikki ne asiat, jotka hänen elämässään olivat hyvin, ja totesi:  

There are so many things that are right. The reason you're panicking is because you're just looking at what's wrong. Don't forget to also look at what's right. 

Jokainen voi tietysti miettiä vain omaa elämäänsä, mutta itse kyllä huomasin tuon todeksi omallakin kohdallani, kun pysähdyin miettimään. Aivan turhaan sitä panikoi, kun useimmat asiat ovat erittäin hyvin. Siis paljon useammat asiat kuin sitä murehtimisen armolahjalla varustettuna tulee aina huomanneeksikaan! 

Koin kyllä nyt, että tämä oli niin hyvä ja antoisa lukuelämys, ettei tästä osaa sanoa mitään järkevää. Voi vain vähän pintaa raapaista sieltä täältä. Sain tästä itselleni aivan valtavasti, mutta sanat loppuvat kesken. On vain ihan mahtava olo ja pää täynnä hienoja ahaa-elämyksiä, joten ei kai auta kuin sanoa, että jos kristillinen kirja ajattelun muuttamisesta kiinnostaa, lue tämä kirja! 

Kirjan alkupuolen luvuissa on yllättävän paljon toistoa, mutta ainakin asia tulee selväksi. Siellä täällä saattoi myös olla muutama ohimenevä yksityiskohta, joista en ollut aivan samaa mieltä, mutta kokonaisuutena pidin tästäkin Groeschelin kirjasta todella paljon. 

Zondervan Books 2021 
236 sivua 

P. S. Craig Groeschel, if you ever see this review (which I unfortunately wrote in Finnish), I want to thank you for this really encouraging book of yours. I love it! God bless you! 

tiistai 17. elokuuta 2021

Liisa Lilja: Äiti, kuulin ukkosen äänen! Arkea Afganistanissa


Viime päivinä blogissani on käyty harvinaisen paljon katsomassa Afganistanista kertovia kirjoja. Eikä se yllätä. Itsekin olen jo muutaman päivän ajan lukenut taas yhtä kirjaa tuosta paljon kärsineestä maasta. 

Liisa Lilja perheineen oli avustustyössä Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa vuosina 2008-2013. Itse hän toimi käytännössä kotiäitinä, joten kirja kertookin paikallisesta arjesta juuri siitä näkökulmasta. Kotiäitinä Liljalla oli mahdollisuus tutustua moniin paikallisiin naisiin ja nähdä läheltä heidän elämäänsä. Kirja kuvaa sekä hänen omaa arkeaan ulkomaalaisena Kabulissa että tavallisten afgaanien elämää iloineen ja suruineen. 

Hyvin värikästä se tavallinen arki siellä päin maailmaa on. Yllätyksiä ei elämästä puuttunut. Yksi kirjan luvuistakin kertoo erityisesti juuri yllätyksistä; siinä Liisa Lilja kertoo muun muassa: 

Yllätykselliseksi koin myös erään aamun, kun minulle esitettiin kenties kummallisin pyyntö tähänastisen elämäni varrella: 
  "Liisa, pääsetkö imettämään ovellemme tuodun vauvan? Hänet aiotaan tappaa ja tarvitsemme maitoa! Hän syntyi puoli tuntia sitten." 

Tuo vauvaparka oli syntynyt uskonnollisen johtajan, mullan, raiskaamalle nuorelle tytölle, ja siksi se aiottiin nyt tappaa. Mutta onneksi kätilö ehti hätiin ja pelasti vauvan. 

Ei elämä Afganistanissakaan ole kuitenkaan pelkkää väkivaltaa, vaan afgaanit ovat sydämellisiä ja erittäin vieraanvaraisia ihmisiä. Kirja kertoo lämmöllä kohtamisista heidän kanssaan arjessa ja juhlassa. Vaikka sikäläiset ovat kokeneet toinen toistaan järkyttävämpiä tragedioita, Liisa Liljan täytyi ihmetellä ja ihailla heidän vahvuuttaan kaiken keskellä: 

Monet paikalliset tuttavamme ovat kokeneet ihan kauheita, ja silti voittavat meidät mennen tullen valoisuudessa, sinnikkyydessä, toiveikkuudessa, ystävällisyydessä ja vieraanvaraisuudessa. 

Kiinnostavaa oli lukea siitä, millaista elämä Afganistanissa kulttuurieroihin sopeutumisineen oli suomalaiselle, kun kaikki pienimmätkin arjen asiat olivat niin erilaisia, ja turvatoimet olivat tietysti hyvin tiukat. Ei voinut aivan vapaasti tulla ja mennä miten halusi. Entä millaista siellä oli elää lapsiperheenä? Jos pelkoja tuli, miten niistä selvittiin? Lapset eivät onneksi osanneet pelätä, eikä perhe joutunut mihinkään vaaratilanteisiin. Arki oli arkea sielläkin. Loppua kohti turvallisuustilanne kuitenkin heikkeni, ja lopulta perhe joutui poistumaan maasta. 

Siellä täällä Liisa Lilja kertoo hiukan myös heidän avustusjärjestönsä työstä, jonka kautta saatiinkin aikaan monenlaista hyvää. Lisäksi kirja on kristillinen, joten siinä on koko ajan mukana kutsumustietoisuus ja kristittynä kaiken keskellä elämisen näkökulma. Jumala antoi rohkeutta elää arkea tuossa maassa, johon perhe ei alun perin ollut edes aikonut lähteä. He olivat menossa aivan muualle. Mutta elämä yllättää ja Jumala yllättää. Lopulta Liisa Lilja ei olisi edes halunnut lähteä pois rakkaaksi käyneestä Afganistanista, mutta kun tilanne siellä kävi vaaralliseksi, lähtöpäätös oli sitten kuitenkin helppo. 

Kirjan lopussa on kaksi liitettä. Ensimmäisessä Lilja kertoo oman kutsumuksensa syntyhistoriaa. Toisessa on hauskoja poimintoja perheen lasten suusta. Se onkin mukava loppukevennys, eli kuten Lilja itse toteaa: Osin raskaidenkin kirjan teemojen ääreltä muksujen mietteisiin ja lämpimiin oivalluksiin on hyvä lopettaa. 

Kirjan nimi tulee siitä, kun eräs perheen lapsista oli kuullut koulussa pommi-iskun äänen, mutta luuli sitä ukkoseksi, ja äiti antoi hänen pysyä luulossaan. 

Viime päivien uutisia seuranneena on entistä helpompi yhtyä kirjan sanoihin: 

Miksi, oi miksi tuon kansan piti kärsiä niin paljon? Miksi heiltä aina vietiin toivon sirpaleet? He kun niin vain halusivat elää rauhassa ja rakentaa lapsilleen hyvää tulevaisuutta. 

Vahva suositus, jos haluat lukea kristillisen kirjan Afganistanista. 

Perussanoma Oy 2017 
236 sivua 
Kansi Taneli Törölä 

Kirjasta on blogannut myös Pappilan elämää

perjantai 13. elokuuta 2021

Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä


Anja Snellmanin Kaikkien toiveiden kylä oli kiinnostanut minua ilmestymisestään asti eli jo muutaman vuoden ajan, mutta jos olisin arvannut, miten tämä tarina lumoaisi minut ja veisi mennessään, en olisi viivytellyt näin kauan. Teos pääsi suorinta tietä lempikirjojeni joukkoon. 

Kirja kertoo  kahden naisen ystävyydeksi syvenevästä suhteesta Kreetalla kesällä 2018. Kreetalainen Agave on 93-vuotias ja elää aivan yksin syrjäisessä, jo vuosia sitten autioituneessa Pneuman vuoristokylässä seuranaan aasi, koira, kanat ja vuohet. Eräänä kesäisenä päivänä hän löytää vuohipolulta pahoin loukkaantuneen nuoren Monikan, joka tuntuu fyysisten vammojen ohella menettäneen myös muistinsa. Mistä Monika on ilmestynyt sinne keskelle ei mitään; mitä hänelle oikein tapahtui? 

Monika jää asumaan Agaven luo, mutta alussa molemmat naiset suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti. Monika lähtisi kyllä heti pois, mutta on liian huonossa kunnossa lähteäkseen, ja kylästä on myös aivan liian pitkä matka ihmisten ilmoille. 

Vähitellen naisten välille kehittyy kuitenkin lämmin ystävyys, vaikka edelleen he silloin tällöin myös ärsyttävät toisiaan, riitelevät ja mököttävät. Mutta he myös viettävät yhdessä ihania päiviä kreetalaisen luonnon ympäröiminä ja jakavat toisilleen yhä kipeämpiä muistoja vuosien varrelta. Monikakin alkaa vähitellen muistaa, mitä hänelle on tapahtunut. Molemmilla on ollut omat surunsa ja myös omat pettymyksensä rakkaudessa. Agave on joutunut todistamaan saksalaisten hirmutekoja saarella toisen maailmansodan aikana. Silloin kylästä kuoli paljon väkeä, myös hänen läheisiään. 

Kirja on upea kudelma kauneutta ja rumuutta, menneisyyttä ja nykyhetkeä, kipua ja ilon pilkahduksia, rakkautta ja julmuutta, ystävyyden lämpöä ja kreetalaisen kesän kauneutta. Tuo syrjäinen vuoristokylä oli paikka, johon oli ihanaa sukeltaa ja unohtua sinne, jättää taakseen kaikki muu. Kaikkien toiveiden kylä täytti minun toiveeni ja ylitti ne; se todella lumosi minut niin, ettei sellaiselle ole sanoja. Tämä on niitä kirjoja, jotka haluaa lukea hitaasti nautiskellen, jokaista sanaa erikseen maistellen. Kirja, johon on ehdottomasti palattava joskus vuosien päästä uudestaan. 

Päivät ovat toistensa kaltaisia, niin kuin ne kesäisin Kreetalla ovat. Vain tuuli vaihtaa välillä paikkaa. Naiset hoitelevat yhdessä eläimiä, hakevat munia ja vuohenmaitoa, keräävät kasvimaalta vihanneksia, lorauttelevat ruokiin milloin öljyä milloin hunajaa, ja Monika opettelee nöyrästi Agaven perintöreseptejä. 
  Agave kertoilee Monikalle iltaisin muistojaan, jotka liitelevät ajassa ja paikassa kuin leveäsiipiset linnut vuorten välisissä laaksoissa, eikä tarinoiden vaihtelu ja lyhyet laulunpätkät, joita vanhus hänelle tuon tuosta kimeällä äänellään tarjoilee, enää ärsytä häntä. 

Snellmanin vahva, visuaalinen ympäristön kuvaus nousee hänen paikallistuntemuksestaan. Kirjan ilmestyessä hän oli asunut Kreetalla eripituisia aikoja jo 25 vuoden ajan. Siellä hänet on myös vihitty ensimmäiseen avioliittoonsa ja siellä hän on toiminut järjestämiensä kulttuuri- ja liikuntamatkojen oppaana. Tuo ympäristön kuvaus ja muutenkin Snellmanin upea kieli saa lukijan tuntemaan kuin olisi itsekin paikalla näkemässä, kokemassa, aistimassa ja elämässä läpi nuo päivät ja hetket Agaven ja Monikan seurassa. 

En ole lukenut Snellmanin muita teoksia (pitäisi kyllä lukea), joten en osaa verrata tätä niihin. Mutta Kaikkien toiveiden kylää voin suositella lämpimästi! Matkakuumetta tällainen kirja kyllä aiheuttaa. En ole koskaan käynyt Kreetalla enkä muuallakaan Kreikassa, mutta kiehtovia kohteita ne ovat aivan ehdottomasti. 

WSOY 2018 
357 sivua 
Päällys Martti Ruokonen  

Kirjaan on ihastuttu muissakin blogeissa: