Latifa: Kätketyt kasvot - Neljä vuotta talibanien ikeen alla

Suomentanut Anu Partanen 

Naapurikunnan kirjastossa oli lastattu kokonainen pöytä täyteen Afganistan-kirjoja, joten tulipa taas luettua aiheesta. Tämä kirja on juuri nyt erityisen pysäyttävä, koska se kertoo Latifa-nimellä esiintyvän kabulilaisen nuoren naisen näkökulmasta siitä, millaista oli elää talibanien vallan alla vuosina 1996-2001. 

Talibanien tuloon asti Latifa oli saanut elää tavallista teinitytön elämää: 

Tiedän, että olen isän hemmottelema ja sisarten hellimä teinityttö... Olen saanut kasvaa tähän asti vapaana. Koulu, tiedekunta, sunnuntait uima-altaalla, ostosretket tyttöjen kanssa etsimässä musiikkikasetteja, videoelokuvia ja romaaneja, joita ahmia illalla vuoteessa. 

Tuon kaiken hän sitten menetti, kun äkkiä kaikesta tavallisesta tuli kiellettyä. 

Kun talibanit valtasivat Kabulin syksyllä 1996, silloinkaan ihmiset eivät olleet uskoneet, että niin kävisi. Mikä järkytys se oli silloinkin. Latifa oli vasta läpäissyt journalistiikan tiedekunnan pääsykokeiden osatentin. Hän halusi toimittajaksi sisarensa jalanjäljissä. Toinen sisar oli lentoemäntä. Mutta tuohon päivään loppuivat naisten työt ja opiskelut. 

Latifa joutui hautaamaan haaveensa ja hautautumaan itse neljän seinän sisälle. Hänen ystävänsä hankkivat burqat voidakseen liikkua ulkona, mutta Latifa ei halunnut mennä ulos. Kun hän lopulta kuukausien päästä uskaltautui lähtemään liikkeelle ystäviensä kanssa, he näkivät, kun talibanit ruoskivat eräitä naisia vain siksi, että näillä oli valkoiset kengät. Valkoinen kun oli talibanien lipun väri ja siksi kielletty. 

Mutta ei aina tarvinnut lähteä edes kotoa mihinkään nähdäkseen kauheuksia. Kerran perhe joutui näkemään ikkunasta, miten talibanit hakkasivat naapurin pojan kuoliaaksi vain videoiden katsomisen takia. 

Mitä uskomattomimmat asiat olivat nimittäin kiellettyjä: televisio, videot, valokuvat, musiikki, tanssiminen, leijojen lennättäminen, koirien ja lintujen omistaminen... Edes häissä ei saanut valokuvata eikä videoida, eikä morsian saanut käydä kauneushoitolassa edes häitä varten. Naisilla ei saanut olla burqan alla värikkäitä vaatteita. Kadulla naisen sormet saatettiin katkaista, jos hänellä oli kynsilakkaa. Kauppiaat eivät saaneet myydä naisten alusvaatteita. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Latifan isä ja veli joutuivat kasvattamaan parran, eikä isä voinut enää käydä hölkkäämässä, koska talibanit eivät hyväksyneet sitäkään. Latifan äiti vajosi masennukseen ja turrutti itsensä unilääkkeillä sekä rauhoittavilla - niiden tarjoamaan unohdukseen ei talibaneilla ollut pääsyä. 

Yksi monista käsittämättömistä asioista oli, että nainen ei saanut mennä mieslääkärille, ja koska naislääkärit eivät saaneet työskennellä, käytännössä naiset siis jätettiin täysin terveydenhoidon ulkopuolelle. 

Kirja kertoo järkyttävästi talibanien ikeen alla elämisestä, mutta siellä täällä hiukan myös ajasta sitä ennen. Sotaa ja julmuuksia oli silloinkin. Talibanien tultua valtaan ei ehkä ollut niin paljon sotaa - mutta oli haudanhiljaista. Ihmiset elivät pelossa. 

Mutta kyllä he myös uskalsivat uhmata talibaneja. Kellareissa katsottiin salaa televisiota ja videoita, itkettiin Titanicin rakkaustarinalle ja monien nuorten miesten hiukset leikattiin Leonardo DiCaprion tyyliin - vaikka tämän takia monta parturia pidätettiin ja tuomittiin. Myös ulkomaalaisia radiokanavia kuunneltiin salaa, ja salaisia kouluja pidettiin niin pojille kuin tytöille. Eiväthän pojatkaan talibanien kouluissa saaneet opiskella muuta kuin Koraania. 

Mitä kaikkea Afganistanissa tapahtuu nyt ja tulevina päivinä? Kuka tietää... 

WSOY 2002 

222 sivua 

Ranskankielinen alkuteos Visage volé, avoir vingt ans à Kaboul 2001 

Päällyksen kuva Yves Dejardin