lauantai 31. elokuuta 2019

Malala Yousafzai & Christina Lamb: Minä olen Malala - Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa

Aioin pitää taukoa bloggaamisesta pahan iskiaksen takia, mutta olen yrittänyt liikuskella sen verran, että pahin kipu on helpottanut, ja yritän nyt kirjoittaa lyhyesti, jos osaan - mikä olisi kieltämättä minulle ihan terveellinen taito opeteltavaksi!

Todennäköisesti selkä ei kyllä kiitä tästä, mutta lusitaan seuraukset sitten jälkeenpäin...

Sain tällä viikolla kirjastosta varaamani Malala Yousafzain uuden kirjan Meidän oli paettava - Minun ja pakolaistyttöjen tarinoita. Sen innostamana sain vihdoin luettua tämän hänen esikoisteoksensa Minä olen Malala - Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa. Kirja on odottanut lukuvuoroon pääsemistään hyllyssäni vuosien ajan. Nyt kun olen lukenut tämän, on kiva jatkaa Malalan uuden kirjan merkeissä.

Malala, josta tuli vuonna 2014 kaikkien aikojen nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saaja, syntyi Pakistaniin kuuluvassa Swatin laaksossa muistaakseni vuonna 1997. Hänen perheensä kuului Yousafzai-nimiseen pataaniheimoon, ja hänen varhaislapsuudessaan Swatin laakso oli ihana ja turvallinen paikka. Vaikka talibanit riehuivat Afganistanissa, Pakistanissa heitä ei tarvinnut pelätä.

Malalalla oli ihana isä, joka iloitsi hänen syntymästään, vaikka hän olikin tyttö, kun yleensä vain poikien syntymää tavattiin juhlia. Malalan isä oli myös aktiivinen koulutuksen puolestapuhuja, joka perusti itsekin koulun ja kampanjoi sen puolesta, että tytötkin saisivat käydä koulua. Niinpä Malalakin kävi koulua ja nautti siitä.

Kun Taliban sitten tuli myös Swatiin ja alkoi tehdä hirmutekojaan siellä, sekä isä että tytär olivat aktiivisia tyttöjen koulutuksen puolestapuhujia. Taliban tahtoi kieltää kaiken normaaliin elämään kuuluvan: CD:t, DVD:t, tanssin, musiikin, elokuvat - ja tietysti myös tyttöjen koulunkäynnin. He räjäyttivät satoja kouluja, pieksivät ihmisiä julkisesti, tappoivat ihmisiä mitä oudoimmista "rikoksista" syytettyinä ja veivät ruumiit torille kaikkien nähtäväksi. Swatilaisten elämä muuttui pelottavaksi.

Malala perheineen - ja koko heidän kaupunkinsa - joutui jo kerran lähtemään maan sisäisiksi pakolaisiksi. Kun he saivat palata kotiin, kaupunki oli pahoin tuhoutunut talibanien ja armeijan välisissä taisteluissa.

Koska Malala oli niin julkisesti kampanjoinut tyttöjen koulunkäynnin puolesta, hän joutui Talibanin hampaisiin. Sekä hänen isäänsä että häntä uhkailtiin, ja lopulta koitti se päivä, 9.10.2012, kun 15-vuotiasta Malalaa ammuttiin päähän koulubussissa. Hänet lennätettiin tajuttomana Britanniaan, jossa hän perheineen elää edelleen ja jatkaa sieltä käsin työtään tyttöjen koulunkäynnin hyväksi.

Aluksi minulla kesti aikansa päästä vauhtiin tämän kirjan lukemisessa, koska se on monin paikoin niin tiiviin asiapitoinen. Mutta kiinnostavaa asiaahan se on, ja kun sitten lopulta pääsin vauhtiin, kirja oli pakko lukea aivan ahmien loppuun. Opin paljon uutta Pakistanista, jonka tilanteesta en ole tiennyt läheskään niin paljon kuin esimerkiksi Afganistanista, josta olen lukenut useita kirjoja (useimmat niistä kylläkin jo ennen blogiaikaani).

Malala kertoo paljon Swatin laaksosta, pataaneista ja heidän kulttuuristaan sekä Pakistanin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta. Hän on myös harras muslimi, joten hän kertoo myös islaminuskosta.

Malala on rohkea tyttö, jota voi todella ihailla, ja tähän kirjaan kannattaakin ehdottomasti tutustua, jos aihe tuntuu kiinnostavalta.

"Luin Anna Kareninan ja Jane Austenin romaanien kaltaisia kirjoja ja uskoin isäni sanoja: 'Malala on vapaa kuin taivaan lintu.' Kun kuulin kerrottavan Afganistanin kauheuksista, olin ylpeä swatilaisuudestani. 'Täällä tytöt voivat käydä koulua', minulla oli tapana sanoa. Taliban oli kuitenkin aivan nurkan takana, ja talibanit olivat pataaneja kuten mekin. Minä pidin laaksoa aurinkoisena paikkana enkä nähnyt vuorten takana kerääntyviä pilviä. Isäni sanoi usein: 'Minä suojelen vapauttasi, Malala. Jatka vain unelmointiasi.'"

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
Korjattu ja täydennetty laitos
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi v. 2014
Alkuteos I Am Malala. The Girl Who Stood Up for Education and Was Shot by the Taliban (2013)
Suomentanut Jaana Iso-Markku

Tällä kertaa en selän takia jaksa istua pitempään enkä etsiä ja linkittää tähän toisten postauksia kirjasta, mutta etsivä löytää niitä varmasti paljonkin!

maanantai 26. elokuuta 2019

Eeva Mesiäinen: Maria Kajavan pitkä taival

Inkerinsuomalaisen Maria Kajavan elämäkerta on yksi rohkaisevimmista koskaan lukemistani kristillisistä kirjoista, ja olenkin palannut siihen uudestaan ja uudestaan. Tämä lukukerta olikin varmaan ainakin kolmas tai neljäs. Maria Kajavan pitkä taival on siis ehdottomasti yksi lempikirjoistani!

Uskon, että tämä kirja on puhutellut ja koskettanut monia muitakin lukijoita, ja onhan tästä otettukin useita painoksia. Oma kirjani on ostettu kirpputorilta, ja se oli jo minulle tullessaan niin käytössä kulunut, että osa sivuista on irti ja osa irtoamassa.

Maria Kajava eli 1908-1998. Tätä kirjaa tehtäessä ja sen ilmestyessä vuonna 1990 hän vielä eli ja oli täynnä iloa ja kiitollisuutta kaikesta hänen ja muiden inkerinsuomalaisten kokemasta Jumalan huolenpidosta.

Marialla, jota sanottiin Mariksi, oli onnellinen lapsuus kotona Inkerinmaalla. Kotona oltiin uskovaisia, ja erityisesti Marin rakas mummo ihan säteili sellaista rauhaa, jota ei muilla ollut. Mummo veisasi virsiä, piti pitkiä iltarukouksia (jolloin lapset toivoivat, että hän lopettaisi jo, että he saisivat nukkua) ja vei pääsiäisaamuna lapset mäelle katsomaan, miten aurinkokin tanssii Kristuksen ylösnousemuksen kunniaksi.

Mari meni naimisiin Simon kanssa, joka oli hyvä mies, ja he saivat esikoisensa pääsiäisenä 1929. Seuraavana talvena 1930 alkoi tapahtua järkyttäviä asioita. Marin isä oli yllättäen vangittu. Tämän jälkeen asiat kehittyivät aina vain huonompaan suuntaan. Ihmisiä ajettiin pois kodeistaan, heidän omaisuuttaan takavarikoitiin, monia vangittiin ilman mitään syytä. Talonpojat julistettiin kulakeiksi, yhteiskunnan vihollisiksi, ja pian tuhansittain inkeriläisiä karkotettiinkin Siperiaan.

Junassa, jolla Mari perheineen joutui matkustamaan Siperiaan, oli heidän laskujensa mukaan viitisenkymmentä vaunua, ja heidän vaunussaan oli yli neljäkymmentä henkeä. Valtavat ihmismäärät oli siis sullottu siihen yhteenkin junaan. Kun juna lähti liikkeelle,

"silloin, aivain kuin yhteisestä sopimuksesta, alkoi kaikista vaunuista kuulua voimakas veisuu: 'Jumala ompi linnamme, varustus vahva aivan. Hän aseemme on, kilpemme, ajalla vaaran, vaivan.'"

Siihen Jumalaan inkerinsuomalaiset turvautuivat pitkinä kärsimyksen vuosinaan Siperiassa. He pitivät uskostaan kiinni ja lauloivat rakastamiaan Siionin Kanteleen lauluja.

Mari vietti Siperiassa 17 vuotta. Hän joutui uudestaan ja uudestaan kokemaan niin monia raskaita iskuja ja ylivoimaisia vaiheita, että vain Jumalan avulla hän saattoi selvitä siitä kaikesta. Hän menetti monia rakkaitaan vankileireille ja kuolemalle. Hän oli monesti aivan loppu, kestokykynsä rajoilla. Mari joutui kokemaan tuskaa ja kyselemään kipeitä miksi-kysymyksiä: eikö Jumala yhtään välitä, miksi hän sallii kaiken tämän?

Mutta juuri tässä onkin se kirjan ihanuus ja rohkaisevuus. Niin monet kerrat Jumala lohdutti häntä milloin milläkin tavalla, nosti hänet masennuksesta, antoi voimaa jatkaa eteenpäin ja luottaa sittenkin häneen. Raskaalla vaelluksella, kun kaikki olivat aivan väsyneitä, ja Mari oli täynnä surua, hänen sydämensä alkoi yllättäen kiittää Jumalaa, eikä hän voinut ymmärtää, mistä se tuli. Vuosien varrella Mari istui monesti vuoren rinteellä itkemässä lohduttomasti tai syyttämässä Jumalaa. Silloin Jumala kuitenkin kosketti häntä rakkaudellaan, ja taas hän jaksoi jatkaa. Myös läheiset ihmiset ja Siionin Kanteleen laulut lohduttivat Maria. Tai jopa orava, jonka hän näki siellä vuorella istuessaan.

Mari sai myös kokea Jumalan konkreettista huolenpitoa silloin, kun esimerkiksi hänen toimeentulonsa oli uhattuna. Jopa venäläisten virkamiesten joukossa oli joskus hyviä ihmisiä, jotka pitivät hänen puoliaan. Aina jollain tavalla selvittiin eteenpäin.

Kun Mari perheineen pääsi vihdoin palaamaan Siperiasta, he yrittivät asettua Viroon, mutta sinne ei voinut jäädä. Lopulta heidät kutsuttiin Karjalaan, ja siellä Mari tuli tunnetuksi aktiivisena kristittynä, joka taisteli vuosikaudet viranomaisten kanssa, että luterilaiset saisivat perustaa oman seurakunnan Petroskoihin. Hän oli selvästi oikea henkilö siihen tehtävään, koska hänellä oli sitkeyttä ja rohkeutta jatkaa, vaikka uudestaan ja uudestaan heidän anomuksensa hylättiin. Viranomaisten asenteet ja loputon byrokratia olivat jotain ihan käsittämätöntä.

Lopulta seurakunta saatiin perustaa, mutta eivät vaikeudet siihenkään loppuneet. Sekä kirkkorakennuksen että papin saamisen kanssa jouduttiin takkuamaan pitkään ja hartaasti. Sen byrokratian ja niiden vastahakoisten virkamiesten kanssa nimittäin.

Kuitenkin saatiin kokea paljon Jumalan siunausta, ja lopulta tullaan sinne kirjan viimeisille sivuille, joilla Mari iloitsee perestroikan ajan mukanaan tuomasta vapaudesta ja virkamiesten yllättävästä myötämielisyydestä.

Juuri se, että Mari sai niin monet kerrat kokea Jumalan lohdutusta ja rohkaisua käsittämättömän tuskansa keskellä, tekee tästä niin lohdullisen kirjan meille muillekin. Ne monet hänen kokemansa rohkaisut rohkaisevat muitakin, jotka joutuvat kulkemaan ylivoimaisesta kokemuksesta toiseen. Maria Kajavan pitkä taival rohkaisee uskomaan, että jos Mari selvisi tästä kaikesta, ehkä mekin voimme selvitä omista vaikeuksistamme. Se kaikkivaltias, rakastava Jumala, joka auttoi Maria Siperiassa, on sama Jumala myös tänään siellä missä me itse kukin olemme.

Mari sai Siperiassa kokea niitäkin tilanteita, joissa hän pääsi lohduttamaan toisia sillä lohdutuksella, jota hän oli itse saanut Jumalalta. Silloin hän näki, että kaikella oli sittenkin tarkoitus. Myös myöhemmin Petroskoissa hän sai nähdä, että Siperian kokemukset olivat valmistaneet häntä siihen kaikkeen, mikä tuli hänen tehtäväkseen Petroskoissa. Olihan hän oppinut jopa venäjän lakisanastoa Siperiaan karkotetuilta venäläisiltä lakimiehiltä. Asioidessaan Petroskoissa vuosikaudet viranomaisten kanssa hän tarvitsi juuri sellaista sanastoa.

Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka paljon tämä kirja on itseänikin rohkaissut eri lukukerroilla. Voin vain sanoa, että jos et ole lukenut tätä kirjaa, lue! Tai vaikka olisit jo lukenut sen, lue uudestaan! Erityisesti jos olet rohkaisun tarpeessa. Tämä on kirja, jonka äärellä lukija saa sekä itkeä että iloita yhdessä Maria Kajavan kanssa.

"Mari lähti päättävästi alas vuorenrinnettä. Ilman Jumalaa ja varmuutta siitä, että hän asettaa kerran kaiken kohdalleen, oli mahdotonta elää. Kipu tuntui yhä, Marin sisin oli kuin yksi ainoa, avoin haava, mutta sen voi kestää, jos luottamus Jumalaan säilyi.
  Näytti kuitenkin siltä, että Marin kestokyky oli murtunut. Lisäksi hän koetti säästää Simoa ja anoppia ja kantaa tuskansa yksin. He eivät tienneet mitä tehdä. Pietari Jääskeläinen sanoi Simolle, että Mari menettää kohta järkensä. Silloin Simo otti suoraan puheeksi tämän kipeän asian, jota Mari oli vältellyt. Kun he olivat kahden, hän veti Marin viereensä istumaan, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi, että nyt puhutaan. Mari kuunteli sanaakaan sanomatta.
  Ihminen ei voi taistella kohtaloaan vastaan, vaan hänen on tyydyttävä siihen. Kyllä tähän kaikkeen sisältyy jotakin hyvääkin, jonka Jumala ilmaisee kun aika on. Marin piti lisäksi muistaa, ettei isää ollut ammuttu, vaan hän oli saanut kuolla leirin sairaalassa. Sekin oli otettava huomioon. Kannetaan tämä suru yhdessä, Simo sanoi. Koetetaan jaksaa."

Tässäkin tilanteessa paljon uusia, entistä raskaampia suruja oli edessäpäin. Mutta kaiken sen läpi Maria kannettiin, kaikesta siitä hän selvisi. Rakkaitten menettämisen suru ei varmasti koskaan kadonnut, mutta Petroskoissa hän pystyi lopulta jopa antamaan anteeksi ja pääsemään irti katkeruudesta.

Karas-Sana 1990
334 sivua
Kannen värikuva: Salme Simanainen
Kannen suunnittelu: Tutte Karteva-Nicolau

lauantai 24. elokuuta 2019

Eeva Vekki - Risto K. Järvinen: Päiväkirjaklubi

Helsingissä on jo vuodesta 2014 lähtien pidetty Päiväkirjaklubia, jonne kuka tahansa on voinut tulla lukemaan noloja ja pateettisia nuoruuden päiväkirjojaan, yleisö ulvoo naurusta ja näytökset ovat useimmiten olleet loppuunmyytyjä.

Meidän muualla asuvien onneksi on nyt ilmestynyt tämä kirja, Päiväkirjaklubi nimeltään tämäkin. Kirjassa yhteensä 42 entistä teiniä jakaa vanhoja päiväkirjaotteitaan, ja heidän henkilökohtaisten kokemustensa ohella teksteistä välittyy samalla ajankuvaa 1960-luvulta aina 2000-luvulle asti. Ainakin vuosi 2009 kirjasta muistaakseni vielä löytyi. Joku on siis rohjennut palata melko tuoreisiinkin muistoihinsa.

Teksteissä näkyy elämän koko kirjo, nuoruuden ihanuus ja kurjuus, ilot ja surut, mokat ja unelmat. On paljon koomisia tilanteita - tai vähintään koomisesti kerrottuja - mutta on tragediaakin, kuten eräällä nuorella, joka sairastui pahaan masennukseen. Päiväkirjaklubia lukiessa saa kuitenkin ennen kaikkea nauraa paljon.

Innostuin itse heti, kun kuulin tällaisen kirjan olevan tulossa, koska olin itsekin nuorena fanaattinen päiväkirjan kirjoittaja. Jälkeenpäin on lähinnä hävettänyt, ja on tuntunut, etten itsekään kehtaa enää palata omiin teksteihini, jotka aivan varmasti olivat sekä noloja että pateettisia! Mutta Päiväkirjaklubin lukemisesta saa niin paljon vertaistukea, että jo tekee mieli itsekin uskaltautua omien päiväkirjojensa pariin! Ainakin ihan varovasti vilkaisemaan niitä... Päiväkirjaklubin tekstejä lukiessa tajuaa, että kaikkihan me olimme nuorena samassa veneessä.

Monilla nuoruuteen kuuluu tietysti paljon koheltamista, juomista ja seksikokeiluja. Näistä nuoret avautuvat päiväkirjoilleen todella rehellisesti ja suorasukaisesti. Kielenkäyttö on ronskia, niin kuin nuorilla usein on, ja kirosanat värittävät kokemuksia. Mutta tietysti on sitten myös niitä "kiltimpiä" nuoria - tai kenties niitäkin, jotka eivät ehkä jaa maailmalle kaikkein hurjimpia juttujaan.

Ihastukset, seurusteluyritykset ja haaveet rakkaudesta kuuluvat tietysti olennaisena osana nuorten elämään. Samoin koulusta ja kaveripiiristä kerrotaan. Eräs tyttö kertoo akvaariokalojensa elämästä, toinen tyttö puolestaan on katsellut televisiosta Lahden doping-skandaalia, suree hiihtäjien kohtaloa ja ihastuu Kari-Pekka Kyröön. Myös muusikot ovat tietysti monen teinitytön palavan rakkauden kohteina. Muutamat kirjoittajat kertovat värikkäitä festarikokemuksiaan Provinssirockista ja Ruisrockista. Joissain päiväkirjoissa ollaan myös ulkomaanmatkoilla, ja eräs tyttö asuikin vähän aikaa Kanarialla.

Mitä kouluun tulee, se ei monia innosta:

"Jaa. Koulu. Viel tunti. Pitkä, piiiitkä tunti. Sit himaa. Lauantai, sunnuntai. Taas kouluun. Tää ei lopu varmaan ikinä."

Elämän masentava kiertokulku.

Mutta tympeän koulunkäynnin ohella myös monenlaiset unelmat kuuluvat nuoruuteen. Eräs 14-vuotias tyttö kirjoittaa pitkän listan:

"Mä haluaisin:

- olla aikuinen
- olla ihmisoikeusjuristi tai matkaopas
- omistaa Mark Darcyn kaltaisen miesystävän
- omistaisin myös: homo-kaverin
- hienon auton
- hyvän ystävän
- paljon vaatteita
- olisin kaunis kuin Angelina Jolie
- mun mies ois ihana
- kävisin sen miehen kanssa usein pukujuhlissa ja alusvaate-ostoksilla
- esittelisin sitä miestä aina kaikille kun kävisin Suomessa
- toimisin paljon kaikissa tärkeissä international-jutuissa"

Jotkut nuoret kaipaavat elämältä jotain syvällisempääkin, ei vain juhlimista, ja kokevat olevansa sen takia erilaisia. Joissain teksteissä mietitään myös Jumalaa, ja esimerkiksi eräästä tällaisesta kirjoittajasta tulikin myöhemmin buddhalainen. (Niin, kirjan jokainen kirjoittaja esitellään lyhyesti - nuoruudenkuvan kera - ja kerrotaan, millaista heillä oli silloin nuorena, ja mitä heistä sitten aikuisena tuli.)

Useimmat kirjoittajat ovat tyttöjä, mutta on joukossa onneksi muutama poikakin. Päiväkirjojen lisäksi kirjassa on hiukan myös nuoruuden runoja ja kouluaineita. Eräs poika oli jäänyt yläasteella kiinni tupakan polttamisesta, ja rangaistukseksi hän joutui kirjoittamaan esseen tupakan vaarallisuudesta. Siinä hän antoi tietysti luovuuden kukkia. Luovuutta oli myös toisella pojalla, jonka yhdeksännellä luokalla kirjoittama aine oli niin lennokas ja väkivaltainen, että opettaja kommentoi muun muassa: "Aihe ja sen käsittely johdonmukaista mutta kammottavaa." Tämä aine onkin aivan kammottavan hilpeää luettavaa!

Tämä jälkimmäinen oli itse asiassa toinen kirjan tekijöistä, Risto K. Järvinen. Nimittäin totta kai myös kirjan tekijöiden, Järvisen ja Eeva Vekin, omia tekstejä on muiden joukossa.

Tässä vielä hiukan makupaloja eri teinien elämästä:

"Tänään on ollu superhyperkiva päivä! Tässä alkuun lista kuinka monta varteenotettavaa jätkää me nähtiin tän loman aikana." Sitten seuraa pitkä lista, jonka lopussa lukee: "Kaiken kaikkiaan 32 MIESTÄ!!!!!"

"Mutta nyt herääkin kysymys: OLENKO mie bitch kun nuolen 2:n jätkän kans samana iltana?"

"Mä aivan selvästi kiinnitän ulkonäköön aivan liikaa huomiota. Minkähänlaisen miehen kanssa mä joskus meen naimisiin? Tietysti joku tyhmä, ilkeä ja umpikiero, mutta onpa ainakin HYVÄNNÄKÖNEN!"

Eräs tyttö valittaa pikkusiskostaan harva se päivä. Heti ensimmäinen päiväkirjaote alkaa dramaattisesti:

"Laila oli syönyt melkein 5 cm mun kääretortusta, enkä mä kyll aio Lailalle enää mitää puhua ja kun mä oon vanhempi, mä tapan sen, tapan, tapan, TAPAN, TAPAN!!!"

15-vuotiaan pojan päiväkirjasta:

"Mä oon päättäny ruveta tsiigaa Riittaa inhon ilme kasvoilla aina kun mä nään sen. Ettei luule itestään liikoja."

Tosin päiväkirja paljastaa, että jo seuraavana päivänä hänellä oli Riitan kanssa herkkä hetki koulun bailuissa...

Eräs tyttö kuvaa hienosti yhtä nuoruuden onnenhetkeä:

"On kyllä maailman parasta tulla kotiin klo 4:30, kun linnut jo laulaa ja aurinko nousee. Nautin niin paljon. Se on niin mun hetki. Jalat ihan poikki, kiiltoleggingsit kimmeltäen ja glitterit tuulessa lepattaen, linnut joikaa kybällä, ja meitsi seisahtuu risteykseen keskelle autiota autotietä."

Eräs hippityttö, joka liittyi Amnestyyn ja Animaliaan, kirjoitti (ja toteuttikin sitten tämän aikeensa):

"Mun heikkouteni: pitkähiuksiset pojat! Kiinnitänhän mä niihin aina katseeni. Pitää kirjoittaa Suomen ja etenkin Kouvolan Armeijalle se vetoomus, että hiukset pysyvät pojilla pitkinä."

Kenellepä ei olisi nuorena sattunut myös hulluja mokia - tässä lopuksi vielä yksi sellainen:

"Mokasin tänään. Taas, menin bussipysäkille ja näin siellä yhden tyypin, yhden Ompun teatterilta. Aattelin sitte, että yllätän sen ja teen jotain hauskaa sille. Otin sitte mun röökit ja laitoin niitä nenänsieraimiin ja molempiin korviin ja menin sitten Ompun luo ja pyysin tulta... Ei se ollutkaan Omppu! Siinä mä sitten seison röökit molemmissa sieraimissa ja korvissa."

En tiedä, tuliko jaettua jo liikaakin otteita kirjasta... Mutta Päiväkirjaklubi on onneksi niin paksu kirja, etteivät jutut todellakaan tähän loppuneet. Paljon jää vielä lukemista niille, joita toisten nuoruuden päiväkirjat kiinnostavat! Toivottavasti näissä oli jotain sellaista, joka houkuttaa lukemaan lisää. Varsinkin kaikille itsekin teininä päiväkirjaa pitäneille - ja kaikille, jotka haluavat muistella, millaista oli olla nuori - voin suositella Päiväkirjaklubia lämpimästi!

Nemo Kustannus / Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
365 sivua
Kansi ja graafinen suunnittelu: Piia Aho
Kuvat: päiväkirjojen kirjoittajat

P. S. En ollut varma, haluavatko kaikki lainaamieni päiväkirjaotteiden kirjoittajat nimeään esiin tässä, joten lainasin heitä nimettömästi. Huomasin nimittäin, että kirjassa on mukana eräs tietämäni henkilö, joka ei ole mitenkään mainostanut tätä kirjaa ainakaan sosiaalisessa mediassa, joten ehkä on viisaampaa antaa ihmisten itse kertoa kirjasta niille, joille haluavat. Minulle saa kyllä laittaa sähköpostia, jos haluaa nimensä näkyviin; asia on nimittäin helppo korjata!

                                                ****************************

VIELÄ: MINÄ MYÖS! Vilkaisin yhtä omaa teiniajan päiväkirjaani sen verran, että huomasin, miten pateettista ja dramaattista kielenkäyttöni oli silloin. Yhtenä päivänä, kun kaikki oli mennyt pieleen, kirjoitin:

"Mä olin täysin valmis hoitoon vietäväksi kun tulin kotiin... Manasin kaikki maailman ihmiset, ja koulun varsinkin, jonnekin ulkoavaruuteen pois sotkemasta toisten onnettomia asioita! Lisäksi pyöräilin itseni aivan henkihieveriin, kun olin niin raivoissani itselleni parista munauksesta, joista en taatusti tähän kirjoita! No, eiköhän vastaan tullut X:n kavereita.... Eipä kai ne musta puhuneet! Mutta huomasivat varmaan, että mä olin lähinnä mielisairaan näköinen..."

Harmillista vain näin 32 vuoden jälkeen, että nyt en saa koskaan tietää, mitä ne pari munaustani olivat, kun sensuuri iski noin pahasti jo siinä vaiheessa! No, ehkä joskus onkin parempi olla tietämätön :)

tiistai 20. elokuuta 2019

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

Minulle oli kehuttu tätä psykologista trilleriä; kuulemma pitäisin tästä aivan varmasti. Oikeassa kehujat olivat. Olipa nimittäin melkoinen keitos tarinaksi tämä Nainen ikkunassa!

New Yorkissa asuva Anna Fox on psykologi ja psykoterapeutti, mutta hänelle on sattunut vajaa vuosi sitten jotain niin hirveää, että hän on täysin traumatisoitunut. Hänelle on kehittynyt paha agorafobia, minkä takia hän ei kyseisen tapahtuman jälkeen ole enää poistunut kotoaan. Hän viettää aikaansa katsellen vanhoja elokuvia, popsien pillereitä isoina annoksina ja naukkaillen viiniä, vaikka lääkkeiden kanssa ei saisi juoda.

Anna asuu yksin, koska hänen miehensä ja tyttärensä ovat muuttaneet pois. Annan luona käyvät vain hänen psykoterapeuttinsa ja fysioterapeuttinsa. Kellarissa hänellä on vuokralaisena komea mies, David. Sosiaalisessa mediassa Anna pitää yhteyttä Agora-vertaistukiryhmän ihmisiin, jotka potevat samaa vaivaa kuin hänkin. Anna vähän tohtoroikin heitä ja saa siitä tyydytystä: voi kokea olevansa vielä tarpeellinen ja saavansa jotain aikaan.

Hän kuluttaa aikaansa myös vastapäisiä naapureita ikkunasta vakoillen. Mitä ei ikkunasta näe, sen hän urkkii netistä. Harmillista kyllä joistain ihmisistä ei löydy paljon tietoa netistäkään, mutta kaiken sen, minkä pystyy, Anna kaivaa sieltä esiin.

Eräänä päivänä hänelle sitten sattuu järkyttävä kokemus. Hän näkee ikkunastaan, miten naapurissa aivan selvästi murhataan ihminen. Mutta tämän jälkeen asiat kehittyvät aina vain hullummiksi, koska ensinnäkään psyykkisesti tasapainotonta, lääkkeitä ja alkoholia käyttävää naista ei usko kukaan. Hänen luullaan nähneen harhoja:

"'Minusta näyttäisi', hän sanoo, 'että kun sinä joit sitä erinomaista merlotia ja otit lääkkeitä ja katselit elokuvaa, saatoit innostua hiukan liikaa ja nähdä sellaista, mikä ei ollut totta.'
  Tuijotan häntä.
  Hän räpyttää silmiään.
  'Luuletko sinä, että minä olen keksinyt koko jutun?' Ääneni kuulostaa väkinäiseltä.
  Little pudistaa massiivista päätään. 'En. Minusta vain tuntuu, että sait liian vahvoja vaikutteita, ja se kaikki vähän niin kuin nousi sinulle päähän.'
  Suuni on valahtanut auki.
  'Onko sinun lääkkeilläsi sivuvaikutuksia?' hän tivaa.
  'On', sanon. 'Mutta -'
  'Kuten esimerkiksi aistiharhoja?'
  'En tiedä.' Vaikka hyvin tiedän. Tiedän että on.
  'Sairaalassa se lääkäri sanoi, että lääkkeesi saattavat aiheuttaa aistiharhoja.'
  'Ne eivät olleet mitään harhoja. Minä näin mitä  näin.'"

Näkikö Anna sitten todella vain harhoja? Entä kaikki muut oudot asiat, joita Anna kokee? Ovatko nekin kaikki harhaa - onko hän todella jo niin hullu, että kaikki mitä tapahtuu on kuviteltua?

Jännittävä asetelma! Loppua kohti paljastuu yllättäviä asioita, ja loppuratkaisu on suorastaan nerokas (suotta ei kannessa lue Vuoden nerokkain trilleri). Kylläkin olin kaiken selvitessä kirjailijalle myös vihainen siitä, että hän laittoi näin pahasti traumatisoituneen naisen kokemaan kaiken jälkeen vielä jotain näin järkyttävää. Mutta kirjan viimeinen luku on onneksi valoisa ja päättää Annan tarinan hienosti.

Yleensä on varma keino saada minut tympääntymään, jos dekkarissa tai trillerissä alkaa tapahtua vasta pitkien kiertelyjen ja kaartelujen jälkeen. Tässä kirjassa meni todella pitkään ennen kuin ne varsinaiset tapahtumat alkoivat. Siitä annan kyllä hiukan miinusta. Mutta onneksi Annan oma elämäkin - tai elämän puute, hänet neljän seinän sisään sulkeva sairaus - kiinnosti minua sen verran, että tässä tapauksessa voin antaa hidastelun anteeksi A. J. Finnille (joka muuten on pseudonyymi, jonka takana on New Yorkissa asuva nelikymppinen kustantaja Daniel Mallory).

Jos sinua ei kiinnosta psykologisissa trillereissä pelkästään hengästyttävä tahti ja nopeat käänteet, vaan myös se psykologinen puoli ja mielenterveysongelmat, joita niissä usein kuvataan, kannattaa lukea tämä kirja. Kyllä muutama todella dramaattinen käännekin tulee sitten ajallaan - ja jännitystäkin ihan sopivasti. Se mitä aivan lopussa tapahtui, oli tällaiselle herkälle lukijalle jo melkein liikaa, mutta hyvä kirja tämä kuitenkin oli.

Muistelen kuitenkin lukeneeni, etteivät kaikki ole ihastuneet tähän kirjaan. Ymmärrän, että osittain hidas kerronta voi olla yksi syy, ja sen muistan myös, että monia ärsytti Annan jatkuva juominen.

Kuitenkin erityisesti mielenterveysiaiheesta kiinnostuneelle Nainen ikkunassa tarjoaa antoisia lukuhetkiä. Kirja kertoo kiinnostavasti agorafobiasta, paniikkihäiriöstä, pelosta, traumatisoitumisesta ja vähän muustakin.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
460 sivua
Alkuteos The Woman in the Window (2018)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kannen kuva Offset collection / Shutterstock

Muissa blogeissa mm.: Rakkaudesta kirjoihinKirjojen kuisketta ja Kirjasähkökäyrä.

Huomasin taas, että jotkut tekevät yllättävän isoja paljastuksia bloggauksissaan. Itse päätin juuri yhtenä päivänä, etten enää tästä lähtien edes linkitä sellaisia bloggauksia, koska en itse halua paljastaa liikaa (kuten en itsekään haluaisi tietää etukäteen liikaa kirjasta, jonka aion lukea). Jos siis kaipaat suuria paljastuksia (eli spoilauksia) kirjoista, joudut etsimään ne ihan itse :) Näissä kolmessa nyt linkittämässäni bloggauksessa ei spoilata.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Jan-Åke Alvarsson: Intiaanituli

Lähiaikoina luen ehkä bolivialaisen romaanin (Edmundo Paz Soldán: Pakeneva joki - Kertomus täydellisestä rikoksesta), mutta sitä ennen luin tämän Intiaanitulen, joka sekin kertoo Boliviasta. Ruotsalainen Astrid Jansson oli puolet elämästään lähetystyössä Bolivian intiaanien parissa, ja tämä teos kertoo hänen työstään ja elämästään. Kirjan kirjoittanut Jan-Åke Alvarsson on itsekin työskennellyt mataco-intiaanien parissa samalla alueella, jossa Astrid Jansson teki pioneerityötä.

Astrid Jansson syntyi Gotlannissa vuonna 1906. Kolmekymppisenä hän lähti ruotsalaisen johtajan perheen kotiapulaiseksi Buenos Airesiin päästäkseen sitä kautta aikanaan Boliviaan, jonne tunsi kutsumusta. Hän oli baptisti, eikä hänen ruotsalaisella kotiseurakunnallaan ollut mitään toimintaa Etelä-Amerikassa, joten häntä ei haluttu lähettää sinne lähetystyöhön, ja niin hän lähti matkaan omin päin.

Työskennellessään kotiapulaisena Argentiinassa kahden vuoden ajan Astrid odotti kärsimättömästi pääsyä kutsumuksensa maahan. Tosiaalta hän myös ihmetteli, miten hän koskaan pääsisi Boliviaan. Mutta suorastaan ihmeellisesti tie avautui hänen eteensä, kun se aika tuli. Aluksi hän työskenteli erään suomalaisen lähetin kanssa Argentiinassa, kunnes tuli mahdolliseksi päästä Boliviaan.

"Illan kokemusten jälkeen hän tunsi sisimmässään virtaavan lämmön näitä ihmisiä kohtaan. Se levisi kehoon ja oli niin voimakas, että hän alkoi itkeä, hiljaa ja tyynesti. Mitä pahaa he ovat tehneet? Miksi kukaan ei välitä heistä? hän ihmetteli.
  Astrid tunsi ikään kuin kipinän sytytettävän sisällään. Se ei sammunut vaan alkoi hehkua, ensin heikosti ja sitten yhä voimakkaammin. Se lämmitti yhä enemmän, ja yhtäkkiä kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet tähän kipinään.
  Hänessä syntyi ajatus. Ei sanojen, tavujen tai äänteiden muodossa. Ajatus vain oli olemassa, valmiina ja kerran ilmaistuna, mahtavana kuin valtava vuori, yksinkertaisena kuin vähäpätöinen kukkanen.
  - Täällä minä haluan sinun olevan!
  Hän ei kuullut mitään ääntä. Ilmoitus oli äänetön mutta kuitenkin kiistaton. Ja siinä samassa hän näki kuin filmiltä intiaanileirin alhaalla joen varrella, missä miehet istuivat ja joivat, naiset tuijottivat apaattisesti ja lapset itkivät nälkäänsä. Nyt hän ymmärsi tehtävänsä. Nämä intiaanit olivat hänen vähimpiä veljiään, lähimmäisiään. Tämä oli hänen työnsä - olla täällä ja auttaa heitä."

Jo Argentiinassa Astrid järkyttyi siitä, miten intiaaneista puhuttiin halveksivasti "villeinä" ja kauhisteltiin sitä, että hän halusi olla heidän kanssaan tekemisissä. Boliviassa hän joutui järkyttymään entistä enemmän kuullessaan ja nähdessään, miten törkeästi valkoiset olivat sortaneet ja sortivat edelleen intiaaneja. Heihin suhtauduttiin todella rasistisesti. Valkoiset "välittivät" intiaaneista vain niin kauan kuin saattoivat käyttää heitä halpana työvoimana. Muuten intiaaneille tuntui saavan tehdä pahaa mielin määrin. Ei siis ollut ihme, etteivät matacotkaan luottaneet ainoaankaan valkoiseen, eivät Astridiinkaan. Hän joutui tekemään kovasti työtä voittaakseen heidän luottamuksensa.

Mutta hän löysi tien heidän sydämeensä ja teki kaikkensa auttaakseen heitä. Apuhoitajan koulutuksesta ja työkokemuksesta oli hänelle apua; hän sai toimia intiaanien hoitajana ja jopa lääkärinä, koska paikalliset lääkärit eivät halunneet auttaa intiaaneja. Heillä ei muka ollut aikaa ottaa intiaaneja vastaan.

Paljon muutakin Astrid teki intiaanien hyväksi. Kirja on koskettava ja jännittävä kertomus vuosista 1936-1970, jotka hän vietti Latinalaisessa Amerikassa. Vain kaksi kertaa sinä aikana hän kävi Ruotsissa. Oli kiinnostavaa lukea Bolivian oloista ja erityisesti intiaanien elämästä.

Ruotsissa Astrid ehti olla vain muutaman kuukauden naimisissa rakastamansa Einar Jakobssonin kanssa, kun hän jo kuoli yllättäen tulleeseen syöpään keväällä 1973. Onneksi vain vähän ennen kuolemaansa hän ehti vielä kuulla uutisia rakkaasta Boliviastaan.

Kirjan kirjoittaja Jan-Åke Alvarsson on muun muassa luonut mataco-kirjakielen yhteistyössä intiaanien kanssa. Intiaanituli on syntynyt kuuden vuoden haastattelujen ja tutkimusten pohjalta, ja tuntuukin melkein kuin Astrid itse kertoisi elämäntarinaansa tässä. Niin hienosti ja eläytyen Alvarsson kuvaa hänen mielenliikkeitään, ei vain iloja, vaan myös pettymyksiä, epäonnistumisen tunteita ja masennusta.

Astrid Jansson vaikuttaa olleen hyvin vaatimaton ihminen, joka ei itse pystynyt näkemään, että olisi saanut mitään aikaan. Silti kirjasta huokuu se, miten hän voitti intiaanien sydämet rakkaudellaan - ja ennen kaikkea Jumalan rakkaudella.

Ristin Voitto 1986
281 sivua
Alkuteos Indianeld (1982)
Suomentanut Leila Haapa-aho
Päällys Osmo Omenamäki

lauantai 17. elokuuta 2019

Reona Peterson Joly: Huomenna kuolet

Huomenna kuolet on jännittävä tositarina 1970-luvun Albaniasta. Lisäksi se on poikkeuksellinen matkakertomus sekä puhutteleva, innostava ja sytyttävä kristillinen kirja.

Uusiseelantilainen Reona Peterson Joly oli mukana Missionuorissa (YWAM eli Youth With a Mission), jossa hän tutustui myös Evelyn (Evey) Muggletoniin. He olivat samassa Missionuorten tiimissä sekä Afganistanissa että Etiopiassa. Nämä kaksi nuorta naista tulisivat myöhemmin lähtemään yhdessä rohkealle matkalle tiukasti suljettuun ateistiseen Albaniaan.

Reona oli Missionuorten evankeliointikoulussa Keski-Euroopassa talvella 1970, kun heitä tuli viikon ajaksi opettamaan kristillisissä piireissä tunnettu Veli Andreas, joka kertoi heille paljon Itä-Euroopassa asuvien uskovien tarpeista ja oloista. Hän palasi yhä uudestaan puhumaan Albaniasta, jossa kristittyjä tapettiin, Raamattuja poltettiin ja kirkot sekä moskeijat oli joko tuhottu tai otettu johonkin maalliseen käyttöön.

Eräänä iltana rukoustilanteessa Reona näki näyn, mikä oli hänelle epätavallinen kokemus. Näyssä oli hän itse, turistibussi, pieni rakennus ja naisen kasvot. Tästä lähtien Reona alkoi valmistautua lähtemään Albaniaan, mutta sinne ei tietenkään ollut helppo päästä. Kun hän myöhemmin selvitti mahdollisuuksia, kävi lopulta ilmi, että kesällä 1973 Albaniaan olisi mahdollista päästä jonkin turistiryhmän mukana, joita pääsi sinne ilmeisesti aika rajoitetusti.

Niin Reona ja Evey lähtivät matkaan erään ranskalaisen ryhmän mukana. Itse kullakin ryhmäläisellä tuntui olevan omat salaiset syynsä päästä tuohon suljettuun maahan, ja he lupasivatkin kertoa paluumatkalla toisilleen kaiken. Reonan ja Eveyn salainen syy oli kristillisen kirjallisuuden jakaminen, josta saattoi joutua vankilaan tai saada kuolemantuomion, jos jäisi kiinni. He tiesivät riskin, mutta olivat kokeneet Jumalan vahvaa johdatusta ja tiesivät kaiken olevan Jumalan käsissä.

Koska he menivät maahan turistikierrokselle, kirjassa kerrotaan kiinnostavasti myös erilaisista kaupungeista ja nähtävyyksistä, joissa he kävivät, ja upeista maisemista, joita he näkivät. Kaiken tämän ohella kirja kertoo myös Albanian historiaa sekä kuvaa maan yhteiskunnallista ja poliittista tilannetta.

Reonalla ja Eveyllä oli välillä myös hienoja kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Aina kun vain oli mahdollista, he piilottivat vaivihkaa kirjallisuutta sopiviin paikkoihin. Muiden ihmeellisten johdatusten ohella ihmeellistä oli sekin, että Reona tapasi myös näyssä näkemänsä naisen. Mitä kaikkea juuri häneen liittyi, se selviää, kun lukee kirjan loppuun asti.

"Palasimme linja-autolle mieli korkealla. Ryhmä odotti kärsivällisesti, mutta meillä oli ongelma. Kuljettaja puuttui. Pilke silmäkulmassa Evey ehdotti, että ottaisimme ryhmäkuvan linja-auton lähellä olevan valtavankokoisen Leninin patsaan juurella. Annoimme kameramme yhdelle ryhmämme tytöistä. Hänen oli peräännyttävä jonkin matkan päähän, koska patsas oli erittäin korkea. Kun istahdimme kiveykselle, Evey otti varovasti taskustaan Johanneksen evankeliumin ja antoi sen minulle. Samalla kun meistä otettiin kuvia, työnsin kirjasta taaksepäin, kunnes se oli jättimäisen patsaan jalkojen juuressa. Ajoitus oli mahtava: kuljettaja ilmestyi paikalle, otimme kukin kameramme, ja Evey ja minä nousimme viimeisinä linja-autoon. Kun lähdimme liikkeelle, meidän oli helppo sanoa: Ihanaa. Evankeliumi, Jumalan pelastava voima, oli Nikolai Vladimir Leninin jalkojen juuressa."

Eräänä päivänä Reona sitten jäi kiinni, myöhemmin myös Evey. Kuulusteluissa Reonalle sanottiin:

"Olette pettänyt maineikkaan Albanian kansantasavallan, ja petturit ammutaan. Tulemme hakemaan teidät huomisaamuna yhdeksältä."

Mitä sitten tapahtui, entä miten naiset onnistuivat kuitenkin pääsemään pois Albaniasta, siitä tämä kirja kertoo. Kuulusteluissa Reona sai kokea ihmeellistä Jumalan apua. Hän koki uskomatonta rauhaa ja varmuutta, kun taas kuulustelijat takeltelivat välillä kysymyksissään eivätkä aina onnistuneet kysymään juuri sitä, mihin olivat ensin aivan selvästi pyrkineet.

Huomenna kuolet on innostavaa luettavaa erityisesti niille, joita kiinnostaa lähetystyö ja ns. suljetut maat. Se on nähtävästi ilmestynyt englanniksi ensimmäisen kerran jo 70-luvulla, mutta lopussa on kirjoittajan vuonna 2008 tekemä päivitys uuden vuosituhannen tilanteesta.

Jos Albania maana kiinnostaa, kirja käsittelee aihetta monipuolisesti, koska se tosiaan kertoo sekä historiasta, politiikasta että turistimatkalla nähdyistä paikoista. Sekä meno- että paluumatkan yhteydessä seikkaillaan hiukan myös Jugoslaviassa.

Olin lukenut tämän kirjan kerran joskus vuosia sitten, mutta en muistanut enää juuri mitään. Kun ihmistä on siunattu huonolla kirjamuistilla, on ilo kun voi lukea hyvät kirjat monta kertaa, ja aina ne ovat kuin uusia! Itselleni tämä oli yksi parhaista lukuelämyksistä pitkään aikaan.

Päivä Oy 2008
206 sivua
Alkuteos Tomorrow You Die (1976, 1997)
Suomentanut Merja Pitkänen
Kansi AD Studio Oy

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Malin Persson Giolito: Tapaus Youssuf K.

En ollut seurannut uutuuskirjoja niin tarkkaan, että olisin kuullut tällaisesta romaanista, mutta törmäsin siihen aivan sattumalta kirjastossa. Minulta jäi kerran kesken Malin Persson Gioliton trilleri Suurin kaikista, mutta Tapaus Youssuf K. teki minuun sellaisen vaikutuksen, että ehkä pitäisi antaa uusi mahdollisuus myös tuolle Persson Gioliton aikaisemmalle romaanille.

Tämäkin teos kuvaa oikeuskäsittelyä, vaikkakin tällä kertaa kysymyksessä ovat "vain" poliisikuulustelut. Ruotsissa on kolme viikkoa aikaisemmin tapahtunut mittava terrori-iskujen sarja:

"... kolme ja puoli minuuttia konekivääritulta yhdessä paikassa, kaksi räjähdystä toisessa ja törmäilevä jäteauto kolmannessa. Pakokauhua, pelkoa ja kuolemaa, kaikki se kolmessakymmenessäneljässä minuutissa. Siinä sivussa tuhoutui Youssufin elämä."

Youssuf K. on pakolaisperheen lapsi; hänen äitinsä on odottanut häntä, kun vanhemmat ovat paenneet kotimaastaan. Perhe on kotiutunut Ruotsiin: isä ajaa taksia, äitikin käy töissä ja Youssuf opiskelee oikeustiedettä Uppsalan yliopistossa. Terrori-iskujen jälkeen Youssuf on järkyttynyt siinä missä muutkin. Koska hän on syytön, hän on täydellisen pahaa-aavistamaton siitä, että terrori-iskujen myötä tuhoutuisi myös hänen oma hyvä elämänsä.

Kolme viikkoa iskujen jälkeen Youssuf pystyy jatkamaan baarimestarin työtään Tukholmalaisessa osakunnassa, joka oli ollut suljettuna kaksi viikkoa. Mutta seuraavana päivänä kaikki muuttuu aivan yllättäen. Youssuf opiskelee kaikessa rauhassa yliopiston kirjastossa, kun häntä tullaan pidättämään.

Siitä alkavat kauhujen vuorokaudet Youssufin elämässä. Hän ei tiedä eikä ymmärrä, mistä häntä epäillään ja miksi, paitsi että jotenkin se kuulemma liittyy terrori-iskuihin. Youssufilta kysellään toistuvasti hänen isästään. Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko isä sekaantunut johonkin, mistä Youssuf ei tiedä mitään?

"Youssuf oli lukenut kaikenlaisista merkillisistä syistä miksi poliisi oli epäillyt syyttömiä ihmisiä: vääränlaisista vaatteista, tietystä asuinpaikasta, moskeijassa käynnistä tai pelkästään heidän ulkomuotonsa takia. Mutta artikkelit olivat ilmestyneet englantilaislehdissä. Amerikkalaisissa. Tanskalaisissa ehkä. Ruotsissa oli kai toisin? Eikä Youssuf kaiketi muistuttanut niitä ihmisiä, joista oli lukenut?
  Youssuf ei uskonut Jumalaan, ei pukeutunut uskonnon mukaisesti, ei ollut hakenut netistä pomminrakennusohjeita, ei edes uteliaisuuttaan. Hän ei ollut kertaakaan kasvattanut partaa, ei edes kesälomalla, jolloin kaikki hänen ystävänsä näyttivät Gandalfin pikkuveljiltä. 
   Isä sitä vastoin, miten olikaan isän laita? Kuinka hyvin Youssuf tunsi hänet? Tiesikö hän kuka isä lopulta oli? Mitä isä ajatteli, luki? Keiden seurassa vietti aikaa?"

Onko Youssuf pidätetty isänsä tekemisten takia - vai miksi? Entä sitten, kun maineensa on kerran menettänyt - onko sitä mahdollista enää puhdistaa? Poliiseille Tapaus Youssuf K. on vain yksi rutiininomainen tehtävä muiden joukossa, mutta voiko Youssuf enää jatkaa elämäänsä kaiken tapahtuneen jälkeen?

Tapaus Youssuf K. on pieni, mutta kokoaan suurempi romaani, joka järkyttää ja jättää lukijansa syviin mietteisiin. Puhutteleva ja sydäntäsärkevä tarina.

Johnny Kniga 2019
94 sivua
Alkuteos: Processen (2018)
Suomentanut Tarja Lipponen

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapenan psykologinen trilleri kertoo nuoresta avioparista, Annesta ja Marcosta, jotka menevät eräänä iltana seinänaapuriensa Cynthian ja Grahamin luo juhlimaan. On vain yksi ongelma: Cynthia ei pidä lapsista ja haluaa juhlia aikuisten kesken. Sitten vielä lapsenvahti peruu tulonsa viime hetkellä, joten Anne ja Marco päätyvät jättämään pienen vauvansa yksin kotiin nukkumaan. Heillä on mukanaan itukuhälytin, ja lisäksi he käyvät vuorotellen puolen tunnin välein katsomassa vauvaa. Mikäpä voisi mennä vikaan?

Mutta kun he lopulta yöllä palaavat kotiin, etuovi on raollaan ja vauva on kadonnut. Tästä alkaa Annen ja Marcon järkyttävä painajainen.

"Anne kävelee hieman Marcon edellä eikä puhu mitään. Hän ei välttämättä puhuisi Marcolle imtään koko loppuyönä. Hän marssii porrasaskelmat ylös ja seisahtuu niille sijoilleen.
  'Mitä nyt?' Marco tiuskaisee hänen selkänsä takana.
  Anne toljottaa eteensä. Etuovi on raollaan; se on kymmenisen senttiä auki.
  'Olen varma, että panin sen lukkoon!' Anne huudahtaa kimeällä äänellä.
  Marco tokaisee: 'Ehkä muistat väärin. Olet juonut aika paljon.'
  Mutta Anne ei enää kuuntele. Hän on jo sisällä ja juoksee Marco kintereillään portaita ylös ja käytävää pitkin vauvan huonetta kohti.
  Kun hän saapuu huoneeseen ja näkee tyhjän pinnasängyn, hän alkaa kirkua."

Poliisitutkinnan aikana tarinan henkilöistä paljastuu yhtä ja toista yllättävää. Itse kullakin on omat luurankonsa kaapissa ja jotain salattavaa, kuten asiaan kuuluu näissä trillereissä. Voiko naapuriinsa, puolisoonsa tai edes omaan itseensä luottaa? Kuka puhuu totta ja kuka valehtelee? Kuka on hullu ja kuka järjissään? Siinä näitä psykologisen trillerin peruskysymyksiä pohdittavaksi jälleen kerran.

Annea ja Marcoa hermostuttaa se, miten paljon poliisit käyttävät aikaansa vain heidän kuulustelemiseensa sen sijaan, että etsisivät vauvaa. Tapausta tutkiva Rasbach-niminen poliisi tietää kirjan kertoman mukaan, "että useimmissa tämänkaltaisissa katoamistapauksissa lapsen vanhemmat ovat syyllisiä. Ja tässäkin tapauksessa on tekijöitä, jotka totta tosiaan herättävät epäilyksiä. Hänen on kuitenkin pidettävä mieli avoimena."

Tällaisia vauvan katoamisia ei taida Suomessa sattua kovin usein. Amerikassa kaikkea mahdollista sattuu varmasti paljon enemmän kuin meillä. Jäin miettimään, onko siellä sitten ihan oikeasti näin, että useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat itse syyllisiä. No, on vain luettava eteenpäin nähdäkseen, onko vanhemmilla itsellään puhtaat jauhot pussissa, entä kaikilla muilla kirjan henkilöillä - ja kuka lopulta teki ja mitä?

Tarina on alusta asti mukaansatempaava ja jännittävä. Yllätys on, kun Lapena tekee melko ison paljastuksen jo kirjan puolessavälissä. Mutta kuten arvata saattaa, tapaus ei ole sillä käsitelty, vaan vielä seuraa uusia käänteitä ja yllätyksiä.

Lopulta arvasin todellisen syyllisen jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta silti Hyvä naapuri oli niin vetävästi kirjoitettu, että jännitystä riitti loppuun asti. Niin, aina siihen "viimeiseen, hätkähdyttävään sivuun" asti, josta takakannessa vihjataan.

Se ihan viimeinen käänne oli minusta kyllä jo liikaa. En olisi toivonut enää sellaista. Mutta Hyvä naapuri oli joka tapauksessa koukuttavaa luettavaa, jota voi suositella psykologisten trillerien ystäville.

Kirjailija on ilmeisesti kanadalainen, mutta oletan tarinan sijoittuvan USA:han, koska henkilöt asuvat New Yorkin osavaltiossa.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017
315 sivua
Alkuteos: The Couple Next Door
Suomentanut Oona Nyström
Kannen suunnittelu: Richard Ogle / TW

Tästä trilleristä on varmaan kerrottu lukuisissa muissa kirjablogeissa. Tässä muutama bloggaus: Rakkaudesta kirjoihinKulttuuri kukoistaaKirjasähkökäyrä ja Leena Lumi.

lauantai 10. elokuuta 2019

Armi Toivola: Riihi

Olin kuullut jo ajat sitten evijärveläissyntyisen, nykyään Ähtärissä asuvan Armi Toivolan romaanista Riihi. Se oli kuulostanut kiinnostavalta muun muassa siksi, että se sijoittuu tänne Pohjanmaan Järviseudulle, jossa itsekin nykyään asun, ja siinä myös puhutaan Järviseudun murretta. Nyt kun sitten vihdoin sain tämän kirjan luettua, tykkäsin murteesta, mutta tykkäsin kaikesta muustakin! 

Tarina alkaa kesästä 1959, minkä tiedän siitä, että sinä kesänä tapahtui Tulilahden kaksoismurha, johon kirjassa viitataan pari kertaa (eli minä tietysti uteliaana lukijana halusin selvittää ajankohdan, mikä kävi kätevästi, kun etsi netistä Tulilahden kaksoismurhan). Sinä kesänä Kaarina ja Juha menevät naimisiin ja asuvat aluksi vähän aikaa Juhan vanhempien luona, mutta eihän se ollut mukavaa varsinkaan nuorelle miniälle. Niinpä Juha yllättääkin nuorikkonsa ja ostaa heille ihan oman kodin - autiotalon.

Kirja alkaa siitä, kun nuoripari kurvaa eräänä päivänä elokuun lopussa Monark-mopedilla sen autiotalon pihaan, tiheän kasvillisuuden sekaan. He alkavat laittaa rempallaan olevaa taloa asuttavaan kuntoon, ja kotiutuminen voi alkaa. Kaarina odottaa vauvaa, ja Juha aloittaa heti maanantaina työt sahalla.

En aina jaksa hidasta kerrontaa, mutta kun ihastun johonkin kirjaan, osaan kyllä nauttia hitaudestakin. Tämä oli niitä hurmaavan hitaita tarinoita. Nautin siitä 50-luvun lopun arjen ja suomalaisen maaseudun kuvauksesta. Uppouduin siihen maailmaan aivan täysillä. Se oli tervetullutta vastapainoa kaikelle ihmiskaupalle, apartheidille ja vastaavalle, josta olin viime aikoina lukenut.

Nyt siis nautiskelin täysin siemauksin kaikista yksityiskohtaisistakin arjen kuvauksista, kuten miten aamulla piti tehdä tuli hellaan, jolla sitten keitettiin kahvit ja puuro, ja miten Kaarina teki eväsleipiä Juhalle. Kaikista eväsleipä- ja muista ruokakuvauksista tuli tosin nälkä! :) Vesi piti käydä vinttaamassa pihan kaivosta, ja pihan perällä oli puusee, josta löytyi wc-paperiksi vanha kellastunut Ilkka-lehti, kuinkas muuten.

Mutta on kirjassa juonikin - ja myös jännitystä! Kyläläiset käyttäytyvät nimittäin oudon salamyhkäisesti. He varoittelevat vanhasta riihestä, jossa heidän mukaansa kummittelee; sinne ei kuulemma saa missään tapauksessa mennä. Riiheltä näkyy joskus pimeässä valoa. Se selitetään edesmenneen isännän haamuksi, jolla jäi kuulemma työt kesken, kun kuoli sinne riiheen. Lähistöllä on myös osittain palanut talo, joka herättää Kaarinan ja Juhan uteliaisuuden aivan kuten riihikin, mutta siitäkään ei saa kysellä - tai jos kyselee, vastauksia ei välttämättä saa.

Lisäksi tapahtuu outoja asioita. Tuntuu kuin joku hiippailisi milloin Kaarinan ja Juhan kodissa, milloin missäkin. Joku, joka kaiken lisäksi haluaa heille pahaa - ja onnistuu tekemäänkin yhtä ja toista. Selvästi tämä joku haluaa myös pelotella.

Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Mitä salaisuuksia kyläläiset kantavat sisällään? Vähitellen Kaarina ja Juha saavat jotain selville - ja tuleehan se lopullinen ratkaisukin ajallaan.

Minusta Riihi oli hurmaava sekoitus toisaalta leppoisaa ja kiireetöntä maalaiselämän ja nuorenparin arkirakkauden kuvausta, toisaalta pala palalta rakentuvaa jännityskertomusta. Mitään amerikkalaista actionia Toivolan romaani ei ole, mutta jos 60 vuoden takainen maalaiselämä, mukava järvipohjalainen murre ja sopiva annos jännitystä kuulostavat kiehtovalta yhdistelmältä, kannattaa lukea tämä kirja. Kyllä sitä jännitystä oli ainakin minun makuuni ihan sopivasti, ja juoni oli minusta hyvin rakennettu.

Kun Nordbooks oli minulle aivan uusi tuttavuus, tulin hakeneeksi sitä netistä, ja löysin erään bloggauksen, jossa todettiin, että Nordbooks julkaisee huonoja kirjoja. No, voihan olla näinkin, mutta ainakin tästä kirjasta ainakin minä tykkäsin ihan oikeasti! Olihan siellä muutama kielellinen virhe, mutta ei niitä niin paljoa ollut, että se minua olisi kovin pahasti häirinnyt.

Mitä murteeseen tulee, oli hauska bongailla sekä tuttuja että tuntemattomia murresanoja. Minullekin, muualta muuttaneelle, tutuksi tullutta puheenpartta oli vaikkapa tässä: "Oot sinä väkitukkonen, het sitte niin väkitukko ku olla voi." Lisäksi oli varmaan paljon nimenomaan evijärveläisiä murresanoja, koska täkäläinen miehenikään ei ollut kuullut niitä.

Ihastuin tähän teokseen het sitte niin paljon, että het varasin kirjastosta Armi Toivolan romaanin Kaivo, joka on Riihen itsenäinen, tänä vuonna ilmestynyt jatko-osa.

"Riihi ja sen ympäristö pysyivät pimeänä. Pienintäkään ylimääräistä valonhippua sieltä ei pilkahtanut kuun luoman lisäksi. Hän oli väsynyt. Väsymys saattoi tehdä tepposia, ehkä hän oli kuvitellut kaiken. Voisikohan tähdenlento näkyä maassa valonvälähdyksenä? Sitä pitäisi muistaa kysyä joltakin viisaammalta.
  Hän rentoutui, hengitti syvään. Maailma tuntui taas turvalliselta ja lempeältä. Vähän matkaa hän vielä jatkaisi. Riihi oli jo jäämässä taakse, kun hän aisti sen taas. Valo näkyi nyt hitusen pitempään, kolmisen sekuntia. Sitten pimeni.
  Enää hän ei epäillyt itseään. Valo oli todellinen ja tuli riihen suunnalta. 
  Hetken hän luuli kuulevansa ääniäkin, rapinaa ja suhinaa. Siinä ei mitään ihmeellistä ollut. Vanha riihi veti taatusti ainakin hiiriä ja rottia puoleensa, vaikka ne tuskin valoa saisivat aikaan. Oliko sisällä joku? Puimassa? Siihen aikaan vuorokaudesta?"


Nordbooks 2017
270 sivua

P. S. Yllätykseksi itsellenikin päädyin tänään kirjakuvia ottaessani ottamaan syksyn ensimmäiset ruskakuvat! Tähän on siis tultu. Syksy. En ollut ehtinyt huomata ruskaa missään aikaisemmin. Siihen liittyen vielä lisäys: kirja kertoo nimenomaan syksystä ja talvesta elokuusta helmikuulle - jos joku olisi kiinnostunut vuodenaikoihin liittyvästä lukemisesta.

torstai 8. elokuuta 2019

André Brink: Valkoinen, kuiva kausi

On hassua, että jotain kirjailijaa ei tule luettua kymmeniin vuosiin, vaikka on koko ajan ollut kiinnostunut hänestä ainakin teoriassa. Minulla oli 90-luvun lopulla Valkoinen, kuiva kausi jopa omassa hyllyssä, mutta kun en saanut sitä luettua, se päätyi jossain vaiheessa kirpputorille.

No, vielä senkin jälkeen olen aina silloin tällöin pyöritellyt André Brinkin kirjoja kirjastossa. Nyt ympyrä vihdoin sulkeutui, kun näin Valkoisen, kuivan kauden kirpputorilla ja ostin sen omaksi - jo toisen kerran! Tällä kertaa lukaisin heti vähän alkua ja jäin välittömästi koukkuun. Tiesin, että tämä kirja on luettava heti!

Eteläafrikkalainen André Brink käsittelee ilmeisesti useissa muissakin romaaneissaan juuri omassa maassaan vallinnutta apartheidia, laillistettua rotusortoa, ja kaikkea siihen liittyvää järkyttävää epäoikeudenmukaisuutta.

Tässä kirjassa minäkertoja kirjoittaa prologin ja epilogin. Hän on historian ja maantiedon opettaja Ben du Toitin opiskeluaikainen kämppis. Ben oli aina ollut tavallinen ja harmiton, ehkä suorastaan väritön ja huomaamaton mies. Mutta yllättäen Ben ottaa yhteyttä tähän vanhaan kämppikseensä, joka on kirjailija. Mies käyttäytyy vainoharhaisen oloisesti ja luovuttaa kirjailijalle säilytettäväksi kasan tärkeitä papereita. Pian tämän jälkeen Ben kuolee, jää auton alle.

Mutta hänen papereistaan käy ilmi, että hän on sekaantunut vaarallisiin asioihin, joten todennäköisesti hänen kuolemansakaan ei ollut mikään vahingossa sattunut onnettomuus.

Mistä kaikesta oli kysymys - sen koko tarinan Brinkin romaani kertoo. Ben du Toit perheineen ja muut kirjan henkilöt asuvat Johannesburgissa. Kaikki sai alkunsa Soweton mellakoiden aikaan vuonna 1976. Du Toit oli tukenut koulunsa mustan siivoojan, Gordonin, pojan Jonathanin opintoja. Mutta sitten Jonathan on mukana mellakassa, joutuu vankilaan ja kidutetaan siellä kuoliaaksi. Kuoleman väitetään kuitenkin tapahtuneen joko jo mellakassa tai sitten vankilassa aivan luonnollisesti. Mutta pojan isä Gordon tietää, että valkoiset valehtelevat. Hän alkaa selvittää tapausta, mutta pian hänetkin vangitaan ja hänkin kuolee vankilassa.

Ben du Toit pahastuu ja alkaa puolestaan selvittää näitä tapauksia auttaakseen Gordonin leskeä, tuodakseen totuuden julki ja puhdistaakseen miehen maineen. Mutta Etelä-Afrikassa se oli helpommin sanottu kuin tehty. Seuraa melkoinen tapahtumien vyyhti, jossa Ben joutuu itsekin ahdistelluksi, pelotelluksi, painostetuksi ja vainotuksi.

Oma perhe, suku ja seurakuntakaan eivät hyväksy hänen veljeilyään mustien kanssa. Hurskain sanankääntein uskovaisetkin tuomitsevat hänet. Paha onkin Ben du Toit itse, vaikka hän taistelee oikeuden puolesta. Hänet leimataan vääräksi ja syylliseksi, kun hän kehtaakin epäillä, että valkoiset olisivat voineet tehdä jotain väärää.

Mutta on miehellä omat liittolaisensakin, heidän joukossaan jopa muutama valkoinen.

Tässä ote kohdasta, jossa seurakunnan pastori on yrittänyt saada Benin tajuamaan, että hän on "väärässä", ja pyytää lopulta häntä olemaan tekemättä mitään harkitsematonta:

"'Harkitsematonta?' Ben kysyi. 'En minä tiedä onko se harkitsematonta. Minä en tiedä enää mistään mitään.'
  'Ajattele ihmeessä asiaa, oom Ben. Ajattele mitä kaikkea on vaakalaudalla.'
  'Minä ajattelen, että kerran elämässään, edes kerran, ihmisen olisi uskottava johonkin niin paljon, että vaarantaa kaiken sen puolesta.'
  'Ihminen voi voittaa omakseen koko maailman, mutta silti saada sielulleen vahingon.'
  'Ben tuijotti pappia palavin silmin savun halki, jonka hänen piippunsa oli tupruttanut ummehtuneeseen huoneeseen. 'Minä tiedän vain', hän sanoi, 'ettei sielullani ole enää mitään virkaa, jos annan vääryyden jäädä korjaamatta.'"

Tarina on järkyttävä, varsinkin kun tietää, että kaikkea tällaista Etelä-Afrikassa on aivan oikeasti tapahtunut aikoinaan. Muistan omilta kouluajoiltani, kun apartheidista puhuttiin paljon. Tuskinpa Etelä-Afrikan valkoisten rasistiset asenteet ovat vieläkään, vain muutamassa vuosikymmenessä, muuttuneet, mutta kaiketi - ja toivottavasti! - siellä on edes hiukan paremmat olot nykyään.

On järkyttävää, että niin "hyviä" ja tavallisia ihmisiä kuin valkoiset saattoivat muuten olla (myös tässä kirjassa), he olivat täysin sokeita omalle systeemilleen. He olivat kasvaneet systeemin keskellä eivätkä tienneet muusta. Tuo ajattelu oli suorastaan aivopesty heihin. Koko muu maailma tuntui näkevän sen totuuden, jota Etelä-Afrikan valkoiset eivät itse suostuneet näkemään.

Valkoinen, kuiva kausi on pysäyttävä teos, joka panee lukijan hiljaiseksi ja pakottaa miettimään oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta sekä yksilön vastuuta. Voiko vain pestä kätensä asiasta, jos näkee, että toiselle ihmiselle tehdään vääryyttä? Entä kannattaako toivoa muutosta, hyödyttääkö taistella oikeuden puolesta, jos se ei näytä johtavan mihinkään, vaan vääryys ja pahuus vain syvenee ja jatkaa voittokulkuaan?

Tähän vastaa eräs Ben du Toitin ystävä:

"On vain kahdenlaista hulluutta, joita sietää varoa. Toinen on luulo, että pystymme kaikkeen. Toinen on luulo, ettemme pysty mihinkään."

Ahdistavasta aiheesta huolimatta kirja ei ole minusta liian ahdistava. André Brink kirjoittaa niin koukuttavasti ja mukaansatempaavasti, ja - kuten takakannessakin todetaan: "Kirjan juoni etenee jännittävästi kuin parhaassa salapoliisiromaanissa."

Lisäksi nautin Brinkin kielestä ja kirjoitustyylistä: hän kuvailee hienosti ihmisiä, ympäristöä, tunnelmia ja tilanteita. Lukija voi melkein kuvitella olevansa paikalla silminnäkijänä. On myös ystävyyttä ja hyviä hetkiä, kuten eräänä viikonloppuna, kun Ben lähtee ystävineen patikkaretkelle. Siinä kohdassa oli pätkä upeaa Afrikan luonnon kuvausta; enimmäkseenhän kaikki tapahtuu kuitenkin kaupungissa. Mutta kaupungissakin on omat tunnelmalliset hetkensä, kuten tämä:

"Oli tullut myöhä. Lämmin ilta varhaissyksyn tuoksuissa. Keskustelumme harveni illan mittaan, mutta oli helppo kommunikoida. Vanha intiimiys oli palannut kodikkaaseen olohuoneeseen, jossa hänen isänsä tupakka tuoksui yhä hienokseltaan kirjojen, kissojen ja kuluneiden mattojen ummehtuneisuudessa."

Suomentaja Seppo Loponen on myös tehnyt loistavaa työtä; hänen käyttämänsä kieli on niin vivahteikasta ja ilmeikästä. Myös kansikuva on hieno ja osuva, mutta sen tekijää ei mainita ainakaan tässä lukemassani pokkarissa.

Upea ja vaikuttava romaani, joka teki minusta kertaheitolla André Brinkin ystävän. Epilogi päättää tämän teoksen sanoihin, joihin minäkertoja tiivistää sen, miksi hän halusi kirjoittaa kirjan vanhasta opiskelukaveristaan Ben du Toitista. Ne ovat osuvat sanat. Hieno lopetus hienolle romaanille!

WSOY 1979
2. painos 1992
358 sivua
Alkuteos A Dry White Season
Suomentanut Seppo Loponen

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjakaapin kummitus ja Oksan hyllyltä. Näistä jälkimmäinen piti sitä ennalta-arvattavana, mutta itse en kokenut niin. Minusta tämä romaani ei ollut ennalta-arvattava, ei ainakaan jos se on "tylsän" synonyymi. Toki lukija tietää alusta asti, että päähenkilö kuolee lopussa. Mutta sittenkin kirjan jokainen sivu oli minulle uusi tuntematon. Jokaisella on kuitenkin oma makunsa, myös kirjoihin liittyen!

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Saara Eriksson: Jumalan selän takana - Lapinlähetyksen vaiheita

Kun vietimme heinäkuussa viikon Torniossa, siellä tahtoo aina vanha lapinkuume nostaa päätään! Niinpä minulle iski inspis lukea pitkästä aikaa uudestaan tämä Saara Erikssonin kirja, joka kertoo hengellisestä työstä Lapissa - eli tarkkaan ottaen Suomen Vapaakirkon lapinlähetyksestä.

Kun Saara Eriksson teki lapinlähetyksen 40-vuotiskatsausta, joka julkaistiin vuonna 1996, hänessä heräsi halu kirjoittaa laajemminkin vapaakirkollisesta työstä Lapissa. Jumalan selän takana ilmestyikin ensimmäisen kerran silloin vuonna 1996, ja vuonna 2005 siitä otettiin kuvassa näkyvä uusi ja uudistettu painos, johon kirjoittaja lisäsi tietoa myös viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajalta.

Jo vuonna 1900 eräs vasta avioitunut nuoripari lähti neljä vuotta kestäneelle häämatkalleen, joka suuntautui Norjan Finnmarkiin ja Kalastajasaarennolle. Siellä he pitivät koulua lapsille ja iltaisin opettivat näiden vanhempia. Myöhemminkin kirjassa kerrotaan välillä myös Norjaan suuntautuneista matkoista, vaikka enimmäkseen pysytäänkin Suomen Lapissa.

Lapissahan vapaakirkolla on nykyään seurakunnat Torniossa, Rovaniemellä ja Sodankylässä. Vähän aikaa seurakunta oli myös Kemissä ja vielä vähemmän aikaa jopa Ivalossa. Kirja kertoo näiden seurakuntien vaiheista, mutta myös lapinlähettien lukuisista saarnamatkoista ympäri Lappia.

Paljon Jumalan johdatusta ja huolenpitoa saarnamiehillä, evankelistoilla ja pastoreilla on ollut matkassa kuluneina vuosina siellä "Jumalan selän takana". Kirjan nimi muuten tulee takakannessakin kerrotusta tapauksesta, jossa Inarin katekeetta Laura Lehtola oli 150 kilometrin päässä Inarista, 20 kilometrin päässä lähimmästä naapurista. Oli kova tuisku, ja tuossa säässä taloon tuli yllättäen lääkäri, joka puuskahti: "Miksi Herran tähden ihmiset asuvat täällä Jumalan selän takana? Eikö nyt muualla olisi paikkaa olla?" Tähän Lehtola vastasi: "Juuri Herran tähdenhän täällä asutaan. Eikös Jumala sanonut: 'Lisääntykää ja täyttäkää maa'? Ja missä sen lapsen on parempi olla kuin isän selän takana? Ja kuka sen tietää, miten päin Jumala seisoo? Vai onko tohtori nähnyt? Tiedä, vaikka oltais juuri Jumalan silmäin edessä!"

Puhuttelevia kirjassa ovat monet kertomukset ihmisistä, jotka saavat avun Jumalalta, ja juuri nuo jo mainitsemani tilanteet, joissa hengellisen työn tekijät saivat kokea konkreettista Jumalan huolenpitoa. Kun rahat ja ruoka olivat lopussa, posti toi kirjekuoren täynnä viisisatasia, tai kun auto sammui paukkupakkasessa 70 kilometrin päässä lähimmästä asumuksesta, se käynnistyi rukouksella - tehden lopullisen tenän vasta, kun pitkä saarnamatka oli tehty ja päästy kotiin.

Monet ovat tehneet Lapissa työtä sisukkaasti ja vähillä resursseilla. Moni työntekijä on ollut siellä muutamia vuosia, mutta ovatpa jotkut jääneet paikalleen hyvinkin pysyvän oloisesti ja jatkaneet uskollisesti puurtamista.

Myös kirjan kirjoittaja Saara Eriksson oli puolisonsa Juhanin kanssa Torniossa 1970-80 -luvuilla, jolloin siellä saatiinkin kokea melkoista herätystä. Torniosta käsin Juhani teki lapinlähetin ominaisuudessa matkoja pitkin Lappia.

Kirjassa kerrotaan Lapin ihmisten suorasta ja rehellisestä luonteesta sekä toisaalta Lapin ongelmista talousvaikeuksineen, nuorten poismuuttamisineen ja itsemurhineen. Muun muassa. Toisaalta kun puhutaan Lapin kristillisyydestä, on tietysti puhuttava myös lestadiolaisuudesta, jonka vaikutus on siellä voimakas. Kiinnostavia olivat esimerkiksi lestadiolaisperäisten liikutusten kuvaukset: iloitseminen, jossa karkeloitiin ja ylistettiin Jumalaa suuriäänisesti. Tämän näkeminen oli monelle etelästä tulleelle vapaakirkolliselle tuolloin aivan uusi kokemus. Toisaalta vapaat suunnat ovat tietysti kokeneet aivan erityistä vastustusta juuri Lapissa, jossa on niin paljon lestadiolaisia.

Kirjan toisen painoksen lopussa kerrotaan sen verran 2000-luvun alkuvuosistakin, että jopa minulle hyvin tuttuja ja läheisiä nimiä löytyy sieltä.

Itselleni on erityisen rakas tuo ensimmäinen painos, jonka olen saanut jo edesmenneeltä Saara Erikssonilta lahjaksi, ja jossa on siten myös hänen omistuskirjoituksensa. Toisessa painoksessa puolestaan on erityisen kaunis kansi, onhan se värikäs ja Lappi-aiheinen.

Puhuttelevaa luettavaa Lapin kristillisyydestä kiinnostuneille, ainakin niille, joita vapaakirkollinen näkökulma kiinnostaa.

Päivä Oy 2005, 2. täydennetty painos
172 sivua
Kannen kuva Matti Saari
Kuvaliitteen toteutus Paavo Lievonen
Kuvat Juhani Eriksson ja perhealbumit


Kuva Tornion vapaaseurakunnasta, jossa muun muassa Saara ja Juhani Eriksson tekivät työtä aikoinaan.

tiistai 6. elokuuta 2019

Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa

Vicki Myronin Kirjastokissa kertoo USA:n tunnetuimmasta kirjastokissasta, joka eli iowalaisen Spencerin pikkukaupungin kirjastossa 18-vuotiaaksi asti. Olin lukenut tämän hurmaavan kirjan joskus vuosia sitten, joten se kuuluu osastoon uusintaluvut. Ihana hyvänmielenkirja tämä oli toisenkin kerran luettuna - kirja, jonka äärellä sai nauraa ja itkeä.

18.1.1988 oli purevan kylmä pakkasaamu Spencerissä: yöllä lämpötila oli laskenut -15 asteeseen, ja jäätävä tuuli lisäsi pakkasen purevuutta. Sinä maanantaiaamuna kirjaston palautuslaatikosta kuului outoa ääntä. Kirjastolaiset olivat tottuneet siihen, että sinne pudotettiin milloin mitäkin roskia - mutta tällä kertaa kirjastonjohtaja Vicki Myron ja eräs hänen työkaverinsa löysivät sieltä pienen, kohmettuneen kissanpennun.

Pentu sai jäädä kirjastoon ja se sai nimen Dewey Readmore Books. Se oli valloittava persoonallisuus, joka viihtyi hyvin ihmisten kanssa ja sulatti useimpien sydämet. Oli sillä vastustajiakin, mutta onneksi kuitenkin enemmän ystäviä. Varsinkin lapset ja kissaihmiset ihastuivat Deweyhin välittömästi. Kirjaston henkilökunnan väliset suhteetkin korjautuivat Deweyn ansiosta: he olivat aikaisemmin jakautuneet klikkeihin, mutta Deweyn tultua kaikki alkoivat kummasti viihtyä yhdessä. Olihan heillä rakas yhteinen ystävä ja puheenaihe: Dewey.

Kissa ymmärsi, kuka halusi sen seuraa ja kuka ei, joten se ei ahdistellut jälkimmäisiä. Lisäksi se jakeli rakkauttaan ja ystävyyttään tasapuolisesti kaikille halukkaille. Se nautti kirjakärryssä ajelemisesta, villiintyi kissanmintusta ja suhtautui fanaattisesti kuminauhoihin. Vaikka niitä kuinka yritettiin piilottaa siltä, se onnistui aina löytämään niitä jostain - ja kaiken lisäksi se söi niitä! Hiekkalaatikosta totuus aina paljastui.

Kirjastosta tuli Deweyn myötä lämminhenkinen paikka, jossa viihdyttiin.

"Kesän 1988 loppuun mennessä Spencerin kaupunginkirjastossa oli tapahtunut huomattavia muutoksia. Meidän kävijämäärämme olivat nousseet. Ihmiset viipyivät kirjastossa pitempään. He lähtivät iloisina ja levittivät sitä iloa koteihinsa, kouluihinsa ja työpaikoilleen. Ja mikä parasta, he puhuivat.
  'Olin kirjastossa käymässä', joku saattoi mainita ikkunaostoksilla uuden, parannetun Grand Avenuen varrella.
  'Oliko Dewey paikalla?'
  'Totta kai.'
  'Tuliko se syliisi istumaan? Se istuu aina minun tyttäreni sylissä.'
  'Itse asiassa minä olin kurkottamassa yhtä kirjaa korkealta hyllyltä, jonne en oikein nähnyt, mutta kirjan sijasta sain käteni täyteen Deweytä. Minä pelästyin niin että pudotin kirjan suoraan varpailleni.'
  'Mitä Dewey teki?'
  'Se nauroi.'
  'Ihanko totta?'
  'No ei, mutta minä kyllä nauroin.'"

Suomennoksen nimi Kirjastokissa johtaa hiukan harhaan, koska odotin kirjan kertovan vain ja ainoastaan Deweystä. Alkukielinen nimi paljastaa kuitenkin, mistä kaikesta muustakin tässä kirjassa on kysymys: Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat. Toki Dewey on kirjan itseoikeutettu päähenkilö, mutta Vicki Myron kertoo jonkin verran myös kotikaupungistaan Spenceristä, iowalaisesta elämänmenosta ja omasta sekä perheensä elämästä. (Muutenhan Kirjastokissa on kyllä paljon iskevämpi ja houkuttelevampi nimi kuin tuo pitkä englanninkielinen nimihirviö!)

Aluksi varsinkaan Spenceristä lukeminen ei olisi oikein innostanut minua, mutta lopulta oli sittenkin kiinnostavaa tutustua myös tuohon tuntemattomaan pikkukaupunkiin, joka nousi Deweyn myötä maailmanmaineeseen, kun kissasta kerrottiin tiedotusvälineissä ympäri maailmaa. Spencerissä on - tai oli ainakin tuolloin - vain 10 000 asukasta, joista monet vaikuttivat olevan maanviljelijöitä, eli pikkupaikkahan se on. Kovin lähellä ei kuitenkaan ole isompia paikkakuntia, joten ympäristöstäkin tullaan Spenceriin asioille.

Talousvaikeuksien kanssa siellä kuitenkin kamppailtiin, ja jouduttiin miettimään, miten kaupungista saisi vetovoimaisemman; miten sinne saisi houkuteltua uusia yrityksiä ja asukkaita. Deweystä tulikin yllättäen PR-henkilö, kun se alkoi saavuttaa kuuluisuutta ja jopa maailmanmainetta.

Vicki Myronin ja hänen perheensä elämänvaiheet ovat koskettavaa luettavaa; niin paljon rankkoja asioita he joutuivat kokemaan. Toisaalta myös heidän keskinäisestä rakkaudestaan ja välittämisestään oli ilo lukea. Spenceriin liittyen nautin eniten Myronin toistuvista maissipeltokuvauksista, esimerkiksi miten pitkää maissi oli mihinkin aikaan kesästä. Kun japanilainen kuvausryhmä lensi Des Moinesiin ja tuli sieltä autolla Spenceriin, Myron mietti, mitä he mahtoivat ajatella, kun näkivät kolmen ja puolen tunnin ajan pelkkiä maissipeltoja

Dewey-kissan jokapäiväisen elämän kuvauksessa on paljon huumoria ja lämpöä. On ilo lukea sen hassutteluista ja sen rakkaudellisista ihmissuhteista. Se alkoi vetää sekä kirjastoon että myöhemmin myös kirjaston nettisivuille paljon kävijöitä. Vierailijoita tuli henkilökunnan suureksi hämmästykseksi eri puolilta Yhdysvaltoja. Kirjastolaiset eivät itse pyrkineet mitenkään levittämään sanaa Deweystä ympäri maata ja maailmaa, mutta jotenkin sana vain levisi.

Minua pelotti kirjan loppu, koska jo takakannen menneestä aikamuodosta näkee, että Deweytä ei kirjan ilmestyessä enää ollut, eli sen elämästä kerrotaan sen kuolemaan asti. Kyyneliltä ei voikaan säästyä siellä lopussa. Mutta kaiken kaikkiaan tämä on todellinen hyvänmielenkirja, ja sitä se on aivan erityisesti sellaisille ihmisille - joihin minäkin lukeudun - jotka rakastavat sekä kirjastoja että kissoja. Suosittelen lämpimästi!

Kustannusosakeyhtiö Otava 2008
4. painos 2009
303 sivua
Alkuteos Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat (2008)
Suomentanut Laura Beck
Kannen kuva: Rick Krebsbach

Vicki Myron kertoo tarinan minämuodossa, eikä kirjassa mainita missään, mikä rooli kirjoittamisessa Bret Witterillä oli, mutta ilmeisesti hänkin on ollut tässä jotenkin mukana.
Kansikuva on spenceriläisen valokuvaajan ottama muotokuva Deweystä. Oma pehmoleluni on niin pörröinen, että ainakin se korostaa Deweyn siistiä olemusta... :)

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Pieni kirjastoKirjakaapin avain ja Kirjahullun päiväkirja.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Joyce Landorf: Kipeät ihmissuhteet

Vanha ja kulunut oli tämä lukemani kirja, mutta sisällöltään virkistävän raikas ja tuore! Sen myötä joudun korjaamaan stereotyyppistä käsitystäni amerikkalaisesta kristillisyydestä. Ehkä aivan kaikki amerikkalaisetkaan eivät tarjoa helppoja vastauksia tai pelkkää pintaliitoa, menestystä ja myötämäkeä joka asiassa. Ainakin Joyce Landorfin kirjassa näkyy syvällinen elämänkokemus.

No, kirja on kylläkin ilmestynyt Amerikassa jo vuonna 1982.

Joyce Landorf ei käsittele tässä hyvin sielunhoidollisessa teoksessaan mitä tahansa hankalia ihmissuhteita, vaan aivan tietynlaisia. Elämässämme on nimittäin ihmisiä, jotka tulevat ja menevät. Esimerkiksi koulu loppuu aikanaan ja koulukavereista pääsee eroon, samoin työkavereista (eli työpaikasta) on kyllä mahdollista päästä eroon, jos tilanne on täysin kestämätön. Tosin onhan varmasti niitä sitkeitä ihmisiä, jotka sinnittelevät vuodesta toiseen esimerkiksi työpaikkakiusaamisen uhreina.

Mutta Landorf käsittelee teoksessaan niitä ihmissuhteita, jotka ovat niin läheisiä, ettei niistä ole mahdollista päästä eroon; käytännössä tämä tarkoittaa perheenjäseniä ja lähisukulaisia. Myös avioliitto kuuluu kirjan teemoihin, vaikka nykyään toki yhä useammat eroavat aviopuolisostakin. Avioliiton kautta kirjan henkilögalleriaan kuuluvat myös appivanhemmat, miniät ja vävyt.

Kirjan alkukielinen nimi on Irregular People. Sillä Landorf tarkoittaa "säännöttömiä" ihmisiä, jotka eivät käyttäydy niin kuin muut, vaan "poikkeavat säännöstä" (niin kuin epäsäännölliset verbit, jos ajatellaan kielioppia). He voivat olla esimerkiksi jollain tavalla tunnevammaisia tai luonnevikaisia, jolloin heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen. He ovat sokeita ja kuuroja toisten tunteille ja tarpeille, eivät osaa osoittaa rakkautta, hyväksyntää tai ymmärtämystä ja pitävät oikeutenaan loukata läheisiään toistuvasti. Eivätkä näe itse tekevänsä mitään väärää.

Toinen Landorfin käyttämä sana on epäkurantti. Se tulee eräästä elokuvasta, jossa eräs henkilö sanoo toiselle:

"Asia on näin... Kun minä menen kauppaan ja näen jossakin tavarassa lapun 'epäkurantti', tiedän, ettei minun tarvitse maksaa siitä yhtä paljon kuin muista samanlaisista. Tyttö, sinulla sattuu olemaan kodissasi epäkurantteja ihmisiä, joista olet koko ajan pulittanut täyttä hintaa. Älä tuhlaa elämääsi toivomalla turhaan, että olisit saanut sellaista, mitä et ole saanut!"

Tässä kohdassa oli suomentajan selventävä huomautus: "Epäkurantti ei ole 'sekundaa', vaan kaupaksi käymätöntä 'priimaa' tavaraa."

Joskus tällainen henkilö voi olla hankala kaikille, mutta joskus on niinkin, että esimerkiksi isä tai äiti arvostaa kyllä muita lapsiaan, mutta mitätöi ja kritisoi yhtä lapsista ja vertailee tätä sisaruksiinsa, joita pitää kaikin puolin parempina ja onnistuneempina ihmisinä.

Jos tällainen hyvin satuttava ihminen on lähipiirissä, eikä hänestä ole mahdollista päästä eroon, miten tulla toimeen hänen kanssaan ja omien haavoittuneiden tunteittensa kanssa?

Kirjan virkistävä rehellisyys perustuu siihen, että Landorfilla itsellään oli ollut ilmeisesti lapsuudesta asti lähipiirissään tällainen ongelmaihminen. Hän oli haavoilla kyseisen henkilön jäljiltä ja joutui aivan henkilökohtaisista syistä etsimään vastausta näihin kysymyksiin: miten selviytyä tällaisessa tilanteessa?

Koska Landorf piti myös puheita tästä aiheesta, hän sai suullisesti ja kirjeitse paljon palautetta ihmisiltä, joilla oli samanlaisia kokemuksia jonkun läheisensä kanssa. Hän kertookin kirjassa myös monien muiden ihmisten kokemuksia sekä haavoittumisesta että eheytymisestä.

Omakohtaisen kokemuksen takia kirjoittaja tietää, ettei ole olemassa helppoja vastauksia. Ja juuri siksi hänen löytämänsä vastaukset ovat niin uskottavia. Hän opettaa muun muassa, ettemme me voi odottaa hankalan läheisen koskaan muuttuvan. Vaikka Jumalalle onkin kaikki mahdollista, useimmiten hän käyttää hankalaa läheistä muuttamaan meitä itseämme. Kuten kärsimystä yleensäkin.

Landorf joutui opettelemaan esimerkiksi anteeksiantamuksen läksyä jatkuvasti. Ei riittänyt, että antoi kerran anteeksi, koska vihaa ja kiukkua oli kertynyt vuosien varrelta niin paljon, ja aina tuli uusia loukkauksia kyseisen henkilön taholta. Siksi anteeksiantamiseenkin piti palata uudestaan ja uudestaan. Ei saanut antaa itsensä katkeroitua.

Tällaiselta läheiseltä ei ole realistista odottaa, että joskus hän vielä alkaa kohdella minua hyvin. Sen sijaan on etsittävä paranemista Jumalalta. On myös hyvä tiedostaa, että usein tällainen henkilö on itse joutunut kaltoinkohdelluksi, eikä siksi osaa käyttäytyä sen rakkaudellisemmin muita kohtaan. Hän ei ole ehkä itsekään saanut rakkautta ja hyväksyntää. Ihmisillä on usein omat syynsä käyttäytymiselleen. Ja koska toisen persoonaa ja käyttäytymistä emme voi muuttaa, voimme vain hakea apua itsellemme ja muutosta oman sydämemme asenteisiin.

Viisautta Landorfilla on siinäkin, ettei hän suosittele keskustelemaan asioita halki sen haavoittavan läheisen kanssa (vaikka hienoissa ihmissuhdekirjoissa keskustelua käytetäänkin aina lääkkeenä joka tilanteeseen). On ihmisiä, joiden kanssa keskusteleminen ei johda mihinkään. Yleensä asioiden läpikäyminen tällaisen ihmisen kanssa haavoittaa vain entistä enemmän, koska henkilö on ennestäänkin sokea sinun tunteillesi. Hänellähän ei ole sitä ns. tunneälyä. Miksi hän nyt äkkiä ymmärtäisi sinua, olisi pahoillaan ja pyytäisi anteeksi?

Antoisaa tässä kirjassa onkin juuri tämä realismi: se, ettei Joyce Landorf tarjoile mitään helppoja, pinnallisia, kiiltokuvamaisia "sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" -ratkaisuja.

Landorf kirjoittaa hienosti kärsimyksestä: se vain kuuluu elämään, ja yleensä kärsimys ei ole jotain nopeasti ohimenevää, vaan se kestää ja kestää. Mutta Jumala voi käyttää sitä meidän elämässämme, ja auttaa meitä kulkemaan sen läpi.

Viimeisessä, koskettavassa luvussa Landorf kertoo vielä fyysisestä kivustaan, joka jatkui edelleen - eli psykosomaattisesta oireilusta. Hän oli siinä vaiheessa kärsinyt jo usean vuoden ajan kroonisesta päänsärystä, joka vaihteli lähes sietämättömästä täysin sietämättömään. Hän tapasi sitten erään viisaan lääkärin, joka onnistui huomaamaan, että Landorfin päänsärky oli silloin vuosia sitten alkanut aivan tietystä tapauksesta, joka liittyi juuri tähän haavoittavaan läheiseen. Eikä päänsärky siihenkään parantunut, vaikka Landorf sai muuten kokea Jumalan hoitavaa rakkautta.

Landorfin oma tilanne ongelmaihmisensä kanssa jää kirjan lopussa entiselleen, samoin kuin se päänsärkykin. Samoin meidänkin kipeät ihmissuhdetilanteemme jatkuvat useimmiten yhtä kipeinä vuodet ja vuosikaudet. Mutta niiden kanssa jaksamiseen ja selviytymiseen tämä kirja on hoitavaa ja rohkaisevaa luettavaa. Suosittelen!

Loppuun ote kirjeestä, jonka Landorf oli saanut ystävältään James Dobsonilta:

"Mitä suurempi on lapsuutemme aukko ollut, sen kiihkeämmin me pyrimme sitä myöhemmin täyttämään. Sinun ongelmaihmisesi ei koskaan täyttänyt niitä tarpeita, joihin hänen olisi pitänyt vastata ollessasi lapsi, ja minusta tuntuu, että sinä yhä toivot hänen kuin ihmeen kautta muuttuvan ihmiseksi, jollainen hän ei ole koskaan ollut. Siksi hän tuottaa sinulle jatkuvia pettymyksiä - kipua ja hylätyksi tulemisen tunnetta.
  Luulen, että olisit vähemmän haavoittuvainen, jos hyväksyisit sen tosiasian, ettei hän voi tai ei halua koskaan tarjota sinulle sitä rakkautta, myötätuntoa ja kiinnostusta, jota hänen pitäisi. Ei ole helppo eristää itseään sillä tavoin... mutta sattuu vähemmän olla odottamatta mitään kuin toivoa turhaan."


Ristin Voitto 1985
197 sivua
Alkuteos Irregular People (1982)
Suomentanut Tytti Träff
Päällys Osmo Omenamäki

perjantai 2. elokuuta 2019

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Viime aikoina olen hyppinyt kirjasta toiseen, enkä ole pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään. Niistä muista kirjoista useaa aion kyllä jatkaa edelleen, mutta tämän Punaisen morsiamen jätän suosiolla kesken. Kerron kuitenkin tästäkin jotain, jos vaikka joku muu kiinnostuisi ja haluaisi lukea.

Itsellenikin oli yllätys, etten innostunutkaan tästä kirjasta. Luettuani vähän aikaa sitten Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita ja ihastuttuani siihen sydämeni pohjasta minulla oli suuret odotukset myös Punaista morsianta kohtaan. Olin suorastaan varma, että pitäisin tästäkin. Kompastuin kuitenkin maagiseen realismiin. Ajan riekaleita ei nimittäin edustanut maagista realismia, joten en osannut odottaa, että tämä Ibrahimin esikoisromaani olisi sitä.

Minusta kyllä aina tuntuu, että minussa täytyy olla jotain vikaa, ja että olen varmaan joku äärettömän huumorintajuton tosikko, kun ikävystyn ja tylsistyn lähes aina yrittäessäni lukea maagista realismia. Mutta kai minä vain olen liiaksi (?) kiinni realismissa - eikä siksi toiseksi kai kukaan voi pitää kaikesta. Makunsa kullakin! Suotakoon minulle realismini :) Olen siis kyllä pitänytkin muutamasta maagisrealistisesta romaanista, joten en minä sitä genreä aivan sataprosenttisesti torju enkä hylkää.

Moni muu kuitenkin varmasti pitää maagisesta realismista, joten siksi vinkkaan tästäkin kirjasta. Lajityyppinsä kelpo edustajahan tämä on ehdottomasti! Heti tulivat mieleen monet latinalaisamerikkalaiset romaanit, joita olen joskus lukenut.

Nykyään Italiassa asuva Anilda Ibrahimi on alun perin kotoisin Albaniasta, ja sinne tämän romaanin tapahtumat sijoittuvat (kun taas Ajan riekaleita kertoi Kosovosta). Kirja on sukuromaani, ja sen ensimmäinen osa kertoo Sabasta, joka naitetaan jo 15-vuotiaana sisarvainajansa leskelle. Vaikka hänellä on aluksi kurjaa, hän pääsee iän myötä arvostettuun asemaan ja voi jopa nauttia elämästään.

Perhe elää pienessä Kaltran vuoristokylässä, ja Ibrahimi kuvailee tuon maaseutukylän arkea, perinteitä ja uskomuksia. Miehet hukuttavat surujaan rakin höyryihin kylän baarissa, ja verikosto on voimissaan. Sodan aikana seudulla liikkuvat niin italialaiset kuin saksalaisetkin sotilaat.

Sodan jälkeen kommunismi tuo sitten, yllättävää kyllä, vapautta maaseudun naisille. Tästä eteenpäin en lukenut, mutta kirjan toinen osa kertoo sitten Saban 1970-luvulla syntyneestä pojantyttärestä Dorasta. Kirjan kansilehdellä kerrotaan hänestä näin:

"Siinä missä kommunismi aikoinaan toi vapautta maaseudun naisille, alkaa Enver Hoxhan diktatuurin ote hiljalleen kuristaa kaupungissa, jossa Dora perheineen asuu. Dora kasvaa aikuiseksi ristiriitaisessa maassa, jonka poliittinen järjestelmä lopulta hajoaa. Hän muuttaa Italiaan ja alkaa etsiä juuriaan sieltä käsin."

Kirjailijan esittelyn yhteydessä kerrotaan lisäksi, että teos on osin omaelämäkerrallinen. Ilmeisesti Doran ja hänen vaiheissa on omat yhtäläisyytensä, koska molemmat muuttivat Italiaan, ja kirjailija on itsekin syntynyt 1970-luvulla, tarkemmin sanoen vuonna 1972.

Kaikki tämä Albaniaan liittyvä tässä kirjassa oli minusta mielenkiintoista, koska kyseinen maa on meille suomalaisille melko tuntematon. Kieltämättä on harmi, etten jaksanut lukea kirjaa loppuun, koska juuri tuo Doran elämä Hoxhan diktatuurin kuristuksessa olisi kiinnostanut minua erityisesti.

En kuitenkaan jaksanut yrittää väkisin, kun se maaginen realismi tuntui niin pakkopullalta, joten tulin lukeneeksi vain kolmasosan. Onhan nimittäin paljon sellaisiakin kirjoja, jotka kiinnostavat ja koukuttavat ihan oikeasti, joten miksi tuhlata kallista aikaansa johonkin, mistä ei jaksa innostua? Loppuelämä on kuitenkin liian lyhyt, eikä edes monta elämää riittäisi kaiken sen lukemiseen, mikä oikeasti kiinnostaa! Kirjat kun eivät ihan heti lopu kesken maailmasta, eikä edes omasta kirjahyllystäni.

Kiinnostava kirja joka tapauksessa, joten toivottavasti joku muu saa tästä hyvän vinkin! Suosittelen kyllä, ellette ole niin ylirealistisia tylsimyksiä kuin minä!

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2010
Alkuteos Rosso come una sposa (2008)
Suomentanut Helinä Kangas
Päällys Emmi Kyytsönen