torstai 30. heinäkuuta 2020

Janette Oke: Love Comes Softly

Voitin tämän kristillisen romaanin pari viikkoa sitten Sheferijm-blogin kirja-arvonnasta. Viime aikoina en ole jaksanut enkä edes ehtinyt paljon lukea, mutta tällaiset ohuet kirjat saattavat välillä innostaa. Kirjastossa ja kirpputoreilla olen monesti nähnyt Janette Oken suomennettuja romaaneja, mutta en ole tullut koskaan lukeneeksi niitä. Nyt olikin kiinnostavaa vihdoin tutustua Okeen, ja englanniksi lukeminen oli myös piristävää vaihtelua.

Love Comes Softly sijoittuu Pieni talo preerialla -aikaan ja kertoo uudisraivaajien elämästä Lännessä. 19-vuotias Marty on onnellisesti naimisissa rakastamansa Clemin kanssa, ja he ovat juuri saapuneet Länteen. He eivät kuitenkaan ehdi edes aloittaa elämäänsä siellä, kun Clem kuolee äkillisesti onnettomuudessa. Lasta odottava Marty jää yksin ja on surun murtama.

Hänen ei kuitenkaan anneta edes surra rauhassa. Heti kun paikalliset, Martylle vielä tuntemattomat ihmiset ovat saaneet Clemin haudattua, Clark-niminen mies lähestyy Martya ehdotuksen kanssa. Koska Martylla ei ole kotia eikä mitään keinoa selviytyä yksin, suostuisiko hän avioitumaan nyt heti Clarkin kanssa? Clark ei odottaisi häneltä muuta kuin että hän tulisi äidiksi Clarkin orvoksi jääneelle pienelle Missie-tyttärelle. Missie on vielä vähän alle kaksivuotias. Mitään aviollisia velvollisuuksia Martylla ei olisi, mutta olosuhteiden pakosta avioituminen olisi heille ainoa mahdollisuus.

Niin Marty joutuu heti hautajaispäivänä, kun pappikin on vielä sopivasti paikalla, avioitumaan vasten tahtoaan miehen kanssa, jota hän voi vain vihata, koska tämä ei ole Clem eikä anna hänen surra rauhassa.

Kirja kertoo sitten heidän arjestaan Clarkin uudistilalla. Marty joutuu opettelemaan monet kotityöt, kuten ruuanlaiton, aivan alusta asti, ja mokaileekin aluksi ihan urakalla, mitä ikinä hän päätyykin yrittämään. Mutta vähitellen hänen emännäntaitonsa kehittyvät. Hän suorastaan pakenee työntekoon unohtaakseen surunsa.

Marty huomaa myös yllätyksekseen, että Clark on uskovainen mies, joka aloittaa päivänsä lukemalla itselleen ja Martylle Raamattua sekä rukoilemalla.

Missien kanssa Martylla alkaa vähitellen synkata, mutta mitä tulee Clarkiin, hän on vain helpottunut, kun mies tekee paljon töitä ulkona tai käy asioilla kauempana, eikä Martyn tarvitse olla päivisin hänen kanssaan. Marty kuitenkin pelkää, koska talvi lähestyy, ja silloin Clark olisi enemmän kotona. Miten hän selviäisi pitkistä päivistä miehen seurassa silloin?

Kaiken arkisen työnteon lomassa Oke kuvaa taitavasti sitä, miten Martyn tunteet muuttuvat ajan mittaan hyvin vähitellen, niin ettei hän itsekään kunnolla huomaa sitä. Jossain vaiheessa hän tajuaa, ettei hän ole ainoa sureva, vaan että myös Clark on leski johon sattuu aivan yhtä syvästi, ja näin ollen he molemmat ovat aivan yhtä paljon olosuhteiden uhreja. Ajan kanssa Marty alkaa myös huomata Clarkissa yllättävän myönteisiä ominaisuuksia. Myös uskonasiat alkavat vähitellen kiinnostaa Martya.

"It's a mean world", she thought as she turned her face upward. "It's mean an' wicked an' cruel", she stormed. 
  The stars blinked down at her from a clear sky. 
  "It's mean", she whispered, "but it's beautiful. What was it that Ma had said? 'Time', she'd said, 'it is time that is the healer - time an' God.'" Marty supposed that she meant Clark's God. 
  "Iffen we can carry on one day at a time, the day will come when it gets easier an' easier, an' one day we surprise ourselves by even bein' able to laugh an' love agin." That's what Ma had said. 
  It seemed so far away to Marty, but somehow she had the firm belief that Ma Graham should know.

Lopulta käy niin kuin jo kirjan nimi kertoo. Aivan hiljaa ja huomaamatta rakkaus syttyy Martyn ja Clarkin välille.

Kaunis ja herkkä tarina. Todellinen vanhan ajan kristillinen romaani. Arjen kuvaus oli kiinnostavaa, vaikka se kyllä väsyttikin välillä, mutta jokaisessa luvussa sen arkisen elämän keskellä Oke kuvaa myös Martyn ja joskus Clarkinkin tunteita ja niiden hiljaista muutosta. Sitä miten toivo ja rakkaus syttyvät vähitellen kahden surevan ihmisen särkyneeseen sydämeen.

Sopivasti kun sain tämän kirjan eilen illalla luettua, törmäsin tänään kirpputorilla Janette Oken romaaniin Kerran kesällä, joten ostin sen pois kuljeksimasta. Englanninkielisiä romaaneja Okella näyttää olevan pitkä lista, mutta ilmeisesti vain muutamia on suomennettu.

Kirjan henkilöiden repliikit olivat muuten ehkä jotain vanhaa englantia (?), ja kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä mikäkin sana tarkoitti. Iffen = if, yer = your, sech = such, agin = again, ja niin edelleen. Marty käyttää myös toistuvasti hassun tuntuisia voimasanoja dad-burn ja dad-blame, joita en ollut koskaan kuullutkaan.

Kirjailija on kanadalainen, mutta on pastorimiehensä kanssa työskennellyt Kanadan ohella myös Indianassa, ja USA:ssa tämä kirjakin on julkaistu. En tiedä kummassa maassa kirjassa kuvattu Länsi sijaitsee, mutta Pohjois-Amerikassa joka tapauksessa.

Bethany House Publishers 1979 
188 sivua 

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Leena Sihombing: Kämmenenleveys Indonesiassa

Hammaslääkäri Leena Kesäläinen lähti lähetystyöhön Indonesiaan heinäkuussa 1972. Ensimmäisen työkauden jälkeen hänestä tuli Leena Sihombing, kun hän avioitui indonesialaisen Barus Sihombingin kanssa. Heille syntyi kaksi tytärtä, jotka saivat aasialaisen kasvatuksen, mutta oppivat myös arvostamaan äitinsä suomalaisia juuria.

Jo aikaisemmin Leena Sihombingilta oli ilmestynyt kirja Minun Indonesiani (jota en ole lukenut). Tämän toisen kirjansa hän kirjoitti asuttuaan maassa 25 vuotta. Kämmenenleveys Indonesiassa ei esipuheen mukaan pyri olemaan elämäkerta, mutta on siinä myös elämäkerrallista ainesta. Kirja "on vain kertomus indonesialaisesta arjestani yli kahden vuosikymmenen ajalta", kirjoittaja toteaa.

Sihombing kertoo omasta elämästään ja hammaslääkärin työstään, mutta valottaa myös indonesialaista yhteiskuntaa monesta eri näkökulmasta. Kirja kertoo avioliitosta, naisen asemasta, sukulaisuussuhteista, islamin uskosta, taikauskosta, noituudesta, indonesialaisesta kristillisyydestä, suomalaisen ja indonesialaisen kulttuurin eroista sekä hiukan maan historiastakin. Ja siitä ihan tavallisesta arjesta.

Hammaslääkäreille ja -hoitajille Sihombingin kirja on varmasti erityisen kiinnostavaa luettavaa, erityisesti ne luvut, joissa kuvataan alan työtä Indonesiassa. Tässä esimerkki:

Monen nelivuotiaan hammastarkastus kävi nopeasti, kun laskin neljä ehyttä etuhammasta ja korttiin merkittiin kuusitoista reikää. Äidit tulivat näyttämään lastensa suista tummanruskeita juurentynkiä ja kysyivät: 
  - Mitä vitamiineja vielä pitäisi antaa? 
  - Lapsi taitaa saada liian paljon karkkeja, epäilin minä. 
  - Ai, onko niistä haittaa? 
  Nämä naiset eivät olleet lukutaidottomia kyläläisiä. He toivat lapsiaan kouluun hiukset kauniisti kammattuina, kalliissa vaatteissa, kultaketju jumppasalilla kapeaksi trimmatussa nilkassaan, autonkuljettaja odotti portilla. Tässä maassa ei ilmeisesti annettu minkäänlaista valistusta hampaiden hoidosta. 

Leena Sihombing pohtii myös sitä, millä tavalla myös hammaslääkärin työ voi olla lähetystyötä. Toisaalta hän kertoo myös puheiden pitämisestä ja muusta seurakuntaelämästä. Ja miettii sitä, miksi maahan, jossa on jo monia uskontoja, pitää mennä tekemään lähetystyötä. Hän kirjoittaa, että esimerkiksi islamissa ihminen joutuu koko elämänsä ajan suorittamaan, eikä voi siltikään olla varma siitä, millä tuulella Allah lopulta on, pelastaako hän vai ei. Kristinuskossa pelastus tarjotaan valmiina, armosta; tikapuita alhaalta ylös ei tarvitse itse rakentaa eikä kiivetä.

Kirja kertoo myös joidenkin entisten muslimien kokemuksia.

Eräs kristityksi kääntynyt entinen muslimi kertoi: 
  - Kaksikymmentä vuotta rukoilin viisi kertaa päivässä, mutta milloinkaan siellä ei ollut ketään vastassa. 
  Kun hän sitten kristityn tytön pyynnöstä, tätä kosittuaan, meni ensimmäistä kertaa elämässään kirkkoon, sen täytti hänen sydämeensä asti ulottuva Jumalan läsnäolo. 

Kämmenenleveys Indonesiassa pitää sisällään niin paljon ja monenlaista, ettei sitä kaikkea pysty tässä avaamaan, mutta jos Indonesiasta kertova kristillinen kirja kiinnostaa, kannattaa tutustua tähän kirjaa ihan itse. Kuten muihinkin Leena Sihombingin kirjoihin. Hän kuvaa teoksessaan indonesialaista elämänmenoa kiinnostavasti, elävästi ja värikkäästi.

Päivä Oy 1998 
229 sivua 
Kansi: AD Studio Oy 
Kannen kuvat: Olli Hiidensalo 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Jukka Sariola: Hän vahvistaa minun askeleeni

Jukka Sariolan Hän vahvistaa minun askeleeni on hyvin rohkaiseva kristillinen kirja. Siinä pyörätuolia ja hengityskonetta jatkuvasti tarvitseva Sariola avaa omia kipeitä tuntojaan erilaisissa vaikeissa elämäntilanteissa, niin vammaisuuteen liittyvissä kuin monissa muissakin. Toisaalta hän myös jakaa Jumalalta noissa tilanteissa saamaansa rohkaisua, ja hänellä onkin paljon annettavaa niin vammaisille kuin kenelle tahansa lukijalle.

En tiedä voiko tätä kirjaa laittaa minkään alaotsikon alle, mutta se on ehkä omaelämäkerrallisen teoksen ja hartauskirjan yhdistelmä. Omasta elämästään Sariola on toki kirjoittanut ihan erillisen kirjan, jonka nimi on Hyväosainen (Uusi Tie 2002).

Hän vahvistaa minun askeleeni pohtii muun muassa heikkoutta, kärsimystä, miksi-kysymyksiä, ristin kantamista, aarretta saviastioissa, Jeesusta maailman valona, lasten kaltaiseksi tulemista, rukousta, Jeesuksen viinipuuvertausta sekä lähetyskäskyn toteuttamista.

Kirjan valokuvista useimmat on ottanut Afganistanissa työskennellyt Seija Järvenpää, jonka lähettisihteerinä Sariola toimi. Kuvat ovat siis Afganistanista, ja lähetystyö onkin lähellä Jukka Sariolan sydäntä. Hän on saanut löytää oman paikkansa lähetystyössä, koska vaikka me kaikki emme eri syistä pääse kentälle, myös lähettäjiä tarvitaan, eikä työtä edes voisi tehdä ilman taloudellista ja esirukoustukea. On ihanaa, että jokaisella voi olla oma tärkeä paikkansa ja tehtävänsä Jeesuksen lähetyskäskyn toteuttamisessa.

Itseäni tässä kirjassa puhuttelee monikin asia, mutta erityisesti ajatukset heikkouteen ja tarvitsevuuteen suostumisesta sekä Jumalan voimasta, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Yksi koskettavimmista luvuista on Harkittu valinta, jossa Sariola kertoo aika ajoin kyselevänsä, miksi hän on vaikeavammainen ja niin riippuvainen hengityskoneesta sekä toisten avusta. Hän lainaa psalmia 139, jossa kerrotaan, että Jumala näki meidät jo idullamme ja että kaikki meidän päivämme olivat luodut jo ennen syntymäämme. Sitten hän kirjoittaa:

Voiko olla totta! Psalmin sanat tuovat elämäni vaiheet aivan uuteen valoon. Mikään ei ole ollut sattumaa. Syntymäni vammaisena on ollut Jumalan suunnitelma. Jumala on tiennyt kaikki päiväni jo etukäteen ja tietää tulevatkin päivät. Mitään ei tapahdu hänelle yllätyksenä. 
  Kun tarvitsee toisten apua, tuntee itsensä helposti vialliseksi. En ole yhtä arvokas kuin toiset, jotka tulevat toimeen enemmän omillaan. Kun tutkiskelen tätä Psalmia, tuollaiset ajatukset on pakko heittää pois. Minä en ole Jumalan virhe. Minä olen hänen harkittu valintansa. Kun Jumala on tietoisesti halunnut minut luoda tällaiseksi, miten voisin olla jotenkin vähemmän arvokas? 

Sariola on muille rohkaisuna myös siinä, että vammaisenakin voi rajoitteistaan huolimatta elää täysipainoista elämää. Kirjan kansilehdellä hänestä kerrotaan:

Jukka Sariola ei ole jäänyt suremaan sitä mitä ei voi tehdä, vaan tekee täysillä sitä mikä on mahdollista: kirjoittaa kirjoja, suunnittelee ATK-ohjelmia, antaa panoksensa seurakunnan hallintoon, lähetystyöhön ja vammaisjärjestöille. Nykyisin hän toimii Hengityslaitepotilaat ry:n puheenjohtajana ja matkustaa luennoimassa ympäri Suomea. Hänellä on myös sähköpyörätuolisalibandyn Suomen mestaruus. 

Nämä tiedot vuodelta 2005. Jo tämä Sariolan esittely on valtava rohkaisu meille itse kullekin, että vaikka meillä olisi rajoitteitakin, niin varmasti on myös jotain, mihin pystymme. Helposti kiinnitämme huomiomme siihen, mitä meiltä puuttuu. Myös tästä Sariola kirjoittaa ja toteaa psalmin 23 sanoin: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 

Kuten sanottu, tämä on todella rohkaiseva kirja. Nimensä mukaisesti se rohkaisee uskomaan siihen, että Jumala vahvistaa meidän askeleemme. Suosittelen lämpimästi! Olen lukenut joskus myös sen Hyväosaisen, ja nyt tekisi mieli lukea sekin uudestaan. Reilu viikko sitten bloggasin Jukka Sariolan kirjasta Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan.

Uusi Tie 2005 
78 sivua 
Valokuvat: Seija Järvenpää
Käsikirjoituksen avustaja: Terhi Kankaanpää
Kannen maalaus: Ilkka Sariola 
Kannen suunnittelu: Mari Viljanmaa 

Kirjasta muualla:

AniLon Lukupäiväkirja

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä on julkaistu aikaisemmin nimellä Naivistin kuolema (WSOY 2008). Se aloittaa Three Pines -nimisestä kanadalaisesta pikkukylästä kertovan dekkarisarjan, jossa rikoksia tutkii komisario Armand Gamache työtovereineen.

Kiitospäivän vietosta en tiedä paljoakaan, mutta heti kirjan alussa käy ilmi, että murha tapahtuu kiitospäivää edeltävänä sunnuntaina, jolloin se ei kai olisi kiitospäivä (?). Mutta ehkä en vain ymmärrä vivahteita. Toiseksi takakannessa puhutaan Quebecin kaupungista, kirjan tekstissä kaupunki on Montreal.

Joka tapauksessa henkensä menettää kyläläisten rakastama eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal, jolle kenenkään ei luulisi haluavan pahaa.

Janeen liittyy kaksi arvoitusta. Hän on aina maalannut, mutta ei ole koskaan näyttänyt töitään kenellekään. Nyt hän kuitenkin ensimmäisen kerran tarjoaa tauluaan paikalliseen taidenäyttelyyn, ja se hyväksytäänkin sinne. Toiseksi hän ei ole koskaan päästänyt ketään olohuoneeseensa, ei edes lähintä ystäväänsä Claraa. Nyt hän yllättäen lupaa kutsua kyläläiset juuri sinne. Ja juuri tässä vaiheessa, ennen taidenäyttelyn avajaisia ja Janen kutsuja, joku tappaa hänet.

Hänen naapurinsa eivät olleet kuulleet eivätkä nähneet sunnuntaiaamuna mitään. 
  Länsirintamalta ei mitään uutta, tuumasi Gamache kuunnellessaan kuvausta tästä rauhallisesta elämästä. Hänen maaginen ajatustoimintansa salli hänen hämmästellä sitä, että kun niin hyvä ihminen kuolee, se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa. Kirkonkellot eivät alkaneet itsestään raikua. Hiiret ja peurat eivät parkuneet ääneen. Maa ei vavahdellut. Sen olisi pitänyt. Jos Gamache olisi ollut Jumala, maa olisi vavahdellut. Sen sijasta virallisessa raportissa luki: "Vainajan naapurit eivät huomanneet mitään." 

Kirjassa eletään vaahteranlehtien koristamaa syksyä, vietetään kiitospäivää ja syödään hyvin. Samalla tavataan mitä erikoisimpia kyläläisiä. Lopulta monikin vaikuttaa epäilyttävältä, kuten asiaan kuuluu. Tarina ei polje paikallaan, vaan etenee mukaansatempaavasti.

Kuitenkaan kokonaisuutena tämä ei ollut minun kirjani. Luultavasti kaikki muut ovat ylistäneet Pennyn dekkarit maasta taivaaseen, joten ei haitanne, jos yksi vastarannankiiski ei jaksa innostua. Aluksi teos vaikutti kyllä lupaavalta, mutta jotenkin kompastuin aivan liian moniin yksityiskohtiin, kuten siihen, että poliisi toistuvasti paljastaa koko kylälle tutkinnan kaikki yksityiskohdat. Heti alkuvaiheessa kaikki kansa kootaan kirkkoon, jotta heille voitaisiin paljastaa kaikki se, mistä poliisi yleensä vaikenee tutkinnallisista syistä.

Luin Agatha Christietä 30 vuotta sitten, joten en muista hänen kirjoistaan enää mitään, mutta luulen, että hänellä saattoi olla tuollaisia kokoontumisia, joihin kaikki epäillyt kutsuttiin tapauksen julkista puimista varten. Ehkä tämä on jotain sellaista perinteistä vanhan ajan dekkarimeininkiä.

Muutenkaan Kuolema kiitospäivänä ei nyt vain kolahtanut. Juonessa oli vähän väliä jotain, mikä tökki ja ontui. Mutta tämä voi hyvinkin olla vain minun henkilökohtainen mielipiteeni.

Koska kaikki muut ovat olleet aivan hurmiossa näistä Pennyn dekkareista, lue ihmeessä, jos cozy crime -tyyppiset dekkarit kiinnostavat.

Bazar Kustannus Oy 2019 
367 sivua 
Alkuteos: Still Life 2005 
Suomentanut Raimo Salminen 
Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä 

Kirjasta on olemassa paljon muitakin bloggauksia, mutta tämä bloggaaja nukahtaa pystyyn juuri nyt, joten en linkitä mitään ainakaan tässä vaiheessa...

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Lars Pettersson: Verijäljet lumessa

Reilu vuosi sitten luin ruotsalaisen Lars Petterssonin esikoisdekkarin Koutokeino, kylmä kosto. Verijäljet lumessa on sarjan toinen osa. Pettersson viettää talvet Pohjois-Norjan Koutokeinossa, ja sinne sijoittuvat myös hänen dekkarinsa, joissa on luonnollisesti myös aina talvi ainakin näiden kahden osan perusteella. Tässä sarjan toisessa osassa ollaan loppusyksyn ja alkutalven tunnelmissa.

Minusta on kiva lukea sekä Lapista että talvesta, joten niiden yhdistelmä sopii tietysti myös mainiosti.

Puoliksi saamelainen, Ruotsissa kasvanut apulaissyyttäjä Anna Magnusson on edellisen osan jälkeen kotiutunut äitinsä kotiseudulle Koutokeinoon sen verran, että hän on aina viikon töissä Ruotsissa ja sitten viikon porotilallisena Koutokeinossa.

Nyt paikkakunnalla kuohuu, koska ruotsalainen Polar Gold haluaa käynnistää kaivostoiminnan Koutokeinossa. Tätä paikalliset tietysti vastustavat jyrkästi, mutta joidenkin mielestä kaivoksesta voisi olla hyötyäkin. Kiista käy kuumana: voiko saamelaisten maille noin vain tulla harjoittamaan kaivostoimintaa?

Ruotsin elinkeinoministeriön valtiosihteerikin omistaa kaivoksen osakkeita ja tulee tutustumaan tilanteeseen. Pian hänet kuitenkin löydetään ammuttuna autostaan. Kun tilanne alkaa kärjistyä, vielä toinenkin henkilö ehtii kuolla ennen kuin kaikki on ohi.

Dekkarina tämä ei ollut parhaasta päästä. Ainakin minä odotan dekkarilta vauhtia ja jännitystä, mikä ei toteudu, jos ensimmäisen murhan uhri löydetään vasta sivulla 160. Siitä eteenpäin alkaa toki olla hiukan jännitystäkin, mutta melko maltillisesti.

Hän ryömi polvillaan pois tuulensuojasta ja otti kourallisen lunta suuhunsa. Hieroi kasvojaan pistelevällä lumella ja tunsi sen polttelevan ihoaan. Hän käveli pari askelta pimeydessä ja seisoi Euroopan autioimmassa erämaassa vailla hajuakaan, kuinka pääsisi takaisin asutuille seuduille. 

Teoksessa on kyllä hyvää saamelaisten aseman, kulttuurin ja arjen kuvausta, mikä on selvästi Petterssonin sydäntä lähellä. Minuakin aihe kiinnostaa, mutta kun kirja kerran yrittää olla samalla dekkari, hitaan pohdiskelun olisi voinut säästää johonkin toiseen romaaniin. Pettersson kuvailee kaikkea mahdollista hyvin perusteellisesti. No, Lapissahan elämä on hidasta, menköön tämä sen piikkiin.

Aiheesta johtuen teoksessa on myös paljon poliittista vääntöä, mikä vaikutti omalta osaltaan lukuelämyksen puuduttavuuteen.

Ei tämä silti mikään tylsä kirja ollut. Koska Lappi ja saamelaisten elämä kiinnostaa minua, luin kirjan loppuun. Jos näin hidas dekkari olisi sijoittunut johonkin muuhun ympäristöön, motivaationi ei olisi riittänyt.

Jos et kaipaa nopeita käänteitä ja henkeäsalpaavaa jännitystä ja jos Lapin olot kiinnostavat, silloin kannattaa lukea tämäkin kirja. Sarjan ensimmäiseen osaan minäkin kerron blogissa ihastuneeni. En enää yhtään muista, oliko siinä sitten enemmän jännitystä vai johtuiko ihastuminen uutuudenviehätyksestä.

Aion lukea jossain vaiheessa myös sarjan kolmannen osan Kaamosmurhat ja elän toivossa, että se etenee sujuvammin.

Edelleen jäin miettimään samaa kuin jo ensimmäisen kirjan kohdalla, eli lieneekö Petterssonilla itsellään saamelaisia juuria vai kirjoittaako hän saamelaisista täysin ulkopuolisin silmin.

Minerva Kustannus Oy 2015 
377 sivua 
Alkuteos: Slaktmånad 2014 
Suomentanut Salla Korpela 
Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kirjasta on blogannut myös Kaksi sivullista.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Jukka Sariola: Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan

Seija Järvenpää oli toinen niistä kahdesta suomalaisesta avustustyöntekijästä, jotka ammuttiin Afganistanin Heratissa heinäkuussa 2014. Hänen läheinen ystävänsä Jukka Sariola kirjoitti tämän elämäkerran, joka ilmestyi heti seuraavana vuonna.

Minähän lupasin viimeksi keventää lukemisiani. No, tämä kirjahan on rankka vasta siellä lopussa, joten oli tämä nyt jo askel keventämisen suuntaan... Toisin kuin viimeksi lukemani kirja, Seija Järvenpään elämäntarina ei ole ahdistava, vaan sen sijaan hyvin koskettava ja innostava. Mutta en tiedä mitä osaan tästä kirjasta kertoa. Joskus lukuelämys on niin syvästi koskettava, että sanat loppuvat.

Joka tapauksessa kirja kertoo sekä Seijan elämästä että myös hänen ystävyydestään kirjan kirjoittaneen Jukka Sariolan kanssa. Myös tuo ystävyyden kuvaus on hyvin koskettava. Olisipa jokaisella vähintään yksi näin syvä ja läheinen ystävyyssuhde. Surullista tässä tapauksessa on tietysti, että ystävyys loppui näin äkkiä ja traagisesti.

Seija toimi Suomessa ollessaan muun muassa Jukka Sariolan henkilökohtaisena avustajana. Sitten hän lähti lähetystyöhön ensin Viroon. Myöhemmin Seijalle ehdotettiin yllättäen, että hän lähtisikin avustustyöntekijäksi Afganistaniin. Vaikka muutos oli raju, Seija kirjoitti lähettäjilleen olevansa hyvin innostunut ja kokevansa asiasta suurta Jumalan rauhaa.

Hän ja Kaija Martin lähtivät Afganistaniin vuonna 1998. Perillä he työskentelivät eri alueilla, mutta tuolloin loppuvaiheessa he olivat molemmat Heratissa, ja heidän osakseen tuli lähteä yhdessä täältä ajasta ikuisuuteen. Yhdessä he siis saapuivat Afganistaniin ja yhdessä myös viimeisen kerran lähtivät.

Afganistanissahan ei saa julistaa kristinuskoa, joten työ siellä oli todellakin pelkkää avustustyötä. Seija oli mukana kylien kehittämiseen ja mielenterveyteen liittyvissä projekteissa.

Kirja kertoo työn iloista ja suruista, kulttuurien erilaisuudesta ja esimerkiksi vaikeudesta elää kolmen kulttuurin kansalaisena, kun toiset ulkomaalaiset työtoverit olivat jostain kolmannesta maasta. Kieli aiheutti omat ongelmansa, eikä kotonakaan saanut välttämättä rentoutua, kun asui työtoverien kanssa.

Toisaalta karuista oloista huolimatta afganistanilaiset olivat iloisia ja ystävällisiä, minkä takia Seijan olikin vaikea ymmärtää suomalaista valituskulttuuria. Onhan heillä siellä sitten myös omia tapojaan, kuten kohtelias valehteleminen.

Kirjan loppua ei voi lukea itkemättä, niin järkyttävä ja surullinen se on. Kuitenkin on niin kuin sisäministeri Päivi Räsänen sanoi surmatyön uhrien vastaanottotilaisuudessa Helsinki-Vantaan lentokentällä:

Seijan ja Kaijan työllä oli tarkoitus. Rakkautta ja valoa tarvitaan juuri siellä, missä on pimeää. Tämä oli heidän kutsumuksensa. Heidän esikuvansa osoittaa, että kohdatessamme pahan meidän ei pidä lannistua, lamaantua, meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä vain valo voi voittaa pimeyden. 

Jukka Sariola kirjoittaa:

Seija oli Jumalan rakkauden ja armon hyvin syvältä koskettama ja halusi antaa oman osaamisensa Jumalan valtakunnan työhön. Siksi hän oli valmis lähtemään sinne minne hänet lähetettiin. Hänelle se merkitsi suostumista ulkoisesti turvattomaan ja alkeelliseen ympäristöön - ja lopulta tuhansia suomalaisia puhutelleeseen, väkivaltaiseen kuolemaan. 
  Seija tiedosti hyvin, että monet vaarat olisivat vaanineet häntä kotimaassakin. Olisiko Seijalla ollut DNA-tutkimusten parissa täyteläisempi elämä, joka olisi saattanut päättyä auton alle jäämiseen työpaikan läheisellä suojatiellä 54-vuotiaana? 

Seija Järvenpään tarina puhuttelee, ja niinpä tämä onkin kirja, joka kannattaa jokaisen itse lukea. Se valittiin ansaitusti vuoden 2015 kristilliseksi kirjaksi.

Kustannus Oy Uusi Tie 2015 
160 sivua + kuvaliite 
Kannen ulkoasu: Lari Kemiläinen, Ideavuo Oy 
Kannen valokuvat: Philippe Gueissaz 
Takakannen maalaus: Ilkka Sariola 

Kirjasta muualla:

Sheferijm - Ajatuksia kirjoista
Pappilan elämää
Simeon ja Hanna

torstai 9. heinäkuuta 2020

Mohammed Dib: Sisäpiha

Mohammed Dibin Sisäpiha kuuluu Algerian kirjallisuuden klassikoihin. Se aloittaa trilogian, josta on suomennettu myös toinen osa Vuoret odottavat. Kolmatta osaa ei ainakaan minun tietääkseni ole suomennettu.

Luin kirjan kyllä suomeksi, mutta sen kansi ei herättänyt minussa minkäänlaista kuvausinspiraatiota. Vanhoissa kirjoissa on usein joko värittömiä tai muulla tavoin ankeita kansikuvia. Kun sitten etsin netistä kansikuvaa, huomasin, että alkukielisissä painoksissa on hienoja kansia, joten voilà, tässäpä yksi sellainen bloggaustani kaunistamaan!

Sisäpiha on ilmestynyt ranskaksi vuonna 1952, ja se kertoo vuodesta 1939. Samalla kun toinen maailmansota tekee tuloaan, luoteisalgerialaisessa Tlemcenin kaupungissa ihmiset elävät omaa karua arkeaan. Ranska hallitsee maata ja eurooppalaiset riistävät algerialaisia minkä ehtivät. Varsinkin isossa Dar-Sbitarin vuokratalossa asuu juuri sellaisia ihmisiä, jotka ovat kaikkein kovimmassa taloudellisessa ahdingossa. Tuon talon elämästä Dibin kirja kertoo.

Päähenkilö on kymmenvuotias Omar, jolla on myös kaksi sisarta. Heidän äitinsä Aini on jäänyt leskeksi ja joutuu vasten tahtoaan huolehtimaan myös isoäidistä. Aini on katkeroitunut ja vihainen nainen. Hyvin nopeasti käy ilmi, että yksi kirjan pääteemoista on nälkä. Ainilla ja hänen perheelläänkin on jatkuva nälkä.

Omar painoi leukansa polviin. Ruumis sykkyrällä hän varastoi lämpöä jäseniinsä. Pakaroita särki kuluneella lammasnahkan riekaleella istuessa. Lopulta hän omaa itseään syleillen vaipui horrokseen mielessä vihlova ajatus, ettei ollut mitään syömistä. Jäljellä oli vain tädin tuomia vanhoja leivänkannikoita. Aamupäivä laahautui eteenpäin harmaana minuutti toisensa jälkeen. 

Aini tekee kyllä töitä aamusta iltaan; hän ompelee tossuja espanjalaiselle työnantajalle. Mutta kaikki raataminen on yhtä tyhjän kanssa, koska espanjalainen maksaa niin huonosti, ettei palkalla saa edes syödä mahaansa täyteen. Aini on lapsia ja isoäitiä kohtaan järkyttävän vihamielinen ja julma; kerran hän esimerkiksi heittää Omaria kohti veitsen, joka osuu pojan jalkaan. Eikä se äitiä liikuta. Omar vetää veitsen pois jalastaan ja häipyy.

Ainin kovuudesta lukeminen on rankkaa, mutta varmasti jatkuva nälkä ja turha raataminen puoli-ilmaiseksi on uuvuttanut, katkeroittanut ja tehnyt epätoivoiseksi.

Sen heidän ison vuokratalonsa sisäpihassa on sitten pihan täydeltä uteliaita ja pahansisuisia naisia. Aina ollaan valmiina joko juoruilemaan tai riitelemään.

Miehet ovat kirjassa melko näkymättömiä, mutta siellä täällä tulee kyllä esiin, että osa miehistä puolestaan rohkenee kapinoida Ranskan hallintoa vastaan, ja se jos mikä on vaarallista. Siinä voi äkkiä joutua pidätetyksi. Omarin opettajakin toimii kerran kapinallisesti, kun rohkenee oppitunnilla puhua arabiaa ja sanoa, ettei ole totta, että Ranska on teidän isänmaanne. Tuota hänen tietysti kuuluisi opettaa suurena totuutena.

Kirja on rankkaa luettavaa: se on täynnä nälkää, kurjuutta ja ryysyjä sekä tietenkin kurjuudessa elävien ihmisten negatiivisia tunteita. Mutta sellaisena se kyllä kuvaa henkilöidensä tilannetta hyvin todentuntuisesti ja pakottaa lukijan miettimään, että näin ei saa olla. Ei saa olla niin, että jotkut näkevät nälkää sillä aikaa, kun toiset elävät yltäkylläisyydessä.

Yhä vähemmän tanakasti seisoivat lapset jaloillaan. Yhä syvemmälle painuivat ihmisten kasvot, valahtivat yhä harmaammiksi. Alati laajentuneet mustuaiset paloivat kuumeisina. Mutta mikä merkillistä, silti kaupungilla käveli Omaria vastaan hymyileviä olentoja. Hyvinvoipia ja ravittuja. Hilpeitä keskellä ympäröivää hätää ja surkeutta. 

Näin Sisäpiha onnistui ainakin minun kohdallani hyvin tarkoituksessaan, joka lienee ravistella lukijaansa näkemään maailman epäoikeudenmukaisuus. Tässä tapauksessa tietysti erityisesti siirtomaavallan alla eläneessä Algeriassa koettuna. Jospa me, jotka saamme joka päivä syödä mahamme niin täyteen kuin haluamme, jaksaisimme muistaa niitä, joilla on nälkä ja joilla ei ole edes elämän perusasioita nautittavinaan. Ja tehdä jotain asioille.

Viimeisessä luvussa ollaan syksyssä 1939, ja toinen maailmansota alkaa. Mohammed Dib keskittyy kuitenkin alusta loppuun asti kuvaamaan pienen ihmisen arkea ja selviytymistaistelua. Kirjan kansilehdellä todetaankin, että vaikka Dibin kirjat kuvaavat valmistautumista Algerian itsenäisyystaisteluun, ne eivät ole sotaromaaneja. Sota on jossain ulkopuolella; "ihmiset vain elävät omaa yksilöllistä arkeaan suurten mullistavien tapahtumien saartamina."

En ehkä olisi jaksanut lukea Sisäpihaa loppuun asti, ellei Algeria kiinnostaisi minua ja ellei kirja olisi ollut melko ohut. Nälän ja kurjuuden ohella minua järkytti erityisesti Omarin hirviömäinen äiti, vaikka pakko oli yrittää ymmärtää myös häntä sietämättömien olosuhteiden uhrina. Hän ei vain jaksanut.

Kyllä tämä oli joka tapauksessa kiinnostava, pysäyttävä ja herättelevä teos. Aion lukea jossain vaiheessa myös trilogian toisen osan, joka odottaa hyllyssäni. Siinä on taas hiukan erilainen aihe; se kuvaa maattoman talonpoikaisväestön ja pienviljelijöiden asemaa, jälleen Omarin silmin nähtynä.

Gummerus 1978 
173 sivua 
Alkuteos: La grande maison 1952
Suomentanut Natalia Baschmakoff 
Suomennoksen kansi: Matti Louhi 


Kirjan takakannen tekstin voi lukea Kirjasammon sivulta klikkaamalla tästä.

P. S. Mohammed Dib oli syntynyt keskiluokkaiseen perheeseen Tlemcenissä 21.7.1920. Hän täyttäisi siis pian sata vuotta. Tätä en tiennyt, kun aloin lukea Sisäpihaa, joten tästä tuli taas yksi tällainen satavuotispostaus ihan sattumalta (keväällä kävi samoin erään elämäkerran kanssa).

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Idé Oumarou: Lähikuva

Niger on maa, josta en ole tiennyt mitään, paitsi että se sijaitsee Afrikassa. Nyt aukkoa sivistyksessäni on hiukan paikattu, sillä pari päivää sitten törmäsin kirpputorilla tähän nigeriläiseen romaaniin. Ostamassani kirjassa ei ollut edes kansipapereita, enkä yleensä kiinnostu sellaisista kirjoista, mutta nyt kirjailijan nimi herätti uteliaisuuteni. Huomasin, että Lähikuva vaikutti kiinnostavalta romaanilta, joten ostin ja luin sen heti. Sen puuttuvan kansikuvan otin tähän postaukseen netistä.

Netistä sain myös hyvää taustatietoa Nigeristä. Se sijaitsee Algerian eteläpuolella ja Nigerian pohjoispuolella. Koska suuri osa maasta on Saharan autiomaata ja Sahelia, väestö keskittyy maan eteläosaan. Maata vaivaavat pahat kuivuuskaudet. Kun se itsenäistyi Ranskasta vuonna 1960, siellä oli sen jälkeen pitkään yksipuoluejärjestelmä.

Kuivuus ja yksipuoluejärjestelmä ovatkin muutamia asioita, jotka tulevat ilmi myös tästä kirjasta, joka kuvaa hienosti paikallista arkea, ihan tavallisten nigeriläisten elämää. Tarina sijoittuu maan pääkaupunkiin, jonka nimi on Niamey. Kirja alkaa näin:

Niamey. Joulukuinen sunnuntai-iltapäivä. Aurinko hehkui punaisena, kunnes sukeltautui uupuneena taivaanrantaan. Kaukana tihenevä sumu laskeutui joelle sammuttaen sen hopeisena läikehtivän pinnan. Ilma oli kuiva. Tähän vuodenaikaan kuuma itätuuli oli imenyt veden kaikkialta. Ruoho oli kärventynyt keltaiseksi. Puut olivat riisuneet lehtensä hiekka-aavikolta puhaltavan kuuman henkäyksen uuvuttamina ja ikäänkuin toivoen, että se auttaisi niitä pysymään hengissä luomakuntaa jo kohta kaksi kuukautta ahdistelleen vitsauksen kourissa. 

Kirjan päähenkilö on Tahirou, joka työskentelee herra Guidiguirin autonkuljettajana. Palkka ei kuitenkaan tahdo riittää elämiseen, joten Tahirou kalastaa aina vapaa-aikanaan saadakseen perheelle ruokaa, ja hän joutuu pohtimaan muitakin keinoja rahaa saadakseen.

Tahirou on myös innokas ja pitkäaikainen puolueen jäsen, mutta välittääkö puolue lopulta jostain yksittäisestä jäsenestään, vaikka tämä olisi kuinka ahkerasti toiminut puolueen hyväksi?

Lähikuva kertoo tarkasti ja monipuolisesti Tahiroun arjesta. Se kuvaa häntä muun muassa kalastamassa, viettämässä islamilaisia rukoushetkiään, hoitamassa sairasta lastaan ja autonkuljettajan työssään. Myös nigeriläinen kulttuuri ja yhteiskunta pääsevät lähikuvaan. Ollaan virastoissa, juhlissa ja Niameyn kaoottisen liikenteen keskellä. Vastaan tulee esimerkiksi korruptiota, ja vaikka maa on itsenäistynyt ja valkoiset ajettu pois, heitä on kuitenkin jouduttu pyytämään takaisin, koska heidän apuaan tarvitaan.

Oumaroun ihmiskuvaus on paikoitellen humoristista, esimerkiksi kun hän kertoo sisäasiainministeriön vahvasti meikatuista konekirjoittajattarista, jotka haukottelevat toimettomina kirjoituskoneidensa takana ja juoruilevat joko puhelimessa tai keskenään. Tai kun hän kuvaa suuttunutta vaimoa tai oman napansa ympäri pyöriviä suunpieksäjiä.

Tahiroun kautta seurataan myös herra Guidiguirin elämää, kun tämä joutuu yllättäen pidätetyksi. Guidiguir haetaan keskellä yötä kotoaan, vaikka hän ei ole tiettävästi tehnyt mitään väärää. Onko kysymyksessä poliittinen pidätys? Guidiguirin vaimo ja Tahirou yrittävät ottaa asiasta selvää.

Nautin siitä, että Lähikuva tuo lähikuvaan niin paljon aivan tavallista arkea tuossa niin tuntemattomaksi jääneessä Afrikan maassa. Useinhan kolmannen maailman maista suomennetaan kirjoja, joissa on sotaa, väkivaltaa ja milloin mitäkin katastrofeja. Kertoohan Lähikuvakin myös epäkohdista, mutta se tosiaan vie meidät myös siihen aivan tavalliseen arkeen. Vaikka Guidiguir kyllä pidätetään, Tahirou itse on aivan tavallinen ihminen tavallisine toimeentulon huolineen. Eikä tämä kirja mässäile ahdistuksella.

Oumaroun ja suomentaja Tarja Djateun kieli on myös nautinnollista luettavaa. Lähikuva tarjoaa hienoa ihmiskuvausta sekä ympäristön ja yhteiskunnan kuvausta. Oli ilo päästä tutustumaan Nigeriin, joskin kirja on kirjoitettu jo 1970-luvulla, eli aivan uusi se ei ole, mutta todella kiinnostava ja antoisa lukuelämys kyllä. Jos Afrikka kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti tutustua Lähikuvaan!

Idé Oumarou oli nigeriläinen poliitikko, diplomaatti, toimittaja ja kirjailija. Kirjan kannessa kerrotaan, että Lähikuva sai mukaan mustan Afrikan kirjallisuuspalkinnon vuonna 1978.

Arvi A. Karisto Oy 1982 
154 sivua 
Ranskankielinen alkuteos Gros plan 1977 
Suomentanut Tarja Djateu 

Kirjasta on blogannut myös Maailman ääreen.

Kyseinen blogi olikin kiinnostava löytö. Sen pitäminen on lopetettu jo muutama vuosi sitten, mutta sieltä löytyy paljon kirjoja mitä tuntemattomimmista maista, joten jos olet yhtä kiinnostunut maailman maista kuin minä, vierailepa siellä!

Lähikuvasta on blogannut myös Anun ihmeelliset matkat. Siellä juonesta paljastetaan enemmän kuin minä tässä paljastin.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Anja Gustafsson: Mansikkatyttö

Tänä kesänä olen löytänyt luettavakseni näitä mansikkaisia romaaneja, ja ne kaikki ovatkin olleet täydellisen kevyttä kesälukemista eli juuri sitä mitä hain.

Anja Gustafssonin Mansikkatyttö on dekkari, joka kuuluu selvästi cozy crime -osastoon. Siinä ei mässäillä väkivallalla, vaan keskitytään ennemmin ratkaisemaan rikosta, ja muutenkin se on nautinnollista luettavaa kesä-, taide- ja ruokakuvauksineen.

Kirjan päähenkilö, helsinkiläinen Paula Roos, viettää kesää mökillään Tammisaaren saaristossa. Jo Tammisaari sai sydämeni sykähtämään, koska olen viettänyt yhteensä neljä vuotta Hangossa, ja myös Tammisaaressa oli minusta aina ihanaa käydä tuulettumassa. Ne molemmat kuuluvat lempikaupunkeihini Suomessa. Tammisaaren kuvausta kirjassa onkin mukavasti, ja tuttuja paikkoja tuli vastaan - sekä tuttua tunnelmaa aina hepokattien siritystä myöten. Tuli niin ikävä Suomen Etelään!

Paulan ystävä Kaisu on töissä paikallisessa taidegalleriassa, jossa pidetään kesällä Elvi Maarni -nimisen taiteilijan retrospektiivinen näyttely. Paulakin osallistuu näyttelyn avajaisiin ja sen jälkeen pidettäville kokkareille gallerian omistajan mökillä Backholmenilla. Siellä paljastetaan yllätys: Nils Schillmarkin Mansikkatyttö-nimisen taulun moderni versio, jonka mallina on toiminut paikallinen missi ja valokuvamalli.

Taulu herättää ihmisissä yllättävän voimakkaita reaktioita. Muutaman päivän kuluttua Paula löytää yllättäen merestä ruumiin mennessään nostamaan kalaverkkojaan.

Verkko tuntui raskaalta. Paula huokasi, siellä on varmasti paljon kuolleita kaloja. 
  Puolivälissä jotakin nousi pintaan verkon mukana. Paulan sydän jysähti. Vaaleaa ihoa, häivähdys kasvoista. Tummat hiukset myötäilivät hetken veden liikettä. Puikkari kirposi Paulan kädestä. Näky katosi verkon mukana syvyyteen. 

Eikä tämä ole edes ensimmäinen ruumis - jo edellisenä kesänä eräs henkilö oli löydetty hukkuneena, ja tapaukseen liittyi epäilyttäviä yksityiskohtia. Hukkuminen todettiin kuitenkin tuolloin onnettomuudeksi, koska todisteita muustakaan ei löydetty.

Mutta liittyvätkö nämä tapaukset toisiinsa, ja jos liittyvät, niin miten? Ainakin vainajien lähipiirissä ja tuttavissa on monia, joilla olisi ollut motiivi tehdä heille jotain. On kateutta, mustasukkaisuutta ja rahanhimoa.

Paula ja Kaisu epäilevät myös, että osa taidegalleriassa näytteillä olevista tauluista olisi väärennettyjä.

Rikoksen selvittelyn ohella kirjassa nautitaan Tammisaaren kesästä täysin siemauksin. Syödään hyvin milloin mökillä, milloin piknikillä. Käydään kahviloissa, kuten vanhan kaupungin ihanassa Café Gamla Stanissa. Ruokahalu saattaa herätä kirjan äärellä!

"Mansikka-aikaan on aivan pakko syödä mansikkaleivoksia", Paula totesi kun he jälleen istuivat ulkona pöydän ääressä. "Ehkä näihinkin kyllästyisi, jos söisi useita päivässä, mutta pari kappaletta menee kevyesti." 
  "Aivan", Kaisu vahvisti virnistäen. 

Myös taiteesta kiinnostuneille Mansikkatyttö tarjoaa herkkua; liikutaanhan kirjassa tiiviisti taidemaailman kuvioissa.

Mansikkatyttö oli juuri sellainen rentouttava ja keventävä kesäkirja kuin odotinkin. Nautin sen lukemisesta suuresti. Ainoa miinus oli se, että arvasin syyllisen aivan liian helposti, vaikka monella muullakin olisi kyllä ollut motiivi. En päässyt yllättymään murhaajan suhteen. Mutta kun kirja oli muuten niin nautinnollista luettavaa, eipä tuo minua liiaksi haitannut. Sain tehdä nojatuolimatkan ihanaan Tammisaareen, jossa en ole aikoihin käynyt. Juonikin oli kyllä muuten hienosti rakennettu; se sisälsi sopivassa suhteessa rikoksen ratkaisua ja sen lomassa kepeitä kesäisiä tunnelmia.

Mitään nopeaa action-meininkiä Mansikkatyttö ei toki tarjoa, mutta kevyen ja kiireettömän jännityksen ystäville voin tätä suositella.

Myllylahti Oy 2009 
235 sivua 

Kirjasta on blogannut myös Kirjan pauloissa.

Ne muut tämän kesän mansikkakirjat löytyvät myös blogistani: 

Lisa Strömme: Mansikkatyttö
Historiallinen, romanttinen kesäromaani Norjasta, taidetta on mukana siinäkin.

Marja-Leena Tiainen: Mansikkakeikka
Mansikanpoiminta-aiheinen nuortenromaani 80-luvulta.

Rentoa kesäfiilistä tarjoavat nämä kaikki kolme mansikoineen päivineen. Kannattaa tutustua!

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Salme Blomster: Palasista koottu Jumalan kuvaksi

Arvostelukappale kustantajalta 

Olen lukenut joskus kauan ennen blogiaikaa terapeutti Salme Blomsterin kirjoja, mutta monia niistä on kyllä vielä lukemattakin. Tämä hänen uusi teoksensa on ilmestynyt aivan äskettäin ja onkin melkein 500-sivuinen järkäle. Tiiliskivikirjoja pelkäävänä ihmisenä minä hiukan pelästyin tuota paksuutta, mutta olen  nyt lukenut kirjaa vähän kerrallaan melkein viikon ajan.

Palasista koottu Jumalan kuvaksi sisältääkin niin paljon ja niin syvällisiä ajatuksia niin monista eri aiheista, että hyvä onkin välillä pitää taukoa ja sisäistää lukemaansa. Teos myös nostaa pintaan hyvin monenlaisia tunteita; joskus taukoa täytyi pitää, jos pintaan nousi vaikkapa surematonta surua.

Kirjan alkupuolella ja hiukan myöhemminkin Salme Blomster kertoo myös omasta elämästään. Vaikka hän sanoo heti aluksi, etteivät nämä ole varsinaiset muistelmat, laitoin kuitenkin sellaisenkin tunnisteen tähän postaukseen, koska myös elämäkerrallista ainesta kirjassa on.

Blomsterilla on ollut hyvin vaikea lapsuus ja nuoruus. Tällaisista taustoista Jumala kuitenkin nostaa ihmisiä: hoitaa ja eheyttää heitä sen verran, että he sitten voivat jakaa saamaansa muille ja olla auttamassa toisia rikkinäisiä näiden toipumisprosesseissa. Tällainen palasista Jumalan kuvaksi koottu ja terapeutiksi johdatettu ihminen on myös Salme Blomster. Kuten kirjan takakannessa todetaan:

Teos todistaa siitä, miten moneen kertaan särkynytkin voi Jeesukseen juurtuessaan alkaa kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, joksi Jumala hänet tarkoitti.

Oli kiinnostavaa lukea Blomsterin omasta elämästä, koska en ollut aikaisemmin tiennyt mitään hänen kokemuksistaan. Oman tarinansa lisäksi hän jakaa myös paljon ajatuksia erilaisista tunne-elämään, kärsimykseen ja sisäiseen paranemiseen liittyvistä asioista. Näihin liittyen kirjassa on muun muassa sellaisia otsikoita kuin Usko ja mielenterveys, Masennus ja usko, Pimeässä yössä, Hyvä paha kuolema, Surun monet kerrokset, Heikkona vahva, Seurakunta voi sairastuttaa, Mitä hyvää hylätyksi tulemisessa on?, Huijarista hyväksytyksi, Hylätystä rakastetuksi ja Komerosta isän luo.

Itseäni kiinnostivat erityisesti esimerkiksi ajatukset siitä, miten tunteisiin voi vaikuttaa, kun muuttaa ajatuksiaan. Sehän on ihan tosi, ja jotain siitä olen nähnyt omalla kohdallanikin. Ensinhän on ajatus, ja vasta sitä seuraa tunne. Blomster viittaa myös joihinkin aivotutkijoihin, jotka ovat puhuneet tästä. Hän on itse harjoitellut ajatusten vaihtamista ja kertoo:

Aluksi uuden ajatusuran muodostaminen oli yhtä hankalaa kuin hiihtäminen umpihangessa, mutta kun aloin huomata, että voin todella vaikuttaa ainakin jonkin verran siihen, miten voin ja mitä tunnen, jatkoin harjoittelua. Harjoitin tietoista "aivopesua". Aivotutkijoiden mukaan meidän tarvitsee toistaa vain kolmisen viikkoa tai seitsemänkymmentä kertaa jotakin, kun se muuttuu mielessämme vaikuttavaksi. 

Eikä Blomster tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi psyykata itsemme uskomaan jotain valheellista. Kysymys ei ole mistään keinotekoisesta ylipositiivisten ajatusten hokemisesta, vaan jos ja kun meillä on vääristynyttä negatiivista ajattelua, sitä voi yrittää korjata terveemmillä ajatuksilla.

Kaiken tämän ohella kirja sisältää kuitenkin ajatuksia paljosta muustakin kristillisyyteen, jumalasuhteeseen, uskonelämään ja seurakuntiin liittyvästä.

Blomster varoittaa muun muassa monista eksytyksistä ja harhaopeista. Niiden vaarallisuus piilee siinä, että ne tulevat valkeuden enkeliksi pukeutuneena, ei sarvet päässä ja kello kaulassa, mitä moni ei tunnu tajuavan, Blomster toteaa. Siksipä juuri valitutkin voivat eksyä, kuten jo Raamatussa sanotaan.

Moni luulee, että harhaoppeja opettavat pastorit ja puhujat ovat jo käytökseltään epäilyttäviä tai että heidät erottaisi oikeista opettajista jo ulkonäön perusteella. Kuitenkin melko usein eksyttäjät ovat hyvin karismaattisia, mukavia ja taitavia puhujia. He käyttävät mennen tullen raamatunjakeita, mutta vääristävät niiden sisällön tukemaan omia ajatuksiaan. 

Kaiken tämän ohella Salme Blomster käsittelee kuitenkin paljon myös ihan tavallista uskonelämää, kuten Raamatun lukemista, rukousta, kärsimystä, iloa, seurakuntayhteyttä, Jumalan tahdon mukaista elämää sekä Kristukseen juurtumista ja kasvua.

Ei ole mahdollista yhdessä postauksessa käydä läpi kaikkea sitä, mitä näillä melkein viidelläsadalla sivulla käsitellään. Kirjassa on paljon hyvää opetusta, paikoitellen kyllä melko tiukkasävyistäkin. Mistä ikinä Blomster kirjoittaakin, hän tekee sen hyvin rehellisesti ja totuudesta tinkimättä. Ehkä en aivan joka yksityiskohdasta ollut samaa mieltä, mutta enimmäkseen kuitenkin kyllä.

Jos sielunhoitokirjallisuus ja opetus uskonelämään liittyvistä asioista kiinnostaa, tämä kirja tarjoaa sitä kaikkea, ja niiden lisäksi saamme vielä kulkea Salme Blomsterin matkassa hänen omalla tiellään lapsuudesta tähän päivään asti. Monipuolinen kattaus!

Aikamedia Oy 2020 
488 sivua 
Kansi: Aikamedia Oy / Mika Kavasto 

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Marja-Leena Tiainen: Mansikkakeikka

Nuorena olin kolmena kesänä Suonenjoen seudulla poimimassa mansikoita. Siihen aikaan sinne menemistä pidettiin hohdokkaana, ja hauskaa meillä siellä olikin, vaikka itse työ oli kyllä raskasta. Iltaisin ja viikonloppuina liftailimme lähiympäristössä tutustumassa uusiin maisemiin ja tapasimme mitä erilaisimpia tyyppejä. Onnistuimme liftaamaan jopa taksin kyytiin, jolla joku mies oli menossa naapurikunnan ravintolaan. Hän kai sitten kustansi meidänkin huviajelumme.

Mutta vasta tänä kesänä kuulin tästä Marja-Leena Tiaisen romaanista, joka on ilmestynyt juuri sinä vuonna, kun itse menin mansikkapelloille ensimmäisen kerran, eli vuonna 1988. Voi miten olisin nauttinut Mansikkakeikan lukemisesta silloin! Mutta nautin kyllä aivan täysillä nytkin. Niin riemastuttavan nostalgiatripin kirja tarjosi tällaiselle entiselle mansikkatytölle - aikamatkan sinne 80-luvun mansikkapelloille.

Jo marjatilan isännän ihana savon murre, poimintaohjeet ja kolmen kilon keruuastiat toivat muistot elävinä mieleen:

Ruuskanen tyrkkää yhden astioista käteeni. 
  - Siihen mahtuu kolome killoo marjoo. Kopalta maksetaan yheksän markkoo. Mansikankerruu on urakkatyötä. Mitä enemmmän kerreet, sen enemmän suat rahhoo. Lauantaina ja sunnuntaina on isommat taksat. Mansikat pittää kerätä vähän raakoina, ne on niinkun bannaanit, kypsyvät toripöyvillä auringossa. Ja hommeisia ja räkätin syömiä ei pie kerätä ollenkaan. Ja lahmata ei sua. Pittää kerätä penkki kerrallaan, ja tarkkaan. Onko mittään kysyttävvee? 

Kirjassa 17-vuotias helsinkiläinen Juri lähtee kesäksi Savoon poimimaan mansikoita. Hän asuu ukkinsa luona ja työskentelee läheisellä Ruuskasen mansikkatilalla. Siellä hän tapaa mitä erilaisimpia nuoria: on ikuinen huulenheittäjä Koljonen, kaunis Riitta, ärhäkkä mutta kiehtova Ursula sekä synkkä punkkari Puuma, jolla tuntuu olevan jotain salattavaa. Saksalainen Hans-Jürgenkin ilmestyy kuvioihin naisia hurmaamaan.

Kuka olisi arvannut, että aurinko porottaa näin saakelisti jo eka duunipäivänä? Hesasta lähtiessä satoi, koko alkukesän satoi. Mutsin aurinkovoiteet tuntuivat matkaan lähtiessä vitsiltä, mutta eivät tunnu enää.
  Saparopää konttaa vastaan. Se nostaa päätään ja virnistää iloisesti. Tytöllä on Marilynin ulkomuoto; seksikäs varsi ja hyvännäköiset kasvot. Mansikkatyttö parhaasta päästä. 
  - Terve. Oletsä uus täällä? 
  - Joo. Eka päivää. 
  - Mä tulin viime viikolla. Olin melkein ensimmäisiä. Mä olen Riitta. 
  - Juri, mä sanon ja heitän luumun kokoisen mansikan suuhuni. 

Jurilla on mieli matalalla, kun tyttöystävä on lähtenyt Englantiin kielikurssille eikä aiokaan heti palata sieltä, vaan jatkaa reissailua pitkin Eurooppaa. Selviäähän syykin lopulta: hän on tietysti tavannut Englannissa ihanan miehen. 

Mutta kuten arvata saattaa, löytyyhän sitä rakkautta mansikkapelloltakin. Paljon muitakin vauhdikkaita käänteitä mansikoita poimivien nuorten elämässä sattuu yhteisen kesän aikana. 

Kerronta on rennonletkeää ja humoristista. Ja tietenkin myös nuorekasta, kun nuortenkirjasta on kysymys. En tietenkään voi tietää, vieläkö nykynuoria kiinnostaisi tällainen mansikanpoiminta-aiheinen kirja, mutta minuun se kyllä upposi. 

Mansikkakeikka oli aivan täydellistä kesälukemista, kevyttä ja rentouttavaa. Juuri sellaista mitä tässä kohdassa tarvitsinkin. Viime aikoina monet kiinnostavatkaan kirjat eivät ole kiinnostaneet. Olen lukenut monesta kirjasta pari sivua alusta ja väsähtänyt heti. Olen ollut jotenkin niin jumissa sekä lukemisen suhteen että muutenkin. Tällainen nostalginen, kevyt ja lisäksi vielä tosi ohut kirja toimi hyvänä lukujumin poistajana ja mielenpiristäjänä juuri nyt. 

Suosittelen Mansikkakeikkaa lämpimästi kaikille kasarinostalgian ystäville ja kevyttä kesälukemista kaipaaville!

Tammi 1988 
127 sivua 
Kansikuva: Jukka Aalto 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Tämän nigerialaisen romaanin suuri osa kirjabloggaajista varmaan luki heti vuonna 2018, jolloin se ilmestyi suomeksi. Ainakin se oli paljon esillä silloin, ja itsellänikin se on ollut koko ajan lukusuunnitelmissa. Nyt kirja on luettu, ja huh, olipa se suorastaan hengästyttävä! Margaret Atwoodin sanoin (jotka löytyvät kirjan kannesta): "Tulikuuma, mukaansatempaava, äärimmäisen hieno." 

Älä mene pois kertoo rakastuneesta nuorestaparista, Yejidestä ja Akinista. Heillä olisi kaikki muuten hyvin, mutta lasta ei vain ala kuulua. Anoppi tuo Akinin luo näytille vaimoehdokkaan toisensa perään, koska onhan miehen nyt saatava lapsia, jos ensimmäinen vaimo ei kerran siihen pysty. Syyhän on tietenkin aina vaimossa, selvähän se.

Akin ei haluaisi toista vaimoa, hänelle riittäisi kyllä Yejide, jota hän oikeasti rakastaa. Mutta hän joutuu taipumaan suvun painostuksen edessä, ja niin hänellä on pian uusi nuori vaimo, Funmilayo eli Funmi. Yejide on tyrmistynyt.

Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jostain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan; tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja nenäni niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian. 

Vaikka uusi vaimo asuu eri paikassa eikä Akin juuri välitä hänestä, Yejide on tukehtua mustasukkaisuudesta. Kun Yejide ei voi enää etsiä ihmettä yhdessä anopin kanssa, joka on jo todennut hänet toivottomaksi tapaukseksi, hän jatkaa etsintäänsä yksin, valmiina osallistumaan minkä tahansa oudon lahkon salaperäisiin taikamenoihin varmistaakseen lapsen saamisen. Jos Yejide vain voisi saada lapsen, ehkä Funmi ajettaisiin pois, hän ajattelee.

Näistä lähtökohdista saa alkunsa uskomaton, monivaiheinen tarina. Se on värikäs ja traaginen, täynnä yllättäviä ja dramaattisia käänteitä. Tuon kaiken runsaus jotenkin uuvutti minut jossain vaiheessa; tuntui että vähempikin saippuaooppera olisi riittänyt. Olisin jopa halunnut keskeyttää lukemisen kokonaan, mutta Adébáyò kirjoittaa niin koukuttavasti, että oli vain pakko lukea ja lukea eteenpäin. Ja loppua kohti tarinan nerokkuus alkoi todella avautua. Se, mistä tässä kaikessa lopulta oli kysymys. Yllätys seurasi toistaan: tarina oli paljon ovelampi kuin olisi voinut kuvitellakaan. Se sisälsi enemmän kuin aavistin.

Älä mene pois on siis todella taitavasti rakennettu tarina, joka kuvaa pysäyttävästi lapsettomuuden ja moniavioisuuden kipeitä kysymyksiä nigerialaisessa todellisuudessa, kaikkea sitä inhimillistä kärsimystä, jota Yejide ja Akin joutuvat käymään läpi sekä yhdessä että yksin.

Adébáyò kuvaa koskettavasti sitä julmaa todellisuutta, jossa nainen ei ole mitään, ellei hän ole äiti. Siksi äitiyteen on pyrittävä keinolla millä hyvänsä.

Taustalla kuohuu lisäksi Nigerian yhteiskunnallinen tilanne: on vallankaappauksia ja aseellisia ryöstöjä. Tarinaa kerrotaan sekä nykyhetkessä (vuonna 2008) että menneessä ajassa, 1980-luvulla, jonne suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu.

Ayòbámi Adébáyò on syntynyt vuonna 1988 Lagosissa, Nigeriassa. Älä mene pois on hänen esikoisromaaninsa, joka oli Baileys-ehdokkaana vuonna 2017 ja jonka oikeudet oli myyty 15 maahan siihen mennessä, kun se ilmestyi suomeksi vuonna 2018.

Atena 2018 
300 sivua 
Alkuteos: Stay With Me 
Suomentanut Heli Naski 
Päällys: Rafaela Romaya 

Kirjasta löytyy tosiaan valtavasti bloggauksia, tässä niistä muutama:

Kirjasähkökäyrä
Lumiomena
Rakkaudesta kirjoihin
Kartanon kruunaamaton lukija
Oksan hyllyltä
Reader, why did I marry him?