Marja-Leena Tiainen: Mansikkakeikka

Nuorena olin kolmena kesänä Suonenjoen seudulla poimimassa mansikoita. Siihen aikaan sinne menemistä pidettiin hohdokkaana, ja hauskaa meillä siellä olikin, vaikka itse työ oli kyllä raskasta. Iltaisin ja viikonloppuina liftailimme lähiympäristössä tutustumassa uusiin maisemiin ja tapasimme mitä erilaisimpia tyyppejä. Onnistuimme liftaamaan jopa taksin kyytiin, jolla joku mies oli menossa naapurikunnan ravintolaan. Hän kai sitten kustansi meidänkin huviajelumme.

Mutta vasta tänä kesänä kuulin tästä Marja-Leena Tiaisen romaanista, joka on ilmestynyt juuri sinä vuonna, kun itse menin mansikkapelloille ensimmäisen kerran, eli vuonna 1988. Voi miten olisin nauttinut Mansikkakeikan lukemisesta silloin! Mutta nautin kyllä aivan täysillä nytkin. Niin riemastuttavan nostalgiatripin kirja tarjosi tällaiselle entiselle mansikkatytölle - aikamatkan sinne 80-luvun mansikkapelloille.

Jo marjatilan isännän ihana savon murre, poimintaohjeet ja kolmen kilon keruuastiat toivat muistot elävinä mieleen:

Ruuskanen tyrkkää yhden astioista käteeni. 
  - Siihen mahtuu kolome killoo marjoo. Kopalta maksetaan yheksän markkoo. Mansikankerruu on urakkatyötä. Mitä enemmmän kerreet, sen enemmän suat rahhoo. Lauantaina ja sunnuntaina on isommat taksat. Mansikat pittää kerätä vähän raakoina, ne on niinkun bannaanit, kypsyvät toripöyvillä auringossa. Ja hommeisia ja räkätin syömiä ei pie kerätä ollenkaan. Ja lahmata ei sua. Pittää kerätä penkki kerrallaan, ja tarkkaan. Onko mittään kysyttävvee? 

Kirjassa 17-vuotias helsinkiläinen Juri lähtee kesäksi Savoon poimimaan mansikoita. Hän asuu ukkinsa luona ja työskentelee läheisellä Ruuskasen mansikkatilalla. Siellä hän tapaa mitä erilaisimpia nuoria: on ikuinen huulenheittäjä Koljonen, kaunis Riitta, ärhäkkä mutta kiehtova Ursula sekä synkkä punkkari Puuma, jolla tuntuu olevan jotain salattavaa. Saksalainen Hans-Jürgenkin ilmestyy kuvioihin naisia hurmaamaan.

Kuka olisi arvannut, että aurinko porottaa näin saakelisti jo eka duunipäivänä? Hesasta lähtiessä satoi, koko alkukesän satoi. Mutsin aurinkovoiteet tuntuivat matkaan lähtiessä vitsiltä, mutta eivät tunnu enää.
  Saparopää konttaa vastaan. Se nostaa päätään ja virnistää iloisesti. Tytöllä on Marilynin ulkomuoto; seksikäs varsi ja hyvännäköiset kasvot. Mansikkatyttö parhaasta päästä. 
  - Terve. Oletsä uus täällä? 
  - Joo. Eka päivää. 
  - Mä tulin viime viikolla. Olin melkein ensimmäisiä. Mä olen Riitta. 
  - Juri, mä sanon ja heitän luumun kokoisen mansikan suuhuni. 

Jurilla on mieli matalalla, kun tyttöystävä on lähtenyt Englantiin kielikurssille eikä aiokaan heti palata sieltä, vaan jatkaa reissailua pitkin Eurooppaa. Selviäähän syykin lopulta: hän on tietysti tavannut Englannissa ihanan miehen. 

Mutta kuten arvata saattaa, löytyyhän sitä rakkautta mansikkapelloltakin. Paljon muitakin vauhdikkaita käänteitä mansikoita poimivien nuorten elämässä sattuu yhteisen kesän aikana. 

Kerronta on rennonletkeää ja humoristista. Ja tietenkin myös nuorekasta, kun nuortenkirjasta on kysymys. En tietenkään voi tietää, vieläkö nykynuoria kiinnostaisi tällainen mansikanpoiminta-aiheinen kirja, mutta minuun se kyllä upposi. 

Mansikkakeikka oli aivan täydellistä kesälukemista, kevyttä ja rentouttavaa. Juuri sellaista mitä tässä kohdassa tarvitsinkin. Viime aikoina monet kiinnostavatkaan kirjat eivät ole kiinnostaneet. Olen lukenut monesta kirjasta pari sivua alusta ja väsähtänyt heti. Olen ollut jotenkin niin jumissa sekä lukemisen suhteen että muutenkin. Tällainen nostalginen, kevyt ja lisäksi vielä tosi ohut kirja toimi hyvänä lukujumin poistajana ja mielenpiristäjänä juuri nyt. 

Suosittelen Mansikkakeikkaa lämpimästi kaikille kasarinostalgian ystäville ja kevyttä kesälukemista kaipaaville!

Tammi 1988 
127 sivua 
Kansikuva: Jukka Aalto