Kerran olin taivaan suolajärvi - Liiviläisen nykyrunouden antologia

Suomentanut Olli Heikkonen 

Suomensukuisia liiviläisiä asui keskiajalla laajoilla alueilla Riianlahden ympäristössä. Nyt heitä on jäljellä enää pieni vähemmistö Latviassa. Sotien ja muiden olosuhteiden vaikutuksesta liiviläiset ovat hajaantuneet maailmalle tai sulautuneet latvialaisiin. Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan vain 250 ihmistä pitää itseään liiviläisenä. 

Niitä, jotka osaavat myös käydä liivinkielisiä keskusteluja, on vain parikymmentä. Heidän joukkoonsa kuuluvat tähän antologiaan valitut kolme runoilijaa. Eräs heistä toteaakin, että vaikka liiviläinen kirjallisuus on epäilemättä lukijoiden määrässä mitattuna Euroopan pienin, on se kaikkein suurin, jos huomioidaan kirjoittajien määrä suhteessa liiviläisiin ja liivin kielen puhujiin. 

On sääli, että sukukielemme on noin uhanalainen. Tässä kirjassa sai runouden ohella nauttia näiden sukukielten vertailusta, kun kullakin aukeamalla on runo ensin liiviksi ja vieressä sama suomeksi. Vaikka liivin kielessä on suomeen verrattuna paljon eroakin, oli riemastuttavaa löytää paljon yhtäläisyyksiä. 

Opin esimerkiksi sanat yksi, kaksi ja kolme: ikš, kakš ja kuolm. Ajan tuolla puolen on liiviksi tuolapuol aigo. Toisella puolella merta on tuoizpuol mierda (tulee mieleen turkulaisten tois puol!). Kirjan runoilijoista Kempi Karl käyttää vanhaa Salatsin liiviä, ja häneltä opin esimerkiksi tämän: sina kutsiz meidi ja me tul = sinä kutsuit meitä ja me tulimme. Kerrassaan ihastuttavaa! 

Liivin kielessä monien kirjainten päällä tai alla näkyy olevan omat merkkinsä, joita saattaa puuttua noista esimerkeistäni. Pahoittelut tästä. 

Kirjan runoilijat ovat Valt Ernšreit, Baiba Damberg ja Kempi Karl. Olli Heikkonen on tehnyt todellisen kulttuuriteon suomentaessaan nämä runot - ja Aviador kustantaessaan teoksen. Heikkosen suomennokset ovat upeaa kieltä ja siten hyvin nautinnollista luettavaa. 

Runoissaan tällaisen uhanalaisen kielen ja kulttuurin edustajat pohtivat luonnollisesti muun muassa kieli- ja kulttuuri-identiteettiään. Mutta paljon on muutakin. Paljon kaunista, kiehtovaa, vaikuttavaa. 

Itsehän lähinnä nautin runoista ja jätän kirjallisuusanalyysien tekemiset viisaammille. Annetaan siis runojen puhua puolestaan. Otan näytteet jokaiselta runoilijalta. 

Kaupungin alla, ajan tuolla puolen 

nuotiotulemme palaa. 

Se kajastuu yöhön kaupungin ylle, 

sen liekit kirjailevat säteitä tähtiin 

sinikirjailtujen villahuivien taivaalle. 

Se on meidän sytyttämämme 

elävä tuhatvuotinen valo. 

Nuku rauhassa, kaupunki, 

herää vapaana. 

Kansamme suojelee sinua. 

Valt Ernšreit (osa runosta Kaupungin alla on kaupunki) 

Kieli, jonka isäni antoi, 

liivin kieli, soi hautausmaan kellossa; 

korvani avautuivat liian myöhään, 

aloin puhua liivin kieltä hiekanjyvien kanssa, 

ajelehtivien pilvien kanssa, 

näkinkenkien kanssa, 

meren pohjan kivien kanssa, 

kuolleiden kylien katajien kanssa. 

Baiba Damberg (osa runosta Synnyin kahteen kieleen) 

Pellavapelto 

sinikasvoinen 

sydän 

kutsuu 

sateiden kuningasta 

kotiinsa 

miten voisin suojautua 

kun minun värini ovat 

sydämen sini, sateen sini 

Kempi Karl (runo Pellavapelto) 

Kirjan lopussa on vielä Valt Ernšreitin kiinnostava kirjoitus Liiviläinen kirjallisuus - pieni mutta yksi Euroopan suurimmista. Olli Heikkonen puolestaan kertoo liiviläisen nykyrunouden suomentamisesta. 

Aviador 2022 

112 sivua 

Kansi: Jonna Nisu 

Kirjasta kertoo myös Kirjareppu. 

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja-kirjoja on ilmestynyt jo niin paljon, että suuri osa on jäänyt minulta lukematta. Nyt kuitenkin vaihteeksi eläydyin kyseisen karvalakkimiehen omintakeiseen mielenmaisemaan. 

Kun ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä oli kulunut kymmenen vuotta, Mielensäpahoittaja ei merkkipäiväänsä juhlinut. Sen sijaan kansalaiset saivat kertoa hänelle, mistä he olivat pahoittaneet mielensä, ja näihin Mielensäpahoittaja vastaa tässä kirjassa tuttuun nasevaan tyyliinsä. Kirja jakautuu parin kolmen sivun pituisiin lukuihin, joista jokaisessa on Mielensäpahoittajan kannanotto liittyen siihen, mistä tällä kertaa joku muu on pahoittanut mielensä. 

Noita mielipahan aiheita on laidasta laitaan. Joku pahoitti mielensä, kun Väyrysestä ei tullut presidenttiä, toinen siitä, kun enää ei anneta tekohampaita rippilahjaksi. Lottovoittoa ei ollut tullut; kahvimaito oli taas loppu ja oli pakko lähteä kauppaan. Elovena-pakettia mentiin muuttamaan, eikä uusissa autoissa ole enää eskortin tenhoa. Nämä ja monet muut asiat vaivaavat Mielensäpahoittajan lukijakunnan mieltä. 

Mielensäpahoittajan vastauksissa ennen kaikki oli paremmin ja vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Nykyajan elämänmeno, nykylaitteet ja kaikki nykyihmisten hömpötykset osoittautuvat Mielensäpahoittajan silmin katsottuina todella kummallisiksi. 

Kuten esimerkiksi hipaisupuhelimet: 

Hipaisupuhelimet tehdään vuosi vuodelta kehnommista aineksista, vaikka hinta kasvaa. Annoin pojantyttärelle hänen toivomansa, hirvittävän hintaisen puhelimen, niin eikö siihen täytynyt ensimmäisenä laittaa turvalasi ja kulmiin pehmikkeet. 

  On aikoihin eletty. Pitääkö autoon laittaa toinen kerros peltiä sen jälkeen kun sen ajaa ulos kaupasta? Kyllä ei pidä, ellei se ole neuvostotuotantoa. 

Mielensäpahoittaja opastaa myös, mistä kannattaa murjottaa ja mistä ei. Hän patistelee hemmoteltua nykyihmistä ryhdistäytymään: 

On oikein murjottaa pronssimitalista, mutta on väärin murjottaa siitä ettei saa aamupalaksi sokerikaakaota ja sokeriraksuja. Sen kerron lapsille. Aikuisille kerron, että älkää murjottako marraskuun säästä taikka työtoverin ylennyksestä. Vielä se muuttuu paremmaksi. Pedatkaa sänkynne ja tehkää hommanne. 

Eräs henkilö pahoitti mielensä siitä, kun vihreitä kuulia tungettiin konvehteihin. Konvehtirasioista Mielensäpahoittaja ei perusta. Hänellä on askeettinen linja: 

Kyllä en pidä siitä, että rasiassa on vaihtoehtoja. Syön vuodessa yhden Pectuksen ja yhden kettukarkin sekä 3650 perunaa. Ne riittävät. 

Kirja on sen verran uusi, että Mielensäpahoittaja antaa myös ohjeet siihen, miten korona-aikana käyttäydytään. 

Hänellä on hyvinkin tervehenkisiä elämänohjeita ja joskus jopa syvällisiä näkemyksiä. Esimerkiksi tämä jokaisen kannattaa muistaa, jos mieleen hiipii epävarmuus siitä, mitä nuo toiset minusta ajattelevat: 

Ilmoitan: kukaan ei koskaan ajattele meistä sellaista, mitä me ajattelemme heidän ajattelevan. Lopulta kaikki ajattelevat vain itseään. Sinun valtava häpeäsi on viereiselle ihmiselle tuntematonta, koska hänellä on omat häpeänsä. 

WSOY 2020 

147 sivua 

Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen 

Muissa blogeissa: 

Kirjan vuoksi 

Kirjat kertovat 

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Suomennos ja esipuhe Satu Ekman 

1900-luvulla elänyt Maria Àngels Anglada on Katalonian merkittävimpiä kirjailijoita, ja Auschwitzin viulu palkittiin ilmestyttyään 1994 vuoden parhaana katalaaninkielisenä romaanina. Muutama vuosi sitten teos ilmestyi myös suomeksi. 

Tarina alkaa, kun eräs muusikko kuuntelee esiintymismatkallaan paikallisen orkesterin konserttia ja kiinnittää huomionsa surumielisen näköisen soittajan viuluun. Miten kauniisti se soi! Viulua soittava Regina kertoo, ettei luopuisi soittimestaan mistään hinnasta, sillä se on kaikki, mitä hänellä on suvustaan jäljellä. 

Ja niin saamme kuulla viulun tarinan. Sen on rakentanut juutalaisen Reginan edesmennyt setä Daniel ollessaan keskitysleirillä. Siellä komendantti määräsi puusepänverstaassa työskentelevän Danielin rakentamaan tuon viulun. Miten tuo natsien iloksi tehty soitin on kaiken jälkeen päätynyt Reginalle - sekin selviää aikanaan. 

Anglada kuvaa keskitysleirin arkea ja Danielin työtä vähäeleisesti. Hän ei onneksi mässäile julmuuksilla, mutta onnistuu silti välittämään lukijalle keskitysleirin lohduttoman tunnelman ja ainaisen pelon siitä, miten tässä vielä käy. Danielkin huomaa joutuneensa natsien pelottavan vedonlyönnin kohteeksi. Onnistuuko hän tekemään viulun, joka kelpaa natseille? Selviääkö hän Auschwitzista hengissä? 

Karujen olosuhteiden keskellä kirjassa on kuitenkin tiettyä herkkyyttä ja kauneutta. Anglada kuvaa koskettavasti pienen ihmisen selviytymistaistelua. Auschwitzin viulu kertoo, millainen voima musiikilla on ihmisen elämässä ja miten se voi pitää toivoa yllä. 

Kerronnan vähäeleisyys sai aikaan sen, että minulla oli pitkään vaikeuksia päästä sisään tarinaan ja henkilöiden mielenmaisemaan. Kun kirjan luki loppuun asti, tajusi vähitellen, miten hieno teos tämä on. 

Niinpä niin, Daniel, ei musiikki petoja kesytä, mutta kaikkialla soi silti laulu. 

Bazar 2018 

142 sivua 

Alkuteos: El violí d'Auschwitz 1994 

Muissa blogeissa: 

Sheferijm - Ajatuksia kirjoista  

Tuijata. Kulttuuripohdintoja 

Kirjoihin kadonnut 

Liza Marklund: Napapiiri

Suomentanut Antti Autio

Olen lukenut Liza Marklundin dekkareita joskus ennen blogiaikaa. Siitä on niin kauan, etten edes enää muistanut, millaisia ne olivat. Nyt Napapiiri houkutteli minut tämän uuden sarjan pariin. Kun tapahtumat sijoittuvat Lappiin ja erään lukupiirin henkilöiden elämään, siinä kaksi asiaa, jotka herättivät kiinnostukseni. 

Ollaan pienellä paikkakunnalla Pohjois-Ruotsissa. Elokuussa 1980 viiden lukiolaistytön Napapiiri-nimiseen lukupiiriin kuulunut Sofia katoaa jäljettömiin. Häntä ei koskaan löydetä. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin juuri ennen joulua Sofian päätön ruumis ja hänelle kuuluneita tavaroita löydetään muurattuna hänen katoamiskesänään rakennetun sillan perustuksiin. Nyt vuosien jälkeen lukupiiriläiset kohtaavat toisensa jälleen ja joutuvat muistamaan kaikki sen kevään ja kesän dramaattiset tapahtumat. 

Tapausta tutkii paikallinen poliisipäällikkö Wiking Stormberg, tyttöjen ikäkaveri, johon melkein kaikki olivat aikoinaan ihastuneita. Poliisiaseman vastaanottovirkailijana puolestaan työskentelee yksi lukupiiriläisistä, Carina. 

Marklund kertoo tapahtumia jokaisen tytön näkökulmasta sekä menneisyydessä että nykyhetkessä. Vuonna 1980 kokoonnutaan kerran kuussa lukupiiriin, jonka jokainen tyttö vuorollaan vetää ja pitää alustuksen luettavaksi valitsemastaan kirjasta. Kiinnostavien kirjallisuuskeskustelujen ohella tyttöjen välit kiristyvät koko kevään ja kesän ajan. Lukupiirin kokoontumiset alkavat päättyä dramaattisiin riitoihin. Melkoista elämää heillä on myös piirin ulkopuolella. 

Mitä heidän välillään oikein tapahtui tuona kesänä, ja liittyykö se jotenkin Sofian katoamiseen, joka on nyt paljastunut raa'aksi murhaksi? Kun heidän nuoruuteensa ja nykyhetkeensä pääsee kurkistamaan, yksi jos toinenkin alkaa vaikuttaa epäilyttävältä. 

Ja sitten kuitenkin, kaikista epäilyistäni huolimatta, Marklund veti maton jalkojeni alta ja yllätti minut täysin! Kuten kunnon dekkarissa kuuluu tapahtuakin. Lopun käänne oli uskomaton. Ehkä joku terävä lukija olisi arvannut tuonkin, mutta minua Marklund onnistui kyllä huijaamaan täysillä. 

Napapiiri on mukaansatempaava, koukuttava ja jännittävä dekkari. Nautinnollista luettavaa siis. Kirjassa on kyllä kovin ronskeja seksikohtauksia. Itse luen mieluummin hienovaraisempaa kuvausta aiheesta, mutta kun kirja oli muuten todella hyvä, niin menihän sekin siinä. 

Tällaista Ruotsin Lappiin sijoittuvaa dekkarisarjaa voisin kyllä mielelläni jäädä seuraamaan. 

Otava 2021 

365 sivua 

Alkuteos: Polcirkeln 2021 

Muissa blogeissa: 

Kirjasähkökäyrä 

Kirsin Book Club 

Luetut.net 

Christy Lefteri: Laululinnut

Suomentanut Leena Ojalatva 

Christy Lefterin uudessa romaanissa Kyproksella kotiapulaisena työskennellyt srilankalainen Nisha katoaa yllättäen. Hän ei ole ottanut mukaansa passiaan eikä muita tärkeitä tavaroitaan, joten Petra, jonka tytärtä Nisha on hoitanut, ei usko apulaisensa aikoneen lähteä pois. Jotain hämärää tähän täytyy liittyä. Poliisia ei kuitenkaan kiinnosta jonkun ulkomaalaisen naisen katoaminen, eikä tapausta aleta tutkia. Poliisin mielestä nuo kiittämättömät ulkomaalaiset päättävät itse häipyä, eikä heistä tarvitse välittää. 

Petralle Nisha ei ole kuka tahansa merkityksetön henkilö, jonka voi heti korvata uudella, vaan nainen, joka kasvatti rakastaen hänen tyttärensä, kun hänellä ei leskeksi jäätyään ollut siihen voimia. Tytär Aliki kaipaa myös Nishaa ja on huolissaan. Petra ymmärtää nyt, miten paljon Nisha onkin heille merkinnyt ja miten paljon ollut avuksi - eikä hän kuitenkaan tunne tuota naista. Kuka hän oli ja missä hän on nyt? 

Nishasta on huolissaan myös Petran talon toisessa kerroksessa vuokralaisena asuva Giannis, joka rakastaa Nishaa. Kaikessa hiljaisuudessa heillä on ollut suhde, vaikka Nisha ei olisi työnsä takia saanut seurustella kenenkään kanssa. 

Giannis on olosuhteiden uhri, joka on työttömäksi jäätyään sekaantunut laittomaan rauhoitettujen lintujen pyyntiin, työhön, jota hän tekee salaa. Lopettaminen tuntuu mahdottomalta, koska toiminta on kuin huumekauppaa; jos joku pyrkii siitä eroon, hänelle käy huonosti. Giannis haluaisi aloittaa uuden elämän, mutta onko se mahdollista? 

Onko uusi alku saavuttamaton sekä Giannisille että Nishalle? 

Nishaa kaipaa myös hänen Sri Lankaan jäänyt tyttärensä, jonka vuoksi Nisha lähti maailmalle - ansaitakseen rahaa, että tyttö saisi paremman elämän. Leskeksi jääneen Nishan palkka oli kotimaassa kovin pieni eikä riittänyt mihinkään. Vuosien ajan äiti ja tytär ovat olleet yhteyksissä vain puhelujen välityksellä. 

Tarinaa kerrotaan sekä Petran että Giannisin näkökulmasta. Aluksi he etsivät Nishaa erikseen, lopulta myös yhdessä. Etsintöjensä kautta heille tulevat tutuiksi Kyproksen kotiapulaisten monenlaiset kovat kohtalot. Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. 

Kuten Lefterin edellinen romaani Aleppon mehiläistarhuri, myös Laululinnut on valtavan kaunis ja koskettava teos, suorastaan pakahduttava. Tarina koukutti minut niin, että se oli luettava kerralla loppuun asti. Ei voinut mennä nukkumaan ennen kuin kirja oli luettu. 

Lefteri käsittelee raskaita aiheita, mutta hänen kaunis kielensä ja herkkä ihmiskuvauksensa vie lukijan mennessään. Mukana on myös upeaa ympäristön kuvausta ja eteläeurooppalaista tunnelmaa. Ja mikä tärkeintä, Lefteri herättelee meitä huomaamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Takakannen sanoin Laululinnut on sydämeenkäyvä kertomus ihmiskohtaloista uutisotsikoiden takana.   

Leena Ojalatvan suomennos on todella varmaa ja taitavaa työtä. Kieltä, jota oli ilo lukea. 

Christy Lefteri on itse kasvanut Kyprokselta paenneiden vanhempien lapsena Lontoossa. Suurin osa hänen sukulaisistaan asuu edelleen Kyproksella. 

Nishan tarina on fiktiivinen, mutta idea siihen syntyi todellisista tapahtumista, kun useita kotiapulaisia katosi Kyproksella, eikä poliisi välittänyt tutkia noita katoamisia. Kyproslaisia olisi kyllä etsitty, mutta noilla köyhillä ulkomaalaisilla naisilla ei ollut väliä. 

Tuskin maltan odottaa, mitä Lefteri seuraavaksi kirjoittaa. Toivottavasti kuulemme hänestä vielä! 

Kustantamo S&S 2022 

379 sivua 

Alkuteos: Songbirds 2021 

Kansi: Emma Rogers 

Ulkoasu ja taitto: Nora Kitinmäki 

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Nämä Sari Vuoriston novellit kertovat merestä ja rakkaudesta. Merellinen ympäristö luo taustan mitä erilaisimmille ihmissuhdekuvioille ja usein yllättäville, jopa dramaattisille elämän käännekohdille. Meri tuo novelleihin oman tunnelmansa, joka tekee näistä novelleista nautinnollista luettavaa, kuten myös Vuoriston kaunis kieli ja taitava ihmissuhdekuvaus. 

Joskus meri on tyyni, joskus se myrskyää. Se saattaa tuoda novellien henkilöt yhteen, mutta myös erottaa heidät toisistaan. Tavalla tai toisella.  

Heillä oli kaikki ne valtameret välissään, tuulet olivat kuljettaneet heidät aivan eri puolille rantaa. 

Novelleissa ollaan useimmiten Suomessa, mutta lukija pääsee mukaan myös Grönlantiin, Kreikkaan, Espanjaan ja purjehtimaan maailman ympäri. Monessa novellissa on kesä, joskus myös syksy tai talvi. Monesti purjehditaan tai lomaillaan, mutta myös eletään arkea meren rannalla, kuten Helsingissä tai sitten saaristossa, jonne Sumu-nimisen novellin päähenkilö Hanna on muuttanut rakkauden perässä. 

Useassa tarinassa Vuoristo käsittelee parisuhdetta, mutta novelli Tyhjyys kertoo isäsuhteesta. On myös yksinhuoltajaäiti pienen tyttärensä kanssa ja kaksi novellia, jotka kerrotaan lapsen näkökulmasta. 

Säätiedotus merenkulkijoille on täydellistä luettavaa niille, jotka haluavat fiilistellä merellisissä tunnelmissa ja samalla pohtia ihmissuhteiden monia mutkia. Kirja on ihanaa kesälukemista, mutta sopii myös muina vuodenaikoina nautittavaksi. 

Tässä hiukan kesäisen levollista tunnelmaa: 

Tatu käänteli kalaa. Se tuoksui hyvältä, se oli ainoa oikea tuoksu tällaisena iltana, se sekoittuneena mereen ja mäntyjen pistävään hajuun. Avasimme viinipullon, halusimme nauttia viimeisestä kokonaisesta lomapäivästä kunnolla. Olin ottanut jälkiruokakakunkin jo esiin, levittänyt Ekströmin valkosuklaavanukasta ja mansikoita päälle. Meillä oli pitkä reissu takanamme ja nyt teki mieli vain painautua auringossa kiehunutta kalliota vasten ja sulkea silmät. 

Ja Vuoriston upeaa kieltä: 

Sirun katse, Micke ajatteli, Sirun katse hukkui hetkeksi vaaleanpunaisten kukkien ja mustikanvarpujen taakse, eikä Siru voinut kuin aavistaa. Meri aukesi edessä, Micke talloi kiivaasti simpukankuoria jotka rasahtivat murskaksi kenkien alle. Ja aina silloin meri myrskysi, he olivat pääsemättömissä satamassa, pakotettuja siihen ahtaaseen yhdessäoloon joka muulloin oli oma valinta. 

Oli mukavaa lukea pitkästä aikaa novelleja, varsinkin kun ne olivat näin hyviä ja veivät mennessään. Hyllyssäni on jo pitkään ollut toinenkin Vuoriston novellikokoelma; nyt on kovasti kiinnostusta ottaa sekin vihdoin luettavaksi. 

Säätiedotus merenkulkijoille puolestaan on niin hurmaava teos, että siihen tekee mieli palata vielä joskus uudestaan. 

Gummerus 2008, 3. painos 

231 sivua 

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen 

Muissa blogeissa: 

Amman lukuhetki 

Eniten minua kiinnostaa tie 

Hemulin kirjahylly 

Rolf Sons: Älä anna huolten asua luonasi

Martti Lutherin opetuksia huolettomuudesta 

Suomentanut Pasi Palmu 

Viime aikoina keskittymiskyvyssäni ei ole ollut kehumista, ja silloin kun olen saanut jotain luettua, senkin vähän yleensä kovin hitaasti, useimmiten olen lukenut kristillisiä kirjoja. Mutta varmaan joskus jaan taas jotain muistakin kirjoista kiinnostuneille. 

Tämä kirja ei ole alaotsikostaan huolimatta pelkkä pitkä Luther-sitaatti, vaan kyllä teologian tohtori Rolf Sonsilla on paljon omiakin ajatuksia huolehtimisesta ja huolettomuudesta. Mutta luonnollisesti hän jakaa paljon myös otteita Lutherin kirjoituksista ja muutenkin esittelee uskonpuhdistajan ajattelua tämän aiheen tiimoilta. 

Kirjassa tulee vahvasti esiin se, ettei Luther ollut pelkästään suuri teologi, vaan myös sielunhoitaja ja ihminen, hyvin käytännönläheinen sellainen. Omien masennustensa ja ahdistustensa pohjalta hän ymmärsi muita kärsiviä ja osasi opastaa heitä muun muassa juuri huolten kohtaamiseen liittyen. 

Käytännönläheisesti ja sielunhoidollisesti kirjoittaa myös Rolf Sons. Hän osaa rohkaista pelokasta lukijaa, kuten tässäkin: 

Jokainen vaaralliseksi luokiteltava tilanne ei tule kohdalle. Ei myöskään jokainen odotettavissa oleva vaiva tai sairaus. Siksi, sanoisi Luther, älä ahdistu äläkä menetä rohkeuttasi. Niin kuin uhkaavat pilvet lipuvat ohi ja sitten taas paistaa aurinko, samoin moni asia menee ohi ja osoittautuu lopulta harmittomaksi. Jumala varjelee elämäämme paremmin kuin aavistamme. 

Sonsin ja Lutherin avustuksella me huolehtivat ja murehtivat ihmiset löydämme monenlaisia apukeinoja huolettomamman elämänasenteen opettelemiseen. Kirja opastaa muun muassa katsomaan luomakuntaa ja esimerkiksi taivaan lintuja, kuten Jeesuskin opetti. Sitä kautta voimme ymmärtää jotain siitä, miten Jumala pitää kaikesta huolta. 

Taivaan lintuja ei voi nähdä, jos katse matelee ahdistuneena maassa. Jos haluaa hahmottaa horisontin, pitää kohottaa silmänsä. Näkökenttä rajoittuu, kun katsotaan vain itseen. Siksi Jeesus on täysin tosissaan antaessaan syvällisen kehotuksensa katsella taivaan lintuja. Se, joka katselee niitä, muuttaa katseensa suuntaa. Hän katsoo pois itsestään ja huolistaan. Katsetta seuraa koko olemus. Näkökenttä avartuu. Alkaa näkyä uusia mahdollisuuksia, jollaisista ei aiemmin ollut aavistustakaan. 

On myös opittava tekemään ero sen välillä, mikä on Jumalan tehtävä ja mikä ihmisen. Ihmisen osa on kyllä tehdä työtä ja tehdä voitavansa, mutta huolehtiminen kuuluu Jumalalle. Kirja puhuukin vastuun luovuttamisesta ja huolten heittämisestä Jumalalle. 

Muita keinoja, joista Lutherkin puhui, ovat esimerkiksi huumori ja musiikki. Huolia ei pidä ottaa vakavasti eikä jäädä neuvottelemaan niiden kanssa, koska silloin ne vievät mennessään. Sen sijaan niille voi nauraa ja niitä pitää Lutherin mukaan suorastaan pilkata, karkottaa ne leikinlaskulla. Eikä masentuneena tai huolten painamana pitäisi jäädä yksinäisyyteen kuuntelemaan raskaita ajatuksiaan, vaan olisi mentävä ihmisten seuraan ja pidettävä hauskaa, neuvoo Luther. Myös musiikin merkityksestä ihmisen mielialojen parantajana ja uskon vahvistajana kirja kertoo pitkästi ja innostavasti. 

Tässä vain muutamia poimintoja siitä kaikesta, mitä Sons kirjassaan käsittelee. Lopussa on vielä liite, jossa on hengellisiä tekstejä huolilääkkeiksi: rukouksia, virsiä ja psalmeja. 

Jumalan lupaus antaa minulle tilaa elää, sillä se kertoo minulle, että Jumala on jo kauan sitten ajatellut kaikkia tulevia teitäni ja kuormiani. Lupaus riisuu kuormat hartioiltani ja laskee ne Jumalan varaan. Siksi voin taas nukkua rauhassa. 

  Aivan toisin menettelee huolenhenki. Se väittää, että minun on pakko itse raivata huolten vuoret tieltäni tai kiivetä niiden yli. Kaikki kuorma on minun päälläni. Kokonaan toista on, kun se onkin hänen päällään, joka itse on raivannut synnit ja kuoleman pois tieltä. Eikö hän hoitaisi myös minun tulevaisuuteni, tieni ja kohtaloni? 

  Kaikki todella riippuu tosiasioiden näkemisestä. Tätä voimme oppia Martti Lutherilta. 

Tällainen kirja pitäisi olla omana, koska olisin niin mielelläni alleviivannut monia hyviä kohtia, joihin olisi sitten voinut palata myöhemminkin. 

Rolf Sonsin teoksiin kannattaa tutustua. Osa näistä Lutherin opetuksista oli tuttuja jo Sonsin kirjasta Sielunhoidon sydämessä - Luther ja vapauttava usko, josta bloggasin muutama vuosi sitten. 

Sley-Media 2022 

156 sivua 

Alkuteos: Lass die Sorgen nicht bei dir wohnen 2008 

Kannen kuva: Bernard Bialorucki/Dreamstime