lauantai 29. helmikuuta 2020

Suvi Teräsniska & Inka Nousiainen: Suvin talvi

Koska tänä talvena talvesta on päässyt nauttimaan vain satunnaisesti eli aivan liian vähän, halusin fiilistellä edes lukemalla tällaisen ihanan talvikirjan. Aluksi minua kyllä alkoi melkein masentaa, kun ajattelin, että haluaisin kyllä kokeakin tämän kaiken enkä vain lukea siitä, mutta lopulta lukuelämys oli kuitenkin nautinnollinen.

Kirjassa muusikko Suvi Teräsniska kertoo omista talvinautinnoistaan ja erityisesti pohjoisen talvesta, Oulun ja Kolarin kasvatti kun on. Olikin kiva lukea talven vietosta Lapissa. Kirja on myös värikäs kuvateos, jonka upeat valokuvat on ottanut Mikko Harma, ja on joukossa hiukan kuvia myös Suvi Teräsniskan kotialbumeista. Teksti on Inka Nousiaisen käsialaa.

Jo niiden toinen toistaan tunnelmallisempien valokuvien kautta pääsi todella fiiliksiin. Suvin talvitunnelmista oli myös mukava lukea. Hän kertoo muun muassa jouluvalmisteluista, joulunvietosta, uudesta vuodesta, hiihtämisestä, vällyihin käpertymisestä kotosalla, flunssan potemisesta, pilkkimisestä, moottorikelkkailusta, saunomisesta ja lopulta hiukan myös kevään tulosta, pääsiäisestä ja jäiden lähdöstä.

Vällyihin kääriydyn mielelläni kotonakin, ja kuuntelen siellä sohvannurkassa sitten jotain hyvää musiikkia. Minulla on rauhoittumista varten oma soittolista, sen nimi on Fiilis. Listalla on hidastempoista tunnelmointia, vähän kuin hyggeilyä musiikin muodossa. 
  Vielä kun on tulet kakluunissa, on kaikki kohdallaan. Ilman tulisijaa kodin ilmapiiristä puuttuisi jotain oleellista. Elävän tulen ääressä on samalla tavalla rauhoittavaa kuin virtaavan veden. Se palamisen ääni ja puiden rapsahtelu. 

Mukana on myös ruoka- ja leivontaohjeita, kuten Ärjylän mummun rieskaresepti, lohtulappapuuro ja talvipäivän paakelsit. Suvin laskiaispullassa täytteenä on arvatenkin lakkahilloa. Oih, kylläpä alkoi tehdä mieli maistaa sellaisia laskiaispullia!

On myös muutamia askartelu- ja käsityöohjeita: ainakin lumihiutaleen askarteluun sekä kettukaulahuivin ja vauvan myssyn tekemiseen kirja tarjoaa ohjeet. Lisäksi Suvi antaa neuvoja suksien voiteluun, halkopinon ja sytykeruusujen tekemiseen ja kuivalihan ripustamiseen.

Mukavia ovat Suvin muistot yhdessä isovanhempien ja muiden sukulaisten kanssa vietetyistä hetkistä. Erityisesti Suvi muistelee mummoaan, joka menehtyi äkillisesti kesken tämän kirjan tekemisen. Kirjan suksenvoiteluohje on juuri tämän mummon perintöä.

On myös humoristisia muistoja, kuten se kun Suvi ensimmäisen joululevynsä kansilehtisessä kertoi pitävänsä Geisha-suklaasta ja sai sinä jouluna lahjaksi kahdeksan kiloa Geishaa! Tai kun Suvilla oli keikka Ylläksellä, ja hän päätti käydä sitä ennen hiihtolenkillä: lenkki venähti 27 kilometrin pituiseksi, minkä päälle puolentoista tunnin keikka väsytti väsyttikin jo kummasti.

Parhaimmillaan tällainen kirja toimisi mielen piristyksenä marraskuun pimeydessä, muistuttamassa lähestyvän talven iloista. Tai sitten joulun alla tai tammi-helmikuussa. Nyt, melkein maaliskuussa, ja kun talvea ei muutenkaan ole juuri ollut, talvifiilistely tuntui vähän keinotekoiselta, mutta ihana kirja Suvin talvi oli näinkin luettuna! Toivottavasti ensi talvena on taas oikea talvi.

Otava 2017 
144 sivua 
Kuvat: Mikko Harma 
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen 

Kirjasta on blogannut myös Kirjakaapin avain.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Paulo Coelho: L'Alchimiste

Paulo Coelhon Alkemisti, joka on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Santiagon unelmat, oli vuosituhannen vaihteessa yksi lempikirjoistani. Ostin sen silloin omaksi ranskankielisenä, vaikka Coelho ei toki kirjoita ranskaksi, vaan portugaliksi. Joka tapauksessa nyt kun olen jo kauan halunnut alkaa taas lukea kirjoja myös ranskaksi, luin Alkemistin, koska muistin, että tässä on ainakin minulle helppoa kieltä. Ja niin todella olikin - jopa 20 vuoden tauon jälkeen luin tätä ihmeen sujuvasti!!

Huonosta kirjamuistista oli taas kerran hyötyä, koska en enää muistanut, mitä kirjan päähenkilö Santiago, nuori andalusialainen lammaspaimen, lopulta löysi matkoiltaan. Niinpä sain lukea tämänkin kirjan taas melkein kuin uutena.

Santiago ei tyydy tavalliseen elämään, sellaiseen jota "pitäisi" elää, ja siksi hän on ryhtynyt paimeneksikin: saadakseen olla vapaa ja kuljeskella ympäriinsä. Lopulta hän matkustaa Pohjois-Afrikkaan, koska haluaa nähdä Egyptin pyramidit ja löytää aarteen. Minulla oli lukemisessa muutaman viikon tauko, kun väsähdin Saharan autiomaassa yhden alkemiakeskustelun kohdalla, joten en enää muista ihan tarkkaan, miten hän sai tietää perillä odottavasta aarteesta, mutta sinne hän lähtee joka tapauksessa.

Aluksi Santiago joutuu tekemään töitä Marokossa voidakseen jatkaa matkaa, mutta sielläkin, kuten koko matkan ajan, hän oppii tärkeitä asioita elämästä. Sitten hän pääsee lähtemään kamelikaravaanin mukana aavikon halki kohti Egyptiä. Matkalla hän käy erään alkemistia etsivän miehen kanssa niitä alkemiakeskusteluja. Sitten tullaan keitaalle, jossa tapahtuu yhtä ja toista merkittävää. Lopulta Santiago pääsee pyramideille asti, ja aarteen arvoitus selviää.

Kiehtova ja kiinnostava tarina tämä on edelleen, vaikka ehkä onkin hiukan kliseinen ja vaikka minua eivät kaikki maailmansielut ja muut kirjassa vilisevät termit niinkään sykähdytä. Tai sellaiset hokemat, että kun tarpeeksi paljon haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saamaan sen. Hohhoijaa. Kirja ei saa varauksetonta hyväksyntääni, mutta on siinä myös omat hyvät juttunsa. Otan ne ja jätän sen kaiken muun! 

Mutta muuten huikea tarina unelmien toteuttamisesta ja siitä, että jokaisella meistä on oma Légende Personnelle, se oma juttumme, joka kannattaisi toteuttaa tässä elämässä. Nyt en kerta kaikkiaan muista, miten tuo légende personnelle sanotaan suomennoksessa, mutta jokainen englantiakin osaava voi jo päätellä noista sanoista jotain...

Le jeune homme ne savait pas ce que voulait dire "Légende Personnelle". 
  "C'est ce que tu as toujours souhaité faire. Chacun de nous, en sa prime jeunesse, sait quelle est sa Légende Personnelle. 
  "A cette époque de la vie, tout est clair, tout est possible, et l'on na pas peur de rêver et de souhaiter tout ce qu'on aimerait faire de sa vie. Cependant, à mesure que le temps s'écoule, une force mystérieuse commence à essayer de prouver qu'il est impossible de réaliser sa Légende Personnelle." 

Tuossa otteessa Salemin kuningas selittää Santiagolle, että se Légende Personnelle on jotain, mitä olet aina halunnut tehdä, ja että nuorena jokainen meistä tietää kyllä sen oman juttunsa. Silloin ihminen ei vielä pelkää unelmoida, silloin kaikki tuntuu vielä mahdolliselta, mutta ajan mittaan jokin selittämätön voima alkaa yrittää saada meidät ajattelemaan, ettei ole mahdollista toteuttaa sitä "omaa juttuaan" (minun kökkökäännökseni tuosta Légende Personnellesta). EDIT: No, löysin sitten yhdestä bloggauksesta juuri tuon saman otteen kirjasta, ja selvisipä sekin, että Légende Personnelle on suomennoksessa elämäntie.

Kunpa me emme koskaan luopuisi unelmistamme! Siinä asiassa tällainen kirja tulee tarpeeseen: se rohkaisee meitä vielä aikuisenakin uskomaan unelmiimme ja pyrkimään niitä kohti. Ei kannata tuhlata elämäänsä luopumalla siitä, mikä on kaikkein ominta itseämme. Rohkeasti vain unelmia kohti!

Itselleni tästä kirjasta tuli mieleen ihania muistoja juuri siitä nuoruudesta, jolloin kaikki vaikutti mahdolliselta, ja muistoja elämäni mahtavimmasta reissusta, josta ostin tämän ranskankielisen käännöksen. Lukuelämys oli siis nostalginen.

En ole mikään suuri Coelho-fani, mutta nuorena pidin myös hänen kirjastaan Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin. Siitä en muista enää sitäkään vähää mitä Alkemistista, mutta ehkä senkin voisi lukaista tässä joskus ja katsoa, onko siinä kirjassa jotain järkeä vai ei. Coelholla on aika paljon sellaista hämärää ja mystistä juttua, joka ei minua innosta. Onhan sitä tässä Alkemistissakin, mutta tässä on omat hyvätkin puolensa.

Éditions J'ai Lu 1996 
221 sivua 
Alkuteos O Alquimista 1988
Portugalista ranskaksi kääntänyt Jean Orecchioni 
Kansikuva Franck Dillonin taulusta / taulun mukaan

Kirjasta muualla:

P. S. Rakastan kirjoja
Kaiken ei tarvitse olla totta
Kolahduksia
Kirjamaailma
Hurja Hassu Lukija 

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Sergio Ramírez: Miten kaunis on meri, Margarita

Arvostelukappale kustantajalta 

Nicaragualainen Sergio Ramírez on merkittävimpiä keskiamerikkalaisia nykykirjailijoita. Vuosi sitten häneltä suomennettiin novellikokoelma Anteeksianto ja unohdus; nyt on juuri ilmestynyt tai  ilmestymässä tämä romaani Miten kaunis on meri, Margarita. Espanjaksi se on ilmestynyt jo vuonna 1998. Molemmat teokset on suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä.

Miten kaunis on meri, Margarita kertoo tarinaansa kahdessa eri aikatasossa. Niissä molemmissa on kysymyksessä tunnettu nicaragualainen historian henkilö. Vuonna 1907 kansallisrunoilija Rubén Darío palaa juhlittuna sankarina kotimaahansa ja kotikaupunkiinsa Leóniin; vuonna 1956 samassa kaupungissa vietetään diktaattori Anastasio Somozan kunniaksi järjestettyjä juhlatanssiaisia. Ilta saa kuitenkin dramaattisen käänteen, jota ovat olleet juonimassa monet kirjan henkilöistä.

Tapahtumapaikan lisäksi näitä tapauksia yhdistää ainakin yhdeksänvuotias Salvadora-niminen tyttö, jonka viuhkaan runoilija Darío kirjoittaa runonsa vuonna 1907. Salvadorasta tulee nimittäin aikuisena diktaattori Somozan vaimo, First Lady. Diktaattorin juhlan traagisen päätöksen taustahenkilöissä puolestaan on jo edesmenneen runoilija Daríon ihailijoita.

Käsivarret ojossa ja kädet nyrkissä, mambo qué rico el mambo, Somoza haastaa tanssiin neitosen, joka nostaa kyynärpäät koholle ja seuraa rytmiä uskollisesti, hädin tuskin hymyillen, ylähuulellaan hikikarpaloita. Sitten Somoza alkaa rytmikkäästi laskeutua tytön edessä polvilleen, kunnes on päässyt 'mambokyykkyyn' Qué rico! Takamus on jo melkein kengänkantojen tasalla, kunnes hän pongahtaa innoissaan pystyyn ja saa osakseen taas uusia eläköön-huutoja, taputuksia, vihellyksiä, ja mambo vain jatkuu. Päämies syleilee neitosta ja moiskauttaa aivan suun viereen pusun valokuvaajien salamalaitteiden välähdellessä. 

Kirjassa on massiivinen henkilögalleria; heti aluksi luetellaan kolmen sivun verran keskeisiä romaanihenkilöitä. En edes yrittänyt pysyä kärryillä aivan kaikista henkilöistä, vaan totesin, että pääasia on, kun muistaa edes ne kaikkein keskeisimmät. Mutta luettelosta on hyvä käydä tarkistamassa ihmisten henkilöllisyyksiä aina kun tulee tarvetta.

Lisäksi jo takakannessa kerrotaan, että tarinaan liittyy lukuisia sivukertomuksia. Sekä henkilöiden että sivukertomusten paljous saavat aikaan melko kaoottisen tunnelman, ja ovathan henkilöt ja tapahtumat myös melko värikkäitä, dramaattisia ja jopa outoja. Takakannen sanoin irvokkaita. Melkoinen karnevaalikulkue latinalaiseen tyyliin tämä porukka onkin. Kaikkea mahdollista myös tapahtuu: vainajan aivot varastetaan, hautausmaalla vietetään orgioita ja tenoriaan availeva mies saa lasit helisemään ja astiat särkymään naapuritaloissakin.

Aluksi melko pitkään minusta tuntui, ettei kirjassa edes ole juonta, vaan lähinnä miesporukan ryypiskelyä, uhoamista ja härskejä puheita. Mutta lopulta se juonikin selkenee, ja pääroolia siinä esittää erään henkilön kapsäkissä piileskelevä otus, johon kirjan alussakin siellä täällä jo viitataan. Loppua kohti tunnelma tiivistyy ja synkkenee, kun lähestytään diktaattorin vierailua ja miesjoukon suunnitelmien toteutumista.

Kiinnostavinta kirjassa olikin juuri tuo suunnitelman punomisen ja toteutumisen seuraaminen. Muutenhan Ramírezin romaani edustaa sellaista latinalaisamerikkalaista machoilua, josta en itse ole erityisen kiinnostunut. Äijämeiningistä, mielipuolisesta latinalaisesta dramatiikasta ja maagisesta realismista kiinnostuneille teos sopii varmasti kuin nenä päähän.

Ramírez on värikäs sanankäyttäjä, samoin suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä. Itse pidän Ramírezilla erityisesti ympäristön kuvauksista, mutta niihin hän ei kovin paljon ehdi paneutua tässä romaanissa, jossa pääpaino on tapahtumissa.

Kun lukee kirjan loppuun, tulee riipaisevasti esiin diktatuurissa elämisen julmuus. Syyllisten lisäksi syyttömätkin joutuvat syytettyjen penkille, ja rangaistukset ovat raakoja.

Aviador 2020 
405 sivua 
Alkuteos: Margarita, está linda la mar 1998 
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä 
Kansi: Satu Ketola  

tiistai 25. helmikuuta 2020

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja

Tittamari Marttisen Perhosvaikutuksen lukeminen on todellista nautiskelua. Se on Pienten rakkauksien kirja - elämän pienten ja suurten ilojen ylistys. Siinä on viitisenkymmentä lyhyttä lukua, joissa Marttinen pohtii elämän kauneutta, hyviä hetkiä, arkea ja juhlaa.

Perhosvaikutus on myös kirja muutoksesta. Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Texasissa? Takakannen sanoin:

Suuret muutokset alkavat joskus pienistä arkisista hetkistä. Hetkistä, jolloin kaikki tuntuu jatkuvan kuten ennenkin mutta jolloin jokin kuitenkin liikahtaa. Mitä jos elämä huomaamatta vie meitä juuri sinne minne pitääkin? 

Tällainen perhosvaikutus johti pitkään Helsingissä asuneen Tittamari Marttisen muuttamaan Rovaniemelle. Hän pohtiikin kirjassaan muun muassa rohkeutta lähteä kohti uutta.

Muuten Perhosvaikutus käsittelee elämää monesta eri näkökulmasta. Marttinen kirjoittaa sekä Helsingin että Lapin hyvistä puolista, kaupunkielämän nautinnoista, luonnon rauhasta, matkoistaan monissa Euroopan maissa (ja vilahtaa siellä jossain myös Tokio), nojatuolimatkoista elokuvien ja kirjojen kautta, ihmissuhteista, kuorolaulun ja neulomisen ihanuudesta, ruuasta ja monenlaisista pienistä hetkistä elämässä.

Niitä pieniä hetkiä Marttinen osaa kuvata kiehtovasti. Hän onnistuu loihtimaan pieniin arkisiinkin hetkiin päivien kimallusta, puhumattakaan sitten hänen ihanista matkakuvauksistaan, vaikkapa Pariisin tai Barcelonan kuvauksista. Olin ihan myyty. Toisaalta nautin Marttisen kirjassa erityisesti noista Euroopan kaupunkien tunnelmista, toisaalta Lapin kuvauksesta.

Tässä maistiaiset Barcelonasta:

En nähnyt sinusta vielä mitään, Barcelona, ja näin jo kaiken, ja se näky pakottaa palaamaan luoksesi taas, harharetkien jälkeen takaisin syliisi, kapeiden kujien ja tummuneiden seinien turviin. Koristeelliset parvekkeet, sateesta kiiltävät kadut. Tunnustan rakkauteni kaupungille, jota en vielä tunne, en ehkä tunne koskaan, vaikka olen katsonut kaikki siitä tehdyt elokuvat ja saanut taskuuni lappusen, jossa on osoite, suomalaismiehen vuokraama asunto, kaupungin parhaalla paikalla, parveke ihmismeren yläpuolella, taivaan alla.  

Lappiin liittyen Marttinen kirjoittaa muun muassa luonnon hiljaisuudesta, revontulista, kiirunoista, rovaniemeläisestä kulttuurielämästä ja maailmalta tulevista turisteista, joille kaikki meille niin arkisetkin asiat ovat eksoottisia ja ihmeellisiä.

Perhosvaikutus sisältää niin paljon ja monenlaista, ettei sitä kaikkea pysty tässä kertomaan. Kirjan ajatukset voi ehkä kiteyttää seuraava ote luvusta Ystävä puhuu radiossa. Siinä Marttinen on kuunnellut radiossa puhunutta kirjailijaa, ja ilmeisesti myös nämä ajatukset ovat kyseisen kirjailijan suusta:

Kaikki syntyy unelmasta ja kaikki palaa unelmaan. Sen tähden elämän pienet sattumukset ovat niin tärkeitä. Ja kohtaamiset. Me olemme toistemme unelmia. Kauneutta on kaikkialla, sulje korvasi kyynikoiden puheelta, sillä kauneutta on. 
  Se on minusta hienosti sanottu.  

Sitä kauneutta on paljon myös tässä Tittamari Marttisen kirjassa. Perhosvaikutus on odottanut hyllyssäni varmaan melkein ilmestymisestään asti, ja onneksi sain sen nyt vihdoin luettua. Se oli antoisa lukuelämys, josta tuli hyvälle mielelle.

Aikaisemmin olen blogannut Marttisen kirjasta Nainen joka söi napoleonin - Arjen ilojen ylistys.

Kirjapaja 2017 
208 sivua 
Kansi: Tuija Kuusela, Stiili 

Kirjasta muualla:

Kirjoituksia (Marja-Riitta Vainikkala)
Joukon Taideblogi
Mari A:n kirjablogi 

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Roy Hicks Jr.: Matkalla uuteen

Matkalla uuteen oli minulle tärkeä kirja vuosia sitten, kun olin omassa elämässäni matkalla uuteen. Ilahduinkin, kun löysin sen nyt kirpputorilta ihan omaksi ja sain lukea sen uudestaan.

Kirjaan on koottu amerikkalaisen Roy Hicks Jr.:n saarnoja, ja se on hänen ensimmäinen ja viimeinen teoksensa, koska hän kuoli lento-onnettomuudessa. Hän ei ehtinyt saada kirjaa itse valmiiksi, mutta onneksi muut hoitivat tehtävän loppuun, koska Matkalla uuteen on todella rohkaisevaa ja innostavaa luettavaa.

Hicks puhuu näissä saarnoissa siitä, miten Jumala tekee uutta meidän elämässämme, jopa mahdottomuuksien keskellä ja niiden kautta. Kärsimyksetkin voivat kääntyä ajallaan siunaukseksi ja vuosikausien pituiset pimeät tunnelit voivat loppua ajallaan. Useaan otteeseen Hicks puhuukin Joosefista, jolla oli näky ja unelma, mutta se tuntui murskaantuvan, kun vastoinkäymiset seurasivat toistaan vuosien ajan. Lopulta vuosien jälkeen Joosef pystyi kuitenkin näkemään, että vaikka veljet tahtoivat hänelle pahaa ja myivät hänet orjaksi, se oli sittenkin Jumala, joka lähetti hänet Egyptiin - tehtävää varten.

Näky, kutsumus ja unelmat ovatkin yksi aihe, joka nousee näissä saarnoissa toistuvasti esiin. Hicks kirjoittaa, miten Jumala valmistaa meitä hänen suunnitelmiensa toteutumista varten, hänen työtovereikseen. Ja se tapahtuu usein kipeiden kokemusten kautta. Meitä murretaan, että Jumalan kuva voisi tulla meissä näkyviin. Haaveet voivat haihtua ja vihollinen hyökätä, mutta silti silloinkin Jumalalla on tilanne hallinnassa koko ajan. Hicks puhuu myös muun muassa tulevaisuudesta ja toivosta, Jumalan lupauksista jotka toteutuvat ajallaan, totuudesta joka tekee vapaaksi ja kiusauksista.

Luvussa Kuinka näky syntyy? Hicks kirjoittaa myös ihanasti Jumalan isänrakkaudesta ja siitä, miten me olemme hänen rakkaita poikiaan ja tyttäriään, hänen lempilapsiaan.

Luvussa Elämää Kuninkaan valtakunnassa Hicks puhuu muun muassa ilosta Herrassa. Hän kertoo, miten eräs hänen ystävänsä koki selittämätöntä iloa suuren surun ja tuskan keskellä. Hicks jatkaa:

Kuvitellaanpa, että elämä olisi elokuva, jota projektori pyörittää kuva kerrallaan: kuva, kuva, kuva... 
  Useimmat ihmiset näkevät elämänsä tällä tavalla. Katsomme yhtä kuvaa kerrallaan: kuva, kuva, kuva... Muuta emme näekään. 
  Mutta ilo Pyhässä Hengessä syntyy siitä, että Pyhä Henki näkee koko filmin yhtä aikaa. Jumala näkee tarinan alusta loppuun ja iloitsee suuresti siitä kokonaisuudesta, minkä kuvien sarja muodostaa. Hän tietää sellaista, mitä me emme tiedä. Koska hänellä on kokonaiskäsitys asioista, hänen ilonsa on täydellinen, ja se kumpuaa sisällämme. 
  Et tiedä aina tarkalleen ilosi syytä. Itse asiassa niissä olosuhteissa, joissa elät, ei ehkä ole hurraamista. Kuitenkin Pyhä Henki näkee jotakin sellaista, mikä tekee hänet iloiseksi, ja hän tahtoo jakaa sen sinun kanssasi ja sinun kauttasi. 

Kiinnostava on esimerkiksi luku (saarna) Unelmoi Jumalan unelmia, jossa Hicks kertoo siitä, miten jotkut Raamatun henkilöt eivät jaksaneet odottaa Jumalan aikaa, vaan yrittivät itse omin avuin saada Jumalan lupaukset toteutumaan. Tällä he saivat pelkkää sotkua aikaan, mutta lopulta he saivat myös kokea luvatun siunauksen.

Kirjan viimeinen luku Laulua yön pimeydessä oli minulle itselleni ihan dynamiittia, koska olen itse kokenut sitä, mistä siinä kerrotaan. Hicks kirjoittaa Paavalista ja Silaksesta, jotka ylistivät Jumalaa keskellä yötä vankilassa, jossa he viruivat ruoskittuina - ja silloin maa järisi, kahleet irtosivat ja vankilan portit avautuivat. Hicks käsittelee aihetta tosi upeasti: hän ei julista, että Jumala vaatisi kärsivää ihmistä ylistämään, ei myöskään, että meidän kannattaisi ylistää Jumalaa saadaksemme "maanjäristyksiä" aikaan. Todennäköisesti maa ei järise sellaisella yrittämisellä. Mutta silloin kun ihminen, ehkä vuosien tai vuosikymmenienkin pimeyden jälkeen pystyy ylistämään, siinä on voima. Ja järisipä maa silloin tai ei, tapahtuipa ihmeitä tai ei tapahtunut, Jumala on aina meidän ylistyksemme arvoinen!

Luku loppuukin ylistykseen:

Hyvä on kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla uskollisuudestasi. 
  Hyvä on, hyvä on kiittää Herraa. Aamen. 

Jokaisen luvun lopussa on aina rukous. Tässä rukous luvun "Uudeksi minä teen kaiken!" lopusta:

Herra Jeesus, sinä olet mahdottomuuksien Jumala, joka sanot: "Uudeksi minä teen kaiken." 
  Luotan, että sinä, Herra, pystyt antamaan minulle kuulevat korvat ja näkevät silmät. Näen vanhan, mutta haluan astua uuteen. 
  Auta, että voisin väkevän voimasi avulla avautua vastaanottamaan sinun kevääsi talven keskelle, oi, sinä uusien alkujen Jumala. Aamen. 

Kuten kirjan englanninkielinen nimikin sanoo, tämä on kyllä pieni kirja - kooltaan nimittäin. Mutta sanomaltaan suuri - todella uskoa vahvistava ja sytyttävä. Hicksin julistus on myös valtavan armollista ja lohdullista. On ihanaa, että hän voi vielä kuoltuaankin olla Jumalan käytössä rohkaisemassa meitä muita tämän kirjansa kautta.

Aika Oy 1999 
176 sivua 
Alkuteos: A Small Book about God 1997 
Suomentanut Tuuli Jurvelin 
Kansi: Aulis Lehikoinen 

perjantai 21. helmikuuta 2020

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

Tämä ranskalainen romaani tuli vastaan ensin Instagramissa ja pian sen jälkeen kirjakaupassa. Nyt se on luettu, ja se oli juuri sitä mitä odotinkin. Nainen, jonka nimi on Nathalie osoittautui aivan ihastuttavan ranskalaiseksi herkkupalaksi!

Kirja kertoo pariisilaisesta Nathaliesta, joka tapaa kadulla François'n ja rakastuu. He menevät naimisiin, vuodet kuluvat ja heidän onnensa on harvinaisen täydellinen - niin, suorastaan pelottavan täydellinen. Niinpä se ei voi kestää. 

Eräänä sunnuntaina François lähtee lenkille, jää auton alle ja kuolee. Nathalien maailma romahtaa. Hän vetäytyy kuoreensa suremaan, kuluu vuosia ja tuntuu, että elämä on hänen osaltaan eletty. 

Kunnes kerran hän hetken mielijohteesta suutelee ruotsalaista työkaveriaan Markusta. Tästä alkaa melkoiset tunteiden myllerrykset heidän kummankin kohdalla. Nathalie ei oikeasti ole edes kiinnostunut Markuksesta, joka on hänestä vastenmielisen näköinen ja vaikuttaa muutenkin tylsältä tyypiltä. 

Mitä kaikkea heidän välillään sitten tapahtuu; mihin se kohtalokas suudelma lopulta johtaa - siitä David Foenkinos kertoo kutkuttavasti tässä romaanissa. Hän kirjoittaa kepeän humoristisesti ja toisaalta myös vakavasti ja syvällisesti. Foenkinos kuvaa hienosti tunteita kaikkine vivahteineen: surua, rakkautta, kaipausta, epävarmuutta, torjutuksi tulemisen pelkoa, tuskaa... Rakastumisen ihanuus ja kurjuus tulee näillä riveillä aivan käsinkosketeltavaksi.

Foenkinos kertoo tarinaa sekä Nathalien että Markuksen näkökulmasta. Näin lukija pääsee sisälle kummankin tunteisiin. Tässä ote Markukselta:

Hän ajatteli edelleen, että tämä kaikki voisi johtaa kärsimykseen, pettymykseen ja mitä kauhistuttavimpaan tunteiden umpikujaan. Ja kuitenkin hän halusi juuri sinne. Hän halusi lähteä kohti tuntematonta määränpäätä. Mitään pelättävää ei ollut. Hän tiesi, että kärsimyksen saaren sekä unohduksen ja vielä kauempana sijaitsevan toivon saaren välillä oli yhteysliikennettä. 

Luvut ovat lyhyitä, ja siellä täällä on myös vain muutaman rivin pituisia lukuja, joissa saattaa olla muutama repliikki jostain kirjasta tai elokuvasta, John Lennonin diskografia, ellei hän olisi kuollut vuonna 1980, ote Guronsan-piristeen annosteluohjeista, Markuksen kotitalon ovikoodi tai Nathalien lähettämä tekstiviesti. Nämä kaikki liittyvät jollain tavalla tarinaan, ja olivat minusta hauska idea, joka piristi tarinaa omalta osaltaan. 

Hilpeä on myös kirjailijan tapa ripotella sinne tänne koomisia alaviitteitä. En muista ennen nähneeni alaviitteitä muualla kuin tietokirjoissa, paitsi suomentajan huomautuksia. Esimerkiksi teatterissa Markus harmittelee pitkiä jalkojaan, ja alaviite huomauttaa: Lyhyitä jalkoja ei ole vuokrattavissa. 

David Foenkinos onnistui hurmaamaan minut ihanalla ranskalaisuudellaan. Lempiromaanieni joukkoon nousi siis tämäkin teos, kuten viimeksi eilen lukemani Joel Haahtelan Elena. Nyt olen onnistunut löytämään huikeita kirjoja luettavakseni.

Nuorena olin suuri Ranska-fani, mutta harmi kyllä unohdin kyseisen maan ja kielen yli 20 vuodeksi, kun Etelä-Amerikka  ja espanjan kieli sekoittivat pääni. Nyt olen alkanut lämmitellä uudestaan vanhaa Ranska-rakkautta, ja tästä lähtien aion ehdottomasti lukea lisää ranskalaisia romaaneja!

Gummerus 2011 
268 sivua 
Alkuteos: La Délicatesse 2009 
Suomentanut Pirjo Thorel 
Kuvat Istockphoto 

Kirjasta muualla:

Kujerruksia
Hurja Hassu Lukija
Kirjoihin kadonnut
Mari A:n kirjablogi
Annelin lukuvinkit
Sinisen linnan kirjasto

torstai 20. helmikuuta 2020

Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtelan pienoisromaani Elena kertoo kaupungissa asuvasta yksinäisestä miehestä, joka kiinnostuu tuntemattomasta naisesta. Mies istuu aamuisin puistonpenkillä kastanjapuun alla, kun nainen kävelee aina samaan aikaan puiston ohi yliopistolle. Nainen ei huomaa miestä, mutta miehelle tulee hänestä pakkomielle. Mies, kirjan minäkertoja, seuraa naista, unelmoi hänestä ja kuvittelee, millaista hänen elämänsä on - todellisuudessahan mies ei tiedä hänestä mitään.

Kerran mies saa kuitenkin selville naisen nimen - se on Elena. Kesällä nainen katoaa, ja mies tajuaa hänen olevan lomalla. Miehen elämä tuntuu suistuvan raiteiltaan, kun hän ei enää näe naista. Lopulta hän saa kuitenkin tietoonsa, että nainen viettää kesäänsä eräällä saarella.

Herään yöllä, enkä saa unta. Menen parvekkeelle ja näen vain meren. Tai oikeastaan en näe mitään, mutta kuulen meren äänen ja tiedän sen olevan siellä. Taivaanrannassa on himmeä valonkajo, joka erottaa meren ja taivaan. Ja kun seison siinä, tunnen Elenan läsnäolon, kuin välissämme ei olisi mitään. Hänen muistonsa ympäröi minut pimeässä, painautuu ihoon kiinni. 

Syksyn tullen miehelle valkenee myös se, miksi hän on niin kiinnostunut juuri tästä naisesta. Miehen omatkin arvoitukset ratkeavat kirjan lopulla.

Elena on melankolinen, runollinen, kaunis ja herkkä kertomus rakkaudesta, yksinäisen miehen unelmista. Siinä on jotain valtavaa lumousta, sellaista unenomaista tunnelmaa, joka nosti sen suorinta tietä lempiromaanieni joukkoon. Elena on helmi, kuten tammikuussa lukemani lukemani Adèlen kysymyskin oli.

Haahtelan kaunis kieli ja tunnelmakuvaus vei sanat suustani, joten en sano enempää, mutta puhukoon teos itse puolestaan.

Me kuljemme vuosien halki ja löydämme itsemme muistoista, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus itse. Ja eikö kaikki lopulta kutistukin vain yhdeksi hetkeksi, jossa on kaikki mitä olemme halunneet ja mitä olemme menettäneet? Hänen kätensä laskeutuu olkapäälleni ja rutistaa kangasta sormiensa väliin. En kuule musiikkia, kuulen vain sanat, jotka hän kuiskaa korvaani. Voiko sellaiseen kysymykseen edes vastata? 
  Kuvittelen illan sellaiseksi ja katson ikkunasta ulos. Puutarhaan tulee heikko valo ja yön hämärä tekee huoneesta rakeisen. Juon lasin viiniä ja lasken lasin pöydälle. Kaadan toisen lasin, mutta en juo sitä vielä. Edessäni on valkea sormikas. Se hohtaa pimeässä ja näyttää kevyeltä kuin se olisi ilmaa. Ja kun tartun siihen: tyhjää. 


Otava 2003 
126 sivua 
Kuva: Otavan arkisto 
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen 

Elena on hurmannut monia muitakin. Siitä ovat bloganneet mm.

Rakkaudesta kirjoihin
Lumiomena - Kirjoja & haaveilua
Kirjanurkkaus
Järjellä ja tunteella
Pihin naisen elämää
Kirjoihin kadonnut 

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Taina Latvala: Välimatka

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä asuu äiti, jonka mies on kadonnut kymmenen vuotta sitten jäljettömiin. Toinen tyttäristä elää omaa elämäänsä Helsingissä, mutta toisen vastuulla on ollut jo lapsesta asti pitää äiti hyvällä tuulella, ja isän kadottua hän on se, jonka suoranainen velvollisuus tuntuu olevan asua lähellä äitiä ja elää symbioosissa tämän kanssa.

"Kun muut kävivät treffeillä, minä kävin äidin kanssa masennustestissä", hän toteaa.

Kun äidin 60-vuotispäivä lähestyy, sisarukset ostavat hänelle lahjaksi matkan Teneriffalle, koska hän oli sanonut haluavansa juhlia yksin. Mutta pelkkää puhettahan se vain oli ollut, eikä äiti oikeasti halua lähteä yksin matkalle. Niinpä Etelä-Pohjanmaalle jäänyt tytär lähtee matkaseuraksi.

Välimatka on kiinnostava matka sekä Etelä-Pohjanmaalle, Teneriffalle että äidin ja tyttären tukahduttavaan keskinäiseen suhteeseen. Perillä tytär yrittää tapailla hotellin komeaa aulapoikaa, mutta äiti tunkee kolmantena pyöränä mukaan, ellei nyt konkreettisesti, niin ajatuksen tasolla. Joskus äidille tulee päänsärky ja hän vetäytyy marttyyrin rooliin, kun tytär yrittää lähteä miehen kanssa treffeille. Deittaile siinä sitten.

Tyttärellä on suuri vapaudenkaipuu, oman elämän nälkä:

Päästäkseen äidin luokse on loikattava kokonaisen sukupolven yli, kuin joen. Miten sanoa hänelle, että minulla on tapana istua iltaisin Seinäjoen juna-asemalla ja katsella vapaita, ohi vilahtavia ihmisiä? Miten tunnustaa hänelle, että haluaisin oikeasti asua Lontoossa tai Pariisissa, siellä missä kukaan ei tiedä minun nimeäni ja hautausmaita on enemmän kuin yksi? 

Sekä symbioottista äitisuhdetta että pieniä eteläpohjalaisia ympyröitä Latvala kuvaa todella osuvasti ja oivaltavasti. Hän kirjoittaa kepeästi ja humoristisesti, mutta kepeyden takaa nousee esiin jotain niin ahdistavaa, ettei sellaista jaksaisikaan lukea, jos teksti olisi kovin raskassoutuista.

Välimatka kertoo kuitenkin myös siitä kadonneesta isästä. Siellä täällä on kursiivilla ja rehevällä eteläpohjalaisella murteella äidin muistoja menneestä, hänen ja miehensä tapaamisesta, suhteesta ja miehen katoamisesta. Myös tytär, kirjan minäkertoja, miettii isäänsä, jota hän on jäänyt ikuisesti kaipaamaan. Isään liittyvät salaisuudet alkavat matkan aikana vihdoin paljastua tyttärellekin.

Aikaisemmin olen lukenut Arvostelukappaleen ja Venetsialaiset, joista molemmista pidin. Jo näissä kahdessa Latvalan kirjassa nautin suuresti hänen kielestään ja ihmiskuvauksestaan. Mutta Välimatka on jo suorastaan tyrmäävän hyvä; siinä Latvala pukee sanoiksi niin paljon elävässä elämässä nähtyä ja koettua. Unohdin melkein hengittää lukiessani, puhumattakaan syömisestä, juomisesta ja muista yhtä joutavista toiminnoista. Koukutuin tarinaan niin, että se oli luettava melkein kertaistumalta loppuun asti.

Välimatka on eteläpohjalaiselle lukijalle, ainakin sellaiselle kuin minä, aivan mahtavaa herkkua ja suoranaista terapiaa. Kiitos tästä, Taina Latvala!

Kissojen ja koirien kans sitä ettittihin. Mä ajoon niinku päässilimäänen ympäri Pohojammaata ja soittelin sairaaloohin, kävelin syrän kylymänä valakoosten lakanooren välis. Ei sitä onneksi ruumishuanehilta löytyny. 
  Keskiviikkona mä tein siitä katuamisilimootuksen. Mä häpesin silimät päästäni, kun mä jouruun kamarille menemähän. Kerran nuaruures mä olin hakenu isäni putkasta ja siitä oli juarunnu koko kylä. Jo silloon mä vannoon, että tähän paikkahan mä en enää päätäni pistääsi. 

WSOY 2012 
252 sivua 
Kansi: Anna Makkonen 
Kannen kuva: Fennopress 

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Rakkaudesta kirjoihin 
Lumiomena - Kirjoja & haaveilua 
Kulttuuri kukoistaa 
Kirjan jos toisenkin 
Kannesta kanteen 

tiistai 18. helmikuuta 2020

Teuvo V. Riikonen: Heti matkaan - Markuksen evankeliumi kiireiselle

Kuten Teuvo V. Riikosen kirjan nimestäkin voi päätellä, Markuksen evankeliumissa tapahtumat etenevät nopeasti; siellä ei pohdiskella, vaan mennään ja tehdään. Siellä asiat tapahtuvat aina "heti" ja "kohta". Varsinainen kiireisen ihmisen evankeliumi siis todellakin.

Kun olen viime aikoina lukenut Markuksen evankeliumia läpi tämän Riikosen kirjan kanssa, olen saanut sieltä irti paljon uutta. Olen saanut kohdata siellä sen Jeesuksen, jolla oli aina aikaa kohdata syntisiä, sairaita, heikkoja, epäonnistuneita ja halveksittuja ihmisiä. Hän kosketti, paransi, antoi synnit anteeksi, antoi uuden alun, vapautti menneisyyden painolasteista.

Heti matkaan -kirjasta oli puhuttelevaa lukea esimerkiksi siitä, miten Jeesus ensin tyynnytti myrskyn järvellä, ja heti sen jälkeen hän tyynnytti myös riivatun miehen mielessä riehuneen myrskyn. Myös monet muut ihmiskohtalot ja näiden ihmisten kohtaamiset Jeesuksen kanssa koskettivat nyt aivan uudella tavalla.

Riikonen kertoo paljon hyvää taustatietoa, joka avaa evankeliumia entistä enemmän. Hän valaisee esimerkiksi monien kreikan sanojen merkityksiä, jolloin ne avautuvat uudella tavalla. Esimerkiksi kun Jeesus otti lapsia syliinsä, "alkukielen sana enagkalitsomai kuvaa, miten Jeesus otti lapsen syliinsä, käsivarsilleen sydämelliseen huolenpitoonsa ja syleili häntä". Tällaiset sanojen tarkemmat selitykset aina avaavat niitä kiinnostavasti.

Muutenkin Riikosen kirjasta saa paljon uutta näkökulmaa Raamatusta lukemaansa. Heti matkaan avaa Raamatusta monia rohkaisevia ja lohdullisia näköaloja. Sanat eivät riitä kertomaan, miten paljon itse sain tällä lukukerralla irti sekä Markuksen evankeliumista että tästä Heti matkaan -kirjasta. Voin vain sanoa, että sain kohdata itsensä Jeesuksen. Olenkin nyt ihastunut tämäntyyppisiin kirjoihin, joten tästä lähtien minua innostaa lukea muitakin Raamatun kirjoja lukea vastaavien teosten kera.

Jaan tähän muutamia puhuttelevia otteita kirjasta.

Markus kertoo, miten Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Tämä kertoo paljon siitä tavasta, miten Jeesus toimii ja miten hän käsittelee ihmisiä tänäänkin: hän tulee luokse, pitää kädestä tyynnytellen ja auttaa jalkeille. 

Pitaalinen sai takaisin ihmisarvonsa. Hän sai kohdata sen rakkauden ja läheisyyden, jonka vain Jeesus voi antaa. Jeesus Nasaretilainen voi tehdä uutta: parantaa myös itsetuntovammat, jotka tekevät monista yhteiskunnan ja Jumalan valtakunnan ulkopuolelle suljettuja "pitaalisia". 

Enkeli käski puhutella masentuneita pettäjäopetuslapsia ja erityisesti erikseen kieltäjä-Pietaria. Pietari oli oman elämänsä konkurssissa: hän oli kieltänyt Herransa kiroten. Lopulta hän oli puhjennut itkemään. Pietari oli valmis palaamaan takaisin kalastajan ammattiinsa Gennesaretinjärvelle. 
  Vapahtaja puhutteli Pietaria omalla nimellä, samoin kuin hän puhutteli Maria Magdaleenaa tämän omalla nimellä. (Joh. 20:16, 21:15-17) Sanoissa Simon, Pietari ja Maria oli Jeesuksen rakkauden ilmaus: minä en sinua jätä, minä olen sinut nimeltä kutsunut ja tunnen sinut henkilökohtaisesti. Sama Vapahtaja, joka käsitteli Pietaria hellävaraisesti, oli valmis hoitamaan jokaista hänen apuaan tarvitsevaa. 

Heti matkaan - Markuksen evankeliumi kiireiselle on kirja, jonka äärellä saa viettää siunattuja lukuhetkiä.

Uusi Tie 1999 
216 sivua 
Kansi: Terttu Hauhia 
Etukannen kuvat: Kuvapörssi 

Tästä Avain Raamattuun -kirjakerhosta luin joulun alla Jarmo Sormusen kirjan Kaikessa ensimmäinen - Kolossalaiskirjeen vapauttava sanoma (kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan bloggaukseni siitä).

maanantai 17. helmikuuta 2020

Ken Follett: Teheran

Joulun alla löysin kirpputorilta kasan jännäreitä, joista Teheran vaikutti erityisen kiinnostavalta, koska se ei ole fiktiota, vaan tositapahtumista kertova dokumenttiromaani. Henkilöt ovat todellisia, vaikka osa heistä esiintyy turvallisuussyistä kirjassa lempinimillään tai keksityillä nimillä. Tällä haluttiin suojella heitä Iranin hallituksen kostolta.

Lyhyesti sanottuna kysymyksessä on vankilapako.

Tämä tositapaus sattui Teheranissa vuoden 1979 alussa, vajaata vuotta ennen maailmaa järkyttänyttä panttivankidraamaa. Tapahtumat lähtivät liikkeelle joulukuussa 1978. Iranissa kuohui, vallankumous teki tuloaan. Teheranissa toimivan amerikkalaisen EDS-yhtiön (Electronic Data Systems Corporation) työntekijöitä perheineen evakuoitiin jo kotimaahan, mutta kahdelta työntekijältä, Paulilta ja Billiltä, takavarikoitiin passit. Heidät kutsuttiin kuulusteluun; he olisivat muka vain avaintodistajia jossain jutussa, mutta todellisuudessa heidät pidätettiin ja heille määrättiin ennenkuulumaton 13 miljoonan dollarin takuusumma. Miehille ei edes kerrottu mistä heitä syytettiin. Eivätkä he tietysti todellisuudessa olleet syyllistyneet mihinkään.

Miesten Teksasissa toimiva päämies Ross Perot alkoi välittömästi hoitaa heidän asiaansa. Kun muut keinot eivät näyttäneet mahdollisilta, hän otti yhteyttä kuuluisaan everstiluutnantti Arthur "Bull" Simonsiin, jota pidettiin maailman parhaana pelastusoperaatioiden johtajana. Muodostettiin iskuryhmä, jonka tarkoituksena oli matkustaa Teheraniin ja järjestää pako sekä vankilasta että Iranista.

Jo Amerikassa miehet alkoivat suunnitella ja harjoitella tulevaa iskua ottaen huomioon kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mitä vosi tapahtua. Sitten he matkustivat Iraniin, jossa suunittelu ja juonien punominen jatkui edelleen. Iranin vallankumouskin ehti alkaa, ja tilanne Teheranissa oli todella kaoottinen.

Monia yllättäviä muutoksia, takaiskuja ja käänteitä ehti tapahtua, ja suunnitelmat menivät uusiksi moneen kertaan ennen kuin pako saatiin toteutettua. Pakomatka Turkin rajalle oli jännittävä ja vaarallinen. Onnistuisiko se edes? Kuinka tämä kaikki oli käytännössä mahdollista toteuttaa? Vaatiko hullu operaatio monta kuolonuhria?

Paulia pelotti ja hän tunsi itsensä hylätyksi. Nämä soittaisivat varmasti Teheraniin, hän ajatteli, ja saisivat selville hänestä kaiken. Takaisin vankilaan joutuminen oli ehkä nyt vähäisin hänen murheistaan. Hän sanoi Gaydenille: "Minä olen tosissani kiitollinen siitä mitä te olette tehneet, mutta nyt minusta tuntuu että tämä on loppu."
  Coburn oli enemmän huolissaan portin ulkopuolella metelöivästä väkijoukosta. Täällä sisäpuolella ainakin joku yritti ylläpitää järjestystä. Ulkopuolella odotti susilauma. Mitä jos ihmiset taivuttaisivat jonkun tarpeeksi hölmön vartijan avaamaan portit? Seuraisi lynkkaus. Teheranissa eräs iranilainen, joka oli tehnyt jotain mikä oli vihastuttanut väkijoukon, oli kirjaimellisesti revitty palasiksi - hullaantuneet ja hysteeriset ihmiset olivat repineet hänen kätensä ja jalkansa irti. 
  Vartijat heilauttivat aseitaan merkiksi, että amerikkalaisten piti siirtyä pihan toiselle puolelle ja seistä muurin vieressä. He tottelivat tuntien itsensä hyvin haavoittuviksi. Coburn katsoi muuria. Siinä oli luodinreikiä. Paul oli myös nähnyt reiät, ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet. "Hyvä luoja", hän sanoi. "Meidän taisi nyt käydä huonosti." 

Kirja on jännittävä, mutta varsinkin aluksi pitkään erittäin hitaasti etenevä. Alkupuolella Follett marssittaa esiin valtavan määrän henkilöitä, joista on vaikea pysyä kärryillä, ja hän kuvailee laveasti ja seikkaperäisesti paljon sellaisiakin yksityiskohtia, joilla ei tarinan kannalta ole suurta merkitystä, kuten jonkun yrityksen johtohenkilön yksityiselämää. Tiivistämällä kirjasta olisi saanut iskevämmän.

Iskun suunnittelemista kuvataan myös perusteellisesti, ja se toki liittyy aiheeseen, mutta vaatii hiukan kärsivällisyyttä sekin. Joka tapauksessa kiinnostavuus lisääntyy siinä vaiheessa, kun iskuryhmä pääsee perille Iraniin ja jatkaa suunnitteluaan siellä. 

Mutta kun vain jaksaa lukea eteenpäin, tarina on kyllä todella mielenkiintoinen, ja loppua kohti jännitys tiivistyy koko ajan.

Aika huikea tarina, kun ajattelee, että tämä on oikeasti tapahtunut! Matkassa oli niin paljon mutkia, joihin koko juttu olisi voinut kaatua.

Kirjassa on myös kuvaliite, jossa on mukana karttojakin, kuten Teheranin kartta ja pakoreitti Iranin ja Turkin läpi. Varsinkin pakomatkaa oli kiinnostavaa seurata kartasta.

Kerronnan lomassa on muutamia humoristisia kuvauksia iranilaisesta kansanluonteesta:

Iranilaisilla ei ollut amerikkalaisten liikemiesten eteenpäinpyrkivää asennetta, ja he tuntuivat usein keksivän ongelmia sen sijaan että olisivat ratkaisseet niitä.

Ja:

Hänen epämääräisyytensä oli tyypillistä iranilaisille - jos heiltä kysyi mitä he olivat syöneet aamiaiseksi, kymmenen sekunnin perästä sai kuulla heidän elämänfilosofiansa. 

Myös Iranin poliittisesta tilanteesta ja vallankumouksesta lukija saa tietoa kaiken muun ohella.

Follett on niin monisanainen kirjoittaja, että en aio lukea häneltä tämän enempää, mutta olen tyytyväinen, että luin Teheranin, koska se oli kyllä kiinnostava tarina. Tositarina kun on.

WSOY 1985, 5. painos 
Alkuteos On Wings of Eagles 1983 
Suomentanut Kimmo Linkama 
Päällyksen kuva: Geoslides 
Typografia: Pekka Loiri

perjantai 14. helmikuuta 2020

Gretchen Dirckinck-Holmfeld: Lasten ajatuksia ystävistä

Näin ystävänpäivän kunniaksi tässä vähän tanskalaisten lasten ajatuksia ystävyydestä. Kaikki kirjassa näkemyksiään esittävät lapset vaikuttavat olleen tuohon aikaan 6-9 -vuotiaita, ja heidän mietteensä ovat juuri niin riemastuttavaa luettavaa kuin arvata saattaa.

Lasten ajatuksia on koottu monista eri aiheista, esimerkiksi millainen on hyvä tai huono ystävä, miten ystävän voi löytää, tarvitaanko ystäviä, eläinystävät, vanhemmat ystävinä, ystävyys ja rakkaus, ystävän menettäminen, pettäminen, voiko ystäviä ostaa, kuinka kauan ystävyys kestää. Näistä ja monesta muusta aiheesta lapsilla on sanansa sanottavana.

Annetaan siis puheenvuoro heille!

Jos ei ole leikkikavereita, pitää yrittää olla söpö. Sanne 7 v.

Jos ei ole yhtään ystävää, voi kysyä tekisikö äiti lapsen. Josefine 7 v.

Koira pystyy lohduttamaan ihmistä. Sen jälkeen pitää vain kuivata naama kunnolla. Louise 8 v

Minulla on kaksi ystävää. Toinen on väkivaltainen ja toinen tavallinen. Kevin 8 v.

Ystäviä tarvitaan vain silloin, kun on tylsää. Casper 9 v.

Äidin ja isän kanssa kannattaa olla ystävä, koska muuten joutuu lastenkotiin. Philip 8 v.

Kyllä tytönkin kanssa voi olla hyvä ystävä. Kukaan vain ei ole. Nicklas 8 v.

Minä menettäisin mieluummin parhaan ystävän, koska on pikkuisen liian aikaista menettää tyttöystävänsä jo lapsena. Markus 8 v.

En usko, että ystävää voi ostaa. Kukaan ei jaksa seistä kaupassa myytävänä. Tanja 9 v.

Ystävyys voi kestää koko elämän. Olen itse kokenut sen. Tobias 8 v.

Sokerina pohjalla lohdutus meille aikuisille:

50-vuotiaan kanssa voi olla ystävä, jos itse on esimerkiksi 51. Jacob 8 v.

Nämä kaikki ja monta muuta yhtä ihastuttavaa ajatusta löytyy tästä Gretchen Dirckinck-Holmfeldin kirjasta. Kirjan sitaatit on kerätty vuoden aikana, vuosina 1998-1999.

Samassa sarjassa on ilmestynyt aiemmin myös kirjat Lasten ajatuksia rakkaudesta, Lasten ajatuksia isovanhemmista ja Lasten ajatuksia lapsista. Sitä en tiedä, onko sarjassa ilmestynyt vielä jotain muuta tämän kirjan jälkeen.

Aivan loistavaa luettavaa silloin, kun on kevennyksen tarvetta! Pitänee lukea nuo sarjan muutkin kirjat jossain vaiheessa.

Näiden ajatusten myötä toivotan kaikille hyvää ystävänpäivää! Hyvä ystävä auttaa kaverinsa pois mutaliejusta, toteaa Nicolai 8 v. Olkoon meillä kaikilla vähintään yksi sellainen ystävä!

Ajatus Kirjat 
Gummerus Kustannus Oy 2010 
155 sivua 
Alkuteos En god ven hjaelper en op ad mudderet 2003 
Suomentanut Ulla Lempinen 
Kannen kuva Gunilla Kvarnström 

torstai 13. helmikuuta 2020

Linda Olsson: Sisar talossani

Kaksi vuotta sitten äitinsä muistotilaisuudessa Maria on esittänyt sisarpuolelleen Emmalle kutsun tulla joskus käymään hänen luonaan Cadaquésin kylässä Costa Bravan rannikolla Espanjassa. Maria on kuitenkin katunut kutsuaan välittömästi, sillä hän ei ole koskaan välittänyt Emmasta ja haluaa muutenkin vain unohtaa kaiken mahdollisen lapsuudenperheeseensä liittyvän nyt, kun äitikin on kuollut.

Marian suhde Emmaan tiivistyy seuraavissa sanoissa:

Minulle Emma oli vain eräänlainen statisti elämäni murhenäytelmässä.

Nyt Emma on kuitenkin ottanut yhteyttä ja luvannut tulla käymään. Mariasta tuntuu, että Emma on tunkeilija hänen elämässään. Sisarukset viettävät kuitenkin yhteisen viikon Marian talossa, istuskelevat terassilla, käyvät kävelyillä, syömässä ja merelläkin.

Aluksi tunnelma on etäinen ja vaivautunut, mutta lopulta sisarukset alkavat avautua toisilleen ja käydä syviä keskusteluja. Vähitellen Linda Olsson paljastaa lukijalle heidän salaisuuksiaan ja kipujaan. Molempien elämässä on ollut omat menetyksensä ja surunsa. Heillä on myös ollut ongelmallinen äitisuhde; varsinkaan Maria ei ole halunnut edes ajatella äitiä tämän kuoleman jälkeen. Hänellä ei ole äidistä mitään hyvää sanottavaa.

Sisarukset muistavat äitinsä hiukan eri tavalla, niin kuin usein onkin, että sisaruksilla saattaa olla jossain mielessä aivan erilaiset vanhemmat, vaikka he ovatkin ne samat vanhemmat. Mutta helppoa äitisuhdetta ei ollut heistä kummallakaan.

"Sinä olit joka tapauksessa toivottu lapsi. Et harmillinen vahinko niin kuin Amanda ja minä."
  "Enpä tiedä. Ehkä olin tietyllä tavalla toivottu. Mutta kun kaikki ei sujunut suunnitellusti, minusta tuli taakka. Vastuu, jota äiti ei halunnut kantaa. Joskus tuntui, että hän katsoi minua inhoten. Kuin minussa olisi ollut jotain vikaa enkä ollut osannut vastata hänen odotuksiinsa. Odotuksiin, joita hän kohdisti minuun silloin kun vielä näki minut." 

Kun pintaa raaputetaan, viikon mittaan Marian ja Emman menneisyydestä paljastuu myös yhteinen, torjuttu syyllisyyden taakka.

Aluksi minua ei hirveästi innostanut tällainen kahden toisiinsa välttelevästi suhtautuvan sisaruksen kohtaaminen, mutta vähitellen, kun he alkoivat avautua, heidän keskusteluissaan tuli esiin paljon hyviä huomioita elämästä ja ihmissuhteista. Sellaisiakin, joista tunnisti myös itsensä.

Sisar talossani ei hurmannut minua samalla tavalla kuin Olssonin esikoisromaani Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, eikä ympäristön kuvauskaan ollut niin huikeaa kuin olisin toivonut, kun kirja sijoittui Espanjaan. Ympäristön kuvausta kirjassa toki on; onhan Olsson kirjoittanut teoksensa juuri tuolla Cadaquésin kylässä. Mutta odotin kai jotain vielä enemmän, jotain mykistävämpää.

Joka tapauksessa nuo ihmissuhteisiin liittyvät syväluotaukset olivat antoisia, joten kyllä tämä ihan hyvä kirja on. Sopii parhaiten silloin, kun haluaa pohtia syvällisiä ja kipeitäkin kysymyksiä, ei niinkään nautiskeluun.

Myönnettäköön kuitenkin, että Maria ja Emma jäivät minulle hiukan etäisiksi ja paperinmakuisiksi hahmoiksi. Väitän myös, että tosielämässä tällaiset sisarukset, jotka ovat olleet toisilleen etäisiä koko elämänsä ajan, tuskin alkaisivat viikon yhdessäolon aikana avautua tällä tavalla. Sama vaivautunut tunnelma säilyisi vierailun loppuun asti. Mutta hyvän kirjan aiheesta kyllä saa. Ja voihan kai niitä avautumisia joskus tapahtua oikeastikin?!

Aion ehdottomasti jatkaa Linda Olssoniin tutustumista. Muutama viikko sitten löysinkin kirpputorilta hänen romaaninsa Sonaatti Miriamille, ja kirjastosta löytyy lisää.

Älä kuvittele tietäväsi, mitä ihmiset ajattelevat, Maria. Ihmiset ovat arvoituksia, emmehän usein tiedä edes omia ajatuksiamme. Pyrimme selittämään asioita jälkeenpäin järjellä, teemme uusia tulkintoja. Ymmärrämme asioita väärin. Sorrumme toiveajatteluun. On paljon tärkeämpää yrittää ymmärtää omia ajatuksiaan kuin pohtia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat. Ei koskaan vastaa tarkoitustaan istuttaa ajatuksia toisten aivoihin. Antaa muiden pohtia omiaan. On tärkeämpää ymmärtää itseään. Se on ihan tarpeeksi vaikeaa.


Gummerus 2017 
243 sivua
Alkuteos En syster i mitt hus 2016 
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi 
Kannen kuvat Istock 
Ulkoasu Eevaliina Rusanen 

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Oksan hyllyltä
Leena Lumi
Kirja vieköön!
Kulttuuri kukoistaa
Elämä on ihanaa 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Psalmit

Minulle ehdotettiin, että bloggaisin Psalmien kirjasta, joka on yksi Raamatun lukuisista kirjoista. En tiennyt osaisinko blogata mistään Raamatun kirjasta; ajatus kuulosti jotenkin suorastaan radikaalilta. Mutta sitten ajattelin, että mikä ettei. Varsinkin kun Psalmit on yksi lempikirjoistani Raamatussa, ja juuri viime aikoinakin olen sitä lukenut.

Psalmithan on siitä mahtava kirja, että lukipa sitä missä tahansa elämäntilanteessa tai mielentilassa, sieltä löytyy joka kerta jotain ajankohtaista juuri siihen hetkeen. Siellä tulee vastaan ihmiselämän ja tunteiden koko kirjo. Psalmeissa on surua, epätoivoa, katumusta, syyllisyyttä, häpeää, pelkoa, ahdistusta, masennusta, yksinäisyyttä, kateutta, vihaa, kostonhimoa - ja siellä on iloa, onnea, kiitosta ja ylistystä. Siis aivan kaikkea! Kaikki tunteet ovat luvallisia, eikä Jumalalle tarvitse teeskennellä. Hänelle voi purkaa kaiken; tietäähän hän sen kaiken joka tapauksessa, joten miksi hänelle pitäisi näytellä?

Psalmeissa on paljon rukouksia erilaisissa elämäntilanteissa. Jos ei osaa tai jaksa rukoilla omin sanoin, psalmeista löytyy aina sopivia rukouksia, joihin voi yhtyä. Ne myös rohkaisevat uskomaan ja luottamaan Jumalaan ja hänen apuunsa kaikissa tilanteissa, näytti miltä näytti. Psalmit ovat ihanan rohkaisevia ja lohdullisia.

Synkimpiä tunteita, suurinta kärsimystä ja huutoa syvyydestä edustavat psalmit 69 ja 88.

Pelasta minut, Jumala! 
Vesi on noussut kaulaani saakka. 
Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, 
jalkani ei tavoita lujaa maata. 
Olen joutunut vetten syvyyksiin, 
pyörre tempaa minut mukaansa .
Minä olen väsynyt huutamaan, 
kurkkuni on käheä. 
Silmäni hämärtyivät, 
kun odotin sinua, Jumala. Ps. 69:2-4

Ja Ps. 88:16-19:

Nuoruudesta saakka on osani ollut kova
ja kuolema on uhannut elämääni. 
Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa,
jonka olet minulle pannut. 
Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, 
kauhut musertavat minut. 
Kaiken päivää ne saartavat minua kuin vedet, 
ne piirittävät minua joka puolelta. 
Kaikki ystäväni sinä olet karkottanut, 
nyt on seuranani vain pimeys.

Kuitenkin useimmissa psalmeissa luotetaan kauhujen ja valituksenkin keskellä Jumalan apuun - ja myös kiitetään saadusta avusta. Esimerkiksi psalmissa 30 todetaan: Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo (Ps. 30:6), ja psalmi päättyy valtavaan riemuun:

Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, 
riisuit yltäni suruvaatteen 
ja puit minut ilon pukuun. 
Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, 
laulan koko sydämestäni enkä vaikene. 
Herra, minun Jumalani, 
sinua minä ylistän 
nyt ja aina. Ps. 30:12-13

Psalmien kautta voi turvautua Jumalaan ja löytää turvallisuuden tunnetta vaikeuksien keskellä, luottaa että vielä hän vastaa ja pitää omastaan huolen, tavalla tai toisella:

Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun. Ps. 56:4

Minä kätkeydyn siipiesi suojaan, 
kunnes myrsky on ohitse. 
Minä huudan avukseni Jumalaa, Korkeinta, 
hän vie asiani päätökseen. Ps. 57:2-3

Ihania lupauksia on psalmissa 34, esimerkiksi:

Minä käännyin Herran puoleen,
ja hän vastasi minulle. 
Hän vapautti minut kaikesta pelosta. 
Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, 
heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.
Minä olin avuton ja huusin apua. 
Herra kuuli minua 
ja pelasti minut kaikesta hädästä. Ps. 34:5-7

Ja saman psalmin jakeessa 19:

Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, 
hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.

On vaikea valita 150 psalmin joukosta, mitä jakaisi, koska ne ovat niin täynnä mahtavia helmiä. Minullakin on lukemattomia lempipsalmeja. Yksi sellainen viime aikoina uudestaan kolahtanut lempipsalmi on Ps. 107, jossa kerrotaan monista erilaisista kärsimyksistä, joiden läpi ihminen voi joutua kulkemaan, ja aina niiden jälkeen kuvataan Jumalan apua, joka lopulta tulee, ennemmin tai myöhemmin. Monenlaiset myrskyt voivat riehua meidän elämässämme, mutta nekin Jumala pystyy myös tyynnyttämään:

Herra käski, ja nousi myrskytuuli, 
meri aaltoili rajusti. 
He nousivat korkeuksiin, vaipuivat syvyyksiin, 
hädän hetkellä heidän rohkeutensa murtui. 
He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet, 
heidän taidoistaan ei ollut apua. 
Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, 
ja Herra auttoi heidät ahdingosta. 
Hän tyynnytti tuulen, 
ja aallot hiljenivät. 
He riemuitsivat, kun myrsky laantui 
ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan. Ps. 107:25-30

Kun yksi yllä mainitsemani tunne oli kateus, siitä kertoo erityisesti psalmi 73, jonka kirjoittaja kadehtii niitä, jotka menestyvät ja pääsevät kaikesta helpolla, kun hänellä itsellään on vaikeaa. Sitten hän kuitenkin lopulta ymmärtää, että kävi miten kävi, hänellä on se kaikkein tärkein: "Minun onneni on olla lähellä Jumalaa." Ps.73:28

Vähän aikaa sitten löysin aivan mahtavan jakeen, Ps. 131:2:

Olen löytänyt rauhan, 
mieleni on tyyni. 
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, 
niin on minun mieleni levollinen.

Olin rukoillut rauhaa, ja siinä tilanteessa kun luin tuon jakeen, minut aivan käärittiin pumpuliin ja siihen valtavaan rauhaan, josta tuo jae puhuu. Se oli jotain yliluonnollista. Jumalan sanassa on voima!

Palaa takaisin lepoosi, sieluni, sillä Herra on tehnyt sinulle hyvin. Ps. 116:7

Tämän päivän on Herra tehnyt, 
iloitkaa ja riemuitkaa siitä! Ps. 118:24

Useimmat näistä jakeista ovat tämän hetken virallisesta käännöksestä eli KR-92, mutta psalmin 116 jae on Raamattu kansalle -käännöksestä, jota itse luen nykyään eniten (ja suunnilleen noin tuo jae oli myös vanhassa raamatunkäännöksessä, KR-38).

Rohkaisevan sisällön lisäksi psalmit ovat myös kielellisesti ja runollisesti valtavan kauniita.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Sydämeni käy vielä ala-astetta, nojaa seinään pääovien katoksessa ja pelkää. 

Antti Röngän esikoisromaani kertoo koulukiusatusta Aarosta, ja tuon ylläolevan otteen kirjasta näin kerran Instagramissa. Se viilsi syvältä.

Aaro aloittelee yliopisto-opintoja Jyväskylässä. Menneisyyden rankkojen kokemusten takia se ei kuitenkaan ole helppoa, ja vieläkin hänestä tuntuu, että hänessä on jotain vikaa ja ettei kukaan voi pitää hänestä. Aaro on arka ja epävarma, hän pelkää ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, häpeää itseään. Traumaattiset menneisyyden muistot nousevat esiin ihmisten seurassa. Tulee pelko, että kohta joku lyö tai sanoo jotain pahaa.

Moikkaan, nyökkään, hymyilen. He kerääntyvät ringiksi ympärilleni. He eivät tiedä, ettei minulla ole sellaisesta mitään kokemusta. Että viimeksi kun luokkakaverit kerääntyivät ympärilleni, minua alettiin tyrkkiä ja lyödä. Ja että takintaskussa sormeni puristavat Oxamin-liuskaa. 
  - Kato suakin näkee, Ville sanoo. 
  - Haha joo, sanon. 
  Puristan huuliani yhteen, rukoilen että mieleen tulisi jotain hauskaa. Mutta ei tule, ilmastointi vain humisee, ja lopulta joku tytöistä alkaa puhua muista asioista enkä minä uskalla sanoa enää mitään. 

Kirja kertoo vuorotellen nykyhetkestä ja Aaron kouluajasta. Niin vaikeaa kuin Aarolla onkin, kirja on kuitenkin hyvin lohdullinen ja terapeuttinen lukuelämys meille entisille koulukiusatuille ja varmasti muillekin, joille epävarmuus, ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat tuttuja. Rönkä kuvaa Aaron kokemuksia herkästi ja taitavasti; on helppo eläytyä hänen tunteisiinsa. On helppo tunnistaa Aarosta oma itsensä varsinkin juuri silloin parikymppisenä, kun yritti nousta omille siivilleen, mutta koulukiusaamismuistot olivat vielä liian tuoreessa muistissa.

Eikä tarina silti ole toivoton, vaan valoa ja toivoakin on. Vaikka Aaron on vaikea tutustua ihmisiin, kyllä hänkin lopulta löytää jonkun lähelleen.

Antti Rönkä on itse ollut koulukiusattu, ja teos pohjautuukin hänen omiin kokemuksiinsa. Eräästä blogista luin Röngän sanoneen, että kaikki mitä Aarolle kirjassa tapahtuu, on tapahtunut hänelle itselleen.

Olen iloinen, että uskalsin lukea Jalat ilmassa; onneksi sitä oli niin moni kehunut. Röngän teos on hyvin koskettava. Lämmin kiitokseni hänelle siitä, että hänellä oli rohkeutta kirjoittaa näin omakohtaisista kipeistä kokemuksista!

Keskellä aseman lattiaa seisoo matkalaukku, ja kun kuljen sen vierestä, olen varma että räjähdämme kaikki. Elämä kuitenkin jatkuu, aamupäivän pirteä häly, ja kun käännyn kulman taakse, olen jopa vähän pettynyt. Olisin kerrankin joutunut todelliseen vaaraan, saanut peloilleni syyn jonka kaikki hyväksyisivät. Matkailussa on parasta ehkä nimenomaan se, että voi joutua todelliseen vaaraan. Olisi raikasta joutua oikeaan vaaraan, sellaiseen joka koskee kaikkia muitakin, eikä pelkästään omaa kelpaamistani. Sellaiseen, jota voi pelätä yhdessä. Sellaiseen, joka ei johdu siitä että minä olen minä. 


Gummerus 2019 
224 sivua

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Rakkaudesta kirjoihin
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjasähkökäyrä 

perjantai 7. helmikuuta 2020

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä kertoo kahdesta oululaisesta nuoresta, Titistä ja Ilmosta. Titi on isosta lestadiolaisperheestä ja uskaltautuu vähitellen kiinnostumaan teatterista; Ilmo puolestaan on kasvanut teatterisuvussa, mutta hän itse ei teatterista välitä. Molemmat ovat omalla tavallaan kipeitä, kun he kohtaavat toisensa ja rakastuvat.

Tarina liikkuu vuorotellen eri aikatasoissa, ja tapahtumat sijoittuvat Oulun lisäksi myös Helsinkiin, jonne Titi lähtee teatterikorkeakouluun. Kirja kertookin kiinnostavasti näyttelemisestä, teatterialasta ja sen opiskelemisesta. En ainakaan muista lukeneeni mitään romaania tähän aihepiiriin liittyen, joten minulle oli erityisen kiinnostavaa tutustua siihen minulle melko tuntemattomaan maailmaan.

Tietysti kuviossa on mukana myös Titin lestadiolainen tausta ja hänen psyykkinen oireilunsa; hän on hyvin hauras ja itseään kohtaan valtavan vaativa persoonallisuus. Tiukka uskonnollinen tausta on selvästi traumatisoinut hänet.

Tällä kertaa pääni ei ihan toimi, joten en jaksa analysoida tämän enempää. Niinpä ehkä kerrankin minunkin postaukseni jaksaa joku lukea loppuun asti! Kiinnostavaa ja herkkävaistoista ihmiskuvausta Tuulesta temmattu elämä tarjoaa ehdottomasti. Ihailin tekstissä erityisesti Vanhatalon taitoa kuvata elämän rosoisuutta, ihmisten rikkinäisyyttä ja hapuilua suhteessa itseensä ja toisiinsa.

"Sillä eikö jokaisella ihmisellä ollut oikeus päättää edes kerran elämässään, kuka ja mitä hän tahtoi olla? Eikö jokaisella ollut lupa, tai suorastaan velvollisuus, uskaltaa seisoa omillaan, vastata vain siitä minkä oli itse valinnut?" 

"Siviilielämässä täytyi usein teeskennellä ja olla aikuinen, jotta sivilisaatio ei romahtaisi, mutta näyttämöllä vilpittömyys ja lapsenkaltainen ihmettely olivat kaiken perusta. Siviilielämässä tunteet usein piilotettiin ja nieltiin, mutta näyttämöllä ne täytyi tuoda näkyviksi, niin kuin pukisi takin nurinpäin ylle ja kulkisi maailmalla vaatteen vuorikangas edellä." 


Tammi 2019 
380 sivua
Kansi Laura Lyytinen

Muissa blogeissa kirjasta kerrotaan tarkemmin. Tässä muutama linkki:

Lumiomena - Kirjoja & haaveilua
Sinimarjan matkassa - luettuja kirjoja
Kirjasähkökäyrä
Kirjakaapin kummitus 

Seppo Jokinen: Rakkauden arkisempi veisu

Pastori-terapeutti Seppo Jokisen uusin kirja Rakkauden arkisempi veisu oli minulle ja on varmasti monille muillekin hyvin hoitavaa luettavaa. Joskus kun jokin kirja oikein kolahtaa, jään sanattomaksi, ja tuntuu, etten osaa sanoa siitä täällä blogissa mitään, ja tämän kirjan kohdalla on juuri sellainen sanaton olo.

Joka tapauksessa tässäkin kirjassaan Seppo Jokinen käsittelee sitä, miten me monet olemme haavoittuneet jo varhaislapsuudessa - ja joskus jopa jo odotusaikana. Kirja käsittelee isä- ja äitisuhteen merkitystä ja niissä tapahtuvia haavoittumisia. lapsen tarpeita, lapsuuden lukkiutuneita kriisejä, kiintymyksen kipuja, turvallisuudentunnetta tai turvattomuutta, aikuisuuden kipuja, itsensä etsimistä, arjessa jaksamista - monenlaista.

Lisäksi siellä täällä tässä kirjassa eri henkilöt kertovat, millä tavalla Seppo Jokinen on ollut heille tukena heidän toipumismatkallaan. Nämä kertomukset ovat hyvin koskettavia. Esimerkiksi Janne kertoo:

"Seppo edusti minulle luotettavaa ja turvallista miestä, joka oli minun puolellani eikä minua vastaan ja jota minun ei tarvinnut pelätä. Tämä korvaava kokemus oli arvokas etsiessäni sitä, kuka minä olen. 
  Sepon tuella pääsin vähitellen ylös siitä kuopasta, johon minut oli työnnetty. Aloin nähdä elämää sellaisen ihmisen silmin, jolla on oikeus olla olemassa ja joka saa uskoa olevansa rakastamisen arvoinen ja jolla on oikeus ja vapaus elää ilman jatkuvaa ahdistusta ja syyllisyydentunnetta." 

Koskettavaa on myös Sepon oma teksti, jossa hän siellä täällä kertoo avoimesti myös omista kipeistä kokemuksistaan ja haavoistaan. Hänet Jumala on johdattanut auttamaan toisia kipeitä itsekin kipeänä, mutta hän toteaa, että tällöin on ainakin mahdollista katsoa autettaviaan alhaalta päin eikä ylhäältä. Särkyneitähän me kaikki olemme, mutta sellaisinakin voimme olla myös välittämässä Jumalan rakkautta toisille. Tässä Jumala on ihanasti käyttänyt Seppoakin, mistä monet tässäkin kirjassa esiintyvät henkilöt ovat hänelle kiitollisia.

Kaiken muun ohella kirjassa on erityisen hoitavaa se, että joka luvun yhteydessä on myös paranemiseen liittyviä rukouksia. Tässä pari otetta niistä:

"Uskon, että meidän kaikkien rukous on: 'Herra, vähän ehjempi ehkä kuin eilen.' 
  Tuomme sinulle nyt oman hiljaisen kipumme. Emme pyydä, että oppisimme kantamaan sen, vaan että sinä ottaisit sen pois. Jos sinun hyvään tahtoosi ei kuitenkaan kuulu, että otat pois kipumme, niin opeta meitä rakkaudellisesti kantamaan se huomiseen tai ylihuomiseen. 
  Olipa kipumme mikä tahansa, se on nähty taivasten valtakunnassa. Siellä se tiedetään jo, ja Jumala haluaa hoitaa sitä, koska hän rakastaa meitä kaikkia." 

Toisesta rukouksesta:

"Herra, lohduta sinä, rakasta sinä. Jeesus, pyydän, että katsot meitä jokaista rakastavalla katseellasi. Sano katseellasi sielullemme, että olemme rakkaita. Kerro meille: 'Sinä olet suloinen ja ihana. Minä rakastan sinua.'" 

Koska itse olen tässä lähiaikoina saanut kokea, miten suuri hoitava ja parantava voima rukouksessa voi olla, iloitsin siitä, miten paljon rukousta tässä kirjassa oli.

Kaikkine teksteineen ja rukouksineen lukuelämys oli suorastaan kuin hyvä sielunhoitoterapiaistunto. Kuten sanottu, koin Rakkauden arkisemman veisun hyvin hoitavana teoksena. Koin sen äärellä sellaista rauhaa ja levollisuutta, jota olin rukoillutkin omaan elämääni.

Meillä kaikilla on tietysti ihan oma elämäntilanteemme ja oma erilainen menneisyytemme, ja jokaista Taivaan Isä hoitaa ja johdattaa yksilöllisesti. Siksi eri henkilöille voivat avautua samasta kirjasta aivan eri asiat eri näkökulmasta. Mutta uskon, että jokaista Jumala voi puhutella ja koskettaa tämän kirjan äärellä.

Saatesanoissa Seppo Jokinen kertoo, että kirja on samalla hänen henkinen testamenttinsa, koska kirjaa viimeisteltäessä hän sai kuulla sairastavansa syöpää.

Lämmin kiitos tästä kirjasta sinulle, Seppo! Kunpa Jumalan parantava rakkaus voisi vielä koskettaa sinua sairautesi keskellä!

Päivä Oy 2019 
189 sivua
Kansi: Jyri Taipale 

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Iiris Pirttiaho: Lohduta vähän

Sain pari päivää sitten käsiini tämän Iiris Pirttiahon runokirjan, joka on jo ulkoasultaan todella kaunis ja lukemaan houkutteleva. Herkkä kansikuva on Mia Kujalan kädenjälkeä. Myös kokoelman nimi on hieno.

Lohduta vähän onkin nimensä mukainen teos, johon ihastuin itse aivan valtavasti. Nämä Iiris Pirttiahon kristilliset runot ovat todella lohdullisia, hoitavia ja armollisia. Tätä kaikkea! Jos haluat lukea kristillisiä runoja, tässä kirjassa on sitä jotain. Näissä runoissa on sanoma kohdallaan - eikä vain sanoma, vaan runot ovat myös kauniita ja herkkiä. Ne koskettavat.

Runoissa heikko ja haavoittunut ihminen lähestyy Jumalaa. Surun, kipujen ja elämän myrskyjen keskellä saa rukoilla, että Luoja parantaisi "viiltävät viimat ja vapisevat haavat".

Joissain kirjan runoissa huudetaan syvyydestä, mutta toisaalla taas koetaan taivaallisen Isän hellää hoitoa. Hän on näissä runoissa valtavan turvallinen. Isän sylissä saa maistaa hänen hyvyyttään, vaikkapa näin:

"Lapseni, sinä olet 
Minun silmäteräni
kätken sinut armoni suojaan 
siellä olet turvassa ja vapaa 

sillä minkä Minä teen vapaaksi 
se tulee todella vapaaksi

olet kedon kukkani 
ja taivaan lintuni 
armoni avaruudessa
sinulla on tilaa kukkia, 
lentää, katketa, pudotakin..." 

Myös armo on valtavan avara ja turvallinen Pirttiahon runoissa. Ei tarvitse olla näyttöjä omista suorituksista, kun Kristus teki jo kaiken, ja hän riittää. Eikä tarvitse suorittaa, vaikka muut suorittaisivatkin. Saa levätä Jeesuksen sylissä. Armo riittää. "Armo on kuin yötön yö / siinä ei ole pimeyttä" on myös ihanasti sanottu - ja niin totta.

Mukana on myös runoja, joissa pohditaan ihmissuhteita. Armon näkökulmasta Pirttiaho kirjoittaa niistäkin: kunpa osaisimme ja voisimme olla tuomitsematta toisiamme, koska samassa veneessä olemme kaikki.

Kirjan alussa on psalmin 119 jae: "Sinun armosi olkoon minun lohdutukseni." Se sopiikin täydellisesti tämän kirjan tunnusjakeeksi. Näissä runoissa armo tulee lohdullisen alas. 

Iiris Pirttiaho ja hänen miehensä Jaakko tunnetaan Yksin armosta -blogista. Iiriksen runoja on myös heidän yhteisessä kirjassaan Säröistä loistava Kirkkaus; kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan siitä kirjoittamani postauksen.

BoD 2019
121 sivua
Kansi ja taitto: Mia Kujala

lauantai 1. helmikuuta 2020

Susan Martins Miller: Jim Elliot - Missionary to Ecuador

Sain Jim Elliotin elämäkerran lahjaksi joskus oman Ecuadorin-reissuni jälkeen, josta on jo yli 20 vuotta. Olikin hauska palata siihen nyt uudestaan, koska en muistanut Elliotin tarinasta enää paljoakaan. Paitsi sen, että hän oli nuori lähetystyöntekijä, jonka auca-intiaanit tappoivat Ecuadorissa.

Amerikkalainen Jim Elliot eli vuosina 1927-1956. Hän kuului Plymouth-veljiin, jotka vaikuttavat nettitietojen perusteella vielä tiukemmilta kuin kirjasta käy ilmi. Oli Jimkin kyllä nuorempana tosi tiukka ja ylihengellinen. Kun hän lähti opiskelemaan teologiaa Wheaton Collegeen, hän halusi keskittyä täysillä ja kurinalaisesti pelkkään opiskeluun ja jumalasuhteen hoitamiseen. Harrastuksiin ja sosiaaliseen elämään osallistuvia opiskelukavereitaan hän piti epähengellisinä. Itse hän harrasti kyllä painia, mutta siinäkään ei ollut takana se, että hän olisi pitänyt painista, vaan hän halusi vain olla kovassa kunnossa, koska aikoi lähteä pioneerilähetystyöhön.

Myös naistenvihaajan maineen Jim sai opiskeluaikana, koska ei juuri vilkuillut naisiin päin ja piti tiukasti kiinni periaatteestaan, että pioneerilähetystyöhön voi lähteä vain naimattomana miehenä.

Onneksi jopa Jimistä kuoriutui lopulta kuitenkin ihminen, joka alkoi osallistua yleiseen hauskanpitoon ja jekkujen tekemiseen opiskelukaveriensa kanssa ja joka jopa rakastui Elisabethiin. He avioituivatkin lopulta, mutta tuskastuttavan pitkän jahkailun jälkeen. Kun ajattelee, miten nuorena Jim kuoli, on sääli ajatella, miten monia vuosia heiltä meni johdatusta odotellessa. Päättämättömyys vaivasi arvatenkin erityisesti Jimiä.

Jim sai lähetyskutsun Ecuadoriin, jossa häntä ja hänen työtovereitaan kiehtoi viidakossa elävä tavoittamaton auca-intiaaniheimo. Aucat olivat saavuttamattomia, koska he tappoivat yleensä kaikki ulkopuoliset tunkeilijat. Kirjan lopussa selviää, että heimon nimi on waoranit, mutta ennen kuin heihin oli saatu kontaktia, heistä käytettiin quichuankielistä nimeä auca. Waorani on heidän omaa kieltään.

Jim ja Elisabeth opiskelivat ensin espanjaa Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa ja työskentelivät sitten viidakossa quichua-intiaanien parissa. Samalla Jim työtovereineen pyrki koko ajan ottamaan selvää siitä, missä aucojen alue tarkkaan ottaen sijaitsi, ja muutenkin he valmistautuivat monin tavoin aucojen kohtaamiseen.

"Jim slowed down a bit, trying to decide the best thing to do. He did not think he would be attacked. He continued his forward progress slowly. In response, the girl stepped off a log and into the water on the other side, followed by the man and the other woman. They wanted help, that was all. Instinctively, Jim offered his hand and led them across the river. He was actually touching an Auca. He had spoken Auca phrases and been understood."

Myönteisen alkukontaktin jälkeen tapahtui kuitenkin yllättävä käänne, ja aucat tappoivat Jimin sekä hänen neljä työtoveriaan. Vasta kymmenien vuosien kuluttua miesten lesket saivat kuulla aucoilta / waoraneilta, mitä siinä tilanteessa oli todella tapahtunut ja mistä oli ollut kysymys. He kuulivat myös, että miesten kuoltua oli tapahtunut jotain yliluonnollista, joka vaikutti siihen, että myöhemmin aucat kääntyivät kristityiksi.

Kirjan loppu on tosi vaikuttava, kun käy ilmi, miten miesten kuolema oli siunaukseksi ensin aucoille ja lopulta jopa maailmanlaajuisesti. Marttyyrien veri oli siemen tässäkin tapauksessa. Siitä kaikesta voi lukea Susan Martins Millerin kirjasta. Ainakaan minun tietääkseni Jim Elliotista ei ole olemassa mitään kirjaa suomeksi, mutta tätä voi yrittää etsiä jostain.

Barbour Publishing
207 sivua
Kansikuva: Dick Bobnick