Blogihaaste: 20 asiaa minusta

Bongasin tällaisen haasteen minulle ennestään tuntemattomasta Mustelmiinan mietteitä -blogista, joka sattui tulemaan netissä vastaan. Tässäpä siis tällä kertaa jotain minusta itsestäni. 

1. Olen syntynyt... Etelä-Pohjanmaalla, myöhemmin asunut siellä täällä muuallakin, mutta nykyään elelen taas kotimaakunnassa. 

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee... maatilan emäntä (siinä vaiheessa, kun äiti oli suurin idolini) ja sitten myöhemmin kirjailija. Maataloushommat olisivat oikeasti olleet täysin epärealistinen vaihtoehto minun kohdallani - ja niin kieltämättä se kirjailijakin. Mutta kirjoittamisesta nautin edelleen. 

3. Parhaat piirteeni ovat... ainakin herkkyys, empaattisuus ja syvällisyys. Toivottavasti huumorintajunikaan ei ole aivan pahimmasta päästä, mutta sitä on varmasti itse jäävi kommentoimaan. 

4. Viimeisin sisustusostokseni on... ihana peili. Kynttilöitäkin on tullut osteltua. 

5. Haluaisin matkustaa... Lappiin olen aina valmis lähtemään, ja myös esimerkiksi Alaska kiinnostaa! Toisaalta Latinalaista Amerikkaa haluaisin tutkia joskus enemmänkin, käydä uudestaan Ecuadorissa ja ensimmäistä kertaa esimerkiksi Meksikossa ja Perussa. Siskon luona Australiassa olisi tietysti myös kiva käydä. Niin ja Marokkoa haluaisin nähdä kunnolla, kun olen kerran käynyt siellä vain päiväretkellä Espanjasta käsin. Onhan noita kiinnostuksen kohteita kyllä paljon, paljon muitakin kuin nämä tässä mainitut! 

6. Suosikkijuomani on... ainakin tumma kaakao, ja jos haluan oikein herkutella, maustan sen vielä kanelilla. Toisaalta kahvikin on ihan must, sitä ilman ei vain pärjää. 

7. Lempiruokani on... savulohi, riistakäristys ja poronkäristys. Toisaalta suuren maailman herkuista esimerkiksi meksikolainen ruoka maistuu! 

8. Viikonloppuisin herkuttelen... Koska nykyään joudun terveyssyistä välttelemään sokerisimpia ja suolaisimpia herkkuja, en välttämättä aina herkuttele niin kuin joskus ennen. Suklaata on ikävä... Mutta joskus viikonloppuna saatamme syödä pizzaa. Toki silloin tällöin saa herkutella! 

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat... On monia ihania blogeja. En jaksa lähteä esittelemään kenenkään blogia muita parempana, vaikka tietysti toisissa blogeissa on enemmän minua kiinnostavia kirjoja kuin toisissa. Ja itse asiassa laiskottaa alkaa edes miettiä tätä... Mutta ne kirjabloggaajat, jotka käyvät kommentoimassa blogiani, pitävät tietysti minua kiinnostavia blogeja, ja vuoroin vieraissa käydään! Niin, ja toki vierailen myös joissain muissakin kuin kirjablogeissa. 

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat... Ainakin aloitin kerran virolaisen Eeva Parkin kirjaa Viimeisellä rajalla, mutta se jäi toistaiseksi kesken, kun luin välillä muuta. Tällä hetkellä ei taida olla muuta kesken, ja harmi kyllä nyt olen kipeänä enkä aina jaksa lukea, mikä on tylsää. Nyt ihme kyllä virkosin sen verran, että tulin tänne hiukan kirjoittelemaan. Välillä sitä jaksaa hetken ja sitten taas väsähtää ihan täysin... 

11. Lempilajini kirjallisuudessa on... en välttämättä ymmärrä genreistä paljoakaan, mutta tykkään esimerkiksi lukea mahdollisimman monista eri maailmankolkista kertovia kirjoja, sekä faktaa että fiktiota. Senhän blogini seuraajat ovat varmasti huomanneetkin :) 

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat... hmm... enpä taida käyttää kovin monia, lähinnä Facebookia, ja joskus kirjoitan blogipostaukset ainakin osittain Blogger-sovelluksella, jos se sopii senhetkiseen tilanteeseen paremmin. Helpommalta tuntuu kyllä blogata läppärillä, niin kuin nytkin. 

13. Kahvini juon... maidolla, jota pitää olla reilusti. Toisaalta tarpeen tullen pystyn juomaan mustanakin, ja se muuten piristää paljon tehokkaammin kuin maitokahvi! Mistähän sekin johtuu? Viekö maito kahvista tehon? Kahvilassa tykkään erikoiskahveista (siellä missä niitä on, täällä maallahan niitä ei välttämättä saa). Usein tulee otettua latte. 

14. Viikkorutiineihini kuuluvat... hmm... ehkä viikkorutiineista ei voi puhua, päivärutiineja saattaisi olla. 

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa... voi apua! Kun asuin kaupungissa, kävin paljon elokuvissa. Täältä meiltä on tunnin matka lähimpään edes jonkinlaiseen kaupunkiin, eikä meidän tule kovin usein käytyä siellä muutenkaan, puhumattakaan elokuvista. Täällä maalla on harvoin kiinnostavia elokuvia, joten en edes muista, minkä näin viimeksi! Nyt syksyllä olisin halunnut katsoa uuden Mielensäpahoittajan, mutta sen harvat esitykset olivat sellaisina aikoina, ettemme kertaakaan päässeet sinne. 

16. Rentoutuakseni... istahdan nojatuoliin lueskelemaan (meidän sohva on aika epämukava!). Tai sitten lähden luontoon kävelylle, hiihtämään, retkeilemään, valokuvaamaan...  

17. Lemmikkieläimeni... lapsuudenkodissani meillä oli aina kissoja. Nyt aikuisena olen vain nauttinut toisten kissoista silloin, kun sellaisia tapaa. Harmi kyllä sekä erään sukulaisen kissa että naapurin kissa ovat kuolleet. Mutta ehkä kissoja tulee joskus taas vastaan! 

18. Lempivuodenaikani on... toisaalta kevät (varsinkin toukokuu), toisaalta alkusyksy (syys-lokakuu). Tykkään kyllä kaikista vuodenajoista; niissä kaikissa on omat hyvät puolensa. Jos talvella ei ole lunta, silloin on kyllä masentavan pimeää, eikä pääse edes hiihtämään. 

19. Ruokabravuurini on... esimerkiksi bataatti-perunasosevuoka, jota tein äskettäin pitkästä aikaa. Se on aika tyrmäävän hyvää ainakin omasta mielestäni, ja miehenikin näyttää tykkäävän siitä. 

20. Lempimusiikkiani on... nostalginen menneiden aikojen musiikki, esimerkiksi Glenn Miller, Benny Goodman, Louis Armstrong, Edith Piaf ja muut vanhat ranskalaiset chansonit, Elvis Presley... ja onhan sitä monenlaista muutakin, mutta en jaksa enempää esitellä, varsinkin kun flunssakin painaa päälle, ja olen jo väsyttänyt itseni tällä pitkällä postauksella, vaikka tilapäisesti piristyinkin sen verran, että jaksoin aloittaa... Onneksi tämä olikin viimeinen kohta, nyt painun takaisin lepäämään! 

Kuvituksena on erilaisia marraskuun valoilmiöitä, joita olen viime aikoina kuvannut, kun joskus on aurinkokin näyttäytynyt. Minusta tuo alin kuva näyttää ihan siltä kuin siinä olisi metsäpalo :) 

Otapa sinäkin tästä haaste vastaan, jos kiinnostuit! 

Martti Luther: Armahda minua, Jumala - Psalmin 51 selitys

Suomentanut Hannu Lehtonen 

Loppuvuodesta 1531 Martti Luther oli saanut päätökseen kuuluisat Galatalaiskirjeen luentonsa. Kesällä 1532 hän sitten luennoi psalmista 51, ja tämä kirja, samoin kuin Galatalaiskirjeen selityskin, perustuu kuulijoiden luennoista tekemiin muistiinpanoihin. Psalmien kirja oli uskonpuhdistajalle läheinen koko hänen elämänsä ajan. 

Psalmi 51 liittyy Daavidin lankeemukseen, kun hän teki aviorikoksen. Luther kuitenkin korostaa, ettei Daavid tässä puhu jostain yhdestä synnistä, vaan kaikista synneistä ja koko ihmisen syntisyydestä. Psalmissa pyydetäänkin, että Jumala puhdistaisi kaikesta synnistä. 

Syntihän ei ole vain yksittäisiä tekoja, joita voisi karsia pois ja tulla aina vain paremmaksi, vaan koko ihmisen luonto on syntiinlankeemuksessa turmeltunut. Näin eivät mitkään hyvät tekomme - tai Lutherin mainitsemat, hänen aikalaistensa harrastamat hyvitystyöt - riitä meitä pelastamaan, eikä meillä Jumalan edessä ole mitään omia ansioita. Emme voi mitenkään ansaita pelastusta, vaan saamme sen armosta yksin Kristuksen ansion tähden. 

Ja sitten toisaalta: pelastettuinakin synti riippuu meissä kiinni, niin että omassa itsessämme meissä näkyy edelleen vain perkeleellistä mustuutta, kuten Luther taisi varsin realistisesti asian ilmaista. 

Mutta uskonpuhdistajan opetusten äärellä tutuksi ja rakkaaksi tulee vieras vanhurskaus, se, mikä tulee meihin täysin ulkopuoleltamme ilman niitä omia ansioita. 

Luther opettaa varsin selkeästi ja suorasanaisesti niin synnistä kuin armosta. Asiat eivät jää epäselviksi, ei ainakaan, jos raamatullinen kielenkäyttö (kuten juuri tuo sana vanhurskaus ja muut vastaavat) on tuttua ja jos tekstiin jaksaa kunnolla syventyä. 

Minussahan on se vika, että keskittyminen näin tiukan asiapitoiseen tekstiin, jossa on vielä pitkät kappaleet, on vaikeaa. Luinkin tätä ohutta kirjaa pitkään. Mutta kun Lutherin opetuksiin jaksaa paneutua, vaivannäkö palkitaan. Jos on tullut nautittua hengellisiä pikaruokia, vastapainoksi tällainen teos on kuin ruisleipää, joka ravitsee nälkiintyneen sielun. Eli suomentaja Hannu Lehtosen sanoin: 

Tämä psalmiselitys on ravitsevaa ruokaa kaikille kristityille. Siinä uskonpuhdistajamme saarnaa lakia kaikessa sen ankaruudessa ja evankeliumia kaikessa sen ihanuudessa. 

Tekee hyvää viipyä tämän kristinuskon keskeisimmän sanoman ja kalleimman aarteemme, Jeesuksen ristintyön äärellä. Jos on päässyt unohtumaan, mistä tässä uskonelämässä oikein on kysymys, niin kun lukee vähän Lutheria, jo alkavat asiat selvitä. 

Kirjassa oli paljon puhuttelevia ajatuksia, joissa riittää pureskeltavaa myöhemmäksikin. Mieleeni jäi esimerkiksi Lutherin selitys jakeesta, jossa Daavid rukoilee, että saisi kuulla iloa ja riemua. Hepreaksi tuo kuulemma luetaan: Tee minut iloa kuulevaksi. Lutherin mukaan Daavid rukoilee, että syntien anteeksiantamus, joka yksin tuo ilon, tulisi hänen omakseen yksinomaan sanan tai kuulemisen välityksellä. 

Rakas Vapahtajani, tee siis minutkin armon sanaa kuulevaksi, sillä se tuo todellisen ilon. 

Luther-Kirjat  Oy 2022 

Julkaisija: Concordia ry 

128 sivua 

Alkuteos: Enarratio Psalmi LI. WA 40.2,313-470 

Käännöksen ja kieliasun tarkastus: Maria Laulumaa 

Kansikuva: Hyvä Paimen. Mosaiikki 400-luvulta. Wikicommons 

Helen Berhane & Emma Newrick: Satakielen laulu

Tosikertomus uskosta ja vainosta Eritreassa 

Suomentanut Katja Bågman 

Kun luin muutama viikko sitten Paavo Virtasen Eritreaan sijoittuvan romaanin Moskeijan varjossa, kiinnostuin myös Satakielen laulusta, jossa eritrealainen Helen Berhane kertoo omasta elämästään. 

Molemmat kirjat ovat kristillisiä, mutta muutos Eritreassa on kyllä ollut valtava 1970-luvun jälkeen, jolloin Paavo Virtanen työskenteli siellä. Silloinkaan protestanttisia kristittyjä ei välttämättä hyväksytty, mutta heillä oli kuitenkin uskonnonvapaus. Helen Berhane puolestaan syntyi vasta vuonna 1974, ja kun hän aikuistui, moniin eri kirkkokuntiin kuuluvia protestanttisia kristittyjä vainottiin, vangittiin ja kidutettiin. Sen hän joutui itsekin kokemaan. 

Helen Berhane oli alun perin ortodoksi, mutta kun hänen miehensä hylkäsi hänet, kirkossa ei enää haluttu olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Näin Berhanesta tuli lopulta helluntailainen. Hän julisti avoimesti evankeliumia, teki lauluja ja esitti niitä. Kunnes vaikeudet sitten alkoivat. 

Berhanea pidettiin vangittuna pahamaineisessa Mai Serwassa, jossa vangit sullottiin metallisiin laivauskontteihin. Niissä oli päivällä kuuma ja yöllä kylmä; lisäksi niissä vilisi täitä ja kirppuja. Ruoka oli tietenkin huonoa ja vankien nöyryytys sekä kidutus jotain aivan järkyttävää. 

Kristityt vangit kuitenkin rohkaisivat toisiaan; he lauloivat, rukoilivat ja lukivat Raamattua yhdessä aina silloin, kun heillä vain oli siihen mahdollisuus. Helen Berhane itse oli se satakieli, jonka laulua mikään kidutus ei voinut vaientaa. Häntä yritettiin kiduttamalla saada luopumaan uskostaan ja lopettamaan laulamisensa sekä saarnaamisensa, mutta mikään kidutus ei saanut häntä luovuttamaan. Lopulta hänet hakattiin niin pahasti, että hän oli jo kuoleman rajalla. 

Helen Berhane pääsi kuitenkin vihdoin vapaaksi ja pakeni Eritreasta. 

Vaikka tällaiset kidutuksesta ja muusta kaltoinkohtelusta kertovat kirjat ovat järkyttäviä, Satakielen laulu oli kuitenkin yllättävän rohkaiseva lukuelämys. Berhane kertoo siitä, miten uskovat saivat vankeudessa rohkaisua Jumalalta ja toisiltaan. Kirjoittaja itse koki, miten Jumala monesti lähetti jonkun häntä auttamaan ja miten hän sai kokea Jumalan huolenpitoa noissa ahdistavissa oloissa. 

Muita vankeja puhutteli se, että kristityt eivät luopuneet uskostaan, vaikka heitä kohdeltiin kaikkein julmimmin. Näin monia vankeja tuli uskoon, ja olipa vartijoidenkin joukossa kiinnostuneita. 

Eritrea on kuitenkin rankka maa myös muille kuin kristityille. Helen Berhane kertoo, että monesti aivan kunnollisia, hyvin koulutettuja ihmisiä saatettiin hakea kotoaan vaikka keskellä yötä. Heidät vangittiin eikä syytä koskaan kerrottu. Useiden kuukausien vankeuden jälkeen heidät sitten vapautettiin ja heitä kiellettiin toistamasta tekoaan. Niin mitä tekoaan?! Berhane arvelee, että ehkä ihmisiä vangittiin aivan varmuuden vuoksi, säikäytykseksi ja varoitukseksi, koska ehkä he saattaisivat juonia jotain hallitusta vastaan. Sittenpä tietäisivät olla kapinoimatta. 

Eritrean kristityistä kymmenen prosenttia on vankilassa, mutta yli puolet heistä on ollut vankilassa jossain vaiheessa elämäänsä. 

Siis huh millaisessa pimeydessä eritrealaiset joutuvat elämään. Ei voi kuin rukoilla vapautta tuolle paljon kärsineelle kansalle. 

Marttyyrien Ääni ry 2020, 2. painos 

1. painos 2010 

128 sivua 

Alkuteos: Song of the Nightingale 2010 

Kansi: Päivä Oy 

Kannen kuva: Authentic Media Limited 

Kirjaostoksia

Tänään hemmottelin itseäni poikkeamalla pitkästä aikaa kirjakaupassa. Minullahan ei yleensä ole varaa ostella kirjoja kuin kirpputorilta. Toki sieltäkään niitä ei pitäisi ostaa, koska entisetkään kirjat eivät mahdu meidän hyllyihimme. Eivät sittenkään, vaikka olen tässä vuoden sisällä vienyt kymmenittäin kirjoja kirpputorille ja kirjaston ota/jätä -hyllyyn. 

Joskus on kuitenkin niin ihanaa pientä luksusta ostaa muutama kirja ihan omaksi. Täällä paikallisessa kirjakaupassa hintakaan ei ole este, koska siellä taitaa olla aina aika paljon aikaisempien vuosien kirjoja tarjouksessa muutamalla eurolla kappale. Ainakin nyt ne tarjouskirjat maksoivat kolme euroa, ja valikoimaa oli ihan mukavasti. 

Enhän siis mitenkään voinut vastustaa kiusausta shoppailla hiukan - pitkästä aikaa! Viime aikoina kun en ole kovin usein käynyt kirpputoreillakaan. 

Nämä kaikki ostamani neljä kirjaa ovat kiinnostaneet minua viime vuosina, ja toiset bloggaajatkin ovat kahta tai kolmea niistä suositelleet. 

David Vann: Kylmä saari (WSOY 2014) 

Kylmää parisuhdedraamaa kylmässä Alaskassa. Aviopari lähtee syrjäiselle saarelle rakentamaan mökkiä, raaka talvi tekee tuloaan eikä heidän rakoileva avioliittonsakaan ehkä siellä korjaannu? 

Eeva Park: Viimeisellä rajalla (Into 2019) 

Romaani nykypäivän Virosta. Tiiu rakastuu ja lähtee varakkaan miesystävänsä kanssa Berliiniin, mutta se koituu hänen kohtalokseen, koska hänet huijataan prostituoiduksi. Vähitellen Tiiu käsittää joutuneensa viimeiselle rajalle, josta paluuta ei enää ole. Kirjailija avaa tarinaa psykologisen trillerin keinoin. Muistojen ja takaumien kautta kirja kertoo myös Tiiun lapsuudesta ja nuoruudesta neuvostovallan aikana. Yhtä räikeinä näyttäytyvät myös nyky-Viron yhteiskunnalliset epäkohdat. 

John Kåre Raake: Jää (Bazar 2019) 

Arktinen trilleri Pohjoisnavalta. Jännitys ja arktiset olot kiehtovat, tässäpä siis niiden hyvä yhdistelmä. Ainakin toivottavasti hyvä. 

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet (Kustantamo S&S 2019) 

Hukkuneet oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2019. Järkyttävä teos Välimerestä, joka on Euroopan suurin joukkohauta: sitä ylittäessään oli kirjan ilmestymiseen mennessä menehtynyt yli 30 000 ihmistä. Kirja kertoo pakolaisuudesta niiden kautta, jotka eivät koskaan päässeet perille. Juuri lukemassani Ibrahima Balden ja Amets Arzallus Antian kirjassa Pikkuveli kerrottiin myös tuosta Välimeren ylityksestä liian täyteen lastatuilla kumiveneillä, joten aihe on ollut mielessä viime päivinä. 

Aina kun tulee kirjapinon kanssa kotiin, olivat ne sitten lainattuja tai ostettuja, on niin kova lukuinto, että mieluiten haluaisi lukea kaikki kirjat heti. Oikeasti sitä sitten lukee jotain heti, kun taas jotain muuta voi jäädä pitkäksikin aikaa lukematta. Tällä hetkellä eniten houkuttelisivat kaksi ylintä ja vähän kolmaskin. Myös Hukkuneet kyllä kiinnostaa, mutta sen kanssa en ehkä pidä kiirettä. 

Aikanaan näitä voi siis tulla blogiin, mutta kuka tietää, mitä kaikkea muutakin innostun taas lukemaan? 

Oliko tässä pinossa sinulle tuttuja tai kiinnostavia kirjoja? 

Lukuiloa marraskuuhun! 

P. S. Äsken kun yritin vastata kommenttiin blogissani, se ei onnistunut, vaikka yritin useamman kerran. Tällaista minulle ei ole omassa blogissani vielä koskaan sattunut. Toivottavasti ongelma oli tilapäinen. Pitää mennä taas kokeilemaan... 

Ibrahima Balde & Amets Arzallus Antia: Pikkuveli

Suomentanut Emmi Ketonen 

Tämä kirja kertoo guinealaisen Ibrahima Balden tarinan hänen omalla suullaan ja Amets Arzallus Antian kynällä. Guinea on Länsi-Afrikan maa, joka ei ole Guinea-Bissau eikä Päiväntasaajan Guinea, kuten Balde heti aluksi selventää. 

Arzallus Antia on baskilainen toimittaja ja bertsolari (runonlaulaja), joka tapasi Balden turvapaikanhakijoita auttaessaan. Kirjailija on pyrkinyt säilyttämään Balden oman äänen tässä teoksessa; hän ei ole halunnut häivyttää sitä esittelemällä omia kirjoittajanlahjojaan. Mutta hyvin kaunis ja herkkä on tuo Balden ääni, johon Arzallus Antia itsekin ihastui. 

Ibrahima Balden tarina ei ole se kaikkein tavallisin. Hän oli tyytyväinen elämäänsä Guineassa, hänellä oli töitä ja kaikki suht hyvin, eikä hän todellakaan halunnut Eurooppaan. 

Mutta Ibrahiman ollessa muistaakseni 13-vuotias hänen isänsä kuoli. Vanhimpana poikana hänestä tuli perheen pää, ja hän alkoikin tehdä töitä auttaakseen äitiään ja sisaruksiaan. Ibrahima työskenteli Liberiassakin ja myöhemmin taas Guineassa. 

Hän oli luvannut pikkuveljelleen Alhassanelle tehdä töitä, että veli saisi opiskella. Mutta eihän Ibrahiman apupojan palkka riittänyt, ja kerran äiti sitten soitti, että Alhassane oli kadonnut. 

Kun pikkuveljestä vihdoin kuultiin jotain, hän oli Libyassa. Alhassane oli lähtenyt etsimään parempaa elämää. Ibrahima tunsi syyllisyyttä; hän oli ollut vastuussa veljestään eikä ollut pystynyt tarjoamaan sitä parempaa elämää. 

Niin Ibrahima Balde lähti etsimään veljeään. Hän taivalsi halki Saharan autiomaan, Malin ja Algerian aina Libyaan asti. Matka oli pitkä ja vaivalloinen, ja välillä piti työskennelläkin. 

Entä sitten Libya? Sen Balde sanoo olevan kuin toisesta maailmasta, paikka, joka on olemassa vain kärsimystä varten. Se on vankila, josta on vaikea päästä elävänä pois, hän toteaa. Jos matka oli ollut vaivalloinen, entistä kauheampaa Baldella oli Libyassa. 

Entä löysikö hän veljensä? Miten hän lopulta päätyi turvapaikanhakijaksi Espanjaan, hän, joka ei ollut halunnut lähteä pois kotimaastaan? 

Tämä kirja on täynnä valtavaa, koskettavaa veljesrakkautta. Millaisia kärsimyksiä Ibrahima Balde olikaan valmis kestämään vain löytääkseen pikkuveljensä! 

Kuten kannessa todetaan, Pikkuveli antaa siirtolaisuudelle kasvot. Se avaa meille niitä vaivoja, vaaroja ja kärsimyksiä, joita turvapaikanhakijat joutuvat kokemaan matkallaan. Se kertoo myös hengenvaarallisista Välimeren ylityksistä liian täyteen lastatuilla kumiveneillä. Ja siitä kivusta, jota kukin heistä kantaa hiljaa sisällään: 

Kaikki ovat hiljaa, kukaan ei puhu, mutta kun katsot ihmisiä silmiin, näet, että heidän sisällään on jotain, jotain miltä he eivät voi paeta. 

Aula & Co 2022 

169 sivua 

Baskinkielinen alkuteos: Miñan 2019 

Suomennettu espanjankielisestä laitoksesta Hermanito 

Ulkoasu: Tom Backström 

Ibrahima Balde ja Amets Arzallus Antia. 
Kuva: Susa Literatura. 

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta

Suomentanut Eero Balk 

Olin innolla odottanut tätä syksyn uutuusromaania; en nimittäin muista koskaan lukeneeni ukrainalaista kirjallisuutta. Ilokseni kirja olikin aivan minun makuuni ja sain viettää nautinnollisia hetkiä sen äärellä. 

Jevhenija Kuznjetsova kertoo yhdestä kesästä Ukrainan maaseudulla. Sisarukset Mia (Solomia) ja Lilia haluavat saada taukoa omasta elämästään, jättävät kaiken ja lähtevät viettämään kesää 96-vuotiaan isoäitinsä ränsistyneeseen taloon villiintyneen puutarhan keskelle. Melkein heti sinne ilmestyy yllättäen myös Mian ja Lilian serkku Marta, joka lentää Intiasta asti, ja lopulta paikalle ehtii vielä sisarusten äiti Maria. Eräs yllättäväkin henkilö saapuu sekoittamaan kuvioita. 

Isoäidin talo on perheen naisille pensaikon peittämä luuserien turvapaikka, jonne voi vetäytyä miettimään elämänsä kiperiä kysymyksiä ja valintoja. 

Isoäiti oli sanonut usein "Mitä minä olen tehnyt täällä tapellessani koko ikäni pensaikkoa vastaan?" vaikka oli todellisuudessa tiennyt rakentaneensa turvapaikan, jossa saattoi suojata lapset siltä, mihin ei voinut vaikuttaa, ja sitten turvata heidänkin lapsensa elämältä. Sillä elämää ei aina voinut elää, joskus siltä piti suojautua. 

Perheen naiset ovatkin tuona kesänä vaikeiden valintojen äärellä, joita turvapaikassa pohditaan yksin ja yhdessä. Pitäisikö Lilian muuttaa miehensä mukana Australiaan, jonne hän itse ei halua; entä valitseeko Mia turvallisen mutta tylsän miehen vai houkuttelevan hurmurin, joka saattaa kuitenkin olla epäilyttävä renttu? Marta on raskaana, mutta kuka on isä, josta hän ei suostu puhumaan? Maria ymmärtää olevansa hetkenä minä hyvänsä suvun vanhin, onhan hänen äitinsä jo 96-vuotias. Ajatus on pelottava. 

Näiden pohdintojensa ohella naiset kuitenkin myös ottavat kaiken irti kesästä maalla, kunnostavat taloa, hoitavat puutarhaa, pitävät hauskaa, vitsailevat ja riitelevät. Heillä on todella nasevaa sananvaihtoa, jota lukee hymy huulessa. 

Kuznjetsova kirjoittaa kepeästi ja lämpimän humoristisesti. Kirjassa on myös leppoisaa kesäistä tunnelmaa. Niinpä Kysykää Mialta olikin oikein ihastuttava lukuelämys. 

On monia maita, joista suomennetaan helposti lähinnä raskasta kärsimyspitoista kirjallisuutta. Esimerkiksi Ukrainan naapurista Puolasta tuntuu olevan tarjolla lähinnä toista maailmansotaa ja holokaustia. Haluaisin niin mielelläni lukea ihan tavallisesta elämästä Puolassa - ja myös nykyhetkestä, ei vain menneistä ajoista. 

Ukrainakin voisi helposti olla yksi sellainen maa, josta suomennettaisiin vain Neuvostoliiton ajasta, sodista ja vastaavista aiheista kertovia kirjoja. Siksi olin iloinen, että sain nyt lukea aivan tavallisten ukrainalaisten tavallisesta elämästä ja tavallisista ongelmista. Lukiessaan joutui toisaalta tietysti toteamaan, miten hirveän surullista on, että Ukrainan nykyhetkestä tällainen huolettomuus on taas valovuosien päässä. 

On myös hienoa, että kirjallisuuspalkintoehdokkaana voi näköjään joskus olla tällainenkin romaani, joka ei ole ollenkaan raskassoutuinen, vaikeaselkoinen, ylitaiteellinen eikä edes tiiliskivi. Nimittäin kirjan kansilehdellä kerrotaan, että Kuznjetsovan kiitetty romaani Kysykää Mialta on Euroopan Unionin 2022 kirjallisuuspalkintoehdokas. Lisäksi se oli BBC News Ukraine Books of the Year -ehdokas vuonna 2021. 

Jevhenija Kuznjetsova on ukrainalainen kirjailija, kääntäjä ja tutkijatohtori. Jos häneltä on ilmestynyt / ilmestyy muita romaaneja, olisipa kiva päästä lukemaan niitäkin. Oli kiinnostavaa tutustua uuteen kirjailijaan, joka näyttää tämän teoksen perusteella olevan taitava ihmissuhteiden kuvaaja. 

Eero Balkin suomennos on nautinnollista luettavaa, niin upeaa, vivahteikasta ja sujuvaa kieltä. 

Aula & Co 2022 

217 sivua 

Ukrainankielinen alkuteos 2021

Kansi: Laura Noponen 

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Nyt on sekin päivä nähty, että lainasin kirjastosta sellaisen kirjan, joka on kyllä omassakin hyllyssäni. En vain löytänyt sitä sieltä. Enhän minä aina muulloinkaan löydä etsimiäni kirjoja, mutta en ole tainnut ennen kääntyä kirjaston puoleen, vaan olen sitten alkanut lukea jotain muuta, mitä hyllystä on sattunut tulemaan vastaan. 

Tällä kertaa halusin kuitenkin lukea Ben Kallandin romaanin juuri nyt. 

Tämähän on ilmeisesti ensimmäinen suomalainen romaani, joka kertoo Jehovan todistajista. Se on Kallandille tuttu uskonnollinen yhteisö. Tänä syksynä aiheesta ilmestyi toinenkin romaani, Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet. Nämä ovat kuitenkin hyvin erilaisia teoksia, jotka käsittelevät aihetta aivan omalla persoonallisella tavallaan. 

Kallandin romaanissa päähenkilönä on Markus Douglas, joka on lapsesta asti ollut perheensä kanssa mukana Jehovan todistajissa. Sisaruksilla oli läheiset välit, ja kaiken piti olla hyvin. Mutta sitten tapahtui jotain, yksi siskoista erotettiin yhteisöstä ja toisen siskon viulu vaikeni lopullisesti. Perhe hajosi, eikä erotetun sisaren / tyttären kanssa oltu enää missään tekemisissä. Paitsi Markus jatkoi yhteydenpitoa salaa. 

Tarina etenee vuorotellen menneessä ja nykyhetkessä. Nyt Markus on ollut jo kolmekymmentä vuotta Yhdysvalloissa. Hän on onnistunut olemaan ainakin päälle päin hyvä ja kunnollinen Jehovan todistaja, joka on edennyt mukavasti hierarkiassa. Niinpä hän työskentelee jo liikkeen pääpaikalla New Yorkissa ja pyrkii yhä ylöspäin. 

Ura ja Jehovan todistajien yhteisön hyväksyntä ovat olleet hänelle niin tärkeitä, että hän on ollut valmis uhraamaan yksityiselämänsä vallan tavoittelun alttarille. Markus on päätynyt rakkaudettomaan avioliittoonsakin vain siksi, että kyseistä henkilöä suositeltiin hänelle teokraattisena ja siveänä naisena, jonka kanssa kannattaisi edetä. Lasten hankkimisesta Markus on laskelmoidusti luopunut, koska sekään ei olisi eduksi, jos aikoo edetä uralla. 

Myöhemmin hän sitten joutuu toteamaan: 

Tarkkailin heitä vaivihkaa. He vaikuttivat normaalilta perheeltä, vaikka en välttämättä tiennyt, minkälainen sellainen perhe oli. Tunsin jotain, jolle ei ole sanaa: nostalgiaa elämästä, jota en ollut koskaan elänyt. 

Vallanhimo on yksi keskeinen teema tässä tarinassa. Samalla se on surullinen kuvaus perheen hajoamisesta ja siitä, mitä kaikkea tiukkoja vaatimuksia esittävä uskonyhteisö saa jäsentensä elämässä aikaan. Syntyy monia tragedioita. Ihmisiä erotetaan, kartetaan ja jopa raiskattua syytetään raiskatuksi joutumisestaan. 

Kirja alkaa siitä, kun tuntematon nainen ottaa yhteyttä Markukseen ja kertoo olevansa hänen tyttärensä. Kaiken jälkeen kirjan loppupuolella Markukselle koittaa muutenkin totuuden hetki, jossa hänen huolella rakentamansa korttitalo romahtaa. 

Markuksen sisaruksia ja heidän lapsuuttaan ja nuoruuttaan Kalland kuvaa kauniisti. Erityisen sykähdyttävästi soi pitkin matkaa nuoren, huippulahjakkaan Ellen-siskon viulu. Vien sinut kotiin onkin täynnä musiikkia; se on siis varmasti erityisen kiehtova lukuelämys musiikki-ihmisille. Aivan lopussa on vielä tarinaan liittyvä kahden sivun pituinen ääniraita. 

Kauneinta kirjassa on Markuksen lapsuudenperheen, erityisesti lämpimien sisarussuhteiden herkkä kuvaus. New Yorkin johtavien veljien valtapeli, kaksinaismoralismi ja moraaliton elämä puolestaan olivat ikävää luettavaa. Järkyttävää on myös aina lukea tällaisista tiukoista yhteisöistä, joissa jäsenet joutuvat näin ahtaalle. Silloin jopa oman siskon tapaaminen on syntiä, kun hän ei ole enää meikäläisiä. Ja nainen saatetaan lähettää valtakunnansalilta kotiin vaihtamaan teokraattisempia vaatteita, kun ei ole pukeutunut sääntöjen mukaan. Puhumattakaan siitä raiskatusta, joka julmasti erotetaan yhteisöstä. 

Vien sinut kotiin on taitavasti kirjoitettu, hieno teos, jossa on paljon kaunista kieltä. Tuota kauneutta ja herkkyyttä vasten kirjassa kuvatun elämän rumuus ja raadollisuus tulee näkyviin entistä selvemmin. 

Toivottavasti kuulemme Kallandista vielä. 

Atena 2017 

284 sivua 

Kansi: Anna Makkonen 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

Sheferijm 

Kirja vieköön 

Leena Lumi 

Lumiomena 

Kirjasähkökäyrä 

Kiitoksen sanoja

Toimittanut Juha Lindqvist 

Luin vaihteeksi aforismeja; tässä kokoelmassa pohditaan kiittämistä ja kiitollisuutta eri näkökulmista. Kirja jakautuu kuuteen eri osaan: Kiitollinen mieli, Pieniä mutta merkityksellisiä sanoja, Kiitoksen merkitys, Kiitollisuudenvelka, Kiittämättömyys ja lopuksi vielä Kiitos huumorista. Koska kiitollisuus syntyy usein toisten hyvistä teoista itseä kohtaan, varsinkin kiitollisuudenvelan kohdalla on myös erilaisia ajatuksia hyvän tekemisestä ja auttamisesta. Kiittämistä kirja pohtii sekä kiitoksen antamisen että vastaanottamisen näkökulmasta. 

Mukana on ajattelijoita laidasta laitaan; on mietteitä niin Senecalta, Shakespearelta, Nietzcheltä, Eino Leinolta kuin Staliniltakin. Ja lukemattomilta muilta - joskus myös tuntemattomiksi jääneiltä henkilöiltä. On sanontoja eri maista, ainakin Malesiasta, Nigeriasta, Ghanasta, Ruotsista ja Virosta. Tietysti joku suomalainenkin sanonta, vähintään nyt tämä vanha tuttu: Kiittämättömyys on maailman palkka. 

Jaan tässä sitaatteja, jotka eivät ole mitenkään tasapuolisesti eri aihepiireistä, vaan täysin subjektiivisesti omien fiilisteni pohjalta valittuja, itseäni puhutelleita ajatuksia. 

Olkaamme kiitollisia ihmisille, jotka tekevät 

meidät onnellisiksi; he ovat puutarhureita, 

jotka saavat sielumme kukkimaan. 

Marcel Proust 

Joka ei kiitä pienistä asioista, ei kiitä suuristakaan. 

Virolainen sanonta 

Ole kiitollinen pienimmästäkin lahjasta ja tulet saamaan suurempia. 

Tuomas Kempiläinen 

Kiitä vähästä, löydät paljon. 

Nigerialainen sanonta 

Siunaukset joista nautimme päivittäin ovat 

käyneet jotenkin niin arkipäiväisiksi, että 

unohdamme kiittää niistä. 

Izaak Walton 

Kukaan ei voi tuntea yhtä puhdasta kiitollisuutta 

kuin se, joka on päässyt pimeyden valtakunnasta. 

Elie Wiesel 

Jotkut ihmiset jaksavat marista siitä, että 

ruusuissa on okaita. Minä olen kiitollinen siitä, 

että okaissa on ruusuja. 

Alphonse Karr 

Ota kaikki irti niistä hyvistä asioista joita 

sinulla on, ja ole kiitollinen ajatellessasi 

kuinka kovasti kaipaisitkaan näitä asioita, 

jos sinulla ei olisikaan niitä. 

Marcus Aurelius 

Kuukaudet ja vuodet vierivät ja vaipuvat 

unhoon, mutta yhden ainoan kauniin hetken 

muisto valaisee koko elämän. 

Franz Grillparzer 

Jos mies ei ole kiitollinen siitä, mitä hänellä on, 

hän on tuskin kiitollinen siitäkään, jonka tulee 

saamaan. 

Frank A. Clark 

Paras lääke reumatismiin on kiittää 

jumalaa siitä, ettei se ole kihtiä. 

Josh Billings 

Pelkästään vakavasti tai kiittämään patistellen ei tätä aihetta lähestytä. Jotkin ajatukset hymyilyttävät. Esimerkiksi Ed Howe on sanonut: Mikään ei väsytä yhtä paljon kuin olla aina kiitollinen. George Eliot toteaa olevansa kiitollinen niille ihmisille, jotka jättävät asiansa sanomatta silloin, kun heillä ei ole mitään asiaa. Ja tuntematon toteaa: Olen ateisti, luojan kiitos. 

Jos joku tuli uteliaaksi, mitä Stalinilla on sanottavaa tästä aiheesta, niin hän lähestyy sitä negatiivisesta näkökulmasta: Kiitollisuus on sairaus, josta koirat kärsivät. 

Lisää ajattelemisen aihetta monesta eri näkökulmasta löydät tästä pienestä suuresta kirjasta. Muistaisipa aina tosiaan iloita siitä, ettei reumatismi ole kihtiä ja että elämässä on asioita, joita kaipaisi, jos niitä ei olisikaan. 

Lukemastani kiitollisin ajatuksin! 

Gummerus 2004 

79 sivua 

Paavo Virtanen: Moskeijan varjossa

Lähetysromaani Eritreasta 

Tein alkusyksystä tällaisen kirjalöydön, joka on samalla loistava maabongaus, kun en ole koskaan lukenut mitään Eritreasta kertovaa kirjaa. Eikä sellaisia taida suomeksi monta olla tarjollakaan. Eepos-kirjastojen nettisivuillakin oli vain muutamia. Toinen Eritreasta kertova kirja, jonka lukemista olen joskus miettinyt, on myös kristillinen, nimittäin Helen Berhanen Satakielen laulu. Nyt lukemastani kirjasta saikin hyvää taustatietoa, joka innostaa lukemaan jossain vaiheessa myös tuon Berhanen teoksen. Hän on eritrealainen kristitty, joka vangittiin ja jota kidutettiin uskonsa takia. 

Tässä Paavo Virtasen vanhassa romaanissa ei ole noin rankkaa juttua, vaikka ei protestanttisia kristittyjä tuohonkaan aikaan hyväksytty Eritreassa. Virtanen oli lähetystyössä Eritrean Asmarassa vuosina 1970-1974. Sinne Asmaraan tämän kirjankin tapahtumat sijoittuvat, ja epilogista käy ilmi, että tässä on ihan tosielämän henkilöistä kysymys; heidän nimensä on kuitenkin muutettu Asmarassa valinneen tilanteen tähden. 

Eritrea kuului tuohon aikaan Etiopiaan, mutta Eritrean vapautusrintaman sissit kävivät itsenäisyyssotaa. Taistelut riehuivat maaseudulla; Asmarassa oli vielä tuolloin rauhallista. 

Vaikka tämä on lähetysromaani, tarinaa ei kerrota suomalaisten lähettien näkökulmasta, vaan paikallisten. Virtanen kuvaa sekä arabeja, jotka ovat muslimeja, että tigrejä, jotka ovat koptikristittyjä. 

Tarinan keskiössä on Ahmed-nimisen arabimiehen perhe. Ahmed on huolissaan, koska nuorena tehdyn veriliiton perusteella naapurissa asuva vanha Muhammed vaatii nyt vaimokseen Fatimaa, Ahmedin nuorta tytärtä, joka on vasta neljätoistavuotias. Isä haluaisi kuitenkin antaa rakkaan tyttärensä jollekin nuorelle miehelle eikä tiedä, miten tilanteesta selvittäisiin. Muhammedilla on täysi oikeus esittää vaatimuksia ja jopa uhkauksia, koska Ahmed on nuorena vannonut antavansa tuolle miehelle mitä ikinä hän haluaa palkaksi siitä, että Muhammed pelasti silloin Ahmedin hengen. 

Myöhemmin kuvaan tulee mukaan myös Abeba-niminen tigrityttö, joka otetaan palvelijaksi Ahmedin perheeseen. Hän ystävystyy Fatiman kanssa. Mutta Abebankin pään menoksi ollaan hänen tietämättään punomassa karmeita juonia. Tyttöjen kohtalo voi olla kova tuolla päin maailmaa. Kuinka Fatiman ja Abeban lopulta oikein käy? 

Suomalainen lähettipari perustaa naapuriin lähetysaseman, ja se herättää ympäristössä sekä kiinnostusta että vastustusta. Protestanttista uskoa eivät vastusta vain muslimit, vaan se on kauhistus myös paikallisille koptikristityille. Kopteista en ole tiennyt oikeastaan muuta kuin nimen, joten oli kiinnostavaa lukea heidän erikoisista tavoistaan, kuten vuosittain pidettävästä kastejuhlasta läheisessä puistossa. Vaikka koptit on aikanaan kastettu, he saavat myös jokavuotisen kasteen tuossa juhlassa. Papit pirskottavat pyhää vettä heidän päälleen, ja sitä vettä viedään myös pullossa kotiin. Kopteille tärkeää on myös usko pyhimyksiin, enkeleihin ja Neitsyt Mariaan. 

Virtanen kuvaa muutenkin todella värikkäästi ja kiinnostavasti paikallista elämää, tapoja, ajattelua ja ympäristöä. Tämä olikin hyvä, koska nimenomaan halusin saada tietoa eritrealaisesta elämänmenosta. Melkoinen tietopaketti tämä teos on, joskin kaunokirjallisessa muodossa. 

Lukiessani ehdin ajatella, että tässä taas yksi kristillinen romaani, jossa ongelmat katoavat ja kaikki kääntyy parhain päin. Mutta epilogi tosiaan paljastaa, että kyseessä ovat aivan todelliset, ilmeisesti Virtasten Asmarassa tuntemat henkilöt. Joten ehkä nämä tapahtumatkin ovat tosia? Ja kyllähän kieltämättä joskus ongelmat saattavat ratketakin jopa näin ihmeellisesti, kun Jumala vastaa rukouksiin - vaikka ei hänkään mikään vastausautomaatti ole. 

Joka tapauksessa tämä oli oikein antoisa nojatuolimatka vuosikymmenien takaiseen Eritreaan. 

Ristin Voitto 1977 

248 sivua 

Päällys: Eero Sarrala 

Chimamanda Ngozi Adichie: Surumerkintöjä

Suomentanut Cristina Sandu 

Ennen blogiaikaa luin Chimamanda Ngozi Adichien ihanan värikylläisiä romaaneja. Blogiin on päässyt vain hänen novellikokoelmansa Huominen on liian kaukana. Romaaneista on lukematta vielä Puolikas keltaista aurinkoa, joka on niin paksu, että sellaisia kirjoja uskallan harvoin aloittaa. Mutta nyt kyllä ihastuin Surumerkintöihin niin, että jospa vihdoin saisin tuon romaaninkin aloitettua. Adichien muihinkin teoksiin haluaisin joskus vielä palata. 

Tämä uusi kirja on essee, jossa Adichie kertoo isänsä kuolemasta ja omasta suuresta surustaan. Kuolema yllätti läheiset, vaikka isä olikin jo iäkäs. Mutta aikaahan piti olla vielä vaikka kuinka. Kaiken lisäksi elettiin korona-aikaa, Adichie oli Yhdysvalloissa, jossa asuu osan vuodesta, eikä Nigeriaan päässyt poikkeusolojen takia lentämään. Perhe jakoi yhteistä suruaan Zoomin kautta. Hautajaisia suunniteltiin ja odotettiin, kuinka monen kuukauden päästä ne voitaisiin lopulta järjestää. 

Surumerkintöjä on aivan järisyttävä kuvaus surusta. Adichie maalaa lukijan eteen rajuina kaikki ne tuntemukset, joita suruun voi liittyä. Shokki, epäusko, todellisuuden kieltäminen, ajatusten pakeneminen, fyysiset oireet, pelko (kuka kuolee seuraavaksi), raivo, syyllisyys... Kaikki on yhtä tunteiden sekamelskaa. 

Toisaalta sisarukset nauravat muistellessaan isäänsä ja häneen liittyviä hauskoja sattumuksia. Mutta... 

Mutta jossakin taustalla häilyy epäusko. Nauru hiipuu. Nauru muuttuu kyyneliksi ja suruksi ja raivoksi. En ole valmistautunut tähän kauheaan, myrskyävään raivooni. Tämän helvetin, tämän murheen, edessä minä olen naiivi ja paljas. Mutta miten on mahdollista, että vielä aamulla hän vitsailee ja juttelee ja illalla hän on lopullisesti poissa? Se tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti. Ei sen kuulunut olla tällainen pahansuopa yllätys, ei sen kuulunut tapahtua pandemian aikaan, kun maailma on sulkeutunut. 

Adichie kertoo myös kavahtavansa ihmisten surunvalitteluja, niitä kaikkia tyhjiä sanoja, jotka eivät yhtään lohduta. Esimerkiksi: 

"Hän oli kahdeksankymmenenkahdeksan" kiukuttaa niin paljon, koska surussa ikä on merkityksetön; kyse ei ole siitä miten vanha hän oli, vaan miten rakastettu. Aivan, hän oli kahdeksankymmentäkahdeksan, mutta nyt elämässäni ammottaa hirvittävä aukko, osa minusta on tempaistu pois ikuisiksi ajoiksi. 

Kaikesta näkyy, miten rakas ja läheinen isä oli tyttärelleen, miten ihana isäsuhde hänellä oli. Kirjailija kertoo isästään monia valtavan lämpimiä muistoja, myös niitä humoristisia, joille he sisarusten kesken ovat nauraneet. Kuinka voikaan kestää jonkun niin rakkaan ihmisen äkillisen menetyksen? 

Niitä tyhjiä lohdutuksia Adichie tunnustaa itsekin ennen jakaneensa. Yhden sellaisen eräs ystävä lähettää hänelle, nimittäin sitaatin Adichien omasta kirjasta. Miten julman kivuliaalta nyt tuntuukaan lukea noita omia sanojaan: 

"Suru merkitsi rakkauden juhlimista. He, jotka saattoivat tuntea todellista surua, olivat onnekkaita, koska olivat rakastaneet." 

Suurimman surun hetkellä muistotkaan eivät lohduta, sillä nehän juuri tuottavat suurinta tuskaa. 

Surumerkintöjä on herkkä ja lämmin kuvaus isän ja tyttären välisestä rakkaudesta; samalla se kuvaa raivoisasti surua ja tuskaa kaikkein raastavimmillaan. Muille suuren surun kokeneille Adichie tarjoaa hienoa vertaistukea. 

Otava 2022 

91 sivua 

Alkuteos: Notes on Grief 2021 

Kirjasta kertoo myös Anun ihmeelliset matkat. 

Syksyisiä retkiä

Nyt ollaan uhkaavasti siirtymässä vuoden pimeimpiin kuukausiin, mutta syys-lokakuussa otimme mieheni kanssa ilon irti ruskasta ja muusta syksyn kauneudesta. Raikkaassa syyssäässä on ilo retkeillä. Aiomme kyllä jatkaa sitä vielä nyt marraskuussakin, jos säät sallivat, mutta tässä hiukan syysloman reissuilla otettuja kuvia. 

Koska olen sortunut palaamaan Facebookiin pitkän tauon jälkeen, jotkut teistä olette nähneet jo siellä osan näistä kuvista. Kaikkea en kuitenkaan ole siellä jakanut, joten on tässä uuttakin. 

Yllä on kuva Helvetinjärven kansallispuistosta Ruovedeltä. Olin siellä nyt kolmatta kertaa, mutta viime kerrasta oli jo monta vuotta. Tällä kertaa petyin siihen, että menomatkalla Helvetinkolulle ja järven rantaan polun varresta oli järjestelmällisesti hakattu puut, vaikka ne olivat aivan terveen näköisiä, ei ollenkaan lahoja. Olin aivan luullut, ettei kansallispuistoissa tehdä tuollaisia hakkuita. Fiilikset meinasivat kärsiä pahemman kerran, kun polun varsi näytti aivan hakkuutyömaalta. Kansallispuistoreissulta odottaisi aivan toisenlaisia maisemia. Onneksi perillä järven rannassa oli yhtä kaunista kuin aina ennenkin, ja paluumatka toista reittiä oli täysin luonnontilassa. Siellä oli muutama ihana suokin. 

Syyssää oli sinä päivänä erityisen kuvauksellinen; ilmassa oli hiukan sumua. Matkalla Ruovedelle sumua oli jopa liian paljon, mutta onneksi perillä sitä oli vain sopivasti, niin näkikin jotain. Tässä kuvia sieltä: 

Sitten muutama Vimpelin Lakeaharjulta otettu kuva. Siellä käväisimme ihailemassa näköaloja Lappajärvelle päin. 

Syyslomalla patikoimme myös Salamajärven kansallispuistossa. Siellä suuri osa lehdistä oli jo pudonnut puista. Kiersimme Ison Koirajärven ympäri (noin 6 km). Se on meille ennestään tuttu reitti; pitäisi kyllä tutustua muihinkin reitteihin joskus. Siellä on hyvin kivikkoista, mutta tällä kertaa otin aika vähän kuvia. Tässä siis lähinnä järvimaisemia. 

Lehtiä oli lähinnä polulla.

Laavulta on ihanat näköalat järvelle.

Tässä yksi kivikkokuvakin vuosien takaa. Kivikkoista on myös polulla (ehkä noin puolet matkasta?), joten lenkki on tehokas, kun jalkojaan saa todella nostella. Seuraavana päivänä voi jaloissa tuntua, että jotain on tullut tehtyäkin.  

 

 

Sitten vain kohti marraskuuta. Olkoon se meille kirjaihmisille hyvä lukukuukausi!