lauantai 29. huhtikuuta 2023

Heini Röyskö: Paratiisin valo


Paratiisin valo on jatkoa Heini Röyskön esikoisromaanille Mustat ikkunat. Edellisessä kirjassa henkilöt olivat nimettömiä; nyt käy ilmi, että työlleen omistautuneen helluntaipastorin ja hänen masentuneen vaimonsa nuoremman tyttären nimi on Kerttu. Hän on tämän tarinan päähenkilö, nyt nuori nainen, joka ponnistaa omille siivilleen. 

Paratiisin valo onkin hieno psykologinen romaani omaksi itsekseen kasvamisesta. Mitä nuori nainen haluaa ottaa mukaan omaan elämäänsä helluntailaisesta taustastaan; mikä on hänen oma aikuinen tapansa elää todeksi uskoaan? Entä pääseekö hän irti äitinsä sairauden varjosta? 

Kirja on myös rakkaustarina ja parisuhteen kuvaus. Tarina alkaa, kun syksyllä 1995 Helsingin Ruttopuistossa Kertun rakastettu ilmoittaa, että on kadottanut vasta löytämänsä uskon. Hän, Aasiassa kasvanut lähetystyöntekijöiden poika, ei enää usko Jumalaan. Tämä on Kertulle kova isku, jonka myötä nuoret menettävät toisensa. Kestää kauan toipua tuosta menetyksestä. 

Kerttu lähtee lopulta helluntailaisten raamattuopistolle Keski-Suomen metsäisiin maisemiin. Siellä hän saa kokeilla omia siipiään ja aloitella omaa elämäänsä. Ja vaikka helluntailaisten joukossa on liian vähän miehiä ja liikaa naisia, lopulta rakkauskin astelee Kertun elämään. Palaako mies menneisyydestä vai löytyykö rinnalle joku uusi, se selviää aikanaan. 

Nautin valtavasti tästä Röyskön toisesta romaanista, sen taitavasta psykologisesta ihmiskuvauksesta ja upeasta kielestä. Myös uskovaisten ja tässä luonnollisesti erityisesti helluntailaisten kuvaus on todella oivaltavaa. Siitä huomaa, että kirjoittaja tuntee tämän liikkeen sisältä päin. 

Itsekin olen vuosien varrella nähnyt paljon myös helluntailaista elämänmenoa, ja osuvia olivat muun muassa kuvaukset todistuspuheenvuoroista, joita toivotaan lähinnä entisiltä rikollisilta ja päihdehelvetissä rällänneiltä, kun taas tasapainoinen lapsuus ja nuoruus Jumalan lapsena eivät jaksa kiinnostaa helluntailaiskuulijoita. Tai se, että mielellään kerrotaan ihmeistä ja ongelmien ratkeamisesta, kun taas tässä kulttuurissa ei voinut puhua elämän asioista, jotka olivat kuulijoiden mielestä kesken tai pielessä. Tai Kertun pelko, että joku innokas helluntailainen haluaisi puheenvuorollaan muuttaa nuorenparin häät herätyskokoukseksi. 

Kertun elämässä oli paljon sellaista, mihin pystyin itsekin samaistumaan, kuten nuoruuden hengellisyyspuuska, jonka vallassa Kerttu hävitti kaikki maalliset CD-levynsä - kunnes myöhemmin joutui hankkimaan ne itselleen uudelleen. Tai halu asua kaupungissa ja unohtaa menneisyys. Tai erään tapauksen laukaisema sairaalloinen pelko oman puolison kuolemasta. Tai pakkomielle auttaa ongelmaisia naisia, jotka olisivat oikeasti ammattiavun tarpeessa. Aivan kuin oman äidin ongelmissa ei olisi tarpeeksi - mutta sieltähän se auttamisvimma juuri nousee. Ja lopulta ihminen uuvuttaa itsensä, eikä loputon auttaminen edes johda mihinkään: 

Kerttu huomaa epäonnistuvansa, aivan niin kuin äitinsäkin kanssa: on hankalaa pitää pinnalla ihmistä, joka haluaa hukkua. 

Näin äidin mielen sairaus varjostaa Kertun elämää, vaikka tytär on asunut jo vuosia poissa lapsuudenkodistaan. Mutta onneksi tunnelin päässä on valoa. Apu löytyy, on mahdollista irrottautua omaksi itsenäiseksi itsekseen, joka on eri ihminen kuin äitinsä ja jolla on lupa iloita, vaikka muilla olisikin paha olla. 

Monenlaista muutakin mahtuu näiden kansien sisälle - tarkkanäköistä kuvausta elävästä elämästä. Perheestä, seurakuntaelämästä, rakkaudesta, avioliitosta, itsenäistymisestä, oman tien löytämisestä. Tämä oli hieno lukuelämys. Paratiisin valo on kristillisten ja psykologisten romaanien ystäville todellista herkkua. Omalla kohdallani tämä nuoren naisen kasvutarina taisi päätyä suorastaan kristillisten lempiromaanieni joukkoon. 

Kustantaja: Sakari Röyskö 2019 
206 sivua 
Kannen kuvat: Sakari Röyskö 
Kannen suunnittelu: Jani Pellikka  

torstai 27. huhtikuuta 2023

Suvi Bowellan: Helpotusta erityisherkän elämään


Tämä kirja alkaa sellaisella pakollisella herkkyysaiheisella perustiedolla, joka voi ikävystyttää, jos on lukenut kovin paljon kirjoja aiheesta. Mutta ei hätää, pian teos muuttuu nimensä mukaiseksi ja tarjoaa lukuisia käytännön vinkkejä herkkyyden kanssa elämiseen ja oman hyvinvointinsa edistämiseen. Vaikka herkkyys aiheuttaa helposti ylikuormittumista, erilaisia arjen tilanteita voi kuitenkin helpottaa omilla valinnoillaan ja kirjasta löytyvillä harjoituksilla. 

Eri henkilöillä kuormitusta ja yli- tai alivirittymistä aiheuttavat erilaiset asiat, joten Bowellan käsittelee erikseen henkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia. Kirjan lopussa on sitten peräti kuutisenkymmentä sivua erilaisia vinkkejä ja harjoituksia oman hyvinvointinsa lisäämiseksi erilaisissa tilanteissa. Niistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin; itsekin löysin useita sellaisia, jotka voisivat toimia juuri minulle. Kaikestahan ei jaksa kiinnostua - esimerkiksi minä sivuutan mielelläni EFT-naputtelun ja muut vastaavat erikoisuudet. 

Kuten Suvi Bowellan toteaa: 

Voimme opetella erilaisia itsemme tyynnyttämisen tekniikoita ja sitä, kuinka pystymme ohjaamaan itsemme pois kuormittavissa tunteissa vellomisesta. 

Näitä tekniikoita ja vinkkejä kirjan loppuosa sitten tarjoaa. 

Tämä teos kannattaisi kyllä olla ihan omana; nythän luin kirjaston kirjan. Omasta hyllystä sen voisi ottaa tarpeen tullen esiin ja palata noihin harjoituksiin, koska niitä oli niin paljon, ettei niitä kaikkia hetken päästä enää muista. 

On hienoa, että Helpotusta erityisherkän elämään on niin käytännönläheinen teos, vaikka se teoriatiedolla alkoikin. Käytännön vinkkejähän usein juuri kaipaisi, kun erilaiset tilanteet kaatuvat päälle. 

Henkisen hyvinvoinnin osiossa itseäni puhuttelivat erityisesti ajatukset sisäisestä puheesta ja itsemyötätunnosta. Pitäisi oppia puhumaan itselleen lempeästi ja kohtelemaan itseään kuin rakasta ystävää. Lempeähän sitä on ystävilleenkin - miksi siis olemme niin helposti kovia ja vaativia itseämme kohtaan? 

Itsemyötätunto on itsensä hyväksymistä silloinkin, kun kaikki tuntuu olevan pielessä. Jos on vaikea tuntea myötätuntoa itseään kohtaan, voi kokeilla, miten olo muuttuu, kun alkaa tietoisesti jutella itselleen mukavia. Mieti, mitä lohdutuksen sanoja haluaisit kuulla, ja sano ne itsellesi yhä uudestaan. 

Kannattaa miettiä, mitä rakkaalle ystävälleen sanoisi vaikealla hetkellä. Miksi ei yhtä hyvin voisi sanoa sitä kaikkea itselleen? Ehkä sellaisia mukavia, rohkaisevia ja lohdullisia sanoja voisi kirjoitella itselleen ylös silloin, kun olo on hyvä. Kun sitten huono hetki tulee, ne olisi helppo kaivaa esiin. Siinä voisi olla ideaa. 

Suvi Bowellan päättää kirjansa kauniisti: 

Toivon ennen kaikkea, että oivallat oman ihanuutesi ja annat sydämesi lämmön koskettaa kohtaamiasi ihmisiä. Jokainen meistä voi toimia hyvän lähettiläänä, ja siihen erityisherkille on annettu huikeat lahjat: syvällisen kohtaamisen kyky, empatia, vahvana virtaava kiitollisuus ja kauneudentaju. 

Otava 2022 
Hidasta elämää 
208 sivua 
Kansi: Satu Kontinen 

Blogistani löytyvät myös Suvi Bowellanin kirjat Ihana herkkyys - Rikasta elämää kaikilla aisteilla ja Kiltin tytön voimakirja

perjantai 21. huhtikuuta 2023

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset


Suomentanut Laura Jänisniemi 

Kirjailija Sahar Delijani syntyi vuonna 1983 Iranin pääkaupungissa Teheranissa, pahamaineisessa Evinin vankilassa. Hänen vanhempansa olivat poliittisia aktivisteja ja vankeja 1980-luvun Iranissa. Vanhempiensa vapauduttua Delijani muutti Yhdysvaltoihin, sittemmin hän on asunut Italiassa. 

Iranin rankka lähimenneisyys ja oman perheen kokemukset saivat Delijanin kirjoittamaan tämän koskettavan romaanin, joka kuvaa Iranin tilannetta sekä 1980-luvulla että 2000-luvulla. 

Tarina alkaa, kun poliittinen vanki Azar synnyttää Neda-tyttärensä Evinin vankilassa. Hän saa pitää vauvan vain vähän aikaa; sitten lapsi viedään sukulaisten hoiviin. Toisaalla on Amir-niminen vanki, jonka vaimo Maryam odottaa lasta. Amir alkaa vankilassa tehdä tyttärelleen Seidalle rannerengasta taatelinkivistä, että tytöllä olisi edes jotain isästään. 

Azarin ja Amirin lisäksi kirjassa on muitakin vankeja. Vankilan ulkopuolella sukulaistensa hoivissa elävät myös muistaakseni Siminin ja Parisan (jotka taisivat olla sisarukset?) lapset Omid, Sara ja Forugh. Leila-täti vie heidät valokuvaamoon, jossa heistä otetaan kuva, että vanhemmilla olisi vankilassa muisto lapsistaan. Leilan mielestä lapset ovat kolme yhdessä kuin puun oksat, kotipihan jakarandapuun. Kirjalle nimenkin antaneen jakarandapuun Delijani mainitsee tarinassaan toistuvasti. 

Sen lisäksi, että vankeja kidutettiin, Iranin ja Irakin välisen sodan viimeisenä vuotena Iranissa myös teloitettiin ja joukkohaudattiin tuhansia poliittisia vankeja. Yksi heistä oli Sahar Delijanin setä. Myös tätä aihetta kirja käsittelee. 

Vankilaan sijoittuu kuitenkin vain muutama luku - joissa kerrotaan kyllä hirveitä asioita. Paljon ollaan kuitenkin myös vankilan ulkopuolella. Delijani kuvaa lapsuutta, jossa moni ei tuntenut omia vanhempiaan. Kun esimerkiksi äiti sitten vihdoin pääsi vankilasta, lapselle oli rankkaa, kun olisi pitänyt alkaa rakastaa tuota vierasta ihmistä. Lapsille läheisiksi ja tärkeiksi olivat tulleet aivan muut sukulaiset, jotka olivat heidät kasvattaneet. 

Myöhemmin kirjassa nuo 1980-luvun lapset ovat aikuisia, jotka elävät kuka missäkin. Monet ovat hajaantuneet eri puolille maailmaa. Lapsuuden haavat näkyvät heissä edelleen. Miten koota sirpaleista jotain kokonaista? Jokaisella on omat kipunsa kohdattavana, esimerkiksi eräs henkilö saa vasta aikuisena tietää totuuden isästään. 

Iran ei myöskään ole muuttunut helpommaksi paikaksi elää. 2010-luvun nuoret aikuiset ovat mukana suurissa mielenosoituksissa. Ja kun heidän lapsuudessaan vankeja teloitettiin salaa vankilan muurien sisällä, nyt poliisit ampuvat mieltään osoittavia ihmisiä kadulle aivan avoimesti. 

Vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, se on kuitenkin kirjoitettu hyvin ihmisläheisesti ja koskettavasti. Sahar Delijani kuvaa herkästi ja kauniisti perheenjäsenten, sukulaisten, ystävien ja rakastavaisten välistä rakkautta sekä toivoa, joka elää kaiken julmuudenkin keskellä. Tarina on rakennettu taitavasti ja kieli on kaunista. Hieno teos! 

Tässä lopuksi yksi sellainen kielellisesti kaunis kohta: 

Kaikki kääntyvät ja astelevat hitaasti pois ikkunan ja varjojen ja noiden epätoivoisten sydänten painon ja toiveikkaiden kynttilänliekkien ja mieleen palaavien muistojen kepeyden luota. 

Kieltämättä aloin jossain vaiheessa mennä sekaisin jatkuvasti vaihtuvista henkilöistä ja siitä, mitä sukua kukin oli kenellekin. Entä ne henkilöt, jotka vasta 2000-luvulla tulivat uusina mukaan? Sai siinä miettiä ja keskittyä. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän, mitä henkilöiden määrään tulee. 

WSOY 2014 
285 sivua 
Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree (2013) 

Muissa blogeissa: 

maanantai 17. huhtikuuta 2023

Heini Röyskö: Mustat ikkunat


Heini Röyskön esikoisromaani Mustat ikkunat kertoo erään perheen eri sukupolvien tarinan alkaen 1930-luvun Ambomaalta, jossa nuori suomalainen lähetystyöntekijäpari vihitään avioliittoon ja yhteistä työtä aloittamaan. He ovat luterilaisia. Toisessa aikatasossa ollaan 1970-1990 -lukujen Suomessa, jossa tuon avioparin tytär perheineen elää elämäänsä. Myös tyttären miehellä on oma kutsumuksensa: hänestä tulee pastori, ja ja vähitellen hän etenee urallaan vielä näkyvämpiin tehtäviin Suomen helluntailiikkeen sisällä. 

Mutta kutsumuksella on hintansa: vaimo on psyykkisesti sairas, ja isän omistautuessa työlleen heidän tyttärensä joutuvat liian varhain kantamaan vastuuta äitinsä terveydestä. Koko perhe joutuu elämään äidin vaihtelevien mielialojen armoilla ja pelkäämään, onnistuuko hän vielä jonain synkkänä hetkenä päättämään päivänsä: 

Koulusta kotiin saapuvat tyttäret voivat valoisista ikkunoista aavistaa elämän. Mutta mustat ikkunat, ne tuovat pahan aavistuksen: lapset eivät voi olla varmoja, minkä muodon äidin ahdistus on saanut tässä päivässä tai mitä ylipäätään odottaisi lukittujen ovien takana. 

Mutta hengellisen laulun sanoin: Kysytkö palvelushintaa? Ei, sitä ei kysytä, vaan hinnalla millä hyvänsä kutsumusta on toteutettava. Ja toki äiti itsekin pitää tärkeänä, että puoliso saa tehdä kutsumuksensa työtä. Seurakuntalaisille ei kerrota äidin sairaudesta, vaan perheen julkisivu pidetään siloiteltuna. 

Myös lähetystyössä olleella isoäidillä on omat kipeät muistonsa kutsumustyöstä ja avioliitostaan. 

Kirja kertoo kiinnostavasti elämää suuremmasta kutsumuksesta, helluntaipastorin ja hänen perheensä elämästä sekä äidin psyykkisestä sairaudesta. Ja luonnollisesti myös siitä, miten tuo äidin sairaus vaikuttaa tyttäriin. Kevyttä luettavaa teos ei arvatenkaan ole, mutta aiheesta kiinnostuneille se tarjoaa syvällistä pohdittavaa. 

Läheisen sairaus nostaa esiin kipeitä kysymyksiä, kuten tässä: 

Mutta lapsia toki ihmetyttää Jumalan ihmeiden valikoiva luonne. Miksi Jumala ei suostu parantamaan äidin outoa mieltä, vaikka Hän kyllä siihen kykenisi? Miksi Jeesus ei istahda äidin sängyn laidalle ja kosketa emon tuhon täyteistä mieltä lävistetyllä kädellään? Jumalan valtakunnassa vaikuttaisi olevan ainakin kahden kerroksen väkeä. 

Netistä lukemani perusteella Mustat ikkunat ja sen jatko-osa Paratiisin valo ovat ilmeisesti omaelämäkerrallisia romaaneja. 

Kustantaja: Sakari Röyskö 2017 
175 sivua 
Kannen kuvat: Sakari Röyskö 
Kannen ulkoasu: Jani Pellikka 

Maaliskuussa bloggasin Heini Röyskön uutuusromaanista Ja samassa tuli hiljaisuus, joka kertoo Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä. Siihenkin kannattaa ehdottomasti tutustua. 

lauantai 15. huhtikuuta 2023

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino


Mehiläisen paino on Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma, jota takakansi kuvaa kasvu- ja matkakertomukseksi. Runot pohtivat sekä yhteisöön kuulumista että siitä irtautumista. Niissä etsitään omaa tietä ja omaa minuutta, kunnes toiseksi viimeisellä sivulla päästään toteamaan: Olen totta

Kuten jo kokoelman nimi kertoo, monissa runoissa on mehiläisiin liittyvää symboliikkaa. On esimerkiksi uskollisuutta kuningattarelle - ja uskottomuutta kuningattarelle. Itsenäistymisen makuisia ajatuksia. Takakansi kysyykin: Onko mahdollista olla riippumaton, pärjääkö mehiläinen ilman parveaan?

Tässä minua puhutellut ote runosta, jossa kokeillaan omia siipiä: 

Ostan kauppakeskuksesta halpoja vaatteita, kiusallista, 
kovin monella tapaa, 
ennen kasvihuoneen takana liehuivat mustat viitat 
ja oma tahto, josta olin valmis luopumaan. 
Kokeilen siipiäni. Uusia vaatteitani. 

Minuuden etsintään liittyvät myös juuret, joita kirjoittaja pohtii aina satojen ja tuhansien vuosien taakse, hylkeennahoissa kulkevaan esiäitiin asti. Toinen runo pohtii: 

Kerä vierähtää sumuun. 
Alkukotia ei ole. 
En pääse pitemmälle äitilinjaa, 
revin sukupuun juurineen, näin syntyvät myytit! 
Näin syntyvät traumat. 
Sokkona hapuilen syntysanaa, selitystä, syytä.  

Meriluodon teksti on arvoituksellista eikä avaudu helposti, mutta ainakin minulla heräsi paljon ajatuksia riveiltä ja rivien välistä. Nämä runot puhuttelivat ehdottomasti. 

Tässä vielä sellainen puhutteleva kohta eräästä runosta: 

Kaikki vielä kokematta, uutta. 
Ja kaikki nähtyä ja rikki. 

Ehkä voimakkaimmin maaliinsa osui tämä runo, josta on vaikea jakaa vain otetta, joten olkoon se tässä kokonaan. Hyvin vahvaa tekstiä: 

Lentää alisiin ja ylisiin ja 
lasiseinän läpi kuin se olisi ilmaa tai ajatus 

paremmasta tulevaisuudesta, jonka saattaa saada 
vieraassa maassa, sielun evakuointilento 

helvetistä toisenlaiseen tai kuin sopimattoman 
raja, jonka ylittää tietämättä mihin astuu huutaen 

riemusta tai kauhusta, koska jokin kuitenkin murtuu 
pysyvästi, lentää lasiseinän läpi, tömähtää lasiseinään. 

Hieno teos! Toivottavasti Katja Meriluoto jatkaa runoilemista. Hän kirjoittaa myös lastenproosaa, on opiskellut itämerensuomalaisia kieliä ja käännöstyössään hän on keskittynyt virolaisen nykyrunouden suomentamiseen. 

Aviador 2023 
66 sivua 
Kannen ulkoasu: Jonna Nisu 

Muissa blogeissa: 

Kirjojen pyörteissä -blogin Jennylle nämä runot eivät avautuneet. Hän jakaa postauksessaan kirjan ensimmäisen runon, josta itse myös pidin. 

EDIT: 

Postaus tästä kokoelmasta nyt myös Kirjavinkeissä. Lisäksi siellä on Katja Meriluodon haastattelu, joka antaa kiinnostavaa taustatietoa.