sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista - Alaskan intiaanien legenda petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä

Joulun alla ihastuin niin suuresti alaskalaisen Velma Wallisin kirjaan Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa, että varasin heti kirjastosta myös Kaksi vanhaa naista. Molemmat ovat Alaskan atapaski-intiaanien vanhoja legendoja, joita kirjoittaessaan Wallis on käyttänyt myös omaa mielikuvitustaan. Nämä muinaiset tarinat ovat siirtyneet suullisesti sukupolvelta toiselle, ja tämänkin legendan kahdesta vanhasta naisesta Wallis kuuli omalta äidiltään.

Tästä nyt lukemastani kirjasta opin senkin. että gwich'init, joista näissä molemmissa legendoissa kerrotaan, ovat yksi atapaski-intiaanien yhdestätoista heimosta. Wallishan on itsekin atapaski.

Kuten Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa, myös Kaksi vanhaa naista on opettavainen tarina. Jotain samaakin näissä kertomuksissa väistämättä on, koska Alaskan intiaanien elämä on pyörinyt arktisen luonnon armoilla selviämisen ympärillä. Tällä kertaa gwich'init ovat pulassa, koska on poikkeuksellisen ankara talvi, riistaa ei ole saatu niin paljon kuin tarvittaisiin eikä ruoka riitä koko heimolle. Kärsitään suoranaista nälänhätää.

Tällaisessa tilanteessa arktisen luonnon keskellä elettäessä tärkeintä on, että ruoka riittää edes niille, jotka ovat hyödyllisiä eloonjäämisen kannalta eli jotka metsästävät - että heillä riittäisi voimia metsästää ja he voisivat näin tuoda syötävää muille. Vanhat ja sairaat ihmiset, joista ei ole enää hyötyä, vievät vain turhaan ruokaa vahvemmilta.

Heimon keskuudessa on kaksi kivuliasta, vaivojaan valittavaa vanhaa naista: Ch'idzigyaak ja Sa'. Päällikkö joutuu nälänhädän keskellä tekemään raskaan päätöksen, että naiset jätetään oman onnensa nojaan, kun muut jatkavat matkaa. Paikalleen ei nimittäin voi pysähtyä, koska ei riista välttämättä kävele sinne, missä heimo on, vaan sen perässä täytyy liikkua paikasta toiseen. Vanhoille, kivuliaille naisille hylkääminen paukkupakkasten keskelle taas merkitsee varmaa kuolemaa.

Hylkääminen on naisille myös hirveä järkytys. Aluksi he masentuvat, mutta sitten he päättävät taistella. Periksi ei anneta! Kivuistaan huolimatta he alkavat toimia, valmistavat jänisansoja ja muuta tarpeellista, lähtevät liikkeelle. Eteneminen on vaikeaa eivätkä kivut tietenkään lopu. Mutta aina kun jompikumpi masentuu, toinen rohkaisee häntä. Näin he ystävystyv'ät ja saavat tukea toisiltaan.

"Päivät muuttuivat lyhyemmiksi auringon pudotessa syvemmälle taivaanrannan taakse. Oli niin kylmää että naiset säikähtivät, kun heitä ympäröivät puut halkesivat kylmän ilman paineessa. Joka pajut jäätyivät. (Tuossa lienee painovirhe...?) Mutta kun naiset rakensivat leiriä he masentuivat. Sa' ja Ch'idzigyaak pelkäsivät kaukana ulvovia julmia susia. Myös toiset kuvitellut pelot kiusasivat heitä, sillä synkkien päivien hiipuessa pois heillä oli paljon aikaa ajatella. Lyhyen päivänvalon aikana naiset pakottivat itsensä liikkeelle. He käyttivät kaiken aikansa keräten polttopuita syvien kinosten alta. Vaikka ruokaa oli vähän, lämpö oli vanhusten tärkein huolenaihe ja iltaisin he istuivat puhumassa yrittäen pitää loitolla yksinäisyyden ja pelon jotka uhkasivat nujertaa heidät."

Kuten takakansi kertoo, naiset selviytyvät neuvokkuudellaan ankarasta talvesta ja tulevat lopulta pelastaneeksi myös heimonsa. Tarinassa on myös opetus, mutta mikä se on, sen saat itse lukea, jos kiinnostuit tästä vanhasta legendasta.

Kirja pysäyttää miettimään ihmisarvoa ja sitä, miten jokaisella ihmisellä on oikeus elää ja olla olemassa, vaikka hän ei olisi yhtä terve, vahva, hyödyllinen, nuori, kykenevä tai menestyvä kuin muut. Ei ihmisen arvoa mitata hänen "hyödyllisyydellään". Toisaalta tarina opettaa senkin, että ihminen voi kyllä ylittääkin itsensä, ainakin tällaisessa ääritilanteessa. Sekin kyllä vaatii sitä, että pää on kunnossa, koska eivät nämäkään naiset olisi tästä selvinneet, elleivät olisi saaneet toisistaan henkistä voimaa jatkaa. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme.

Like Kustannus 1994
113 sivua
Alkuteos: Two Old Women (1993)
Suomentanut Tuomas Kilpi 

perjantai 28. joulukuuta 2018

Mara Zalite: Viisi sormea

Latvialainen kirjallisuus on ollut minulle täysin tuntematonta. Siksi kiinnostukseni heräsikin, kun huomasin tällaisen romaanin ilmestyneen tänä vuonna. Mara Zalite on Latvian kansainvälisesti tunnetuin nykykirjailija, mutta en tiedä, onko hänen muita teoksiaan suomennettu. Hän on kirjoittanut runoja, näytelmiä, lasten ja nuorten kirjoja sekä esseistiikkaa.

Hassua sinänsä, että Latvia on jäänyt niin tuntemattomaksi, kun se on kuitenkin meille yksi maantieteellisesti kaikkein lähimmistä maista. Kun katsoin netistä, mitä Eepos-kirjastoista löytyy hakusanalla Latvia, ei siellä kovin paljon kaunokirjallisuutta ollut. Yksi novelliantologia ja joku lastenkirja jäivät lähinnä mieleeni. Matkaoppaita taitaa olla melkein eniten.

Mara Zalite syntyi Siperiassa vuonna 1952. Hänen vanhempansa oli kyyditetty sinne, kuten niin monet muutkin latvialaiset. Vuonna 1956 perhe palasi Latviaan. Tässä omaelämäkerrallisessa romaanissaan hän kertoo viisivuotiaan Laura-tytön silmin paluusta Latviaan ja uudesta elämästä siellä, pienessä maalaisyhteisössä.

Moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa pikkutyttöä sekä matkalla että perillä kaivatussa kotimaassa. Miksi vanhemmat menevät junassa vaikeiksi, kun samaan vaunuun tulee mies, jota sanotaan majuriksi? Miksi isä väittää miehelle heidän olevan menossa Moskovaan? Eiväthän he mihinkään Moskovaan ole menossa! Laura julistaa totuuden: Latviaan me menemme! Miksi tilanne menee niin tukalaksi sen jälkeen?

Perillä Latviassa vastassa ovat äidin isovanhemmat, mamma ja pappa. Pappa on vaikeasti masentunut, mutta piristyy tilapäisesti tyttärentyttären perheen palatessa kotiin, Sen jälkeen hän vaipuu taas apatiaansa. Niin moni muu perheenjäsen on kuollut eikä tule koskaan takaisin. Laura ei tietenkään ymmärrä, vaikka sattuukin kuulemaan aikuisten puheita, että psykiatria ei auttanut ja yritti oman käden kautta...

Perheen koti, Lähteelä, on kurjassa kunnossa. Laura ja hänen isänsä eivät ole sitä koskaan ennen nähneet ja ovat ihan tyytyväisiä, mutta äiti on järkyttynyt venäläisten tekemät tuhot nähdessään. Kun äiti kysyy, kuka tämän kaiken on tehnyt, mamma vastaa, että melioraatio, maanparannus. Huh mikä sanahirviö - Laura arvelee, että sen täytyy olla joku pelottava olento:

"Hänet on kokonaan unohdettu, ja ympärillä hiipii Melioraatio. Laura painautuu papan kylkeen. Koska tämä seisoo lähimpänä. Lauraa pelottaa siirtää jalkaa. Laura huomaa, että pappa vapisee. Hänkin pelkää Melioraatiota."

Tällaisten lapsen koomisen tuntuisten huomioiden kautta esiin piirtyy Latvian ja latvialaisten tragedia koko syvyydessään. Zalite kuvaa monia erilaisia ihmiskohtaloita. Esimerkiksi Lauran isää ei huolita mihinkään töihin, koska hän on ollut Siperiassa; hän on siis kansanvihollinen. Sen sijaan tutut miehet kyläilevät kyllä ahkerasti perheen luona, ja onhan maljoja nosteltava sekä kotiinpaluun kunniaksi että monen Siperiaan kuolleen muistolle. Näin isän elämä menee yhdeksi juopotteluksi.

Kuitenkin, koska Laura on vasta viisivuotias eikä ymmärrä paljoakaan, hän on monesti aika huoleton, elää omassa maailmassaan ja leikkii omia leikkejään. Hänelle sattuu ja tapahtuu - onnettomuuksiakin joskus. Tai sitten hän onnistuu löytämään aarteita tai pelastaa sammakonkutua kantamalla lätäkköön lisää vettä ja iloitsee aikuisiksi kasvaneista sammakoista.

Mamman puutarha on hänelle kuin paratiisi. Miten jossain voi olla niin paljon eri hedelmiä, joita hän ei ole koskaan edes nähnyt? Ja täällä pelkästään luumuja on niin paljon, että hän suorastaan kahlaa maahan pudonneissa luumuissa. Miksi kaikki tämä on yksin hänelle, kun ystävät Siperiassa ovat ilman? Kunpa saisi jakaa tätä kaikkea heillekin.

Koska Viisi sormea kuvaa elämää lapsen näkökulmasta, se ei ole liian raskasta luettavaa, vaikka kertookin kovista kohtaloista. Vaikka aikuisilla on kovaa, lapsen maailmassa on paljon keveyttä ja kauneutta. Luvut ovat myös lyhyehköjä, ja tällainen hidaskin lukija sai kirjan luettua melko nopeasti.

Tässä lopuksi vielä ote luvusta Etappi:

"Lauralle tämä on aivan uutta! Miksi äiti ei sitten jäänyt Latviaan, miksi hän matkusti takaisin Siperiaan? Laura ei olisi lähtenyt. Missä Laura silloin oli?
  - Sinua ei silloin vielä ollut. Ne ihmispedot, kirotut roistot, lurjukset, ottivat äidin kiinni ja lähettivät takaisin. Ottivat kiinni koulumatkalla. 
  - Miksi?
  - Lähettivät etappi etapilta takaisin. Laura, puhun sinulle nyt niin kuin aikuiselle. Onko selvä?
  Selvä. Ei saa kysyä, mikä etappi on.
  Etappi etapilta.
  Tähän sanaan asti isä on puhunut hampaita kiristellen mutta rauhallisesti. Nyt on rauha kaukana! Lauraa pelottaa! Isä räjähtää ilmaan! Isä pitelee päätään.
  - Etappi etapilta! Etappi, Laura, jotta tietäisit, ei, parempi kun et tiedä! Miten sen sanoisi - etappi, se on, se on... 
  Isä pomppaa jaloilleen ja huutaa Etapille. Jos Etapilla on neljä silmää? Ehkä nyt on isän vuoro päästää sisältään suuri huuto."


Arktinen Banaani 2018
348 sivua
Alkuteos Pieci pirksti (2013)
Suomentanut Hilkka Koskela
Original graphic design by Maris Garjanis
Taitto Kimmo Mustonen

Viisi sormea valittiiin ilmestymisvuotensa parhaaksi latvialaiseksi proosateokseksi.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Vesa Tuominen & Esa Silander: Karhumies

Viime aikoina monet vakavat kirjat ovat tuntuneet minusta raskailta, kun taas kevyemmät ovat menneet jo hömpän puolelle - ja jääneet lukematta nekin. Karhumies olikin loistavaa luettavaa tässä kohtaa. Toisaalta se on tietokirja ja kertoo ihan asiaa, mutta on kuitenkin todellinen hyvänmielenkirja, jota saa lukea hymy huulessa ja välillä jopa ääneen nauraen.

Sanonkin heti alkajaisiksi, että kyllä kaikki stressit ja muut ikävät asiat unohtuivat tämän kirjan äärellä! Kuulemma eläinten kanssa oleminen helpottaa stressiä, ja näköjään se toimii myös näin kirjan välityksellä.

Olen kerran käynyt Kuusamon suurpetokeskuksessa katsomassa Sulo Karjalaisen karhuja ja muita eläimiä. Siksi minua kiinnosti tutustua tähän kirjaan, ja ihastuinkin niin, että alkoi jo tehdä mieli lähteä ensi kesänä taas Kuusamoon.

Kirja on miellyttävää luettavaa siksikin, että se on visuaaliselta ilmeeltään todellista silmänruokaa. Melkein poikkeuksetta joka aukeamalla on värikkäitä kuvia Sulo Karjalaisen karhujen elämästä ja myös jotain kuvia luonnossa elävistä karhuista. Kuvat ovat Tapio Paappasen ottamia, ellei toisin mainita. Suurpetokeskuksessahan on toki monia muitakin eläimiä, mutta tässä kirjassa keskitytään karhuihin, jotka ovatkin keskuksen eläimistä kuuluisimpia ja rakastetuimpia.

Alussa kerrotaan Sulo Karjalaisen elämästä ja siitä, miten kaikki alkoi. Tämä oli kiinnostavaa tietoa. Sulo ei vain huvikseen ottanut karhuja "lemmikeikseen", vaan mielenkiintoisten sattumien kautta hän pääsi mukaan suurpetovahinkoja tutkivaan tutkimusryhmään. Sitten tutkittiin näätäeläimiä - ja tästä kaikki lähti vähitellen liikkeelle.

Lopulta kuvaan tuli mukaan orvoksi jääneiden karhunpentujen pelastaminen. Jos ne olisi jätetty luontoon, ne olisivat kuolleet, ja ihmisten kanssa elettyään ne eivät enää pärjäisi luonnossa. Sulo Karjalaisen hellässä hoivassa ja toisten karhujen seurassa ne vaikuttavatkin olevan onnellisia.

Kirja esittelee jokaisen karhupersoonan erikseen - ja persoonia ne todella ovat. On hauska nähdä, miten jokaisella on aivan oma luonteensa, aivan kuin ihmisilläkin. Karhutkin ovat yksilöitä. Ja niin kuin ihmisillä on keskenään ihmissuhdeongelmia, niin karhuillakin näyttää synkkaavan paremmin tiettyjen karhujen kanssa, kun taas toisten karhujen kanssa niillä on "eläinsuhdeongelmia". Kuulemma esimerkiksi äiti-tytärsuhde on karhuilla(kin) hankala. No, ehkä kaikki naiset eivät tunnista tätä, mutta minua tuo tieto kyllä hymyilytti.

Karhuilla ja Sulolla on keskenään aivan erityinen ystävyys. Mukana hänen työssään - tai paremminkin elämäntavassaan - on muitakin henkilöitä, ja tarkoitus onkin siirtää Sulon tiedot ja taidot muille, koska hänellä on jo ikää. Toivottavasti hän saa kuitenkin vielä paljon terveyttä ja yhteisiä elonpäiviä karhujensa kanssa.

Monet karhujen tempaukset ja niiden seurassa sattuneet tapaukset ovat kirjan hauskinta antia. Joillekin todella nauroin ääneen. Tässä esimerkkinä yksi koomisimmista jutuista. Kerran, kun Vyöti-karhu (Sulon karhuista toiseksi vanhin, tuotu orvoksi jääneenä hänelle vuonna 1993) oli nuori, Sulo oli metsällä sen ja koiran kanssa. Sulo kertoo:

"Koira haistoi jäniksen, juoksi tielle ja Vyöti innostuneena perässä. Ne jäivät etsimään jälkiä jäisellä tiellä. Kuulin että tietä pitkin on tulossa auto. Hätäännyin, että nyt jää Vyöti auton alle. Koiran sain komennettua suojaan, mutta karhu jäi keskelle tietä. Auto lähestyi kovaa vauhtia. Ryntäsin tielle, kaappasin karhun syliini. Auto sujahti juuri ja juuri ohitsemme. Kuului jarrutusääni. Auto peruutti ja takaikkunasta näkyivät ällistyneet kasvot. Mitä ihmettä? Mies ja karhu keskellä tietä? Mies ei selvästikään ymmärtänyt mitä näki. Poistuimme metsän suojaan nopeasti, mies yritti seurata meitä, mutta palasi sitten autolleen."

Sulon karhuista Juuso on erityisen tunnettu, ja sen minäkin muistan omalta vierailultani suurpetokeskuksessa. Kirjassa kerrotaan myös Juuson kuuluisasta taideharrastuksesta ja yhdellä aukeamalla on sen tekemiä ihania maalauksia. Niillä on nimetkin, kuten taiteilijoiden teoksilla kuuluu olla. Erityisen suloinen on minusta maalaus, jolla on symppis nimikin: Pehmeät varpaat. Myös Juuson taideharrastus sai alkunsa aivan sattumalta; senkin tarinan tämä kirja kertoo.

Sulo on saanut myös kutsun presidentin linnanjuhliin, ja hänellä on käynyt vieraita Hollywoodista asti. Hollywoodin vieraat olivat tietysti tärkeitä henkilöitä ja korostivat olevansa kiireisiä, mutta ihastuivat niin, että jäivät moneksi tunniksi! Vaikka Hollywoodissa on nähty paljon, tällaista hekään eivät olleet nähneet.

Kaikki tämä ja paljon muuta tässä hurmaavassa, ihastuttavassa, lämminhenkisessä kirjassa, jonka tekijöinä ovat kirjailija, kirkkoherra Vesa Tuominen ja käsikirjoittaja Esa Silander. Sulo Karjalainen on mies, jolla on sydän paikallaan. Kirjoittajat toteavatkin:

"Sulo on elämäntyöllään auttanut hädänalaisia eläimiä. Hän korostaa, että pitää auttaa myös hädänalaisia ihmisiä, orpoja, pelokkaita, hylättyjä, yksinäisiä, työttömiä, köyhiä. Sulo on tukenut monia työllistämällä Koillismaan työttömiä nuoria ja opiskelijoita. Ottaessaan heitä töihin sesonkikaudeksi suurpetokeskukseen hän on antanut heille hyviä elämän eväitä. Moni suurpetokeskuksessa vieraillut tai töissä ollut koululainen tai opiskelija on saanut rautaisannoksen Sulon opissa ja kenties suunnan tulevaan ammattiinsa."

Lämmin kiitos Sulolle ja kirjoittajille tästä ihanasta kirjasta. Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta.

Docendo Oy 2018
119 sivua
Kannen kuva: Tapio Paappanen
Kuvat Tapio Paappanen ARPS, jollei toisin mainita
Kansi ja taitto: Jarkko Lemetyinen / Katse Design

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Lassi Nummi: Joulukonsertto - Runoja ja puhetta joulun aikaan

Tämä postaus on omistettu kaikille "joulumielettömille"!

Tunnustan nimittäin, että minä en ole jouluihminen - vaikka tällaista ei kai saisi ääneen sanoa. Toki joulussa on paljon ihania asioita, mutta vastustan sitä, että juuri pimeimpään aikaan vuodesta, kun ihminen on kaikkein väsyneimmillään, pitää jaksaa viimeisillä voimillaan tehdä sitä, tätä ja tuota, suorittaa ja luoda idylliä. Jo nyt aatonaattoaamuna olen ihan väsynyt ja odotan vain sitä ihanaa helpotuksen hetkeä tapaninpäivän iltana, kun kaikki on ohi ja voi taas jatkaa normaalia elämää seuraavat yksitoista kuukautta...

Sorruin kuitenkin lukemaan tällaisen joulurunokirjan. Aluksi se tuntui minusta ihanan virkistävältä, koska Lassi Nummi vaikutti käsittelevän aihetta niin monesta eri näkökulmasta, että tällaisellä väsyneelläkin joulunviettäjällä tuntui olevan olemassaolon oikeus. Heti ensimmäisessä, Minä olen joulu -nimisessä runossa joulu kertoo millainen "hän" on "häliseväiselle ystävälleen", entä millainen välinpitämättömälle, sekaisin olevalle ja hiljaiselle.  Tässä sille sekaisin olevalle:

"Sinä joka olet sekaisin
tätä kaikkea, tästä kaikesta,
sinulle minä olen sekava.
Kaistale seurallista hilpeyttä, siekale tunnetta,
palanen sydäntä, viipale kinkkua,
jokunen kilovattitunti stressiä
ja lapsuuden hyasintti, kiiltokuva, enkelikuoro. 
Sinä joka et löydä minua, et itseäsi, et lasta
näistä majataloista,
älä ylenmäärin huolestu.
En minä moralisoi, en tuomitse. Minä kysyn, sinä itse
kysyt. Ja jossakin, miltei kuulumattomissa,
hiljaisuus vastaa."

Toki mielelläni olisin tuo runon loppuosan hiljainen (jos saisin viettää joulun yksin, kuten kerran tein - silloin ei ollut stressiä! - mikä introvertin unelmajoulu!!). Hiljaiselle Nummi kirjoittaa:

"... Vanha koraali, jonka vaietessa näkymä syvenee,
saa uuden kuullon. Tai liekki joka sammuessaan
saa ajattelemaan, kuvittelemaan
sammumatonta valoa.
Maan hiljaisille minä olen
hiljaisuuden leipä."

Koska Joulukonsertossa on runojen lisäksi myös "puhetta", siellä täällä on pitempiä tekstejä. Eräässä niistä, myös teoksen alkupuolella, Nummi kirjoittaa juuri siitä, miten joulu merkitsee eri ihmisille eri asioita ja herättää hyvin vastakohtaisia tunteita. "Toisen naiivi antaumus herättää toisessa torjuntaa, jopa vastenmielisyyttä. Etenkin, jos joulumielinen vaatii joulumieletöntä osallistumaan omiin tunneorgioihinsa."

Itseäni koskettivat ja puhuttelivat lopulta eniten marraskuuta, pyhäinpäivää ja kuolemaa pohtivat tekstit. Marraskuusta ja vesisateesta alkaen tässä nimittäin lähdetään liikkeelle. Adventtirunoista pidin myös, koska adventti on enemmän minun juttuni kuin joulu.

Lopulta Nummen teoksessa on kuitenkin - luonnollisesti - eniten niitä joulumielisiä tekstejä, herkistelyjä, tunnelmointeja. Kristillistä adventin ja joulun sanomaa myös (loppua kohti yhä enemmän). Koska Nummi osallistui uusimman raamatunkäännöksen tekemiseen, hän jakaa lisäksi muutamia jouluun liittyviä Raamatun tekstejä sekä Mikael Agricolan 1500-luvun käännöksestä että raamatunkäännöskomitean ehdotuksesta 1980-luvulta. Näiden jälkeen hän kertoo omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan noiden kohtien kääntämiseen liittyen.

Hoosianna-nimisessä adventtirunossa on mielenkiintoisesti siirretty adventin tapahtumat suomalaisiin talvimaisemiin: "Ratsastaa alas lumista hohtavaa tietä / kuuran kimallus vaatteissaan, katseessaan valo!" - ja lopulta: "valkea tie / peittyy runsain vihervin männynoksin."

Joulurunoissa on silti muutakin kuin kristillisyyttä, on esimerkiksi kauniita runoja joulukuusesta. Nummi kirjoittaa yleensäkin herkästi ja kauniisti.

No, sanottakoon vielä loppuun, että olen kyllä itse tunnustava kristitty, vaikka minua joulu väsyttääkin. Enkä joulua sinänsä vastusta, vaan siihen liittyvää jaksamisen pakkoa ja sen viettotapoihin liittyvää pakkoa. Myös tässä Lassi Nummen kirjassa kaikki pitkät joulutekstit ja pohdiskelut tuppasivat väsyttämään, mutta joulun sanomahan on kyllä hyvä. Jos lukee (varsinkin väsyneenä) 170 sivua pelkkiä herkistelyjä ja fiilistelyjä tästä aiheesta, alkaa tulla jo melkoiset jouluöverit. Jos nimittäin sattuu olemaan vähän "joulumieletön"...

Itse (pelkistetyn kielen ystävänä) pidin tällaisista lyhyistä, tiivistetyistä mietteistä, kuten tässä runossa, jonka jaan tähän loppuun:

Kultahohde
Jacopo di Cionen maalaus Pietà
Fiesolen tuomiokirkon museossa

"Avaudu, anna
tämän kultahohteen läpäistä sielusi.
Näethän: murheesta
pelkistyy rauha.
Rauhasta jokin
käsittämätön hohde. Kuin ilo."

Huh! Tämä upea runo sisältää jotenkin niin paljon, että kokonaisen kirjan lukemisen sijasta olisi voinut lukea vain tämän yhden runon. Sen myötä toivon jouluiloa joulumielisille ja rauhaa joulumielettömille tuleviin päiviin!

Kustannusosakeyhtiö Otava 1987
173 sivua
Kuvitus: Elina Luukasen grafiikkaa

perjantai 21. joulukuuta 2018

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa - Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta

Alaskalainen Velma Wallis on atapaski-intiaani, joka on kirjoittanut tämän tarinan kansansa kertomien legendojen pohjalta. Näiden suullisena perimätietona kulkeneiden legendojen perusteella voidaan eläytyä hiukan siihen, millaista alkuperäiskansojen elämä oli "muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea", kuten kirja alkaa.

Kirja kertoo kahdesta pohjoisesta kansasta: atapaskeista eli gwich'ineistä ja inuiteista, Pohjois-Alaskan eskimoista, joita gwich'init kutsuivat ch'eekwaiiksi. Nämä kaksi kansaa olivat vihollisia keskenään ja syyllistyivät julmuuksiin puolin ja toisin. Elämä arktisen luonnon armoilla oli molemmille ankaraa selviytymistaistelua. Heimojen oli pysyttävä yhdessä ja jokaisen oli osallistuttava yhteisiin töihin, että saataisiin kerättyä tarpeeksi ruokavarastoja pitkän talven varalle. Naisilla oli naisten työt ja miehillä miesten. Näissä rooleissa piti pysyä.

Kaksi nuorta gwich'iniä, Lintutyttö ja Daagoo, ovat kumpikin omilla tahoillaan erilaisia, poikkeusyksilöitä. Lintutyttö ei viihdy kotona yksitoikkoisissa naisten töissä, vaan nauttii jo nuorena enemmän painimisesta poikien kanssa ja metsästämisestä miesten kanssa. Daagoo puolestaan ei halua metsästää, kuten hänen miehenä kuuluisi, vaan hän on haaveilija, joka haluaa vaellella ja nähdä, mitä vuorten takaa löytyy.

"Daagoo halusi tietää mitä auringolle tapahtui talvella, kun se näytti vetäytyvän etelään, josta se nousi joka päivä aina vain vähäisempiin korkeuksiin taivaalle, kunnes se katosi horisontin taakse."

Heimovanhimmat kertovat uteliaalle pojalle legendan etelässä sijaitsevasta auringon maasta, jossa on lämmintä ja aurinko paistaa ympäri vuoden. Pojalle piirretään jopa kartta, erään heimovanhimman isoisoisältä periytynyt reitti auringon maahan.

Tästä Daagoo on haltioissaan ja haluaa joskus vielä löytää tuon maan. Hänen isänsä yrittää selittää hänelle, ettei tuollainen haaveilu lämmitä meitä kylminä talviöinä. On metsästettävä ja kerättävä ruokaa talvea varten - haihatteluihin ei pidä tuhlata kallista aikaa. Daagoo puolustautuu:

"'Isä, etkö koskaan ajattele aurinkoa?' hän kysyi epäuskoisena. 'Sitä minne se menee öisin ja pitkinä talvina, kun me kamppailemme täällä selvitäksemme kinoksista ja kylmyydestä? Heimovanhimmat ovat puhuneet auringon maasta, lämpimästä maasta, jossa aurinko paistaa koko ajan. Meidän pitäisi seurata aurinkoa sen sijaan että kärsisimme jälleen kylmän talven täällä."

Erilaisuutensa takia Lintutyttöä ja Daagoota kiusataan omissa yhteisöissään. Kuitenkin he haluavat pysyä omana itsenään eivätkä tahdo sopeutua siihen muottiin, johon toiset ovat heitä pakottamassa. He tahtovat myös päästä toteuttamaan unelmansa ja elämään omaa elämäänsä.

Kuinka käy matkalla unelmien toteutumiseen ja mitä se matka heille opettaa? Onko unelmien toteutuminen mahdollista noissa kovissa oloissa? Unelmistaan voi joutua maksamaan korkean hinnan, mutta myös syvät elämänviisaudet avautuvat lopulta näille oman tiensä kulkijoille.

Koska en halua tehdä juonipaljastuksia blogissani, en voi tässä kommentoida enempää. Mutta olipa kerrassaan upea kirja! Minua kiinnosti Alaska ja intiaanit, mutta en osannut odottaa, että jo vanhoissa legendoissa on käsitelty aiheita, jotka ovat ajankohtaisia nykyäänkin, kuten erilaisuus ja oman tiensä kulkeminen. Toisaalta pitäisihän sen olla selvää: ihminen on aina ollut sama, vaikka ulkoiset olosuhteet ovatkin olleet erilaiset eri aikoina. Aina on ollut yhteisöön sopeutuvia ja sopeutumattomia yksilöitä. Menneinä aikoina sopeutumattomuus ja vastavirtaan uiminen on vain ollut vielä vaikeampaa kuin nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa.

Kirjassa minua kiehtoi myös tuo arktisen luonnon armoilla eläminen ja kuvaukset talveen valmistautumisesta sekä siitä selviytymisestä. Iän myötä arktiset alueet ovat alkaneet kiinnostaa minua, kun nuorena haaveilin vain elämästä palmun alla, siellä "auringon maassa"!

Vaikka tarina kertoo muinaisten atapaskien ja inuitien välisistä vihollisuuksista, nykyään asiat ovat onneksi toisin. Wallis on rauhan asialla:

"Tämä kirja on omistettu kaikille maapallon heimoille. Olemme kaikki erilaisia yksilöinä, ryhminä ja kansoina, mutta silti meidän on noustava vihan ja pahuuden opetusten yläpuolelle ja kamppailtava yhtenä heimona hyvän puolesta."

Vahva suositus Wallisin teokselle!

Like Kustannus Oy
207 sivua
Alkuteos: Bird Girl and the Man who Followed the Sun
Suomentanut Tuomas Kilpi
Kansi: Tommi Hänninen (mikäli näin oikein kirjaston tarran alta...)
Piirrokset: Jum Grant (joka on myös atapaski-intiaani)

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Heidi Uusimäki: Kaukana Shanghain valoista

Heidi Uusimäki työskenteli kolme vuotta englanninopettajana köyhässä kiinalaisessa Guangxin maakunnassa, kaukana Shanghain valoista, kuten kirjan nimikin kertoo. Guangxissa, joka sijaitsee aivan Kiinan eteläosassa, moni asia oli toisin: siellä oli vielä nykypäivää sellainen menneen ajan elämä, josta shanghailaisten oli vaikea uskoa todeksi, Shanghailaisille oli historiaa se, mitä Uusimäki oli nähnyt Guangxissa: sähköttömät talot, polkupyörät, sokerista ja vedestä tehty herkku, kerran vuodessa saatavat vaatteet ja mutaiset pompputiet.

Uusimäki totesi, että jos jo Kiinan vauraalla itärannikolla oltiin niin tietämättömiä köyhien maakuntien todellisuudesta, niin vielä vähemmän siitä tietäisivät suomalaiset. Siksi hän kirjoitti tämän kirjan, jossa kertoo työstään, elämästään ja kohtaamiensa paikallisten elämästä Guangxissa. Tätä kaikkea hän kuvaakin todella värikkäästi ja mukaansatempaavasti.

Ulkomaalaiset englanninopettajat toimivat kiinalaisen Amity-nimisen kansalaisjärjestön palveluksessa. Heidi Uusimäen työpaikat Longzhoussa ja Liuzhoussa olivat opettajankoulutuslaitoksia. Näistä ensimmäinen sijaitsi lähellä Vietnamin rajaa, jossa oli aivan erilaista kuin Pohjois-Kiinassa, jossa Uusimäki oli ennen liikkunut. Koko maakunnassa tuntuu kyllä olevan upeat maisemat. Vaikka kirjassa ei ole kuvaliitettä (joka olisi aina plussaa), Uusimäki osaa kuvailla maisemia niin, että ne melkein näkee silmissään. Matkojen ja maisemien kuvauksia kirjassa on monia.

Kaikki mahdollinen oli erilaista sekä kiinalaisissa oppilaissa että opettajan työssä siellä. Tätä aihetta kirjan alkupuolella kuvataankin pitkään, joten varsinkin opettajia kirja kiinnostaa varmasti! Vaikka opiskelijat olivat parikymppisiä, he olivat vielä hyvin naiiveja suomalaisiin verrattuna. Kiinalaisissa kouluissa oppilaita ei myöskään kannusteta oma-aloitteisuuteen tai itsenäiseen ajatteluun, vaan lähinnä oppikirjan tekstien ulkoaoppimiseen. Eikä omia mielipiteitä kannata tietysti olla siksikään, että Kiinassa pitää muistaa olla samaa mieltä puolueen kanssa.

"Armeijakoulutuksen ja kungfutselaisuudessa vaalittavan hierarkian ansiosta oppilaat kunnioittavat opettajiaan paljon ja tekevät kaiken mitä opettaja pyytää. Pyyntö tosin piti esittää aina, sillä oppilaat eivät esimerkiksi tehneet taululta muistiinpanoja oma-aloitteisesti, eivätkä edes ottaneet muistiinpanovälineitä esiin asiasta erikseen mainitsematta. Mutta koska opetin suullista englantia, ei siinä paljoa kirjoitella tarvinnut. Oma-aloitteisuuden ja itsenäisen ajattelun puute näkyi myös kopioimisvimmassa. Kun tehtiin esitelmiä tai puheita, kopioitiin suoraan netistä tai kirjoista. Luotettiin enemmän jo oleviin lähteisiin kuin omaan kykyyn vastata vaikkapa aiheeseen: 'mitä mieltä olen ympäristönsuojelusta'."

Kuvaukset noista lapsenomaisista, kihertävistä ja opettajiinsa kiintyvistä oppilaista olivat osa teoksen parhaasta annista. Ruuasta, matkoista, luonnosta ja Kiinan vähemmistökansoista kirja myös kertoo. Kulttuuria esitellään esimerkiksi luvussa Yhtä juhlaa, jossa kerrotaan muun muassa opettajanpäivästä, kuukakkujuhlasta, naistenpäivästä ja kiinalaisesta vauvajuhlasta. Uusimäki sai nähdä esimerkiksi vähemmistökansojen tanssiesityksiä, jotka kuulostavat mielenkiintoisilta.

Luku Pakomatkalla melusaasteesta kuvaa mitä erilaisimpia matkoja Guangxissa, ja taisipa joku reissu suuntautua maakunnan ulkopuolellekin.

Luvussa Kirkoista Heidi Uusimäki kertoo paikallisista, virallisesti hyväksytyistä kirkoista, joiden jumalanpalveluksiin hän osallistui. Hänhän oli Suomen Lähetysseuran työntekijä, mutta ei luonnollisestikaan saanut eikä voinut tehdä varsinaista lähetystyötä. Hän kuitenkin kävi kirkossa, vaikka ei sielläkään paljoa ymmärtänyt, koska siellä puhuttiin jotain paikallista murretta eikä hänen opiskelemaansa mandariinikiinaa. Tämä kirkoista kertova luku on suht lyhyt, mikä tiedoksi niille, joita se aihe ei ehkä kiinnosta.

Kirjan lopussa kerrotaan myös Amity Foundationin tekemästä avustustyöstä Kiinassa. Kyseinen järjestö tekee paljon muutakin kuin lähettää englanninopettajia. Kunnollinen englannin oppiminen ei ole itsestäänselvyys Guangxin tapaisessa maakunnassa, jossa paikallisten englanninopettajien taso on heikko. Tie esimerkiksi yliopistoon aukeaa kuitenkin vain, jos englannin taito on vahva, ja koulutushan on avain parempaan elämään, joten siksi tämäkin työ on tärkeää.

Lisäksi Amity on muun muassa auttanut kuuroja ja sokeita pärjäämään itsenäisesti ja elättämään itsensä, tukenut keskellä ei mitään asuvien kylätohtorien koulutusta ja auttanut maanjäristyksen uhreja.

Kaukana Shanghain valoista on huikea ja värikäs nojatuolimatka Kiinaan - vaikka luulen, että omasta postauksestani tuli aika rutikuiva ja tylsä. Kirja kannattaa kuitenkin lukea, jos Kiina kiinnostaa, ja todeta itse, miten paljon uutta ja yllättävää sen kautta oppii tuosta maasta - tai ainakin sen yhdestä maakunnasta.

Lopuksi ote Heidi Uusimäen matkasta Yao-kansan kyliin:

"Seuraavana päivänä yao-naiset kuljettivat minua ympäri vuoria kylästä toiseen hätyyttäen puhveleita ja käärmeitä tieltään. Olin kuin aikamatkalla, sillä kaikki talot, kylät ihmisineen, rakennuksineen, työkaluineen olivat kuin jostain 1500-luvulta. Tavarat, joita Hongkongin kaupunginmuseossa esitellään 1700- ja 1800-luvulla sinne muuttaneiden hakka-ihmisten tavaroina ovat vielä täällä Guangxissa jokapäiväisessä käytössä pelloilla ja myynnissä toreilla. Esimerkiksi punotut selkäkorit, laakeat astiat, joissa kuivataan puuvillaa tai chilipippureita, tai korit joilla pyydystetään kaloja. Kun näin Yunnanin pelloilla traktoreita, täällä näki vain kuokkia tai puhveleita. Yhdessä kylässä istuin sähköttömän talon bambusta tehdyllä parvekkeella vuoren rinteellä ja katselin alas laaksoon. Oliko hyvä että turismi oli jo tännekin löytänyt? Kauanko laakso ja kylät saisivat olla rauhassa?"


Suomen Lähetysseura 2010
194 sivua
Ulkoasu Tanja Varonen / DA Graphics Oy

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Ayako Miura: Jäätymispiste

Luin japanilaisen Ayako Miuran (1922-1999) romaaneja lukioikäisenä eli noin 30 vuotta sitten. Aika on tehnyt tehtävänsä: en muistanut niistä käytännössä enää mitään. Siksi olen ollut utelias kertaamaan, millaisia Miuran kirjat oikein ovat. Uteliaisuuttani lisäsi sekin, kun kerran eräs henkilö kertoi jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, että Miura on hänen lempikirjailijansa, vaikka hän itse on ateisti ja Miura puolestaan oli tunnustava kristitty.

Myös japanilaiset ovat pitäneet Jäätymispisteestä. Kirjan suomentanut Martti Turunen kertoo esipuheessaan, että Miura sai aikoinaan tästä romaanista valtion kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain vain yhdelle kirjailijalle. Kirjasta tehtiin myös televisionäytelmä, jota esitettiin television pääkanavalla puolen vuoden ajan.

Jäätymispiste käsittelee vaikeita aiheita, kuten syyllisyyttä, vihaa ja kostoa, ja täytyy myöntää, että ainakin minulle juuri nyt se oli hiukan liian raskasta luettavaa. Enemmän olisin nimittäin kevennyksen tarpeessa. Kuitenkin kun olin lukenut kirjan loppuun asti, voin vain todeta, että on se kyllä mestariteos.

Miura kertoo romaanissaan eräästä perhehelvetistä kauniin julkisivun takana. Vuosikausien tuska ja ahdistus perheessä alkaa eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 1946. Ylilääkäri Keizoo Tsuziguchin vaimo Natsue on kotona kahdestaan miehensä sairaalan silmälääkärin, Jasuo Murain, kanssa. Natsue on ihastunut Muraihin ja tämä häneen, mutta kuitenkin Natsue vastustaa Murain lähentelyjä. Silloin paikalle osuu perheen kolmevuotias Ruriko-tytär. Hän ei ole toivottu henkilö tässä tilanteessa, jossa tunteet käyvät kuumina, ja niinpä Natsue komentaa hänet ulos.

Käy kuitenkin niin, että Ruriko katoaa ja lopulta hänet löydetään murhattuna. Perheen isä Keizoo alkaa vihata sekä murhaajaa että Natsueta ja Muraita, joiden kaikkien syytä kuolema hänen mielestään on. Lisäksi Keizoo on varma, että Natsue on ollut hänelle uskoton. Hän alkaa kantaa kaunaa ja hautoa kostoa.

Kummallista - ja minusta epäuskottavaa - kyllä, Natsue alkaa ihmeen pian haaveilla, että saisi adoptoida pienen tytön, jota kasvattaisi kuin Rurikoa. En tiedä, toimisiko kukaan äiti todellisuudessa näin absurdisti. Eihän kuollutta lasta voi kukaan toinen korvata.

Tästä Keizoo saa hurjan (ja myös melko epäuskottavan - tai vähintään mielikuvituksellisen) idean kostaa Natsuelle niin, että tämän tietämättä valitsee adoptoitavaksi Rurikon murhaajan orvoksi jääneen vauvan. Keizoo nauttii ajatellessaan, miten Natsue hoitaa hellästi tuota vauvaa ja miten hän musertuu saadessaan joskus vuosien päästä tietää, että onkin hellinyt murhaajan lasta.

Näin alkaa tuo järkyttävä perhehelvetti. Ensin Keizoo vihaa heidän adoptiotytärtään Yookoa, ja kun totuus vihdoin valkenee Natsuelle, hänestä vasta tuleekin kauhea, pahansuopa äitipuoli, joka yrittää kaikin tavoin kiusata Yookoa. Lisäksi perheessä on poika, Tooru, joka myös joutuu kärsimään perheen huonosta ilmapiiristä.

Koston kierre, parisuhdeongelmat ja varsinkin Natsuen viha Yookoa kohtaan jatkuvat sitten vuosien ajan. Perheessä näytti olevan sellainen toimintamalli, joka lienee tuttua monelle suomalaisellekin, että tehdään omia johtopäätöksiä toisen tekemisistä ja sanomisista, mutta ei puhuta ääneen mitään, vaan haudotaan asioita vain omassa mielessä. Usein nuo johtopäätökset sitten ovat enemmän tai vähemmän vääriä - ja ainakin Tsuziguchin perheessä ne johtavat traagisiin seurauksiin.

Kuten suomentaja sanoo esipuheessa, Miura käsittelee romaanissaan syyllisyyden ongelmaa tyypilliseen japanilaiseen tapaan antamatta valmiita vastauksia. Kirjailija jättää paljon lukijan pohdittavaksi. Omaa syyllisyyttä ja toisten syyttämistä lähestytään monesta näkökulmasta.

"Jos Murai ei olisi tuona päivänä tullut heille, ei Rurikoakaan olisi murhattu. Natsue halusi unohtaa sen, että juuri hän itse oli ajanut silloin Rurikon ulos. Hän halusi sälyttää vastuun Muraille. Sillä tavalla hän pyrki keventämään omaa syyllisyyttään. Hän ei tullut ajatelleeksi, miten itsekäs hänen ajattelutapansa oli.
  On totta, että olin tuolla hetkellä Murain lumoissa. Mutta eihän tuollaisen sydämen liikehdinnän pitäisi olla niin paha asia, että ansaitsin Rurikon kuoleman kaltaisen lohduttoman rangaistuksen. Oli kohtuutonta, että yhdestä poskelle saadusta kevyestä suudelmasta koituivat tällaiset seuraukset."

Karulla tavalla ja yhtään kaunistelematta Jäätymispiste kuvaa ihmisen pahuutta, itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Varsinkin Natsue muuttuu tarinan edetessä melkoiseksi hirviöksi Yookoa kiusatessaan. Kirjan henkilöt etsivät monissa ratkaisuissaan aina vain omaa etuaan välittämättä siitä, miten pahalta heidän sanansa ja tekonsa toisista tuntuvat.

Kirja onkin todella taidokas kuvaus ihmismielen pimeästä puolesta. Onneksi jaksoin lukea sen loppuun, koska vasta loppuun asti luettuna se pääsee todella oikeuksiinsa. Paikoitellen teki tiukkaa, mutta kyllä tämänkin kirjan parissa sai kokea myös lukemisen nautintoa. Onhan siellä kaiken keskellä myös hyvyyttä, rakkautta ja ystävyyttä. Juoni on ennalta-arvaamaton, ja aivan viimeiselle sivulle asti saa jännittää, kuinka kaikki lopulta päättyy.

Mitä siihen kristillisyyteen tulee, se tulee esiin 508-sivuisen tarinan mittaan vain muutaman kerran, eikä niissäkään kohdissa mitenkään saarnata, joten ymmärrän nyt hyvin, miksi tuo Facebook-ryhmässä tapaamani ateisti kerran ylisti Miuran kirjoja. Ymmärrän myös, miksi Jäätymispiste sai tuon kirjallisuuden valtionpalkinnon Japanissa. On se kyllä mestariteos.

Kirjan lopussa moni asia jää auki, mutta onneksi tarina jatkuu seuraavassa romaanissa, jonka nimikin kuulostaa valoisammalta: Aurinko sulattaa jään. Ehkä Tsuziguchin perheellä on vielä toivoa.

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1972
508 sivua

maanantai 3. joulukuuta 2018

Veikko Huovinen: Hamsterit

Veikko Huovisen Hamsterit on yksi lempiromaaneistani, jonka olen lukenut monena vuonna marraskuussa. Tämä "aikuisten satu" pursuaa nimittäin sellaista elämäniloa ja lämmintä huumoria, että kyllä sitä lukiessa marraskuun harmaus ja pimeys unohtuu. Hymyilemättä ei voi tätä kirjallista ilotulitusta lukea!

Kirjan kantava teema on nimittäin toiveikas talvimieli. Hamsteri-niminen hupaisa mies ja hänen naapuriinsa muuttava elämän murjoma Rurik aloittavat yksissä tuumin varautumisen hirmuiseen talveen. Hamsteri on aika vekkuli, joka osaa kaunopuheisesti maalailla jostain etelän rannikkokaupungista tulleelle Rurikille, miten armoton talvi on täällä päin. Siitä ei yksinkertaisesti selviä ilman talvivarastoja! Kun varastot on hankittu, kelpaa sitten talven tulla, lumen tuiskuta ja pakkasen paukkua ihmisten hautautuessa mukavasti sisälle lämpimään syömään herkkujaan ja lukemaan kirjoja mursunpyytäjistä. Saa olla kuin karhu pesässä. Mikäs sen hauskempaa!

Massiivisia valmisteluja, ostoksia, marjastamista, säilömistä ja varastointia - eli hamstrausta - harjoitetaankin koko syksyn ajan. Kaikkea mahdollista on oltava turkisliiveistä säilykepurkkeihin ja savustetusta lampaasta hienoon riviin erilaisia likööri-, rommi- ja konjakkipulloja. Nuo juomat tietenkin salataan Rurikin vaimolta Tellulta. Jopa koira taloon hankitaan, koska "koira on välttämätön talvi-iltoina", opastaa Hamsteri.

"Ajattele, tuuli vonkuu, puunoksa lyö ikkunaan ja kinokset peittävät melkein koko talon. Mutta, sanon vakaumuksella, kellarisi ja aittasi ovat täynnä, halkopinot nousevat jylhästi takapihalla ja vahvan villapuseron pystykaulus sanalla sanoen nostaa leukasi pystyyn. Hoi, vihellät myrskyille, naurat uhmaavasti pakkaselle! Rasvapitoinen liha ja keltainen voi antaa verellesi ankaran vastustuskyvyn kylmyyttä silmällä pitäen. Marjoissa ja juurikasveissa asustavat vilkkaat, terhakat vitamiinit virkistävät sanomattomasti, eikä elinvoimallasi ole mitään ääriä. Nopsasti nousee jalka, lumilapio ei paina mitään käsissäsi, ja hirmumyrskynä luo luuta tien aitalle, saunalle, jopa portille asti, jos niin haluat. Mutta voitpa päiväkausia levätä sisälläkin pimeänä sydäntalvena, sillä ei mikään pakota sinua ulos! Voit kuten karhu hautautua kinokseen, korvissasi tuiskun mahtava laulu."

Huovinen kuvaa sekä Hamsteria että Rurikia todella hilpeästi, pilke silmäkulmassa. Kaiken tämän hamstrausinnon keskellä alussa niin elämän lannistama Rurik virkistyy aivan huomaamattaan, ja Tellukin näkee ihmetellen muutoksen miehessään - ja rakastuu tähän uudestaan. Myös perheen lapset Niku, Naku ja Raisa ovat menossa mukana.

Kirjassa on myös hienoa luontokuvausta, ja se vie ihanasti jonnekin kauas kaikesta maailman pahuudesta. Se kuvaa leppoisaa menneiden aikojen elämänmenoa maaseudulla luonnon helmassa, eikä siinä ole ihmissuhdeongelmia, stressiä tai mitään muutakaan ahdistavaa. Tarinan henkilöt ovat ystävällismielisiä ja hyväntahtoisia. Hamsterin ja Rurikin ystävyys lämmittää sydäntä.

Hamsterit on riemukas elämänilon ja nautinnon ylistys. Toiveikas talvimieli ei herää vain kirjan henkilöissä, vaan myös lukijassa. Itsekin alan aina haaveilla talvivarastoista! Miten mukavaa olisi hautautua kotiin nautiskelemaan ja lepäilemään kaamoksen yli, kun ei tarvitsisi moneen kuukauteen käydä edes ruokakaupassa... :)

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa huumorin ystäville ja toiveikasta talvimieltä kaipaaville! Hamsterit on täydellinen piristyspilleri, kaamosvalohoito ja lääkitys sellaiselle, joka tahtoo hetkeksi paeta jonnekin, missä ei ole ongelmia.

1. painos WSOY 1957
Lukemani kirja on omasta hyllystäni Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos v. 1979.
Kuvan olen ottanut jo vuosi sitten, ja siinä on kirjaston kirja, jossa on minusta hauskempi kansi kuin omistamassani painoksessa. 

lauantai 1. joulukuuta 2018

Fernando Pessoa: Hetkien vaellus

Ihastuin Fernando Pessoan runoihin jo 20 vuotta sitten, kun silloisiin opintoihini kuului Portugalin kirjallisuuteen tutustuminen. Nyt kun palasin Pessoan runojen äärelle pitkästä aikaa, ne kolahtivat edelleen - ja vain entistä enemmän. Näköjään aika on tehnyt minusta entistä enemmän tuon monipersoonaisen runoilijan sukulaissielun!

Niille jotka eivät tiedä: Pessoahan ei kirjoittanut pelkästään omalla nimellään, vaan myös kolmella muulla nimellä: Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Alvaro de Campos. Nämä eivät olleet pelkästään nimiä, vaan selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joilla oli omat elämäntarinansa, näkemyksensä ja kirjoitustyylinsä. Persoonat saattoivat väitellä ja olla eri mieltä keskenään, ja Alvaro de Campos kirjoitti jopa muistokirjoituksen Alberto Caeirolle - tosin luin, että Caeiro palasi vielä kuolemansa jälkeenkin kirjoittamaan...

Kyseinen muistokirjoitus on tämän kirjan alussa, ja siinä on humoristisia piirteitä. Alvaro de Campos kirjoittaa Caeirosta esimerkiksi näin (muistellessaan erästä heidän väittelyään): "Tässä vaiheessa minä tunsin luissani etten istunut keskustelemassa toisen ihmisen vaan toisen universumin kanssa."

Koomista on sekin, kun de Campos suree sitä, ettei ollut Caeiron kuollessa paikalla Lissabonissa. "Minä olin Englannissa. Ricardo Reis ei ollut Lissabonissa hänkään; hän oli palannut Brasiliaan. Fernando Pessoa oli siellä, mutta vaikuttaa siltä, ettei hän ollut läsnä. Fernando Pessoa tuntee kaiken, mutta sillä ei ole häneen vaikutusta, ei edes sisäisesti."

Kuitenkin kaikki nämä henkilöt olivat Pessoa itse.

Esipuheessa suomentaja Pentti Saaritsa toteaa: "Mitä selvemmin heteronyymit hahmottuivat hänelle erillisiksi henkilöiksi, sitä enemmän se luonnollisesti koetteli Fernando Pessoan mielenterveyttä."

Pessoa kärsi ainakin masennuksesta; en tiedä kävikö hän psykiatrilla ja oliko hänellä jokin diagnoosi. Ainakin hän teki ihan tavallista, proosallista päivätyötä, ja jossain runossaan hän suree sitäkin, ettei hän osaa olla edes hullu oikella tavalla. "Minä olen potilas vailla hullujenhuonetta. / Minä olen ihan kylmästi mielipuoli, / olen selväjärkinen ja hullu."

Ehdin jo lukea toisenkin Pessoan runokokoelman esipuheen, josta kävi ilmi, että Pessoalla oli jossain vaiheessa suhde erääseen naiseen, mutta sekään ei kestänyt, kun runoilija hajoili milloin miksikin henkilöksi.

Kirja sisältää luonnollisesti valikoiman runoja jokaiselta näistä persoonista (heteronyymeistä). Kaikilla heillä tosiaan näyttää olleen selvästi toisistaan erottuva kirjoitustyyli ja ajatusmaailma. En lähde niitä kaikkia erittelemään tässä, vaan pidätän itselleni oikeuden olla subjektiivisen kiinnostunut Pessoan monista persoonista ja ottaa muutaman siihen liittyvän lainauksen.

Saaritsa sanoo pitäneensä eniten Alvaro de Camposista, ja huomasin, että hänen runonsa minuunkin kolahtivat eniten. Jopa melkein 20 sivua pitkä runo Hetkien vaellus. Voisi luulla, että niin pitkä runo olisi puuduttavaa luettavaa, mutta mitä pitemmälle se etenee, sitä rajummaksi vauhti kiihtyy, siinä on suorastaan maanista energiaa ja vimmaa, niin että lukijakin voisi melkein mennä transsiin sitä lukiessaan.

Tuossa pitkässä runossa hän julistaa, miten hän on kaikkea ja kaikki, hän on tuntenut kaiken, elänyt kaikki elämät, tehnyt kaikki teot, puristanut rintaansa vasten kaikki ihmiset, hyvät ja pahat. Siinäpä sitä pituutta runolle tuleekin, kun kertoja erittelee, mitä kaikkea hän on ollut ja missä kaikessa ollut mukana.

Muutama ote runosta:

"Olen moninkertaistanut itseni tunteakseni itseni,
ja tunteakseni itseni minun on pitänyt tuntea kaikki,
olen ylittänyt äyrääni, en ole ikinä tehnyt mitään muuta
                                                                                         kuin tulvinut yli,
olen riisuutunut, antanut periksi,
ja sieluni joka kolkassa on eri jumalalle pyhitetty alttari.
----
Tuntea kaikki kaikin tavoin,
omata kaikki mielipiteet,
olla vilpitön ja ristiriidassa itsensä kanssa joka hetki,
inhota itseään hengen täydellä vapaudella,
ja rakastaa kaikkea kuin Jumala.
----
Loppujen lopuksi minä olen jatkuva vuorokeskustelu,
äänekäs puhe josta ei saa selvää, keskiyö tornissa
kun kellot huojuvat hiljaa käden koskettamatta
ja tulee sääli kun tietää että elämää
                                                        on elettäväksi huomennakin."

Runo Tupakkakauppa, josta myös pidän, ei varsinaisesti kerro tupakkakaupasta, vaikka sellainenkin siinä esiintyy. Siinä Pessoa (Alvaro de Camposin nimellä), joka surullista kyllä ei vielä eläessään saanut nimeään tähtiin, purkaa kipuaan ja pettymystään siitä, ettei hänestä koskaan tule mitään. Unelmia on, mutta ne eivät voi toteutua. Eihän kaikista voi tulla jotain suurta...

"En ole mitään.
Minusta ei koskaan tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään.
Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat. 
----
Minä olen ja tulen ehkä aina olemaan ullakkohuoneen väkeä
vaikka en siellä asukaan;
minä olen aina se joka ei syntynyt sitä varten;
minä olen aina se jolla oli edellytykset;
minä olen aina se joka odotti että hänelle aukeaisi ovi
                                                               seinään jossa ei ovea ollut..."

Pessoan lyriikassa näkyykin myös portugalilainen saudade, kaipaus, joka on kuulemma heille ominaista. Hän kaipaa joksikin muuksi ja johonkin muualle.

Tämä kaikki nyt kertomani, mutta myös paljon muuta näissä Pessoan runoissa! Hassua kyllä, Pessoan oikea sukunimi tarkoittaa suomeksi henkilöä / persoonaa. Saaritsa arvelee, että ehkä tämä sai hänet jo lapsena keksimään itselleen noita eri nimiä ja persoonia.

Pessoa on hieno runoilija, joka kuitenkin eläessään sai julkaistua vain pari kokoelmaa, runoja, jotka eivät edes olleet hänen parhaimpiaan. Enimmäkseen hän oli pöytälaatikkorunoilija, jonka runoja alettiin julkaista vasta 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Joskus voi siis näinkin käydä.

Otava 1974
78 sivua
Suomentanut Pentti Saaritsa

torstai 29. marraskuuta 2018

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Kirjailija J. Pekka Mäkelän isotäti ja kummitäti Helvi Söderman oli Kiinassa lähetystyössä vuosina 1935-1946. Tuona aikana hän ei päässyt ollenkaan käymään kotimaassa, koska Kiinassa syttyi sota - kuten Euroopassakin. Tämä romaani perustuu Södermanin päiväkirjoihin tuolta ajalta, mutta sisältää tietysti myös paljon fiktiivistä aineistoa. Päiväkirjaotteet on kuitenkin suurelta osin pyritty säilyttämään autenttisina.

Romaanin alussa ollaan laivassa matkalla Kiinaan. Matkalla Helvi Söderman tutustuu sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin, joka on menossa etsimään elämälleen tarkoitusta. Södermanilla lähetystyöntekijäkollegoineen on kutsumus julistaa kiinalaisille evankeliumia, kun taas Wolffin ja muiden Kiinassa asuvien eurooppalaisten mielestä kiinalaisten pitäisi antaa säilyttää omat uskonnolliset näkemyksensä ja tapansa.

Vähän kerrallaan lukijalle esitellään uusia henkilöitä, joiden tarinaa kirja sitten vie eteenpäin. Heissä on niin kiinalaisia kuin eurooppalaisia, köyhiä ja rikkaita, kristittyjä ja "kiinalaisesti uskovia". En muista käykö kirjasta varsinaisesti ilmi heidän uskontonsa, mutta edesmenneiltä esi-isiltä siellä kysytään neuvoa, ja jotkut kirjan henkilöt myös näkevät kuolleita omaisiaan.

Kun henkilögalleria on aika iso, jokaisen kautta tarinaan tulee hiukan eri näkökulmaa, ja näin Mäkelän romaanissa on valtavasti syvyyttä ja erilaisia ulottuvuuksia. Itse luen harvoin näin paksuja romaaneja, mutta nyt kun luin, voin vain ihmetellä ja ihailla Mäkelän taitoa pitää tarina kasassa ja viedä jokaisen henkilön tarinaa eteenpäin aina loppuun asti. Hän myös päättelee lankojen päät taitavasti, ja toisaalta joitain asioita jää hiukan aukikin - aivan kuten elävässä elämässäkin.

Japanilaiset syyllistyivät Kiinassa melkoisiin julmuuksiin. Pelkäsin, miten rankkaa sodasta lukeminen olisi. Muutama karmea ja järkyttävä kohtaus kirjassa onkin, mutta lopulta ne ovat pieni osa tästä paksusta romaanista. Eräs surullisimmista tapauksista on erään nuoren kiinalaisen tytön vaikea traumatisoituminen aivan kauheiden kokemustensa jälkeen. Hän menettää muistinsa ja hänestä tulee pelkkä kuori, joka on kuin elävältä kuollut, pelokas ja puhumaton. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki hänen elämästään, mutta lopun saat lukea itse, jos Hunan kiinnostaa. Pyrin välttämään liiallisia paljastuksia tässä blogissa.

Tähän kohtaan lainaan kirjasta kohtaa, joka kertoo siviilien elämästä sodan jaloissa:

"Onneksi meillä on varastossa vielä jotakin, mutta en tiedä miten kauan sitä riittää. Ehkä meidänkin pitäisi mennä joenrantaan onkimaan. Jos sinnekään pääsee. Sotilaat ovat raivanneet kaiken pois muurien ympäriltä, ajaneet ihmiset pois, polttaneet monia taloja ja tiloja. Palaneen haju tuntuu vieläkin. Kuka haluaisi kalastaa konekiväärien edessä? En minä ainakaan. Mieluummin kitkuttelen vanhoilla juureksilla ja toukkaisella riisillä. Sotilaista ei koskaan tiedä. Jotkut saattavat haluta harjoittelumaaleja, tai naisia raiskattaviksi. Chiang-persidentin armeijaa kiinnostaa enemmän kommunistien tappaminen kuin japanilaisten torjuminen. Tappavat mieluummin kiinalaisia, omiaan, kun japanilaisia. Ei sellaisesta armeijasta ole mihinkään."

Hunan ei kerro vain sodasta (eikä vain lähetystyöstä), vaan se kuvaa kiehtovasti tuon ajan Kiinaa, ihmisiä, heidän kohtaloitaan ja kiinalaista elämänmenoa. Eurooppalaisten ja kiinalaisten henkilöidensä kautta Hunan kertoo myös erityisen paljon idän ja lännen - tapojen, asenteiden, uskontojen ja uskomusten - kohtaamisesta.

Helvi Södermanin päiväkirjamerkinnöistä näkyy hänen luottavainen uskonsa Taivaalliseen Isään, kun taas eräs toinen lähetystyöntekijä alkaa ajan kuluessa epäillä. Muutenkin kirja tahtoo ehkä alleviivata kaikkien uskontojen samanarvoisuutta ja kyseenalaistaa lähetystyön oikeutusta. Ainakin se tarjoaa monia eri näkökulmia uskonnollisiin kysymyksiin.

Tarina oli niin uskomattoman hienosti rakennettu ja viimeistelty, että loppuun päästyäni voin vain todeta, että käsissäni oli mestariteos. Ei ihme, että se valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Oli todella antoisaa eläytyä kaikkien näiden henkilöiden vaiheisiin ja tehdä nojatuolimatka 1930-40 -lukujen kuohuvaan Kiinaan. Vaikka sitä Finlandiaa ei tullutkaan, ei se tee tätä teosta yhtään huonommaksi. Suosittelen!

Like Kustannus Oy 2018
549 sivua
Kannen valokuvat: Ellen Thorbecke / Nederlands Fotomuseum
                                  ShutterStock

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Kuten olen aina ennenkin sanonut, koen runoista kirjoittamisen vaikeaksi. Nyt vielä enemmän, koska nämä ovat saamelaisia runoja, ja eihän tällainen etelän ihminen tietenkään saamelaisten asioista tiedä tai ymmärrä ollenkaan tarpeeksi.

Näistä runoista monet olivat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, ja kirjan luettuani minua alkoikin kiinnostaa saada lisää tietoa - eli paikata vihdoin tätäkin aukkoa sivistyksessäni. Selasin netissä täkäläisten Eepos-kirjastojen kaikki kirjat, jotka löysin haulla "saamelaiset". Huomasin, että on yllättävän paljonkin kirjoja, joista jotkut jopa saamelaisten itsensä kirjoittamia, mutta arvatenkin suuri osa oli ainakin nimistä päätellen valtaväestön tuotoksia. Joidenkin kirjojen nimistä ja vuosikymmenien takaisista julkaisuajankohdista jo saattoi päätellä, että ne tuskin antavat mitään kovin asiallista tietoa. Mutta joihinkin toisiin kirjoihin saatan vielä joskus tutustua.

Olen itsekin vain se "pitkänhuiskea sinisilmä" ja turisti, joita Holmberg runoissaan kritisoi. Tosin ehkä voin lohduttautua sillä, etten ole Lapin reissuilla kalastanut, juopotellut enkä jättänyt jälkeeni pulloja tai muitakaan roskia. Lapin luontoa olen kyllä rakastanut ja rakastan, joten en ihmettele, että saamelaiset sitä rakastavat. Onhan se heidän.

Surullista vain on, että muut tunkeutuvat sinne lupaa kysymättä kaivoksineen ja muineen, mistä kertovat esimerkiksi seuraavat otteet eräästä runosta:

"Ajattelin kirjoittaa valtiolle kaivostoiminnasta
mutta mätätomaatit eivät valtion mielestä
ole puolukkahillon veroisia
kun käristyksestä puhutaan
---
ylpeä minä olen
kun en ota valtiota auttavasta kädestä
vaikka se säästää minulta aikaa
ja huuhtoo lohet rantaan valmiiksi tapettuina ... "

Kirjan runoissa ollaan myös kaupungissa: Tampereella - tai Helsingissä, kuten tässä:

"Huokaisin Helsingissä joiun
se on surullinen
mutta on siinä toivoa..."

Muuten Holmberg toteaa osuvasti kaupunkielämästä:

"Minusta kaupungissa on rehellistä
olla päissään päiväsaikaan..."

Tämän runokirjankin kautta opin jo jotain, kun hiukan googletin. Eräässä runossa Holmberg sanoo aikoneensa kirjoittaa kappaleen Assimilaatio blues. Kun en tuotakaan sivistyssanaa tuntenut, katsoin netistä, ja minulle selvisi, että assimilaatio tarkoittaa vähemmistöpolitiikassa kulttuurien sulautumista. No, se selittää. Se auttaa minua myös ymmärtämään edes jotain kuvassa näkyvästä cd:stä, jonka ostin kerran Sevettijärveltä. Huikean hienoa musiikkia, mutta sanoistahan en ole ymmärtänyt mitään. No, levyllä  - ja yhdellä sen kappaleista - näyttäisi ainakin varovasti veikaten olevan juuri tuo surullinen nimi, vaikkakaan ei tietysti suomeksi.

Kun runoissa myös esiintyi muutaman kerran ILO, senkin opin joltain nettisivulta, että Suomi ei ole ratifioinut ILO:n sopimusta alkuperäiskansojen oikeuksista. Järkyttävää. Eikä tällaisista(kaan) asioista puhu kukaan meille täällä etelässä - ja niin me sitten olemme tietämättömiä...

Holmbergin runot ovat hienoja, ja on niissä paljon muutakin kuin minä nyt tässä vaatimattomasti sain sanottua. Eikä pelkästään sitä yhteiskunnallista kannanottoa. Kannattaa tutustua häneen. Muistaakseni olen kuullut, että häneltä olisi tulossa ensi vuonna uusi runokirja suomeksi.

Saamenkieliset runokirjathan häneltä on ilmestynyt vuosina 2009 ja 2014 - ja tiedän kyllä, että Suomessa puhutaan kolmea eri saamenkieltä, mutta on varmaan parempi, etten lähde arvailemaan niistä sen enempää. Holmberg on tosin kotoisin Utsjoelta, jossa puhutaan ainakin pohjoissaamea...

Palladium Kirjat 2015
79 sivua
Kuvittanut Hanna Lehikoinen

torstai 15. marraskuuta 2018

Marko Annala: Paasto

Ihastuin Marko Annalan toiseen romaaniin hiukan jo nähdessäni sen upean kannen. Ennen varsinaista lukemista myös selasin kirjaa, ja minut hurmasi seuraava kappale:

"Viihdyn kirjojeni parissa. Jos omaisin riittävästi rohkeutta, lopettaisin nykyisen työni ja perustaisin antikvariaatin. Pukisin päälleni burgundinpunaisen tupakkatakin ja järjestelisin kirjoja päivät pääksytysten. Asiakkaita kävisi vain kourallinen päivässä ja he olisivat yhtä omituisia ilmestyksiä kuin minäkin. Heillä kaikilla olisi rokonarpinen iho, ahavoitunut katse, ja he tietäisivät tasan tarkkaan, kuinka niskoja nakellaan oikeaoppisesti. Liikkeeni olisi kaupunkierakkojen kohtauspaikka. Paikka jossa saisi muumioitua hyllyjen väliin rauhassa ulkomaailmalta."

Eihän kirja, jossa on tällainen kappale, voi olla kovin huono!

Antikvariaatin perustamisesta yllä olevassa otteessa haaveilee kirjan minäkertoja Matias, nelikymppinen ortodoksikirkon jäsen. Hän on jo vuosien ajan ollut uskonkriisissä: käytännössä hän ei ole enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan. Omien sanojensa mukaan hän ei voi uskoa, koska ei tunne eikä koe Jumalaa.

Mutta miten uskaltaa paljastaa ajatuksensa Marika-vaimolle, isä Hermanille seurakunnassa ja työkavereille? Jos Matias on rehellinen, menettääkö hän kerralla kaiken - vaimon, ihmissuhteet ja työn?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäistä edeltävään suuren paaston aikaan. Paaston alkaessa Marika lähtee pariksi kuukaudeksi Etiopiaan toteuttamaan kutsumustaan: opettamaan lapsia. Matias ehtii viime hetkellä tunnustaa vaimolleen, ettei usko enää Jumalaan. Sitten hän jää yksin Suomeen viettämään viimeistä, käänteentekevää paastonaikaansa:

"Tämä suuri paasto saa olla viimeinen kilvoitukseni. Se lupaus olisi helppo pitää. Alkaisin elää ilman kirkkoa. Lausuisin pääsiäisenä viimeisen kerran uskontunnustuksen ja nauttisin viimeisen Herran Ehtoollisen. Muuttuisin uskovaisesta tavalliseksi kuolevaiseksi, jonka ei tarvitsisi enää selittää kokemuksiaan johdatuksella. Mistään ei tarvitsisi löytää opetusta tai kaitselmusta. Tyyne kuolisi vanhuuttaan, Marika jättäisi tai olisi jättämättä, isä Herman olisi pelkkä Herman, Neonillan siunaukset vaihtuisivat kädenpuristuksiksi ja jäällä kaatuminen olisi vain onneton tapahtuma vailla syvempää merkitystä. Minun ei tarvitsisi etsiä Jumalaa rantakallioilta tai pajupuskasta. Ihmettelisin niitä ilman ihmettä."

Paastonaikana Matias ehtii surra vanhempiaan, jotka kuolivat jo kun hän oli vielä teini-ikäinen. Hän myös pelkää vanhan Tyyne-mummonsa kuolemaa. Mummon vapaakirkollinen usko tuo kirjassa vastapainoa Matiaksen kadotetulle uskolle. Mummo on aina ollut kiitollinen Jumalalle, vaikka on kokenut suuria menetyksiä ja suruja. Tätä Matias ihmettelee.

Matiaksella on jo itselläänkin terveysongelmia, ja hän toteaa, että elämä pitää elää nyt - tuskinpa hän on täällä yhtä kauan kuin mummo. Liian kauan hän on luopunut omista unelmistaan ja elänyt toisten mieliksi. Erään nuoren naisen tapaaminen saa hänet kipuilemaan omaa jo hiukan rupsahtanutta keski-ikäisen miehen ulkonäköään. Myös tämä kovia kokenut nainen surettaa Matiasta - ja herättää muitakin tunteita.

Vetävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina. Annalalla on sana hallussa, ja häneltä sopii odottaa enemmänkin romaaneja.

Sitä, miten ja miksi Matias on kadottanut uskonsa, kirjassa ei mielestäni juuri avata. Eihän kaikkea aina tarvitse vääntää rautalangasta, ja lukijan omillekin ajatuksille voi jättää tilaa. Kuitenkin kaipasin enemmän syväluotausta siihen, miten tähän oli tultu.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen kurkistus uskostaan luopuvan miehen maailmaan ja nautinnollinen lukuelämys! Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Like Kustannus Oy 2018
285 sivua

torstai 8. marraskuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Olen suunnitellut paluuta joidenkin vanhojen lempikirjojeni pariin. Tämä on yksi niistä, vaikka ei toki ole mikään vanha kirja.

Kirjan päähenkilöä, isätöntä Aarnia, halveksivat niin oma äiti, koulukaverit kuin opettajatkin. Koulu ei mene hyvin eikä mikään kiinnosta. Eletään 1960-luvun Oulussa, kun Aarni päättää koulunsa huonoin arvosanoin. Hänellä ei ole paljon haaveita: lähinnä se, että saisi räjäyttää vanhan koulunsa ja lähteä sen mukana näyttävästi itsekin tästä maailmasta.

Aarnille tarjoutuu mahdollisuus päästä töihin Enni-tätinsä valokuvaliikkeeseen. Ei hän siitäkään aluksi ole riemuissaan: 

"Jos äiti ja muut kuvittelivat, että Aarni tyytyisi ruokkimaan kahta kuivahtanutta vanhaapiikaa ja pyyhkimään heidän pölyjään, he saisivat huomata olleensa väärässä. Oli nopeampiakin reittejä nimettömyyteen, jos sitä kaipasi, eikä Aarni aikonut lähteä hiljaa. Hän ei häviäisi elämästä kenenkään huomaamatta niin kuin isä..."

Vähitellen valokuvauksen salat vievät kuitenkin Aarnin mennessään. Kameran etsimen kautta hänen eteensä avautuu aivan uusia maailmoja. Hän alkaa löytää kauneutta ympäriltään ja tallentaa sitä. Kuvaajana hän onkin taiteilija, ei mikään muotokuvaaja tai lehtikuvaaja.

Suurin tulevaisuudentoivein Aarni lähtee Helsinkiin, mutta pettyy Ateneumin pääsykokeissa, kun siellä pitäisikin osata piirtää, ei kuvata. Eihän Aarni piirtää osaa. Hän häipyy kokeesta vähin äänin kesken kaiken, tekee töitä satamassa ja kuvaa vapaa-ajallaan.

Vierelleen hän löytää kuitenkin ihanan Ilsen, vaikka tämä on rikkaasta perheestä ja opiskelee yliopistossa. Aarnin on vaikea tajuta, miksi Ilse haluaa olla hänenlaisensa köyhän Oulusta tulleen satamajätkän kanssa, joka keskeytti Ateneumin pääsykokeen.

Nuoren miehen ikuinen alemmuudentunto tulee esiin myös hänen kuvaajaystävänsä Teuvon seurassa. Teuvo on muka aina parempi, hän ottaa paremmat kuvat, on rohkeampi, menestyy ja valloittaa vielä kaikki vastaan tulevat naisetkin siinä sivussa.

Aarni itse saa maistaa menestystä kuvaajana vasta vuosikymmenien päästä, monen pettymyksen jälkeen. Mutta ei hän taida uskoa itseensä vielä silloinkaan.

Kirja on "pitkä valotusaika", joka valottaa Aarnin elämää vuosikymmenien saatossa. Se käsittelee myös hänen avioliittoaan ja lapsiaan, varsinkin Lumi-tytärtä. Myös Lumi on taiteellinen - musikaalinen - mutta ei uskalla uskoa taiteellisiin haaveisiinsa, vaan on valinnut tylsän ja tavallisen elämän, jota ei koe omakseen. Isä yrittää rohkaista Lumia tekemään, mitä tämä itse haluaa, mutta:

" - Mennä Idolsiin vai? Lumi hymähti vaisusti, ei pannut silti niin voimalla vastaan kuin aiemmin. - Laulamaan joillekin urpoille, joille mä olen kuin kuka tahansa. Siellä mä olen keskinkertaisen näköinen 26-vuotias nainen, joka soittaa huonosti pianoa ja jolla on melko kelvollinen ääni. Mä en erotu tarpeeksi, enkä mä tahdo olla lopun ikääni pettynyt ja tavoitella jotakin, mistä ei kuitenkaan tule mitään. 
  Ajatus tuntui Aarnista henkilökohtaiselta, osui kohtaan joka oli edelleen arka.
  - Emmää oo pettyny, hän puolustautui. - Ei ihiminen kadu jos tekkee sitä mitä rakastaa."

Pitkä valotusaika on itselleni tärkeä romaani muutamastakin eri syystä. Minäkin olen aina ollut se "toiseksi paras", joka ei usko itseensä eikä uskalla edes yrittää toteuttaa unelmiaan, kun "ei siitä kuitenkaan mitään tulisi". Toiseksi olen itsekin ollut töissä valokuvaliikkeessä siihen aikaan, kun useimmat vielä kuvasivat filmikameralla. On siis nostalgista lukea niistä ajoista. (Ja yhdestä pääsykokeestakin olen häipynyt kesken pois, mikä oli huvittava yhtäläisyys Aarnin kanssa.)

Hieno ja kielellisesti kaunis romaani, joka tavoittaa hyvin henkilöidensä tunnetiloja ja ihmissuhteiden kipukohtia. Vaikka Aarnin elämä ei ole helppoa, kirja ei kuitenkaan ole synkkä, vaan herkkä ja kaunis kuvaus taiteellisesta ihmisestä.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
223 sivua
Päällyksen suunnittelu: Tuija Kuusela / Stiili
Alkuperäiskuvat: Vastavalo / Seppo Hinkula ja Istockphoto

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Tunnustan, että olen lukenut aivan liian vähän novelleja - ja vielä vähemmän kotimaisia. Jossain vaiheessa olin miettinytkin, että alkaisin tutustua novelleihin, mutta olin jo unohtanut koko asian. Onneksi minulle tarjottiin nyt arvostelukappaleena tätä Pirjo Puukon esikoisteosta, joka on novellikokoelma. Tässähän projektini pääsi hyvään alkuun!

Aluksi minulla oli hiukan käynnistysvaikeuksia, mutta sitten Puukon novellit veivät mennessään, ja suorastaan innostuin. Lopulta tämähän on huikea kirjallisuuden laji! Tämä ei siis jää tähän. Kiitos, Pirjo Puukko ja Stresa Kustannus!

Kokoelman novellit käsittelevät ihmissuhteiden ja elämän kiemuroita. Niitä mutkia, joissa mutkanlukutaito olisi paikallaan. On rakkautta, parisuhdetta, hylätyksi tulemista, perhesuhteita, työpaikan ihmissuhteita, naapurisuhteita, yksinäisyyttä. Näissä erilaisissa tilanteissa ihmiset pyrkivät selviytymään kukin omalla tavallaan.

Elämä tuo tullessaan kaikenlaista odottamatonta. Juuri korjattu auto päätyy mutkassa ojaan tai tulee vahinkoraskaus ja joutuu miettimään aborttia. Yksinäinen vanha mies saa sairauskohtauksen kerrostaloasunnossaan ja muistelee lattialla maatessaan mennyttä elämäänsä. Tämä novelli, Universumin yksinäisin mies, onkin yksi kirjan surullisimmista.

Pirjo Puukon novelleissa räiskyy elämän koko kirjo. Niissä on surullisia, hilpeän humoristisia, kepeitä, nokkelia, oivaltavia tai hiukan vinksahtaneita ja absurdeja sävyjä. Jälkimmäisiä ainakin aborttinovellissa, jossa on satanut lakkaamatta koko kesän ja syksyn, ja hiiret valtaavat talot.

Itselleni mieleen jäi esimerkiksi novelli Punainen kukko, jossa väkivaltaisen isän poika oireilee omalla tavallaan vielä vuosia isän lähdön jälkeen. Koomisinta osastoa edustaa Omenapuun oksat, jossa lapsiperhe on muuttanut omakotitaloon, mutta naapurin vanha pariskunta tekee heidän elämänsä hankalaksi valittamalla kaikesta mahdollisesta. Kuinka paljon tällaisia naapuruusuhteita onkaan aivan elävässä elämässä!

"Syksyn lentävät lehdet aiheuttivat katastrofin. Armaat tuulenpuuskat luutivat päivän mittaan pihan irtolehtiä naapurin puolelle. Antin neuvottelevan virkamiehen taidot saivat haasteen.
  Lastenhuoneen avoimesta ikkunasta kantautuva musiikki pani Aunen migreenin jyskyttämään. Ja niin kävi, vaikkei ikkuna olisi ollut aukikaan. Niillä oli varmaan kuuntelulaitteet."

Novellissa Selkeät ohjeet Irina-niminen nainen on aivan äärettömän tarkka pienimmistäkin yksityiskohdista ja on myös ohjelmoinut päivänsä niin tarkkaan, ettei vain ehtisi ajatella ja muistaa...

"Rauhankatu on hiljainen ja tuuli hyppyyttää puiden lehtiä. Irinan sisällä liikahtaa jokin, mutta hän välttelee tunnetta ja päättää miettiä asuntovelkansa korkoprosentin muutoksia. Kuinka kauan korot pysyvät näin matalalla? Mitä jos ne hurahtavat 90-luvun lukemiin?"

Hyvänmielennovellina mieleeni jäi Viileyden vuoksi. Siinä kaksi vanhaa kerrostalossa asuvaa naista päätyvät kumpikin pakoilemaan hellettä viileässä kellarissa, ja lopulta he menevät sinne aina yhtä aikaa, tuovat herkkuja ja muistelevat elämäänsä.

Puukon novelleissa myös tunnelmien ja ympäristön kuvaus on hienoa. Esimerkiksi Italian matkasta kertovassa novellissa voi melkein itsekin nähdä ne maisemat. Samoin kesäiset hetket Suomenlinnassa tai saaristossa välittyvät lukijalle elävästi. Entäpä sitten tunnelma opiskelukavereiden hiihtoretkellä meren jäällä:

"Meillä oli eväät repuissa ja reipas talvimieli. Aavalla jäällä tuuli puhalsi posket aroiksi mutta emme välittäneet, sillä hippien jonohiihto oli hupaisaa. Jokaisella oli viskata silloin tällöin hilpeä kommentti hyiseen ilmaan, sinne lumihiutaleiden sekan kieppumaan, napattavaksi ja naurettavaksi. Hiihtovauhti oli lähes vauhditon."

Yhteensä Mutkanlukutaito sisältää kahdeksantoista novellia, jotka on jaettu kolmen eri alaotsikon alle: Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita.

Jos pidät novelleista tai jos et vielä ole juuri lukenut niitä, kannattaa tutustua tähän Pirjo Puukon esikoisteokseen.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Stresa Kustannus osk. 2017
135 sivua
Kuvitus ja graafinen suunnittelu Amelia Nyman

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle - Ajopäiväkirja

"Vilkku sinne minne aiot kääntyä, vaihde kakkoselle,
ja kaasua. Havaitse ja näe. Luoja varjelkoon sinua."

Näin päättyy tämän ajopäiväkirjan ensimmäinen runo Kuinka auto lähtee liikkeelle. Runot ovat syntyneet Arja Tiaisen käydessä autokoulua keski-ikäisenä. Itsekin kävin autokoulun nelikymppisenä (ja naisena!), mikä oli silkkaa draamaa, tuskaa ja kauhunhetkiä, kuten Tiaisellakin ilmeisesti. Jouduin ottamaan monta ylimääräistä ajotuntia ennen kuin ajaminen alkoi sujua sen verran, että uskaltauduin inssiin.

Muistaakseni noin viikon päästä tulee viisi vuotta siitä, kun sain ajokortin (ensimmäisellä yrityksellä, yllättävää kyllä). Ajopelko loppui kuitenkin vasta, kun älysin ostaa automaattivaihteisen auton, ja nykyään nautin ajamisesta. Lähestyvän "viisivuotispäivän" kunniaksi palasin tähän autokouluaikojen terapiakirjaani!

Hassu yhteensattuma nimittäin oli, että vaikka tämä Arja Tiaisen runokirja oli ilmestynyt jo vuosia aikaisemmin, jostain syystä satuin kuulemaan siitä ensimmäisen kerran vasta käydessäni itse autokoulua. En kuitenkaan autokoulussa kuullut teoksesta, vaan ehkä siitä vinkattiin jossain lehdessä juuri niihin aikoihin. Kaiken huipuksi ajoin itsekin autokoulussa tojotaa. Tiaisen runot olivat siis minulle todellista vertaistukea siinä tilanteessa!

Tiainen kirjoittaa autoista, ajamisesta, autokoulusta ja naisen suhteesta autoihin riemastuttavasti ja suorasanaisesti. Huumori kukkii. Esimerkiksi runossa Kun lähdet baanalle hän luettelee pitkän listan tavaroita, joita pitää ottaa mukaan ajomatkalle, koska "ei pidä noin vaan mennä liikenteeseen, ties mitä sattuu. / Lehmä lentää konepellille. Tuliko haulikko mukaan? / Ampumalupa? Teltta ja makuusäkki?" Pitää varustautua "kuin lähtisit Tundralle".

Autoihin voi liittyä rakkaustarinoitakin. Pari sellaista on kirjassa. Toisaalta äidin hautajaisissa otetussa kuvassa "me näytämme... keski-ikäisiltä, / jollaisia me myös olemme. / Jälkipolvi ylioppilaita. / Monella kissa ja koira kotona, / ärsyttävän monella ajokortti."

Ajamisesta voi haaveilla ja ehkä jopa nauttia, ainakin jos poistettaisiin risteykset, vanhukset, vammaiset, pihoista tielle juoksentelevat lapset ja perjantairuuhkat, Arja Tiainen toteaa. Jos vain saisi ajaa autiomaassa! Mutta missä se autiomaa on?

Toisaalta jotkut naiset ajavat rekkoja ja työkoneita tai menevät asentajalinjalle opiskelemaan. Eikä tunnu missään.

Tuosta omasta autokoulutaustastani johtuen juuri kirjan autokoulurunot kolahtivat minuun silloin ja kolahtavat edelleen. Teoriakoe-nimisen runon jälkeen seuraa kolme sivua ajoaiheisia kysymyksiä ja mitä hauskimpia vastauksia niihin. Teoriakokeeseen liittyen arvatenkin. Ne ovat kirjan herkullisinta antia. Jaan tähän loppuun muutaman otteen sieltä:

MITÄ TIEDÄT KATALYSAATTORISTA? 
En todellakaan mitään. Onks tässä semmonenki?

                      ******************

MIKÄ KUULUU TALOUDELLISEEN AJOTAPAAN?
Muut maksaa bensakulut.

                      ******************

KUKA MYÖNTÄÄ AJOKORTIN?
Sen on syytä olla huolissaan. Jahka pimeällä kujalla vastaan tulee.
Tartun raiveliin ja sanon, jätkä pane se kortti tähän kouraan.


Huikea runokirja! Osoitus siitäkin, ettei runojen tarvitse olla pelkästään vakavia. Taidanpa lukea lisää Arja Tiaista, kunhan ehdin. Muutenkin olen suunnitellut, että lukisin pitkästä aikaa myös runoja; niitä kun tulee monesti luettua aivan liian vähän.

WSOY 2006
75 sivua
Päällys Sanna Sorsa
Etukannen teos Miina Äkkijyrkkä, 2000. Kuvaus Anita Kokkila

lauantai 27. lokakuuta 2018

Masaji Ishikawa: Pako helvetistä - Kohtalona Pohjois-Korea

Masaji Ishikawa syntyi Japanissa vuonna 1947 ja eli siellä elämänsä kolmetoista ensimmäistä vuotta. Hänen äitinsä oli japanilainen, mutta korealainen isä oli nuorena kidnapattu nykyisen Etelä-Korean alueelta Japaniin töihin, mistä hän oli katkera.

Korealaiset olivat Japanissa pohjasakkaa, ja lisäksi heille alettiin syöttää propagandaa siitä, että Pohjois-Korea olisi maanpäällinen paratiisi, johon kannattaisi "palata" (vaikka esimerkiksi Masaji Ishikawan isä ei edes ollut sieltä kotoisin). Niinpä moni nieli syötin ja lähti matkaan - näin myös Ishikawan perhe,

Kuitenkin heti kun laiva tuli perille satamaan, kaikki näkivät jo siellä, että heitä oli petetty. Se oli aavesatama hylättyine, ruostuneine laivoineen, ja taustalla häämöttivät autiot rinteet korostamassa kolkkoa tunnelmaa. Sitten jouduttiin asumaan kurjiin oloihin ja tavattiin paikalliset ihmiset, jotka eivät vaikuttaneet koskaan peseytyvän tai vaihtavan vaatteitaan. Kaiken lisäksi kun Japanissa korealaisia oli syrjitty, nyt Ishikawaa haukuttiin koulussa japsipaskiaiseksi. Hän oli aina vääränlainen.

Tästä alkoi se 36 vuoden helvetti, jota Ishikawa lopulta pakeni. Muualta tulleena hän näki selvästi, miten aivopestyjä ihmiset olivat, mutta huomasi nopeasti myös, että parasta oli itsekin teeskennellä kuuliaista kansalaista. Hengestään saattoi päästä pienenkin valittavan huomatuksen takia, jos se sattui tulemaan salaisen poliisin tietoon. Oli vain nieltävä kaikki hulluudet, kuten esimerkiksi tämä:

"Sadonkorjuu tunnettiin 'syystaisteluna'. En tunne ilmaisun alkuperää, mutta se haiskahti vahvasti Kim Il-sungin keksinnöltä. Kaikkea nimettiin aina 'taisteluksi', 'marssiksi' tai 'sodaksi'. Yleviä sanoja, joilla kansalaisia kannustettiin rehkimään ahkerammin. Ja kaikki lausuttiin aina yliampuvan innokkaaseen äänensävyyn, joka kuulosti samaan aikaan sekä naurettavalta että mielettömältä."

Vuosien varrella tilanne tuntui tasaisesti vain pahenevan, varsinkin kun Ishikawa sitten aikuisena perusti perheen. Mikään työnteko ei riittänyt elättämään kokonaista perhettä. Lopulta 1990-luvulla maa kärsi pahasta nälänhädästä, josta lukeminen oli yksi pahimmista osuuksista tässä kirjassa. Ihmisiä kuoli kaduille, ja jotkut sortuivat ihmissyöntiin, kun maasta ja maan altakin oli jo kaivettu kaikki syötäväksi kelpaava - ja kelpaamaton. Pettuleivän ja rikkaruohojen syömisestä ihmisille tuli pahoja oireita.

Lopulta Ishikawa päätti paeta. Jos hän pääsisi Japaniin, hän voisi sitten auttaa perheensäkin sinne. Kuinka pakomatka sujui ja elämä sen jälkeen järjestyi - siitä (ja paljosta muusta!) voit lukea tästä kirjasta. Vaikka Pohjois-Koreasta olisi lukenut useitakin kirjoja, jokainen kirja kertoo aina jotain uutta. Pohjois-Korea on järkyttävä ja tuntematon maa, josta ei juuri saa tietoa muualta kuin näistä pakolaisten selviytymistarinoista.

Tämäkin oli surullisuudestaan huolimatta myös todella mielenkiintoinen kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea, jos haluaa lisää tietoa Pohjois-Koreasta.

Loppuun jaan vielä otteen kohdasta, jossa Ishikawa yritti hakea traktorinkuljettajan työtä:

"En juurikaan yllättynyt, kun ensimmäinen hakemukseni otettiin vastaan tavanomaisten ennakkoluulojen saattamina.
  'Tajuathan, että traktoreilla voi ajaa teitä pitkin?'
  'Tuota, kyllä.' 
  'Ja tiedäthän myös sen, että Pohjois-Koreassa teiden sijainnit luokitellaan sotilassalaisuudeksi?'
  Hä?
  Uskomatonta mutta totta. Siihen aikaan kaikki rautatiet, maantiet ja joet olivat sotilassalaisuuksia. Sijaintien paljastaminen oli kielletty, kuoleman uhalla.
  'Kai ymmärrät, että tällaista informaatiota ei voida paljastaa kenellekään sinun kaltaisellesi.'
  Minun kaltaiselleni. Japanilaiselle maanpetturille."


Minerva Kustannus Oy 2018
269 sivua
Englanninkielinen alkuperäisteos: A River in Darkness. One Man's Escape from North Korea
Englannista suomentanut Niko Jääskeläinen
Kannen kuva: IStock, simplemaps.com

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Mika Kähkönen: Kroonikko

Kirjailija Mika Kähkönen on tunnettu sairaaladekkareistaan. Minulle tämä uusin dekkari oli ensimmäinen lukemani teos häneltä. Sairaalakuvioissa pyöritään tässäkin, ja niistä asioista Kähkösellä on paljon tietoa: onhan hänellä 20 vuoden kokemus hoitotyöstä päivystyspoliklinikalla.

Kähkönen asuu Joensuussa, jonne myös kirjan tapahtumat sijoittuvat. Paiholan mielisairaala muutti vuonna 2016 Pohjois-Karjalan keskussairaalan yhteyteen, ja sen muuton aikana ja jälkeen tapahtuneista asioista dekkari kertoo. Tapahtumat ja henkilöt ovat tietysti täysin kuvitteellisia, mutta tapahtumapaikat ovat Kähkösen mukaan suurelta osin todellisuutta vastaavia.

Paiholan potilaiden muuton yhteydessä tapahtuu outo onnettomuus, jossa psyykkisesti sairas murhamies Erkki Nootti pääsee pakenemaan ja katoaa jäljettömiin. Ennen muuttoa Nootti on varoitellut mielisairaalassa säilytettyjen menneiden aikojen hoitovälineiden sisällään pitämästä kirouksesta. Sitten keskussairaalassa ja muualla alkaa tapahtua karmeita rikoksia - ja lisäksi noita vanhoja hoitovälineitä katoaa. Onko asialla Nootti, jolla tuntuisi olevan fiksaatio kyseisiin esineisiin ja sairaita ajatuksia niihin liittyen?

Tapausta on tutkimassa rikospoliisi Kari Jontka, joka on tuttu Kähkösen aiemmasta teoksesta Luonnollinen kuolema (2016). Jontkan eloa ei suinkaan helpota työyhteisön armoton kilpailu ja nokittelu. Jostain syystä juuri Jontka onnistuu aina epäonnistumaan ja saa syyt niskaansa milloin mistäkin. Hän on kateellinen ja katkera nuorelle Ville Vessi Nummiselle, joka on muka aina parempi kuin hän ja jolle kaikki hänen hommansa annetaan.

Jontka päätyy myös suojelemaan erästä juttuun liittyvää naista eikä voi estää itseään ihastumasta tähän elettyään pitkään leskenä.

"Porraskäytävässä rappujen juurella Jontka uhrasi taas muutaman sekunnin kuunteluun. Liian hiljaista. Jos joku tiesi odottaa häntä ylhäällä, oli etu tämän puolella. Silti hän astui rappuihin ja piti hermonsa kurissa. Yritti ainakin. Hyvä poliisi. Silmissä näyttäytyi x sidottuna (Jätän henkilön eli x:n nimen tässä kertomatta, terveisin bloggaaja.). Jontka nojasi seinään ja otti rapun kerrallaan. Tulosuunta pysyi silmäkulmassa. Hän ehtisi reagoida, lähestyttiinpä häntä mistä vain. Hän piti asetta kaksin käsin edessään ja suuntasi sen kattoon..."

Kirja oli minun naiselliseen makuuni kovin äijämäinen (huomasi, että se oli miehen kirjoittama dekkari) ja siinä tapahtuneet rikokset olivat suoraan sanottuna karmeita. Myöskään työpaikan ihmissuhdeongelmat eivät kuulu lempiaiheisiini kirjoissa.

Mutta nämähän ovat makuasioita. Kirja sinänsä on hyvin kirjoitettu, ja jos jännitystä kaipaa, niin sitä kyllä saa! Varmasti moni kovaksikeitetty dekkarien ystävä, joka kestää rankemmatkin jutut, pitää tästä kirjasta. Samoin jos sairaalamaailma ja mielisairaanhoidon historia kiinnostavat, niin niihin pääsee syventymään Kroonikon äärellä. Myös se äijämäisyys on tietysti monelle muulle ihan ok, varsinkin miehille.

Mikä tärkeintä: loppuun asti säilyy arvoituksia ja yllätyksiä. Siitäkin huolimatta, että jotain selviää ja ratkeaa jo aikaisemmin.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle!

Myllylahti Oy 2018
344 sivua

perjantai 19. lokakuuta 2018

Hannu Karhos (toim.): Ei tullut isä kotiin - Sotaorpojen kertomuksia

Oma äitini on sotaorpo, mutta aihe on ehkä ollut liian lähellä, kun olen vasta nyt reilusti yli nelikymppisenä herännyt kiinnostumaan siitä. Ehkä iän myötä muutenkin oman suvun ja myös koko kotimaan historia alkaa toisella tavalla kiinnostaa.

Löysin joskus kirpputorilta pari kirjaa tästä aiheesta; tässä nyt niistä ensimmäinen luettuna. Atenan kustantamana on ilmestynyt jo vuonna 2001 kirja Isän ikävä, joka katkaisi sotaorpojen vuosikymmenten vaikenemisen. Sekin pitää etsiä käsiinsä jossain vaiheessa. Tämä nyt lukemani Ei tullut isä kotiin sai alkunsa, kun moni Kymenlaakson sotaorpojen jäsen luki Isän ikävän ja heräsi ajatus, että heilläkin olisi paljon sanottavaa tästä aiheesta. Niin syntyi vuosien työn tuloksena tämä heidän oma kirjansa, jossa lukuisat sotaorvot kertovat oman ja perheensä tarinan.

Vaikka kirjoittajat ovat Kymenlaakson sotaorpoyhdistyksestä, tarinoista vain kolmasosa sijoittuu Kymenlaaksoon. Kirjoittajien lapsuusmaisemia on ollut Lapissa, Kainuussa, Etelä-Karjalassa, Savossa, Hämeessä ja Helsingissä.

Kokemuksia on paljon ja monenlaisia jo kotiseudustakin riippuen. Jotkut ovat joutuneet lähtemään evakkoon kerran tai useamman kerran, on voitu jo lapsena kokea pommituksia tai on jouduttu sotalapseksi Ruotsiin, jolloin ensin on ollut kielivaikeuksia siellä ja sitten taas kotimaahan palatessa täällä.

Itse orpouden kokemuskin vaihtelee muun muassa sen mukaan, missä iässä lapsi menetti isänsä. Ne jotka jäivät orvoiksi isompina, muistavat isänsä ja surevat sitä menetystä; ne taas, joilla ei ole muistoja omasta isästä, surevat sitä, ettei isää koskaan ollut. Jotkut olivat vasta vauvoja isän kaatuessa. Moniin perheisiin vielä odotettiin vauvaa siinä vaiheessa, kun isä kuoli.

Kirja antaa paljon tietoa sota-ajasta meille, jotka emme ole sitä itse kokeneet. Se myös auttaa ymmärtämään sotaorpojen kokemuksia. Itse luin tietysti kirjaa koko ajan oman äitini näkökulmasta. Hän kuuluu niihin, jotka eivät muista isästään mitään, koska hän oli vasta kaksivuotias isänsä kaatuessa. Nämä äitini kaltaiset ovat miettineet, millainen isä olisi ollut, kuka minä itse olen ja millä tavalla minä ehkä olen tullut isääni.

Äidin ja hänen siskonsa kertomien asioiden perusteella kirjassa oli monenlaista tuttua, mutta tietysti myös paljon uutta. Kadun sitä, että oma kiinnostukseni tähän aiheeseen on herännyt näin myöhään. Toivottavasti minulla on vielä aikaa kysyä kaikki mahdollinen mieleen tuleva äidiltäni ja hänen siskoltaan. Mutta tietysti monet kysymykset tulevat mieleenkin vasta sitten, kun niitä ei ehdi enää kysyä...

Loppuun muutama ote kirjasta. Eira Nummi, joka jäi orvoksi 10-vuotiaana elokuussa 1941, kertoo, että kouluun päästiin sinä syksynä paljon myöhemmin kuin normaalisti, koska koulu toimi kenttäsairaalana.

"Kenttäsairaalan siirron jälkeen jatkoimme koulua, ja vanhin sisareni sanoi: 'Et ala sitten itkeä, jos opettaja kertoo sodasta tai koulukaverit.' Olin arka ja hiljainen, eikä itku aina ollut kaukana. Yritin salata suruni muilta, ja monesti se kysyi voimia, kun tuntui, että sydän pakahtuu. Olikohan se syynä usein toistuviin vatsakipuihini? Rintamalinja eteni, ja me jatkoimme päivä kerrallaan. Opin kantamaan murheeni vaieten. Enhän voinut lisätä äidin taakkaa omilla huolillani. Hänellä niitä oli muutenkin."

Tuula Kivinen puolestaan oli vasta syntynyt tammikuussa 1940, kun hänen isänsä helmikuussa kaatui talvisodassa. Hän kertoo pienen orpotytön tunnoista jatkosodan ajalta:

"Muistan, kun Loviisaa pommitettiin. Olin 3- tai 4-vuotias. Oli pimeää, ja ikkunat oli peitetty niin sanotuilla 'Molotohvi-verhoilla', joiden päällä oli vielä mattoja. Katselimme joskus ulos, kun valot olivat poissa. Taivas oli aivan tulimerenä, ja minä pelkäsin kuollakseni ja toivoin, että isä olisi ollut meidän luonamme. Olisi ollut niin turvallista olla isän sylissä."

Paljon tällaista surullista ja koskettavaa on sotaorpojen kokemuksissa. Kuitenkin nämä ovat myös selviytymistarinoita, koska pakko oli vain selviytyä jotenkin kaiken tuonkin keskellä ja siitä eteenpäin. Joku kirjoittajista sanoo, ettei ole koskaan toipunut surusta, mutta kirjoittajilla on myös kokemuksia siitä, että on kaikesta huolimatta saanut hyvän elämän. Onneksi he ovat myös voineet lopulta puhua näistä asioista, perustaa sotaorpoyhdistyksiä ja kirjoittaa kirjojakin.

Tällainen kirja tuo erilaista näkökulmaa sotaan: lapsen - ja vielä orvoksi jäävän - näkökulmaa. Suosittelen tutustumaan näihinkin kirjoihin, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Atena Kustannus Oy 2005
163 sivua
Kansi: Juha Siro