sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Johanna Elomaa: Prinsessan pako

Tiina Jauhiaisen ja Dubain prinsessa Latifan uskomaton matka kohti vapautta  


Tässä blogini ensimmäinen vuoden 2022 uutuuskirja. Tapaus, josta on kyllä kuullut ja lukenut, mutta paljon tarkemman ja yksityiskohtaisemman kuvan tuosta kaikesta sain nyt tästä kirjasta. Prinsessan pako auttaa ymmärtämään Latifan tapausta ja Dubain tilannetta pintaa syvemmältä, joten siihen kannattaa ehdottomasti tutustua. Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, ei edes Dubai, jota monet länsimaalaiset pitävät niin edistyksellisenä ja turvallisena paikkana. 

Tiina Jauhiainen työskenteli Dubaissa 17 vuotta. Capoeira-harrastuksen myötä Jauhiaiseen otti yhteyttä Dubain hallitsijan, sheikki Muhammadin tytär, prinsessa Latifa, joka pyysi häneltä yksityistunteja. Tätä kautta he tutustuivat toisiinsa, ja lopulta heistä tuli toistensa parhaat ystävät. 

Jossain vaiheessa Latifa lopulta avautui ystävälleen ja kertoi järkyttävästä kohtelusta, jota hän ja Shamsa-sisar olivat saaneet osakseen perheen taholta. Dubaissa holhoojalla on oikeus rankaista huollettavaansa parhaaksi katsomallaan tavalla, ja niin oli sheikki Muhammad todellakin tehnyt. Eipä ole naisella paljon arvoa, kun häntä voi noin kohdella. Sheikin keinovalikoimaan kuuluivat nimittäin vangitseminen ja psyykenlääkkeillä turruttaminen. Monenlaisesta miesten harjoittamasta naisten kaltoinkohtelusta olen kuullut, mutta tämä oli uutta. Aivan käsittämätöntä. 

Sikäläisen naisen asema on tosiaan kiinni siitä, millainen holhooja hänellä sattuu olemaan. Latifa pyysikin Tiina Jauhiaiselta apua pakomatkan järjestämiseen. Prinsessa ei voisi koskaan olla vapaa Dubaissa, ja hän halusi sieltä pois. Jauhiainen oli heti valmis auttamaan, ja järjestelyt alkoivat. 

Itse pakomatkasta oli pelottavaa lukea, kun tiesi jo etukäteen, että  naiset jäisivät kiinni. Miten heitä sitten kohdeltaisiin? Tiina Jauhiainenkin joutui terroristeille tarkoitettuun vankilaan, mutta pääsi onneksi sieltä pois. Mutta mitä tapahtui Latifalle? 

Kirja kertoo, miten Latifan kohtaloa yritettiin jälkeenpäin selvittää. Jauhiaisesta tuli Latifan tapauksen myötä naisten oikeuksien puolesta taisteleva ihmisoikeusaktivisti. Hän on ollut pakomatkankin jälkeen mukana taistelemassa Latifan vapauden puolesta. 

Mutta entä Latifa? Millaista hänellä oli vankeudessa? Pääsikö hän lopulta oikeasti vapaaksi vai onko maailmalle vain haluttu antaa sellainen kuva? 

Kirja on kiinnostava kuvaus siitä, mitä kimaltelevan julkisivun takainen todellisuus voi olla Dubaissa. Siellä sharia-lait eivät koske vain paikallisia, vaan myös ulkomaalaisia asukkaita. Esimerkiksi eräs norjalaisnainen tuomittiin vankeuteen, kun hän meni kertomaan poliisille tulleensa raiskatuksi. Raiskattu nainenhan ei ole uhri, vaan syyllinen. Mediahuomion takia tuo nainen kyllä armahdettiin, mutta joka tapauksessa ihmisoikeustilanne, sananvapaus ja naisen asema ovat siellä huonolla tolalla (vaikkakin viime vuosina on tehty joitain lakimuutoksia parempaan suuntaan). 

Jopa sosiaalisessa mediassa yksityisviestejä myöten joutuu olemaan todella tarkkana siitä, mitä julkaisee. Eräs brittiläinen nainen pidätettiin, kun hän oli julkaissut Facebookissa loukkaavia kommentteja ex-miehestään ja tämän uudesta vaimosta. Se oli laitonta, koska sitä pidettiin kunnianloukkauksena. Toista brittinaista puolestaan odotti kahden vuoden vankeustuomio, koska hän oli kiroillut WhatsApp-viestissä kämppäkaverilleen. Julkinen kiroileminenkin kun on rikos. Jo nämä esimerkit kertonevat jotain paikallisista oloista. 

Kuitenkin länsimaalaiset somevaikuttajat ovat valmiita kehumaan Dubaita ilmaista illallista tai kynsihoitoa vastaan, kertoo Tiina Jauhiainen. Eräskin brittinainen mainosti kuulemma somessa Dubaita maailman turvallisimpana paikkana naisille asuttuaan siellä vain muutaman viikon. 

On surullista, jos Latifa, joka haluaisi vain elää vapaana tavallisen ihmisen elämää, on ikuisiksi ajoiksi tuomittu kultaiseen häkkiinsä hallitsijaisänsä mielivallan alle. 

Suhtaudun tulevaisuuteen positiivisesti. En odota sen olevan helppoa, mikään ei ole helppoa, mutta odotan, että se olisi uusi luku elämässäni. Sellainen, jossa minulla on oma ääni. Jossa minun ei tarvitse olla hiljaa. Voin puhua siitä, mitä minulle ja sisarelleni tapahtui. 
  En tiedä millaista se tulee olemaan. Herätä aamulla ja ajatella, että voin tehdä tänään mitä tahdon, mennä minne haluan. Minulla olisi kaikki mahdollisuudet - ihan niin kuin kenellä tahansa. 

Ote Latifan videosta, jonka hän kuvasi ennen pakomatkaa helmikuussa 2018 

WSOY 2022 
242 sivua 
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen 

perjantai 28. tammikuuta 2022

Hannele Pokka: Marja ja Niila


Tämä Lappiin sijoittuva romaani tuli kirjastossa vastaan ihan sattumalta; en ollut tällaisesta koskaan kuullut. Olikin hyvä löytö! Tykkäsin todella. 

Eletään sotienjälkeistä aikaa. Helsinkiläinen Marja on perinyt lapinhulluutensa isältään, ja hän ryhtyy heti ylioppilaskesästään lähtien tekemään vaellusmatkoja Lappiin. Valmistuttuaan opettajaksi Marja muuttaa töihin Rovaniemelle, ja sieltä käsin hän sitten kerran lähtee hiihtovaellukselle Käsivarteen. Tuo reissu muuttaa Marjan koko elämän, kun hän tapaa erämaassa Niilan, paikallisen poromiehen. He menevät naimisiin, ja niin Marjasta tulee opettaja Enontekiölle. 

Kirja kuvaa elämää ja arkea Lapissa monesta eri näkökulmasta. On tietenkin Marjan ja Niilan suhde ja sen eri vaiheet. Avioliiton kautta Marja joutuu täysin uuteen tilanteeseen. Hän ei ole pelkästään saamelaiseen sukuun tuleva suomalainen, jonka on opittava uudenlaiset tavat ja ajattelu, vaan myös paikallisten suomalaisten mielestä outo, jopa halveksittava kummajainen. Lantalaiset suhtautuvat lappalaisiin (kuten saamelaisia vielä silloin nimitettiin) järkyttävän rasistisesti. Marjallekin tulee itse kirkkoherra pitämään puhuttelua, että kannattaisi erota virastaan, koska ei lappalaisen vaimo ole sovelias ihmisten lapsia opettamaan (vallalla näytti olevan sellainen ajattelu, että oli erikseen ihmiset ja lappalaiset). Marja saa myös kuulla, että hän tulisi vielä katumaan, kun meni naimisiin tuollaisen alkuasukkaan kanssa. Kun Marja työssään puolustaa saamelaisten oikeuksia, hän saa ihmisten vihat niskaansa. 

Kulttuurierot sekä toisaalta suomalaisten ja saamelaisten väliset ennakkoluulot ovat yksi teema, mutta on kirjassa paljon muutakin. Se kuvaa hienosti paikallista arkea muun muassa poroerotuksineen ja riekonpyynteineen. Tutuiksi tulevat myös monet uskomukset, kuten ruumiinmullat, meriraukat, maahiset ja eahparas. Viimeksi mainittu on kastamaton lapsi, joka on jätetty heitteille, surmattu, jätetty hautaamatta: sellainen ottaa riekon tai kiirunan muodon ja ilmestyy ihmiselle erämaassa. Sanasta eahparas on suomen kieleen tullut sana äpärä. 

Nautin kirjan retkeily- ja luontokuvauksista. Lapissa kun ollaan, luonto on tietenkin läsnä koko ajan. Lukija pääsee myös mukaan muun muassa Koutokeinon värikkäille pääsiäisjuhlille, jossa samalla vietetään Niilan sukulaisen häitä. 

Ilmestyessään kirja kuuluu herättäneen kohun suorasukaisten seksikohtaustensa takia. Ne ovat kuitenkin vain pieni osa tarinasta.

Olisin halunnut jakaa näytteen kirjan hienosta Lapin tai saamelaisen elämäntavan kuvauksesta, mutta jotenkin en ehtinyt lukiessani miettiä, minkä kohdan valitsisin. Tässä sen sijaan vähän tiivistelmää siitä, miltä kulttuurienvälinen avioliitto tuntuu Marjan näkökulmasta: 

Hänestä tuntui, että hänen oli aina oltava se uutta opiskeleva ja sopeutuva osapuoli, kun taas Niila saattoi nojautua sukuunsa ja saamelaisten vuosisataisiin perinteisiin. 

Hannele Pokalla tuntuu olevan paljon tietoa ja ymmärrystä saamelaisten elämästä ja asemasta. En toki tiedä paljoa saamelaisista, mutta ainakin Marja ja Niila vaikutti hyvin todentuntuiselta. Se on myös elämänmakuista arjen kuvausta. Lapin ystäville ehdottomasti kiinnostavaa luettavaa. 

Tämä kirja herätti kiinnostukseni lukea vihdoin myös pari saamelaisuutta käsittelevää tietokirjaa, jotka ovat kauan olleet lukulistallani (Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista - Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa? sekä Kukka Ranta ja Jaana Kanninen: Vastatuuleen). Sitten on tietenkin myös saamelaisen Niillas Holmbergin viime vuonna ilmestynyt romaani Halla Helle, joka minulla on vielä lukematta. 

WSOY 1998 
342 sivua 
Päällyksen kuva: Merja Aletta Ranttila 
Päällyksen typografia: Kirsi Kujansuu 

tiistai 25. tammikuuta 2022

Peter Høeg: Lumen taju


Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen 

90-luvulla minulle suositeltiin kovasti Lumen tajua. Aloitinkin sen silloin, mutta se jäi kesken. Ei tuntunut olevan minun kirjani. Olin kuitenkin jo pitkään ollut utelias yrittämään uudestaan, koska olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta. Ties vaikka minä ja makuni olisimme muuttuneet melkein 30 vuodessa? Sitä paitsi Grönlanti kiinnostaa. 

No, löysin kerran kirjan eräästä ilmaishyllystä, joten nyt tuli aika testata sitä uudestaan. Mutta ennen kuin jaan omia ajatuksiani, kerrotaanpa hiukan, mistä Lumen tajussa oikein on kysymys. 

Smilla Qaavigaaq Jaspersen on 37-vuotias kööpenhaminalainen, grönlantilaisen naismetsästäjän ja tanskalaisen nukutuslääkärin tytär. Hän on viettänyt lapsuutensa Grönlannissa, mutta on sitten joutunut tulemaan isänsä luo Tanskaan, ympäristöön, joka on vapauteen ja luonnonläheiseen elämään tottuneelle tytölle kuin vankila. Vielä aikuisenakin hän on sopeutumaton ja ulkopuolinen, niin akateeminen jäätiköntutkija ja matemaatikko kuin onkin. 

Smilla on ystävystynyt naapurissa asuvan kuusivuotiaan Esajas-pojan kanssa, joka on myös grönlantilainen. Eräänä päivänä Esajas putoaa katolta ja kuolee. Kuolemaa pidetään onnettomuutena, mutta Smilla ei usko sitä. Hän on nähnyt Esajaksen jäljet lumessa, ja hänellä on lumen taju. Mutta koska poliisi puolestaan ei usko, että tapaukseen liittyisi mitään rikosta, Smilla alkaa tutkia sitä omin päin. 

Nämä tutkimukset johtavat Smillan seikkailuihin ympäri talvista Kööpenhaminaa sekä lopulta salaperäiselle laivalle ja merimatkalle kohti Grönlantia, jonka jäätiköllä tapahtumat saavat loppuhuipennuksensa. Smilla on vaarassa monta kertaa, mutta selviytyy aina täpärästi. Ja melkoisen rikollisjoukkion kanssa hän joutuukin napit vastakkain. 

Hän valaisee edessämme olevaa seinää. Siinä on tunnelin suu. Kävelen sitä kohti. Nyt tunnistan tien. Tunneli ei johda ylös, se johtaa loppuun. Kuolemaan kuljetaan aina tunnelin kautta. Samoin kuin elämään. Hän on johdattanut minut tänne. Koko matkan laivalta hän on johdatellut minua. 

Sitten se mitä tällä kertaa itse ajattelin. Tykästyin kirjan talvikuvaukseen varsinkin Kööpenhaminassa, talvikirjoista kun tykkään. Odotin aika paljon Grönlannilta, mutta lopulta sinne mennessä olin ehtinyt jo hyytyä, joten parhaat palat olivat sittenkin Kööpenhaminassa. Siellä ollaan aluksi niin pitkään, että tuosta kaupungista pitäville Lumen taju on varmasti kiinnostavaa luettavaa. 

Kaikki Grönlannin luonnon, grönlantilaisen elämänmenon ja inuiittien kuvaukset olivat myös kiehtovia, ja niitä oli paljon jo Kööpenhamina-osiossa. Näiden lisäksi Lumen tajussa on myös terävää yhteiskuntakuvausta ja kolonialismin kritiikkiä

Muuten tässä kirjassa oli minun makuuni liikaa kaikkea. Smilla oli liian terävä; en tullut missään vaiheessa ymmärtämään, miten hän älysi epäillä mitäkin asiaa ja henkilöä. Se kaikki vain jotenkin pälkähti hänen päähänsä, aivan kuin hänellä olisi ollut yliluonnollisia kykyjä. Miten hänelle esimerkiksi tuli mieleen suoraa päätä epäillä, että tietty yritys liittyisi jotenkin siihen, että pieni poika oli pudonnut katolta? Ja että pitäisi siis mennä penkomaan sen yrityksen kirjanpitoa? Jos tällaisia seikkoja valaistiin jossain vaiheessa, ilmeisesti se kaikki meni minulta sujuvasti ohi. 

Kirjassa oli myös liikaa henkilöitä, joista unohtelin vähän väliä, keitä he olivat ja missä yhteydessä he olivatkaan viimeksi esiintyneet. Oli liikaa yksityiskohtia ja liian monimutkainen kuvio rikokseksi. Äärettömän korkealentoista juttua. Miten edes Høeg itse pysyi kärryillä oman kirjansa juonesta? Ehkä hiukan simppelimmät rikokset riittäisivät minulle.  

Kansilehdellä kerrotaan myös, että Smilla on todellinen naispuolinen Rambo, ja sitä hän tosiaan olikin. Ehkä tällaiset Rambo-seikkailut eivät ole ihan minun juttuni. Smilla selviää tilanteista, joista kukaan ei oikeasti selviäisi. 

Tällä kertaa luin kuitenkin Lumen tajun loppuun asti, koska a) olin kai utelias vihdoin selvittämään, mikä tässä kirjassa on toisia niin ihastuttanut, b) talvi piti minua tiukasti otteessaan ja c) muutenkin jäin jotenkin jumiin näille sivuille enkä tiennyt, mitä muutakaan olisin juuri nyt lukenut. 

Niinpä nyt vuosikymmenien jälkeen tiedän ainakin, mistä puhutaan, kun puhutaan Lumen tajusta. Aukko sivistyksessäni on vihdoin paikattu! 

Tammi 1995 (1. painos 1993)
487 sivua 
Alkuteos: Frøken Smillas fornemmelse for sne 1992 

Muista blogeista huomaa, että tämä teos tosiaan sekä ihastuttaa että vihastuttaa:  

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Katja Köykkä: Pitkä matka tähän hetkeen


Katja Köykkä oli perheineen kehitysyhteistyössä Jordaniassa noin viisi vuotta. Työ keskeytyi äkillisesti, kun hallituksen leikkaukset iskivät kehitysyhteistyöhön. Sen jälkeen Köykkä pääsi Suomessa aitiopaikalle seuraamaan turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien elämää. 

Pitkä matka tähän hetkeen kertoo ihmisistä ja kohtaamisista sekä Lähi-idässä että Suomessa. Vaikka kirja on kooltaan pieni, sen sisältö on erittäin painavaa. Köykän kohtaamien ihmisten kokemukset ovat olleet niin raskaita: sotaa, vainoa, kidutusta, läheisten kuolemaa, omasta rakkaasta kotimaasta luopumista, painajaisia vielä turvaan pääsemisen jälkeenkin, kylmyyden ja yksinäisyyden kokemuksia täällä Suomessa. Todella riipaisevia kohtaloita. 

Toisaalta Köykän kertomissa tarinoissa on mukana myös ystävyyden lämpöä ja valon sekä toivon pilkahduksia. 

Monet kirjan runomuotoisista tarinoista kertovat naisista, mutta on mukana hiukan miehiäkin. 

Otteet Katja Köykän teksteistä puhukoot puolestaan: 

Mutta se, mitä sanoit lopuksi, 
särki sydämeni: 
"Sinä olet ensimmäinen vieras, 
joka on käynyt luonani 
täällä pakomatkalla ollessani." 

Onko meillä varaa kulkea 
toistemme ohi 
tässä rikkinäisessä maailmassa? 

Runosta Siskon viha 


Juuret irtoavat eivätkä koskaan 
pääse juurtumaan uudelleen. 
Sormenjäljet yhdessä maassa, 
sydän toisessa, mieli ja sielu hukassa. 

Kuka olisi se enkeli, 
joka lausuisi suuren ilon? 

Runosta Joosefit ja Mariat 


Sinun naisenpäiväsi loppuivat 
sotaan, kauhuun ja kidutukseen. 
Alkoi pako, jolle ei näy loppua. 
Ensin pakenit henkesi edestä 
turvaan, 
sitten leiriltä toiselle ruuan ja suojan 
toivossa. 
Nyt pakenet öisiä kauhuja, 
jotka eivät päästä sinusta irti. 

Runosta Kansainvälisenä naistenpäivänä 

 
Hyvin pysäyttävä ja koskettava teos. 

Aikamedia 2018 
100 sivua 
Kannen kuva ja kirjan piirrokset: Jalil Jafari 

Lukuvinkin ja itse kirjankin sain Sheferijm-blogin Ainolta. Kiitos Aino! Hänen postaukseensa pääset klikkaamalla tästä

perjantai 21. tammikuuta 2022

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja


Suomentanut Terttu Virta 

Tämän pienoisromaanin tapahtumapaikkana on Chilen pampa, jossa salpietarikaivoksen työntekijät asuvat aaltopeltihökkeleissään. Yhdessä niistä asustaa María Margarita -niminen tyttö veljiensä ja vyötäröstä alaspäin halvaantuneen isänsä kanssa. Lasten äiti on jättänyt perheen miehensä onnettomuuden jälkeen. 

Vanhoina hyvinä aikoina perhe kävi yhdessä elokuvissa, mutta nyt isän pienestä eläkkeestä ei riitä rahaa sellaiseen, eikä isä halvaantumisensa takia itse edes pääse liikkumaan kotoa mihinkään. Niinpä isä järjestää sisaruksille kilpailun: se joka kertoo ja esittää näkemänsä elokuvan toisille parhaiten, saa siitä lähtien ainoana perheestä käydä elokuvissa ja kertoa elokuvan jälkeenpäin muillekin. María on sitten se onnekas, joka pääsee elokuvankertojaksi. 

María eläytyy rooleihin ja kehittyy aina vain paremmaksi kertojaksi, niin että lopulta lähistön muutkin asukkaat alkavat tulla hänen esityksiään katsomaan. Sillä tavalla he pääsevät pakoon karua todellisuuttaan, minkä nuori tyttö itsekin oivaltaa: 

Niihin aikoihin hoksasin, että kaikista ihmisistä on mukava kuunnella tarinoita. He tahtovat hetkeksi paeta todellisuutta ja elää noissa elokuvien, kuunnelmien ja romaanien kuvitteellisissa maailmoissa. He haluavat jopa kuulla valheita, kunhan ne kerrotaan hyvin. Siihen perustuvat huiputtajien puhetaidot. 
  Vaikka se ei ollut juolahtanut mieleeni, minusta oli tullut heille kuvitelmien luoja. Jonkinlainen haltijatar, kuten naapurini sanoi. Elokuvakertomukseni veivät heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. 

Kirja sopii hyvin elokuvien ystäville, koska siinä on paljon viittauksia eri elokuviin ja näyttelijöihin. Elokuvateattereiden tunnelmaa unohtamatta. Ennen kaikkea tämä kooltaan pieni romaani onnistuu kuitenkin kuvaamaan julmien olosuhteiden armoilla eläviä köyhiä ihmisiä ja heidän kaipaustaan nousta sen kaiken yläpuolelle, saada elämäänsä ripaus unelmia. Elämä ei kohtele Maríaakaan silkkihansikkain, eikä kaikissa tarinoissa ole onnellista loppua. Kuitenkin kaikessa surumielisyydessäänkin tämä pienoisromaani on herkkä ja kaunis. 

Hernán Rivera Letelierillä on taito sanoa rivien välissä paljon. Ihailen sitä; jokaista yksityiskohtaahan ei ole aina pakko vääntää lukijalle rautalangasta. On hienoa, kun lukiessa saa itsekin pohtia ja oivaltaa asioita.

Siltala 2012 
133 sivua 
Alkuteos: La contadora de películas 

Kirjasta on paljon bloggauksia, tässä muutamia: 

maanantai 17. tammikuuta 2022

Maarit Eronen: Kuulolla - johdatusta joka päivä


Maarit Erosen uudessa kirjassa pohditaan johdatusta sukeltamalla Raamatun teksteihin Syvemmälle Sanaan -menetelmän kautta. Kysymyksessä on raamattutyökirja kahdeksitoista viikoksi; jokaiselle viikolle on tehtäviä viideksi päiväksi. Aina kahden viikon ajan käydään läpi tiettyä aihetta, ja sitten aihe vaihtuu. Nuo kuusi aihetta ovat: Jumala on hyvä, Suostun tahtoosi, Kuuntelen ohjeita, Seuraan ohjeita, Läheisyys lisääntyy ja Kannan hedelmää. 

Eikä kysymyksessä ole pelkkä tehtäväkirja, vaan Maarit Eronen myös opettaa joka viikko erilaisista johdatukseen ja Jumalan äänen kuulemiseen liittyvistä aiheista. Hänen opetuksensa ovat hyvin käytännönläheisiä, koska hän jakaa paljon myös omia kokemuksiaan. Mikä rohkaisevinta, Eronen ei jaa pelkkiä onnistumisia, vaan myös kokemuksia siitä, kun johdatus on täysin hukassa, kaikki menee pieleen, Jumalaa ei ymmärrä tai on käsittänyt hänen johdatuksensa täysin väärin. 

Kirjan teksteistä sai paljon ajattelemisen aihetta ja rohkaisua omaan elämäänsä. Joka päivälle on sitten tehtäviä, joissa pureudutaan syvemmälle viikon teemajakeeseen ja rinnakkaisjakeisiin. Pohditaan, mitä nämä jakeet voisivat puhua juuri minulle juuri nyt. Jokaisen päivän lopuksi on pitempikin raamatunkohta niille, joilla on vielä hetki aikaa. Myös noiden jaejaksojen kautta lukija pääsee pohtimaan, mitä ne puhuvat Jeesuksen seuraamisesta, johdatuksesta, hedelmän kantamisesta ja niin edelleen. Lisäksi jokaisen viikon lopussa on kysymyksiä pienryhmässä pohdittavaksi, joten ryhmätyöhönkin tätä kirjaa voi käyttää. 

On hienoa, että Maarit Eronen lähtee liikkeelle Jumalan hyvyydestä. Onhan meistä monilla vääristynyt jumalakuva, ja meidän voi olla vaikea uskoa, että Jumala olisi hyvä, ainakaan juuri minulle. Siksi on hyvä lähteä liikkeelle jumalakuvan prosessoimisesta.   

Teoksen muuta sisältöä avaavat hiukan seuraavat otteet eri luvuista: 

Miten sinä olet selvinnyt painissa Jumalan kanssa? Ehkä olet keskellä ottelua juuri nyt. Paini kuuluu asiaan; älä turhaan koe siitä syyllisyyttä. Kuitenkin monien omien vääntöjeni jälkeen olen oppinut, että mitä nopeammin suostun olosuhteisiin eli hyväksyn todellisuuden sellaisena kuin se on, sitä helpommin ja nopeammin pääsen vaikeasta asiasta Jeesuksen kanssa läpi. 
  Uskaltaisitko sinä pitää kätesi Isän kädessä, vaikka kaikki tuntuisikin menevän pieleen? 

Luvusta Entä kun kaikki menee pieleen? 


Seurasipa siitä mitä tahansa, että suostumme Jumalan tahtoon, hän on kanssamme. Hänen avullaan on jotenkin mahdollista selvitä eteen tulevista tilanteista. Vaikeus on siinä, ettei hänen tahtoonsa suostumisen hetkellä vielä näe onnellista loppua. Ainakaan ei voi täysin tietää, mitä päätöksestä seuraa. 

Luvusta Tahtojen taistelu 


Kyseessä oli siis "The näky", asia, johon minulla liittyi erityisen paljon tunnelatausta. Arvaapa, missä Jumala nosti asian uudelleen mieleni näytölle. Kylpyhuoneessa, kun harjasin hampaitani. 
  Jumala voi puhua meille missä ja milloin vain. On tärkeää, että otamme hänen sanoistaan kiinni. 
  Mitähän Maria oli tekemässä sillloin, kun enkeli Gabriel tuli hänen luokseen? Koska Luukkaan evankeliumissa sanotaan, että enkeli tuli sisään, niin ehkä Maria oli laittamassa ruokaa tai siivoamassa; joka tapauksessa hän oli ehkä yksin kotona tekemässä jotain arkista puuhaa. 

Luvusta Jumala voi puhua missä ja milloin vain 


Pyhää Henkeä voi verrata navigaattoriin. Jos vahingossa - tai tahallaankin - ohittaa oikean risteyksen, navigaattori etsii uuden reitin tai käskee tekemään U-käännöksen. Jos siis tekee johdatuksen seuraamisessa virheen, ei ole hätää. 

Luvusta Sana on kuin otsalamppu 
 

Myös sydämen haavat ja väärät vaikuttimet voivat tulla kuulemisen esteeksi. Lisäksi ainakin virheellinen jumalakuva ja pelko saattavat vaikeuttaa kuulemista. Joku saattaa esimerkiksi ajatella, että Jumala käskee häntä lähtemään Afrikkaan jonkin puun alle saarnaamaan vastoin omaa tahtoa. Jos Jumalan kokee etäisenä ja tuomitsevana, on mahdotonta uskaltaa olla avoin hänen edessään. 

Luvusta Mikä voi estää kuulemasta? 


Jos kiinnostuit, kannattaa tutustua Maarit Erosen kirjaan ja ottaa se mukaan omalle matkalle kohti syvemmälle sanaan pääsemistä ja johdatuksen löytämistä. Kirjan äärellä on hyvä pohtia omaa paikkaansa, tehtäväänsä ja kutsumustaan tässä maailmassa. 

Aikamedia 2021 
209 sivua 
Kansi: Aikamedia Oy 

Kirjasta kertoo myös Ristin Voitto.  

Maarit Erosen johdatusaiheisia kirjoituksia voi lukea hänen blogistaan, jonne pääset klikkaamalla tästä

Minun blogistani löytyvät myös Erosen aikaisemmat kirjat: 

perjantai 14. tammikuuta 2022

Nojoud Ali & Delphine Minoui: Nojoud 10 vuotta, eronnut

 
Suomentanut Päivi Pouttu-Deliére 

Jemeniläinen Nojoud Ali ei tiedä tarkkaa ikäänsä, mutta hän oli noin kymmenvuotias joutuessaan naimisiin kolmekymppisen miehen kanssa - ja erotessaan. Onneksi Nojoudin ei tarvinnut kärsiä vuosikausia, mutta se hänen lyhytkin avioliittonsa oli painajaismainen. Tyttö pelkäsi kuollakseen öitä, kun karvainen ja haiseva mies teki hänelle pahaa. Sitä pahaa ei ollut pelkästään seksi, vaan mies myös hakkasi Nojoudia. Nojoud oli joutunut kauas pääkaupunki Sanaassa asuvasta perheestään; hän eli syrjäisessä kylässä eikä saanut enää käydä koulua tai edes leikkiä toisten lasten kanssa, vaan anoppi laittoi hänet tekemään kotitöitä. 

Tunsin olevani pieni, liian pieni koko touhuun. Niqabin pitämiseen, tähän pitkään matkaan kauas vanhempieni luota, tähän uuteen elämään miehen rinnalla, joka ällötti minua ja jota en tuntenut ollenkaan. 

Kun Nojoud oli pitkällä vierailulla perheensä luona Sanaassa, hän sitten karkasi oikeustalolle ja vaati saada avioeron. Tuosta rohkeudestaan hän sai myöhemmin tunnustuksena Women's World -palkinnon. 

Edellisestä lukemastani Jemen-kirjasta (Zana Muhsen: Myyty! Koulutytöt orjina Jemenissä) Nojoudin tarina eroaa kuitenkin siinä, että Zana Muhsenille koko Jemen oli ahdistava vankila, jonne hän oli joutunut vasten tahtoaan ja josta oli päästävä kauas pois. Nojoudille Jemen sen sijaan on rakas kotimaa, ja siksi kirja kuvaa maata monin paikoin hyvin kauniisti. Muhsenin kirja olikin paljon raskaampaa luettavaa. 

Nojoud 10 vuotta, eronnut puolestaan maalaa esipuheesta lähtien Jemenistä kaunista kuvaa: 

Jemenin öljy houkuttelee ulkomaalaisia. Sen hunaja on kullan arvoista. Seudun musiikki on lumoavaa ja runous pehmeää ja hienostunutta. Tulisia ruokia haluaa maistella, vaikka ei olisi nälkäinen. Raunioiden arkkitehtuuri vetää puoleensa arkeologeja kaikkialta maailmasta. 

Nojoudin teos on myös ohuempi, ja vaikka hänen väkivaltainen avioliittonsa oli järkyttävä kokemus (olihan hän kaiken lisäksi vielä lapsi), niin itse avioliiton kuvausta ei ole kirjassa kovin pitkästi. Se ja lapsen näkökulma keventävät lukukokemusta. Nojoudilla on lapsen ajatukset, haaveet ja ilonaiheet. Kirja kertoo Nojoudin ja hänen perheensä elämästä monenlaista muutakin, ja se kuvaa myös kiinnostavasti jemeniläistä arkea ja miljöötä. Kun Zana Muhsenin kirjassa oltiin melkein koko ajan syrjäseudulla alkeellisissa oloissa, Nojoudin tarina puolestaan kertoo enemmän hänen elämästään pääkaupungissa, vaikka avioliiton ajan tyttö asuikin maalla. 

Tykkäsin suloisesta Nojoudista ja tästä kirjasta; iloitsin, kun elämä alkoi taas hymyillä hänelle. Hän sai taas olla lapsi, elää perheensä kanssa, käydä koulua ja leikkiä. Toivottavasti Nojoudin elämä on jatkunut hyvin myöhemminkin, mutta varmahan siitä ei voi noissa oloissa olla. Hän haaveili, että hänestä voisi isona tulla asianajaja, samanlainen kuin se ihana naispuolinen asianajaja, joka auttoi häntä oikeudenkäynnissä. 

Itsehän en ole lukuhaasteissa mukana ainakaan tällä tietoa, mutta tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on näköjään kohta Kirjassa on oikeudenkäynti. Haastetta tekeville vinkiksi, että tässä kirjassa sellainenkin tosiaan on. 

Kirjassa on myös kuvaliite, jossa on valokuvien ohella Nojoudin hellyttäviä piirustuksia. 

Gummerus 2009 
182 sivua 
Ranskankielinen alkuteos: Moi, Nojoud, 10 ans, divorcée 2009 
Kansikuva: Delphine Minoui 

Niille, jotka jaksavat vielä lukea, tässä tunnelmaa Sanaan vanhasta kaupungista. Nojoud kertoo:  

Heti Bab-al-Yemeniin mentäessä joka puolelta alkoi kantautua ääniä: torikauppiaiden huudot sekoittuivat vanhojen kasettisoittimien kähinään ja paljasjalkaisten kerjäläisten valituksiin. Erään kujan mutkassa nuori kengänvahaaja saattoi joskus tarttua ohikulkijaa jalasta voidakseen tarjota tälle palveluksiaan. Rukouskutsu nousi yhtäkkiä tämän hajaäänisen konsertin yli. Huvittelin vanhassa kaupungissa herkistämällä nenäni haistaakseni kuminan, kanelin, mausteneilikan, pähkinöiden ja rusinoiden tuoksut, jotka kantautuivat puodeista. 

Kirjasta muualla: 

torstai 13. tammikuuta 2022

Aurinkoinen mieli - Elämänmakuisia ajatuksia


Toimittanut Pirkko-Liisa Perttula 

Vaikka kiinnostavienkin kirjojen lukeminen on nyt tökkinyt, sain kuitenkin luettua tällaisen aforismikokoelman. Lyhyisiin ajatuksiin jaksaa keskittyä, ja aurinkoista mieltähän aina tarvitaan. 

Osa kirjan ajatuksista on kyllä jopa ylioptimistisia tyyliin saat kaiken mitä haluat eikä mikään ole mahdotonta. Mutta on myös realismia, kuten että asiat eivät aina tapahdu niin kuin on suunniteltu. Toiset ajatukset puolestaan ovat hiukan ympäripyöreitä. Mutta mukana on joka tapauksessa paljon puhuttelevia, rohkaisevia ja ilahduttavia mietteitä. 

Ajatuksia on monista eri aiheista, kuten hyvästä elämästä, oman tien löytämisestä, rohkeudesta, unelmista, muutoksesta, ilosta, onnesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. 

Kirjassa kerrotaan vain toimittajan nimi, ei sitä, kenen nämä kaikki ajatukset ovat. Mutta huomasin niitä olevan eri lähteistä, en vain tiennyt tai muistanut tutuistakaan lausahduksista, kuka ne on alun perin muotoillut. 

Pitemmittä puheitta jaan hiukan otteita kirjasta. Jospa ne voisivat tuoda aurinkoa sinunkin päivääsi tai muuten vain ajattelemisen aihetta. 

Hyvä elämä alkaa siitä, kun lopettaa 
haluamasta parempaa elämää.  

Yksi askel taaksepäin 
ei estä etenemistä. 

Pieni askel, jonka todella astuu, 
on tärkeämpi kuin suuri askel, 
jonka ehkä olisi voinut astua. 

Rikkinäisellä veneellä ei kannata 
lähteä suureen aallokkoon. 

Olethan oma itsesi. 
Sinä osaat sen parhaiten. 

Muuttuakseen ihmisen täytyy olla 
kyllästynyt ja väsynyt olemaan 
kyllästynyt ja väsynyt. 

Kun muutoksen tuulet puhaltavat, 
rakentaa toinen tuulensuojan ja 
toinen tuulimyllyn. 

Jos talvi on tullut, 
ei kevätkään voi olla kaukana. 

Kun elämä on vaikeaa, 
ole kiltti itsellesi. 

Kun jaksaa odottaa, 
asiat kääntyvät usein parhain päin. 

Ei aamulla tiedä, mitä illalla 
voi tapahtua. 

Tahtoisin kaiken kauniin sieluuni tallettaa 
ja sieltä moniin hetkiin kauneutta ammentaa. 
Tahtoisin sieluuni painaa kuvat 
rakkaiden muistojen ja niitä katsoa aina 
kun mieli on surullinen. 

Tänään voit yllättää itsesi ja 
tehdä sen, mistä eilen haaveilit. 

Yksi kaunis sana voi lämmittää 
monta kuukautta. 

Valaisemalla jonkun toisen päivän 
valaisee omansakin. 

Todellinen onnenpotku voi olla se, 
ettei saa sitä mitä haluaa. 

Jokaisen on löydettävä oma polkunsa. 
Meistä ei koskaan tule onnellisia, 
jos toteutamme jonkun toisen unelmaa. 

Onnelliset muistot ovat sydämen aarteita, 
jotka hioutuvat vuosien myötä jalokiviksi. 

Ota riskejä. 
Jos voitat, tulet onnelliseksi. 
Jos häviät, tulet viisaaksi. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä valoisassa teoksessa. Aurinkoa päivääsi! 

Otava 2004 
223 sivua 
Pohjan kuva: GettyImages 

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Tommy Hellsten & Kalevi Virtanen: Valo syntyy pimeässä - Havaintoja elämän keskeltä

 
Joulun jälkeen olen vajonnut koko ajan syvempään talvihorrokseen. Kun ei jaksa mitään, olisi kiva edes lukea, mutta nyt sekään ei aina suju. Tässä kuitenkin postaus kirjasta, jonka olen lukenut jo ajat sitten, kuten kuvan omenankukistakin voi päätellä. Ja jospa se kadonnut lukuintokin palaisi hetkenä minä hyvänsä. 

Toisaalta, kun kerran kirjoittaminen sujuu minulta väsyneenäkin ja silloinkin, kun edes lukeminen ei suju, niin mitä siitä voi päätellä? Ehkä minun pitäisi joskus jättää lukeminen vähemmälle ja alkaa kirjoittaa jotain - muutakin kuin satunnaisia runoja... Koskahan oikein aion tosissani uskoa tämän ja ryhtyä toimeen? 

Mutta sitten asiaan! Tämä on kiinnostava kirja, jonka voisi melkein jo lukea uudestaan, sen verran on aikaa vierähtänyt. Terapeutti Tommy Hellsten ja pappi Kalevi Virtanen pohtivat teoksessa elämää, ihmisyyttä ja jumalasuhdetta eri puolilta: särkymistä, toipumista, pimeyttä, valoa, toisen ihmisen tarvitsemista, haavoittuvuutta, rakkautta - ja paljon muuta. 

Hellstenin tekstit pyrkivät nousemaan enemmän terapian ja psykologian maailmasta, kun taas Virtanen kirjoittaa teologiasta ja kirkollisesta elämästä käsin. Mutta eivät he sataprosenttisesti pysy näiden rajojen sisällä, vaan vierailevat myös toistensa "tonteilla". Ja onhan Hellstenkin koulutukseltaan myös teologi. 

Paljon syvällisiä ajatuksia kirjoittajat jakavat, ja lukijakin pääsee matkalle omaan sisimpäänsä kuulostelemaan, mitä minulle kuuluu, kuka olen, mikä on elämäni tarkoitus, mitä elämässäni on tekeillä, kuka Jumala on, mitä hän on elämääni varten suunnitellut... 

Kirjassa Hellstenin ja Virtasen lyhyehköt tekstit vuorottelevat ja käyvät ikään kuin vuoropuhelua keskenään. Varsinkin kirjan alkupuolelta jäi mieleen niitä ajatuksia särkymisestä ja pimeästä, jossa valo syntyy. Kristus ei tule ovesta, hän tulee murtumasta, kirjoittaa Hellsten. 

Virtanen jatkaa: 

Jumalan hahmo on särkynyt. Se tarkoittaa sitä, että minä voin, minä saan ja minun tulisi kääntää itsestäni ja elämästäni kohti Jumalaa juuri pimeät ja synkät puolet, kaikki se rikkinäisyys, epätäydellisyys ja häpeä, joka minussa ja elämässäni asuu. 

Kärsimystä meille aiheuttaa monesti se, että meillä saattaa olla selvä käsitys siitä, millaista elämämme pitäisi olla - ja kuitenkin Jumalan suunnitelma voi olla aivan toinen. Hän näkee paremmin, kun taas meidän näkökykymme on rajallinen. Hellsten toteaa: 

Jotta kaikkein paras voisi tapahtua, hyvän on astuttava syrjään. Ja koska olen tuon hyvän itse luonut, en ehkä heti käsitä, kuinka kaiken takana voisi olla rakkaus. 

Hellsten kirjoittaa myös siitä, että kun vastustamme elämää ja yritämme väkisin pakottaa sen juuri haluamaksemme, seuraa vaikeuksia ja vastuksia. Kun ihminen luovuttaa ja nöyrtyy eikä enää taistele vastaan, hän saa Hellstenin mukaan astua ihmeeseen: asiat alkavat sujua. Mutta kun ihminen vastustaa todellisuutta, hän vain aiheuttaa itselleen kärsimystä. 

Kalevi Virtanen kirjoittaa rukouksesta, ettei siihen välttämättä löydy sanoja, mutta me itse olemme rukous - ja Jumala itse on meissä ja rukoilee meissä. Koko olemassaolomme on rukous. 

Virtanen sanoo myös rohkaisevasti: 

Kuuletko, miten Jumala hiljaisella äänellä sanoo yhä uudestaan: Sinä luulet, että tämä on loppu, minulle tämä on alku. 

Tässä vain muutamia poimintoja kirjasta, joka käsittelee hyvin monia erilaisia aiheita. Jos nämä herättivät kiinnostuksesi, Valo syntyy pimeässä voi olla kirja juuri sinulle. Loppuun vielä Hellstenin ajatuksia: 

Kaikki on hyvin, vaikka eläisimme keskellä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Tässä hetkessä eläen me nimittäin hyväksymme vaikeudet. Emme vastusta niitä ja siksi ne ikään kuin pehmenevät. Ne eivät enää tahdo meille pahaa vaan hyvää. Ne luovat meitä, kutovat salaa sitä, joksi olemme tulossa. Ne kutovat meissä sitä taivasolentoa, joka täältä kerran on lähtevä. 


Kirjapaja 2017 
152 sivua 
Ulkoasu: Tuija Kuusela / Stiili 

Kirjasta kertoo myös Joukon taideblogi

P. S. Jos kuva tai teksti tuntuu tutulta, niin ehkä olen blogannut tästä joskus jossain muualla... 

sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Olavi Eskola: Misioneros


Tämä kirja ei nimestään huolimatta ole espanjankielinen, mutta espanjankielisistä maista ja lähetystyöstä se kyllä kertoo. Tarkemmin sanottuna Juhani ja Marjatta Wariksesta, jotka tekivät elämäntyönsä lähetteinä Uruguayssa ja Espanjan Baskimaassa. 

Juhani Waris valmistui ekonomiksi, ja hänestä piti tulla vielä tohtori, mutta opinnot Yhdysvalloissa keskeytyivät, kun häntä alkoivat uskonasiat kiinnostaa niin, ettei opiskeluun keskittymisestä tullut enää mitään. Uskoontulonsa jälkeen Juhani Waris toimi pian jo evankelistana, ja melko nopeasti hän lähti myös lähetystyöhön Uruguayhin. Myöhemmin hän sai sinne rinnalleen Marjatan, ja heille syntyi useita lapsia. 

Uruguayssa vierähti parikymmentä vuotta, minkä jälkeen Juhani alkoi kokea, että aika siellä olisi ohi. Warikset kokivat johdatusta lähteä seuraavaksi Italiaan, mutta aina ne asiat eivät toteudu, mitä meillä itsellämme on sydämellä, vaan Jumala avaa jotain muuta. Niin Wariksillekin avautui yllättävä johdatus Espanjaan. Siellä he saivat huomata, että vaikka kieli oli sama, maa oli hyvin erilainen, ja siellä työtä oli tehtävä eri tavalla. 

Molemmissa maissa Jumala siunasi työn ja ihmisiä tuli uskoon. Uruguayssa tapahtui myös paljon ihmeparanemisia; jopa kuuroja ja rampoja parani sikäläisissä kokouksissa. Tosin kirja kertoo senkin, että eteläamerikkalainen ihminen on sielultaan herkkä sekä oikeista että vääristä lähteistä syntyneille ihmeille, ja väärän hengen aiheuttamaan sielulliseen menoon jouduttiin joskus puuttumaan. Espanjassa ilmapiiri oli hengellisesti kovempi, mutta sielläkin ihmisiä tuli uskoon. 

Olavi Eskolan kirja kuvaa hyvin lähetystyöntekijän arkea iloineen, suruineen, haasteineen ja vaikeuksineen. Koetaan vastustusta ja tappioita, mutta myös siunauksia. 

Kaiken muun ohessa Misioneros kertoo myös paikallisesta elämänmenosta ja ihmisistä sekä Uruguayn ja Espanjan yhteiskunnallisesta tilanteesta. Uruguaysta jäivät mieleen Tupamaros-sissit ja kommunistien pyrkimykset; Espanjaan Warikset muuttivat juuri ennen Francon kuolemaa, ja Baskimaassa oli tietysti omat levottomuutensa. Kirjassa on luonnollisesti myös kiinnostavaa miljöön kuvausta, jonka kautta lukija pääsee mukaan paikan päälle. Siinä on Uruguayn silmänkantamattomia peltolakeuksia ja Espanjan vuoria.  

Uruguaysta kirja kertoo muun muassa sen, että vaikka se on Etelä-Amerikan pienimpiä maita, yhdessä asiassa se on suurin. Kun Riossa karnevaaleja juhlittiin viikko, Uruguayssa niitä juhlittiin monta viikkoa. Karnevaalien aikana oli täysi rähinä päällä, ja uutena tulokkaana Juhani näki muun muassa ilotulituksen, jollaista ei ollut eläissään nähnyt. 

Loppuun tilannekuvaus lähetystyöntekijän elämästä juuri karnevaalien aikaan: 

Kolmantena karnevaalipäivänä Juhani istui kaupungin ulkopuolella joen rantatörmällä lukemassa Raamattua, kun tietä lähestyi remuava joukko karnevaaliasuihin puettuna. 
  - Hää. Sillä on Raamattu, rääkäisi paholaiseksi pukeutunut, kun näki Juhanin kädessä Raamatun. 
  - Ootko pappi? kysyi paholainen. 
  - Anteeksi, mutta en puhu paholaisten kanssa, olisitteko hyvät ja riisuisitte naamarinne, pyysi Juhani. 
  Pojat tottelivat, ja Juhani kertoi, kuka hän oli, ja antoi omakohtaisen todistuksen kiinnostuneina kuunteleville "paholaisille". Se oli sitä, mitä Juhanin sydän janosi - kohdata ihmiset ilman naamareita, ei vain saarnastuolin takaa vaan kasvoista kasvoihin. 

Misioneros on antoisaa luettavaa kaikille lähetystyöstä, Etelä-Amerikasta ja Espanjasta kiinnostuneille. 

Aika Oy 2002 
252 sivua  

torstai 6. tammikuuta 2022

Zana Muhsen & Andrew Crofts: Myyty! Koulutytöt orjina Jemenissä


Suomentanut Liisa Paakkanen 

Viimeksi kirjastossa käydessäni innostuin harrastamaan hiukan maabongailua. En ole koskaan lukenut Jemenistä kertovaa kirjaa, eikä sellaisia tietysti paljon ole suomennettukaan, joten kiinnostuin nyt tästä englantilaisen Zana Muhsenin kirjasta. Tuo rankka tositarina kuulosti kyllä ahdistavalta, mutta ihan Jemenin takia päätin yrittää suoriutua siitä. Ja hyvä näin, koska kirja oli kyllä kiinnostava, vaikka olin tietysti aivan oikeassa, mitä siihen ahdistavuuteen tulee. 

Zana ja Nadia Muhsen elivät huoletonta länsimaisen koulutytön elämää Birminghamissa, vaikka toki heidän jemeniläinen isänsä alkoi suhtautua heihin ankarammin, vahtia heitä ja rajoittaa heidän menojaan, kun he menivät yläasteelle. Mutta ainakin Zana onnistui silti tekemään kaikenlaista mukavaa isältään salaa. 

Kun Zana oli 15-vuotias ja Nadia 14, isä ilmoitti, että he pääsisivät matkalle Jemeniin. Ennen tyttöjen syntymää isä oli kaapannut sinne kaksi heidän sisarustaan, jotka olivat siinä vaiheessa olleet pikkulapsia. Nyt Zana ja Nadia pääsisivät tapaamaan heitä. Tytöt olivat matkasta innoissaan, mutta jännä kyllä, että he uskalsivat luottaa isäänsä, joka oli jo aikaisemmin toiminut noin petollisesti. 

Perillä tyttöjä odottikin järkytys: he olivat kuulemma naimisissa tiettyjen paikallisten poikien kanssa. Eivät siis edes menossa naimisiin, vaan jo naimisissa. Isä oli myynyt tytöt vaimoiksi Jemeniin, ja paperit oli järjestetty, eikä siinä annettu aikaa sulatella asiaa, vaan vastenmielisen "aviomiehen" kanssa piti heti suostua makaamaan ja tämän perheen kanssa elämään. Mitään pakokeinoa ei ollut. Eikä edes häitä järjestetty, vaan heti oltiin naimisissa. 

Zana Muhsen kertoo, että vaikka paikallisten avioliitot olivat järjestettyjä, yhtäkään muista kylän naisista ei ollut pakotettu avioliittoon, vaan he saivat kieltäytyä heille tarjotuista ehdokkaista, jos nämä eivät miellyttäneet. Tämä onkin järjestetyn ja pakkoavioliiton ero. 

Kun kirjan takakannessa puhutaan raiskauksista ja pieksämisestä, pelkäsin että luvassa olisi hirveitä väkivaltakuvauksia, mutta onneksi niitä ei ollut. Nuo asiat mainitaan kirjassa ohimennen. Sen sijaan Zana kertoo yksityiskohtaisesti, miten hän joutui raatamaan päivät pitkät ja miten ilkeitä appivanhemmat olivat hänelle. Perhe eli syrjäisessä, karussa vuoristokylässä todella alkeellisissa olosuhteissa. Päivät olivat täynnä loputtomia vedenhakumatkoja kaivolle, jyvien jauhamista käsin ja muuta vastaavaa. Zanan elämä oli jopa raskaampaa kuin paikallisten, jotka joskus kyselivätkin anopilta, miksi hän pakotti Zanan raatamaan tuolla tavalla. Esimerkiksi muissa taloissa jyvät jauhettiin koneellisesti, mutta Zana pakotettiin jauhamaan käsin. 

Zana joutui olemaan Jemenissä kahdeksan pitkää vuotta, mutta hän ei missään vaiheessa alistunut ajatukseen, että jäisi sinne. Hän pääsikin lopulta pakenemaan, mutta Nadia joutui jäämään maahan, mikä kerrotaan jo takakannessa. Zana ja hänen äitinsä taistelivat saadakseen Nadiankin kotiin, mistä Zana kirjoitti myöhemmin kirjan Lupaus vapaudesta (WSOY 1999). Tyttöjen äiti Miriam Ali on kirjoittanut omasta näkökulmastaan kirjan Lasteni tähden (WSOY 1995). 

Vaikka sisarusten kovista kokemuksista olikin raskasta lukea, kirja kertoi myös kiinnostavasti yhtä ja toista Jemenistä. Enimmäkseen maaseudusta, koska siellä tytöt elivät, mutta hiukan myös kaupunkielämästä. Minua kiinnosti lukea miljööstä, paikallisista tavoista ja ajattelusta sekä esimerkiksi erilaisista eläimistä, joihin siellä törmäsi. Oli apinoita, hyeenoja, myrkyllisiä hämähäkkejä, skorpioneja ja pienen dinosauruksen näköisiä olentoja, jollaisia en välttämättä haluaisi tavata! 

Jemen jäi kiinnostamaan, mutta en tiedä jaksanko lukea noita muita Zana ja Nadia Muhsenin kohtalosta kertovia kirjoja. Kovin paljon muita kirjoja ei suomeksi löydy, mutta yksi vaihtoehto on Nojoud Alin teos Nojoud - 10 vuotta, eronnut (Gummerus 2009), jonka nimestä jo voi päätellä, että rankkaa luettavaa sekin varmaan on. Susanne Dahlgrenin toimittamassa kirjassa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla - Nuorten elämää islamin maissa (Otava 2016) kerrotaan useista maista, näköjään myös Jemenistä. Siinä siis muutama lukuvinkki, jos Jemen kiinnostaa. 

WSOY 1994 
267 sivua 
Kannen kuva: Ben Gibson / The Observer (kuvassa Nadia tyttärensä kanssa)
Alkuteos: Sold - A Story of Modern-Day Slavery 1991 

Kirjasta kertoo myös AniLon lukupäiväkirja

P. S. Surullista on, että Zanalla ja Nadialla on ties miten paljon kohtalotovereita. Zana Muhsen kertoo: 

Jemenissä viettämänäni aikana sain huomata, ettei ollut lainkaan epätavallista, että tyttöjä tuotiin esimerkiksi Yhdysvalloista ja Britanniasta ja heidät jätettiin vuoristokyliin elämään maalaisen elämää. Useimmista heistä ei kuultu enää koskaan mitään heidän kotimaassaan, ja minä päätin yhä lujemmin, ettei Nadialle ja minulle kävisi niin. 

maanantai 3. tammikuuta 2022

Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu kaipauksesta - Kaipauksen tuolla puolen


Terttu Tupala on koonnut tähän antologiaan kuolemaa ja surua käsittelevää suomalaista lyriikkaa. Mukana on niin kansanrunoja, kalevalamittaa ja muuta vanhahtavaa kieltä kuin myös modernia runoutta. Kirja on toki ilmestynyt jo vuonna 1983, joten ehkä enää ei voi puhua takakannen sanoin ihan "nykyrunoudesta". 

Runoissa läheinen joko sairastaa ja on kuolemaisillaan tai sitten hän on jo nukkunut pois. Osa runoista on kirjoitettu kuolevan itsensä näkökulmasta, ja on myös muutamia runoja, joissa pohditaan omaa kerran tulevaa kuolemaa, vaikka se ei vielä ole ajankohtainen asia. Teksteissä sekä surraan että saadaan lohdutusta. Mukana on lisäksi useita runoja, jotka käsittelevät kristillistä taivastoivoa ja Jumalalta saatua lohdutusta. Useimmat runot eivät kuitenkaan ole millään tavalla uskonnollisia. 

Kahtena viime keväänä poisnukkuneille rakkailleni omistan seuraavan Paavo Haavikon runon: 

Puut, kaikki heidän vihreytensä. 
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, 
                                    kämmenellä, 
        koska oli kevät. 
En ehtinyt. 


Sitten hiukan lisää otteita kirjasta: 

Niin kasvaa tuore kuolema kuin uusi aamu 
on halu jäädä jälkeen ja tavata siellä 
eilisen tiellä 
kaipuuta vailla, erossa 
ja yhdessä koko ajan aamu ja ilta. 

Liisa Laukkarinen (osa runosta) 


Epäröiden eroavat sormenpäät, 
ja vähitellen ymmärrämme: 
tällainen on viimeinen kosketus. 

Viljo Kajava (osa runosta) 


Lokit kirkuvat nimeäsi 
enkä minä voi puhua 
sinulle. 

Mirkka Rekola 


Lohduta minua, 
nosta minut Isän käteesi 
       kuin lumesta pudonnut lintu. 
Sivele minut lämpimäksi, 
paina minut sydämellesi, 
hengitä minuun... 

Rakel Liehu 


Isäni valtakunta 
lohdutus, 
sillä hiljaisinkin sana, 
kaislan laulu tuulessa, 
tarttuu sieluun 
eikä sairautta enää ole. 

Niilo Rauhala (osa runosta) 


On maa, 
johonka unten jäljet katoaa. 
Lähemmäs sitä askeleeni vie 
jokainen tie. 
Min täällä menetin, sen löydän sieltä, 
mi täällä soperrusta, selvää kieltä, 
on maassa, missä harha hajoaa. 

Saima Harmaja (osa runosta) 


Tässä muutamia poimintoja, jotka ehkä hiukan valottavat sitä, mitä Runo puhuu kaipauksesta pitää sisällään. Mutta runoilijoita, kirjoitustyylejä ja runojen aiheita on tietysti paljon enemmän. Jos haluat käsitellä kuolemaa ja surua runojen äärellä, kannattaa tutustua tähän teokseen. 

Kirjan alaotsikko Kaipauksen tuolla puolen tulee näköjään eräästä Olavi Ingmanin runosta, joka on myös mukana tässä valikoimassa. 

Kirjapaja 1983 
176 sivua 

Aikaisemmin olen blogannut Terttu Tupalan toimittamasta antologiasta Runo puhuu toivosta

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Lars Pettersson: Kaamosmurhat

 
Vihdoin sain luettua Lars Petterssonin kolmannen Koutokeino-dekkarin Kaamosmurhat. Nyt sarjan aikaisemmista osista tuttu apulaissyyttäjä Anna Magnusson on luopunut kokonaan työstään Ruotsissa ja asettunut juurilleen Norjan Lappiin hoitamaan poroja yhdessä sukulaistensa kanssa. 

Tarina alkaa, kun Annan serkku Nils Mattis on juuri salakaatanut hirven. Nils pakenee lumimyrskyä Ruotsin avaruuskeskus Esrangen väestönsuojaan, mutta tekee siellä karmivan löydön. Se, mitä hän ensin luuli halkopinoksi, onkin halkopinon muotoon kasattu ihmisen paloiteltu ruumis. Koska Nils on itsekin luvattomilla asioilla, hän ei voi ilmoittaa asiasta poliisille. 

Kiirunan poliisi saa kuitenkin nimettömän ilmoituksen ruumiista, ja tapausta alkaa tutkia sinne viransijaiseksi lähetetty Melker Grundström. Aika paljon tässä kirjassa liikutaankin Ruotsin Lapissa, mutta välillä toki myös Koutokeinon suunnalla ja muualla Norjassa. Hiukan Suomessakin. 

Myöhemmin poliisille selviää, että Nils Mattis on ollut ruumiin löytöpaikalla, ja Anna joutuu taas puolustamaan serkkuaan, kuten jo sarjan ensimmäisessä osassa. 

Mutta ettei tapaus olisi liian yksinkertainen, yllättäen löytyy uusi ruumis - ja kysymyksessä on sama mies, joka oli jo murhattu ja paloiteltu. Nyt poliisilla todella on ongelma. Mistä on kysymys? 

Kun tiesin jo ennestään, että Petterssonin dekkarit etenevät äärimmäisen hitaasti, en tällä kertaa edes odottanut heti mitään jännitystä. Aluksi nautiskelinkin ihan rauhassa pohjoisen elämänmenon, jäätävän talven ja saamelaisten olojen kuvauksesta. Mutta varmaan jo ennen kirjan puoltaväliä kärsivällisyyteni alkoi loppua. Kaikki loputtomat, yksityiskohtaiset ihmissuhdekuvaukset alkoivat väsyttää, eikä jännitystä alkanut kuulua. 

Lopulta täytyy todeta, ettei tässä kirjassa edes ehtinyt olla varsinaista jännitystä eikä minkäänlaista huipentumaa. Asiat vain etenivät hiljakseen omaan suuntaansa. Joten jos jännitystä etsit, älä lue Kaamosmurhia. Mutta jos sen sijaan Lappi, saamelaiset, usean eri henkilön ihmissuhdekuviot ja hitaasti etenevät romaanit kiinnostavat, niin ehkä tämä voisi olla sinun kirjasi. Lapin ankarien talviolosuhteiden kuvauksessa Pettersson on ehdottomasti parhaimmillaan, joten talvisia tunnelmia kaipaava saa mitä haluaa. 

Minerva Kustannus Oy 2017 
342 sivua 
Alkuteos: Mörkertid 2016 
Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy 
Kannen kuva: Vastavalo 

Kirjasta ovat bloganneet myös Mummo matkalla ja Kaksi sivullista