maanantai 30. joulukuuta 2019

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Luulin, etten ehtisi lukea Ensimmäistä naista enää tämän vuoden puolella, ja olin jo tehnyt "Vuoden parhaat" -postauksenkin. Nyt kun sain Venhon romaanin sittenkin luettua, se kuuluu ehdottomasti listani viiden parhaan kotimaisen romaanin joukkoon. Samalle listalle, jossa on Johanna Venholta myös Syntysanat. Näyttää siltä, että olen löytänyt uuden lempikirjailijan! 

Minähän jotenkin pelkäsin aloittaa Ensimmäistä naista. Siirsin sen aloittamista koko ajan myöhemmäksi, koska pelkäsin, että käy niin kuin hyvän suklaan kanssa: sitten kun sen kerran aloittaa, se loppuu heti. Suunnittelin kyllä, että nautiskelisin kirjasta joulun aikaan, mutta ihan jouluna en ehtinyt aloittaa. Joka tapauksessa näin välipäivinäkin se oli konvehtirasian veroista herkkua.

Ensimmäisestä naisesta on jo paljon blogattu, sitä on kiitelty ja se on ollut Finlandia-ehdokkaana - syystäkin, kun on niin upea teos. Ehkä en osaa sanoa siitä mitään, mitä joku muu ei olisi jo sanonut, mutta onhan minun blogillani niitäkin lukijoita, jotka eivät ehkä käy muissa kirjablogeissa.

Kyseessä on siis romaani eli fiktiivinen teos, joten se ei ole sanasta sanaan todellisuuden kopio, mutta onnistuu kyllä hyvin uskottavan tuntuisesti kuvaamaan Sylvi Kekkosta, jonka osa presidentin vaimona oli jäädä vahvan ja tunnetun miehensä varjoon. Venho osaa eläytyä hienosti siihen, mitä oli olla Sylvi Kekkonen. Mitä hän tunsi roolinsa ja julkisivunsa takana, kuka hän todella oli?

"Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes? 
---
  Kirjoittaminen, se sentään on ollut vain minun, sitä ei voi kukaan tehdä puolestani. Mutta onhan niin, että Otavaa myöten on sitäkin katsottu asemani läpi, ja uskooko kukaan, että puoliso voi olla kokonainen ihminen?" 

Kirja kuvaa myös Sylvin yksinäisyyttä, sitä miten jopa hänelle tärkeät ihmiset tuntuivat tarvitsevan häntä lähinnä kuuntelijana:

"Ja pintaan nouseva epäilys häiritsi sekin: itsestään hän kuitenkin haluaa vain puhua. Hän, hänkin haluaa kertoa minulle itsestään. Koska minä olen maailman paras kuuntelija. Minun asiani eivät kiinnosta ketään. Yksinäisyys ruokki karvasta epäilystä, joka taas vain lisäsi yksinäisyyttä." 

Aivan kuin kaikki olisivat yrittäneet tehdä Sylvistä oman elämänsä sivuhenkilöä.

Sitten oli tietysti yksinäisyys avioliitossa, jossa Sylviä satutti se, että Urho petti häntä, ja tuskaa lisäsi vielä se, että koko Suomi tiesi presidentin naissuhteista. Pettymys siitä, että nuoruuden unelmat rakkaudesta olivat haihtuneet ja karu todellisuus tullut tilalle.

Ensimmäinen nainen kertoo myös ystävyydestä. Sylvin ystävä, kirjailija Marja-Liisa Vartio kuolee kesällä 1966, ja Sylvi lähtee Katerman mökille Suomusjärvelle saadakseen olla yksin ja miettiä asioita. Mökillä hän käy mielessään keskusteluja kuolleen ystävänsä kanssa. Samaan aikaan toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall, yrittää tehdä Sylvin muotokuvaa ja kipuilee sen kanssa.

Nautin tässä romaanissa aivan kaikesta! Minusta on aika ihanaa, että tapahtumapaikkana on mökki, jossa Sylvi muistelee ja pohtii elämäänsä yksinäisyydessä ja luonnon rauhan keskellä. Kiireettömästi. Siellä hän saa olla oma itsensä, tavallinen ihminen, siellä hän on onnellinen; hän ei viihdy samppanjalasi kädessä kristallikruunun alla.

Venho kuvaa Sylvi Kekkosta kauniisti. Ensimmäisen naisen kautta Sylvi tulee lähelle tällaistakin lukijaa, jolla ei ole mitään omia muistikuvia hänestä. Johanna Venholla on kyky eläytyä ihmisten tunteisiin, tunnelmiin, iloihin ja kipuihin. Hänen romaaninsa ovat ihanan pohdiskelevia. Ensimmäisessä naisessakin tulee koko ajan vastaan todella syvällisiä oivalluksia elämästä ja ihmisyydestä. Todellisia helmiä.

Lisäksi haluan sanoa, että kirja ei ole mitenkään ahdistava, vaikka Sylvi Kekkosen elämä ei ollutkaan helppoa. Sen sijaan se on kaunis ja herkin vedoin piirretty taideteos, muotokuva "ensimmäisestä naisesta". Muotokuva on kyllä rosoinenkin, mutta niinhän me ihmiset olemme. Sylvillä saattaa olla terävä kieli ja hän voi olla ilkeäkin, mutta samalla hän on herkkä ja haavoittuva. Toisaalta hänessä on lujuutta; hän taipuu mutta ei taitu.

Löysin paljon itseäni Johanna Venhon romaanista Syntysanat, jonka luin marraskuussa. Mutta yllätyin siitä, miten paljon itseäni löysin myös Ensimmäisestä naisesta! En todella odottanut, että presidentin vaimosta kertova romaani voisi koskettaa minua niin henkilökohtaisesti. Mutta: ihmisiähän julkisuuden henkilötkin ovat, ja ihmisen syvimmät kokemukset ovat yhteisiä meille kaikille. Kaikkein yksityisin on kaikkein yleisintä, vai miten sitä sanotaankaan.

Lämmin kiitos tästäkin koskettavasta lukuelämyksestä, Johanna Venho!

Haaveilin, että olisin ostanut tämän kirjan itselleni joululahjaksi, mutta päädyin lopulta lainaamaan sen kirjastosta. Ensimmäinen nainen on kuitenkin niitä kirjoja, joihin haluan palata vielä joskus uudestaan, joten se on ehdottomasti ostettava ihan omaksi jossain vaiheessa.

WSOY 2019
261 sivua
Kansi: Satu Kontinen
Sisäkannessa Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta

Tästä kirjasta on tosiaan kerrottu jo ties kuinka monessa blogissa. Tässä muutamia bloggauksia: Elämä on ihanaaKirja vieköönLeena LumiLuettua ja maistettuaKirjojen kuiskettaKirjasähkökäyrä ja Sheferijm.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Marika Kataja ja Jani Holland: Tuhon aalto - Suomalaisia Thaimaan tsunamialueella

Olen niin fiilispohjainen lukija, että minun on vaikea pysyä missään lukusuunnitelmissa. Aina tulee uusia inspiksiä ja vanhat aikomukset jäävät niiden jalkoihin. Nyt kun tapaninpäivänä tuli kuluneeksi 15 vuotta maailmaa järkyttäneestä valtavasta tsunamista, tuli mieleen lukea vihdoin tämä Tuhon aalto, joka on odotellut hyllyssäni varmaan ainakin muutaman vuoden.

Mitä niihin lukusuunnitelmiin tulee, ehkä minun ei pitäisi hirveästi mainostaa niitä etukäteen, kun monet niistä eivät lopulta kuitenkaan toteudu. Parempi kertoa kirjoista sitten, jos ja kun ne on oikeasti saanut luettua!

Tuhon aalto - Suomalaisia Thaimaan tsunamialueella palautti kyllä järkyttävällä tavalla mieleen kaiken sen kauheuden, mitä silloin tapahtui. Vielä nyt vuosien jälkeenkin, kun siitä luki, tuntui, että eihän tällaista edes voi tapahtua. Eihän mistään tsunamista ollut koskaan kuullut puhuttavankaan ennen kuin rysähti sitten kerralla ihan kunnolla.

Kirja kertoo 26.12.2004 alkaen ensimmäisestä viikosta päivä päivältä, monen eri ihmisen näkökulmasta. Sen jälkeenkin kirjassa on vielä monta lukua, mutta kerronta ei enää etene päivä päivältä. Usean henkilön näkökulmia on sen sijaan myöhemmissäkin luvuissa.

Olen lukenut joskus Anne Puistomäen kirjan Khao Lak - Tsunamin jälkimainingit (Myllylahti 2014, kirjan nimi on samalla linkki kustantajan sivulle). Kirjassaan Puistomäki kertoo siitä, kuinka menetti tsunamissa koko perheensä ja selvisi itse hurjasta yhdeksän kilometrin "uintimatkasta" jääkaappiin tarrautuneena. Se kertoo siis tsunamin uhrin henkilökohtaisista kokemuksista ja menetyksistä erittäin koskettavasti.

Tuhon aallossa näkökulma on erilainen: useimmat kirjan henkilöt ovat tavalla tai toisella ammattinsa ja työnsä puolesta tekemisissä tsunamin kanssa. Toki tapaninpäivänä kerrotaan eri henkilöiden kokemuksia itse aallosta. Silloinkin oli tietysti paikalla myös ammatti-ihmisiä, kuten matkaoppaita ja sukellusyrittäjiä.

Myöhemmin kertojina on heidän lisäkseen myös poliiseja, toimittajia, kuvaajia, pappeja sekä muun muassa psykologi ja oikeushammaslääkäri. Myös eräs sukulaisiaan Thaimaassa etsinyt henkilö tuo kirjaan oman näkökulmansa. Toinen kirjoittajista, Jani Holland, lähti hänkin Thaimaahan etsimään omaisiaan. Marika Kataja puolestaan oli paikalla toimittajana.

Jani Holland, jolle Khao Lak oli tuttu paikka, kuvaa järkytystään nähtyään siellä vallitsevan tuhon:

"Leukaluu loksahti aika alas; tuho oli aivan totaalinen. Lähinnä mieleeni tuli kuvia Hiroshima-dokumenteista. Hotelleista oli vain rankoja pystyssä, joissain paikoissa ei edes niitä, vaan maassa ammotti ainoastaan vettä täynnä oleva monttu. Romua ja irtainta rautanauloista ja lasinsiruista aina turistibussien jäänteisiin lojui silmänkantamattomiin joka puolella. Muistissa oli tuoreet mielikuvat siitä, miltä paikka näytti muutamaa viikkoa aikaisemmin. Näky oli totaalisen typerryttävä ja tyrmistyttävä. Tuntui täysin absurdilta ja älyvapaalta: ei jumalauta, tämä ei voi olla todellista!"

Myös osa työn puolesta tapaukseen liittyvistä henkilöistä menetti ystäviään ja kollegoitaan. Erityisesti kirja kuitenkin valottaa sitä, miten rankkoja asioita tsunamin jälkeisessä Thaimaassa joutui työn puolesta kokemaan ja näkemään. Siellä näki järkyttäviä asioita; suru ja kauhu olivat ammatti-ihmistenkin kokemuksena, mutta tunteet oli pakko saada jotenkin painettua pinnan alle, että selviäisi ja pystyisi tekemään työnsä.

Järkyttävintä oli lukea käynneistä ja työskentelystä ruumiidentunnistusalueella. Thaimaan kuumassa ilmastossa ruumiit menivät nopeasti todella huonoon kuntoon, ja haju oli sanoinkuvaamaton. Muutama karmea ruumiisiin liittyvä kuvaus jäi mieleen kirjan järkyttävimpänä antina. Ei niillä kuvauksilla silti mitenkään mässäillä tässä teoksessa, niitä on vain muutamia ja ne ovat lyhyitä.

Ymmärrettävästi kaikkien kauheuksien keskellä työskentely traumatisoi ihmisiä; heillä saattoi olla painajaisia tai joskus jopa hallusinaatioita. Ruumiiden haju saattoi palautua mieleen vielä pitkien aikojen päästä.

Vuosien jälkeen en enää muistanut, miten huonosti tiedotus Suomessa toimi ja miten monta päivää meni ennen kuin täällä tajuttiin todellinen tilanne. Esimerkiksi paikan päällä, jossa eri maiden viranomaisilla oli omat pisteensä, Suomen pisteellä ei ollut ketään...

Kirja keskittyy luonnollisesti suomalaisten kokemuksiin, mutta on hyvä, että se ottaa huomioon myös thaimaalaisten kärsimykset. Siinä vieraillaan Khao Lakin lähellä sijainneessa kylässä, josta kuoli tuhansia asukkaita. Esimerkiksi eräs kyläläinen menetti kuusi perheensä jäsentä, ja kaikkiaan suvusta kuoli 27 ihmistä. Paikallisilta meni myös koti, omaisuus ja työ - heiltä saattoi mennä aivan kaikki.

Kirjan lopussa tsunamista on kulunut kolme kuukautta, ja kirjoittajat ovat palanneet Thaimaahan tekemään tätä kirjaa. Dramaattisia käänteitä siellä tapahtuu silloinkin.

Kirjassa on mukana myös pari kuvaliitettä.

Näin rankasta aiheesta minulle olisi ehkä riittänyt puolta ohuempi kirja, mutta kun pidin välillä taukoa, jaksoin lukea Tuhon aallon loppuun asti.

Hirveän pysäyttävä ja surullinen kirja. Se muistuttaa siitä, että meidän joukossamme on paljon niitä, joiden elämän tsunami muutti peruuttamattomasti ja jotka eivät voi koskaan unohtaa, mitä silloin tapahtui. On järkyttävää ajatella, että tämä kaikki on todella tapahtunut. Kun ajattelen kaikkea lukemaani ja kaikkia tämän kokeneita ihmisiä, jään sanattomaksi ja kyyneleet tulevat silmiin.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2005
350 sivua
Kannen kuva: Joanne Davis/AFP/LK 

Kirjasta ovat bloganneet myös Olen lukenut ja luen edelleen sekä Puunhalaaja maailmalla.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Vuoden 2019 parhaita lukuelämyksiä

Tänään innostuin valitsemaan omia vuoden 2019 parhaita lukuelämyksiäni. Kirjat eivät ole pelkästään uutuuskirjoja, vaan yleensä kaikkea, mitä olen vuoden mittaan lukenut. Toki listalle valikoitui aika monta tämän vuoden uutuuskirjaakin.

Valintahan on aina vaikeaa, kun yritin valita jokaisen otsikon alle vain viisi teosta. Siksi listojen ulkopuolellekin jäi tietysti paljon todella hyviä ja vaikuttavia kirjoja. Ja se lukuelämysten "parhaus" on tietysti täysin subjektiivinen Kirjarakkautta-bloggaajan oma kokemus, eli se kertoo vain siitä, mitkä kirjat juuri minuun kolahtivat eniten tänä vuonna.

Sain tänä vuonna luettua pitkästä aikaa pari kirjaa muillakin kielillä kuin suomeksi. Kuinka ollakaan, ne molemmat olivat niin upeita teoksia, että päätyivät parhaiden romaanien listalle. Kaksi kirjaa vuodessa on kyllä aivan liian vähän, mutta toivottavasti niitä tulee ensi vuonna lisää. Nuorempana luin paljonkin kirjoja englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi. No, tästä on hyvä jatkaa vuonna 2020!

Tässä valitsemani kirjat, jotka eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan kirjailijoiden sukunimien mukaisessa aakkosjärjestyksessä.


Kotimaiset romaanit: 

Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016.
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava 2019.
Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo. Karisto 2013.
Suvi Ratinen: Matkaystävä. Otava 2019.
Johanna Venho: Syntysanat. WSOY 2011.

EDIT 30.12.2019: 

Ehdin lukea vielä tämän vuoden puolella myös Johanna Venhon uusimman romaanin, Ensimmäinen nainen. Se kuuluu ehdottomasti vuoden parhaiden kotimaisten romaanien joukkoon!


Ulkomaiset romaanit:  

Aminatta Forna: Muisto rakkaudesta. Into 2013.
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Otava 2008.
Hannah Kent: Burial Rites. PanMacmillan Australia 2013.
Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Gummerus 2009.
Luis Sepúlveda: Un viejo que leía novelas de amor. Tusquets Editores 1989.


Dekkarit / trillerit: 

A. J. Finn: Nainen ikkunassa. Otava 2018.
Jane Harper: Kuiva kausi. Tammi 2019.
Tuire Malmstedt: Mykkä taivas. Myllylahti 2019.
M. J. McGrath: Jään muisti. Like 2012.
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto. Minerva 2014.


Tietokirjat: 

Timo Polari: Murhenäytelmä Grönlannissa. Timo Polari Tmi 2019.
Deborah Rodriguez: Kabulin kauneuskoulu. WSOY 2008.
Heli Suutari: Kaikki kääntyy hyväksi - 365 ajatusta itsensä auttamisesta. Atena 2019.
Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani. Like 2015.
Meik Wiking: Hygge - Hyvän elämän kirja. Readme.fi 2017.


Kristilliset kirjat: 

Jussi Kuivamäki: Monet kuljen mä vaikeat retket. Herättäjä-Yhdistys 1975.
Asko Matikka: Matkalla paranemiseen. Uusi Tie 1997.
Mari Mattelmäki: Jumalan västäräkki - Matkalla Kuninkaan kanssa. TV7 Kustannus 2019.
Eeva Mesiäinen: Maria Kajavan pitkä taival. Karas-Sana 1990.
Jaakko ja Iiris Pirttiaho: Säröistä loistava Kirkkaus. BoD 2019.
Rolf Sons: Sielunhoidon sydämessä - Luther ja vapauttava usko. Perussanoma 2017.


Kristillisistä kirjoista oli kaikkein vaikeinta valita vain viisi, joten monta hyvää jäi joukosta pois, vaikka päädyinkin lopulta valitsemaan siihen kategoriaan peräti kuusi kirjaa.

Olen lukenut myös mahtavia runoja, mutta niitä tulee luettua niin vähän, ettei niistä saa aikaan "viittä parasta". Tämän vuoden nautinnollisimpia runoteoksia ovat olleet Olipa kerran toivo - Albanialaista nykyrunoutta (Aviador 2019) sekä Niilo Rauhalan Aavistus ja ihme (Otava 2005). Ihastuttavia olivat myös Arto Juurakon eteläpohjalaisella murteella kirjoittamat rakkausrunot kokoelmassa Me täs (Tmi Sananjuuri 2017), ja antoisaa oli tutustua kuwaitilaisen naisen, Souad Al-Sabahin runoihin teoksessa Alussa oli nainen (Ammatour Press 2006).

Vielä vuotta on jäljelläkin, joten vieläkin on mahdollista tutustua vaikuttaviin kirjoihin. Luultavasti lista ei kuitenkaan tästä enää juuri muutu.

Tämänkertaisen kirjakuvan löysin arkistojeni kätköistä, eli se on otettu vuosia sitten, enkä yhtään muista, mikä kirja voisi olla kysymyksessä.

torstai 26. joulukuuta 2019

Timo Polari: Murhenäytelmä Grönlannissa


Aloitin tämän vuoden Bea Uusman huikealla teoksella Naparetki - Minun rakkaustarinani. Murhenäytelmä Grönlannissa on tuskin vuoden viimeinen kirja, mutta sopivaa loppuhuipennusmateriaalia joka tapauksessa! Suureksi ilokseni tämä Timo Polarin omista kokemuksista kertova kirja osoittautui yhtä upeaksi ja visuaaliseksi kuin Naparetkikin. Jos arktiset elämykset kiinnostavat, Polarin kirja tarjoaa niitä runsain määrin ja on lisäksi täynnä toinen toistaan upeampia luontokuvia, joista monet täyttävät koko aukeaman.

Huhtikuussa 1997 Timo Polari lähti ystäviensä Tommin ja Arin kanssa hiihtämään Grönlannin poikki. Heillä kaikilla oli kova kunto ja he olivat käyneet läpi monet rääkit Laskuvarjojääkärikoulussa, jossa olivat tutustuneet toisiinsa. He olivat tottuneet selviytymään ääriolosuhteissa ja voimiensa äärirajoilla. Miesten haaveena oli hiihtää yhdessä etelänavalle, ja Grönlanti olisi viimeinen testi, kenraaliharjoitus sitä varten.

Grönlannissa lunta satoi kuitenkin aivan valtavasti, ja satakiloisten ahkioiden vetäminen umpihangessa oli kovaa työtä.

"Seuraava päivä, maanantai 7. huhtikuuta, oli edelleen sumuinen. Kahdessa vuorokaudessa lunta oli satanut puolisen metriä. Kovallakin hangella kulkeminen oli työlästä, mutta syvässä umpihangessa tarpominen muodosti vakavan henkisen ja fyysisen ongelman. Vauhtimme putosi kolmannekseen normaalista. Rämpimisestä tuli äärirajoilla tapahtuvaa kamppailua, kuin jatkuvaa kestovoimaharjoitusta, jonka oli määrä kestää ei tuntia tai puoltatoista vaan pahimmassa tapauksessa päiväkausia. 
  Tältä kuntosalilta ei mentäisi illaksi kotiin."

Sitten miehet joutuivat lumimyrskyyn, jollaista paikallisetkin pelkäävät. Sitä kutsutaan nimellä pideraq, ja tuuli voi kuulemma puhaltaa hurjimmillaan seitsemänkymmentä metriä sekunnissa rusentaen taloja ja surmaten ihmisiä.

Siinä myrskyssä tapahtui se järkyttävä murhenäytelmä, johon kirjan nimi viittaa: Tommi ja Ari kuolivat, ja vain Timo jäi henkiin. Kirjassaan hän kertoo, miten kaikki tapahtui noissa armottomissa olosuhteissa.

Myöhemmin Timo Polari halusi kuitenkin toteuttaa ystävysten unelman ja lähti Etelämantereelle. Kirja ei kerrokaan pelkästään Grönlannista, vaan sen jälkeen vuorossa on Polarin vaellus Skandeilla ja lopulta unelman toteutuminen: hiihto etelänavalle.

Erityisesti Grönlannista ja Etelämantereesta sekä niiden ankarasta luonnosta ja ilmastosta on kiinnostavaa lukea.

Laitoin tämän postauksen tunnisteisiin taas kerran myös sanan talvi, vaikka esimerkiksi Etelämantereelle ei voisi edes mennä silloin, kun siellä on talvi. Mutta Etelämantereen kesäkin on kyllä täyttä talvea meille! Ja tunnisteella talvi kaikki talvifanit voivat löytää talvifiiliksiin sopivaa luettavaa.

Kirjassa on myös paljon syvällistä elämänfilosofiaa: aforismeja ja lainauksia monilra eri henkilöiltä sekä Polarin omia pohdintoja. Kovista kokemuksista ja ääriolosuhteissa selviytymisestä syntyy paljon kiinnostavia ajatuksia muille jaettavaksi. Lisäksi Polari kertoo muiden naparetkeilijöiden ja vuoristokiipeilijöiden kokemuksia: sekä niiden, jotka kuolivat unelmaansa toteuttaessaan, että niiden, jotka selvisivät hengissä. Kävipä unelmansa toteuttajille hyvin tai huonosti, kirja toteaa: "Ainoa todellinen epäonnistuminen olisi jättää yrittämättä."

Polari pohtii selviytymisen psykologiaa. Erityisesti tahdonvoimasta kiinni pitäminen on äärioloissa tärkeää. Toisaalta on myös syytä tunnustaa oma rajallisuutensa: jos tosipaikka tulee, viisas peräytyy, koska tärkeintä on kuitenkin pysyä hengissä. Luonnonvoimille ihminen jää kakkoseksi. Silloin kun on henkiinjäämisestä kysymys, ei kannata ruveta suremaan päämäärää, vaikka se jääkin sillä kertaa saavuttamatta.

Jos taas joku kuolee, mutta itse jää eloon, on tärkeää, ettei jää kantamaan syyllisyyttä tapahtuneesta, jolle ei voi mitään. Henkiinjääneellä on oikeus olla elossa ja jatkaa elämää, surusta ja järkytyksestä huolimatta. Onneksi Timo Polari onkin pystynyt menemään eteenpäin, jatkamaan elämäänsä ja seikkailujaan.

Polari kirjoittaa myös muun muassa pelon voittamisesta:

"Mieleen voi ikuistua sokkeloita, joista ei koskaan pääse pakoon, mutta joissa voi oppia elämään. Lamaannuttava elämänpelko on peloista vaarallisin. Menin, vaikka epäröin, sillä tiesin pelon olevan alitajuntani heijasteita, ei reaalimaailman todellisuutta." 

Seikkailijat ovat oma rotunsa, jota kaikki eivät välttämättä ymmärrä - mutta maailma ei menisi eteenpäin ilman rajojen rikkojia:

"Sivistyneellä maailmalla on aina ollut vaikeuksia ymmärtää toisinajattelijoita. Löytöretkeilijät olivat raivanneet tietä tutkimattomiin maailmankolkkiin ja tieteentekijät osaamisen ja ymmärryksen uusille tasoille. Tottelevaisuus ei kuulu seikkailijoiden hyveisiin. Määräyksin karsinoitu maailma on poikkeusyksilöitä vastaan. Sääntöjen rikkominen on edistyksen edellytys." 

Murhenäytelmä Grönlannissa on monella tavalla antoisa lukuelämys. Se tarjoaa nojatuolimatkan sinne jonnekin, minne useimmat meistä eivät koskaan itse lähtisi. Lukija saa paljon uutta tietoa, ja samalla pääsee nauttimaan upeista värikuvista, joista suurin osa on Timo Polarin ottamia. Lisäksi hänellä on paljon syvällisiä ajatuksia, joilla on annettavaa meille muillekin, ei siis pelkästään kestokykynsä rajoja testaaville seikkailijoille.

Jos tykkäsit Naparetkestä tai jos "kylmä kyyti" eli jäätävään ilmastoon sijoittuvat tarinat kiinnostavat sinua, kannattaa ehdottomasti tutustua Polarin teokseen! Aku Louhimies aikoo tehdä kirjasta myös elokuvan, joten aiheesta tullaan kuulemaan vielä lisää.

Timo Polari Tmi 2019 
205 sivua
Graafinen suunnittelu: Jussi Luoma ja Timo Polari

Jos aihe kiinnostaa, siitä voi lukea vaikka Iltalehden jutun klikkaamalla tästä.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Hyvää joulua!

Mika Waltarin Jouluruno taitaa olla aika monen kirjabloggaajan lempiruno jouluna, ja sitä näkee blogeissa varmasti joka joulu. Mutta minä en ainakaan muistaakseni ole vielä kertaakaan jakanut sitä minustakin niin ihanaa runoa, joten täältä se tulee joulun 2019 kunniaksi:

Joulu,
se on kuusenneulasten 
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua, 
ja hiljaista, 
onnellisen säikähdyttävää rakkautta, 
ja lahjoja, ja unta, 
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet. 
Me katselemme valaistuja ikkunoita 
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja, 
jotka joskus luetaan ja unohdetaan. 
Ja jossakin ajatusten keskellä 
nukkuu lapsi, 
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa 
pienissä käsissään, 
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys 
lämmittää häntä pimeässä. 

Erkki Leminen puolestaan on kirjoittanut runon Minä tulin sinua varten (josta on tehty myös laulu). Tässä vain pari säkeistöä siitä + kerto:

Minä tulin sinua varten, jota jouluna paleltaa 
Minä synnyin talliin ja seimeen, voin sinua rakastaa
Minä tulin sinua varten, jolla ei ole ystävää
Minä tulin sinua varten, saatan sinua ymmärtää

Minä tulin sinua varten, jota ihmiset pettävät 
Minä tulin sinua varten, jonka toiset jo jättivät 
Minä tulin sinua varten, joka yössä nyyhkytät 
Minä tulin sinua varten, joka yksin sairastat 

Sillä sinä olet minulle rakas, olen tähtesi kärsinyt 
Sinä olet minulle rakas, ota minut vastaan nyt 
Sillä sinä olet minulle rakas, minä kannoin tuomion 
Sinä olet minulle rakas, ovi taivaan auki on 

Sinulle, jota jouluna paleltaa, sinulle, joka nautit jouluidyllistä täysin siemauksin, ja kaikille toivon

Joulun valoa ja lämpöä sydämeesi!  

Eliisa Selkomaa: Lupaus

Eliisa Selkomaan Lupaus on erityisesti joululukemiseksi sopiva kristillinen romaani. Se kertoo Mariasta, jolle enkeli ilmoittaa, että hän tulee raskaaksi, vaikka on neitsyt, ja että hänen poikansa on Jumalan Poika, luvattu ja kauan odotettu Messias. Myös Marian sukulainen Elisabet saa samoihin aikoihin lupauksen lapsesta ja tulee raskaaksi, mikä on melkein yhtä suuri ihme kuin neitsyen raskaaksi tuleminen, sillä Elisabet on ollut koko ikänsä lapseton ja on jo vanha nainen.

Kirja kertoo tarinaa vuorotellen sekä Marian että Elisabetin näkökulmasta. Nimensä mukaisesti siinä korostuu erityisesti lupauksen näkökulma. Kumpikin nainen saa Jumalalta lupauksen ihmeellisistä asioista, joita heille tulee tapahtumaan: kumpikin tulee raskaaksi ja kummankin pojalla tulee olemaan suuri tehtävä. Naiset saavat Jumalalta kutsumuksen tulla näiden merkittävien poikien äideiksi ja kasvattajiksi.

Kiinnostavaa on Selkomaan eläytyminen naisten tunteisiin. Siihen, että vaikka Jumala lupaisi ja tekisi ihmisen elämässä miten ihmeellisiä asioita tahansa, ei lupauksen odottaminen ja toteutuminen ole pelkkää pilvien päällä liitelyä. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan; on paljon myös ristiriitaisia ja negatiivisia tunteita, jopa epäilyksiä. Kuten Marialla tässä:

Eilen Maria oli ollut aivan  onnessaan koko ajatuksesta. Hän saisi olla osa Jumalan suunnitelmaa ja kantaa kohdussaan lasta, joka olisi luvattu Messias! 
  Mutta tänä aamuna hänen olonsa oli ankea. Maria epäili, oliko hän oikea nuori nainen sellaiseen tehtävään. Oliko hän valmis? Kaikki toivo pelastajasta ja lunastuksesta oli hiipunut pois ja tilalle oli tullut toivottomuus. Hän halusi karistaa yltään uunituoreen kutsumuksensa. Kokonaan! Hän halusi unohtaa enkelin vierailun ja jatkaa elämäänsä, tavallista elämää. 
  Mariaa oksetti ja huimasi. Hän rukoili Jumalaa tekemään jotakin Joosefille ja koko tilanteelle, jos hän todella oli raskaana. Hän rukoili, että Jumala ei jättäisi häntä yksin.

Vaikka lupaukset lopulta toteutuvat ja molemmat naiset synnyttävät lupausten lapsen, ei elämä muutu helpoksi silloinkaan. Vaikeuksia on luvassa alusta loppuun asti. Jo Jeesuksen ollessa pieni Mariaa ja Joosefia kohtaa ensimmäinen odottamaton vastoinkäyminen:

  - Mitä nyt, Joosef? Miksi herätät minut nyt, keskellä yötä? 
  - Meidän pitää lähteä ja heti. Enkeli vieraili luonani ja kehotti meitä pakenemaan. Herodes aikoo tappaa lapsen. Meidän tulee mennä Egyptiin ja pysyä siellä, kunnes vaara on ohi. 
  - Miten tämä voi olla mahdollista? Maria kysyi. - Hän on Jumalan poika, miksi Jumala itse ei estä tällaisten asioiden tapahtumista. Miksi meidän pitää paeta? Miksi hänet halutaan tappaa?

Koskettavasti Eliisa Selkomaa pohtii teoksessaan luvatun lapsen odottamista, lupauksen toteutumista sekä kutsumuksen iloja ja suruja. Kutsumus vie Marian ja Elisabetin sekä suureen onneen että sydäntäsärkevään tuskaan. Molemmat saavat ihailla omia poikiaan, joiden kautta tapahtuu suuria asioita, mutta joutuvat myös aikanaan kokemaan poikiensa väkivaltaisen kuoleman. Kummankin äidin sydämen läpi on miekka käyvä omalla tavallaan.

Kirja kertoo myös Jeesuksen ja Johanneksen julkisesta toiminnasta, heidän kuolemastaan ja Jeesuksen ylösnousemuksesta. Kiinnostavaa on tämä äitien näkökulma heihin. Kumpikin oli äidilleen oma rakas lapsi loppuun asti, "minun ihana poikani". Millaiseen hirvittävään pimeyteen esimerkiksi Maria joutuikaan, kun hänen rakas poikansa tuomittiin syyttömästi kuolemaan ja teloitettiin niin julmalla tavalla?

Myös Jeesus henkilönä alkaa tuntua jotenkin elävämmältä, todellisemmalta ja konkreettisemmalta, kun hänestä lukee näin romaanimuodossa. Alkaa miettiä, millainen hän olisi todella ollut, jos hänet olisi tavannut silloin. Ja että hän on sama tänäänkin - ja vieläkin hänet voi kohdata, vaikka eri tavalla kuin hänen eläessään ihmisenä maan päällä.

Lupaus on koskettava, puhutteleva ja vaikuttava romaani, jossa on vahva hengellinen sanoma. Kirjan alkupuolella lukeminen ei tahtonut ensin lähteä vauhtiin, koska takerruin joihinkin kielellisiin yksityiskohtiin. Mutta teksti muuttui pian sujuvammaksi ja tarina tempasi muutenkin mukaansa, se alkoi elää, siinä oli voimaa. Suosittelen kristillisten romaanien ystäville!

Aikamedia Oy 2014
176 sivua
Kansi: Johanna Himanen / Aikamedia Oy 
Kannen kuvat: Shutterstock

Kirjasta ovat bloganneet myös Sheferijm (aikaisemmassa kirjablogissaan) ja Ilo elää.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Joulu kirjojen kertomana

Kirjaluotsi-blogissa oli muutama päivä sitten jouluinen kirjahupailu, #joulukirjojenkertomana. Yhtenä iltana innostuin kokeilemaan itsekin, millainen minun joulustani tulisi, kun kysymyksiin pitää vastata tänä vuonna lukemiensa kirjojen nimillä. Kuten Kirjaluotsi, myös minä vastaan joihinkin kysymyksiin useammallakin kuin yhdellä kirjalla.

Täytyy kyllä sanoa, että sain aikaan muutamia niin inhorealistisia vastauksia, että täytyy ehkä sensuroida pahimmat! Varsinkin kysymys, mikä on tylsintä joulussa, oli oikein herkullinen sillä rintamalla :)

Joihinkin kysymyksiin oli helppo löytää vastaukset, toiset taas olivat tosi vaikeita. Tänä vuonna lukemistani kirjoista ei esimerkiksi tahtonut löytyä kovin osuvaa joulupöydän koristetta tai tuoksua. Mutta toisaalta: sateelta eli vesisateeltahan meidän joulumme usein tuoksuvat, viimeistään siinä vaiheessa, kun suuntaamme äitini luo, jossa sataa aina vettä joulupäivänä.

Tässä siis kysymykset ja minun vastaukseni (ja linkit bloggauksiini kyseisistä kirjoista):

Mikä on parasta joulussa? 
Aavistus ja ihmeLahjoista suurin

Mikä on tylsintä joulussa? 
Maailman lopun maailma

Mitä löytyy joulupöydästäsi? 
Elämän lempeät maut

Mikä koristaa joulupöytääsi? 
Tähdet ovat aina yllämmeSäröistä loistava Kirkkaus

Miltä joulusi tuoksuu? 
Palava tuhkaSadetta ja siunauksia

Keitä istuu kanssasi joulupöydässä? 
TyypitNainen ikkunassa

Vinkkisi joulustressin helpottamiseen: 
Armollisesti keskeneräinen

Mitä isälle lahjaksi? 
Lahjoista suurin

Mitä äidille lahjaksi? 
Kaikki kääntyy hyväksi

Mitä lapselle lahjaksi? 
Kirjastokissa

Mitä itse toivot joululahjaksi? 
NaparetkiKatujen kaunottaret - ja kelpaisi se "kirjastokissa" minullekin :)

Kuka teillä jakaa lahjat? 
Me täs

Paras paikka viettää joulua? 
Jumalan selän takanaPerno Mega CityMekongin mutkassa

Missä et haluaisi olla jouluna? 
Pjongjang

Perheenne joulutraditioita? 
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Suosikkipuuhaasi joululomalla? 
Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Mitä odotat eniten joululta? 
HyggePositiivinen yllätys

Mitä toivot uudelta vuodelta? 
Kun toivo voittaaUupumuksesta uuteen alkuun

Tuon kirjakuvan olen ottanut kaksi vuotta sitten, kun siskoni oli jouluna Suomessa, ja hänellä oli matkalukemisena Graeme Simsionin The Rosie Project. Yritin sitten itsekin lukea sitä, kylläkin ihan suomeksi, mutta jotenkin Simsionin huumori ei kolahtanut minuun, joten kirjakuvani on jäänyt käyttämättä.

Syksyllä monet tekivät Elämäni kirjojen kertomana -haastetta. Nyt kun pääsin vauhtiin, voisin ehkä tehdä senkin joskus, mutta en enää tämän vuoden puolella kuitenkaan.

Postailen kyllä varmaan vielä jotain, joulujuttuakin, mutta niille, jotka viettävät joulua pitkän kaavan mukaan eivätkä ehdi käydä blogeissa, toivotan tässä vaiheessa hyvää joulua! Olkoon joulusi sellainen, jossa juuri sinulla on hyvä olla!

Maija-Liisa Heiskanen: Aamun sana

Kuten teologian tohtori Seppo Löytty sanoo tämän kirjan esipuheessa, lukijalla on kädessään uudentyyppinen hartauskirja. Nythän Aamun sana on toki jo vanha kirja, mutta aivan vastaaviin teoksiin en ole koskaan myöhemminkään törmännyt. Maija-Liisa Heiskasen kirjassa ei ole perinteisiä hartaustekstejä, vaan "eri tilanteissa muistiin merkittyä Jumalan rakastavaa puhetta hiljaisia hetkiämme varten".

Kuten kirjan nimikin sanoo, se sopii luettavaksi vaikka aamuhiljentymisen yhteydessä. Itsekin luin sitä palan kerrallaan juuri aamuisin monen viikon ajan.

Takakannessa kysytään, onko mahdollista, että Jumala puhuu lapselleen - ja tekee sen lempeästi ja rohkaisevasti. Aamun sana sisältää juuri tällaista lempeää ja rohkaisevaa puhetta erilaisiin elämäntilanteisiin. Näissä lyhyissä teksteissä Jumala puhuu minämuodossa tyyliin: "Lapseni, olette voimattomuuden vallassa..." ja "Kaipaat, lapseni, uudistusta..." 

Monet tekstit ovat lohdullisia, hoitavia ja rohkaisevia sanoja rikkinäisille, väsyneille tai vaikeissa elämäntilanteissa oleville ihmisille. On esimerkiksi rohkaisua henkilölle, joka kokee olevansa kuin aitaukseen suljettuna eikä pääse ulos. Särkyneille on lupauksia Jumalan parantavasta rakkaudesta. Toiset tekstit taas ovat neuvoja, kehotuksia ja opastusta arjen tilanteisiin. Kehotetaan esimerkiksi rukoukseen tai uskovien yhteydessä pysymiseen. Tai kannustustetaan johonkin Jumalan antamaan tehtävään. Monenlaista, jokaiselle löytyy jotakin.

Tässä muutamia esimerkkejä. Joissakin näistä on kyseinen teksti kokonaan, toisissa osa tekstistä.

"Sinä ahdistunut lapseni, tunnet epäonnistuneesi kaikessa: mikään ei suju niin kuin olisit halunnut tai niin kuin olit suunnitellut. Minä rakastan sinua. Minä en ole pettynyt sinuun. 
  Tunsin ja tiesin jo ennen syntymääsi, millainen olet. Minä rakastan sinua, vaikka epäonnistutkin. Tarvitsen sinua!" 


"Sinua, lapseni, on kohdannut suuri armo. Minä puhun sinulle. 
  Kauan olet juossut pakoon. Kauan olet kapinoinut tahtoani vastaan. Rakastan sinua, älä enää pakene. Uuvutat vain itsesi. Näethän, että olet jo uuvuksissa, melkein vapiset. Rakkaudesta sinuun olen mennyt ristille. Taivas on sinua varten. Minä olen voimasi. 
  Tule ja katso, ovatko sanani tosia!"


"Jos katselet taideteosta läheltä, näet vain yksityiskohtia. Vasta kun siirryt kauemmas, näet kokonaisuuksia. 
  Älä hätäänny, lapseni, jos et ymmärrä tänään kaikkea, huomenna näet jo enemmän."


"Tarvitsen sinua rukoilemaan toisten puolesta. Tarvitsen työtovereita. On liian vähän niitä, jotka ovat kuulleet kutsuni ja ottaneet esirukoustehtävän vastaan. Moni odottaa näkyvää paikkaa Jumalan valtakunnan työssä ja menettää siunauksen hylätessään rukoustyön."


"Kauan olen sinua huolellisesti hoitanut. Elämääsi puhkeaa valkeus, niin kuin aamurusko, ja se valaisee pimeytesi. Elämäsi kirkastuu kirkastumistaan kunnes sydänpäivä koittaa. 
  Katso valoa, joka nousee, ja anna sen hoitaa jokaista soluasi. 
  Haavasi kasvavat pian umpeen. Se, mikä on vanhaa, on kadonnut. Ihmiset eivät voi parantaa sinun haavojasi, mutta minä voin. 
  Lapseni, laske kipusi minun käsiini; minä olen ne kantanut."


Käytännössä tekstit ovat muistiin merkittyjä profetioita. Niinpä niitä on moniin hyvin erilaisiin tilanteisiin, eivätkä läheskään kaikki sovi kaikille tai juuri tähän hetkeen. Mutta aina löytyy jotain, mikä rohkaisee, lohduttaa, kannustaa ja innostaa juuri sinua, juuri nyt.

Itse kuulin tästä kirjasta muistaakseni jo joskus 30 vuotta sitten, ja ensimmäinen painos onkin nähtävästi ilmestynyt vuonna 1984.

Kuten Samuel sanoi Ensimmäisessä Samuelin kirjassa: Puhu, Herra, palvelijasi kuulee!  

Karas-Sana 2002, 8. painos
124 sivua
Kannen suunnittelu Eero Antturi 
Kannen kuva Kari Tassia

torstai 19. joulukuuta 2019

Ben Malinen: Häpeän monet kasvot

Vaikka olenkin aavistuksen verran keventänyt lukemista viime aikoina, tässä vaihteeksi hiukan raskaamman sarjan teos. Häpeän monet kasvot on tunnetasolla niin intensiivinen kokemus, että sitä ei pystynyt lukemaan kertaistumalta läpi. Tietysti tällaiset asiat pystyy myös sisäistämään ja sulattelemaan paremmin, kun lukee ajan kanssa.

Kaikkihan me olemme samassa veneessä häpeään liittyen, toiset ehkä enemmän ja toiset vähemmän. Monen voi olla vaikea hyväksyä heikkoutta ja epätäydellisyyttä itsessään - eli me siis häpeämme ja koemme olevamme jollain tavalla viallisia. Niinpä pyrimme kaikin keinoin salaamaan heikkoutemme ja viallisuutemme piiloutumalla naamioiden ja suojamuurien taakse. Salailemme sekä todellista persoonaamme että häpeällisen tuntuisia kokemuksiamme. Häpeä voi liittyä yksittäisiinkin noloihin tilanteisiin ja epäonnistumisiin, mutta usein taustalla voi olla pitkäaikaista nöyryyttämistä, alaspainamista, kokemusta siitä ettei ole hyväksytty omana itsenään tai ettei kuulu joukkoon.

Syyllisyys liittyy tekoihin ja tekemättä jättämisiin, mutta häpeä menee syvemmälle, ihmisen omaan persoonaan. Häpeä voi toki kätkeytyä monien erilaisten tunteiden taakse, kuten syyllisyys, viha, suru, mustasukkaisuus tai kateus.

Kirja lähtee liikkeelle aivan alusta, siitä miten suhde vanhempiin voi jo pienestä pitäen aiheuttaa ihmiselle häpeää. Kotona voi olla esimerkiksi tunteiden kieltämistä, salailua, syyllistämistä tai mykkäkoulua. Tai lapsi ei saa olla tarvitseva eikä hänen heikkouttaan hyväksytä.

Mutta ei häpeä tule pelkästään kotoa, vaan sitä voi tietysti aiheuttaa muidenkin ihmisten taholta tuleva kaltoinkohtelu. Sekä lapsena että aikuisena.

Itseäni kiinnosti eniten nykyhetki: miten monin eri tavoin se häpeä sitten vaikuttaa aikuisen ihmisen elämässä. Näitä kirjassa käsitelläänkin pitkästi. Malinen kuvailee esimerkiksi kolmea erityyppistä häpeäihmistä; on häpeän tunnistajat, häpeän torjujat ja häpeän salaajat.

Häpeän torjuntamekanismeja on valtavat määrät. Jotkut piiloutuvat vahvan roolin taakse, toiset kerjäävät sääliä heikkouden kautta. On auttajan, miellyttäjän, johtajan ja pellen rooleja, täydellisyyden tavoittelua, sitoutumisen tai luottamisen vaikeutta. Joku pakenee järjestelmällisyyteen ja elämänhallintaan. Tai ihminen, joka on tullut kerta toisensa jälkeen torjutuksi, vetäytyy mieluummin yksinäisyyteen, koska sekin on helpompi kestää kuin torjutuksi tulemisen häpeä.

"Pelkäämme häpeämme paljastamisessa eniten hylätyksi tulemista. Kuvittelemme, että meidät jätetään, koska emme usko kelpaavamme sellaisina kuin todellisuudessa olemme. Yleensä todellisen, häpeään sidotun minän paljastuminen ei vaikutakaan toisiin niin mullistavasti kuin uskomme. Toiset ovat ehkä jo nähneet ulkokuoremme taakse, eivätkä paljastukset yllätäkään heitä. Sitä paitsi itse kullakin on asioita ja kokemuksia, joista on äärimmäisen vaikea puhua. Yleensä kuvitelmat ja pelot omien kokemustemme ainutlaatuisuudesta ja päivänvalon kestämättömyydestä osoittautuvat - ja ne myös ymmärretään - inhimillisyyteen ja ihmisyyteen kuuluviksi asioiksi. Salaaminen saa pienetkin asiat tuntumaan suurilta ja pelottavilta." 

Häpeä aiheuttaa myös riippuvuuksia, se voi johtaa työuupumukseen, seksuaalisiin vaikeuksiin tai mielenterveysongelmiin. Nämä kaikki ja paljon muuta käydään läpi tässä kirjassa.

Kirjan lopussa Malinen kertoo myös, millaiset asiat auttavat häpeästä vapautumisessa. Se ei kuitenkaan tapahdu käden käänteessä, vaan on elämänmittainen matka. Rakastuminen tai uskoontulo voi vapauttaa ihmisen häpeästä, mutta niiden aiheuttamat tunnekokemukset eivät kestä loputtomiin, joten jossain vaiheessa vanhat ongelmat tulevat taas esiin.

Sitä Malinen korostaa, ettei voi antaa mitään patenttiratkaisua eikä askeleita, jotka johtavat automaattisesti häpeästä vapautumiseen. Ihmiset ovat yksilöitä, joten eri ihmiset saavat apua eri asioista. Joitain apukeinoja kirja kuitenkin tarjoaa; näitä ovat muun muassa kirjoittaminen ja puhuminen. Tärkeää on oppia hyväksymään oma heikkous ja epätäydellisyys, pystyä antamaan anteeksi itselleen ja muille.

Puhutteleva, ajatuksia herättävä teos, painavaa asiaa. Jos aihe kiinnostaa, uskon että se koskettaa sinuakin, ja silloin löydät varmasti itsesikin näiltä riveiltä. Vaikka tällaisten asioiden miettiminen on raskasta, se on myös vapauttavaa. Häpeän monet kasvot kannattaa siis lukea! 

Kirjapaja 2005
3. taskukirjapainos 2009
220 sivua
Kansi Petri Kovács

Kirjasta ovat bloganneet myös Kattona taivas ja Kirjaimia.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

M. J. McGrath: Jään muisti

Olinpa onnekas, kun törmäsin Jään muistiin kirpputorilla muutama päivä sitten! En muista kuulleeni kirjasta ennen, ja jos olisin kuullut, olisinkin varmaan lukenut sen jo ajat sitten. Olen nimittäin koukussa arktisesta alueesta kertoviin kirjoihin, ja lisäksi Jään muisti on trilleri, joten siinä yhdistyvät hienosti arktisen alueen ankara ilmasto, karu luonto ja jännitys.

Ensimmäiset sata sivua olivat hitaanpuoleista käynnistelyä, mutta toki sitä kiinnostavaa arktisen elämän kuvausta kirjassa on paljon alusta alkaen. Sitten tarina pääsee vauhtiin - ja vie mennessään! Jään muisti onkin taitavasti rakennettu ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos Arktiksesta ja jännityksestä kiinnostuneille.

Kirjassa ollaan Kanadan arktisilla alueilla, Ellesmerensaarella, joka sijaitsee aivan Grönlannin vieressä. Ensin ihmettelin, että mikä ihmeen Ellesmeri, mutta onneksi netistä tyhmäkin saa vastauksia kysymyksiinsä, nimittäin sellaista merta ei tietenkään ole, vaan saaren englanninkielinen nimi on Ellesmere Island. Merellähän saari toki muuten sijaitsee.

Saari on oikeasti olemassa, mutta Autisaq-niminen inuittikylä on kirjailijan keksimä. Siellä asuu Edie Kiglatuk -niminen inuittinainen, joka opastaa opettajantyönsä ohella metsästäjiä ja muita retkeilijöitä, valkoisia etelän turisteja, jotka ovat tundralla pihalla kuin lumiukot.

Tarina alkaa, kun Edie on opastamassa kahta kummallista metsästäjää, he nimittäin ovat todellisuudessa surkeita metsästäjiä. Lisäksi puolet ajastaan he vain tutkivat karttojaan ja raapustelevat muistikirjoihinsa. "Ehkä he loppujen lopuksi kaipasivat vain arktista romantiikkaa, aitoa elämää eskimoiden kanssa villin luonnon keskellä", Edie miettii.

"Pian nuo kaksi saisivat kokea enemmän aitoa Arktista kuin olivat pyytäneetkään. Ei sillä, että miehet olisivat vielä tienneet sitä. Sillä välin kun Edie oli valmistanut teetä, tuuli oli kääntynyt. Nyt puhalsi puuskaisesti idästä, Grönlannin jäätiköltä, ja se ennusti lumimyrskyn tuloa. Ei välittömästi mutta pian. Vielä oli reilusti aikaa täyttää termospullot teellä ja palata takaisin pienten kivien peittämälle rannalle, jonne Edie oli jättänyt miehet pystyttämään leiriä. 
  Hän heitti toisen jäävuoresta lohkaistun kimpaleen keittoastiaan, ja sillä välin kun vesi kuumeni, hän kaivoi repustaan palan igunaqia ja leikkasi siitä muutaman siivun. Igunaqin, mädätetyn mursunlihan, pureskelu vei oman aikansa - mikä oli osa sen viehätystä." 

Sillä retkellä toinen noista miehistä kuolee hämärissä olosuhteissa, ja jonkin ajan päästä myös Edien poikapuoli Joe, kokenut arktisen jäätikön kulkija, kuolee palattuaan eräältä opastusretkeltä, jossa on myös jouduttu lumimyrskyn kouriin. Myös Joen kuolemaan liittyy outoja yksityiskohtia. Inuittien vanhimpienneuvosto suhtautuu oudon nihkeästi tapausten tutkimiseen, eikä paikallinen poliisi Derek Palliser vaikuta sen innostuneemmalta. Niinpä Edie alkaa tehdä tutkimuksia omin päin.

Kuten jo takakansi kertoo, Edie huomaa pian sotkeutuneensa venäläisten ja amerikkalaisten öljy-yhtiöiden veriseen kilpailuun napa-alueen luonnonvaroista.

McGrathin teos onkin ekotrilleri, josta käy ilmi arktisen luonnon uhanalaisuus ja huoli ilmastonmuutoksesta. Vaikka M. J. McGrath asuu Lontoossa, hänellä on selvästi hyvä arktisen alueen tuntemus, joten uteliaana hain netistä lisätietoa hänestäkin. Kirjan kansilehdellä kun kerrotaan vain, että hän on aikaisemmin julkaissut menestyksekkäitä tietokirjoja.

Voima-lehden artikkelissa otsikolla Arktinen mysteeri kerrotaankin, että eräs hänen aikaisemmin julkaisemistaan tietokirjoista sijoittuu Pohjois-Kanadan tundralle, ja tehdessään tutkimusta kirjaansa varten hän asui inuittiperheen luona, rakastui Arktikseen ja halusi palata sinne. Tästä lähti liikkeelle halu kirjoittaa Arktikselle sijoittuva romaani.

Mahtavaa, että McGrath halusi kirjoittaa tietokirjojen lisäksi muutakin, nimittäin häneltä selvästi sujuu myös trillerien kirjoittaminen. Onneksi häneltä on ilmestynyt toinenkin teos, Lumipoika, jossa Edie Kiglatuk seikkailee Alaskassa. Sekin on ehdottomasti luettava!

Jään muisti on täynnä upeaa arktisen luonnon kuvausta, ja se kertoo kiinnostavasti myös inuittien elämästä tuon kuvitteellisen Autisaqin kylän asukkaiden kautta. McGrath kuvaa heidän ilojaan, surujaan, arvomaailmaansa ja uskomuksiaan sekä alkuperäiskansan ja valkoisten välistä ristiriitaista suhdetta. Kiinnostavia ovat myös paikallisen ruokavalion kuvaukset. Ruoka tuntuu olevan melko liha- ja rasvapitoista: mädätettyä mursunlihaa, hylkeenverikeittoa, kuivattua karibua, karibun kieltä... Muistaakseni Edie laittoi teehenkin rasvakimpaleen, oliko se nyt hyljettä vai mitä.

Vaikka laitoin tunnisteeksi talven, oikeasti kirjassa on kaikki Arktiksen vuodenajat talvesta seuraavaan talveen asti. Meikäläisittäin tämä on kuitenkin lähinnä talvista luettavaa. Esimerkiksi toukokuun lopussa on "miellyttävä -20 astetta", mikä on jännä yhdistelmä yhdessä yöttömän yön kanssa! Jäät taisivat lähteä elo-syyskuussa, joten luulisi, että uusi jää tulee tilalle melkein heti, ainakin jos ei ilmastonmuutos sekoita asioita...

Like Kustannus Oy 2012
391 sivua
Alkuteos White Heat (2011)
Suomentanut Anu Nyyssönen 
Kansi: Tommi Tukiainen 

Loppukevennykseksi jaan kuvan siitä, miten epäonnisia otoksia kirjakuvia otettaessa voi syntyä. Eli mitä tapahtuu, kun kirja putoaa kädestä juuri sillä hetkellä, kun kamera on jo ottamassa kuvaa. Kirjan voisikin nyt ristiä Lumen muistiksi, koska se tietenkin sai kunnon lumet yhdelle aukeamalle - mutta ei hätää: kirja on omani, joten vahinko tapahtui ihan vain itselleni. Sitä voi nyt kuivatella kaikessa rauhassa samalla kun naureskelee omille luoville kyvyilleen.
Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirjan pauloissaTarukirjaKirsin kirjanurkka ja Kirjavinkit.

Muitakin arktisia kirjoja minulla on toki vielä lukematta, kuten Eowyn Iveyn Lumilapsi ja Maailman kirkkaalle laidalle sekä tänä vuonna suomeksi ilmestynyt John Kåre Raaken Jää. Grönlantiin sijoittuvia dekkareita puolestaan on kirjoittanut Mads Peder Nordbo, ja lukulistalla nekin ovat.

perjantai 13. joulukuuta 2019

Marli Spieker: Kun toivo voittaa

Eilen löysin kirpputorilta vinon pinon kirjoja. Aloinkin heti lukea erityisen kiinnostavan tuntuista trilleriä, M. J. McGrathin Jään muistia, joka sijoittuu Kanadan arktiselle tundralle. Kuitenkaan en malttanut olla tänään lukaisematta tähän väliin tällaista ohutta kirjaa, jonka ostin myös eilen sieltä samasta paikasta.

Kun toivo voittaa on nimittäin houkutteleva kirjan nimi, ja teos osoittautuikin nimensä veroiseksi. Se sisältää kovia kokeneiden naisten selviytymistarinoita eri puolilta maailmaa. Kirjoittaja, brasilialaissyntyinen Marli Spieker on kansainvälisen kristillisen Hanna-työn (Project Hannah) perustaja. Hän tajusi, että maailmassa naiset kärsivät monesti kaikkein eniten, ja hän halusi tehdä jotain sorrettujen naisten auttamiseksi. Siis sen kadotetun toivon ja ihmisarvon tuomiseksi naisten elämään.

Mitä Hanna-työ - nykyiseltä nimeltään Toivoa naisille -työ - sitten pitää sisällään, siitä voi lukea tarkemmin täältä.

Kirjassa on naisten tarinoita monista eri maista, kuten Brasiliasta, Paraguaysta, Intiasta, Thaimaasta, Angolasta, Albaniasta ja Ruotsista. On myös tarina, jossa tapahtumapaikkaa ei kerrota, ja toinen, jossa ollaan jossain nimeltä mainitsemattomassa Keski-Aasian muslimimaassa.

Tarinansa kertovilla naisilla on rankkoja kokemuksia laidasta laitaan, muun muassa väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä, onnettomuuksia, hylkäämistä, syyttömästi vankilaan joutumista ja vainoa kristityksi kääntymisen takia.

Kun nämä naiset ovat löytäneet Jeesuksen, he ovat saaneet samalla toivoa ja valoa elämäänsä. Eivät kaikki ongelmat kuitenkaan katoa tulemalla uskoon, ja elämä voi mennä jopa vaikeammaksi, kuten niillä naisilla, jotka kertovat siitä, miten heitä vainottiin uskonsa takia. Mutta jokainen kirjan naisista on saanut kokea paljon myös Jumalan apua, hänen parantavaa rakkauttaan ja huolenpitoaan. Hän on parantanut särkyneitä ihmisiä ja heidän särkyneitä ihmissuhteitaan. Vaikka on ollut ylivoimaisen tuntuisia elämäntilanteita, lopulta niistä on selvitty, ja naiset ovat saaneet voimaa kestää myös vaikeuksien keskellä. Joskus on tapahtunut jopa ihmeitä.

Esimerkiksi albanialainen Bukuria oli jäänyt leskeksi ja kymmenen lapsen yksinhuoltajaksi. Sitten he menettivät vielä kotinsa läheisen ammusvaraston räjähdettyä, ja Bukurian isä kuoli räjähdyksessä saamiinsa vammoihin. Hän sai kuitenkin kokea yllättävää Jumalan huolenpitoa:

"Toivottomuus oli piirtynyt hänen kasvojensa uurteisiin. Mutta kun hänen haastattelunsa tuli radiosta, kaikki muuttui. 
  Jumala varjeli Bukuriaa. 'Sattui' niin, että yksi Albanian Toivo -järjestön johtajista --- oli juuttunut liikenneruuhkaan ja kuunnellessaan radiota kuuli Bukurian tarinan. Se kosketti häntä niin voimakkaasti, että hän soitti heti toimistoomme ja sanoi, että heidän järjestönsä rakentaisi uuden talon tälle leskelle. Rakennustyö alkoi seuraavana päivänä ja jatkui talon valmistumiseen saakka."

Lapsena järkyttävää seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut Ella ei ollut koskaan uskaltanut käsitellä asiaa. Lopulta hänen elämäänsä tuli kuitenkin välittäviä ihmisiä, jotka auttoivat häntä, ja hän sai kokea Jumalan parantavaa rakkautta. Hän kertoo:

"Ajattelin aina, että olin liian haavoilla ollakseni kenellekään hyödyksi. Olin väärässä. Jumala käyttää arpiani kaukanakin olevien naisten auttamisessa. Tämän matkan alussa rukoilin usein yksinkertaisen rukouksen: 'Jumala, vie minut tuskan läpi, kulje kanssani vaikeilla teillä. Kun sitten johdat minut pois tästä tuskasta, niin annathan minun vetää muita mukanani.' Rakkaudessaan ja uskollisuudessaan hän antaa rukoukseni nyt toteutua." 

Kirja kertookin myös sekä Marli Spiekerin että monen muun naisen kutsumuksesta olla avuksi ja siunaukseksi toisille. He ovat joutuneet kokemaan särkymistä, mutta ne haavat ja arvetkin ovat saaneet kääntyä siunaukseksi, kun he kokeneet Jumalan rakastavaa hoitoa ja ovat voineet välittää sitä eteenpäin.

Kun toivo voittaa välittää lukijalle rohkaisua ja toivoa: synkimmistäkin elämäntilanteista ja kokemuksista voi selviytyä. Samalla kirja haastaa myös pohtimaan sitä, mikä on minun kutsumukseni ja miten itse voisin olla välittämässä toivoa, valoa ja iloa sorretuille ja kärsiville lähellä ja kaukana.

Tämä oli itselleni niin vaikuttava ja puhutteleva lukuelämys, että jäin jotenkin sanattomaksi; en osannut tässä kertoa puoliakaan siitä, mitä olisin halunnut. Itselleni jäi mieleen paljon sellaistakin rohkaisua, mikä ei tänne blogiin asti päätynyt. Siksi kannattaakin lukea Spiekerin teos ihan itse, varsinkin jos toivo on päässyt katoamaan. Lue ja katso, millä tavalla Jumala haluaa juuri sinua rohkaista!

Perussanoma Oy 2011, 2. painos
Radiolähetysjärjestö Sanansaattajat 
144 sivua
Alkuteos When Hope Wins 
Suomentaneet Kristiina Annala ja Leena Reijonen 
Kansi: Taneli Törölä, Leijonamedia

torstai 12. joulukuuta 2019

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma

Chileläiseltä Luis Sepúlvedalta on suomennettu kaksi romaania, joista Vanha mies joka luki rakkausromaaneja oli minusta hurmaava, värikäs ja humoristinen lukuelämys. Sen luin ensimmäisen kerran jo yli 20 vuotta sitten, mutta vasta nyt tuli luettua myös tämä Maailman lopun maailma, joka osoittautui hyvin erilaiseksi kirjaksi. Eteläamerikkalaisen luonnon ja luonnonsuojelun puolesta nämä molemmat kyllä puhuvat, mutta hyvin eri tavalla.

Chileläinen poika kiinnostuu valaanpyynnistä ja meriseikkailuista 14-vuotiaana luettuaan Moby Dickin. Niinpä hänen on vihdoin 16-vuotiaana pakko matkustaa koulun loma-aikana Chilen eteläosaan, "maailman lopun maailmaan", jossa hän onnistuu pääsemään valaanpyyntialuksen matkaan. Jännittävää merellä onkin, mutta takaisin maihin päästyään poika toteaa, ettei valaanpyynti ole hänen juttunsa.

24 vuotta myöhemmin hän palaa kotimaahansa, josta on vuosia sitten paennut Eurooppaan. Nyt hän on toimittaja ja luonnonsuojelija, joka on saanut vihjeen oudoista tapahtumista juuri niissä maisemissa, joissa hän silloin nuorena seikkaili. Chilen vesillä liikkuu japanilainen tehdaslaiva, joka on ilmeisesti saanut Chilen myöntämän valaanpyyntiluvan, mikä on kansainvälisten säädösten vastaista. Lisäksi tuolla laivalla on tapahtunut outo tapaturma, jossa on kuollut useita japanilaisia. Tapausta tutkivia henkilöitä uhkaillaan.

Tässä tarinan ainekset tiivistetysti. Koska kirja on ohut, tulin lukaisseeksi sen, vaikka minun makuuni tämä oli jotenkin kuivan asiallinen teos. Se muistutti enemmän tietokirjaa kuin romaania. Tuntuu kuin Sepúlveda olisi vain halunnut kertoa tosiasioita laittomasta valaanpyynnistä ja merien suojelun tärkeydestä eikä itse tarinalla olisi ollut niin väliä. Tai sitten tämä ei vain ollut minun kirjani. Kun teoksessa Vanha mies joka luki rakkausromaaneja Sepúlvedan kerronta on niin eloisaa ja värikästä, tulin tietysti odottaneeksi häneltä nytkin jotain samanlaista. Mutta kaikki kirjailijat eivät tietysti tee kaikista kirjoistaan samantyyppisiä, ja hyvähän sekin on.

Moni muu voi silti pitää myös Maailman lopun maailmasta, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua!

Oli tässä kirjassa silti minustakin muutamia hienoja kohtia, kuten vaikka tämä:

"Lämpimästi pukeutuneena nousin kannelle. Oikukas etelän talvi tarjosi verrattoman yön. Tuhannet tähdet tuntuivat olevan käden ulottuvilla, ja kun näin napaseutujen läheisyydestä kertovan Etelänristin mieleni täyttyi liikutuksesta, voimantunnosta ja tuntemattomasta varmuudesta. Vihdoin tunsin, että myös minä olin jostakin kotoisin. Vihdoin tunsin kutsun, joka oli voimakkaampi kuin heimon kutsu, se jonka kuulee tai on kuulevinaan, tai jonka itselleen keksii yksinäisyyden korvikkeeksi. Siellä, tuolla tyynellä muttei koskaan rauhallisella merellä, tuon hiljaisen pedon yllä joka jännitti lihaksiaan valmistautuessaan napapiirin syleilyyn, tuhansien tähtien alla jotka todistivat ihmiselämän heiveröisyyttä ja hetkellisyyttä, sain viimein tietää että olin sieltä kotoisin, että poissaolevanakin kuljettaisin aina mukanani tuohon kaikkia ihmeitä ja kaikkia katastrofeja edeltävään hirmuiseen ja julmaan rauhaan liittyvät elementit. 
  Tuona iltana istuessani Finisterren kannella itkin huomaamattani. Enkä minä itkenyt valaiden vuoksi. 
  Itkin koska olin jälleen kotona."

En tiedä menivätkö minulta jotenkin ohi odottamani hienot luontokuvaukset, koska enimmäkseen minulle jäi tästä kirjasta mieleen vain loputtomia faktoja ja tuntemattomia paikannimiä tyyliin:

"Ensimmäiset viisitoista meripeninkulmaa hän purjehtisi Messierinsalmea etelään, sitten kolmekymmentäviisi lounaaseen Swettinsalmen kautta, sen jälkeen hän tulisi Bakerinsalmeen josta jatkaisi suoraa linjaa kaksikymmentä meripeninkulmaa itään ja pääsisi lopulta Suureen Nimettömään Poukamaan, joka jää mantereen sekä Videnaunsaaren, Albertonsaaren ja Merino Jarpan väliin." 

Voihan olla, että vika oli nyt lukijassa, mutta minusta Maailman lopun maailma vaikutti enemmän tuolta jälkimmäisen lainauksen luettelolta...

WSOY 1997
154 sivua
Alkuteos Mundo del fin del mundo (1989)
Suomentanut Matti Brotherus 
Päällys Sanna Eiro 
Päällyksen kuva Flip Nicklin 

Kirjasta ovat bloganneet myös Mummo matkalla ja Eniten minua kiinnostaa tie, ja heihin Maailman lopun maailma on tehnyt vaikutuksen, joten ei tosiaan kannata automaattisesti niellä minun mielipidettäni. Aina kannattaa ottaa selvää, mitä mieltä itse on mistäkin kirjasta!

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Josie Silver: Ole minun

Jos ihminen potee unettomuutta, ei kannattaisi lukea näin paksua ja koukuttavaa kirjaa - tai ainakin pitäisi malttaa jättää se välillä kesken ja lukea yöllä jotain unettavaa. Mutta minähän en siis mitenkään voinut jättää tätä yöksi kesken, ja niin sitten unet katosivat entistä kauemmas. Lopulta hyydyin neljältä ja menin nukkumaan, joten parikymmentä sivua loppuhuipennusta jäi nautiskeltavaksi aamulla.

Minulla on kyllä yölukemiseksi suunnitelmissa eräs kirja raskaasta aiheesta ja vieraalla kielellä. Sen luulisi väsyttävän mukavasti - mutta en siis ole vielä päässyt siihen asti...

Ole minun on sellaista ihanan kepeää romanttista jouluviihdettä, jota aloittelin vähän aikaa sitten, kun luin Julia Williamsin Toivonkipinän. Lisäksi näissä molemmissa ollaan Englannissa. Muuten nämä ovat kyllä melko erilaisia kirjoja, mutta romantiikkaa ne kyllä tarjoavat aimo annoksen.

Ole minun on Josie Silverin esikoisromaani, joka myytiin jo ennen ilmestymistään lähes 20 maahan. Sen tapahtumat alkavat joulun alla vuonna 2008 ja päättyvät jouluun 2017. Kaikki alkaa siitä, kun Lontoossa asuva parikymppinen Laurie istuu bussissa ja näkee bussipysäkillä aivan ihanan miehen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä, mutta bussi jatkaa matkaansa eikä ole todennäköistä, että Laurie törmäisi mieheen enää koskaan, kun on Lontoon kokoisesta kaupungista kysymys.

Seuraavan vuoden ajan Laurie ja hänen kämppiksensä sekä paras ystävänsä Sarah kuitenkin yrittävät etsiä bussipojaksi nimeämäänsä miestä baareista ja joka paikasta, missä liikkuvat. Jopa Sarahille asiasta tulee suorastaan pakkomielle. Mutta etsintä on turhaa.

Kun bussipojan näkemisestä on kulunut vuosi, Sarah esittelee joulupirskeissä Laurielle uuden rakkaansa, Jackin. Järkytys on suuri, kun Laurie tajuaa, että tässä se bussipoika nyt on - onnellisen rakastuneena hänen parhaaseen ystäväänsä. Laurien on pakko yrittää haudata tunteensa ja salata ne Sarahilta ja Jackiltä. Hän ei voisi koskaan kertoa Sarahille, että tämä seurustelee hänen suuren rakkautensa kanssa. Elämää on vain pakko yrittää jotenkin jatkaa.

"Vaikka ulkona on satumainen lumipyry, me emme ole Narniassa. Tämä on Lontoota, todellista elämää, jossa sydämet saavat iskuja, ja ne tulevat ruhjeille ja särkyvät, mutta silti ne jatkavat lyömistä. Katson Jackin loittonemista taksin syöksähtäessa varovaisesti matkaan, ja hänkin katsoo minua kädet syvällä taskuissa ja olkapäät kumarassa tuulta vasten. Painan pääni kylmään ikkunalasiin, kun taksi kääntyy kulmasta, ja tunnen sydämeni ja omatuntoni raskaina rinnassani. 
  Toivon, etten olisi ikinä nähnyt Jack O'Maraa."

Niin vuodet kuluvat, ja monen monta mutkaa ja käännettä on matkassa. Välillä Lauriekin rakastuu ja paljon muutakin mullistavaa tapahtuu vuosien varrella. Kuitenkin kaiken taustalla kummittelee uudestaan ja uudestaan Jack, jota hän ei voi unohtaa.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen sekä Laurien että Jackin näkökulmasta. Lukija arvaa kyllä jo kannen perusteella, että lopulta Laurie ja Jack tietysti saavat toisensa. Onnellinen loppu on luvassa. Mutta paljon yllättäviä käänteitä ja monimutkaisia ihmissuhdekuvioita ehtii tulla ennen kuin päästään siihen asti.

Salattuja, kiellettyjä tunteita, saavuttamatonta rakkautta, kaipausta, romantiikkaa. Siinä tämän kirjan ainekset, jotka uppoavat romantiikannälkäiseen lukijaan kuin häkä päähän.

Hömppää ehdottomasti, mutta niin viihdyttävää ja rentouttavaa! Kaiken muun ohella mieleen tuli nostalgisia muistoja siitä, kun itse olin parikymppinen opiskelija, vaikka en nyt ihan Lontoossa asunutkaan. Mutta Suomen Turussakin ehti olla aika paljon vauhtia, jännitystä, sydänsuruja ja romantiikkaa. Eipä sellaisia tunnemyrskyjä enää jaksaisi, mutta on hauska muistella - ja aikahan kultaa muistot...

Takakannen lupaus pitää paikkansa: "Täydellisen vastustamaton rakkaustarina on talven sydämenlämmittäjä." 

Tietenkään Silverin romaani ei ole mitään kuolematonta suuren luokan maailmankirjallisuutta, ja siinä on toki omat puutteensa ja epäuskottavuutensa. Mutta minusta tällaisen kirjan ei tarvitsekaan olla erityisen vakavastiotettava. Viihteen tärkein ominaisuus on, että se viihdyttää, ja siinä Ole minun onnistui ainakin minun kohdallani loistavasti. Kirjan loppupuolella minusta alkoi kyllä tuntua, että vuosia ja uusia käänteitä alkoi olla jo hiukan liikaakin, mutta sitä jouluista romantiikkaa tihkuva loppuhuipennus kruunasi kyllä kaiken.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
428 sivua
Alkuteos One Day in December (2017)
Suomentanut Satu Leveelahti 

Kirjasta ovat bloganneet ja mielipiteitä laidasta laitaan esittäneet mm. Kirjakaapin avainKirsin Book ClubKirjanmerkkinä lentolippuKirjakaapin kummitus ja Anuliinin ajatuksia.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Jonathan Carswell & Joanna Wright: En tahdo kostoa - Susanne Gesken tarina

Keväällä 2007 maailmaa järkytti uutinen kolmesta Turkin Malatyassa raa'asti surmatusta kristitystä. Yksi heistä oli lähetystyöntekijä Tilmann Geske ja kaksi muuta miestä olivat hänen turkkilaisia työtovereitaan. Leskeksi jäänyt Susanne Geske oli surun ja järkytyksen murtama, mutta hän tahtoi alusta alkaen antaa murhaajille anteeksi ja jäädä Turkkiin. En tahdo kostoa kertoo hänen tarinansa.

Susanne suhtautui nuorena kristinuskoon epäilevästi, mutta kun hän sitten kuitenkin tuli uskoon, hän tahtoi antaa Jumalalle kaikkensa. Mikään puolinainen harrastelu ei ollut hänen juttunsa. Hän lähti melko vastauskoontulleena raamattukouluunkin, jossa hänelle selvisi, että hänellä oli lähetyskutsu. Hän tahtoi päästä johonkin islamilaiseen maahan.

Kirjan koomisinta antia on se, kun Susanne tutustui tulevaan mieheensä Tilmanniin. Hänelle ei nimittäin olisi tullut mieleenkään, että siinä oli hänen tuleva miehensä. Susannen mielestä Tilmann oli kaikin puolin kummallinen. Miehellä oli hirveä kampauskin ja hän käytti rumia ruskeita paitoja.

Mutta niin vain heistä tuli pari, ja he molemmat halusivat lähteä työhön muslimien pariin. Turkkiin muutettuaan he asuivat aluksi Adanassa, josta muuttivat myöhemmin Malatyan kaupunkiin. (75 prosenttia maailman aprikoosintuotannosta tapahtuu Malatyan maakunnassa, mikä on kiinnostava tieto ainakin minulle, joka olen suorastaan koukussa kaikkeen mahdolliseen, missä vain on aprikoosia!).

Eräänä iltana vähän ennen pääsiäistä 2007 Tilmann ja Susanne katsoivat filmin keisari Nerosta ja kristittyjen vainosta. Elokuvan jälkeen he keskustelivat tämän päivän vainoista.

"Emme olleet niin naiiveja, että olisimme uskoneet, että sellainen ei olisi enää mahdollista tai ettemme koskaan voisi tulla vainotuiksi. Mutta sellainen tuntui kaukaiselta. Tilmann ei odottanut suoranaisesti, että sellaista tulisi tapahtumaan, mutta hän sanoi, että meidän pitää valmistautua sellaisen tapauksen varalle", Susanne kertoo.

Sen pääsiäissunnuntain jumalanpalveluksesta kirja kertoo:

"Jumalanpalvelus on poikkeuksellinen. Ylösnousemustapahtuman ilo täyttää salissa olevat ihmiset. Kaikki sujuu normaalisti, jos ei ota huomioon viiden vieraan poistumista viisi minuuttia jumalanpalveluksen alun jälkeen. Kukaan ei aavista, että vain muutamaa päivää myöhemmin kaikkien läsnäolijoiden elämä tulee järkytetyksi." 

On järkyttävää lukea siitä käsittämättömän suuresta surusta, joka sitten tuli niin rajusti Susannen ja lasten sekä myös kahden turkkilaisen perheen osaksi. Puhuttelevaa on kuitenkin heidän halunsa antaa anteeksi.

Keväällä 2008 eli noin vuosi miehensä kuoleman jälkeen Susanne Geske kirjoittaa tämän kirjan esipuheessa:

"Mitä meille sitten sisäisesti kuuluu? Välillä tuntuu kuin kaikki olisi niin kuin jostakin elokuvasta, kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Perheenä meidän on kuljettava vielä pitkä matka kohti tapahtuneen hyväksymistä. 
  Ja suhde mieheni murhaajiin? Minulta kysytään usein, miltä minusta tuntuu, kun kohtaan mieheni murhaajat oikeussalissa. Näen heidät viitenä tavallisena nuorena miehenä, jotka ovat teollaan sotkeneet elämänsä. 
  Ensimmäisestä hetkestä lähtien olen päättänyt antaa heille anteeksi. Jeesuksen sanat ristillä ovat tulleet minulle merkityksellisiksi: 'Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät' (Luuk. 23:34). Tunteet ovat seuranneet mukana. Minulle se on lahja Jumalalta. Vain Hän voi antaa sellaisen rauhan. Vaikka voi tuntua uskomattomalta, minulla ei ole ollut pienintäkään vihan tai koston ajatusta. 'Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille...' (Joh. 14:27)."

Susannen tarina on vaikuttava puheenvuoro lähimmäisenrakkauden ja anteeksiannon puolesta. Se kertoo surusta ja tuskasta, mutta myös lohdutuksen Jumalasta, joka antaa voimaa jatkaa eteenpäin. Kannattaa lukea!

Kustannus Oy Uusi Tie 2009
Alkuteos Married to a Martyr - The authorized biography of a widow in Turkey (2008)
Saksaksi kääntänyt Markus Baum
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut Irene Arinvaimo 
Kannen suunnittelu Antti Kamppinen, T:mi Dream Concept 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Olen jo kauan aikonut tutustua Roope Lipastin romaaneihin, koska hänen kolumninsa ovat aina olleet hervottoman hauskoja. Rajanaapuri, joka tarttui käteen kirjaston palautushyllystä, osoittautuikin sopivaksi aloitukseksi ainakin siinä mielessä, että se on Lipastin ensimmäinen romaani aikuisille.

Rajanaapurissa Lipasti repii huumoria naapuruudesta ja siitä viha-rakkaussuhteesta, joka naapurien välillä voi vallita. Jo takakansi kiteyttääkin naapuruussuhteiden syvimmän olemuksen: "Aidan toisella puolella ruoho on aina... leikkaamatta." 

Kirjassa ollaan maalla, haja-asutusalueella. Siinä on kaksi naapurusta, keski-ikäiset miehet, joista toinen on lapseton ja jäänyt leskeksi muutama vuosi sitten. Hän, kirjan minäkertoja, on yksinäinen - ja lisäksi hän on parhaillaan kesälomaansa viettävä historianopettaja, jolla on siten pelkkää aikaa kytätä naapuriensa elämää:

"Vasta kolmantena päivänä näin naapurin jälleen pihalla - olen melko varma, ettei hän ollut liikkunut ulkona aiemmin, sillä monta kertaa en poistunut keittiöstäni."

Naapurin miehellä on viehättävä vaimo ja kuusi lasta. Perhe on muuttanut kaupungista maalle kymmenen vuotta sitten, "koska maalla elämä oli todellisempaa kuin kaupungissa. Se oli niin järjetön väite, että sellaisen saattoi keksiä vain elämästä vieraantunut kaupunkilainen." 

Tämä perheellinen mies on häntä tarkkailevan naapurin silmissä omituinen. Hänen pihansa on täynnä rojua, ja hän on parantumaton Tee se itse -mies, joka suunnilleen asuu ulkona, ja siksi onkin outoa, jos häntä ei joskus näy muutamaan päivään. Naapurilla on ehtymätön varasto ideoita siitä, mitä uutta sinne voisi kehitellä. On rakennettava sauna, mutta sinnekin pitää jostain syystä päästä kävelemään kiviaidan viertä pitkin, joten on siis tehtävä myös kiviaita.

Mitä ikinä mies saakin päähänsä tehdä, hän tekee sen kummallisesti, käyttäen outoja materiaaleja ja työtapoja. Minäkertoja puolestaan on se, joka ei tee mitään, joten hän ei tietysti tee virheitäkään. Hän hengailee mielellään päällysmiehenä naapurin pihassa katselemassa tämän tekemisiä, mutta ei toki tee mitään auttaakseen. Miehet myös parantavat siinä sivussa maailmaa ja filosofoivat muun muassa miehen ja naisen eroista, parisuhteesta, lapsista ja keski-iästä.

"Tunsin jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa miestä kohtaan. Itse en ole vaihtanut renkaita sitten 1990-luvun. Se ei jotenkin kuulu tähän aikaan. Ehkä naapurikaan ei kuulu. 
  - Ennen miehillä oli helppoa, kun tarvitsi vain hiihtää hirvi tai karhu kiinni ja tappaa se paljain käsin, naapuri puhisi. 
  - Ennen oli helpompaa, myönsin. - Mutta miten sauna etenee? 
  Naapurin katse kirkastui, kun puheenaihe vaihtui. 
  - Iltapäivällä laitetaan kivet! Tule katsomaan, siitä tulee hauskaa! 
  Luulen, että 'hauska' ei ole ensimmäinen sana, joka useimmille tulisi mieleen epätoivoisen projektin lähtölaukauksesta. Mutta ehkä suuren perheen isällä ovat ilot vähissä, joten hänen täytyy nauttia siitä ajanvietteestä, mitä on tarjolla."

Milloin opettaja ei norkoile naapurin pihassa, hän tarkkailee heidän elämäänsä ikkunasta kiikarilla. Kaiken lisäksi hän on ihastunut naapurin vaimoon, joten tämän elämää on erityisen kiinnostavaa seurata. Kirjan loppua kohti minäkertojan kiinnostus naapureita kohtaan alkaa tuntua jo suorastaan pakkomielteiseltä.

Siltähän maalla tosiaan monesti tuntuu, että kaikilla ei ole omaa elämää, kun on niin paljon aikaa pohtia puolituttujen ja tuntemattomienkin asioita. Nämä molemmat miehet ovat tosielämästä tuttuja hahmoja, sekä tekijä että tarkkailija. Niinpä Rajanaapurin satiiri osuu ja uppoaa!

Aluksi miesten edesottamukset ja näkemykset naurattivat minua vähän väliä, mutta sitten - nainen kun olen, enkä edes mikään tee se itse -nainen - aloin hyytyä niistä jatkuvista piha- ja rakennustöistä lukemiseen. Halkopinot, vipuvarret ja liimapuut. Jos olisin sellaisista kiinnostunut, ehkä minäkin hengailisin enemmän naapurissa...

Ehdinkin jo pohtia, että ehkä tämä on minun makuuni liian miehinen kirja, mutta jatkoin kuitenkin lukemista. Hauskuutta siellä tulee vastaan myöhemminkin, mutta enimmät naurut tuli kyllä naurettua jo kirjan alussa.

Kunnes kirjan loppupuolella Lipasti riehaantuu! Siellä tapahtuu pari todella mehevää ja yllättävää kommellusta. Nauroin kyyneleet silmissä, ja päädyinkin kyseisten tapahtumien myötä odottamaan kirjalle myös lennokasta lopetusta. Loppu on kuitenkin kaiken sähläyksen jälkeen yllättävän rauhallinen.

Hauska kirja joka tapauksessa. Paikoitellen se on kyllä myös hiukan vakava ja joskus jopa surumielinen. Pihatöistä kannattaa olla kiinnostunut, se edistää tästä lukuelämyksestä nauttimista.

Atena Kustannus 2012
231 sivua

Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirjakaapin avainKirsin kirjanurkkaKirjakompassiKaiken voi lukea! ja Kasoittain kirjoja.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Julia Williams: Toivonkipinä

Julia Williamsin romaani Toivonkipinä on romanttista jouluviihdettä, siis hiukan hömppää, mutta sellaistakin tarvitaan välillä! Se on varsin viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa. Olin ajatellut, että lukisin tällaista yli 400-sivuista opusta pitkään ja hartaasti, mutta se koukutti minut niin, että lukaisin sen melkein kertaistumalta loppuun asti - ja täällä nyt yössä bloggailen.

Kirjan kannessa oleva sitaatti pitää paikkansa: "Tämä tarina lämmittää kuin kupillinen lämmintä kaakaota." Aivan totta!

Toivonkipinä kertoo usean eri henkilön tarinan yhdestä joulusta seuraavaan jouluun asti. Tapahtumapaikkoina ovat sekä Lontoo että maaseudulla sijaitseva idyllinen Hope Christmasin kylä, joista jälkimmäinen on tämän tarinan keskus.

Lontoolainen Catherine on kiireinen perheenäiti, joka pitää suosittua Kodinhengetär-blogia. Hän perusti sen ihan satiirimielessä, koska hän itse ei ole mikään täydellinen kodinhengetär, mutta yllättäen blogi saavutti suuren suosion: "Valitettavasti lukijat eivät ymmärtäneet Catin ironiaa vaan ottivat kaiken todesta. Hän oli törmännyt merkilliseen ilmiöön. Kaikkialla tuntui olevan naisia, jotka istuivat kotona lastensa kanssa ja janosivat neuvoja täysin tuntemattomalta ihmiseltä."

Näin Catherinen alter ego alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Kaikessa kiireessään hänellä ei ole yhtään aikaa miehelleen Noelille, joka tuntee itsensä unohdetuksi ja syrjäytetyksi. Lisäksi Noelilla on työhön liittyviä huolia. Hänen työpaikallaan irtisanotaan yhä enemmän ihmisiä, eikä Noelin omakaan asema vaikuta enää turvatulta.

Perheen elämää varjostaa myös huoli Catherinen äidistä, joka on alkanut huolestuttavasti unohdella asioita. Ei kai hän vain ole sairastunut dementiaan?

Marianne puolestaan on opettaja, joka on muuttanut suuren rakkautensa perässä Hope Christmasin kylään vain joutuakseen petetyksi ja jätetyksi. Marianne on murtunut ja harkitsee paluuta Lontooseen - mutta toisaalta hän viihtyy paremmin maalla ja on alkanut rakastaa Hope Christmasia. Niinpä hän jää sinne ja alkaa yhdessä paikallisten asukkaiden kanssa taistella kylän tulevaisuuden puolesta. Onhan hänellä siellä myös hyvä ystävä, Pippa.

Samassa kylässä on sydän särkynyt myös Gabrielilta, jonka psyykkisesti sairas, hauras ja tasapainoton vaimo on jättänyt juuri ennen joulua. Nyt Gabriel on kahdestaan poikansa Stephenin kanssa, ja heillä on suuri suru. Gabrielilla on kuitenkin mieluinen, luonnonläheinen työ lammasfarmarina.

Toivonkipinä seuraa näiden henkilöiden elämää joulusta jouluun. Kuten arvata saattaa, toivonkipinöitä lentelee ja rakkautta on ilmassa, ja vaikka vaikeuksia on, lopulta moni asia kääntyy parhain päin. Hiukan ennalta-arvattavaa tietenkin, mutta on mukavaa lukea jotain tällaista, josta tietää jo etukäteen, että onnellinen loppuhan tästä kehittyy kaiken jälkeen.

Rentoa hyvänmielenlukemista parhaasta päästä siis!

Ehkä olisin voinut valita jonkin romanttisemman otteen kirjasta, mutta tässäpä tällainen arkinen kohtaus supermarketin joulutungoksen keskeltä:

"'Ensi vuonna minä lähden jouluksi ulkomaille', Catherine mutisi tullessaan osastolle, jossa oli jouluisia hedelmäpiiraita. Ennen ne olivat vain joulupiiraita. Nyt niitä oli kaikenlaisia: luksuspiiraita, brandyllä maustettuja piiraita, sherryllä maustettuja piiraita, rasvattomia, gluteenittomia, laktoosittomia piiraita. Tarjolla oli varmaan myös hedelmättömiä piiraita, Catherine ajatteli. Maailma oli tullut hulluksi. 
  'Niin lähden minäkin', Catherinen vieressä hyllyjä tutkiva nainen naurahti myötätuntoisesti. Hän katsoi Catherinea uteliaasti. 
  Voi ei! 
  'Etkö sinä olekin...'
  'Kyllä', Catherine vastasi huokaisten. 'Pelkäänpä, että olen.' 
  ''Minä olen sinun innokas fanisi', nainen intoili. 'Olen säästänyt kaikki reseptisi. En tiedä, miten pärjäisin ilman sinun sitruunapiirakkareseptiäsi.' 
  'Kiitos', Catherine sanoi toivoen, ettei nainen huomaisi, mitä hänellä oli ostoskärryissään. Hänen maineensa olisi mennyttä, jos nainen huomaisi valmistuotteet." 

Itsehän tykkäsin kyllä eniten Hope Christmasin maalaisidyllin kuvauksesta, ja sieltä olisi löytynyt romanttisia pätkiä jaettavaksi tässä, mutta jokainen romanttisen jouluviihteen ystävä voi kaivaa ne sieltä esiin ihan itse.

HarperCollins Nordic AB 2015
416 sivua
Alkuteos Last Christmas (2009)
Suomentanut Eeva Koskimies 
Kannen suunnittelu Jenny Liljegren

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Yoneko Tahara & Bernard Palmer: Yoneko onnen tytär

Tässä vaihteeksi blogitauon aikana lokakuussa luettua. Tämän jälkeen yritän ehkä vihdoin lukea muutaman paksuhkon romaanin, joiden kanssa hitaalla lukijalla voi hiukan kestää.

Japanilaisen Yoneko Taharan elämäkerta on huikea selviytymistarina. Se on osoitus siitä, miten Jumala voi nostaa ihmisen synkimmästäkin pimeydestä valoon.

Yonekon nimi tarkoittaa onnen tytärtä, ja hän olikin onnellinen lapsi ja nuori - kunnes hänen äitinsä sairastui ja kuoli. Kirja kertoo Yonekon tiestä takaisin onnen tyttäreksi, mutta se tie kulki ensin masennuksen ja itsemurhayrityksen kautta.

Yonekon isä oli ateisti, mutta hänen äitinsä oli mukana Tenri-kyossa, shintolaisessa lahkossa, jota sanotaan toisessa kohdassa myös shinto-buddhalaiseksi lahkoksi. Yksi lahkon jäsenten uskomuksista oli, että he saisivat olla terveitä, ja jos sairautta tulisi, he paranisivat siitä kyllä. Siksi lääkärin puoleen kääntyminen sairaustapauksessa olisi ollut uskon puutetta. Tämän kohtalokkaan uskomuksen seurauksena Yonekon äiti sitten kuoli.

Kuten arvata saattaa, tämän jälkeen Yoneko alkoi suhtautua kaikkiin uskontoihin vihamielisesti; olihan hän nähnyt, mitä uskonto teki hänen äidilleen. Äidin kuolema sai Yonekon myös masentumaan vakavasti ja menettämään elämänhalunsa.

Eräänä iltana Yoneko sitten harhaili kaupungilla epätoivoisena ja itsemurha-ajatuksissa. Hän aikoi mennä meren rantaan hukuttautuakseen siellä. Vaikka hän tunsi hyvin Tokion junareitit eikä ollut koskaan eksynyt väärään junaan, sinä iltana hän oli niin sekaisin, että nousi useita kertoja väärään junaan eikä löytänyt sinne meren rannalle, missä hänen piti hukuttautua. Lopulta hän päätyikin heittäytymään junan alle.

Kuitenkin Yonekon tietämättä jo sinä hirveänä iltana Jumala, jota hän ei vielä edes tuntenut, oli joka hetkessä mukana:

"Siitä hetkestä lähtien olin niin poissa tolaltani, että en muista mitä tapahtui seuraavaksi. Ainakin kerran nousin vielä väärään junaan Shinjukun asemalla. Ehkä useamminkin. Kuinka monta kertaa se tapahtui, kuinka monta muuta virhettä tein - ei aavistustakaan. Varmaa on ainoastaan, että Jumala oli kanssani noina hirveinä hetkinä. 
  Hämmennykseeni oli pätevä syy, mutta en tiennyt sitä silloin. Vaikka olisin tiennytkin, en olisi ymmärtänyt. Mentäessä Shinjukusta Enoshimaan ja meren rannalle n. 20 minuutin päässä Shinjukun asemalta oli pieni evankeelinen kirkko. Sen ystävällinen harmaahapsinen pastori oli järkyttynyt syvästi, kun eräs nuori mies oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä junan alle tuolla vilkasliikenteisellä asemalla kaksi vuotta aiemmin. Joka päivä vanha pastori rukoili niiden ihmisten puolesta, jotka aikoivat tehdä itsemurhan siinä samassa paikassa ja pyysi Jumalaa estämään näitä ihmisiä tuhoamasta itseään ja johdattaman heidät Kristuksen tuntemiseen ja pelastukseen. En tiennyt, että olin Jumalan suojeluksessa, Jumalan, jota en edes tuntenut, Jumalan, jota olisin silloin pilkannut."

Junan alle hypätessään Yoneko vammautui vakavasti ja vajosi entistä syvempään masennukseen. Sairaalassa hän keräsi salaa lääkkeitä voidakseen jossain vaiheessa tappaa itsensä ihan oikeasti.

Miten Yoneko sitten löysi kadotetun elämänilonsa kaiken tämän jälkeen? Siitä tämä kirja kertoo. Hän uskalsi lopulta mennä vammoistaan ja rajoitteistaan huolimatta jopa naimisiin ja tulla äidiksi. Kirja kertoo koskettavasti siitä, miten hän oppi elämään vammaisuutensa kanssa ja selviytymään hankalista käytännön tilanteista. Myöhemmin hän sai myös olla avuksi muille masentuneille ja elämänhalunsa menettäneille.

Yonekon tarina osoittaa, että aina on toivoa. Valo voi löytää tiensä synkimpäänkin pimeyteen.

Päivä Oy 1978
148 sivua
Alkuteos Yoneko Daughter of Happiness
Suomentanut Maija Roinila 

Kirjasta muualla: Kirjasampo