Marika Kataja ja Jani Holland: Tuhon aalto - Suomalaisia Thaimaan tsunamialueella

Olen niin fiilispohjainen lukija, että minun on vaikea pysyä missään lukusuunnitelmissa. Aina tulee uusia inspiksiä ja vanhat aikomukset jäävät niiden jalkoihin. Nyt kun tapaninpäivänä tuli kuluneeksi 15 vuotta maailmaa järkyttäneestä valtavasta tsunamista, tuli mieleen lukea vihdoin tämä Tuhon aalto, joka on odotellut hyllyssäni varmaan ainakin muutaman vuoden.

Mitä niihin lukusuunnitelmiin tulee, ehkä minun ei pitäisi hirveästi mainostaa niitä etukäteen, kun monet niistä eivät lopulta kuitenkaan toteudu. Parempi kertoa kirjoista sitten, jos ja kun ne on oikeasti saanut luettua!

Tuhon aalto - Suomalaisia Thaimaan tsunamialueella palautti kyllä järkyttävällä tavalla mieleen kaiken sen kauheuden, mitä silloin tapahtui. Vielä nyt vuosien jälkeenkin, kun siitä luki, tuntui, että eihän tällaista edes voi tapahtua. Eihän mistään tsunamista ollut koskaan kuullut puhuttavankaan ennen kuin rysähti sitten kerralla ihan kunnolla.

Kirja kertoo 26.12.2004 alkaen ensimmäisestä viikosta päivä päivältä, monen eri ihmisen näkökulmasta. Sen jälkeenkin kirjassa on vielä monta lukua, mutta kerronta ei enää etene päivä päivältä. Usean henkilön näkökulmia on sen sijaan myöhemmissäkin luvuissa.

Olen lukenut joskus Anne Puistomäen kirjan Khao Lak - Tsunamin jälkimainingit (Myllylahti 2014, kirjan nimi on samalla linkki kustantajan sivulle). Kirjassaan Puistomäki kertoo siitä, kuinka menetti tsunamissa koko perheensä ja selvisi itse hurjasta yhdeksän kilometrin "uintimatkasta" jääkaappiin tarrautuneena. Se kertoo siis tsunamin uhrin henkilökohtaisista kokemuksista ja menetyksistä erittäin koskettavasti.

Tuhon aallossa näkökulma on erilainen: useimmat kirjan henkilöt ovat tavalla tai toisella ammattinsa ja työnsä puolesta tekemisissä tsunamin kanssa. Toki tapaninpäivänä kerrotaan eri henkilöiden kokemuksia itse aallosta. Silloinkin oli tietysti paikalla myös ammatti-ihmisiä, kuten matkaoppaita ja sukellusyrittäjiä.

Myöhemmin kertojina on heidän lisäkseen myös poliiseja, toimittajia, kuvaajia, pappeja sekä muun muassa psykologi ja oikeushammaslääkäri. Myös eräs sukulaisiaan Thaimaassa etsinyt henkilö tuo kirjaan oman näkökulmansa. Toinen kirjoittajista, Jani Holland, lähti hänkin Thaimaahan etsimään omaisiaan. Marika Kataja puolestaan oli paikalla toimittajana.

Jani Holland, jolle Khao Lak oli tuttu paikka, kuvaa järkytystään nähtyään siellä vallitsevan tuhon:

"Leukaluu loksahti aika alas; tuho oli aivan totaalinen. Lähinnä mieleeni tuli kuvia Hiroshima-dokumenteista. Hotelleista oli vain rankoja pystyssä, joissain paikoissa ei edes niitä, vaan maassa ammotti ainoastaan vettä täynnä oleva monttu. Romua ja irtainta rautanauloista ja lasinsiruista aina turistibussien jäänteisiin lojui silmänkantamattomiin joka puolella. Muistissa oli tuoreet mielikuvat siitä, miltä paikka näytti muutamaa viikkoa aikaisemmin. Näky oli totaalisen typerryttävä ja tyrmistyttävä. Tuntui täysin absurdilta ja älyvapaalta: ei jumalauta, tämä ei voi olla todellista!"

Myös osa työn puolesta tapaukseen liittyvistä henkilöistä menetti ystäviään ja kollegoitaan. Erityisesti kirja kuitenkin valottaa sitä, miten rankkoja asioita tsunamin jälkeisessä Thaimaassa joutui työn puolesta kokemaan ja näkemään. Siellä näki järkyttäviä asioita; suru ja kauhu olivat ammatti-ihmistenkin kokemuksena, mutta tunteet oli pakko saada jotenkin painettua pinnan alle, että selviäisi ja pystyisi tekemään työnsä.

Järkyttävintä oli lukea käynneistä ja työskentelystä ruumiidentunnistusalueella. Thaimaan kuumassa ilmastossa ruumiit menivät nopeasti todella huonoon kuntoon, ja haju oli sanoinkuvaamaton. Muutama karmea ruumiisiin liittyvä kuvaus jäi mieleen kirjan järkyttävimpänä antina. Ei niillä kuvauksilla silti mitenkään mässäillä tässä teoksessa, niitä on vain muutamia ja ne ovat lyhyitä.

Ymmärrettävästi kaikkien kauheuksien keskellä työskentely traumatisoi ihmisiä; heillä saattoi olla painajaisia tai joskus jopa hallusinaatioita. Ruumiiden haju saattoi palautua mieleen vielä pitkien aikojen päästä.

Vuosien jälkeen en enää muistanut, miten huonosti tiedotus Suomessa toimi ja miten monta päivää meni ennen kuin täällä tajuttiin todellinen tilanne. Esimerkiksi paikan päällä, jossa eri maiden viranomaisilla oli omat pisteensä, Suomen pisteellä ei ollut ketään...

Kirja keskittyy luonnollisesti suomalaisten kokemuksiin, mutta on hyvä, että se ottaa huomioon myös thaimaalaisten kärsimykset. Siinä vieraillaan Khao Lakin lähellä sijainneessa kylässä, josta kuoli tuhansia asukkaita. Esimerkiksi eräs kyläläinen menetti kuusi perheensä jäsentä, ja kaikkiaan suvusta kuoli 27 ihmistä. Paikallisilta meni myös koti, omaisuus ja työ - heiltä saattoi mennä aivan kaikki.

Kirjan lopussa tsunamista on kulunut kolme kuukautta, ja kirjoittajat ovat palanneet Thaimaahan tekemään tätä kirjaa. Dramaattisia käänteitä siellä tapahtuu silloinkin.

Kirjassa on mukana myös pari kuvaliitettä.

Näin rankasta aiheesta minulle olisi ehkä riittänyt puolta ohuempi kirja, mutta kun pidin välillä taukoa, jaksoin lukea Tuhon aallon loppuun asti.

Hirveän pysäyttävä ja surullinen kirja. Se muistuttaa siitä, että meidän joukossamme on paljon niitä, joiden elämän tsunami muutti peruuttamattomasti ja jotka eivät voi koskaan unohtaa, mitä silloin tapahtui. On järkyttävää ajatella, että tämä kaikki on todella tapahtunut. Kun ajattelen kaikkea lukemaani ja kaikkia tämän kokeneita ihmisiä, jään sanattomaksi ja kyyneleet tulevat silmiin.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2005
350 sivua
Kannen kuva: Joanne Davis/AFP/LK 

Kirjasta ovat bloganneet myös Olen lukenut ja luen edelleen sekä Puunhalaaja maailmalla.