Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme

Tänään nautin kauniista talvisesta pakkaspäivästä Niilo Rauhalan runojen parissa. Hänen runojensa kauneus ja luonnonläheisyys sopivatkin tällaisen päivän lukemistoksi paremmin kuin hyvin.

Olen varmaan ennenkin sanonut, että Niilo Rauhala on yksi lempirunoilijoistani. Hän on lahjakas kirjoittaja, jonka runoissa on paljon Suomen luonnon ja vuodenaikojen kauneutta. Luonnosta nousevien kielikuvien avulla hän sanoittaa monia ihmiselämän tuntoja ja tunnelmia. Tässä Aavistus ja ihme -kokoelmassa on muun muassa muistoja äidistä ja surua hänen poismenostaan. Toisaalta mitä tunteita Rauhala ikinä käsitteleekin runoissaan, hän tekee sen niin taitavasti, että lukija voi löytää riveiltä - ja rivien välistä - itsensä ja omat henkilökohtaiset tuntemuksensa ja elämäntilanteensa.

Pidän siis kauniista runoista. Elämässä kauneus hautautuu niin helposti kaikenlaisen rumuuden ja loan alle, että on suuri lahja voida sittenkin nähdä myös kauneutta ympärillään. Kaikkihan me kuljemme loassa, mutta jotkut meistä katsovat tähtiin, on joku sanonut. Niilo Rauhalan runot auttavat nostamaan katseen juuri sinne tähtiin. Niissä on myös aina jotain käsittämättömän suurta levollisuutta ja rauhaa, jopa silloin kun hän kirjoittaa myrskystä, kivusta, surusta ja ikävästä.

Aavistus ja ihme on oman hyllyni kirja, jonka olen ostanut uutena joskus silloin, kun se oli ilmestynyt. Siitä on jo vuosia. Kuitenkin nyt kun luin nämä runot pitkästä aikaa, yhä edelleen lempirunoikseni nousivat samat runot kuin silloin - vaikka nautin kyllä kaikista näistä runoista. Jaan tässä otteet kahdesta lempirunostani.

Tässä syksyä ja pimeyttä käsittelevän runon loppuosa:

"Lähtiessäsi sinä himmensit huoneen valot,
ikävä jäi kuin nuotio olisi sammunut. 
Vielä sinä palaat, tulet sateen läpi, 
minä olen vastassa kädet tyhjinä, 
kun kukat vielä arkoina 
opettelevat mullassa ensimmäisiä sanojaan." 

Runo, joka alkaa: Aurinko nousee silmistä ja laskee niihin, puolestaan loppuu näin:

"Olen tie murheellisille ajatuksille, 
jotka kulkevat vihlovien kivien rantaa
ja viiltyvät riekaleiksi. 

Että silmistäni nousee sittenkin aurinko 
jo huomenna, yön railosta."

Juuri tähän Rauhalan kirjaan minulla liittyy henkilökohtaista nostalgiaa, koska silloin kun viimeksi luin sitä, asuin paikassa, jossa olin onnellisempi kuin koskaan missään muualla. Lisäksi Aavistus ja ihme on ulkoasultaankin todella kaunis.

Jo kannessa on alkua yhdestä kirjan runosta:

"Aamulla nostan yltäni 
unien huohottavan peiton 
ja astun viileään tuuleen."

Minun pitäisi kyllä ottaa projektiksi lukea läpi kaikki Niilo Rauhalan runokirjat. Siinä olisikin tekemistä hetkeksi, koska niitä on tämänkin kirjan lopussa pitkä lista, ja ties miten paljon hän on kirjoittanut sen jälkeenkin.

Tähän mennessä olen blogannut Rauhalan teoksista Jos kuulisin veden heräävän ja Hän ei väisty viereltäsi - Pientä puhetta sairaille.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2005 
108 sivua
Kannen suunnittelu: Timo Numminen 
Sarja-asun suunnittelu: Päivi Puustinen 

Kirjan on arvioinut myös Markus Jääskeläinen.