lauantai 27. helmikuuta 2021

Greg Laurie: Uusien alkujen Jumala - Koe Jumalan anteeksiantamus

Suomentanut Mirja Sevón 

Uusien alkujen Jumala on kirja, joka julistaa uutta mahdollisuutta epäonnistumisen, lankeemuksen, harhateillä kulkemisen tai yhtä hyvin myös vastoinkäymisten jälkeen. Greg Laurien sanoman pääpaino on synnissä, syntien anteeksiantamuksessa ja sitä kautta uudessa alussa, mutta hän käsittelee hiukan myös erilaisia pimeitä laaksoja, joiden läpi elämässä joutuu kulkemaan, ja uutta alkua niiden jälkeen. 

Laurie kertoo muun muassa useista Raamatun henkilöistä, jotka saivat Jumalalta uuden alun. Tuhlaajapojalle oli siunaukseksi, että elämä alkoi potkia päähän siellä kaukana isän kodista. Se sai hänet palaamaan takaisin, eikä isä syytellyt häntä vääristä teoista, vaan juoksi iloiten häntä vastaan, halasi, suuteli ja käski pukea hänet parhaisiin vaatteisiin. Kaikki tämä, kun poika oli vielä hänen edessään kurjana ja haisevana, eikä ollut ehtinyt peseytyä tai parannella itseään mitenkään. 

Tunnetuimpia Raamatun epäonnistujia on Pietari, joka oli niin varma itsestään: vaikka kaikki muut lankeaisivat, minä en lankea. Ja sitten kuitenkin juuri hän lankesi kaikkein raskaimmin. Mutta hän sai Jeesukselta uuden alun ja tehtävän. 

Joona ei halunnut mennä sinne, mihin Jumala häntä kutsui, vaan lähti pakoon aivan päinvastaiseen suuntaan. Vaikeiden vaiheiden jälkeen hänkin sai uuden alun. Greg Laurie kertoo kirjansa idean syntyneen juuri näiden Joonan kirjan sanojen pohjalta: "Joonalle tuli toisen kerran tämä Herran sana: 'Lähde Niniveen...'" 

Daavid oli yksi Raamatun suurimmista henkilöistä - ja samalla yksi suurimmista syntisistä. Hänen elämänsä oli paradoksi, kuten on myös meistä monen elämä, Greg Laurie toteaa. Daavid yritti peitellä tekojaan, mutta paha olo helpotti vasta, kun hän tunnusti syntinsä ja sai kokea Jumalan anteeksiantamuksen.

Daavidin psalmissa eli Ps. 32 sanotaan vanhan käännöksen mukaan: Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Tästä Laurie toteaa osuvasti: Daavid oli turhaan yrittänyt peittää syntinsä itse. Mutta kun Jumala peittää syntimme, se on lopullisesti poissa.

Raamatun henkilöiden lisäksi kirja kertoo kyllä myös monia tapauksia nykypäivän maailmasta. Huumoriakaan unohtamatta. Nauraakin sai aina välillä, esimerkiksi opiskelijalle, joka kirjoitti koevastauksessaan, että israelilaisten happamaton leipä valmistettiin ilman mitään raaka-aineita. 
 
Uusien alkujen Jumala on valtavan armollinen, rohkaiseva ja innostava kirja. Se rohkaisee nousemaan ja jatkamaan kristityn vaellusta, mitä ikinä sitten onkin tapahtunut. Greg Laurie muistuttaa, että Jumalalle meidän epäonnistumisemme eivät tule yllätyksenä. Hän kyllä tietää, millaista tekoa me olemme. Mutta hän on aina valmis ottamaan erehtyneen lapsensa avosylin vastaan. Ja kun hän antaa meille synnit anteeksi, hän ei edes muista niitä enää sen jälkeen. Ne upotetaan meren syvyyteen, ja kalastaminen on kielletty! 

Greg Laurien sanoin: 

Vaikka olisitkin ollut tähän asti menossa väärään suuntaan elämässäsi, ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Peli ei ole vielä pelattu. Sinua odottaa uusi mahdollisuus. Voit kokea Jumalan anteeksiantamuksen vapauden... tästä päivästä alkaen. 

Aika Oy 1998 
270 sivua 
Alkuteos: The God of the Second Chance. Experiencing Forgiveness 1997 

perjantai 26. helmikuuta 2021

Thelma Sangster: Revitty huntu

 
Suomentanut Maija Roinila 

Revitty huntu on 80-luvulla ilmestynyt kristillinen kirja, joka kertoo pakistanilaisen Gulshanin elämäntarinan. Gulshan Fatima oli tyttö, jonka vasen puoli oli halvaantunut hänen vauvana sairastamansa lavantaudin seurauksena. Hänen syvästi uskonnollinen muslimi-isänsä rakasti häntä suuresti ja käytti kaikki mahdolliset keinot saadakseen tyttärensä paranemaan. He matkustivat jopa Englantiin asti, koska isä oli kuullut sikäläisestä erikoislääkäristä ja toivoi tämän voivan auttaa Gulshania. 

Mutta edes tuo lääkäri ei voinut auttaa. Niinpä isä, Gulshan ja häntä avustavat palvelijat jatkoivat matkaa Saudi-Arabiaan. Oli tullut aika suorittaa pyhiinvaellus Mekkaan - ehkäpä siellä Allah parantaisi Gulshanin. 

Kirja kertoo yksityiskohtaisesti Saudi-Arabiasta Gulshanin näkemänä ja kokemana. Hän kuvailee maisemia ja heidän oleskeluaan paikallisen sheikin luona. Sitten tuli aika lähteä Mekkaan ja Medinaan. Myös pyhiinvaelluspäivistä ja niiden aikana suoritetuista rituaaleista Gulshan kertoo tarkasti. On kiinnostavaa lukea niistä ja aistia se suuri hartaus, jonka vallassa nuori Gulshan osallistui tuohon kaikkeen. 

Mutta hän joutui palaamaan kotiin yhtä rampana kuin oli sieltä lähtenytkin. Eikä hän siten voinut avioitua serkkunsa kanssa, jolle hänet oli kihlattu jo kolmen kuukauden iässä, ennen sairastumista. Perhe oli odottanut hänen paranevan; silloin häät olisi voitu järjestää. 

Myöhemmin Gulshanin isä sairastui äkillisesti ja kuoli. Tämä oli viimeinen isku nuorelle sairaalle tytölle. Hän ei saanut parantua, ja nyt vielä rakas isäkin otettiin häneltä pois. Gulshan vaipui epätoivoon ja halusi kuolla itsekin. Silloin hän kuuli äkkiä matalan, sointuvan äänen, joka sanoi: 

Kuka antoi sokeille näön, ja kuka teki sairaat terveiksi, ja kuka paransi pitaalitautiset, ja kuka herätti ihmisiä kuolleista? Minä olen Jeesus, Marian Poika. Lue minusta Koraanista, Marian suurasta. 

Muslimeille Jeesus on profeetta, ja hänen tekemistään ihmeistä tosiaan kerrotaan Koraanissa. Onkin kiehtovaa, että on muslimeja, jotka löytävät Jeesuksen Koraanista ja kääntyvät sitten kristityiksi. Gulshan luki siis Koraania ja alkoi rukoilla tuota Jeesusta. 

Mitä sitten tapahtui - siitä kertoo tämä Thelma Sangsterin kirjoittama kirja. Lopulta tuli sekin päivä, jona ihme todella tapahtui: Gulshan sai kohdata Jeesuksen, joka paransi hänet.  

Perhe riemuitsi; tätähän he olivat aina rukoilleet. Mutta kun Gulshan puhui niin paljon Jeesuksesta, joka hänet oli parantanut, he hermostuivat. Vaikka Jeesus onkin profeetta, josta kerrotaan Koraanissa, perhe olisi halunnut Gulshanin puhuvan mieluummin Muhammedista. He pelkäsivät, että Gulshanista tulee kristitty. 

Ja niinhän hänestä tietysti tulikin. Gulshan Fatimasta tuli sitten Gulshan Ester. Kirja kertoo hänen monista värikkäistä vaiheistaan uskoontulon jälkeen. Hän joutui kokemaan painostusta ja vainoa perheensä ja muidenkin taholta, mutta sai myös kokea paljon Jumalan hyvyyttä, huolenpitoa ja johdatusta elämässään. Ihmeellisiä asioita tapahtui myöhemminkin.  

Revitty huntu on puhutteleva ja rohkaiseva kirja; se kertoo Jumalasta, jolle on kaikki mahdollista. 

Päivä Oy 2004, 5. painos 
1. painos 1985 
Alkuteos The Torn Veil 1984 
Kansi: AD Studio Oy 

Kirjasta muualla: 

tiistai 23. helmikuuta 2021

Zoya's Story - An Afghan Woman's Struggle for Freedom

 By Zoya with John Follain and Rita Cristofari 

Löysin tämän kirjan kerran kirjaston ota/jätä -korista. En kuitenkaan saanut sitä luettua pitkään aikaan, koska vaikka kirja kiinnosti minua, toisaalta myös pelkäsin miten rankka se voisi olla, kun kysymyksessä on Afganistan, talibanit ja kaikki niihin liittyvä. Onneksi aloin kuitenkin vihdoin lukea, koska Zoyan tarina oli todella kiinnostava. 

Zoya on kirjan päähenkilön peitenimi. Hän ei esiintynyt peitenimellä pelkästään kirjassa, vaan myös elävässä elämässä, koska hän oli mukana maanalaisessa järjestössä, joka taisteli naisten oikeuksien puolesta, ja se oli vaarallista työtä, josta saattoi joutua maksamaan omalla hengellään, jos jäi kiinni. 

Kirjan ilmestyessä vuonna 2002 Zoya oli vasta 23-vuotias, mutta mitä kaikkea hän olikaan jo kokenut. Maassa oli ainainen sotatila; Zoyan lapsuudessa Afganistan oli venäläisten miehittämä. Hänen vanhempansa tekivät kumpikin salaista työtä, josta ei Zoyalle kerrottu, mutta kahdeksanvuotiaana hän sai sitten tietää, että äiti oli mukana RAWA:ssa (Revolutionary Association of the Women of Afghanistan). Työ oli vaarallista ja muuttui entistä vaarallisemmaksi, kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista, ja äärimuslimit tulivat valtaan. 

Niin sitten kävikin, että kun Zoya oli vielä lapsi, hänen molemmat vanhempansa tapettiin. Tilanne Afganistanissa oli muutenkin käynyt entistä pahemmaksi, joten Zoya pakeni isoäitinsä kanssa Pakistaniin ja pääsi siellä RAWA:n ylläpitämään tyttökouluun, jossa tytöille opetettiin muun ohella naisten oikeuksiin liittyviä asioita. 

Kun Zoyan vanhemmat oli tapettu, hän vannoi itselleen, että kostaisi heidän kuolemansa: 

One night soon after their disappearance, I swore that I would avenge them, not only my parents but all those people who had been killed without anyone knowing where, how, or why they had died. I would not avenge them with a Kalashnikov but by fighting for the same cause Mother had fought for. 

Kun Zoya oli käynyt tarpeeksi pitkästi koulua Pakistanissa, hän pääsikin jatkamaan äitinsä taistelua RAWA:n työntekijänä. Hän levitti tietoa, teki matkoja Afganistaniin, kävi länsimaissa pitämässä puheita ja työskenteli myöhemmin afgaanipakolaisten leirillä Pakistanissa. Kaikki tämä 23 vuoden ikään mennessä. 

Ja kun talibanit nousivat valtaan Afganistanissa, kaikki järjestön työntekijät joutuivat tietysti heidän tappolistalleen, joten työ oli entistä vaarallisempaa. Mitä talibaneihin tulee, kyllä kirjassa todella kerrottiin myös niistä heidän julmuuksistaan, joita pelkäsin. Heidän tekemänsä hirveydet ylittävät ymmärryksen. Se kaikki on jotain niin käsittämätöntä ja järkyttävää, etteivät mitkään sanat riitä sitä kuvaamaan. 

Joka tapauksessa Zoya's Story oli todella antoisa lukuelämys, varsinkin koska se kuvasi taistelua Afganistanin naisten oikeuksien puolesta. Jos löydät tämän kirjan jostain, niin kannattaa tutustua! 

Itse jäin miettimään, että mitähän Zoyalle ja tuolle järjestölle nykyään kuuluu, mutta ainakaan vielä en jaksanut googlailla. 

Kirjaa oli muuten miellyttävä lukea, koska siinä on harva riviväli ja mukavan kokoinen fontti. Ainakin itse koen tiheän rivivälin ja pienen fontin tosi rasittavana luettavana. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa on, että se on painettu happovapaalle paperille. 

William Morrow / HarperCollins Publishers 2002 
239 sivua 
Kannen suunnittelu Michelle Caplan 
Kannen kuva Nick Cornish/Sunday Times, London 

lauantai 20. helmikuuta 2021

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

 

Suomentanut Taina Helkamo 

Unohtamisen taito kertoo algerialais-ranskalaisen perheen tarinan kolmessa sukupolvessa. Ensin on Algeria, joka on tuolloin vielä Ranskan vallan alla, ja siellä Ali, joka on taistelee toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa. Myöhemmin seuraa Algerian itsenäisyyssota ja kohtalokas vuosi 1962, joka kääntää perheen historian. He joutuvat pakenemaan maasta henkensä edestä, koska Alia pidetään petturina. 

Perheen tullessa Ranskaan Alin poika Hamid on vielä lapsi. Uudessa maassa heidät suljetaan vuosiksi kolkoille leireille, joita he eivät myöhemmin halua muistaa, kuten eivät myöskään Algerian traumaattisia tapahtumia. Sekä Ali että aikuistuva Hamid vaikenevat menneisyydestä - he haluavat vain unohtaa. 

Hamid haluaa unohtaa myös maahanmuuttajien angstisen lähiön, jossa perhe on sitten asunut, ja on tyytyväinen päästessään itsenäistymään ja aloittelemaan omaa elämäänsä Pariisissa. Hän löytää ranskalaisen vaimon ja haluaa aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä: menneisyyttä ei ole olemassa, koska hän ei suostu kertomaan siitä juuri mitään vaimolleen eikä lapsilleen. Nämä joutuvat tyytymään hänen vaikenemiseensa. 

Kun tullaan 2000-luvulle, Hamidin tytär Naïma työskentelee pariisilaisessa taidegalleriassa, ja hänelle tarjoutuu elämänsä tilaisuus päästä työmatkalle Algeriaan. Naïma on hyvin ranskalainen ja pariisilainen; hän on moderni eurooppalainen eikä ole edes muslimi, vaan ateisti. Ranskalaisille hän on kuitenkin ulkonäkönsä takia algerialainen - ja kun hän matkustaa Algeriaan, siellä häntä pidetäänkin ranskalaisena. 

Naïman ja hänen sisarustensa setä Mohamed syyttääkin nuorempiaan siitä, että he elävät kuin eurooppalaiset ja ovat unohtaneet, mistä tulevat. 

Onko Naïma unohtanut, mistä hän tulee
  Mohamedin lausuessa ne sanat hän puhui Algeriasta. Hän kantoi Naïman siskoille ja serkuille kaunaa siitä, että he ovat unohtaneet maan, jota eivät ole koskaan tunteneet... Mitä unohdettavaa edes on? 

Matkalla Naïman juuret vihdoin konkretisoituvat, kun hän näkee, millainen on 2000-luvun Algeria. Se onkin jotain paljon enemmän kuin se vuoden 1962 todellisuus, jossa hänen perheensä yhä elää. Lisäksi perheenjäsenet muistelevat vain maaseudun perinteistä elämänmenoa, kun taas Naïma tapaa matkallaan myös  kaupunkilaisia: intellektuelleja, taiteilijoita ja toimittajia. 

Unohtamisen taito on vaikuttava sukuromaani, josta näkee, miten mittavan taustatyön kirjailija on joutunut sitä varten tekemään. Niin paljon teoksessa on tietoa Algerian, algerialaisten ja Ranskan algerialaisten tilanteesta eri vuosikymmeninä. 

Naïman perheen juuret ovat Kabyliassa; he ovat kabyleja ja puhuvat kabylin kieltä, joskin myös arabiaa. Tosin Naïma itse ei osaa kuin hiukan arabiaa. Oli kiinnostavaa päästä lukemaan Kabyliasta ja kabyleista, kun minulla on nuorena ollut kirjekavereita juuri sieltä. (Tämän takia en myöskään osaa käyttää kirjassa käytettyä sanaa kabyyli, kun olen 30 vuotta ajatellut heitä yhdellä y:llä...)

Unohtamisen taito on hieno teos, jossa tykkäsin erityisesti menneen Algerian ja nykyisen Algerian kuvauksesta. Puolivälin Ranska-osio hiukan väsytti minua, varsinkin kun näin paksut kirjat onnistuvat muutenkin melkein aina näännyttämään minut. Kun Naïma lähti vihdoin työmatkalleen, oli erityisen kiinnostavaa lukea siitä 2000-luvun Algeriasta ja päästä nojatuolimatkalle sinne. 

Taina Helkamon suomennos on hienoa työtä, jota oli ilo lukea. 

Otava 2019 
575 sivua 
Alkuteos L'art de perdre 2017 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

tiistai 16. helmikuuta 2021

Bilquis Sheikh: Uskalsin kutsua häntä Isäksi

 

Suomentanut Maija Roinila 

Bilquis Sheikh oli arvostettu pakistanilainen diplomaatin vaimo, joka oli ollut  myös mukana kehittämässä maansa taloudellista kasvua. Jouduttuaan miehensä hylkäämäksi hän oli vetäytynyt sukutilalle Wahin kylään, jossa hän eli pienen tyttärenpoikansa Mahmudin kanssa kauniin puutarhansa ja suuren palvelijajoukon ympäröimänä. 

Yllättäen Bilquis Sheikh joutui keskelle yliluonnollista tapahtumasarjaa, jonka kautta hän kohtasi Jeesuksen ja kääntyi muslimista kristityksi. Hän näki muun muassa voimakkaita unia, joiden kautta Jumala puhui hänelle. Bilquis Sheikh sai kokea niin suurta Jumalan läheisyyttä, että jatkoi rohkeasti eteenpäin valitsemallaan tiellä, vaikka joutui kokemaan uhkailua, painostusta ja eristämistä. Sukulaiset ja ystävät lakkasivat pitämästä yhteyttä. Mutta Bilquisilla oli Jeesus, Raamattu ja muutama kristitty ystävä. 

Ajan mittaan kylällä alkoi tapahtua, muutamia muitakin tuli uskoon ja suhteet läheisiin paranivat. Ihmiset ihmettelivät nähdessään Bilquisissa tapahtuneen muutoksen, ja se puhutteli heitä. Mutta Bilquis oli edelleen vaarassa; monet vihasivat häntä hänen uskonsa takia. Mitä kaikkea sitten tapahtui, sen voit lukea tästä kirjasta. 

Uskalsin kutsua häntä Isäksi oli niin voimakas ja mykistävä lukuelämys, etten osaa sanoa siitä juuri mitään. En jaksa edes yrittää, koska kaikki mitä sanoisin kuulostaisi niin lattealta. Joka tapauksessa Bilquis Sheikhin tarina kertoo siitä, miten suuri ja ihmeellinen Jumala meillä on. Elävä Jumala! 

Minua puhutteli kirjassa muun ohella se, miten Bilquis Sheikhin oli helppo ymmärtää joitakin Raamatussa kerrottuja tilanteita, koska ne olivat kaikessa itämaisuudessaan niin tuttuja myös pakistanilaiselle. Onkin hullua, että monet pitävät kristinuskoa "länsimaisena uskontona", kun oikeasti Raamattu on tosiaan hyvin itämainen kirja suoraan Lähi-idästä. 

Raamatun sanoma on kuitenkin muslimille jotain ennenkuulumatonta. Kuten kirjan nimikin kertoo, Bilquis Sheikhille oli radikaalia löytää Jumala, joka oli Isä:  

Mutta sitten tri Santiago sanoi jotakin, joka iski lävitseni kuin sähköisku. Hän nojautui lähemmäksi ja otti käteni omaansa kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan. "Puhukaa Hänelle", hän sanoi hyvin hiljaa, "aivan kuin Hän olisi Isänne." 
  Toonin ja Mahmudin äänetkin vaimenivat, kuoleman hiljaisuus täytti huoneen. Katsoin nunnaa, jonka silmälaseissa kynttilöiden valo kimalteli. Puhu Jumalalle aivan kuin isällesi! Ajatus liikahdutti sieluani oudolla tavalla, kuten tapahtuu aina silloin kun totuus on yllättävä ja lohdullinen. 

Luin netistä, että jossain uudemmassa painoksessa on jälkikirjoitus, jossa joku Bilquisin ystävä muistelee häntä. Koska minulla on hyllyssäni tällainen jo nuorena ostettu vanha painos, en päässyt sitä lukemaan, mutta täytyy joskus etsiä uusi painos käsiinsä. 

Päivä Oy 1988, 3. painos 
204 sivua 
Alkuteos I Dared to Call Him Father 1978 
Kansi: Jyri Taipale 

maanantai 15. helmikuuta 2021

Nelli Hietala: Varotoimia

 

Nelli Hietala kertoo saaneensa idean romaaniinsa Varotoimia käydessään vakuutusyhtiössä. Hän oli miettinyt, millainen olisi vakuutusmyyjä, joka pelkää ihan kaikkea. Näistä mietteistä sai alkunsa tämä hulvattoman hauska tarina, joka oli mukavaa kevennystä juuri nyt, kun en ole jaksanut lukea kovin paljon enkä varsinkaan mitään paksuja kirjoja. 

Taimi on kolmekymppinen kaupunkilaissinkku, ammatiltaan vakuutusneuvoja. Hän pelkää joka tilanteessa pahinta, elää varmistellen ja varautuu kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, mitä voisi tapahtua. Hänen elämänsä on todellakin sarja varotoimia. 

Bussimatkoillakin Taimilla on tapana huolehtia kaikesta: hän kiinnittää turvavyön, paheksuu niitä jotka eivät kiinnitä, varmistaa ikkunan rikkomiseen hätätilassa tarkoitetun vasaran sijainnin ja niin edelleen.  

Nyt kun Taimi on bussissa matkalla kotiin ystävänsä luota, varotoimet pettävät ja kaikki menee niin pieleen kuin mennä voi. Ensin hänen viereensä tulee istumaan liian komea, maahanmuuttajan näköinen mies, josta ei voi tietää, mitä tämä aikoo. Sitten Taimin kohtaloksi koituu se, että hän on kerran nuorena jäänyt jumiin bussin ahtaaseen vessaan ja menee siksi pysähdyksen aikana käymään bussiaseman vessassa. Aikaa piti olla reilusti, mutta bussi lähteekin yllättäen ja jättää Taimin pulaan. Kaiken lisäksi hän joutuu siihen pulaan tuon tumman Samir-nimisen komistuksen kanssa. Tosin hän ei onnekseen pidä komeista miehistä. Mutta Taimi on kaukana kotoa, ja aamulla pitäisi ehtiä töihin. Mikä neuvoksi? 

- Eihän me nyt voida juoda kahvia! 
  - Miten niin ei? 
  - Me ollaan pulassa. 
  - Kuule, minä olen ollut pulassa. Tämä ei ole pula. 
  - Kolme euroa. 
  Myyjä puuttui keskusteluun äänensävyllä, josta väistämättä syntyi vaikutelma, että hänkin olisi ollut mielellään pulassa Samirin kanssa. Olihan mies pitkä, tumma ja epäilyttävän herkästi hymyilevä. 

Takakannen sanoin tästä alkaa Taimin varjellun elämän vaarallisin ja nolostuttavin, kerrassaan katastrofaalinen seikkailu. Miten hän selviytyy yön yli jossain maalla, keskellä ei mitään (omien sanojensa mukaan erämaassa), jossa ei ole hotelliakaan ja jossa metsät ovat täynnä susia, karhuja sekä hulluja metsästäjiä. Taimin mielestä nimittäin ihminen, joka pitää tappamista mukavana harrastuksena, on melko lailla epäilyttävä. Sellaisten naapuriksi hän nyt kauhukseen joutuu. 

Mitä kaikkea sitten tapahtuu, siitä voit itse lukea tästä riemastuttavasta kirjasta. Kohellusta on taatusti luvassa! Nelli Hietala kirjoittaa niin humoristisesti, että hymy huulessa luin tarinaa eteenpäin, ja aina välillä oli pakko nauraa ääneen. 

Oliko parempi törmätä puuhun ja puristua kuoliaaksi, litistyä renkaiden alle vai tulla susien syömäksi? Jos he ajaisivat kolarin ja Taimi olisi ainoa eloonjäänyt, hän ei ikinä osaisi täältä pois. Hän harhailisi itsensä näännyksiin, kaivaisi poteron ja joisi omaa virtsaansa henkensä pitimiksi... 
  Hetkinen... lunta! Täällähän oli lunta. Ei hänellä olisi hätäpäivää. Hän söisi lunta, jossa oli runsaasti ravitsevia pieneliöitä, kaivaisi toukkia puun kuoren alta, pilkkisi ahvenia ja paistaisi pettua nuotiolla. Kun hänet keväällä löydettäisiin jostakin hylätystä kesämökistä, hän olisi timmimpi kuin koskaan. 

Varotoimia oli ihana kevennys, joka nauratti minua siksikin, että olen itsekin sellainen varovainen varmistelija ja pahimman pelkääjä. Arvasin, että tästä aiheesta voisi saada aikaan herkullisen keitoksen, ja siinä Nelli Hietala on todella onnistunut. En ole aikoihin lukenut näin hauskaa kirjaa. Täytyy kyllä myöntää, että enimmäkseen tulee luettua aivan liian paljon vakavia kirjoja. Mutta onneksi joskus onnistuu löytämään tällaisenkin helmen! 

Karisto 2020 
167 sivua 
Kansi: Emmi Kyytsönen 

Kirjasta muualla: 

torstai 11. helmikuuta 2021

Asta Särs: Hiekka kukkii

 

Suomentanut Leena Haavisto 

Romaanissaan Hiekka kukkii Asta Särs kertoo Anna Kaarinasta ja Ollista, jotka lähtevät kahden pienen lapsensa kanssa lähetystyöhön Senegaliin. Kirja on hyvin todentuntuinen kuvaus siitä kaikesta, mitä vieraassa kulttuurissa eläminen ja työskenteleminen pitää sisällään. Suomen ja Senegalin väliset kulttuurierot ovat mahdollisimman suuret, ihmiset käyttäytyvät aivan eri tavalla ja ilmastokin asettaa omat haasteensa. Puhumattakaan täysin tuntemattoman kielen oppimisesta. 

Anna Kaarina ja Olli alkavat opiskella sererin kieltä. Mutta vaikka kielen opiskelu on vasta alkamassa, kieltä pitäisi kuitenkin heti osata käyttää, ja Anna Kaarina, joka on sairaanhoitaja, joutuu vasta maahan tulleena kielipuolena auttamaan sairaita, jotka eivät mielellään mene lääkäriin, vaan kääntyvät mieluummin lähetystyöntekijöiden puoleen. 

Ajan mittaan kieli ja ihmiset tulevat tutuiksi, mutta paikalliset tavat eivät lakkaa hämmästyttämästä. Ilojen ja onnistumisen hetkien vastapainona on mitä erilaisimpia ongelmia.  

Anna Kaarina huokaa ja ajattelee kuluneita kuukausia. Opinnot etenevät kovin hitaasti. Naapurit hakeutuvat heidän ystävikseen hyötyäkseen heistä. Nuoret juoksevat kadulla heidän peräänsä huudellen "toubab". Vieraiden myötä katoaa pikkuesineitä. Naapurin vaimo Anta kerjää. Ja kaiken lisäksi hän on epävarma näiden ihmisten suhteen, joita hän ei millään opi tuntemaan paremmin. 
  Ja silti jokin pitelee heitä täällä! 
  - Tahdon kuitenkin olla täällä, Anna Kaarina sanoo. 

Ajan mittaan työ alkaa mennä eteenpäin, mutta tulee myös pahoja vastoinkäymisiä. Silloin eivät koetuksella ole vain suhteet paikallisiin, vaan myös Anna Kaarinan ja Ollin parisuhde. 

Herkkävaistoisesti, rehellisesti ja kauniisti Asta Särs kuvaa lähettiparin elämää Senegalissa. Tarina kerrotaan Anna Kaarinan näkökulmasta. Lähetystyön ja kulttuurierojen ohella kirjassa on myös hienoa ympäristön - sekä luonnon että kaupunkielämän - kuvausta, mikä tekee siitä kiehtovan nojatuolimatkan Senegaliin. 

Hiekka kukkii on antoisa ja puhutteleva lukuelämys. Asta Särs, joka on on diakonissa, terveydenhoitaja ja lähetystyöntekijä, kertoo kirjan alussa, että hänen omat kokemuksensa Afrikassa ovat jättäneet häneen syvät jäljet. Afrikan tuntemuksen voikin todella aistia tämän elämänmakuisen romaanin sivuilla. 

Kirja on saanut kunniamaininnan Församlingsförbundetin romaanikilpailussa vuonna 1991. 

Suomen Lähetysseura 2001 
191 sivua  
Alkuteos Sand och hibiskus 
Kansi Riikka Tähtinen 

Kirjasta on blogannut myös Sheferijm - Ajatuksia kirjoista

maanantai 8. helmikuuta 2021

Craig Groeschel: Chazon - Oma elämä uusin silmin

Suomentanut Marja Hemmer

Amerikkalainen pastori Graig Groeschel johdattelee kirjassaan lukijan pohtimaan sitä, mikä voisi olla juuri minun kutsumukseni. Heprean sana chazon tarkoittaa unelmaa, ilmestystä, ilmoitusta tai näkyä. Jokainen on saanut synnyinlahjanaan oman chazoninsa, mutta tiedämmekö me, mikä se on? 

Tuo chazon-sanalla kikkailu tuntuu minusta kyllä aika turhalta, eikä jokin heprean sana avaa tätä asiaa millään tavalla (vaikka onhan sanalla toki monta merkitystä). Mutta jos Groeschel on tykästynyt tähän sanaan, niin mikäpä siinä. Onhan kirja kuitenkin puhutteleva, ajatuksia herättävä ja innostava, kuten Groeschelin kirjat aina ovat. 

Heti alussa lähdetään räväkästi liikkeelle suoraan kaiken lopusta. Entä jos kuolisit, mitä haluaisit elämästäsi muistettavan? Lukija saa tehtäväkseen kirjoittaa oman muistokirjoituksensa. Mitä siinä kerrottaisiin sinusta ja elämästäsi? 

Groeschel rohkaisee meitä unelmoimaan niin kuin Martin Luther King. Oli yksi mies ja yksi unelma, Jumalan antama unelma. Mikä on se Jumalan antama unelma sinulle? 

Kysymystä lähdetään avaamaan pohtimalla kolmea eri osa-aluetta. Mitkä ovat ydinarvosi, mitä lahjoja sinulla on, entä millaisia ovat aikaisemmat kokemuksesi (niin hyvässä kuin pahassa)? Kokemuksemme ovat tuoneet meidät tähän, missä nyt olemme, ja ovat valmistaneet meitä johonkin. Siellä missä nämä kolme osa-aluetta kohtaavat toisensa, alkaa polttaa. Sieltä voi alkaa löytyä sitä chazonia. 

Groeschel esittää kysymyksiä, jotka saavat ajatukset liikkeelle. Esimerkiksi: Mikä todella suututtaa minua? Mikä tekee minut onnelliseksi? Mitä tekisin, jos raha ei olisi esteenä ja voisin tehdä loppuelämäni ajan, mitä ikinä haluan? 

Kirjassa käydään myös läpi sellaisia elämämme alueita, joiden olisi oltava kunnossa voidaksemme toteuttaa chazonia. Mikä on Jumalan tahto meidän elämässämme näillä alueilla? Ne ovat suhde Jumalaan, ihmissuhteet, raha-asiat, terveys ja kunto sekä työ. Työllä Groeschel ei tarkoita pelkästään palkkatyötä, vaan se voi yhtä hyvin olla kotiäidin työtä tai vapaaehtoistyötä. Miten itse kukin nyt käyttää päivänsä. Toiset toteuttavat kutsumustaan palkkatyössä, toiset sen ohessa tai ilman työtä, kuka mitenkin. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä kirjassa, joka on siis hyvin innostava ja sytyttävä, vaikka tästä postauksestani tuli aivan epäilemättä melko kuiva ja tylsä. Oman elämänsä saattaa tosiaan alkaa nähdä uusin silmin tämän kirjan äärellä. Voin tietysti puhua vain omasta puolestani, mutta itse olin jo muutenkin alkanut saada uusia näkökulmia elämääni viime aikoina, ja Chazon - Oma elämä uusin silmin avasi niitä vielä lisää. Mikä mullistava löytöretki tästä voi vielä tulla! 

Kun siis avaat tämän kirjan, kiinnitä turvavyösi ja valmistaudu nousukiitoon! 

Loppuun vielä ote kirjasta. Groeschel, kiireinen pastori ja kuuden pienen lapsen isä (nämä molemmat kuuluvat hänen kutsumukseensa; tällaista elämää hän on halunnut), kirjoittaa:  

Ystäväni kysyvät: "Craig, miten selviydyt kaikesta? Eikö sinua pelota, että palat loppuun?" Oikeastaan he tarkoittavat: Oletko varma, ettet tuota menoa tule hulluksi? 
  Voin sanoa täysin rehellisesti, että työni ja perheeni eivät ole minulle mitään taakkoja. Väsyn joskus. Mutta en ole lähelläkään loppuunpalamista. 
  Miksi? Koska juuri tätä tekemään Jumala on minut luonut. Minulla ei ole siitä epäilystäkään. Tätä varten olen viritetty. Juuri tämän näyn Jumala istutti sydämeeni. Kun Jumala antaa sinulle näkynsä, hän tekee sinut myös kykeneväksi suoriutumaan siitä. Kun toteutat Jumalan näkyä elämästäsi, ponkaiset vuoteesta innokkaana uuteen päivään. Kun joku kysyy, pidätkö siitä, mitä teet, huudahdat: "Rakastan sitä!" 

Jos taas meistä muista pastorin hommat ja suurperhe kuulostavat väsyttäviltä, ne eivät selvästikään ole meidän kutsumuksemme. Tämän kirjan äärellä voi sitten miettiä, mikä on se jokin, joka todella sytyttää ja innostaa juuri minua.  

Sinähän olet sinä, ja sinut on luotu jotakin muuta, antoisaa, ikuisesti tärkeää - juuri sinulle sopivaa - tehtävää varten. 
  Mutta Jumalan Chazon Craig Groeschelille sopii minulle. Täydellisesti. 
  Jumalan Chazon sinua varten sopii sinulle. 
  Täydellisesti. 

Päivä Oy 2008 
227 sivua 
Alkuteos Chazown 2006 
Kannen toteutus AD Studio Oy 

P. S. Kirjalla on myös nettisivut, jonne olisi välillä pitänyt mennä lukemaan ja tekemään ties mitä. Joillekin varmaan sopii tällainen sinne tänne pomppiminen kesken lukemisen, mutta vaikka itsekin käytän nettiä paljon, niin minusta kirjassa pitäisi olla kansien välissä kaikki tarvittava. Varmaan siellä nettisivuilla on mahtavia juttuja, ja erittäin moderniahan tämä tällainen on, mutta itse olen muinaisjäänne 1900-luvulta, enkä jaksanut mennä nettiin ihmettelemään. 

perjantai 5. helmikuuta 2021

Rosa Liksom: Hytti nro 6

 

Rosa Liksomin Finlandia-palkittu romaani Hytti nro 6 tarjoaa huikean junamatkan Moskovasta Siperian halki Mongoliaan. Tämä oli minulle toinen lukukerta, ja kirja teki yhtä suuren vaikutuksen kuin ensimmäiselläkin kerralla. 

Eletään Neuvostoliiton aikaa, ja suomalainen tyttö on Moskovassa opiskelemassa arkeologiaa. Junamatkalla Mongoliaan hän päätyy samaan hyttiin hyvin karkean venäläisen miehen kanssa ja joutuu päivästä toiseen kuuntelemaan tämän loputtomia monologeja. Tyttö ei niihin juuri vastaa; hän puolestaan miettii mielessään moskovalaista poikaystäväänsä Mitkaa. Junamatka oli ollut heidän yhteinen haaveensa, mutta sitten tapahtui jotakin, ja tässä tyttö nyt on yksin junassa, tuon ruokottoman, kaalikorvaisen miehen armoilla. 

Mies kertoo elämästään ja näkemyksistään. Naisiin hän suhtautuu hyvin halveksivasti; hänelle he ovat huoria, joita voi käyttää hyväkseen, ja vaimoa voi tietenkin myös hakata. Eihän hän pidä siitä, mutta minkä hän sille voi, on pakko hakata vaimoa, kun tämä on mikä on. 

Miehen puheet ovat hyvin ronskeja ja härskejä. Välillä hän juo votkaa ja puhuu taas. Oman elämänsä ohella hän tulee kuvanneeksi neuvostoliittolaista yhteiskuntaa ja elämänmenoa yleisemminkin. Saattavatpa miehen sanailut yltyä joskus (harvemmin) suorastaan aforistisiksi: 

Meidän elämästä puolet kuluu tyrimiseen, toinen osa siihen että tajuamme typerät tekomme ja loput yritykseen korjata se mikä vielä korjattavissa on. 

Mutta sitten se jokin tässä kirjassa! Liksom kuvaa upeasti junamatkaa, ihmisiä, tilanteita, tunnelmia, maisemia, kaupunkeja joihin juna pysähtyy matkan varrella. Siinä kerronnassa kauneus ja karuus yhdistyvät vastustamattomalla tavalla. Tuntuu kuin olisi itsekin mukana tuolla junamatkalla ja niissä kaupungeissa, joissa juna joskus pysähtyy pariksikin päiväksi. Kuin voisi nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa sen kaiken, kaikki ne pienet ohikiitävät yksityiskohdat, joita Hytti nro 6 aivan pursuaa. 

Se kauneuden ja rumuuden yhdistelmä viehättää minua tässä teoksessa. Sellaistahan elämä ja maailma on; ei ole joko tai, vaan on molempia. Neuvostoliitossakin oli kaunis luonto ja kaunis talvi, mutta siellä oli myös paljon kurjuutta, köyhyyttä ja ankeutta. Samoin Mongoliassa. On upeaa sukeltaa näille sivuille, nähdä ja kokea niiden kautta kaikki nuo paikat, päästä Siperiaan ja Mongoliaan asti. Ja kun tämä junamatka tehdään talvella, siihen on erityisen helppo eläytyä näillä helmikuun pakkasilla. 

Tyttö oli odottanut koko hiljaisen, sakean ja synkän yön Novosibirskiä. Hän oli odottanut miljoonakaupungin turvaa, sitä että hän saisi olla yksin edes muutaman tunnin. Siperian kuiva, tiukka pakkanen viilsi hänen kasvojaan ja salpasi hengityksen. Hänen piponsa alta pilkistävä hiussuortuva huurtui hetkessä, ripset liimautuivat yhteen, huulet jäätyivät kiinni. Hän kuunteli laiturilla, kuinka lumi narisi ja vikisi hänen jalkojensa alla, kuinka raiteet paukkuivat pakkasen kourissa. Hän katseli katkonaisesti sirisevien valaisinpylväiden hellää valoa. 

WSOY 2011 
187 sivua 
Päällys: Martti Ruokonen 

Kirjasta ovat arvatenkin bloganneet melkein kaikki. Tässä muutamia minun tuntemieni blogien postauksia: 


P. S. Tämä näyttää olevan blogini viidessadas postaus. Koska aivan kaikki postaukset eivät ole olleet kirja-arvioita, niitä ei vielä ole aivan viittäsataa, mutta sitä lukemaa lähestytään kyllä. 

maanantai 1. helmikuuta 2021

Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu

 

Helsinkiläinen runoilija ja kirjailija Tomi Kontio päätti muutama vuosi sitten poikansa kanssa käydä kaikissa Suomen kansallispuistoissa, joita on tällä hetkellä yhteensä neljäkymmentä. Tästä tuli heille mukava yhteinen harrastus, jonka pohjalta syntyi lopulta myös tämä kirja. Kirjassa ei ole aivan kaikkia kansallispuistoja, mutta suurin osa kyllä. Muutamasta kansallispuistosta Kontio toteaa, että ne taisivat olla niin mykistäviä alueita, että kuvaaminen unohtui

Niin, Kansallispuistojen kutsu pitää sisällään paljon upeita valokuvia noilta retkiltä. Kuvat tekevätkin teoksesta houkuttelevan lukuelämyksen kaikille Suomen luonnon ystäville. Yhdessä tarinoiden kanssa ne saavat lukijassa aikaan polttavaa retkikuumetta. 

Kontio ja hänen poikansa aloittivat kansallispuistojen valloituksen Helsingin läheltä Nuuksiosta. Kirja etenee sitten etelästä pohjoiseen niin että lopussa ovat Lapin kansallispuistot, mikä onkin upea loppuhuipennus varsinkin kaltaiseni lapinhullun mielestä. 

Kirjan teksteissä on mukana retkikuvauksia, luonnon kuvausta, runollista pohdiskelua ja erilaisia tarinoita, jotka jotenkin liittyvät aiheeseen, esimerkiksi suomalaisista taiteilijoista, jotka ihastuivat Helvetinjärveen ja Koliin. Kontio kertoo joskus myös omia muistojaan, kuten Örön saarelta Saaristomeren kansallispuistosta, jossa hän luuli lapsena hukkuvansa. 

Erilaisia luontokohteita näissä kansallispuistoissa on laidasta laitaan: on merta, järviä, saaria, soita, aarniometsää, koskia, rotkoja, vaaroja ja tuntureita. Kirjassa kuvataan hyvin monenlaisia retkiä; patikoinnin ohella myös melotaan ja talvella luistellaan Linnansaaren kansallispuistossa. Eräällä toisella talvisella retkellä Kontio ja hänen poikansa liikkuvat Hossan kansallispuistossa suksilla ja lumikengillä. 

Retkillä näkee muutakin kuin luontoa. Teijon kansallispuiston lähellä on Mathildedalin viehättävä kylä ruukkimiljöineen, Isojärven kansallispuistosta löytyy tunnelmallinen savottakämppä ja Liesjärven kansallispuistossa on Korteniemen perinnetila, jossa kaikki maatilan työt tehdään edelleen vanhan ajan malliin. Siellä äestetään hevosella ja korjataan vilja sirpeillä ja viikatteilla. 

Pohjoisen suunnalla parissa kansallispuistossa sijaitseviin autiotupiin liittyy meheviä kummitusjuttuja. Nämä olivat kirjan herkullisinta antia, samoin ne reissut, joilla kaikki ei mennyt ihan putkeen. Kun jotain menee pieleen, se ei sillä hetkellä naurata, mutta sellaisesta syntyvät parhaat tarinat. Huumori ja erilaiset koomiset tilanteet värittävät lukuelämystä. 

Kansallispuistojen kutsu on nimensä veroinen kirja, jonka äärellä tuota kutsua ei voi vastustaa, vaan väkisinkin alkaa miettiä, mihin kaikkiin kansallispuistoihin haluaisi vielä päästä. Teos on myös rohkaiseva, koska Kontio ei ollut aloittaessaan mikään kokenut eräjorma, vaan tavallinen luonnossa liikkuva kaupunkilainen. Siksi hän toteaakin kirjansa sopivan hyvin myös niille, joilla ei ole partiolaistaustaa eikä kompassinlukutaitoja ja joita pelottaa, osaanko minä toimia metsässä. Kontio rohkaisee, että on runoilijakin siellä selvinnyt ja oppinut lukemaan kompassia ja karttaa. Meillä muillakin on siis toivoa. 

Kun kajakki liukui kymmeniä tuhansia vuosia vanhan maiseman keskellä, alkoivat asiat asettua oikeisiin mittasuhteisiin. Kun kännykkä oli Minigrip-pussissa vaiennettuna, kun kello ei tikittänyt ranteessa, kun läppärit ja täppärit olivat jääneet toiseen maailmaan, oli aikaa olemisen pohdinnalle. Jossain kaukana, kuin kuvitteellisessa maailmassa, heilahtelivat pörssikurssit ja upposivat valuutat. Sinä iltana Kolovedellä eivät sukeltaneet markkinat, vaan melat ja uikut. 

Kansallispuistojen kutsu on valittu vuoden 2020 matkakirjaksi. 

Avain 2020 
335 sivua 
Kuvat: Tomi Kontio 
Kansi: Timo Numminen 

Kirjasta muualla: 

Kustantamon kuulumisia (kustantajan jakamia tekstiotteita ja kuvia kirjasta)