torstai 30. syyskuuta 2021

Irja Hiironniemi: Huuda minut kotiin


Nautiskelin pitkästä aikaa Irja Hiironniemen runoista. Tässä vuonna 1981 ilmestyneessä kokoelmassa on tuttuun tapaan mukana runoja niin luonnosta, rakkaudesta kuin jumalasuhteestakin. 

Luontoaiheisia runoja on kirjan alussa osiossa, joka on otsikoitu erään runon nimellä Eikä minulla sanojanne ole. Siellä on niin kesän, syksyn kuin talvenkin tunnelmia. Syysrunoissa, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia, on haikeutta, kesästä luopumisen kipua. Runoilija kääntää silmänsä pois, kun tähdet hyvästelevät syksyn kuolevia lehtiä, ja aina syksyisin hän kertoo kirjoittavansa kipeän kauneuden pois

Rakkautta ja ihmissuhteita Hiironniemen runoissa käsitellään paljon. Siellä on tunteita laidasta laitaan. Hiironniemi ihastelee, kuinka tänä aamuna oli raikas riita, jossa osattiin sanoa asioita ja osattiin lopettaa. Jossain runossa itketään katkerasti erossaolon tuhlattuja hetkiä. On lämpöä: Mutta sydämesi takia minun on / lämmin luonasi. Ja kiitollisuutta toisesta (runossa Tunnen läheisyyden huimauksen): 

Kiihkeästi minä kiitän sinusta 
kun jäämme 
sanoja vailla 
toistemme ympärille. 

Monissa kirjan runoissa on kaipausta. Esimerkiksi runo Lue pienet kirjeeni alkaa: 

Nouse, rakkaani, 
yö on syvimmillään. 
Etsi pienet kirjeeni, joihin kaiken päivää 
kätkin kaipauksen liekin. 

Hiironniemi kirjoittaa myös onnesta: 

Kaunein salaisuus, 
säteile nyt sydämestäni. 
Yhdessä katselemme sitä, Jumala ja minä. 
Vaikenemme onnellisina. 

Runot, joissa on eniten kristillistä sanomaa, löytyvät aivan kirjan lopusta otsikolla, josta koko teos on saanut nimensä: Huuda minut kotiin. Siellä runoilija muun muassa toivoo, että Jumalan kauniit ihmiset puhuisivat toisilleen, koska ihminen sytyttää ihmisen, ja yhdessä on lämpimämpi. Eräs runo pohtii sitä, miten juuri epäilijä oli onnellinen, koska hän sai koskettaa Jeesuksen haavoja. Runossa Rakastan päiviäni maan päällä Hiironniemi kirjoittaa, miten kaikki on lahjaa, sekin mistä en nyt kiitä. 

Lopuksi vielä ote runosta Voisinko olla pessimisti

Jos etsin vuosia 
ja muutamassa hetkessä löydän etsimäni, 
minulla on vain nuo hetket. 

Jos en saakaan näillä silmillä nähdä Jumalaa, 
hän varaa siihen ikuisuuden. 


Herättäjä-Yhdistys 1981 
80 sivua 
Kansi: Heikki Maunula + Tapio Mäntymaa, valok. 

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla


Suomentanut Marja Helanen 

Vuonna 1974, kun Leni Allbright on 13-vuotias, hänen isänsä Ernt ilmoittaa yllättäen, että nyt muutetaan Alaskaan. Eihän Lenin ja Cora-äidin auta muu kuin lähteä mukaan sinne villiin korpeen, jossa isän mukaan alkaisi uusi elämä. 

Isä on Vietnamin sodan veteraani, joka virui vuosien ajan sotavankina ja traumatisoitui pahasti. Leni ei edes muista isäänsä ajalta ennen sotaa, mutta äiti kertoo hänen olleen ihana, rakastava ihminen. Nytkin Ernt osaa välillä olla hurmaava, mutta hän myös näkee painajaisia ja saa pelottavia raivokohtauksia. 

Alaska yllättää Lenin ja hänen äitinsä: miten alkeellista, rähjäistä ja ränsistynyttä kaikki on - ja miten arvaamaton, monella tavalla vaarallinen voi olla Alaskan kesytön luonto. Elämä siellä osoittautuu todella alkukantaiseksi. 

Aluksi on kuitenkin kevät ja kesä täynnä uskomatonta valoa, ja kaikki vaikuttaa lupaavalta. Ehkä meistä tosiaan tulee onnellisia täällä, uskaltavat jopa Leni ja äiti ajatella. Ehkä isää riivaavat painajaiset ovat loppuneet. 

Mutta ei. Syksyn pimetessä totuus valkenee. Isä menee aina huonompaan kuntoon huonolla säällä. Pimeys herättää hänen sisäisen pimeytensä, ja hän alkaa taas raivota. Eikä isä pelkästään raivoa, vaan hän on myös väkivaltainen. Äiti ja Leni joutuvat heräämään karuun todellisuuteen: 

Totuus oli tämä: talvi oli vasta alkanut. Kylmyys ja pimeys jatkuisivat pitkän, pitkän aikaa, ja he olivat yksinään täällä pohjoisessa, loukussa tässä mökissä isän kanssa.
  Täällä ei ollut poliisia eikä ketään, jonka olisi voinut hälyttää apuun. Koko tämän ajan isä oli tolkuttanut Lenille, miten vaarallinen ulkomaailma oli. Tosiasiassa kaikkein suurin vaara piili omassa kodissa. 

Ei riitä, että isä riehuu kotona, vaan hän käyttäytyy vihamielisesti kylälläkin ja kääntää ihmiset toisiaan vastaan. Hän liittoutuu Hullu-Earlin kanssa, ja yhdessä miehet luovat kauhuskenaarioita siitä, miten tulee ydinsota, pandemia ja ties mitä kaikkea. Täytyy valmistautua. Ernt ja Hullu-Earl uppoavat yhä syvemmälle omaan uhkakuvien täyttämään todellisuuteensa ja yrittävät vetää sinne kaikki läheisensäkin. 

Kuten Kirjaluotsi-blogissakin todetaan, myös minulle tuli isän vainoharhaisesta maailmanlopun odotuksesta mieleen Tara Westoverin omaelämäkerrallinen teos Opintiellä

Alaskan taivaan alla on paksu teos, ja dramaattisia käänteitä siinä riittää hiukan liikaa yhden kirjan tarpeiksi. Jossain vaiheessa uskottavuus alkoi kärsiä pahemman kerran. Ymmärsin, miksi Kirjaluotsi sanoi tätä kirjaa saippuaoopperamaiseksi. Todellakin! 

Päästyään vauhtiin tarina on kuitenkin koukuttava ja mukaansatempaava. Hannah onnistuu kuvaamaan hienosti Alaskan vaarallista luontoa ja upeita vuodenaikoja. Myös väkivaltaisen parisuhteen ja perhe-elämän kuvaus on pysäyttävää. Aina hakattuaan vaimoaan Ernt kauhistuu tajuttuaan tekonsa, itkee, pyytelee anteeksi ja käyttäytyy mitä rakastavimmin. Hän lupaa muuttua; hän lupaa, ettei koskaan enää. Cora puolestaan rakastaa Erntiä loputtomasti ja on aina valmis antamaan uuden mahdollisuuden. Hän ei pysty irtautumaan riippuvuussuhteesta mieheensä, vaikka saattaisi koska tahansa päästä hengestään. 

Leni, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, puolestaan joutuu aina varomaan, etteivät hänen tekemisensä aiheuttaisi äidille ongelmia. Lenin on oltava vahva, suojeltava äitiä ja kieltäydyttävä omasta elämästään. 

Mutta mitä dramaattisuuteen tulee, Hannah on selvästi halunnut ottaa kaiken irti Alaskan kauheuksista. Vähempikin olisi riittänyt. Esimerkiksi ei ole kovin uskottavaa, että joka kerta väkivaltaista isää paettaessa tapahtuu vielä onnettomuuskin (tämän verran nyt spoilasin, mutta 550 sivun mittakaavassa se on aika vähän). 

Joka tapauksessa jos alaskalainen elämänmeno ja sairas, väkivaltainen perhekuvio kiinnostavat, Hannahin kirjalle kannattaa kyllä antaa mahdollisuus. 

Äiti sytytti savukkeen ja puhalsi savua. "Tämä... isän muuri. Hän ei luovu siitä. Meidän pitää olla entistä varovaisempia." 
  "Varovaisempia?" Leni kääntyi katsomaan äitiä. "Mehän mietitään valmiiksi joka ikinen sanamme. Kadotaan pois tieltä alta aikayksikön. Teeskennellään, että me ei tarvita mitään muuta kuin isä ja tämä paikka. Eikä mikään silti riitä. Me ei osata olla niin hyviä, että voitaisiin estää isää sekoamasta täysin." 


WSOY 2021 
552 sivua 
Alkuteos The Great Alone 2018 

Kirjasta ovat bloganneet myös: 

lauantai 25. syyskuuta 2021

Helena Liikanen-Renger: Mon amour - Ranskalaisen parisuhteen jäljillä


Olen nyt lukenut ohuita kirjoja, joten postauksia syntyy kuin sieniä sateella. Kovin paksuja kirjoja en kyllä muutenkaan usein lue. Lukuintoakin on taas kovasti, kun olin välillä puolitoista viikkoa kokonaan lukematta. 

Tämän kuun alussa luin Helena Liikanen-Rengerin kirjan Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa. Se oli kiinnostava ulkosuomalaisen näkökulma ranskalaiseen elämänmenoon, joten päätin lukea heti perään myös tämän Liikanen-Rengerin parisuhdeaiheisen teoksen. 

Kirjassaan hän vertailee kiinnostavasti suomalaista ja ranskalaista käsitystä parisuhteesta ja sen hoitamisesta. Liikanen-Renger jakaa kokemuksiaan omasta suomalais-ranskalaisesta parisuhteestaan ja haastattelee useita ranskalaisia, jotka kertovat omia kokemuksiaan ja näkemyksiään. Myös asiantuntijat saavat puheenvuoron tässä teoksessa. 

Ranskassa pariskunnat viettävät enemmän aikaa yhdessä kuin meillä. Heille perhe on ykkönen; siellä ihmisillä ei tunnu olevan sellaista tarvetta viettää aikaa omien ystävien kanssa. Arkea ei myöskään eletä lasten ehdoilla kuten Suomessa, vaan puolisot ottavat yhteistä aikaa, vaikka heillä olisikin pieniä lapsia. Lastenhoitajan käyttäminen on siellä normaalia elämää. Ranskalaiset ajattelevat, että on lastenkin etu, että vanhemmat voivat hyvin ja nauttivat elämästään, eli siellä ei taideta arvostaa uhrautuvaa marttyyrivanhemmuutta. 

Romantiikka, puolisoa varten kaunistautuminen ja yleensä ulkonäön arvostaminen ovat Ranskassa tärkeitä. Kirja pohtii sitä, miten ranskalaiset naiset ovatkin aina niin chic ja millainen katastrofi lihominen olisi ranskalaiselle, koska siellä ylipainoa pidetään todella pahana asiana. 

Ranskassa ei arvosteta tasa-arvoa niin kuin meillä, vaan siellä miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Miehet on kasvatettu herrasmiehiksi, ja nainen saa luvan kanssa olla haavoittuva, heikko ja naisellinen. Toisaalta miehetkään eivät pelkää tuoda esiin myös feminiinisiä puoliaan. 

Kirjassa on oma lukunsa myös uskottomuudelle, koska ranskalaiset suhtautuvat siihen eurooppalaisista kaikkein sallivimmin. Siellä joka toinen mies ja joka kolmas nainen myöntää pettäneensä. Eräs kirjaan haastatelluista henkilöistä on ranskatar, jolla on ollut kahden pitkän parisuhteensa aikana useita sivusuhteita. 

Kulttuurierojen vertailu on aina kiinnostavaa. Esimerkiksi näin: 

Pohjoisen akan oli kuitenkin vaikea tottua kukkalähetyksiin, viikonloppujen croissanteihin, romanttisiin koti-iltoihin ja ihaniin ravintolailtoihin. Joskus huomiota oli niin paljon, että oli soitettava venttiilipuheluita siskolle. Onkohan tätä jo vähän liikaa? Ahistaa! 
  Yleistämisen uhallakin on sanottava, että meidät suomalaiset nyt vain oli jossain vaiheessa matkaa koodattu toisin kuin ranskalaiset. On opetettu selviämään kaikesta ihan yksin, eikä nyt varsinkaan nautiskelemaan arjesta jos siihen ei ole kunnon syytä. Liiallista huomioimista pidetään lähinnä epäterveenä, sillä todellinen elämä on luterilaista suorittamista, pakollista puurtamista. Vasta tarpeeksi ponnisteltuaan ihmisellä on ikään kuin oikeus satunnaiseen nautiskeluun. 

Tässäkin kirjassaan Liikanen-Renger pohtii useassa luvussa elämää lapsiperheen kannalta. Lopuksi hän kertoo vielä pitkään yhdessä olleista vanhoista ranskalaispareista. 

Kirjan äärellä sai monia hyviä vinkkejä ja ajatuksia parisuhteen hoitamiseen liittyen. Tähän loppuun haluan jakaa vielä ranskalaisen miehen kanssa pitkässä liitossa olevan suomalaisen Marjan sanat: 

On ollut täysin oma päätökseni jäädä tähän suhteeseen, mutta olen aina uskonut, että juuri tämän henkilön kanssa voi syntyä jotain vieläkin parempaa, kunhan pääsemme hankalasta vaiheesta. 


Atena Kustannus Oy 2018 
195 sivua 
Päällys ja kuvitus: Elina Warsta 

Kirjasta muualla: 

perjantai 24. syyskuuta 2021

Riitta Savolainen: Minuuttia vaille

Toimittanut Pirkko Mäkelä 


Riitta Savolaisen elämäntarina on rohkaiseva kertomus siitä, että Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Ja että syvimpäänkin pimeyteen voi loistaa valo, vaikka kuinka pitkä aika olisi kulunut ja kaikki toivo jo menetetty. 

Savolainen loukkasi nimittäin selkänsä ja kärsi kovista kivuista vuosien ajan. Mitkään leikkaukset eivät auttaneet, eikä inhimillisesti ajatellen ollut mitään toivoa. Tuskiensa keskellä hän rukoili, että saisi kuolla. Sitten aivan yllättäen Jumala kuitenkin vastasi rukouksiin ja paransi Savolaisen ihmeellisesti. 

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään sairaudesta ja paranemisesta, vaan myös vapaakirkollisesta seurakuntatyöstä, jossa Savolainen on saanut olla mukana. Hän kertoo erilaisista tilanteista, pienten ja suurten ihmisten kohtaamisesta. Erityisen liikuttava on tilanne, jossa pieni nelivuotias poika tulee rukousalttarille, ja kun Savolainen kysyy, mitä poika odottaa, tämä pyytää: Siunaa ja silitä. Mikä ihana pyyntö! Taivaskin noteeraa sen, kirjoittaa Savolainen, joka siunaten laski kätensä pellavapään ylle. 

Kirjassa hän kertoo myös iloistaan ja suruistaan, väsymyksen hetkistä ja siitä, miten taivaallinen työnantaja sieltä nosti. 

Kirjan nimi Minuuttia vaille tulee siitä, että useamman kerran Savolainen sai kokea Jumalan avun ja rukousvastauksen tulevan kirjaimellisesti minuuttia vaille. Kerrankin hän oli päättänyt perua lupaamansa Israelin matkan, ellei matkarahoja tule aamulla kello kahdeksaan mennessä. Minuuttia vaille kahdeksan puhelin soi, ja langan päässä eräs henkilö lupasi lähettää rahaa. 

Jumalan apu voi siis tulla vielä viime hetkellä - vielä minuuttia vaille. 

Kirjan loppuun on koottu Riitta Savolaisen puheita monista eri aiheista. Siellä kutsutaan pelastukseen, julistetaan syntien anteeksiantamusta, kerrotaan Jesajan kutsumuksesta, sairaasta miehestä jolla ei ollut ketään sekä opetuslapsista myrskyssä. Ja paljon muuta. 

Tässä lopuksi ote puheesta Pelottavien aaltojen armoilla, joka kertoo juuri niistä opetuslapsista myrskyn kourissa: 

Liian monet ihmiset taistelevat voimiensa äärirajoilla elämästään pimeässä, epätoivoisina, nähden vain kuohuvat, vaahtopäiset, pelottavat aallot. Avun saaminen näyttää olevan saavuttamattomissa. Aamuyön tunteina asiat tuntuvat vielä kauheammilta kuin päiväsaikaan. Auttaako, kuuleeko minua enää kukaan? 
  Silloin kun kaikki voimat ja usko on lopussa, taivas tarttuu asioitten kulkuun. Sieltä on valvottu koko ajan, samoin kuin Jeesus näki opetuslasten hädän myrskyn keskellä. Kunpa vain tämän muistaisimme aina, kun odottamattomia, ikäviä yllätyksiä tulee elämäämme. Vaikka Hän koettelee, ei Hän hylkää, kun apua pyydämme. 
  Huuda avuksesi Herran nimeä, Hän auttaa. Ja sinun tulee kunnioittaa ja kiittää Häntä. 


Päivä Oy 2004 
167 sivua 
Kansi: AD Studio Oy 
Kannen kuvat: Hannu Ala 

torstai 23. syyskuuta 2021

Latifa: Kätketyt kasvot - Neljä vuotta talibanien ikeen alla


Suomentanut Anu Partanen 

Naapurikunnan kirjastossa oli lastattu kokonainen pöytä täyteen Afganistan-kirjoja, joten tulipa taas luettua aiheesta. Tämä kirja on juuri nyt erityisen pysäyttävä, koska se kertoo Latifa-nimellä esiintyvän kabulilaisen nuoren naisen näkökulmasta siitä, millaista oli elää talibanien vallan alla vuosina 1996-2001. 

Talibanien tuloon asti Latifa oli saanut elää tavallista teinitytön elämää: 

Tiedän, että olen isän hemmottelema ja sisarten hellimä teinityttö... Olen saanut kasvaa tähän asti vapaana. Koulu, tiedekunta, sunnuntait uima-altaalla, ostosretket tyttöjen kanssa etsimässä musiikkikasetteja, videoelokuvia ja romaaneja, joita ahmia illalla vuoteessa. 

Tuon kaiken hän sitten menetti, kun äkkiä kaikesta tavallisesta tuli kiellettyä. 

Kun talibanit valtasivat Kabulin syksyllä 1996, silloinkaan ihmiset eivät olleet uskoneet, että niin kävisi. Mikä järkytys se oli silloinkin. Latifa oli vasta läpäissyt journalistiikan tiedekunnan pääsykokeiden osatentin. Hän halusi toimittajaksi sisarensa jalanjäljissä. Toinen sisar oli lentoemäntä. Mutta tuohon päivään loppuivat naisten työt ja opiskelut. 

Latifa joutui hautaamaan haaveensa ja hautautumaan itse neljän seinän sisälle. Hänen ystävänsä hankkivat burqat voidakseen liikkua ulkona, mutta Latifa ei halunnut mennä ulos. Kun hän lopulta kuukausien päästä uskaltautui lähtemään liikkeelle ystäviensä kanssa, he näkivät, kun talibanit ruoskivat eräitä naisia vain siksi, että näillä oli valkoiset kengät. Valkoinen kun oli talibanien lipun väri ja siksi kielletty. 

Mutta ei aina tarvinnut lähteä edes kotoa mihinkään nähdäkseen kauheuksia. Kerran perhe joutui näkemään ikkunasta, miten talibanit hakkasivat naapurin pojan kuoliaaksi vain videoiden katsomisen takia. 

Mitä uskomattomimmat asiat olivat nimittäin kiellettyjä: televisio, videot, valokuvat, musiikki, tanssiminen, leijojen lennättäminen, koirien ja lintujen omistaminen... Edes häissä ei saanut valokuvata eikä videoida, eikä morsian saanut käydä kauneushoitolassa edes häitä varten. Naisilla ei saanut olla burqan alla värikkäitä vaatteita. Kadulla naisen sormet saatettiin katkaista, jos hänellä oli kynsilakkaa. Kauppiaat eivät saaneet myydä naisten alusvaatteita. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Latifan isä ja veli joutuivat kasvattamaan parran, eikä isä voinut enää käydä hölkkäämässä, koska talibanit eivät hyväksyneet sitäkään. Latifan äiti vajosi masennukseen ja turrutti itsensä unilääkkeillä sekä rauhoittavilla - niiden tarjoamaan unohdukseen ei talibaneilla ollut pääsyä. 

Yksi monista käsittämättömistä asioista oli, että nainen ei saanut mennä mieslääkärille, ja koska naislääkärit eivät saaneet työskennellä, käytännössä naiset siis jätettiin täysin terveydenhoidon ulkopuolelle. 

Kirja kertoo järkyttävästi talibanien ikeen alla elämisestä, mutta siellä täällä hiukan myös ajasta sitä ennen. Sotaa ja julmuuksia oli silloinkin. Talibanien tultua valtaan ei ehkä ollut niin paljon sotaa - mutta oli haudanhiljaista. Ihmiset elivät pelossa. 

Mutta kyllä he myös uskalsivat uhmata talibaneja. Kellareissa katsottiin salaa televisiota ja videoita, itkettiin Titanicin rakkaustarinalle ja monien nuorten miesten hiukset leikattiin Leonardo DiCaprion tyyliin - vaikka tämän takia monta parturia pidätettiin ja tuomittiin. Myös ulkomaalaisia radiokanavia kuunneltiin salaa, ja salaisia kouluja pidettiin niin pojille kuin tytöille. Eiväthän pojatkaan talibanien kouluissa saaneet opiskella muuta kuin Koraania. 

Mitä kaikkea Afganistanissa tapahtuu nyt ja tulevina päivinä? Kuka tietää... 

WSOY 2002 
222 sivua 
Ranskankielinen alkuteos Visage volé, avoir vingt ans à Kaboul 2001 
Päällyksen kuva Yves Dejardin 

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Maarit Eronen: Kutsuna kuuliaisuus - Tavallisen naisen epätavallinen elämä


Maarit Erosen elämä on ollut värikäs seikkailu neljällä eri mantereella mitä erilaisimmissa tehtävissä, joihin Jumala on hänet kutsunut ja johdattanut. Hän on työskennellyt muun muassa tiedottajana ja toimittajana, opiskellut kiinan kieltä Kiinassa ja ystävystynyt paikallisten kanssa, auttanut New Yorkin katujen kulkijoita ja eteläafrikkalaisia ihmiskaupan uhreja. Suomessakin Eronen on toiminut erilaisissa tehtävissä muun muassa kristittyjen yhteisen evankelioimistyön merkeissä. 

Kutsuna kuuliaisuus on rohkaisevaa ja virkistävää luettavaa kirjoittajan avoimen kerronnan ansiosta. Hän avaa rehellisesti omaa rikkinäisyyttään, haavojaan ja pettymyksiään. Joskus Jumala tuntui johdattavan niin selvästi, ja sitten tie nousikin pystyyn tai tapahtui pahoja asioita - miksi? Erosesta tuntui kuin Jumala haluaisi kyllä käyttää häntä valtakuntansa työssä, mutta jättäisi hänet muuten oman onnensa nojaan. Jumala ei tuntunut olevan hyvä eikä pitävän huolta hylkäämisen haavoja kantavasta lapsestaan. 

Elämässä ei tuntunut muutenkaan olevan mitään logiikkaa, kun uusia vaiheita alkoi ja loppui, ja Eronen oli mukana niin monessa; hän tuntui vain hyppivän asiasta ja paikasta toiseen. 

Upeasti kirjasta käy kuitenkin ilmi, että lopulta irrallisen tuntuisista paloista muodostui hieno kokonaisuus, ja jopa käsittämättömiltä tuntuneet vaikeat kokemukset olivat myöhemmin merkityksellisiä. Esimerkiksi Irlannissa koettu seksuaalinen ahdistelu ja Kiinassa koettu rasismi auttoivat myöhemmin Maarit Erosta kohtaamaan näitä asioita kokeneita ihmisiä. 

On myös lohdullista lukea siitä, että joku muukin on saattanut erehtyä pitämään johdatuksena jotain, mikä ei sitä sitten ollutkaan. Yleensä tällaisista erehdyksistä ja Jumalan äänen väärin kuulemisista ei puhuta, joten saattaa tulla tunne, että kaikilla muilla nämä asiat menevät aina putkeen. 

Erityisen ihanaa luettavaa oli minusta se, miten Maarit Eronen sai lopulta ymmärtää, että häntä oli haavoittanut hänen oma rikkinäisyytensä, ei Jumala. Jumala ei halunnutkaan hänelle pahaa, vaan hyvää. 

Herra, annan näille miehille anteeksi. Sinullekin. Ja itselleni. 
  Itkin ääneen. 
  Mutta mistä siinä oikein oli kysymys? 
  Tuntui kuin valot olisivat syttyneet. 
  Sinun oma rikkinäisyytesi vei sinut Irlantiin, en minä. Rakkauden ja huomionnälkäisenä tulkitsit johdatukseni väärin. 
  Et siis olisikaan lähettänyt minua surman suuhun? 
  Itkin hieman lisää. Sitten nauroin helpotuksesta. Sinä et olekaan sellainen, joka lähettää pieniään uhriksi. 

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä löytää ja tajuta rakastavan Isämme hyvyyttä!  

Lämmin kiitos kirjailijalle siitä, että jaoit elämääsi meille lukijoille niin avoimesti. Tällainen lukuelämys hoiti ja paransi minuakin, itseni monella tavalla kolhinutta. Kutsuna kuuliaisuus on antoisaa luettavaa myös jokaiselle johdatusta ja kutsumusta pohtivalle lukijalle sekä lähetystyöstä kiinnostuneille.  

Aikamedia Oy 2021 
395 sivua 

Kirjasta muualla: 

lauantai 18. syyskuuta 2021

Kiitollisuuspäiväkirja


Hikkaj oli tehnyt blogiinsa mainion postauksen Heli Bergiuksen kirjasta Löydä ilo pienistä hetkistä - Kiitollisuuspäiväkirja (Docendo 2021). Onpa hyvä, että tätä tarkoitusta varten on tehty jo ihan oikea kirjakin. Nyt siis kaikki sitä hankkimaan! 

Itse olin aloittanut kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen jo viisi vuotta sitten ihan vain tuollaiseen tavalliseen vihkoon, joka näkyy kuvassa. Hikkaj jakoi postauksessaan omia kiitollisuuden aiheitaan, joita oli kirjaan kirjoittanut. Siitäpä tuli mieleeni idea jakaa oman kirjani kiitosaiheita täällä, varsinkin kun olen edelleen niin syyslomalla, etten ole ehtinyt ollenkaan lukea (eilen käytiin kirpputori-kahvila-kirjastokierroksella naapurikunnassa, tänään retkeilemässä toisessa naapurikunnassa). 

Vaikka aloitin tuon kirjan jo alkuvuodesta 2016, se hautautuu ja unohtuu välillä jonnekin pitkiksi ajoiksi. Sitten joskus muistan sen taas ja aloitan käytön uudestaan. Nytkin olen vasta niin vähän aikaa käyttänyt sitä, että jaan kiitosaiheita sieltä täältä vuosien varrelta, koska pelkästään viime ajoista ei ehkä löydy tarpeeksi paljon sellaista, mitä haluaisin jakaa koko maailmalle. 

Tässä siis muutamia valittuja paloja: 

* Tammikuun pakkaspäivä, sunnuntai, aurinko ja takkatuli 
* Kirjoitusinspiraatio 
* Kanelikahvi 
* Meksikolainen suklaajuoma 
* Runojen kirjoittaminen 
* Afrikkalainen lounas 
* Afrikkalainen gospelmessu 
* Villasukat arpajaisista 
* Hiihtoretki, nokipannukahvit ja makkarat 
* Kevyt, rentouttava hyvän mielen romaani harmaana räntäsateisena päivänä 
   (muistaisipa mikä kirja sekin oli...)
* Uusi kirjablogi (silloin keväällä 2016 aloitin tämän blogin)
* Kevät, valo, peipposten laulu  
* Lakatut varpaankynnet 
* Kahvit ulkona auringonpaisteessa 
* Päivä mökillä 
* Lupa olla väsynyt 
* Haaveet ruskaretkestä pohjoiseen 
* Ihana retki Salamajärven kansallispuistoon 
* Punaiset talvikengät 
* Sain luettua pitkästä aikaa kirjan espanjaksi 
* Blogiystävän lähettämä lahja (kirja) 
* Suomen surkein kuski (yksi lempiohjelmistani, nimimerkillä Kokemusta on!)
* Kynttilänvalo 
* Niilo Rauhalan runot 
* Aamun rauha ja hiljentyminen 
* Yllätyslahjojen antaminen joulun alla 
* Hyvät yöunet (tästä olen kiitollinen joka aamu, kun olen onnistunut nukkumaan hyvin) 
* Appelsiini-inkiväärihillo 
* Ihana kahvila: latte, mustaherukkajuustokakku ja hyvä tunnelma 
* Retki laavulle raikkaassa syyssäässä 

Kirjan koskettavin kiitosaihe on kyläreissu tätini ja hänen miehensä luo; he molemmat ovat nimittäin nukkuneet pois tässä reilun vuoden sisällä. Olen heistä edelleen kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä ja kaipauksella. Ihanaa, että he olivat olemassa ja osa elämääni melkein 50 vuoden ajan. 

Kaksi viimeistä kiitosaihetta ovat puolestaan eiliseltä ja tältä päivältä. Niihin liittyen tässä vielä pari kuvaa: 

Laavulla oli tunnelmaa.

... mutta niin oli kahvilassakin.

Ne elämän pienet ja suuret ilot! Nautitaan niistä! 

Gracias a la vida 
que me ha dado tanto. 
Me ha dado la risa 
y me ha dado el llanto. 

(Tämä laulu on suomeksi kai Elämälle kiitos tai jotain sellaista.) 

P. S. Aiheesta on olemassa kristillinen kirja, Ann Voskampin Tuhat lahjaa (Uusi Tie 2015). Pitäisi lukea se joskus uudestaan. 

EDIT: 

Tätä postausta kirjoittaessani minusta tuntui kummasti kuin olisin tehnyt jotain tällaista ennenkin. Vasta seuraavana päivänä muistin, että bloggasin maaliskuussa Barbara Ann Kipferin kirjasta 12 000 syytä olla onnellinen. Yksi pitkä kiitosaiheiden listahan sekin kirja on. 

torstai 16. syyskuuta 2021

Ensilumi syyskuussa ja muita lomakuulumisia


En ole lukenut melkein viikkoon yhtään mitään, koska olimme viisi päivää reissussa. Jotkut saavat ehkä luettua matkoillakin, mutta itse en jaksanut keskittyä kirjoihin, vaikka muutama kirja oli kyllä matkassa mukana. Tänään on ollut jo kotipäivä, mutta lukeminen on käynnistynyt hyvin hitaasti. 

Olen harvoin kertonut tässä blogissa muusta kuin kirjoista, mutta tässäpä pienet reissukuulumiset. Tämä oli ensimmäinen kerta kahteen vuoteen, kun kävimme missään kauempana, joten olipa siinä elämystä kerrakseen. Kävimme samassa paikassa kuin silloin viimeksikin eli Torniossa, jossa meillä on ystäviä. 

Lomasäät olivat todella mielenkiintoiset, nimittäin melkein koko ajan satoi vettä ja viimeisenä päivänä LUNTA! Se oli aivan varmasti ensimmäinen kerta, kun koin ensilumen syyskuussa. Eikä sitä nytkään ollut ihan Tornion korkeudelle luvattu, mutta Lappi yllättää, kuten torniolainen ystäväni totesi. 

Ensimmäisenä päivänä oli onneksi vielä aurinkoista, joten saimme nauttia upeista merimaisemista Kuivaniemen Merihelmen maisematerassilla ja iltakävelystä Tornionjoen rannalla. 


Jatkuvat sateet voivat haitata turismia, mutta ystävien tapaamista ja esimerkiksi kahvilaelämästä nauttimista nekään eivät estä. Ystäväni oli jo keväällä mainostanut, että meidän täytyy maistaa Tornion 400-vuotisjuhlaleivosta. Nyt on juhlavuosi, koska Tornion kaupunki on perustettu vuonna 1621. Aivan uskomattoman herkullinen leivos se olikin. Leivoksia myy paikallinen lempikahvilamme Karkiainen. Saanko esitellä: 


Viimeisenä päivänä märässä lumisateessa tarpominen ja kesäkengissä sohjossa liukasteleminen ei ihan naurattanut, mutta oli siinä toisaalta oma hauskuutensakin. Jos kerran Lappiin mennään, niin täytyyhän siellä kokea jotain vähän arktisempaa. Olin onneksi ottanut matkalle mukaan hyvin lämmintä vaatetta, mutta talvikenkiä ja lapasia jäin sinä viimeisenä päivänä kaipaamaan. 

Tornion kattojen yllä.


Tornion lumipyryä 14.9.2021.

Näillä portailla oli muutamaa tuntia 
myöhemmin vielä paksummin lunta.

Tämän verran ruskaa.

Näiden kuvien ottamisen jälkeen menimme kolmeksi tunniksi kyläilemään, ja sinä aikana lunta satoi koko ajan lisää. Jälkeenpäin en jaksanut enää ottaa uusia kuvia, mutta lunta tuli siis enemmän kuin näistä kuvista näkyy. Luin netistä, että Tornioon olisi tullut ainakin kuusi senttiä lunta. 

Kotimatkalla sää olikin sitten jo poutainen, ja poikkesimme vielä katsomassa Ylivieskan uutta kirkkoa. Sinne pääsi sisäänkin, ja siellä oli jopa esittelijä. Vierailijoita kirkossa kuulemma riittää.  

Ylivieskan uusi kirkko vanhan kirkon 
raunioilta päin kuvattuna.

Vanhaa kirkkoa en koskaan nähnyt.
Tämä uusi on tyylikäs ja moderni. 

Nyt jään harkitsemaan lukemisen aloittamisen suunnittelemisen käynnistämisen yrittämistä. Palataan siis asiaan kirjojen merkeissä! 

perjantai 10. syyskuuta 2021

Elina Hirvonen: Punainen myrsky


Kun pitää tällaista "jokaiselle jotakin" -kirjablogia, tulee joskus syyllinen olo, jos ei aina jaksakaan lukea kovin monipuolisesti. Saattaa tulla trillerikausi tai kristillinen kausi tai sitten sitä juuttuu pitkiksi ajoiksi tietylle maantieteelliselle alueelle, kuten viime aikoina on käynyt. Mutta mitäpä tuosta, pitää vain lukea hyvällä omallatunnolla sitä, mitä itse haluaa. Ja muut lukekoot sitten niitä muita. 

Punaisen myrskyn aioin lukea jo silloin, kun se ilmestyi, mutta niin vain on aika vierähtänyt. Elina Hirvosen Kun aika loppuu oli aikoinaan yksi ensimmäisistä tähän blogiin lukemistani kirjoista, ja se oli minusta upea teos. Muuta en ole Hirvoselta vielä lukenut, mutta pidin kovasti myös tästä Punaisesta myrskystä, joten tulevaisuudessa täytyy ehdottomasti jatkaa hänen teostensa parissa. 

Tässä kirjassa minäkertoja on pieni irakilainen poika (myöhemmin myös nuori ja aikuinen), jonka lapsuutta varjostaa Saddam Husseinin hirmuhallinto. Pojan isä on Saddamin diktatuurin vastustaja, ja tästä syystä hän on välillä vankilassa tai joutuu piileskelemään ja kulkemaan valepuvussa. 

Poika kasvaa suuren turvattomuuden keskellä, kun kaikkein tärkeintä on varjella perheen salaisuutta. Koulussakaan ei voi tietää, kenelle uskaltaa jutella ja mistä voi puhua, joten on ehkä parempi kun ei puhu mitään, hän päättelee. 

Poika on joutunut kasvamaan isoksi aivan liian varhain: 

Kasvoin isoksi silloin, kun isä lähti ensimmäisen kerran. Kävelin taaperon askelin, mutta tiesin, että minun oli huolehdittava äidistä, pysyttävä hänen kanssaan, oltava kiltti poika. Päätin ottaa isän paikan aina kun hän lähtee, pitää huolta äidistä, mummista ja Badrista, olla urhea ja peloton, lapsi, josta isä voisi olla ylpeä. 

Myöhemmin perhe lähtee pakomatkalle, ja vaikka pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa eletään poikkeusoloissa, siellä pojan perhe on vihdoin normaali. Siellä uskaltaa hengittää vapaasti, koska kaikilla muillakin leirillä olevilla on ollut omat salaisuutensa, joiden takia he nyt pakenevat. 

Sitten perhe pääsee Suomeen, jossa kaikki on ihmeellisen vihreää, ja liikenteestä alkaen kaikki on myös paljon hitaampaa kuin kotimaassa. Hirvonen kuvaa pojan kasvua nuoreksi ja lopulta aikuiseksi mieheksi tässä uudessa maassa. 

Punainen myrsky on vaikuttava ja koskettava romaani, joka antaa äänen pakolaisten kokemuksille. Elina Hirvosen kieli on upeaa, ja teos kuvaa taitavasti sitä, miltä Irakin järkyttävät tapahtumat tuntuvat lapsen kokemina, millaista voi olla mustuus vainotun isän lapsen sisällä. 

Seuraan asfaltinraskaana sivusta, kun muut lapset kieppuvat koulun pihalla kuin leijat, kirkkaimpinakin päivinä minä olen musta varjo. 

Kirjan inspiraationa ovat olleet Hussein al-Taeen ja hänen lapsuudenperheensä tarinat, mutta käytännössä Hirvonen ei kirjoita heistä, vaan noiden tarinoiden pohjalta syntyneistä kaunokirjallisista henkilöistä. Näin kirjailija itse kertoo teoksensa jälkisanoissa. Uskon näin olevan, enkä lähde keskustelemaan Hussein al-Taeen tekemisistä, jotka eivät liity Hirvosen romaaniin mitenkään (ja joista en muutenkaan ollut aikoinaan perillä, enkä ole vieläkään). Muissa kirjablogeissa niitä asioita puitiin taannoin aivan tarpeeksi, joten googlettamalla löytyy.  

WSOY 2019 
276 sivua 

maanantai 6. syyskuuta 2021

Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

 

Persiasta suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila 

Tykästyin elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleen Abbas Kiarostamin runoihin vähän aikaa sitten, kun luin kokoelman Vain ääni jää, jossa on mukana neljä iranilaista nykyrunoilijaa. Niinpä kun huomasin, että Kiarostamilta on suomennettu ihan omakin runokirja, pitihän se lukea. 

Se on sanottava heti alkuun, että nämä runot eivät ole mitenkään korostuneen iranilaisia, vaan voisivat kuvata melkein mitä tahansa maailmankolkkaa. Niissä on kaikkialta auringon alta tuttuja maisemia, kuvia, ilmiöitä ja tunteita. Siksi näitä runoja voi lukea, vaikka ei olisi mitenkään erityisen kiinnostunut juuri Lähi-idästä. 

Abbas Kiarostamin runot ovat lyhyitä, aforisminomaisia ja haikutyyppisiä. Takakannessa niitä kuvataan niin hyvin, että voisinko sitä paremmin sanoa; tässä siis lainaus sieltä: Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken kuten kamera kohteensa. Kuvat järjestyvät filminauhoiksi, nauhat itsellisiksi tarinoiksi. Kuvakulma kääntyy yllättävästi ja pieni arkinen tapahtuma saa uuden merkityksen. 

Runoissa on paljon toistoa; esimerkiksi nunnat, hämähäkit ja variksenpelätit seikkailevat niissä yhä uudestaan. Samoin toistuvat kuutamo, kirsikkapuut - ja tuuli, joka puhaltaa kirjan nimessäkin. 

Pidän monien Kiarostamin runojen kauneudesta. Kuten esimerkiksi tässä: 

Valonpisara 
putoaa 
tomuisen taivaan raosta 
kevään ensimmäiselle kukalle. 

On myös runoja, joissa on humoristisia havaintoja arjen hetkistä. Vaikkapa näin: 

Sadasta omenasta 
kymmenessä mato. 
Joka madolle 
kymmenen omenaa. 

Jotain liikuttavaa on puolestaan tässä ikäkulussa koirassa: 

Pieni kukkula 
hylättyjä renkaita. 
Ikäkulu koira 
vartioi niitä 
ilmaiseksi. 

Ei Kiarostamin runoissa kuitenkaan ole pelkkää kauneutta ja harmoniaa, vaikka paljon sitä onkin. On myös haikeita ja surullisia sävyjä: 

Nainen valveilla 
nukkuvan miehen vierellä. 
Sydän luopunut toivomasta hyväilyjä. 

Onpa siellä täällä mukana hiukan rujouttakin, kuten runossa höyhentyynystä, jossa Kiarostami pohtii kuolleiden pikkulintujen veristä kohtaloa. Ja kylä on väsynyt, kun koko vuoden sato kootaan päivässä ja lastataan kurjan eläimen selkään.  

Tässä vain muutamia esimerkkejä. Pari runoa hämähäkistä ja aamuauringosta toi mieleeni heinäkuisen aamutunnelman lakkasuolla kello kuusi, joten jaan ne vielä tähän kuvamuistojen kera: 

Hämähäkki 
lakkaa hetkeksi kutomasta 
katsellakseen 
auringonnousua. 


Aurinko lähettää 
ensimmäiset kultaiset säteensä 
hämähäkin silkinhienoon kudelmaan. 


Ne olivat viime kesän parhaita hetkiä (kurkien huutaessa taustalla). Siellä olisi Kiarostamiltakin syntynyt monta uutta runoa, jos hän vielä eläisi ja olisi päässyt paikan päälle. 

Kannattaa lähteä matkalle Abbas Kiarostamin vangitsevien runojen maailmaan. Matkalle tuulen kanssa. 

Kirjan runojen tunnelmaa täydentää kannen minimalistinen valokuva, ja kuinka ollakaan, sehän on Kiarostamin itsensä ottama. Jälkisanoissa runot upeasti suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila esittelee Kiarostamia ja hänen runouttaan. 

WSOY 2008 
82 sivua 
Kannen valokuva: Abbas Kiarostami 

Kirjasta on blogannut myös Aukeamia

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Kaija Karjalainen: Toivo kantaa huomiseen


Tässä runokirjassa on valtavan kaunis kansi, jota voisi jäädä tuijottamaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Myös kirjan nimi on lukemaan houkutteleva. Kauniin kuoren alta löytyikin myös kaunista, koskettavaa ja puhuttelevaa sisältöä, joten sain mitä halusin. 

Lastenohjaaja Kaija Karjalainen on työskennellyt Suomen Lähetysseuran ulkomaantyössä Thaimaassa, Venäjällä ja Singaporessa. Tämän kirjan runot ovat syntyneet Venäjällä. jossa eläminen on takakannen mukaan ollut Karjalaiselle ennen kaikkea hengellinen matka. 

Osa runoista kertookin Venäjästä: sinne sopeutumisesta, arjen hankaluuksista (kun esimerkiksi yöllä katkeavat sähköt ja lämmitys), Pietarin lähiön rumiin jättiläistaloihin tottumisesta, balalaikan haikeista sävelistä metroaseman käytävällä, omista ja paikallisten iloista sekä kivuista. Erään runon sanoin elämä Venäjällä on keskeneräisyyden korkeakoulu; toisessa runossa taas tuntuu, että muutto Venäjälle oli kuin olisi lähtenyt vapaaehtoisesti heikoille jäille. 

Suuri osa runoista kertoo kuitenkin sellaisista ihmisyyden tunnoista, jotka ovat meille kaikille yhteisiä, oltiin sitten ulkomailla tai Suomessa. Karjalainen sanoittaa kauniisti niin ahdistuksen kuin ilonkin hetkiä. Kauneutta on esimerkiksi tässä: 

Kuljemme tätä maata pimeän sylissä 
ja yhtäkkiä edelläni kulkee Hän 
jonka askelista 
puhkeavat esiin valkeat liljat 
kuin lyhdyt 
ja minä näen tien 
askelten jäljet 
valaistut 
enkä enää pelkää 

Mukana on myös luontoaiheisia runoja. Esimerkiksi eräs syksyinen runo loppuu minusta hienosti: 

Puissa 
väsynyt oranssi 
tuulessa 
kesän toiveet 
lentävät mikä minnekin 

Toivo kantaa huomiseen sisältää hyvin monenlaisia runoja, joita ei pysty kovin monipuolisesti esittelemään tällaisessa blogitekstissä. Mutta jos kristilliset runot kiinnostavat, tähän kirjaan kannattaa tutustua. 

Tässä lopuksi vielä yksi maistiainen Kaija Karjalaisen runoista: 

Olemme astuneet tälle tielle 
uskossa - luottamuksessa 
Vaikka moni asia kesken 
vastaukset piilossa silmiltämme 
Jumalalla ne jo tiedossa 
ja tulee hetki 
jolloin palapeli rakentuu valmiiksi 
silmiemme edessä 
ja me ihmettelemme sen täydellisyyttä 
ja kauneutta 


Suomen Lähetysseura 2017 
127 sivua 
Graafinen suunnittelu ja taitto Tanja Varonen, Da Graphics 

perjantai 3. syyskuuta 2021

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa


Helena Liikanen-Renger ja hänen ranskalainen miehensä asuivat Amerikassa saadessaan tietää odottavansa toista lasta. Tuolloin he päättivät muuttaa takaisin Eurooppaan, Ranskan Rivieralle. Koti löytyi Antibesin kaupungista. 

Mutta sopeutumisvaikeuksia oli edessä kummallakin; olihan mieskin kotoisin aivan eri puolelta Ranskaa. Hän on järjestelmällinen alsacelainen, joka oli asunut viime vuodet Suomessa ja Yhdysvalloissa. Etelä-Ranska oli siis molemmille aivan uusi maailma. 

Kaikki alkoi jo siitä, että asuntojen kosteus ja homeisuus ei näköjään ollut paikallisille mikään ongelma. Se oli aivan tavallista. Pitikö siihen siis vain tottua? Ja kun Liikanen-Renger meni leikkipuistoon halpaketjun sortseissa ja t-paidassa, kaikki muut olivatkin kuin cocktail-kutsuilla: oli kynähametta, paljettikenkää ja pikkutakkia, gladiaattorisandaaleja ja minikorkkareita. Eräänkin äidin tytär oli hopeisessa pitsimekossa, minkä takia kyseinen äiti kielsi lasta menemästä leikkimään. Hmm... minkähän takia sinne leikkipuistoon olikaan menty? 

Kirja kertookin ranskalaisesta elämänmenosta erityisen paljon juuri äidin ja perheellisen näkökulmasta. Paikallinen kasvatuskulttuuri on kuin toiselta planeetalta; kaikki tehdään päinvastoin kuin Suomessa. Ranskalaiset äidit ovat jo vuosisatoja sitten "irrottautuneet äitiyden taakasta": imettää ei tarvitse, töihin palataan pian ja lapset hoidatetaan ulkopuolisella. Jos joku haluaa imettää, häntä pidetään erikoisena, uhrautuvana sankarina. Eivätkä ranskalaiset äidit halua olla väsyneitä, vaan he pitävät koko ajan huolta itsestään ja parisuhteestaan. Lasta ei haluta kasvattaa "kuninkaaksi", jonka ympärillä elämä pyörii. 

Oli tuossa kaikessa siis suomalaiselle äidille ihmettelemistä. Lisäksi kirjassa tutustutaan paikalliseen päivähoitoon ja koulusysteemiin, ja paljon ihmeteltävää riittää niissäkin. 

Niille, joilla on lapsia, kirja onkin erityisen kiinnostava, mutta olihan se lapsettomallekin yllättävää lukea siitä, miten eri tavalla kaikki mahdollinen toimii Ranskassa. 

Toki Liikanen-Renger kertoo muustakin kuin perhe-elämästä. Millaista on, kun suomalainen ja ranskalainen kulttuuri törmäävät eri tilanteissa? Miten vaikeaa voi esimerkiksi olla, kun aina joutuu pohtimaan, montako poskisuukkoa kuuluu antaa, kummalta poskelta aloitetaan, kenelle kaikille poskisuukkoja annetaan ja missä vaiheessa tapa aloitetaan uuden tuttavan kanssa. Alkaa kuulostaa monimutkaiselta. Kömmähdyksiltä ei voi välttyä, kuten ei varmasti monissa muissakaan arjen tilanteissa. Niinpä alkuhämmennyksessään Liikanen-Renger moiskautti vahingossa hollantilaista ystäväänsä suoraan suulle, ja nolostuneina siinä sitten naurettiin. 

Nololta voi tuntua sekin, kun oma pieni lapsi puhuu kieltä paremmin kuin äitinsä. Eräässä tällaisessa tilanteessa Liikanen-Renger toteaa ääntämisensä kuulostaneen pikemminkin metsittyneen junttipöljän puheelta, mille oli pakko nauraa makeasti, koska juuri siltä minunkin ranskani kuulostaisi, jos sitä olisi pakko jollekin puhua! (Teoriassa siis osaan ranskaa, mutta se vähäkin ääntäminen on ruostunut pahanpäiväisesti, kun kieltä ei ole koskaan päässyt oikeasti puhumaan.) 

Kirja pohtii kahden kulttuurin välisen perhe-elämän haasteita. Kuten sitä, että lapselle pitäisi opettaa myös oma äidinkieli, vaikka kaikki muut ympärillä puhuvat ranskaa. Entä miten lapsille voi välittää suomalaista kulttuuria, kun he kasvavat kaikessa niin täysin ranskalaisiksi? Itsellä on tietysti kaipuu koti-Suomeen, mutta toisaalta sielläkään ei enää osaisi olla. Kummastakin maasta on aina ikävä siihen toiseen maahan, niinhän se menee. 

Mutta eipä tämä Suomikaan Etelä-Ranskan näkökulmasta kuulosta pelkästään onnenmaalta: 

Elämäkin tuntui toisella tavalla suorittamiselta Suomessa: piti käydä hikijumpassa, laskea sykettä, syödä tarpeeksi kuituja ja pukeutua teknisiin alusvaatteisiin. 

Ja mikäpä on viettäessä kesäistä lauantaita antibesilaisittain: 

Parhaita olivat lauantaiaamut, jolloin nostimme unenlämpöiset lapset autoon ja ajoimme kymmenen minuutin päähän Cap d'Antibesiin, pienelle kalastajien rannaksi kutsutulle uimarannalle. Matkalla poikkesimme aina vanhan tutun leipurin luona, ostimme kassillisen croissanteja ja kupit kahvia mukaan. 

Toivottavasti ehdin lukea pian Helena Liikanen-Rengerin toisen kirjan Mon amour - ranskalaisen parisuhteen jäljillä, koska tämän jälkeen se kiinnostaa kovasti. 

Atena 2016 
240 sivua 
Päällys ja kuvitus: Elina Warsta 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

torstai 2. syyskuuta 2021

George Verwer: Confessions of a Toxic Perfectionist and God's Antidote


George Verwer on kansainvälisen lähetysjärjestö Operaatio Mobilisaation perustaja, joka on kirjoittanut useita kirjoja. Tässä uusimmassa kirjassaan hän käsittelee meissä kaikissa kristityissäkin olevaa toksisuutta, joka ilmenee itse kussakin hiukan eri tavalla ja joka pystyy niin helposti aiheuttamaan ongelmia ihmissuhteisiimme, seurakuntaelämään ja hengelliseen työhön. 

Toksisuus eli synti. Verwer kääntää Room. 3:23:n nykykielelle: Kaikki ovat toksisia ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. 

Koska kyseessä on toksisen perfektionistin tunnustukset, Verwer ei lähesty aihetta ylhäältä päin moralisoiden ja tuomiten, vaan hän jakaa hyvin avoimesti myös omia heikkouksiaan. Hän on hollantilaisen isän poika ja oli oppinut jo kotonaan, että kaikki mikä tehdään, on tehtävä hyvin. Kun Verwer sitten tuli uskoon, hänellä oli niin vahva halu tehdä kaikki oikein ja sen mukaan, miten koki Raamatun opettavan, että omien sanojensa mukaan hänestä tuli jossain mielessä fanaatikko. Hän on myös ollut herkkä suuttumaan, sanomaan pahasti ja ilmaisemaan mielipiteensä hyvin voimakkaasti. 

Vihastuminen, vihaaminen ja riiteleminen ovatkin eräitä sellaisia toksisuuden ilmenemismuotoja. Pyrkimyksessämme hyvään me kristityt saatamme myös suhtautua toisiin ihmisiin vaativasti ja tuomiten, huomaamatta että itsellämmekin on omat heikkoutemme. Kuten George Verwer toteaa: jos sokeat pisteemme eivät olisi sokeita, silloinhan me näkisimme ne. 

Hän opettaakin kuten OM:ssä on varmaan alusta asti opetettu, että meidän on oltava valmiita ottamaan vastaan myös kritiikkiä, opittava nöyrtymään, tunnustamaan syntimme ja tekemään parannusta. Tarvitsemme jokapäiväistä herätystä - ja ennen kaikkea armoherätystä. Radikaalia opetuslapseutta ei voi olla ilman radikaalia armoa. Eli: 

You cannot move down this road of radical discipleship if you do not also embrace radical grace. 

Armo on nimittäin se Jumalan vastalääke meidän toksisuuteemme. Ja armollista suhtautumista sekä anteeksiantavaa mieltä tarvitsemme myös toisiamme kohtaan. 

Mitä täydellisyyteen tulee, siihen on tietysti hyvä pyrkiä; asiat on syytä tehdä hyvin. Mutta perfektionismi on eri asia; se menee toksisuuden puolelle. 

Kirjassaan Verwer viittaa niin monesti aikaisempaan teokseensa Messiologia - Sekasotkun siunaus, että tämän jälkeen sekin on luettava. Hiukan sain kyllä tekstistä aavistusta senkin kirjan sanomasta. 

Ihanasti Verwer painottaa myös sitä, että vaikka meillä kaikilla on omat heikkoutemme, virheemme ja puutteemme, silti Jumala käyttää meitä. Se on armoa. Eräästäkin pastorista Verwer toteaa: 

He had many weaknesses and failed in different ways but helped start a number of churches. 

Puhuttelevaa on myös se, mitä Verwer kertoo suhteestaan kuuteenkymmeneen lähimpään työtoveriinsa. Jotain tällaista me kaikki tarvitsemme ihmissuhteissamme: 

They saw my weaknesses and toxic factors, and I saw theirs, but it did not break our relatioship, thanks to brokenness and repentance combined with radical grace and forgiveness. 

Rakkauden vallankumous - sitä me tarvitsemme, kuten George Verwer toistaa yhä uudestaan tässä ajatuksia herättävässä kirjassaan. 

Good Shepherd Books 2020 
107 sivua 

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Jesper Huor: Talebaneja odotellessa


Suomentanut Riikka Toivonen 

Yritin kovasti vaihtaa maanosaa, mutta valitettavasti aloittamani ranskalainen romaani oli yllättävän tylsä ja jäi kesken. Afganistan-kirjoja taas en aikonut nyt lukea, mutta kun tällainen tuli kirjastossa vastaan, niin alkoihan se kiinnostaa. Tässä kirjassa oli kyllä arvatenkin niin paljon rankkaa juttua, että tämän jälkeen täytyy oikeasti keventää. 

Jesper Huor on ruotsalainen toimittaja, joka matkusteli ympäri Afganistania ja tapasi mitä erilaisimpia ihmisiä, joiden kautta hän kuvaa tuota maata monesta eri näkökulmasta. Kirja on ilmestynyt ruotsiksi vuonna 2010, joten sen tiedot eivät tietenkään ole aivan ajan tasalla, mutta hyvin se kuitenkin valottaa Afganistanin tilannetta ja ihmisten elämää siellä. 

Melkoinen henkilögalleria tässä kirjassa tosiaan on - kirjassa, joka nimestään huolimatta ei kerro pelkästään talebaneista, mutta ilman muuta paljon myös heistä. Huor tapaa talebaneja, heidän kannattajiaan, Afganistanin ensimmäisen ja ainoan naiskuvernöörin, maan viimeisen ja ainoan juutalaisen, elokuvaohjaajan joka yritti kuvata epäonnisesti päättynyttä naisten mielenosoitusta, yliopisto-opintoja suorittavia naisia, tytön joka vammautui amerikkalaisten ilmaiskussa (jossa tytön koko perhe kuoli), sulhasen jonka morsian ja hääseurueen muut naiset kuolivat samoin amerikkalaisten pommi-iskussa, juopottelevan runoilijan joka oli nuorena fanaatikko mutta on nyt ateisti, hasiksen polttajia, amerikkalaisia sotilaita - ja paljon muita. 

Näiden henkilöiden kautta piirtyy kuva siitä, miten Afganistanissakin eletään ja ajatellaan monella eri tavalla. On maalaisia ja kaupunkilaisia, joiden elämä voi olla hyvin erilaista. On tiukkoja muslimeja ja uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvia (tosin suoranaisia ateisteja on hyvin pieni vähemmistö). Jotkut ovat järjestetyn avioliiton kannalla, jotkut ovat onnistuneet menemään rakkausavioliittoon. Eräskin mies kertoo, miten paljon hän rakastaa ja kunnioittaa vaimoaan. 

Mitä sotaan tulee, joidenkin mielestä oli hyvä, että amerikkalaiset olivat maassa; toisten mielestä se taas oli paha. Joku jopa sanoi, että kyllä me pystymme taistelemaan talebaneja vastaan yksinkin. Miten surulliselta tuo - ja moni muukin kirjassa sanottu asia - nyt kuulostaa kaiken tämänhetkisen jälkiviisauden vallitessa. 

Tuosta juopottelevasta runoilijasta kertova luku oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista, koska se kertoo Afganistanin kulttuurielämästä, josta ei paljon kuule puhuttavan. Huor vierailee kyseisen miehen kanssa Runoilijoiden talolla, jossa on paikalla muitakin puhumassa runoista ja politiikasta - sekä juomassa. 

Näin suomalaisena lukijana kiinnostavaa tuossa runoilijassa oli sekin, että hän kertoi ladanneensa iranilaiselta nettisivulta Edith Södergranin runoja ja sanoi pitävänsä niiden synkästä voimasta. 

Naisen asemaa tavalla tai toisella käsittelevät luvut ovat myös aina kiinnostavia. Sotajutut, väkivaltaisuudet ja talebanit ovat sitten kirjan raskaampaa osastoa. Valitettavasti naisetkin toki liittyvät väkivaltaan sen kohteina. 

Jesper Huor kuvaa luonnollisesti myös ympäristöä matkustaessaan niin moniin erilaisiin paikkoihin Afganistanissa. Tässä lopuksi hiukan tunnelmia Balkhista, Mazar-i-Shafirin satelliittikaupungista, jossa Huor kävi tapaamassa hasiksen polttajia: 

Ohitamme leipomon, pari chaikhanaa, vaatimattomia hotelleja, ravintoloita ja matalia savesta ja sementistä rakennettuja taloja. Näemme kolme nuorta tyttöä matkalla kaivolle hakemaan vettä. He katselevat meitä ihmeissään mutta kietovat sitten burkat silmilleen. Miespuolinen sukulainen lähestyy. 
  Paria moottoripyöräilijää ja yhtä aasin vetämää melonikärryä lukuun ottamatta tiellä ei ole mainittavaa liikennettä. On lämmin, leppeä kesäpäivä ja ilma on täynnä sitruunankeltaisia perhosia. 

Myös toimittajan työn eri puolet Afganistanin kaltaisessa maassa tulevat Huorin kerronnan kautta tutuiksi. Välillä hän joutuu valehtelemaan haastateltaville pysyäkseen itse turvassa tai mielistelemään heitä saadakseen heidät puhumaan. Eräskin mies uhoaa, että ruotsalaiset pitää tappaa, joten onneksi Huor on esitellyt itsensä vain eurooppalaisena. On paljon odottelua: päästäänkö johonkin kohteeseen lähtemään heti vai viidestoista päivä. Joskus kylään, johon Huor haluaisi mennä juttumatkalle, ei uskalleta lähteä, koska siellä on vaarana joutua siepatuksi. Teiden varsille on merkitty miinojen paikat ja kohdat, joista on turvallista kulkea. On vaaratilanteita ja toisaalta eräs sellainenkin tilanne, jossa Huor ei edes tiedä, mitä tässä oikein on tekeillä. On värikkäitä ihmisiä ja paikkoja. Sekä ainaista teen juomista. 

Ja paljon muuta! 

Into 2011 
230 sivua 
Alkuteos I väntan på talibanerna 2010 
Kansi Tex Hänninen / BunnyDuck Grafiks