Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

 

Persiasta suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila 

Tykästyin elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleen Abbas Kiarostamin runoihin vähän aikaa sitten, kun luin kokoelman Vain ääni jää, jossa on mukana neljä iranilaista nykyrunoilijaa. Niinpä kun huomasin, että Kiarostamilta on suomennettu ihan omakin runokirja, pitihän se lukea. 

Se on sanottava heti alkuun, että nämä runot eivät ole mitenkään korostuneen iranilaisia, vaan voisivat kuvata melkein mitä tahansa maailmankolkkaa. Niissä on kaikkialta auringon alta tuttuja maisemia, kuvia, ilmiöitä ja tunteita. Siksi näitä runoja voi lukea, vaikka ei olisi mitenkään erityisen kiinnostunut juuri Lähi-idästä. 

Abbas Kiarostamin runot ovat lyhyitä, aforisminomaisia ja haikutyyppisiä. Takakannessa niitä kuvataan niin hyvin, että voisinko sitä paremmin sanoa; tässä siis lainaus sieltä: Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken kuten kamera kohteensa. Kuvat järjestyvät filminauhoiksi, nauhat itsellisiksi tarinoiksi. Kuvakulma kääntyy yllättävästi ja pieni arkinen tapahtuma saa uuden merkityksen. 

Runoissa on paljon toistoa; esimerkiksi nunnat, hämähäkit ja variksenpelätit seikkailevat niissä yhä uudestaan. Samoin toistuvat kuutamo, kirsikkapuut - ja tuuli, joka puhaltaa kirjan nimessäkin. 

Pidän monien Kiarostamin runojen kauneudesta. Kuten esimerkiksi tässä: 

Valonpisara 

putoaa 

tomuisen taivaan raosta 

kevään ensimmäiselle kukalle. 

On myös runoja, joissa on humoristisia havaintoja arjen hetkistä. Vaikkapa näin: 

Sadasta omenasta 

kymmenessä mato. 

Joka madolle 

kymmenen omenaa. 

Jotain liikuttavaa on puolestaan tässä ikäkulussa koirassa: 

Pieni kukkula 

hylättyjä renkaita. 

Ikäkulu koira 

vartioi niitä 

ilmaiseksi. 

Ei Kiarostamin runoissa kuitenkaan ole pelkkää kauneutta ja harmoniaa, vaikka paljon sitä onkin. On myös haikeita ja surullisia sävyjä: 

Nainen valveilla 

nukkuvan miehen vierellä. 

Sydän luopunut toivomasta hyväilyjä. 

Onpa siellä täällä mukana hiukan rujouttakin, kuten runossa höyhentyynystä, jossa Kiarostami pohtii kuolleiden pikkulintujen veristä kohtaloa. Ja kylä on väsynyt, kun koko vuoden sato kootaan päivässä ja lastataan kurjan eläimen selkään.  

Tässä vain muutamia esimerkkejä. Pari runoa hämähäkistä ja aamuauringosta toi mieleeni heinäkuisen aamutunnelman lakkasuolla kello kuusi, joten jaan ne vielä tähän kuvamuistojen kera: 

Hämähäkki 

lakkaa hetkeksi kutomasta 

katsellakseen 

auringonnousua. 

Aurinko lähettää 

ensimmäiset kultaiset säteensä 

hämähäkin silkinhienoon kudelmaan. 

Ne olivat viime kesän parhaita hetkiä (kurkien huutaessa taustalla). Siellä olisi Kiarostamiltakin syntynyt monta uutta runoa, jos hän vielä eläisi ja olisi päässyt paikan päälle. 

Kannattaa lähteä matkalle Abbas Kiarostamin vangitsevien runojen maailmaan. Matkalle tuulen kanssa. 

Kirjan runojen tunnelmaa täydentää kannen minimalistinen valokuva, ja kuinka ollakaan, sehän on Kiarostamin itsensä ottama. Jälkisanoissa runot upeasti suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila esittelee Kiarostamia ja hänen runouttaan. 

WSOY 2008 

82 sivua 

Kannen valokuva: Abbas Kiarostami 

Kirjasta on blogannut myös Aukeamia.