sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Nura Farah: Lumimaa


Miltä tuntuu olla aina se, joka erottuu ihonvärinsä takia joukosta ja jota siksi aina muistutetaan, että et ole yksi meistä? Kun ihmisen käsketään mennä takaisin sinne, mistä on tullutkin, vaikka hän on ehkä syntynyt Suomessa eikä edes tunne mitään muuta maata. Itse haluaisi vain olla yksi joukosta, mutta rasismi, syrjintä ja kiusaaminen ovat tavallista arkea. Myös omat vanhemmat pahastuvat, jos jälkikasvu alkaa käyttäytyä liian länsimaalaisesti. 

Muun muassa kaikesta tästä kertoo suomalainen, somalitaustainen kirjailija Nura Farah tässä kertomuskokoelmassaan. Tarinoiden henkilöt ovat hekin somalitaustaisia, ja heidän kauttaan lukija pääsee tutustumaan mitä erilaisimpiin hankaliin tilanteisiin, joihin maahanmuuttaja voi Suomessa joutua. Useimmissa tarinoissa ollaan nimittäin Lumimaassa eli Suomessa. 

Otsikolla Näkymätön vieraassa maassa Farah kertoo kuitenkin Alista, joka on pakomatkallaan onnistunut pääsemään vain Italiaan asti, eikä mikään ole sujunut niin kuin piti, ja niin hän joutuu nyt elämään kadulla. Toisessa surullisessa tarinassa eräs nainen joutuu ihmiskaupan uhriksi; sekin taisi olla jossain muualla kuin Suomessa. Ifrah-niminen tyttö puolestaan viedään "kotiin" Somaliaan, jossa hänestä yritetään kasvattaa "kunnollista", kun hän on omaksunut liian länsimaalaisia tapoja. 

Mutta helpolla eivät Suomessa asuvatkaan pääse. Kaikissa pienissäkin arjen tilanteissa suomalaiset antavat ymmärtää, kuka ei kuulu joukkoon. Uimahallissa nousee meteli vääränlaisesta uimapuvusta, vaikka sekin on aivan oikeasti uimapuku. Koulussa kiusataan ja nimitellään neekeriksi. Portsari ei haluaisi päästää hyvin käyttäytyvää asiakasta sisään ravintolaan, koska jotkut somalit olivat joskus tapelleet siellä. Työnantaja kieltää naismyyjää käyttämästä huivia, jolloin toiset somalit leimaavat hänet syntiseksi. Työssäkäyvää somalinaista ei oteta asuntonäytöissä vakavasti, vaan ajatellaan ettei hänellä voi olla varaa ostaa asuntoa. Kun somalitaustaiselta kirjailijalta ilmestyy kirja, toimittajat eivät kysele siitä, vaan aivan muista asioista. 

Tämä kaikki ja paljon muuta näissä koskettavissa, paljon ajatuksia herättävissä novelleissa. Lumimaa on hieno ja tärkeä teos, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan. 

Nura Farahilta on aikaisemmin ilmestynyt kaksi paimentolaisnaisten asemaa käsittelevää romaania, Aavikon tyttäret ja Aurinkotyttö, joista molemmista pidin myös kovasti. 

"Noilla on värisuoja, mamut saa jäädä ja meitä muita sen kuin kyykytetään. Milloinkahan tämä maa alkaa pitämään huolta omistaan?" Eero murahti, tumppasi tupakkansa ja paineli sisälle Helena kintereillään. 
  Värisuoja? Fahad ei sellaista tuntenut, hänen värinsähän oli taakka. Se toi aina ongelmia, hyvässä ja pahassa. 
  Hän ei koskaan voisi olla yksi muista. 


Otava 2022 
207 sivua 

lauantai 28. toukokuuta 2022

Jaakko Pirttiaho: Löydä minut takaisin


Silloin kun tämä Jaakko Pirttiahon runokirja ilmestyi, minulla oli vaikeuksia saada sitä käsiini. Niinpä lopulta sain sen luettua vasta nyt, kun Pirttiaholta on jo ilmestynyt uusikin teos, Jaakon psalmit

Löydä minut takaisin on mukavan taskukokoinen kirja. Huomasin, että se on melko tarkalleen älypuhelimeni kokoinen. Huonompikin lukija saattaisi siis uskaltaa tarttua näin pienikokoiseen kirjaan. 

Näillä sivuilla näkyy eletty elämä, tunteiden koko kirjo. Eräässä runossa Pirttiaho kysyykin: Miten yhteen sydämeen / mahtuu näin paljon tunteita? 

Miten ahdistus pukeutuu riemuun, 
masennus tanssii toivon kanssa? 

Runoissa on väsymystä, heikkoutta, rikkinäisyyttä ja kärsimyksen keskeltä nousevia kipeitä kysymyksiä, mutta myös iloa ja uudestaan löytyvää elämänhalua. Kipujen keskellä Pirttiaho toteaa lohdullisesti: 

Sinun haavoissasi 
saan minäkin olla haavoittunut. 

Kun Jumalan ihanat lupaukset ja oman elämän raskaat vaiheet ovat suuressa ristiriidassa keskenään, moni joutuu kyselemään: 

Lupasit yltäkylläisyyttä, 
keitaita ja viileitä lepopaikkoja, 
naurua ja täyteyttä. 

Mutta hiekka maistuu suussani, 
kasvoni ovat ahavoituneet, 
vaatteeni kuluneet. 

Onko vika lupauksessasi? 
Sinussa? 
Vai minussa? 

Pimeässä on lohdullista muistaa: 

Keskellä pimeintä pimeää, 
keskellä kaiken päätöstä, 
keskellä tuhoa, 
keskellä kuolemaa 

Sinä olet. 
Sinä olet. 

Mutta onneksi on myös ilo: 

Vavahtelen. 
Voimasi 
siirtää vuoria minussa. 

Raivaat tietä, 
louhit polkua. 
Taistelet minussa. 

Vapisen. 
En enää pelosta. 

Uudesta ilosta - 
Sinusta. 

Kaksi viimeistä olivat kokonaisia runoja, muut otteita runoista. Nämä ja monet muut puhuttelevat runot löytyvät tästä hienosta pienestä kirjasta. Moni löytää varmasti Pirttiahon teksteistä omiakin tuntojaan. 

Päivä Oy 2020 
96 sivua 
Kansi: Päivä Oy 

perjantai 27. toukokuuta 2022

Anna-Mari Kaskinen: Aavistus aamusta - Rohkaisun ja kannustuksen sanoja


Kirpputorilta tarttui mukaan tällainen pieni runokirja, joka sopikin hyvin juuri tähän hetkeen, koska valikoimassa on mukana myös kevään ja kesän tunnelmia. Runot on koottu useista Anna-Mari Kaskisen aikaisemmista kokoelmista. 

Otsikon mukaisesti näissä runoissa on paljon rohkaisua. Kaskinen kannustaa uskomaan unelmiin, lähtemään rohkeasti uuteen, hyppäämään tuntemattomaan sekä uskomaan että elämä ja valo voittaa. Osassa runoista on kristillistä sisältöä, ja ne muistuttavat muun muassa siitä, ettei tarvitse pelätä ja ettei varjossa tarvitse olla yksin, koska Jumala tuntee tiesi / vaikka on hämärää

Näissä teksteissä on paljon luottamusta, iloa ja toivoa. Kevään ja kesän riemua on useassa runossa; on valoa, kukkia, perhosia ja linnunlaulua. Esimerkiksi näin: 

Ohitsesi liitelee 
keltaperhonen. 
Aurinko näin lämmöllään 
esiin kutsui sen. 

Avaa ovet lukitut. 
Valo tulvahtaa. 
Sinäkin voit luottaen 
uuteen uskaltaa. 

Uskoa unelman toteutumiseen on tässä runossa: 

Unelmasi kypsyy, 
kasvaa ajallaan, 
kunnes kaikki salvat 
auki murretaan. 

Luottamuksen lähde 
tulvii, pohjaton. 
Unelmasi siellä 
täyttynyt jo on. 

Rohkaisua murheen keskelle on seuraavassa runossa: 

Anna liekin palaa, 
vaikka epäilet. 
Vaikka itket salaa, 
luovuttaa saa et. 

Anna liekin palaa 
murheen keskellä. 
Liekillä on viesti: 
voittaa elämä. 

Tämä viimeinen oli kokonainen runo, kaksi ensimmäistä olivat otteita runoista. 

Nämä ovat todellisia hyvän mielen runoja, joissa on se kirjan nimen lupaama aavistus aamusta. 

Kirjapaja 2011 
48 sivua  

torstai 26. toukokuuta 2022

Christina Wahldén: Älä puhu kuolleista


Suomentanut Jänis Louhivuori 

Australian ja dekkarien ystäville on nyt tarjolla herkkua, nimittäin tämä kirja on uuden Darwin-sarjan ensimmäinen osa. Ruotsalainen Christina Wahldén on opiskellut ja myöhemmin matkustellut Australiassa ja kertoo rakastavansa tuota maata pakkomielteisesti. Niinpä mekin pääsemme nyt hänen dekkariensa myötä Australian kuumaan, kosteaan ja kesyttömään Pohjoisterritorioon, ja aivan ihastuttava nojatuolimatka tämä olikin. 

Darwinilainen rikoskomisario Patrick O'Boyle eli Bluey saa työkaverikseen Jessin, joka on aboriginaali. Noin kolme prosenttia australialaisista on aboriginaaleja, mutta Pohjoisterritorion asukkaista heitä on jopa kaksikymmentäviisi prosenttia. He joutuvat kokemaan jatkuvaa syrjintää ja rasismia, niin myös Jess. 

Jessillä on kaksi kämppistä, joista toinen, Greta, ruotsalainen reppureissaaja, työskentelee parhaillaan Darwinissa. Hän on kiinnostunut aboriginaalien taiteesta ja suunnittelee matkaa Kakadun kansallispuistoon. 

Eräänä aamuna jo aikaisempien järkyttävien kokemustensa traumatisoima Greta lenkkeilee rannalla ja tekee kauhistuttavan löydön, runnellun naisen ruumiin, jolla ei ole jalkoja eikä kasvoja. Ihonvärin perusteella nainen on aboriginaali. Vaikuttaa siltä kuin krokotiili olisi hyökännyt hänen kimppuunsa - mutta oliko se sittenkään krokotiili? 

Poliisit aloittavat tutkinnan, ja vähitellen kaiken takaa alkaa paljastua jotain todella hirveää. Kirjassa tehdyt rikokset ovat sairaita ja julmia, mutta onneksi niiden yksityiskohtia käsitellään vain lyhyesti. Päällimmäisenä tarinasta jää mieleen rento australialainen tunnelma. Wahldén kuvaa paljon ympäristöä ja paikallisia tapoja. Lukuelämys onkin kerrassaan nautinnollinen, jos Australia kiinnostaa. 

Walhdén kertoo luonnollisesti yhtä ja toista myös aboriginaaleista, heidän tavoistaan ja ajattelustaan. Esimerkiksi kirjan nimi Älä puhu kuolleista, joka avautuu paremmin alkukielisestä nimestä Nämn inte de döda, tulee siitä, että kun joku aboriginaali kuolee, hänen nimeään ei saa enää mainita. Myös esimerkiksi suorien kysymysten esittäminen aboriginaalille on huonoa käytöstä, joten Jess, vaikka kuuluu itsekin alkuperäiskansaan, on monet kerrat pulassa, kun poliisina hänen pitäisi saada nimenomaan kysellä. 

Tähän sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua! Älä puhu kuolleista oli Ruotsissa ehdolla vuoden parhaaksi rikosromaaniksi 2020. Toinen osa, Syklonivaroitus, on ilmestymässä jo syksyllä. 

Minerva 2022 
385 sivua 
Alkuteos: Nämn inte de döda 2020 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kirjasta kertoo myös Kirja vieköön

tiistai 24. toukokuuta 2022

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin


Kolmevuotiaana Somaliasta Suomeen muuttanut Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen ovat kirjoittaneet yhdessä tämän kevään uutuuskirjan, jossa Ahmed kertoo oman tarinansa. Millaista Suomessa oli kasvaa tytöstä naiseksi oman yhteisön tiukkojen vaatimusten ja rajoitusten puristuksessa, entä millaista oli katsoa sivusta, miten vapaata ja huoletonta elämää valkoiset tytöt elivät. Heillä oli kaikkea sitä, mitä somalitytöt eivät voineet kuvitellakaan saavansa. Valkoisilla tytöillä oli harrastuksia ja vapaa-aikaa, he saivat kuunnella musiikkia, liikkua vapaasti ja pukeutua miten halusivat. Ujuni Ahmed ja muut vähemmistöyhteisöjen tytöt jäivät siinä maailmassa ulkopuolisiksi, mutta toisaalta kyseenalaistaessaan somaliyhteisön sääntöjä Ahmed oli ulkopuolinen myös omiensa joukossa. 

Kirja kertoo siitä, miten hän aikustuessaan taisteli tiensä vapauteen ja omannäköiseen elämään. Se ei ollut helppo tie. Ujuni Ahmed haluaa jakaa kokemuksiaan, että ne ruskeat tytöt, jotka nyt tuntevat olevansa yhtä yksin kuin hän aikoinaan, näkisivät, että samassa veneessä on muitakin. Toisaalta tämä tärkeä ja koskettava kirja on silmiä avaavaa luettavaa myös meille valkoisille. 

Ahmed kertoo taistelustaan vähemmistöyhteisöjen naisten oikeuksien puolesta. Hän on vastustanut muun muassa tyttöjen ympärileikkausta ja puhuu painokkaasti kunniaväkivaltaa vastaan. Hän toivoisi, että myös valkoiset feministit ajaisivat muidenkin kuin valkoisten naisten oikeuksia. Niiden, joiden ei itse tarvitse pelätä, pitäisi puolustaa heikommassa asemassa olevia. 

Ujuni Ahmed ihmettelee, miksi valkoisiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa halutaan vastustaa äänekkäästi, kun taas maahanmuuttajanaisten ongelmia pitäisi käsitellä jotenkin varovasti ja sensitiivisesti. Halutaan ajatella, että ne ovat yhteisön tapoja ja kuuluvat asiaan. Kuitenkin kaikilla suomalaisilla pitäisi olla samat oikeudet riippumatta siitä, millaiseen yhteisöön he kuuluvat, ja myös vähemmistön oikeuksia pitäisi puolustaa yhtä äänekkäästi kuin muidenkin. Ilman valkoisten tukea he eivät välttämättä saa ääntään kuuluviin. 

Myös omasta islamin uskostaan Ujuni Ahmed kertoo. Iän myötä hän löysi sellaisen uskon, joka on hänen ja Jumalan välinen suhde, ei jotain ulkoapäin tiukoin säännöin määriteltyä. Hän huomasi, ettei Koraanissa edes ole kaikkea sitä, millä naisten elämää on yritetty rajoittaa. 

Ahmed on pahoillaan siitä, että viime aikoina poliittinen islam on saanut niin paljon jalansijaa. Somaliassakin naiset olivat vapaita vielä hänen äitinsä nuoruudessa; he saattoivat pukeutua lyhyisiin hameisiin ja kulkea ilman huivia. Somalialaisessa kulttuurissa on myös ollut paljon hyvää ja kaunista, mikä nyt on kielletty islamiin vedoten. 

Kirjan lopussa Ahmed kertoo myös Somaliasta, jonne hän on aikuisena matkustanut ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun lapsena lähti sieltä. Miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa elämässään enemmistönä jossain ja toisaalta nähdä, miten vaikeita ongelmia omassa kotimaassa on? Ja miten voi kaikesta huolimatta pitää tuota maata kotinaan, vaikka siellä jos missä naisten oikeudet ovat todella huonolla tolalla, eikä vapaudesta ole tietoakaan. 

Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on alusta loppuun täyttä asiaa ja sisältää paljon viisaita ajatuksia. En tiedä osasinko edes kirjoittaa kirjasta oikein. Voihan olla, että vaikka lukiessaan tajusikin asiat, ei enää muista joka yksityiskohtaa aivan tarkalleen eikä ehkä osaa sanoa asioita juuri niin kuin ne kirjassa olivat. Kaikki asiavirheet tässä tekstissä menevät luonnollisesti minun piikkiini. 

Joka tapauksessa tämä on kirja, jonka toivoisi jokaisen ihonväristä riippumatta lukevan. Meidän kaikkien olisi syytä nähdä, miten vaikeissa tilanteissa moni tyttö ja nainen meidän keskellämme elää, ja herätä puolustamaan heidän oikeuttaan ihmisarvoiseen elämään. 

Vapaudet ja oikeudet kuuluvat valkoisille pojille, valkoisille tytöille ja ruskeille pojille. Ruskeille tytöille kuuluvat säännöt, velvollisuudet ja rajat. Tuntui, että minulla ja kaltaisillani tytöillä ei ollut oikeutta yksilöllisiin haaveisiin, oman polun etsimiseen tai rajoista riippumattomaan olemassaoloon, vaan että olimme pieniä pisteitä kuvassa, jossa kaikki meille mahdollinen oli jo piirretty valmiiksi. Ajatus meille tytöille piirrettyjen rajojen sisään suljetusta elämästä oli niin ahdistava, että en koskaan uskaltanut kuvitella itseäni aikuisena. 


WSOY 2022 
226 sivua 
Kansi: Anna Makkonen 

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Niilo Rauhala: Tähtiä taivaan nurmikolla


Tähän kirjaan on koottu Niilo Rauhalan uskonnollisia runoja hänen laajasta tuotannostaan. Näistäkin runoista osassa se uskonnollisuus on niin rivien välissä, ettei sitä aina huomaa, mutta on myös runoja, joissa on selkeästi kristillistä sanastoa. 

Rauhalan runoissa on tavalliseen tapaan syvää levollisuutta, ja usein ne ovat hyvin luonnonläheisiä. Lukuelämys oli hoitava ja lohdullinen. Ihastuin heti ensimmäiseen runoon, josta tässä osa: 

Merestä mereen sinä näit, mitä teitä me kuljemme. 
Sinä näit kärsivät kasvomme, 
näit että tuskan mannerlaatat kohtaavat syvällä 
vuorten ja kaupunkien alla, 
meri särkyy ja kaupungit repeytyvät haavoiksi. 

Jumala, sinä lähetit tänne kasvojesi auringon. 
Louhikoissa ristiä kantaen se säteilee maailman yli, 
yhä vielä siitä saa alkunsa kuilujen kevät, 
parantuvien haavojen rauha. 

Särkyminen ja repeäminen näköjään puhuttelivat tällä kertaa aivan erityisesti, kun minua kosketti myös runo, jossa Rauhala kirjoittaa: 

Miten maa voisi rukoilla 
muuten kuin särkymällä ja repeämällä? 

Toivo kantaa harteillaan 
luhistuneita vuoria. 

Hieno ajatus on myös tässä: 

Ei ole muuta lääkettä sairaudelle 
kuin kivusta nouseva aurinko. 

Rohkaiseva ja toivorikas on seuraava lyhyt runo: 

Jos maltat uskoa, 
     Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi. 
Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin. 

Runossa Auringon huilut on iloa ja valoa. Se loppuu näin: 

Kaikki mitä minussa on, muuttuu 
hänen käsissään lauluksi. 
Ei ole kuolemaa, on vain tämä aamu, 
jota eilen ei ollut. 

Tässä muutamia itseäni koskettaneita poimintoja tästä hienosta kokoelmasta. Aina uudestaan Niilo Rauhalan runot puhuttelevat ja ihastuttavat minua. Tähtiä taivaan nurmikolla oli täydellistä lohtulukemista juuri tähän hetkeen. 

Kirjapaja 2011 
96 sivua 
Kansi: Riikka Tähtinen 

torstai 19. toukokuuta 2022

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa


Suomentanut Helene Bützow 

Liane Moriartyn uusi romaani kertoo sydneyläisestä Delaneyn perheestä. Stan ja Joy Delaney ovat pyörittäneet pitkään maineikasta tennisakatemiaa, ja tennis on heille koko elämä. Heidän pettymyksekseen neljästä lapsesta kukaan ei ole aikuisena jatkanut tenniksen pelaamista kilpatasolla tai ryhtynyt edes valmentajaksi. 

Stanin ja Joyn avioliitto vaikuttaa täydelliseltä, mutta sitten eräänä päivänä Joy katoaa yllättäen jäljettömiin. Stanin kasvoissa näkyy raapimisjälkiä, ja muutamaa kuukautta aikaisemmin heidän luokseen oli yllättäen ilmestynyt ja majoittunut täysin tuntematon, mukiloitu nuori nainen, Savannah. Joy rakasti Savannahia kuin omaa tytärtään, mutta kuka ja mikä tuo nainen oikein oli? Miksi hän ilmestyi juuri Delaneyn perheen oven taakse ja liittyikö hän jotenkin Joyn katoamiseen? 

Stanin tilanne ei näytä hyvältä. Onko hänellä kaikkien tietämättä ollut taipumusta väkivaltaisuuteen; onko hän ehkä tappanut vaimonsa? Oliko heidän avioliittonsa sittenkään niin onnellinen? Stanin ja Joyn lapsia alkaa pelottaa, millaisia salaisuuksia heidän vanhempiensa elämästä vielä paljastuu. 

Moriarty kertoo tarinaa vuorotellen katoamisen jälkeisessä ja sitä edeltävässä ajassa. Hän pitää hienosti langat käsissään ja saa jännityksen tiivistymään aina vain enemmän. Tarina on koukuttava, joskin oli siellä minun makuuni muutamia pitkästyttäviäkin kohtia, esimerkiksi kun tennistä ja valmentamista joskus pohdittiin hiukan pitempään. 

Sitten taas toisaalta: minulle yli 500-sivuiset kirjat ovat yleensä liian paksuja, mutta tällä kertaa lukeminen eteni sujuvasti, ja vain nautin siitä, ettei tarina loppunut heti kesken. Moriarty onnistui vangitsemaan mielenkiintoni niin täysin, ja kirjan loppupuolella odotti myös yllättävä käänne, jollaiset ovat aina tervetulleita. Muutenkin olen pitänyt Moriartyn romaaneista; niissä on kiinnostava sekoitus viihdettä ja jännitystä samassa paketissa. Lisäksi Helene Bützowin suomennos on erittäin sujuvaa tekstiä, mikä myös omalta osaltaan vaikuttaa lukuelämyksen nautinnollisuuteen. 

Viime vuonna Moriartylta on näköjään ilmestynyt romaani Viimeinen vuosipäivä. Se minulta on jotenkin mennyt ohi, mutta pitääpä tutustua siihenkin jossain vaiheessa. 

WSOY 2022 
537 sivua 
Alkuteos: Apples Never Fall 2021  

perjantai 13. toukokuuta 2022

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja


Suomentanut Tuula Kojo 

Sofia Lundbergin romaanit ovat olleet lukulistallani siitä asti, kun Punainen osoitekirja ilmestyi vuonna 2018. Nyt pääsin vihdoin asiaan. Nyt myös tiedän, miksi niin monet lukevat Lundbergia. Kirja oli todellakin koskettava, meni suoraan tunteisiin. Tämä on juuri jotain sellaista naiselliseen nautiskelun tarpeeseen sopivaa luettavaa. 

Tukholmalainen 96-vuotias Doris Alm elää yksin asunnossaan, jossa seuraa hänelle pitävät vain vaihtuvat kotiavustajat ja Skype-puheluita San Fransiscosta asti soitteleva sisaren tyttärentytär Jenny, ainoa läheinen, joka Doriksella on enää jäljellä. Doriksen punaisessa osoitekirjassa ystävä ja tuttava toisensa jälkeen on viivattu yli ja merkitty kuolleeksi. Ennen Doris kävi hautajaisissa, nyt ei ole enää niitäkään. 

Osoitekirjansa kautta vanhus käy kuitenkin läpi valtavan vaiherikasta elämäänsä. Hän kirjoittaa ylös  muistojaan Jennyä varten, että ne jäisivät jäljelle vielä, kun Doriksesta aika jättää. 

Kirjassa onkin hyvä rakenne: vuorotellen ollaan nykyhetkessä, vuorotellen käydään läpi osoitekirjaa, jonka henkilöiden kautta Doris kertoo elämäntarinaansa. Hänen nykyhetkensä on riipaiseva; Lundberg kuvaa niin osuvasti vanhan, yksinäisen ja yhä huonompaan kuntoon menevän naisen elämää. Sitä miten kaikesta joutuu lopulta luopumaan. 

Menneisyydessä Doris on kokenut paljon dramaattisia käänteitä. Nuorena hänen tiensä vei Pariisiin ja sieltä New Yorkiin. Ja mitä kaikkea vuosien varrella tapahtuikaan; oli iloja ja suruja, ystävyyttä ja rakkautta. Lopulta Doris palasi Tukholmaan, jossa hän nyt muistelee menneitä. 

Kun kirjan kannessa lukee vuoden koskettavin, sitä tämä aivan varmasti oli. En muista koska olisin viimeksi itkenyt kirjan äärellä, mutta nyt niinkin kävi eräässä vaiheessa. Doriksen tarina on hyvin elämänmakuinen ja tunteisiin vetoava. On mukana tiettyä epäuskottavuuttakin, mutta romaanihan tämä on ja sellaisena nautinnollista luettavaa. Oli mukava lukea Pariisista, mutta myös kaikesta muusta Doriksen kokemasta - vaikka traagisiakin kokemuksia matkan varrella kyllä riitti. 

Viihderomaaneilla on ehdottomasti oma paikkansa aina silloin tällöin, kun on kevennyksen tarvetta. 

Nyt kun vihdoin alkuun pääsin, pitääkin jatkaa Lundbergin kirjojen parissa taas kun sopiva hetki koittaa. 

Otava 2018 
316 sivua 
Alkuteos Den rödä adressboken 2017 

Muissa blogeissa: 

Urho Muroma: Lohdutuksen Jumala


Tässä pienessä hartauskirjassa Urho Muroma (1890-1966) jakaa lohdutuksen sanoja sairaille ja kärsiville. Kirjan sivuilla puhuu itsekin sairasvuoteella kipuillut pappi, joten aihe on hänelle tuttu. 

Luvut ovat lyhyitä, sellaisia jotka eivät näännytä sairasta lukijaa, ainakin jos hän jaksaa edes vähän lukea. Heti ensimmäinen luku alkaa väsynyttä rohkaisten: 

Sinä et jaksa paljoa, eikä sinun tarvitse jaksaakaan. Kyllä Herra tuntee sinun väsymyksesi ja heikkoutesi. Ei Hän sinulta mitään vaadi. Päinvastoin Hän tulee nyt sinun vuoteesi ääreen antaaksensa sinulle jotakin. Hän tahtoo antaa sinulle lohdutusta, rohkaisua ja voimaa. 

Jokaisessa luvussa toistuvat uudestaan ja uudestaan sanat sairasvuode ja kärsimysvuode, mutta kyllä tällä kirjalla on paljon annettavaa sellaisellekin sairaalle, joka ei välttämättä ole vuoteen omana. Moni sairaus voi olla aivan tarpeeksi hankala ja jopa tuskallinen, vaikka ihminen ei makaisikaan vuoteessa "otsa kuumana". 

Monessa luvussa Muroma käsittelee myös kärsimystä ihan yleisellä tasolla, joten kirjasta saattaa saada itselleen lohtua sellainenkin lukija, jonka kärsimys ei johdu sairaudesta, vaan muista syistä. 

Muroma kirjoittaa muun muassa hyvistä ja huonoista hetkistä, väsymyksestä, miksi-kysymyksistä, Jumalasta joka on käsittämätön ja vaikenee, siitä miten meidän pitäisi oppia luottamaan Jumalan hyvyyteen silloinkin, kun tunteet ja olosuhteet huutavat jotain aivan muuta. 

Aabraham oli oppinut sulkemaan silmänsä kaikelta näkyväiseltä ja sokeasti luottamaan Herraan. Tämän hän oli oppinut kokemusten tietä. 
  Näin pitää meidänkin monta kertaa tehdä, kun kaikki näkyväinen huutaa meille aivan päinvastaista kuin mitä Sana todistaa, kun näkyväiset eivät vähääkään todista Jumalan rakkaudesta, vaan suorastaan jotain päinvastaista. 

Kirja käsittelee myös uskonelämän perusasioita, syntiä ja armoa. Muroma kirjoittaa siitä, miten sairaus ja kärsimys helposti nostavat esiin meidän huonoimmat puolemme. Mutta Jumala tuntee meidän heikkoutemme: 

Meissä ei ole Hänelle mitään yllättävää, ei silloinkaan, kun jokin synti pahimmin purkautuu esiin elämässämme... 
-- On ihanaa, ettei tarvitse olla yhtään hurskaampi kuin mitä on, ja tietää, että tulee varmasti armollisesti vastaanotetuksi... 
-- Lepää siis kaikessa voimattomuudessasi tässä jumalallisessa rakkaudessa ja kiitä Häntä siitä, että Hän rakastaa juuri pahoja ja syntisiä, sellaisia, jommoinen sinäkin olet. Käy täysin ansiottomana Hänen kasvojensa eteen. 

Muroma rohkaisee lukijaa myös muistelemaan kaikkia Jumalan hyviä tekoja omassa elämässä. Hyvien asioiden muisteleminen tuo valoa sydämeen. Samoin voi opetella uskomaan, että tämänkin vaikean tilanteen Jumala voi ajallaan ja tavallaan kääntää siunaukseksi. Ja että kaikissa meidän ahdistuksissamme hänelläkin on ahdistus, kuten Raamattu opettaa. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä pienessä suuressa kirjassa. Jokaisen luvun lopussa on myös lyhyt rukous ja pari lukukappaletta Raamatusta. Nuo rukouksetkin ovat monesti hyvin lohdullisia. 

Uusi Tie 1988, 7. painos 
133 sivua 
Kannen suunnittelu: Terttu Hauhia 
Kannen diakuva: Tapani Romppainen 

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Jorma Kalajoki: Jumalan teonsanat


Turkulaisen rovasti Jorma Kalajoen uudessa kirjassa on kiinnostava aihe. Me ihmiset voimme sohvalla puhua, aikoa ja suunnitella kaikenlaista, mistä ei lopulta tule mitään. Mutta kuten kirjan ensimmäisellä sivulla todetaan: Jumala on toisenlainen, hän ei jäänyt sohvalle aikomaan. 

Tästä syystä Jorma Kalajoki on innostunut tutkimaan erityisesti Jumalan teonsanoja. Jumala on käytännöllinen, eikä Raamatunkaan varsinainen tehtävä ole filosofisesti määritellä, millainen hän on, vaan kertoa hänen toiminnastaan. Uuden testamentinkin taustalla on heprealainen ajattelu, jonka yksi piirre on konkreettisuus, mikä poikkesi ympärillä vallitsevasta hellenistisestä ajattelusta, jossa tärkeää oli abstraktinen, filosofinen pohdinta. 

Jumala ei siis vain puhu, vaan myös tekee. Kirjassaan Jorma Kalajoki tarjoaakin valtavan ja monipuolisen kattauksen erilaisia Jumalaan liittyviä verbejä. Niiden kautta tämä teos tarjoaa hyvän läpileikkauksen kristinuskon keskeisiin asioihin, joista Kalajoki opettaa selkeästi. 

Kirja lähtee luonnollisesti liikkeelle luomisesta. Entä miten Jumala ilmoittaa itsensä ja puhuu, miten hän toisaalta kätkeytyy ja kätkee kätensä suojaan. Hän rakastaa meitä ja iloitsee meistä. Jeesus oli täysi ihminen ja täysi Jumala - ja jos hän oli ihminen, mekin saamme olla. Saamme tulla omaksi itseksemme, juuri sellaiseksi miksi meidät on luotu. Jeesus kärsi syntiemme rangaistuksen ja toisaalta hän myös kärsii yhdessä meidän kanssamme, kun meillä on vaikeaa. Jumala osallistuu maailman kärsimyksiin ja kääntää pahankin palvelemaan omia tarkoituksiaan. Isä herätti kuolleista Jeesuksen, joka nyt rukoilee taivaassa meidän puolestamme. Jeesus tulee takaisin, Jumala tuomitsee, hän vuodattaa Henkensä, pelastaa, parantaa ja johdattaa. Pyhä Henki avaa Kristuksen rikkauksia ja antaa voiman olla Kristuksen todistaja. 

Siinä vain pieni osa kaikista kirjan sisältämistä teonsanoista. Aiheesta kuin aiheesta Kalajoki tarjoaa asiallista ja tervehenkistä opetusta samalla myös monin tavoin rohkaisten heikkoa vaeltajaa. 

Minäkin sain tästä kirjasta paljon rohkaisua omiin vaiheisiini ja mietteisiini. Kieltämättä välillä Jumala tuntuu teoreetikolta, joka vain puhuu kauniita, mutta ei tee mitään. Tai sitten ei edes puhu, vaan kätkeytyy. Kalajoen opetusten äärellä sain kuitenkin muistutuksen siitä, miten paljon Jumala sentään sittenkin on tehnyt ja koko ajan tekee meidän hyväksemme. Vaikka hänen teonsanansa tuntuisi joskus pitkäänkin olevan lähinnä kätkeytyä, kyllä hänellä onneksi on paljon muitakin teonsanoja. 

Jorma Kalajoki on armollinen ja hoitava julistaja. Jaankin tähän loppuun muutamia helmiä, pieniä otteita eri luvuista: 

Jumalalle nimittäin riittää se, että olet olemassa, olethan rakkaudella luotuna ja Jeesuksen armahtamana Jumalan lapsi. Silloinkin kun tarvitset vain Jumalan ja toisten apua, olet hänelle arvokas ja rakas. 

Hän on jo luonasi, kun tarvitset häntä. Sinun ei tarvitse kiivetä johonkin hengellisempään kerrokseen, sillä hän on tullut rappuset alas kellariisi saakka. 

Kielto älä pelkää ei oikeastaan ole käsky: "Et saa pelätä, olet luuseri, jos pelkäät." Se on rohkaisu ja lohdutus: "Sinun ei tarvitse pelätä, koska olen jo voittanut pelkojesi suurimmat syyt. Mutta vaikka pelkäisitkin, olen siltikin voittanut, ja saat levätä minun ikuisilla käsivarsillani, vaikka kuinka täriset." 


Päivä Oy 2022 
240 sivua 
Kansi: Mika Kavasto 

tiistai 10. toukokuuta 2022

Tass Saada: Taistelin Arafatin joukoissa - PLO:n tarkka-ampujan tie uuteen elämään


Suomentanut Anne Leu 

Tällä viikolla suomalaisissa seurakunnissa vierailee Tass Saada, entinen PLO:n tarkka-ampuja, joka vihasi juutalaisia, mutta löysi sitten Jeesuksen. Nyt hän on jo pitkään ollut rauhanrakentaja, joka kiertää rakentamassa sovintoa arabien ja juutalaisten välille. 

Tämän kirjan olen lukenut jo silloin kun se ilmestyi. Nyt alkaisi olla uusintaluvun paikka, huonomuistinen lukija kun olen. Tässä joka tapauksessa pieni esittely teoksesta. 

Palestiinalainen Tass Saada syntyi Gazan kaistalla vuonna 1951, vietti lapsuutensa pakolaisena Saudi-Arabiassa ja nuoruutensa Qatarissa. Sieltä hän karkasi Jordaniaan taistellakseen PLO:n riveissä, jonne isä ei olisi häntä päästänyt, koska hänen olisi ensin pitänyt käydä koulunsa loppuun. Mutta Tass Saadan sisään kertynyt viha vaati häntä toimimaan ja taistelemaan Israelia vastaan. 

Kirjan esipuheessa Joel C. Rosenberg toteaa, että koska Tass Saada oli tappaja, tämän kirjan ensimmäistä osaa oli uskomattoman vaikea lukea. Siksi luulinkin, että kirja olisi kovin raskasta ja raakaa luettavaa, mutta yllätyksekseni Saadan sala-ampujan urasta ei kerrottu mitenkään liian yksityiskohtaisesti. Veri ja suolenpätkät eivät lentele, väkivallalla ei mässäillä. Jos on lukenut esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja tai kirjoja keskitysleireistä, niissä on varmasti ollut paljon pahempaa juttua kuin tässä. 

Kirjan ensimmäisessä osassa kerrotaan, "kuinka opin vihaamaan", ja toisessa osassa "kuinka opin rakastamaan". Lopulta siitä vihastakaan ei minusta kerrota niin rajusti kuin olisi voinut. Ei Tass Saada tietenkään enää halua korostaa sitä vihaa kovin voimakkaasti, koska hänen elämässään se on kaukaista menneisyyttä. 

Suureksi harmikseen Saada joutui eräässä tilanteessa sivuun urastaan Fatahissa. Erilaisten käänteiden jälkeen hän päätyi muuttamaan Amerikkaan, vaikka se olikin "suuren saatanan maa". Siellä hän meni paikallisen naisen kanssa naimisiin vain saadakseen oleskeluluvan. Sitten elämä lähti kuitenkin etenemään aivan toisin kuin hän oli kaavaillut. 

Saadan kääntymys kristityksi tapahtui 42-vuotiaana yllättäen, äkillisesti ja yliluonnollisesti yhdessä hetkessä. Seuraavana päivänä hän järkytyksekseen huomasi rukoilevansa Israelin puolesta. Hänelle oli myös järkytys tajuta, että Jeesus, johon hän nyt uskoi, ei ollutkaan vaalea, sinisilmäinen amerikkalainen, vaan - juutalainen! 

Tästä alkoi kuitenkin uusi vaihe Tass Saadan elämässä. Sen jälkeen hän on tehnyt työtä tuodakseen rauhaa ja sovintoa muslimien ja juutalaisten välille ja on julistanut heille evankeliumia. Hän pääsi kertomaan Jeesuksesta myös vanhalle idolilleen ja tuttavalleen Jasser Arafatille - ja omalle perheelleen, joka halusi tappaa hänet, koska hän oli kääntynyt kristityksi. Entisenä fatahilaisena ja nykyisenä kristittynä hän tarvitsikin paljon varjelusta liikkuessaan Lähi-idässä. 

Arabina ja Lähi-idässä kasvaneena Saada on löytänyt Raamatusta paljon sellaista, mille me länsimaiden kristityt olemme sokeita. Myös näistä löydöistään hän kertoo mielenkiintoisesti. 

Muutenkin kirja on erittäin mukaansatempaava ja kiinnostava - eikä yhtään raskas, toisin kuin luulin esipuheen perusteella. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. 

Loppuun ote luvusta, jossa Tass Saada perheineen muuttaa Gazan kaistalle tekemään kristillistä työtä: 

Tuntui oudolta muuttaa takaisin keskelle Lähi-idän kriisiä - ja vielä nyt, kun minulla oli vaimo suojeltavanani - ilman, että minulla oli ainoatakaan pistoolia tai AK-47:ää käytössäni. Vuosia sitten olin toiminut tässä samassa ympäristössä täysin eri tavalla. Silloin olin ollut yksi niistä harvoista, jotka olivat aseistautuneet hampaisiin saakka. Nyt minulla ei ollut mitään aseita - ja kaikilla muilla oli niitä runsaasti. 
  Karen ja minä olimme tilanteessa, jota kuvaavat kenties parhaiten apostoli Paavalin sanat: "Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin. Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima (2. Kor. 10:3-4)". Olimme menossa epäluulon ja vihan ja koston barrikadeille kädessämme ainoastaan rakkauden ja lempeyden ja käytännöllisen avun aseet. 


Perussanoma Oy 2018 
281 sivua 
Alkuteos: Ich kämpfte für Arafat 2007 
Kansikuva: Taneli Törölä 
Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta

perjantai 6. toukokuuta 2022

Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus


Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman kyseenalaistaa tässä kirjassa myytin, jonka mukaan koko loppuelämämme on kiinni siitä, millainen lapsuus meillä on ollut. Vaikea lapsuus ei automaattisesti tarkoita, ettei ihmisen elämästä aikuisenakaan tulisi mitään, kuten ei onnellinenkaan lapsuus ole tae siitä, ettei aikuisena voisi tulla ongelmia. 

Monet (eivät tietenkään kaikki) vaikean lapsuuden kokeneet pärjäävät elämässä hyvin. Ihmisellä voi jo lapsena olla selviytymiskeinoja, jotka auttavat häntä jaksamaan, ja jos esimerkiksi vanhemmilta ei saa tarpeeksi rakkautta ja huolenpitoa, lapsella on monesti kyky löytää korvaavia kokemuksia muiden turvallisten aikuisten kautta. 

Mutta vaikka lapsena ei olisi ehtinyt saada korvaavia kokemuksia, niitä ehtii saada vielä aikuisenakin. Samoin erilaisia selviytymiskeinoja voi ottaa käyttöön myöhemminkin. Menneisyyden voi myös opetella näkemään voimavarana. Vaikea lapsuus on voinut opettaa sen kokeneelle monia asioita, kuten empatiaa, toisten ymmärtämistä tai vaikka taistelutahtoa: jotkut sisuuntuvat ja haluavat näyttää, että he kyllä pärjäävät. 

Syksyllä 1996 Seurassa ja Kodin Kuvalehdessä julkaistiin ilmoitus, jossa Ben Furman kertoi kirjoittavansa kirjaa tästä aiheesta. Ihmisiä pyydettiin kirjoittamaan hänelle ja vastaamaan kolmeen kysymykseen: Mikä on auttanut sinua selviytymään vaikeasta lapsuudestasi? Mitä vaikea lapsuutesi on sinulle opettanut? Miten olet myöhemmin elämässä hankkinut niitä kokemuksia, joita vaille lapsena jäit? 

Furman sai kolmisensataa koskettavaa kirjettä, joissa kerrottuja kokemuksia hän jakaa kirjassaan. Ihmisillä on tosiaan ollut monenlaisia selviytymiskeinoja. Moni on myös ajan mittaan pystynyt ymmärtämään ongelmaisia vanhempiaan ja antamaan anteeksi. He ovat oppineet ajattelemaan, etteivät voi vaatia paljon sellaiselta, jolle ei ole paljoa annettu. 

Eihän vaikea lapsuus aina johdu kotioloista; voihan se johtua vaikka koulukiusaamisesta. En muista puhuttiinko tässä kirjassa siitä - ehkä, mutta varmaan korkeintaan ohimennen. Päällimmäiseksi mieleen jäivät ihmisten vaikeat perhetaustat. 

Joka tapauksessa Furman toteaa, että menneisyyttä emme voi muuttaa, mutta voimme vaikuttaa siihen, millaisen merkityksen annamme sille ja millaista tarinaa siitä kerromme. Tulevaisuuteen voi myös pyrkiä vaikuttamaan: 

Meillä on hyvä mahdollisuus saada itsellemme parempi tulevaisuus riippumatta siitä, minkälainen menneisyytemme on ollut tai miltä elämämme juuri tällä hetkellä näyttää. Me emme voi määrätä kohtaloamme, yhtä vähän kuin voimme määrätä joen virtausta, mutta voimme edistää kehitystä, houkutella virran suuntaa valmistamalla maaperää otolliseksi myönteisille muutoksille. 

Toisaalta kaikki vaikean lapsuuden kokeneet eivät ole vahvoja selviytyjiä eivätkä sankareita. Sitä puolta Furman kommentoi kirjassaan vain lyhyesti. Hänelle kirjoittaneet selviytyjät eivät olleet sairastuneet psyykkisesti, alkoholisoituneet tai muuta vastaavaa, mutta niinkin osalle käy. 

WSOY 2010, 10. painos 
1. painos 1997 
127 sivua 
Päällys Tuula Mäkiä 

Kirjasta kertoo myös Kirjaimia-blogi

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Anni Blomqvist: Meri yksin ystäväni


Suomentanut Björn-Christer Lindgren 

Myrskyluodon Maijasta kertovat kirjat kirjoittanut Anni Blomqvist kertoo tässä kirjassa oman elämäntarinansa. Blomqvist oli itsekin ahvenanmaalainen kalastajaperheen tytär. Hän rakastui oman kylän poikaan Valteriin, joka työskenteli merimiehenä ja oli pitkiä aikoja maailmalla. Heidän avioliittonsa alkuaikakin oli kirjeenvaihdon varassa, kunnes Valter päätti lopettaa ne työt. Myöhemmin hän toimi kalastajana yhdessä heidän poikiensa kanssa. 

Blomqvist kuvaa kauniisti ja herkästi yksinkertaista saaristolaiselämää ja perheensä onnea. Kuitenkin myös hänen kohdalleen osui sellainen suuri suru, jollaisista saaristolaisromaaneissa usein kerrotaan. Vältän liikoja juonipaljastuksia täällä blogissa, mutta en koe tämän olevan sellainen, koska asiasta kerrotaan jo kirjan takakannessa, ja Blomqvist käsittelee sitä pitkästi melkein heti alkajaisiksi. Kuolema ja suru ovat vahvasti läsnä tässä kirjassa. 

Kuitenkin Meri yksin ystäväni on kaunis kirja, joka kertoo myös onnen hetkistä, kuten seurustelusta ja avioliitosta, jossa puolisot pitivät toisistaan aina vain enemmän. Lisäksi Blomqvist sai kokea surunsa keskellä monenlaista lohdutusta, joka auttoi häntä jatkamaan elämää, vaikka raskasta olikin. 

Kun katsoimme talvella televisiosta Myrskyluodon Maijan, ajattelin, että tuskin tulee enää koskaan luettua noita Blomqvistin kirjoja. Nyt kuitenkin ihastuin hänen herkkään kerrontaansa niin, että tekisi mieli sittenkin lukea myös ne jossain vaiheessa. Olen kyllä lukenutkin ne joskus nuorena, mutta siitä on kauan. 

Tässä kirjassa Blomqvist ei kerro kirjoittamisestaan mitään, joten ilmeisesti hän on aloittanut sen vasta näiden tapahtumien jälkeen. Hän kertoo kuitenkin kiinnostuksestaan sukututkimukseen ja vanhoihin aikoihin. Tuleva kirjailija mietti mielellään, millaista saaristolaisten elämä on ollut 1800-luvulla - ja siitähän hän sitten alkoi kirjoittaa. 

Tässä Anni Blomqvist kuvaa kalastajan vaimon elämää: 

Yöni ovat usein olleet pitkiä ja yksinäisiä. Rauhallisia, ahdistuneita, täynnä odotusta. Olen kuunnellut myrskyn pauhua, tuulen ulvontaa ja hiljaisuutta, joka joskus on niin täydellinen, että sitäkin on pakko kuunnella. Olen kuulostellut rakkaitten askelten ääniä ja tuttua puhetta, joka korviini kantautuessaan on muuttanut odotuksen lämpöiseksi iloksi. 
  Suuri osa elämästäni on ollut odotusta. Oikeus odottamiseen on merkinnyt oikeutta elää. 

Meri yksin ystäväni määritellään näköjään romaaniksi. Minähän en näistä määrittelyistä ymmärrä, mutta nähtävästi kysymyksessä on siis elämäkertaromaani. Kaikesta päätellen kaunokirjallinen käsittelytapa tekee muistelmateoksestakin romaanin. 

Gummerus 1977 
192 sivua 
Alkuteos: I stormens spår 1966 
Kansi: Hano Koskela 

tiistai 3. toukokuuta 2022

Kesän ja syksyn 2022 uutuuksia


Selasin eilen kustantajien uutuuskatalogeja, ja sieltä löytyikin niin paljon kiinnostavia kirjoja, etten välttämättä ehdi kaikkia edes lukea. En jaa tässäkään kuin osan niistä, muutenhan tässä menisi ikä ja terveys sekä minulta että postaukseni lukijoilta. 

Tässä siis pieni osa minua kiinnostavista kesän ja syksyn uutuuksista. 



Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta (Aula & Co, 10/22) 

Ukrainalainen romaani kuvaa neljän sukupolven naisten elämää Ukrainan maaseudulla yhden kesän aikana. Sekä isoäidin kotitalo että siellä asuvien ihmisten elämä muuttuu kesän kuluessa. 



Ritva Hellsten: Anna minulle nimi (Aviador 7/22) 

Nuori Malla haaveilee taiteilijan urasta, mutta tempautuu mukaan hengelliseen yhteisöön, joutuu ristiriitaan unelmiensa kanssa ja jättää taiteen. Hän perustaa perheen yhteisössä tapaamansa miehen kanssa. Lopulta hän kuitenkin tulee siihen tulokseen, että voidakseen elää hänen on jätettävä sekä avioliitto että uskonyhteisö. 



Ilona Tuominen: Huutoon vastaa kaiku vain (Bazar 9/22) 

Trilleri, jossa kaksi naista on vaelluksella Kevon luonnonpuistossa Utsjoella ja katoaa sinne. Kummallakin heistä on kannettavanaan salaisuus, joka kuiskii kuolemaa. Sukulaiset ryntäävät Lappiin heitä etsimään, mutta suvun kulissi on kiillotettu valheilla niin kovaksi, ettei voi tietää, kehen heistä voi luottaa. 



Lizzie Pook: Helmenkalastajan tytär (Bazar 8/22) 

1800-luvun lopun Australiaan sijoittuva romaani. Elizan isä katoaa epämääräisissä olosuhteissa. Kyläläiset huhuavat murhasta, ja kun etsinnät päättyvät tuloksettomina, isän löytäminen jää Elizan tehtäväksi. Eliza joutuu kohtaamaan perheensä vaietut salaisuudet ja päättämään, miten pitkälle hän on etsinnässään valmis menemään. 



Riikka Pulkkinen: Lumo (Otava 8/22) 

17-vuotias Philippa löydetään kuolleena kotitalonsa pihalta. Mikään ei tunnu viittaavan rikokseen, ja kaikki tytön tunteneet kertovat, ettei hän ollut itsetuhoinen. Toisaalta jokainen tuntuu kertovan hänestä aivan eri tarinaa. Kuolemansyytutkinnan aikana Philippan tunteneita kuullaan, ja kaikkien heidän näkemystensä taustalla vaikuttaa hän itse; hänellä on yhä tiukka ote ihmisistä ympärillään. 



Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa (Otava 9/22) 

Suosittu pohjalaiskirjailija palaa esikoisromaaninsa maisemiin. Jatkosodan aikana Kertun ja Johanneksen rakkaus syttyy kirjeissä rintaman ja kotirintaman välillä. Mutta sota ei säästä surulta. Kerttu kaipaa myös isäänsä, joka lähti kauan sitten Amerikkaan eikä palannut. Kun viimeisenä sotakesänä Koskiluhdan tilalle tuodaan töihin venäläisiä sotavankeja, Kertun sydämessä herää kipeä kaipuu. 



Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi (8/22)  

Herkkä ja kaunis esikoisromaani lapsuudesta Jehovan todistajissa, syömishäiriöön sairastumisesta ja aikuisuudesta sairaalaosastolla. Nuoren naisen selviytymistarina kuvaa, millaista on sairastua ja kuulua eristävään yhteisöön, jonka totuus ei kestä kysymyksiä. 



Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY 9/22) 

Vuosi 1947. Kuusikymppinen Elna saa opettajan paikan syrjäiseltä koululta läheltä Neuvostoliiton rajaa. Yksinäinen talvi tiettömien taipaleiden takana on raskas, ja mieleen nousee asioita, joita ei tahtoisi ajatella. "Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä ihminen voi yllättyä, on se millä tavalla kukakin menee rikki." 



Nura Farah: Lumimaa (Otava 5/22) 

Värikkäitä tarinoita mahdottomista ja raastavista tilanteista, joihin maahanmuuttajat joutuvat, siitä millaista on aina erottua muista. Lumimaassa muukalaista ei toivoteta tervetulleeksi, vaan tervemenneeksi. 



Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja (Otava 6/22) 

Marokon Casablancaan sijoittuva koskettava romaani toivosta ja toisista mahdollisuuksista. Vuonna 1941 juutalaistyttö Josie perheineen on paennut natsien miehittämästä Ranskasta Casablancaan, jossa he odottavat merimatkaa Amerikkaan. 70 vuotta myöhemmin Casablancaan saapuu avioliittonsa ja äitiyden haasteiden kanssa painiskeleva Zoe, joka löytää uudesta kodistaan Josien päiväkirjan. Voisiko Josien silmien kautta avautuva uusi perspektiivi tuoda valoa Zoen murheiden keskelle? 



Christy Lefteri: Laululinnut (Kustantamo S&S 8/22) 

Aleppon mehiläistarhurin kirjoittaja pureutuu tässäkin romaanissaan unohdettuihin ihmiskohtaloihin uutisotsikoiden takana. Nisha on matkustanut Sri Lankalta Kyprokselle voidakseen tarjota tyttärelleen tulevaisuuden. Eräänä päivänä hän lähtee ulos ja katoaa. Kukaan ei välitä ulkomaalaisen kotiapulaisen kohtalosta, paitsi Petra ja Yiannis, jotka ryhtyvät etsimään Nishaa. Etsintöjensä yhteydessä he joutuvat kasvokkain siirtolaisuuden synkemmän todellisuuden kanssa. Kirjan taustalla ovat Kyproksella sattuneet todelliset kotiapulaisten katoamiset. 



Laure Van Rensburg: Ei muita kuin me (Otava 5/22) 

Komea ja arvostettu kirjallisuuden professori ja hänen tyttöystävänsä ajavat muutamaksi päiväksi syrjäiselle mökille viettämään ensimmäistä lomaansa yhdessä. Kun lumimyrsky saartaa heidät talon vangeiksi, alkaa selvitä, ettei kumpikaan heistä ole sitä, mitä väittää olevansa - ja ettei toinen heistä tule selviämään viikonlopusta hengissä. 



Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani (Otava 6/22) 

Leon vaimo Emma rakastaa heidän pientä perhettään yli kaiken. Mutta sitten selviää, että melkein kaikki, mitä hän on kertonut itsestään, on ollut valetta. Leon rakastamaa naista ei ole olemassakaan. Jos kerran Emma itse on valetta, onko heidän onnellinen perheensäkään totta? 



Ragnar Jónasson: Lumisokea (Tammi 11/22) 

Ari Thor etsii murhaajaa Islannin pohjoisvuonoilla sijaitsevassa lumen vangiksi jääneessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta kukaan ei luota kehenkään. 



Rahaf Mohammed: Kapinallinen - Pako Saudi-Arabiasta vapauteen (Otava 6/22) 

Rahaf Mohammed lähti 18-vuotiaana pakomatkalle Saudi-Arabiasta. Kirjassaan hän kertoo uskomattoman tarinansa omin sanoin ja paljastaa vaietut totuudet elämästä suljetussa kuningaskunnassa. 



Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa (WSOY 6/22) 

Toimittaja Maija Liuhto avaa kirjassaan sodan runtelemaa Afganistania naisreportterin silmin. 


Tässä vielä muutama kirja ilman kuvia ja selityksiä: 

Amets Arzallus & Ibrahima Balde: Pikkuveli (Aula & Co 9/22) 
Chimamanda Ngozi Adichie: Surumerkintöjä (Otava 9/22) 
Claire Alexander: Meredith, yksin (Otava 8/22) 
Marika Vepsäläinen: Irti överiempatiasta (Otava 10/22) 
Suvi Bowellan: Helpotusta erityisherkän elämään (Otava 9/22) 
Homeira Qaderi: Tanssia moskeijassa - Afgaaniäidin kirje pojalleen (WSOY 9/22)


Löytyikö listalta lukuvinkkejä sinulle?