Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Kolmevuotiaana Somaliasta Suomeen muuttanut Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen ovat kirjoittaneet yhdessä tämän kevään uutuuskirjan, jossa Ahmed kertoo oman tarinansa. Millaista Suomessa oli kasvaa tytöstä naiseksi oman yhteisön tiukkojen vaatimusten ja rajoitusten puristuksessa, entä millaista oli katsoa sivusta, miten vapaata ja huoletonta elämää valkoiset tytöt elivät. Heillä oli kaikkea sitä, mitä somalitytöt eivät voineet kuvitellakaan saavansa. Valkoisilla tytöillä oli harrastuksia ja vapaa-aikaa, he saivat kuunnella musiikkia, liikkua vapaasti ja pukeutua miten halusivat. Ujuni Ahmed ja muut vähemmistöyhteisöjen tytöt jäivät siinä maailmassa ulkopuolisiksi, mutta toisaalta kyseenalaistaessaan somaliyhteisön sääntöjä Ahmed oli ulkopuolinen myös omiensa joukossa. 

Kirja kertoo siitä, miten hän aikustuessaan taisteli tiensä vapauteen ja omannäköiseen elämään. Se ei ollut helppo tie. Ujuni Ahmed haluaa jakaa kokemuksiaan, että ne ruskeat tytöt, jotka nyt tuntevat olevansa yhtä yksin kuin hän aikoinaan, näkisivät, että samassa veneessä on muitakin. Toisaalta tämä tärkeä ja koskettava kirja on silmiä avaavaa luettavaa myös meille valkoisille. 

Ahmed kertoo taistelustaan vähemmistöyhteisöjen naisten oikeuksien puolesta. Hän on vastustanut muun muassa tyttöjen ympärileikkausta ja puhuu painokkaasti kunniaväkivaltaa vastaan. Hän toivoisi, että myös valkoiset feministit ajaisivat muidenkin kuin valkoisten naisten oikeuksia. Niiden, joiden ei itse tarvitse pelätä, pitäisi puolustaa heikommassa asemassa olevia. 

Ujuni Ahmed ihmettelee, miksi valkoisiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa halutaan vastustaa äänekkäästi, kun taas maahanmuuttajanaisten ongelmia pitäisi käsitellä jotenkin varovasti ja sensitiivisesti. Halutaan ajatella, että ne ovat yhteisön tapoja ja kuuluvat asiaan. Kuitenkin kaikilla suomalaisilla pitäisi olla samat oikeudet riippumatta siitä, millaiseen yhteisöön he kuuluvat, ja myös vähemmistön oikeuksia pitäisi puolustaa yhtä äänekkäästi kuin muidenkin. Ilman valkoisten tukea he eivät välttämättä saa ääntään kuuluviin. 

Myös omasta islamin uskostaan Ujuni Ahmed kertoo. Iän myötä hän löysi sellaisen uskon, joka on hänen ja Jumalan välinen suhde, ei jotain ulkoapäin tiukoin säännöin määriteltyä. Hän huomasi, ettei Koraanissa edes ole kaikkea sitä, millä naisten elämää on yritetty rajoittaa. 

Ahmed on pahoillaan siitä, että viime aikoina poliittinen islam on saanut niin paljon jalansijaa. Somaliassakin naiset olivat vapaita vielä hänen äitinsä nuoruudessa; he saattoivat pukeutua lyhyisiin hameisiin ja kulkea ilman huivia. Somalialaisessa kulttuurissa on myös ollut paljon hyvää ja kaunista, mikä nyt on kielletty islamiin vedoten. 

Kirjan lopussa Ahmed kertoo myös Somaliasta, jonne hän on aikuisena matkustanut ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun lapsena lähti sieltä. Miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa elämässään enemmistönä jossain ja toisaalta nähdä, miten vaikeita ongelmia omassa kotimaassa on? Ja miten voi kaikesta huolimatta pitää tuota maata kotinaan, vaikka siellä jos missä naisten oikeudet ovat todella huonolla tolalla, eikä vapaudesta ole tietoakaan. 

Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on alusta loppuun täyttä asiaa ja sisältää paljon viisaita ajatuksia. En tiedä osasinko edes kirjoittaa kirjasta oikein. Voihan olla, että vaikka lukiessaan tajusikin asiat, ei enää muista joka yksityiskohtaa aivan tarkalleen eikä ehkä osaa sanoa asioita juuri niin kuin ne kirjassa olivat. Kaikki asiavirheet tässä tekstissä menevät luonnollisesti minun piikkiini. 

Joka tapauksessa tämä on kirja, jonka toivoisi jokaisen ihonväristä riippumatta lukevan. Meidän kaikkien olisi syytä nähdä, miten vaikeissa tilanteissa moni tyttö ja nainen meidän keskellämme elää, ja herätä puolustamaan heidän oikeuttaan ihmisarvoiseen elämään. 

Vapaudet ja oikeudet kuuluvat valkoisille pojille, valkoisille tytöille ja ruskeille pojille. Ruskeille tytöille kuuluvat säännöt, velvollisuudet ja rajat. Tuntui, että minulla ja kaltaisillani tytöillä ei ollut oikeutta yksilöllisiin haaveisiin, oman polun etsimiseen tai rajoista riippumattomaan olemassaoloon, vaan että olimme pieniä pisteitä kuvassa, jossa kaikki meille mahdollinen oli jo piirretty valmiiksi. Ajatus meille tytöille piirrettyjen rajojen sisään suljetusta elämästä oli niin ahdistava, että en koskaan uskaltanut kuvitella itseäni aikuisena. 

WSOY 2022 

226 sivua 

Kansi: Anna Makkonen