lauantai 28. huhtikuuta 2018

Elisabeth Burgos (toim.): Nimeni on Rigoberta

Tässä kirja sellaiselle, joka on kiinnostunut intiaaneista ja Latinalaisesta Amerikasta. Toisaalta kirja kertoo paljon Guatemalan quiché-intiaanien perinteistä, elämäntavasta, uskomuksista ja arvoista, mutta toisaalta myös erityisesti heidän ja muiden Guatemalan intiaaniheimojen kokemastaan sorrosta ja kansanmurhasta sekä heidän taistelustaan ihmisoikeuksiensa puolesta. Ei siis mitään kevyttä luettavaa. Itse olenkin kaikkien nyt lukemieni vääryyksien ja julmuuksien jäljiltä aika sanaton ja järkyttynyt.

Kirjassa äänen intiaaneille antaa quiché-intiaani Rigoberta Menchú, tunnettu guatemalalainen ihmisoikeusaktivisti, joka sai ansioistaan Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1992. Ranskalais-venezuelalainen kansatieteilijä Elisabeth Burgos tapasi hänet Pariisissa vuonna 1982 ja haastatteli häntä tuolloin. Haastatteluista syntyi yhteensä 25 tuntia äänitettyjä nauhoja, joiden pohjalta Burgos kirjoitti tämän kirjan.

Rigoberta perheineen asui oman heimonsa kylässä Guatemalan altiplanolla, vuoristossa. He viljelivät siellä maissia, joka on intiaanien pääasiallinen ruoka - siitä tehtiin sekä ruokia että juomia. "Maissi on kaiken keskipiste, se on meidän kulttuurimme", Rigoberta toteaakin. Osan vuodesta he joutuivat kuitenkin viettämään muualla ja työskentelemään rikkaitten tilanomistajien maatiloilla poimimassa kahvia ja puuvillaa, koska omat pienet viljelmät eivät riittäneet elannoksi. Jo pienestä pitäen lapsetkin olivat työssä mukana.

Köyhiä maatyöläisiä kohdeltiin uskomattoman törkeästi. Heidän palkkojaan huijattiin heiltä, heitä riistettiin, heille sai tehdä väkivaltaa - eräs naimisissa oleva intiaaninainen tapettiin viidakkoveitsellä, kun hän ei suostunut tilanomistajan (vai oliko se tämän pojan) rakastajattareksi... Heille annettiin huonoa ruokaa, he raatoivat pelloilla nälissään ja naurettavan pienellä palkalla, jolla ei elänyt. Joskus viljelmät saatettiin myrkyttää lentokoneella intiaanien ollessa pellolla työssä, jolloin heitä kuoli sinne.

Silloin kun intiaanit saivat olla omissa kylissään, heillä oli siellä oma elämäntapansa ja omat perinteensä. Lapsesta asti vanhemmat ja isovanhemmat opettivat jälkipolville aikaisempien sukupolvien viisautta ja kehottivat heitä pysymään aina oikeina intiaaneina. Heidän kulttuuristaan Rigoberta kertoo paljon mielenkiintoista. Koska tämä on intiaanin itsensä kertoma tarina, siinä pääsee ihan yllättävällä tavalla eläytymään intiaanien asemaan, heidän kokemuksiinsa ja näkökulmaansa.

Itse asiassa en olekaan koskaan lukenut näin valaisevaa kirjaa intiaaneista!

Oman quiché-heimonsa elämäntapaa, perinteitä, seremonioita ja uskomuksia Rigoberta kuvaakin pitkään ja yksityiskohtaisesti. Heillä on oma uskontonsa, jossa on yksi jumala, joka on aurinko. Sitten on tietysti äiti maa, josta olen kuullut puhuttavankin. Jännä kyllä, vaikka he ovat maya-intiaanien jälkeläisiä, heillä on vain yksi jumala, vaikka olen lukenut, että mayoilla oli kai (?) paljon jumalia. Mutta näistä asioista en tiedä paljoa, joten en sano enempää.

Toinen mielenkiintoinen piirre heidän uskonnollisuudessaan on, että kun katolisuuden myötä heille on tuotu kristinusko, he ovat kyllä omaksuneet sen, mutta säilyttäneet samalla oman uskonsa. Moneen kertaan Rigoberta sanoo olevansa vakaumuksellinen kristitty, mutta hänen uskonsa on todella hyvin synkretististä. Rigobertalla on aivan oma intiaaniversio kristinuskosta, mikä tulee kirjassa toistuvasti esiin.

Myöhemmin kirjassa kuvataan sitten sitä, miten intiaanit alkoivat järjestäytyä ja nousta kapinaan sortoa, rasismia ja heihin kohdistettua väkivaltaa vastaan. Kun puhutaan kansanmurhasta, en yhtään tiedä, kuinka paljon intiaaneja Guatemalassa vainon aikaan tapettiin. Mutta varmasti paljon. Ja onhan yksikin liikaa. Oli järkyttävää, että kun he esimerkiksi vaativat oikeudenmukaista palkkaa ja ihmisarvoista kohtelua, heitä syytettiin kommunisteiksi ja "kuubalaisiksi", mistä saatiin taas yksi tekosyy tappaa heitä. Tai kun heiltä vietiin vääryydellä heidän omat maansa ja he protestoivat, heitä tapettiin.

Rigobertan vanhemmat ja koko perhe olivat aktiivisia taistelussa, suorastaan kärkihahmoja. Niinpä heitä myös vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. Muutamat kidutuskuvaukset tässä kirjassa ovat niin karmeita, etten melkein kestänyt. Onneksi ne eivät kestäneet kovin monta sivua tästä paksusta kirjasta, mutta toisaalta - miten moni on joutunut ja joutuu yhä yhtä pahasti kidutetuksi eri puolilla maailmaa eri syistä... ja sitten minä mukavasta nojatuolistani käsin valitan, etten kestä edes lukea...

On aivan käsittämätöntä, että ihminen voi kohdella toista ihmistä tällä tavalla. Että joku voi kuvitella rotunsa perusteella olevansa itse arvokas ja toisen olevan arvoton. Että kukaan ihminen pystyy tekemään tuollaisia asioita elävälle ihmiselle. En ymmärrä.

Ehkä tuollaista kansanmurhaa ei siellä päin enää ole, mutta kuinkahan paljon intiaaneja on historian kuluessa ehditty tappaa sekä Guatemalassa että eri puolilla Latinalaista Amerikkaa? Pohjois-Amerikan intiaaneista en tiedä paljoa, mutta ehkä sielläkin... Ja vaikka olot ehkä olisivat aavistuksen verran paremmat (?), tuskinpa intiaaneilla kovin helppoa on nykyäänkään. Myös orjatyötä ja muuta sortoa maailmalla on aivan entiseen malliin - siksihän meidän pitäisikin vaikuttaa edes sen verran, että ostaisimme reilun kaupan tuotteita...

Kiinnostava ja puhutteleva kirja sekä alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien kannalta että kansatieteen ja uskontotieteen näkökulmasta. Kirja, joka ei anna lukijan jatkaa rauhassa mukavaa elämäänsä tekemättä mitään. Toimii siis hyvin herätyskellona.

"Se mikä eniten pahoittaa intiaanien mieltä, on se että meidän pukuamme pidetään kauniina, mutta sitä ihmistä joka sitä kantaa, ei pidetä minään."


Kääntöpiiri 1990
Alkuteos: Me llamo Rigoberta Menchú
Suomentanut Anita Mikkonen
Kannen kuva: Pirjo Aalto
Kansi: Leila Nieminen

torstai 26. huhtikuuta 2018

Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä

Keskitysleiriltä hengissä selvinnyt 93-vuotias Hèdi Fried on kiertänyt kouluilla kertomassa kokemastaan ja vastannut nuorten esittämiin mitä erilaisimpiin kysymyksiin aiheesta. Tähän tänä vuonna suomeksi ilmestyneeseen kirjaan on koottu näitä kysymyksiä ja vastauksia. Ruotsissa, josta tuli Friedin kotimaa sodan jälkeen, kirja on ilmestynyt viime vuonna.

Syyskuussa 1940 Romaniaan kuulunut Transilvanian pohjoisosa, Friedin kotiseutu, liitettiin takaisin Unkariin. Pian alkoikin kuulua uutisia Romanian juutalaisten vainoista, joten Friedin perhe oli kiitollinen vältyttyään siltä. Vähin erin, melkein huomaamatta, juutalaisten tilanne kuitenkin paheni Unkarissakin, kunnes lopulta saksalaiset joukot marssivat maahan keväällä 1944. Näin Friedkin perheineen joutui sittenkin keskitysleirille.

Fried menetti siellä heti vanhempansa, mutta hänen onnistui pysytellä tiiviisti yhdessä sisarensa kanssa koko ajan vapautumiseen asti, mikä antoi heille voimia taistella päivästä päivään. Monet, joilla ei ollut ketään, menettivät nopeasti toivonsa selviytymisestä. Hédi Friedillä ja hänen sisarellaan oli myös toiveena päästä joskus kertomaan maailmalle, mitä oli tapahtunut - ettei se koskaan enää toistuisi. Onneksi he molemmat todella selvisivät ja pääsivät Ruotsiin toipumaan kokemastaan, jos nyt sellaisesta voi koskaan täysin toipua...

Kirjassa on monenlaisia kysymyksiä, joihin onkin mielenkiintoista kuulla Friedin vastaavan. Miksi Hitler vihasi juutalaisia? Miten kokonainen kansa saattoi asettua tukemaan Hitleriä? Millaista oli elää leireissä? Millaista oli olla nainen leireissä? Oliko myös kilttejä SS-sotilaita? Milloin ymmärsit, että meneillään oli kansanmurha? Miten teidät otettiin Ruotsissa vastaan? Miten käsittelit traumojasi? Oletko joutunut uusnatsien kohteeksi? Vihaatko saksalaisia? Siinä muutama esimerkki.

Yksi tärkeä aihe, jota Fried korostaa kirjassa, on se, että sama voisi tapahtua uudestaan, ja siksi on tärkeää puhua asiasta. Nytkin Euroopassa on nähtävissä samanlaista ilmapiiriä ja asenteita kuin 1930-luvulla. Ei tarvita kuin joku tarpeeksi karismaattinen johtaja, joka onnistuu manipuloimaan tyytymättömiä ihmisiä. Jostain ihmisryhmästä tehdään syyllinen kaikkiin ongelmiin, ja heitä aletaan mustamaalata, kunnes lopulta kaikki vihaavat näitä ihmisiä. Tai ainakin suuri enemmistö. Ihminen on sen verran laumasielu, että hänet on helppo saada uskomaan, ettei noin suuri enemmistö voi olla väärässä. Tai elleivät nämä ihmiset aina olekaan enemmistö, he voivat olla äänekkäämpiä kuin muut. Ne, jotka eivät vihaa, ovat liian usein hiljaa. Silloin paha pääsee voittamaan.

Friediltä on kysytty myös, pystyykö hän uskomaan Jumalaan kokemansa jälkeen. Hän kertoo itse uskovansa, joskaan ei kuulosta aivan oikeaoppiselta juutalalaiselta. Hän kertoo, että ihmiset reagoivat tuolloin eri tavoin. Joku oli uskonut Jumalaan, mutta ei voinut enää uskoa, kun näki mitä tapahtui. Toisaalta taas sodan jälkeen ateisteista saattoi tulla uskovaisia, kun he olivat selvinneet hengissä kaikesta.

Joku kristitty oli kertonut Friedille, että hänelle oli opetettu jo pyhäkoulussa, että juutalaisia pitää vihata, koska he tappoivat Jeesuksen. Tämä oli minusta järkyttävää. Tällaista opetusta en ole koskaan kuullut, mutta varmaankin natsi-Saksassa hyödynnettiin mielellään Lutherin pimeää puolta: hän nimittäin jossain vaiheessa suuttui juutalaisille, ja ilmeisesti tämän jälkeen hänen opetuksensa oli juutalaisvastaista. Siinä nähdään, ettei hyvänkään opettajan kaikkia oppeja pidä niellä sokeasti.

Pysäyttävä kirja. Koska juuri nyt 2010-luvulla Euroopassa on taas kovia asenteita erityisesti maahanmuuttajia kohtaan, kannattaa lukea tämä kirja ja miettiä: mitä jos tämä tapahtuisi nyt? Mitä voimme tehdä tällaisen estämiseksi?

"Ajan kuluessa uhka tuli yhä lähemmäs. Juutalaiset olivat vaarassa, ja siis myös minun perheeni. En muista tietoisesti pelänneeni. Tuntui pikemmin kuin jokin selittämätön jäytävä paino puristaisi rintaa, välillä kuristavammin, välillä vain hiukan, mutta hetkeksikään hellittämättä. Ihminen ei koskaan halua uskoa, että pahin tapahtuisi juuri hänelle. Halusin itsekin uskoa SS-miestä, joka sanoi isälleni, että kaikki mitä isä oli kuullut juutalaisten vainoamisesta, oli silkkaa huhua, saksalaisethan ovat sivistyneitä ihmisiä. 
  
Ajattelin välillä sitä, mitä äiti oli sanonut mukautumisesta, ja miten helposti se tapahtui.
  
Minä en aio mukautua, sanoin silloin, mutta nyt taaksepäin katsoessani näen, että juuri niin minäkin tein. Ihmisen elämänhalu on niin vahva, ihminen ei anna periksi ennen kuin tuntee veitsenterän kurkullaan. Ja siinä vaiheessa on ehkä muuttunut jo niin alistuvan tahdottomaksi, että ajattelee vain: 'Mitä väliä, kunhan se käy nopeasti.'"


Nemo 2018, 144 sivua
Alkuteos: Frågor jag fått om förintelsen
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Suomenkielisen laitoksen esipuhe: Sofi Oksanen
Kansi: Sanna Mander

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Nuorena ihmisellä on unelmia ja tavoitteita, joita kohti hän pyrkii. Elämässä on jännitystä; tuntuu että kaikki on mahdollista. Seisoo tienhaarassa, josta voi lähteä mihin vain haluaa. Ainakin teoriassa.

Mutta entä sitten, kun kaikki valinnat on tehty ja elämä on vakiintunut? On ehkä talo, puoliso, lapset ja työ. Kaikki on enemmän tai vähemmän vakiintunutta ja pysähtynyttä. Ihminen on tullut keski-ikään ja kysyy: Tässäkö tämä nyt on? Voiko elämältä odottaa enää mitään, onko enää mitään unelmoitavaa, jatkuuko kaikki nyt samanlaisena loppuun asti? Onko tämä se elämä, jonka halusin, entä haluanko edelleen juuri tällaisen elämän?

Tällaisia kysymyksiä Pauliina Vanhatalo käsittelee tässä uudessa kirjassaan, josta kiinnostuin välittömästi siitä kuultuani. Samat kysymykset ovat nimittäin ajankohtaisia itsellenikin.

Vanhatalo kysyy myös, voiko tavallisuus olla kiinnostavaa - voiko siitä kirjoittaa? Kyllä voi. Vanhatalo tekee sen - ja tekee sen kiinnostavasti! Ainakin juuri tällaiselle keski-ikäisen kysymyksiä pohdiskelevalle tämä teos on aarre. Kirjan sävy on hyvin pohdiskeleva, ja se onnistuu herättämään lukijassakin monia mietteitä omaa elämää koskien. Kirjailijalla on myös hienoja, aforisminomaisia oivalluksia eri asioista (Edit: Aforismit olivat tulleet mieleen ainakin parille muullekin bloggaajalle, kun myöhemmin luin heidän arvioitaan tästä kirjasta.). Hän kuvaa hyvin osuvasti niin omaa elämäänsä kuin samalla monen lukijansakin elämää. Yksityinen kun tuppaa olemaan myös yleistä.

Kuten masennusaiheinen Keskivaikea vuosi, myös Toinen elämä on siis hyvin henkilökohtainen teos. Vanhatalo pohtii tässäkin kirjassa myös omaa perhe-elämäänsä: hiukan äitiyttään, mutta erityisesti suhdetta mieheensä. Hän kirjoittaa itsenäisyyden ja läheisyyden välisestä jännitteestä, vaikeudesta olla läsnä ja lähellä, riidoista, riittämättömyyden tunteesta. Siis paljosta sellaisesta, mikä pitkässä parisuhteessa on arkea.

Myös omaa elämätöntä nuoruuttaan Vanhatalo prosessoi; hän miettii, voiko menettää jotain sellaista, jota ei koskaan ollutkaan. Toisaalta hän kyselee, tuliko hänen oltua nuorena valintoja tehdessään liian harkitsematon ja impulsiivinen.

Ainakin minä nautin suuresti tämän kirjan lukemisesta, koska niin paljon sain peilata siitä itseäni, omaa elämääni ja omia ajatuksiani. Esimerkiksi itsellänikin on parisuhteessa paha tapa olla hajamielinen ja poissaoleva (paljon lukeva introvertti kun olen), ja riittämättömyyden tunne on tuttu seuralainen. Parikymppisenä olin hyvinkin harkitsematon ja impulsiivinen. Sitä ennen minullakin oli se elämätön nuoruus, johon oli helppo samaistua. Ja ennen kaikkea nyt nelivitosena kysymys kuuluu: Tässäkö kaikki, tähänkö jään, onko kaikki unelmat nyt toteutettu?

Jos nämä eri aiheet kuulostavat ajankohtaisilta, lue tämä kirja! Se on matka omaan sisimpään, matka jolla voi pohtia, mistä olen tähän tullut, missä olen nyt ja minne ehkä olen menossa. Suosittelen lämpimästi; oli ihana kirja!

Kirjassa olisi loputtomasti kohtia, joita voisin lainata tähän loppuun. Valitsen otteen, joka kuvaa omaakin levotonta sieluani:

"Olemme laskeneet paljon sen varaan, että kiinnittyminen tähän paikkaan onnistuu. Uskomme löytäneemme viimeisen kotimme, mutta loppuelämän perspektiivi hermostuttaa minua. Epäilen kykyäni pysyä aloillani - tähänastinen elämä käy todisteeksi lähinnä impulsiivisuudesta. Joskus ajattelen, että alkoholisteissa herää samanlainen levottomuus pysyvien raittiuslupausten edessä. Täytyy ottaa päivä kerrallaan. Täytyy tänäänkin olla toteuttamatta spontaaneja mielijohteita, jotka pistäisivät elämän palasiksi. Täytyy tänäänkin päättää jäädä. 

Täällä minä siis sijaitsen, toistan itseäni, päiviäni, askeleitani.
      Sen pituinen se.
      Eikö sen pitänyt tuntua onnelta?"

Lämmin kiitos Pauliina Vanhatalolle, että kirjoitit tämän kirjan! Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Kustantamo S&S 2018, 206 sivua
Kansi ja ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan

Mikä ihana ja erilainen matkakirja! Sen myötä sain seikkailla ristiin rastiin ympäri laajaa Siperiaa. Iän myötä arktiset alueet ovat alkaneet kiinnostaa minua, kun nuorempana haaveilin vain palmurannoista. Niinpä tämä kirja oli minulle juuri sopivaa lukemista!

Ulla-Lena Lundberg on tehnyt muiden ornitologien kanssa useita matkoja Siperiaan ja nähnyt siellä mitä erilaisimpia lintuja, mutta tietenkin myös paljon muuta. Hän on nähnyt Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän; kirjassa kerrotut matkat sijoittuvatkin mielenkiintoiseen aikaan sekä ennen Neuvostoliiton hajoamista että sen jälkeen.

Kirja kertoo siis myös paljon historiasta, yhteiskunnallisista asioista, monista Siperian vähemmistö- ja alkuperäiskansoista ja hiukan heidän uskonnoistaankin. Pääosassa ovat kuitenkin linturetket, luonto ja ympäristö.

Myös Mongoliassa Lundberg seuralaisineen vierailee, joten sieltäkin lukija saa pienet maistiaiset.

Itse en ole lintuharrastaja, mutta Lundbergin matkoilla vastaan tuli kyllä monia niin erikoisia lintuja, että välillä piti ihan katsoa netistä, minkänäköisiä nuo ihmeelliset olennot olivat. Joillakin niistä puolestaan oli hassuja nimiä, kuten arokurppelo tai kiljukäki. Myös monia muita Siperiasta kerrottuja asioita piti googletella tai muuten vain ihmetellä, eli mielenkiinnon kirja todella herätti!

Minulle luontorakkaana ihmisenä herkkua olivat hienot kuvaukset Siperian luonnosta: taigasta ja tundrasta. En ole ennen lukenut Lundbergin kirjoja (Tunnustan: monta hyvää kirjailijaa on edelleen lukematta!), mutta sain nyt huomata, että hän käyttää kaunista kieltä, joka tulee esiin erityisesti luontokuvauksissa, kuten tässä:

"Veden yllä lepää tiheä sumu, mutta yläpuolellamme taivas on kirkas. Meidän lähestyessämme pimeästä rannasta irrottautuu muutama sorsa. Aurinko nousee ja sumu höyryää, maailma vaalenee ja valaistuu koko ajan. Meidän rantamme on vielä varjossa, mutta aurinko tavoittaa nukkuvien mustapyrstökuirien rivistön, ja se piirtyy huuruavaa valoa vasten. Yksi toisensa jälkeen linnut kohottavat päänsä siiven alta, venyttelevät, levittelevät siipiään ja tasapainottelevat hetken. Sitten koko joukko lähtee liikkeelle vedessä ja kohoaa äkkiä parvena ilmaan. Kuin joku olisi heittänyt riisipaperille kourallisen kirjoitusmerkkejä, ehyt kirjoitus joka vie merkityksensä mennessään." 

Koska kirja on käännetty ruotsista, kauniista kielestä kuuluu kiitos luonnollisesti myös suomentaja Leena Vallisaarelle.

Myös paikalliset ihmiset ja heidän elämänsä arktisissa oloissa olivat kiinnostavaa luettavaa. Kirja kertoo monista pienistä alkuperäiskansoista, joista kaikista tavallinen suomalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Tosin joskus kauan sitten osa näistäkin kansoista on tullut tänne jostain muualta. Esimerkiksi jakuutit tunkeutuivat nykyiselle asuinseudulleen Jakutiaan luultavasti 1200-luvulla.

Jäätävän kylmästä Jakutiasta oli kiehtovaa lukea: että esimerkiksi timantinkova ikirouta ulottuu useiden satojen metrien syvyyteen! Ilmasto onkin Neuvostoliiton ankarin, kertoo Lundberg (nykyään siis Venäjän ankarin). Jakuuteista hän kertoo:

"Jonkinlaista järeyttä jakuuteissa on, siihen minun on helppo yhtyä. He ovat ihanan neliskanttisia, kuin yhdestä kappaleesta vuoltuja, kuin luotuja pitämään pintansa ikiroudan ja lumimyrskyn välissä. Näinä lopun aikoina heidän masennuksensakin on sisukasta ja järjestelmällistä: päältä katsoen voisi helposti luulla, että jakuutit ovat päättäneet juoda itsensä hengiltä ja ryhtyneet sitten järkkymättä toteuttamaan päätöstään."

Siperialaiseen uskonnollisuuteen liittyen Lundberg mainitsee ainakin shamanismin ja uhripuut. Tässä kuvaus jälkimmäisestä:

"Tie kulkee niin risuisen ja lohduttoman metsäseudun läpi, että sateen yltyminen tuntuu aivan johdonmukaiselta. Täällä liikkuva ihminen tarvitsee kaiken avun minkä suinkin voi saada, sen tajuamme kun näemme metsätien laidassa pienen puun, joka näyttää neulasensa varistaneelta joulukuuselta - paitsi että se on uhripuu. Se on tupaten täynnä haalistuneita nauhoja ja liinoja, peilinkappaleita, kolikoita, seteleitä, savukerasioita ja muuta sellaista. Sen alla lojuu iso kasa votkapulloja. Ne ovat kaikki tyhjiä, sillä jumalten jano on valtava."

Tuhansia vuosia sitten Japanin Hokkaidosta Sahalinin saarelle muuttaneilla ainuilla taas oli karhukultti, jossa Lundberg näkee merkillistä kristillisen mystiikan tuntua. "Ainukulttuurissa karhu, joka on itse vuoren jumala, kärsii ja kuolee yhä uudestaan kansan säilymisen puolesta." Kirjan kirjoittamisen aikaan ainuista oli jäljellä vielä rippeet, jotka asuivat taas Japanissa. Onko heitä vielä nykyään, sitä en tiedä.

Luontoretkillä sattuu ja tapahtuu monenlaista. Majapaikassa on yöseurana parikymmentä tundramyyrää, ja seudun ainoaa puuseetä on pakko käyttää, koska yöttömässä yössä "aurinko ei laske lainkaan ja lähimälle pensaalle tai puulle on montakymmentä kilometriä." Joskus tulee karhukin vastaan. Suomesta katsottuna aivan Siperian äärimmäisessä kolkassa, lähellä Kiinaa ja Pohjois-Koreaa, paikallisessa metsästysmajassa tarjotaan suoveteen keitettyä teetä emalimukeista, joista on ensin kuolleet hyttyset ravisteltu pois.

Myös kaikki tällaiset tilannekuvaukset, usein vielä Lundbergin huumorilla höystettynä, tekevät kirjasta herkullista luettavaa.

Kirja oli siis todella kiehtovaa luettavaa, suorastaan parhaita lukemiani matkakirjoja! Se onnistui nostamaan minussa pientä Siperia-kuumetta. En nyt ole sinne lähdössä ainakaan tältä istumalta, mutta kiinnostaisi etsiä lisää Siperia-aiheista luettavaa. Koska Lundbergin kirja on jo yli 20 vuotta sitten kirjoitettu, olisi mielenkiintoista tietää, millaista siellä on nykyään.

Jos Siperia vähänkään kiinnostaa, suosittelen lämpimästi tätä nojatuolimatkaa sinne.

Kirjan lopussa on muuten myös kaksisivuinen kirjallisuusluettelo kiinnostuneille. Lundberg kävi tosiaan myös pahamaineisella Sahalinin saarella, josta Solzenitsyn ja Tsehov ovat kirjoittaneet. Esimerkiksi heidän teoksiaan luettelosta siis löytyy. Siitä puheen ollen: luonnollisesti kirjassa kerrotaan jonkin verran myös Siperian vankileireistä...

Jaan vielä loppuun linkin Iltalehden juttuun, joka oli yksi kirjaa lukiessani löytämistäni. Siinä on upeita kuvia Siperian kesästä.

Kirjasta on näköjään otettu tänä vuonna uusi painos, minkä se todella ansaitsee. Toivottavasti moni löytää tämän upean teoksen! Itse luin painoksen vuodelta 1994, joten en tiedä, olisiko esimerkiksi kirjallisuusluetteloa tai muita tietoja päivitetty uuteen painokseen.

Gummerus 1994, 208 sivua
Alkuteos: Sibirien. Ett självporträtt med vingar
Suomentanut Leena Vallisaari

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Marko Annala: Värityskirja

Marko Annalan Värityskirja kiinnosti minua heti ilmestyessään, mutta siitä asti olen myös pelännyt ja vältellyt sitä. Syyn voi lukea jo takakannesta Marko Annalan sanoin: "Olen vuosien varrella kehittänyt itselleni suojakeinoksi muistikatkon." Samoin kuin Annala minäkään en ole halunnut muistaa. En ole halunnut kuulla enkä lukea kiusaamisesta, koska #metoo - minäkin olin koulukiusattu. Pelkäsin, että sekoaisin, jos lukisin tämän kirjan.

No, nyt se on sitten kuitenkin luettu. Eikä se niin paha ollutkaan, nimittäin omalta kannaltani. Annalan kannalta kyllä hänen kokemansa kiusaaminen oli todella järkyttävää. Jokaisella on kuitenkin oma tarinansa, eikä Annalan tarina palauttanut liikoja muistoja mieleeni. Toki kokemuksissamme on väkisinkin myös joitain yhtäläisyyksiä. Lisäksi Annala kirjoittaa paljosta muustakin kuin kiusaamisesta, joten aihe ei "kiusaa" lukijaa kuin osan ajasta.

Kirjaa kuvataan romaaniksi, mutta kuitenkin se vaikuttaa minusta täysin todenperäiseltä, ainakin niiltä osin, mitä olen netistä lukenut Annalan elämästä. Ehkä romaanin määritelmä on minulta hukassa, kun kuvittelin sen olevan vähintään osittain fiktiivistä tekstiä. Toisaalta enhän voi tietää, onko tässä kuitenkin muutettu joitain yksityiskohtia, kuten nimiä.

Annala kasvoi pienellä paikkakunnalla, Joutsenossa. Yläasteelle mennessään hän joutui vuoden ajaksi todella rajun ja ahdistavan koulukiusaamisen uhriksi. Opettajat eivät tuntuneet huomaavan mitään - sehän on se tavallinen tarina. Ei täällä kukaan ketään kiusaa, tämä on pieni idyllinen maalaiskoulu, kaikki ovat kavereita keskenään ja lapset / nuoret ovat pieniä enkeleitä... Kiusaajat ovat niin ovelia, että osaavat kyllä tehdä kaiken salassa opettajilta.

Sen vuoden ajaksi jopa Annalan rakastama musiikki katosi hänen elämästään. Onneksi musiikki kuitenkin palasi voiman antajaksi ja kiusaaminenkin loppui.

Kuitenkin taas ammattikoulussa vanha maine uhkasi tuhota kaiken:

"Maineeni on seurannut minua tännekin. Käytävillä ja pihamaalla kuiskutellaan ja minuun luodaan silmäyksiä. Minussa on merkki. Kuin Kristuksen kärsimyshaavat. Stigmani eivät kuitenkaan ole keihään tekemä haava kyljessä tai yhdeksän tuuman naulojen runnomat kämmenpohjat. Minun kärsimykseni merkkinä ovat ikuisesti märät housut ja toiletilta löyhkäävä tukka."

"... mietin pääsisinkö ikinä aloittamaan elämää puhtaalta pöydältä. Jos muuttaisin Teksasiin, kuulisinko sielläkin leveällä paikallismurteella olevani märkäperse? Kuinka kaikki Joutsenosta Imatralle ja Imatralta Lappeenrannan kautta Lemille ovat saaneet tietää minusta, onnettomasta rajaseudun pojasta, joka tekee typeriä asioita muiden pillien mukaan? Kuinka pitkä on juorukellon kantama?"

Valitsin nämä otteet kirjasta, koska kuten Annala, myös minä olin koulukiusattu juuri pienellä paikkakunnalla. Kirjassa toistuu useassa kohdassa se, miten jollain paikkakunnalla oli mukavaa juuri siksi, että se oli tarpeeksi kaukana Joutsenosta, ja siellä Annala sai olla yksi muiden joukossa, ei joku outo tyyppi. Ja taas Joutsenon lähistöllä piti pelätä, että kaikki ovat kuulleet, että tuo on se...

Voin niin eläytyä tähän. En tiedä, millaista olisi olla koulukiusattu isossa kaupungissa, mutta maalla kiusattua stigma tuntuu vainoavan hautaan asti. Oletan olevani yhä edelleen hullun kirjoissa siellä, missä minua kiusattiin, vaikka siitä on tasan yhtä kauan kuin Annalan kiusaamisesta, koska olemme näköjään ikäkavereita. Asiaa ei tietenkään auta se, että vielä aikuisena erehdyin asumaan joitain vuosia "siellä", mutta aina siellä ollessani aloin oireilla niin pahasti, että jouduin varmaan jo oikeastikin hullun kirjoihin...

Tästä tulee nyt hiukan henkilökohtainen postaus, mutta en malta olla jakamatta vielä otetta, joka oli melkein lempikohtani kirjassa, niin terapeuttinen se oli mustan huumorinsa ansiosta. Siinä Annala on jo aikuinen ja on kavereineen menossa Joutsenoon:

"Matkalla naureskelemme kuutostien varteen ilmestyneille kylteille, Joutsenon uusille tunnuslauseille Tee se Joutsenossa! Vinoilemme mitä kaikkea Joutsenossa voisi tehdä. Mielestäni parasta mitä siellä voi tehdä on itsemurha."

Nauroin tälle, koska voisin niin sanoa samaa siitä eräästä paikkakunnasta!! Itse olen joskus sanonut, että siellä on kyllä ihan hienoa, kun siitä ajaa ohi...

No, onneksi ammattikoulussa Annala ei antanut enää hyppiä silmilleen. Hän pääsi muutenkin elämän ja musiikkiuran alkuun, lopulta menestykseen ja kuuluisuuteen asti, kuten tiedämme. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tuosta musiikista, mutta myös parisuhteista, perhe-elämästä ja isyydestä omien lasten saamisen myötä.

Kaiken keskellä Annala kuitenkin sairastaa myös toistuvia masennuksia ja kärsii paniikkihäiriöstä. Onneksi ne eivät kuitenkaan ole koko elämä, ja välillä voi olla useitakin terveitä vuosia.

Kirja on hieno kertomus selviytymisestä ja unelmien toteutumisesta. Siitä, että se toisten halveksima olikin oikeasti hyvä tyyppi, jota fanit nyt palvovat. Olen niin iloinen Annalan menestyksestä, kun ajattelen, mitä hän joutui koulussa kokemaan. Hän jos kuka on menestyksensä ansainnut! Se, että joku on koulukiusattu, ei todellakaan tarkoita, että hänessä olisi jotain vikaa, vaan vika on kiusaajissa. 

Tässä lopussa jään sanattomaksi enkä keksi mitään hienoja sanankäänteitä päättämään tätä bloggaustani. Voin vain sanoa: lämmin kiitos Marko Annalalle, että kirjoitit tämän kirjan! Avautumisesi rohkaisee meitä muita entisiä koulukiusattuja. Siksi tämä on hieno kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Mokoman faneille se on tietysti myös kiinnostava henkilökuva idolistaan ja kertomus rockmuusikon elämästä.

Like Kustannus Oy 2017, 203 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen
(muut tiedot eivät näy kirjaston kirjan leikatusta kansilehdestä...)