Marko Annala: Värityskirja

Marko Annalan Värityskirja kiinnosti minua heti ilmestyessään, mutta siitä asti olen myös pelännyt ja vältellyt sitä. Syyn voi lukea jo takakannesta Marko Annalan sanoin: "Olen vuosien varrella kehittänyt itselleni suojakeinoksi muistikatkon." Samoin kuin Annala minäkään en ole halunnut muistaa. En ole halunnut kuulla enkä lukea kiusaamisesta, koska #metoo - minäkin olin koulukiusattu. Pelkäsin, että sekoaisin, jos lukisin tämän kirjan.

No, nyt se on sitten kuitenkin luettu. Eikä se niin paha ollutkaan, nimittäin omalta kannaltani. Annalan kannalta kyllä hänen kokemansa kiusaaminen oli todella järkyttävää. Jokaisella on kuitenkin oma tarinansa, eikä Annalan tarina palauttanut liikoja muistoja mieleeni. Toki kokemuksissamme on väkisinkin myös joitain yhtäläisyyksiä. Lisäksi Annala kirjoittaa paljosta muustakin kuin kiusaamisesta, joten aihe ei "kiusaa" lukijaa kuin osan ajasta.

Kirjaa kuvataan romaaniksi, mutta kuitenkin se vaikuttaa minusta täysin todenperäiseltä, ainakin niiltä osin, mitä olen netistä lukenut Annalan elämästä. Ehkä romaanin määritelmä on minulta hukassa, kun kuvittelin sen olevan vähintään osittain fiktiivistä tekstiä. Toisaalta enhän voi tietää, onko tässä kuitenkin muutettu joitain yksityiskohtia, kuten nimiä.

Annala kasvoi pienellä paikkakunnalla, Joutsenossa. Yläasteelle mennessään hän joutui vuoden ajaksi todella rajun ja ahdistavan koulukiusaamisen uhriksi. Opettajat eivät tuntuneet huomaavan mitään - sehän on se tavallinen tarina. Ei täällä kukaan ketään kiusaa, tämä on pieni idyllinen maalaiskoulu, kaikki ovat kavereita keskenään ja lapset / nuoret ovat pieniä enkeleitä... Kiusaajat ovat niin ovelia, että osaavat kyllä tehdä kaiken salassa opettajilta.

Sen vuoden ajaksi jopa Annalan rakastama musiikki katosi hänen elämästään. Onneksi musiikki kuitenkin palasi voiman antajaksi ja kiusaaminenkin loppui.

Kuitenkin taas ammattikoulussa vanha maine uhkasi tuhota kaiken:

"Maineeni on seurannut minua tännekin. Käytävillä ja pihamaalla kuiskutellaan ja minuun luodaan silmäyksiä. Minussa on merkki. Kuin Kristuksen kärsimyshaavat. Stigmani eivät kuitenkaan ole keihään tekemä haava kyljessä tai yhdeksän tuuman naulojen runnomat kämmenpohjat. Minun kärsimykseni merkkinä ovat ikuisesti märät housut ja toiletilta löyhkäävä tukka."

"... mietin pääsisinkö ikinä aloittamaan elämää puhtaalta pöydältä. Jos muuttaisin Teksasiin, kuulisinko sielläkin leveällä paikallismurteella olevani märkäperse? Kuinka kaikki Joutsenosta Imatralle ja Imatralta Lappeenrannan kautta Lemille ovat saaneet tietää minusta, onnettomasta rajaseudun pojasta, joka tekee typeriä asioita muiden pillien mukaan? Kuinka pitkä on juorukellon kantama?"

Valitsin nämä otteet kirjasta, koska kuten Annala, myös minä olin koulukiusattu juuri pienellä paikkakunnalla. Kirjassa toistuu useassa kohdassa se, miten jollain paikkakunnalla oli mukavaa juuri siksi, että se oli tarpeeksi kaukana Joutsenosta, ja siellä Annala sai olla yksi muiden joukossa, ei joku outo tyyppi. Ja taas Joutsenon lähistöllä piti pelätä, että kaikki ovat kuulleet, että tuo on se...

Voin niin eläytyä tähän. En tiedä, millaista olisi olla koulukiusattu isossa kaupungissa, mutta maalla kiusattua stigma tuntuu vainoavan hautaan asti. Oletan olevani yhä edelleen hullun kirjoissa siellä, missä minua kiusattiin, vaikka siitä on tasan yhtä kauan kuin Annalan kiusaamisesta, koska olemme näköjään ikäkavereita. Asiaa ei tietenkään auta se, että vielä aikuisena erehdyin asumaan joitain vuosia "siellä", mutta aina siellä ollessani aloin oireilla niin pahasti, että jouduin varmaan jo oikeastikin hullun kirjoihin...

Tästä tulee nyt hiukan henkilökohtainen postaus, mutta en malta olla jakamatta vielä otetta, joka oli melkein lempikohtani kirjassa, niin terapeuttinen se oli mustan huumorinsa ansiosta. Siinä Annala on jo aikuinen ja on kavereineen menossa Joutsenoon:

"Matkalla naureskelemme kuutostien varteen ilmestyneille kylteille, Joutsenon uusille tunnuslauseille Tee se Joutsenossa! Vinoilemme mitä kaikkea Joutsenossa voisi tehdä. Mielestäni parasta mitä siellä voi tehdä on itsemurha."

Nauroin tälle, koska voisin niin sanoa samaa siitä eräästä paikkakunnasta!! Itse olen joskus sanonut, että siellä on kyllä ihan hienoa, kun siitä ajaa ohi...

No, onneksi ammattikoulussa Annala ei antanut enää hyppiä silmilleen. Hän pääsi muutenkin elämän ja musiikkiuran alkuun, lopulta menestykseen ja kuuluisuuteen asti, kuten tiedämme. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tuosta musiikista, mutta myös parisuhteista, perhe-elämästä ja isyydestä omien lasten saamisen myötä.

Kaiken keskellä Annala kuitenkin sairastaa myös toistuvia masennuksia ja kärsii paniikkihäiriöstä. Onneksi ne eivät kuitenkaan ole koko elämä, ja välillä voi olla useitakin terveitä vuosia.

Kirja on hieno kertomus selviytymisestä ja unelmien toteutumisesta. Siitä, että se toisten halveksima olikin oikeasti hyvä tyyppi, jota fanit nyt palvovat. Olen niin iloinen Annalan menestyksestä, kun ajattelen, mitä hän joutui koulussa kokemaan. Hän jos kuka on menestyksensä ansainnut! Se, että joku on koulukiusattu, ei todellakaan tarkoita, että hänessä olisi jotain vikaa, vaan vika on kiusaajissa. 

Tässä lopussa jään sanattomaksi enkä keksi mitään hienoja sanankäänteitä päättämään tätä bloggaustani. Voin vain sanoa: lämmin kiitos Marko Annalalle, että kirjoitit tämän kirjan! Avautumisesi rohkaisee meitä muita entisiä koulukiusattuja. Siksi tämä on hieno kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Mokoman faneille se on tietysti myös kiinnostava henkilökuva idolistaan ja kertomus rockmuusikon elämästä.

Like Kustannus Oy 2017
203 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen
(muut tiedot eivät näy kirjaston kirjan leikatusta kansilehdestä...)