Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu ilosta

Yö näppäilee tähtien kieliä 

ja meri humisee. 

Miksi en saisi tuntea 

olevani nyt onnellinen? 

Niilo Rauhala 

Kirjaston runohyllyssä huomasin kerran kesällä Terttu Tupalan toimittamat runokokoelmat Runo puhuu ilosta ja Runo puhuu kauneudesta. Aikaisemmin olin jo lukenut vastaavat kirjat toivosta ja kaipauksesta. Ilosta ja kauneudesta kertovat runot tuntuivat sopivan erityisen hyvin kevyeksi kesälukemiseksi, joten kirjat lähtivät mukaani, ja tässä tulee nyt aimo annos sitä iloa. 

Hyvälle mielellehän tällaisista runoista tuli. Osa näistä olisi kyllä sopinut yhtä hyvin noihin kauneudesta kertoviin runoihin, koska niissä oli niin paljon luonnon kauneutta. 

Kokoelmaan on valittu runoja kymmeniltä suomalaisilta runoilijoilta. Mukana on monenlaisia runoja, niin vanhahtavia ja loppusoinnullisia kuin modernimpaakin ilmaisua. Aivan uusinta runoutta tässä ei tietenkään ole, kun kirja on ilmestynyt vuonna 1987. 

Pitemmittä puheitta jaan kirjan runoista hiukan ilon pisaroita myös tänne blogiin. 

En itke kivusta, en surusta, 

        itken ilosta, 

että elät maailmassa ja kaikki hyvyys sinussa, 

                 itken katsetta, joka sai 

        sydämeni soimaan. 

Leif Färding (osa runosta) 

Taivas läikähti tänne, sen kulta. 

Kesä, he sanoivat. 

Täytyyhän ilolla 

olla nimi. 

Eeva Takala 

Onnenjyväsiä, 

jotka yhdessä olemme löytäneet 

menneiden päivien soramontuista, 

en vaihtaisi kirkkaimpaankaan kruunuun. 

Timo Pusa 

LOMALLA 

Tuuli suutelee onnelliset hiuksemme 

kun aamu alkaa. 

Olet nukkunut hyvin 

- kertovat iloiset silmät. 

Tänään teemme mitä mieli tekee. 

Irja Hiironniemi 

Ja kaiken painavan, harmaan 

vei tuuli mennessään. 

Miten saatoin toivoton olla 

minä äsken? Ikinään? 

Miten saatoin hautoa tuskaa 

ja mieleni paaduttaa, 

vaikka Jumalan hymyilystä 

oli kukkaan puhjennut maa? 

Jaakko Haavio (osa runosta) 

Joku soittaa pianoa, aurinko on laskenut. 

Metsä nousee tummana, yhä tummempana, 

sävelet hiljenevät, kosketus pehmenee. 

Vähän ennen unta minä ajattelen että tahtoisin 

lähteä näin, tällaisena yönä. 

Matti Paloheimo 

Kirjapaja 1987 

250 sivua 

Päällys: Matti Kota 

Blogissani myös: 

Runo puhuu toivosta 

Runo puhuu kaipauksesta 

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi 

Tämän romaanin päähenkilö on Ahvenanmaalla ja Ruotsissa varttunut Marion, jonka nimi oli lapsena Marianne. Mutta sitten tapahtui jotain todella traumaattista, ja tyttö lähetettiin enonsa luo Englantiin. Siellä hän alkoi käyttää nimeä Marion haluten samalla unohtaa raskaat kokemuksensa. 

Myös aikuisena Marion on joutunut kokemaan jotain hyvin tuskallista, ja hänellä on siis aina vain enemmän unohduksiin painettavia muistoja. Marion elää meren rannalla Uudessa-Seelannissa melko eristäytynyttä elämää menneitä muistelematta, kunnes hän eräänä päivänä törmää rannalla pieneen, kaltoin kohdeltuun maoripoikaan. Pojan nimi on Mika, mutta koska Marion kuulee sen ensimmäisellä kerralla väärin, hän alkaa kutsua poikaa Ikaksi. 

Poika ei kerro mitään elämästään ja vaikuttaa muutenkin hiukan autistiselta, mutta alkaa käydä torstaisin Marionin luona syömässä keittoa. Vähitellen näiden kahden välille syntyy luottamus ja ystävyys. Ja kun Marion tajuaa, miten vakavia ongelmia pojalla on kotonaan, hän tahtoo auttaa. 

Myös unohdukseen haudatut muistot alkavat nousta pintaan. Muistot Marionin omasta rikkinäisestä lapsuudesta ja toisaalta kipeät muistot siitä, mitä tapahtui, kun hän aikuisena vihdoin löysi onnen. Linda Olsson vie tarinaa eteenpäin vuorotellen nykyhetkessä ja menneisyydessä. 

Olen pitänyt Olssonin muistakin romaaneista, ja Kaikki hyvä sinussa lumosi minut. Heti aluksi se tuntui kiinnostavalta, mutta muuttui aina vain paremmaksi, mitä pitemmälle luin. Tarina vei mennessään - toisaalta menneisyyden dramaattiset tapahtumat ja toisaalta myös tietty levollisuus nykyhetkessä siellä meren rannalla Uudessa-Seelannissa, jossa nainen ja pieni poika ystävystyvät. 

Kirjan kansilehdellä lainataan kirjailijan blogitekstiä, jossa hän kertoo: Minua ympäröineestä pimeydestä syntyi romaani, jota pidän toistaiseksi toiveikkaimpanani. Sitä tämä teos todella on: kivun ja tuskan kautta mennään vähitellen kohti jotain uutta: valoa ja toivoa. Ihanaa luettavaa! 

Lopuksi kaksi lainausta kirjasta: 

Vaaleanpunaisen ja purppuranhohtoisen harson peittämä aurinko häilyi taivaanrannassa. Kävi leppeä tuuli, ja ilma tuntui toivon kyllästämältä. Aivan kuin aluillaan ei olisi ollut vain uusi päivä vaan kokonaan uusi aika. 

Olin hyväksynyt sen, että kaikki synkät muistot olivat minun. Mutten ollut koskaan tajunnut, että kauniitkin muistot olivat minun. Minulla oli oikeus niihin. Ja minulla oli oikeus helliä niitä riippumatta siitä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen. Minulla oli oikeus onneeni siinä missä suruunikin. 

Onhan tässä tarinassa myös omat epäuskottavuutensa, ja joskus sellainen on hyvinkin häiritsevää, mutta tässä tapauksessa se ei haitannut minua ollenkaan. Tämä oli niin minun kirjani! 

Gummerus 2012 

322 sivua 

Alkuteos: The Kindness of Your Nature 2011 

Muissa blogeissa: 

365 kuppia kahvia 

Kirjahamsterin lukuvinkit 

Lukutuulia 

Jeff Manion: Unelmoi suuria - ajatus kerrallaan

Suomentanut Johanna Hartikainen 

Pidin amerikkalaisen pastori Jeff Manionin kirjasta Välimaastossa, jonka luin pari vuotta sitten. Minusta siinä oli hyvin viisaita ja syvällisiä ajatuksia. Niinpä kun sain tietää, että Manionilta on ilmestynyt tällainenkin kirja, arvelin että hän varmasti käsittelisi unelmiakin asiallisesti. Olin oikeassa. Myös Unelmoi suuria - ajatus kerrallaan on juuri sellainen viisas ja syvällinen teos. 

Kirjan sanomaa kuvaa kuitenkin parhaiten sen alkukielinen nimi Dream Big, Think Small. Manion kannustaa nimittäin toistuvasti unelmoimaan suuria, mutta ajattelemaan pieniä. Me saatamme haaveilla nopeista ja helpoista ratkaisuista, ja kuitenkin henkilökohtaisessa elämässämme, ihmissuhteissamme, työssämme ja hengellisessä palvelutyössämme ne suuretkin tulokset tulevat päivästä ja vuodesta toiseen toistuvan arkisen tekemisen kautta. Pienten valintojen ja tekojen kautta. Aina uudestaan samoja hyviä tekoja samojen ihmisten parissa, oli se sitten vaikka iltasadun lukeminen lapsille, jopa aina sen saman sadun, jota he pyytävät. Sellainen uskollisuus vähässä voi tuntua puuduttavalta, mutta juuri ne ihmiset saavat aikaan jotain pysyvää, jotka ilmestyvät paikalle uudestaan ja uudestaan tekemään aina niitä samoja asioita. 

Useimmat meistä haluaisivat elää suurenmoisen elämän. Pelkäämme tuhlaavamme päivämme jättämättä maailmaamme näkyvää jälkeä. Tavoitellessamme suurenmoista elämää etsimme jotakin suurenmoista tekemistä. Jotakin SUURTA. Minusta se on paha virhe. 

  Suurenmoisuutta ei useinkaan saavuteta tekemällä suurenmoisia asioita vaan tekemällä hyviä asioita toistuvasti. Murheellista on se, että odottaessamme suurenmoisia mahdollisuuksia meiltä jää huomaamatta runsaasti hyviä mahdollisuuksia, joita marssii jatkuvasti ohitsemme. Useimmiten hyvyys sivuutetaan, koska se vaikuttaa liian tavalliselta ja liian arkipäiväiseltä. 

Avioliittoleiri tai iso viikonlopputapahtuma voi tuntua mullistavalta, mutta kuitenkin tulokset syntyvät siellä arjessa, jossa tapahtuman antia sovelletaan käytäntöön pieni teko kerrallaan, askel kerrallaan, päivästä toiseen. Kasvua ei tapahdu suurimmassa ja hienoimmassakaan tapahtumassa, vaan jokapäiväisessä elämässä. 

Eräs olympiavoittaja puolestaan siteeraa isäänsä, jolla oli tapana sanoa: Mestareita syntyy silloin, kun kukaan ei ole näkemässä. Ihmiset näkevät vain sen kilpailun ja suuren voiton täpötäyden olympiastadionin hurratessa, mutta perustus on laskettu tuhansien yksinäisten harjoitustuntien aikana, jolloin kukaan ei ole ollut antamassa aplodeja. Kaiken takana on hidas työ näkymättömissä, vuosia kestävä jatkuva toisto. 

Eräs pariskunta kertoi, miten suuria monen ihmisen elämässä oli tapahtunut, kun he jättivät kaiken ja lähtivät vuosiksi Väli-Amerikkaan auttamaan sikäläisiä nuoria. Kuitenkaan kenenkään elämä ei muuttunut sen ison käänteen eli lähtemisen kautta, vaan sitä kautta, kun tuo pariskunta eli ja teki arkista työtään noiden nuorten keskellä päivästä ja vuodesta toiseen. Suuri osa elämästämme voi olla sitä samaa vanhaa rutiinia, mutta sen keskellä voi tapahtua välillä isojakin asioita. 

Manion toteaa, että taipumus hypätä suoraan toimintakohtauksiin näkyy myös, kun avaamme Raamatun. Mutta ihannoimiamme sankaritekojakin saattoi edeltää aivan tavallinen arki. Kun Daavid voitti Goljatin, hän oli sitä ennen kainnut perheensä lammaslaumaa kaikessa hiljaisuudessa, ja Elian yhteenotto Baalin profeettojen kanssa tapahtui hänen vietettyään kaksi vuotta eristyksissä - ja toisaalta juuri ennen kuin hän romahti uupumuksen valtaamana. Jeesuksenkin ihmeteot tapahtuivat usein hänen jatkaessaan aivan arkista opetustyötään, ja hän myös vetäytyi toistuvasti hiljaisuuteen lepäämään ja rukoilemaan eikä pysytellyt koko aikaa tapahtumien keskipisteessä. 

Tämä kirja sisältää niin paljon ja hienoja asioita, että on vaikea tiivistää sitä kaikkea lyhyeen blogipostaukseen. Avasin tässä tuota kirjan punaista lankaa pienistä asioista ja toistosta, mutta Manion kirjoittaa myös muun muassa levon ja itsensä lataamisen tarpeellisuudesta, hengellisestä elämästämme huolehtimisesta, ihmissuhteiden merkityksestä sekä kiusauksista ja siitä, miten voimme pyrkiä välttämään suuret lankeemukset. 

Kirja on jaettu kuuteen viikkoon, joiden aikana on tarkoitus lukea yksi luku viitenä päivänä. Siis yhteensä 30 päivää. Mutta arvatkaapa, maltoinko minä lukea luvun päivässä?! No, ehkä kirjan voisi lukea uudestaan luku kerrallaan ja syventyä sitten paremmin myös lukujen lopussa oleviin tehtäviin. Siellä on nimittäin aina hyviä kysymyksiä pohdittavaksi. 

Jeff Manionissa virkistävää on se, että hän on amerikkalainen pastori - eikä silti tarjoile mitään supersankaritarinoita tai viittä askelta menestykseen yhdessä yössä. Hän on niin ihanan tavallinen ja maanläheinen. Tykkään! 

Päivä Oy 2018 

223 sivua 

Alkuteos: Dream Big, Think Small 2017 

Kannen suunnittelu: Curt Diepenhorst

Kannen toteutus: Päivä Oy 

Kirjasta kertoo myös Suomen Viikkolehti. 

Hilkka & Esko Taipale: Elämään kutsuttuina

Toimittanut Kari Kallberg 

Tässä kirjassa yli kaksikymmentä henkilöä tai pariskuntaa kertoo omasta elämästään kutsumuksen näkökulmasta: miten Jumala on kutsunut heidät elämään hänen yhteydessään ja miten he ovat löytäneet kutsumuksensa, itselleen merkityksellisen tehtävän tässä elämässä. 

Kirjan takakannen sanoin: 

Kaikki ovat kokeneet olevansa "suuremmas käres". He rohkaisevat ottamaan vastaan kutsun elää Jumalan yhteydessä ja jättäytyä hänen johdettavakseen. Silloin epävarmuuden, tuskan ja näkölattomuudenkin keskellä avautuu tulevaisuus ja toivo. 

Esko Taipale on eläkkeellä oleva vapaakirkon pastori, joka on yhdessä vaimonsa Hilkan kanssa koonnut kirjaan tuntemiensa ihmisten kokemuksia. Kari Kallberg on ollut mukana toimittajana. 

Tarinansa kertovissa henkilöissä on monia hengellisen työn tekijöitä, mutta myös ainakin keraamikko, varatuomari, neuropsykologi, sosiaalityöntekijä, sydänkirurgi ja kaksi kansanedustajaa. Tunnetuimpia henkilöitä ovat varmasti Nina Åström ja Paula Risikko. 

Kirjan tarinat yllättivät minut, niin kiinnostavia ja rohkaisevia ne olivat. Sain näiden ihmisten kokemuksista paljon rohkaisua ja ajattelemisen aihetta omaankin elämääni. Nämä eivät ole pelkkiä uskoontulotarinoita, kuten olin kuvitellut, vaan niissä on niin paljon muutakin elämää. Erityisesti kutsumuksesta ja yleensä johdatuksesta kiinnostuneille lukijoille kirjalla on paljon annettavaa. Moni kertoo Jumalan ihmeellisestä avusta eri tilanteissa; toisaalta monen elämässä on ollut kipeitä kokemuksia ja suurtakin kärsimystä. Koko elämän kirjo on läsnä näissä tarinoissa: ilo ja suru, sairaus ja terveys, paranemisihmeetkin, mutta toisaalta myös läheisten kuolema. 

Matka kutsumuksen toteutumiseen on edennyt monella eri tavalla. Joku on tiennyt kutsumuksensa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, toinen on löytänyt sen vähitellen askel kerrallaan. Matkassa on voinut olla monia mutkia ja odotuksen aikoja. Jumala on myös voinut johdattaa johonkin sellaiseen, mitä ihminen itse ei etukäteen osannut edes ajatella omakseen. 

Esimerkiksi kun Nina Åströmiä pyydettiin mukaan Venäjän vankiloihin, hän ajatteli, ettei se voi olla hänen tehtävänsä. Kuitenkin juuri siitä avautui hänelle laaja työmaa niin Venäjän kuin muidenkin maiden vankiloissa, huumeparantoloissa ja slummeissa. Kun Åström oli ajatellut, ettei hänenlaiselleen ole paikkaa lähetystyössä, musiikkinsa kautta hän on sittenkin saanut olla jopa lähetystyöntekijä. 

Jaan muutaman otteen, joissa eri henkilöt kiteyttävät hienosti, millaista johdatus on: 

Minua hämmästyttää jatkuvasti se, miten Jumala käyttää pieniä tapahtumia matkan varrella valmistellakseen johonkin seuraavaan haasteeseen. Näitä pieniä asioita ei yleensä huomaa, kun on itse tapahtumien keskellä, mutta kun katsoo taakseen, näkee, että yksi asia on johtanut toiseen. Yhdessä niistä muodostuu kaunis kudelma. 

Juhani Ilkka 

"Sitä on sellaisessa hämmennyksen tilassa ennen kuin tulee se uusi vaihe elämässä. Sitten se tulee ja onkin ihan selvä", totesi appeni muutama vuosi sitten teepöydän ääressä pohtiessaan lastenlastensa opiskelu- ja muita valintoja. Kirjoitin ajatuksen muistiin, koska se kuvasti juuri niitä tuntemuksia, joita elämässäni on ollut. On ollut hämmennystä, odotusta, epäröintiä, astumista uuteen ja sitten sen tiedostamista, että näinhän sen pitikin mennä. 

Merja Sillanpää 

Antoisa ja puhutteleva kirja, jonka kautta varmasti jokainen voi saada jotakin omaan elämäänsä. Suosittelen! 

Päivä Oy 2021 

254 sivua 

Kannen kuva: 123RF 

Kannen toteutus: Kari Kallberg 

Elämäni kirjojen kertomana 2

Olen kerran tehnyt täällä blogissa hauskan haasteen Elämäni kirjojen kertomana. Nyt löysin Kirjaimia-blogista vastaavan haasteen, jossa elämästään voi kertoa joko kirjojen tai laulujen nimillä (LauraKatarooma oli käyttänyt laulujen nimiä). Tässä on eri kysymykset, joten oli hauska kokeilla, millaisia vastauksia näihin löytyisi. Itse valitsin tälläkin kertaa kirjat ja etsin nytkin vastaukset oman hyllyn kirjojen nimistä. Kirja jonossa -blogissa oli myös vastattu kirjojen nimillä.  

Mitä kysymyksiin tulee, joihinkin vastaus löytyi helposti ja nopeasti, mutta toisten kanssa oli vaikeaa. Osaan löytyi montakin vastausta (voihan olla, että pitäisi vastata vain yhdellä, mutta en jaksanut tehdä valintoja). Tässäpä ne tulevat. 

1. Oletko mies vai nainen? Nainen joka söi napoleonin. 

2. Kuvaile itseäsi. Mistä teit runontekijän. Kuuntelen sydämelläni. Ihana herkkyys. 

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Kärsimys ja ilo. 

4. Kuinka voit? Se tapahtuu kun lepäät. 

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Kohti kaukaisia kyliä. Ilon ja surun kaupunki. 

(Virallisesti tämä kai on "kaupunki", mutta maallahan sitä ollaan, ei missään kovin kaukaisella kylällä kylläkään.)

6. Mihin haluaisit matkustaa? Tyyntä Tangerissa. Vuoret odottavat. Meri yksin ystäväni. 

7. Kuvaile ystäviäsi. Ne, joita emme unohda. Hyvät, pahat ja pyhät. 

8. Mikä on lempivärisi? Puolikas keltaista aurinkoa. 

9. Millainen sää on nyt? Tuhat loistavaa aurinkoa. 

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Aavistus aamusta. Tahdon herättää aamuruskon. 

11. Mitä pelkäät? Sieluni kyyneleet. 

12. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Kantapään kautta. Monet kuljen mä vaikeat retket. 

13. Millainen on parisuhteesi? Onnellisen avioliiton reseptejä. Amoria ja huumoria parisuhteeseen. 

14. Päivän mietelause? Sydämen ääntä ei voi unohtaa. 

15. Miten haluaisit kuolla? Ei kertonut katuvansa. 

Tämän hetken säätilasta kertomaan hyllystäni olisi muuten löytynyt yllättävän montakin kirjaa: Aurinkoinen mieli, Aurinkoon puettu aika, Auringon täytyy nousta, Aurinkotyttö ja tuo Puolikas keltaista aurinkoa, joka oli lempivärinä. Muihinkin säihin olisi tarpeen tullen ollut vastauksia, ainakin Pilvi täynnä pisaroita, Nopeasti piirretyt pilvet ja Äiti, kuulin ukkosen äänen! 

Tästä saa napata haasteen, joka haluaa. Tällaiset ovat mukavia kevennyksiä aina välillä. 

Aurinkoista heinäkuun jatkoa! 

Rahaf Mohammed: Kapinallinen - Pako Saudi-Arabiasta vapauteen

Muistiin merkinnyt Sally Armstrong 

Suomentanut Elina Lustig 

Rahaf Mohammed on nuori nainen, joka on kotoisin tiukkaakin tiukemmasta Saudi-Arabiasta ja vielä sen kaikkein konservatiivisimmasta osasta. Monessakaan maassa tyttöjen ja naisten asema ei ole huonompi kuin Saudi-Arabiassa. Siellä on paljon wahhabilaisuutta, joka on erityisen ahdasmielinen islamin suuntaus, ja naisten sorto on viety ihan äärimmäisyyteen. 

Saudinainen ei voi liikkua ilman miespuolista saattajaa, eikä hän saa muutenkaan tehdä mitään ilman perheen miespuolisen jäsenen lupaa. Pikkulapsina Rahaf ja hänen sisaruksensa leikkivät huolettomasti keskenään, mutta melko varhaisessa vaiheessa ennen niin mukavat veljet alkoivat sortaa, vahtia ja pomottaa häntä. Heillä oli esimerkiksi oikeus tarkistaa hänen kännykkänsä koska halusivat. Ja jos Rahaf kuvitteli voivansa kävellä viiden minuutin matkan koulusta kotiin, veljellä oli oikeus hakata hänet siitä hyvästä. 

Tytön ja naisen kuului pysyä vain kotona ja olla olemassa miestä varten. Rahaf sai kyllä opiskella, mutta muuten häntä vahdittiin tiukasti, ja hän joutui kokemaan väkivaltaa perheen miesten taholta. Saudimiehet pitävät myös oikeutenaan ahdistella naista, joka liikkuu kodin ulkopuolella ilman miespuolista saattajaa ja peittämättä kasvojaan. 

Saudi-Arabiassa ihminen kuitenkin oppii elämään kaksoiselämää. Rahafkin keksi keinot tehdä salaa monia kiellettyjä asioita, ja tekipä hän sellaistakin, mistä olisi voinut joutua isän tai veljien tappamaksi, jos he olisivat saaneet tietää. Vähintään vankilaan tyttöjä ja naisia laitetaan mitä käsittämättömimmistä syistä, kuten pukeutumissääntöjen rikkomisen takia. Jopa seitsemänvuotias tyttö voidaan jo laittaa "hoitokodiksi" kutsuttavaan laitokseen eli käytännössä vankilaan. Järkyttävää oli lukea vangittujen tyttöjen kohtelusta: 

Vankiloiden oloista kuiskitaan: yhdeksänvuotiaita lukitaan pieniin, saastaisiin, rottia täynnä oleviin selleihin, jätetään rangaistukseksi ilman ruokaa ja suljetaan yksinäiseen eristysselliin pohtimaan kapinallisia elkeitään. Ja kuuluisissa "torstairuoskinnoissa" ruoskitaan tuomarin kustakin rikoksesta langettamat iskut, vähintään kuitenkin minimimäärä eli neljäkymmentä iskua - joka viikko. 

Rahaf Mohammed kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan kaiken tämän suoranaisen naisvihan keskellä, jossa naisella ei ollut mitään oikeuksia, kun taas miehillä oli kaikki oikeudet, myös oikeus sortaa, alistaa ja kaltoinkohdella naisia. 

Rahaf oli aina kapinallinen eikä tahtonut hyväksyä yhteisönsä käsittämättömiä sääntöjä. Kaiken keskellä hänestä itsestään tuli ateisti, feministi ja biseksuaali, jolla kuitenkin enimmäkseen oli suhteita tyttöjen kanssa.  

Lopulta Rahaf alkoi haaveilla vapauteen pakenemisesta ja laati pakosuunnitelmansa hyvin huolellisesti. Hän kertoo pakomatkastaan, joka oli hyvin jännittävä ja dramaattinen ja oli vähällä päättyä huonosti. Rahaf pääsi kuitenkin onnellisesti Kanadaan, josta sai turvapaikan ja jossa hän on saanut opetella uutta elämää. Kaikki normaalitkin asiat on pitänyt opetella alusta asti, koska Saudi-Arabiassa nainen ei saanut tehdä mitään itse, ei edes nostaa rahaa, maksaa omia ostoksiaan tai puhua lääkärille (isä puhui lääkärissä Rahafin puolesta). 

Joka tapauksessa Rahaf voi nyt paremmin kuin koskaan, mutta hän myöntää, että on edelleen vaarassa. Saihan hän pakomatkansa jälkeen paljon tappouhkauksia saudeilta ja muilta arabimiehiltä. Rahafin tapaus sai myös niin paljon julkisuutta, että hänet tunnistetaan kadulla. Toivon kuitenkin sydämestäni, ettei kukaan enää haluaisi eikä yrittäisi vahingoittaa häntä, vaan hän saisi jatkaa onnellisena uutta, vapaata elämäänsä ja toteuttaa omia unelmiaan. 

Otava 2022 

251 sivua 

Alkuteos: Rebel - My Escape from Saudi Arabia to Freedom 2020 

Kesämielellä

Tällä kertaa pienet kesäkuulumiset. Tänä kesänä emme aio käydä missään kovin kaukana, mutta onneksi tässä 100-200 kilometrin säteelläkin on paljon hienoja paikkoja. Eikä tarvitse niinkään kauas mennä. Vielä olemme pyörineet tässä lähistöllä, mutta kesästä on päästy nauttimaan täälläkin. 

Nämä ensimmäiset kuvat on otettu laavulta, joka sijaitsee korkealla paikalla Vimpelin Lakeaharjulla ja josta on siksi upeat näköalat Lappajärvelle. Siellä tulee käytyä muutaman kerran kesässä. Juhannusaattona kävimme siellä virittäytymässä juhlatunnelmaan. Käkikin kukkui, mutta harmillisen kaukana. Joka tapauksessa oli lämmintä, aurinko paistoi ja Suomen kesä oli kauneimmillaan. 

Tänään kävimme Ylistarossa Kriikun Myllykaffilassa. Se on ihanan tunnelmallinen kahvila vanhassa myllyssä kosken partaalla. Terassilla voi istuskella kosken kuohuja kuunnellen. Olemme käyneet niitä kosken kuohuja kuuntelemassa kerran keväällä, kun ne olivat komeimmillaan. Kahvila on auki vain kesällä (nettisivujen mukaan heinäkuussa, muulloin tilauksesta), ja siellä kävimme nyt ensimmäisen kerran. Olipa ihana elämys! Koski tarjosi mukavaa taustamusiikkia nytkin, vaikka vesi oli tietysti paljon matalammalla kuin keväisin. 

Mikäpä olisi ihanampaa kuin leipäjuusto, 
lakkahillo ja tuoreet mansikat näin 
tunnelmallisella terassilla
kosken kohinaa kuunnellen! 

Siinä hiukan kahvilatunnelmia. (Kuvat menivät näköjään eri järjestykseen kuin tarkoitin, mutta käyhän se näinkin.) Koska terassilla on katos, pieni sadekuurokaan ei estänyt nautiskelua, ja pian aurinko jo paistoikin taas. 

Myös sisällä kahvilassa on tunnelmaa, mutta sieltä ottamani kuvat eivät ole kaksisia. Tässä siis vain eräs pieni yksityiskohta: 

Sisätilojen vanhan ajan tunnelmia voi kuitenkin kurkata kahvilan nettisivuilta, jonne pääsee klikkaamalla tästä. 

Tästä on hyvä jatkaa kesästä nauttimista. Ehkä aina välillä tulee luettuakin jotain. Iloa ja valoa kesääsi! 

Yassir Eric: Vihasta rakkauteen - Islamistista sillanrakentajaksi

Suomentanut Kaija Turunen 

Sudanilainen Yassir Eric (jolla oli silloin eri sukunimi) syntyi tiukan uskonnolliseen muslimiperheeseen, jossa häntä kasvatettiin lapsesta asti klaaninsa tulevaksi johtajaksi. Yassirin lapsuus loppui äkillisesti vain 8-vuotiaana, kun hänen isänsä vei hänet tuhannen kilometrin päähän aavikolle koraanikouluun ja jätti pojan sinne selittelemättä ja kertomatta, tulisiko joskus takaisin. Koraanikoulussa oli tiukka kuri, siellä opeteltiin aamusta iltaan Koraania ulkoa ja opittiin olemaan kyseenalaistamatta mitään. 

Kahden vuoden kuluttua Yassirin isä tuli vihdoin hakemaan häntä kotiin, ja siitä lähtien poika oli tärkeä henkilö; osasihan hän Koraanin ulkoa. 

Niin kotona, koraanikoulussa kuin moskeijassakin Yassir kasvatettiin vihaamaan. Hän vihasi kristittyjä ja juutalaisia, vaikka varsinkaan jälkimmäisiä poika ei ollut koskaan edes tavannut. Yassirilla oli kristitty luokkakaveri, jota kohtaan hän tunsi vihaa ensi silmäykseltä, vaikka tämä oli todella mukava. Yassir oppi ajattelemaan, että vääräuskoiset piti tappaa. Myös toisin uskovia muslimeja pidettiin harhaoppisina, ja innolla mentiin katsomaan eräänkin sellaisen henkilön teloitusta, vaikka mies oli kaiken lisäksi perhetuttu. 

Sudanissa kun oltiin, pohjoissudanilaiset muslimit vihasivat tietysti erityisesti Etelä-Sudanin kristittyjä, joita vastaan käytiin pitkään sisällissotaa. Pohjoissudanilaisten mielestä etelän kristityt piti tuhota. Jo lapsena Yassir näki Darfurissa senkin, miten hänen isänsä maan hallinnon edustajana teki pahaa darfurilaisille, vaikka hekin olivat muslimeja. Siellä saatiin jo silloin esimakua siitä, mistä tuli myöhemmin virallisestikin Darfurin konflikti. 

Vihan täyttämien vuosien jälkeen alkoi sitten kuitenkin uskomaton tapahtumasarja, joka huipentui ihmeeseen, jonka seurauksena Yassir kääntyi kristityksi. Hän joutui uskonsa takia perheensä hylkäämäksi ja joutui vankilaankin. Lopulta hänen oli paettava kotimaastaan Keniaan. 

Keniasta käsin tuo ennen eteläsudanilaisia sydämensä pohjasta vihannut mies teki säännöllisesti avustusmatkoja Etelä-Sudaniin ja vei sinne nälkää näkeville ruokaa. Keniassa Yassir sai uusiksi "vanhemmikseen" saksalaisen Ericin pariskunnan ja otti myöhemmin heidän sukunimensä. 

Nyt hän on asunut jo pitkään Saksassa ja toiminut sillanrakentajana myös siellä. Hän pohtii kirjassaan laajasti maahanmuuttajien kotoutumista, heidän ja eurooppalaisten suhdetta toisiinsa sekä sitä, miten islamiin pitäisi suhtautua. Yassir Eric on tehnyt myös monia matkoja muslimimaihin, joissa hän on tavannut sikäläisiä vainottuja kristittyjä. Hän on käynyt myös Israelissa ja rakastaa nykyään juutalaisia, joita hänellä on ystävinäkin. 

Hyvin puhutteleva kirja siitä, millaisia ihmeitä Jumala voi tehdä ja miten hänen rakkautensa voi voittaa syvimmänkin vihan. 

Avainmedia Lähetysjärjestö ry 2019 

235 sivua 

Alkuteos: Hass gelernt, Liebe erfahren 2017 

Kannen kuva: Eero Antturi