Pekka Havupalo: Kun Jumala kutsuu - Abrahamin kanssa kutsumustiellä

Arvostelukappale kustantajalta

En ole lukenut Pekka Havupalon aikaisempia kirjoja, mutta tämä hänen uusi kirjansa osoittautui todella antoisaksi. Siinä hän käy läpi Raamatusta Abrahamin vaiheita matkalla kutsumuksensa ja Jumalan lupausten toteutumiseen. Havupalo osaa ammentaa noista tutuista Raamatun kertomuksista yllättävän paljon tuoreita näkökulmia, joita en itse ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan Raamattua lukiessani. Kun Jumala kutsuu -kirjan äärellä Abrahamin vaiheet alkavat elää, ja niistä löytyy paljon yhtymäkohtia lukijan omaankin elämään.

Kirjassa on kaksitoista lukua, joissa käydään läpi muun muassa kasvuprosesseja, taisteluväsymystä, pettymyksiä ja pelkoa, Abrahamin epäonnistumisia ja Jumalan armoa sekä identiteetin muutosta, kun Jumala antoi Abramille ja Saaraille heidän uudet nimensä Abraham ja Saara. Lopulta tullaan sitten luvatun lapsen syntymän aikaan ja valtavaan iloon, jonka tämä lapseton pari sai kokea vielä vanhoilla päivillään, kun vuosikausia kestänyt odotus vihdoin päättyi. Viimeisessä luvussa kerrotaan siitä, kun Jumala koetteli Abrahamia: rakastiko tämä enemmän sitä kaikkein kalleinta Jumalalta saamaansa lahjaa, Iisakia, vaiko Jumalaa itseään.

Kiinnostavaa on myös, että yksi luku, Unelmien välikappaleena, on omistettu kokonaan Haagarille, joka Abrahamin ja Saaran näkökulmasta oli pelkkä sivuhenkilö heidän tarinassaan. Mutta Jumalalle hänkään ei ollut mikään sivuhenkilö tai vain toisten ihmisten unelmien toteuttaja, vaan arvokas omana itsenään. Siksi Jumala hoiti myös häntä ja antoi hänelle aivan omat henkilökohtaiset lupauksensa.

Kirjan lopussa on vielä jokaiseen lukuun liittyen kysymyksiä, joiden kautta omaa kutsumustietä voi pohtia syvemmin joko itsekseen tai ryhmässä.

Kun Jumala kutsuu oli todella puhutteleva lukuelämys, jonka äärellä sain pohtia sekä viime aikoina että kauempana menneisyydessä läpikäymiäni asioita. Todella mahtava kirja oman elämän, jumalasuhteen ja kutsumuksen prosessoimista ajatellen. Abrahamin elämästä löytyi niin paljon uusia näköaloja, jotka koskettivat myös minua. Nämä eivät ole vain joskus muinaisina aikoina tapahtuneita asioita, vaan jotain sellaista, mitä itse kukin kristitty käy elämässään läpi tänäkin päivänä.

On vaikea valita, millaisia otteita kirjasta jakaisi tässä, mutta yritän poimia sieltä jotain.

Kun tulevaisuuden toivo oli haudattu, Jumala ilmestyi ja esitti selkeän kutsun... Jumala ilmestyy edelleen usein toivon hautausmailla, kun inhimilliset mahdollisuudet on käytetty loppuun ja merkitys menetetty. Niinpä Jumalan kutsu merkitsee myös toivon ja tarkoituksen ylösnousemusta. 

***

Rukouksen jälkeen vaikeudet siis kärjistyivät äärimmilleen. Siihen oli varmasti montakin syytä. Paholainen oli jo pannut merkille sen, että Jumalalla oli jotakin erityistä tekeillä Abramia varten nimenomaan Kanaaninmaassa. Abram täytyi siis saada pois siitä maasta tavalla tai toisella. Toisaalta Jumala halusi tehdä Abramille täysin selväksi sen, että Jumalan lupaukset voi toteuttaa vain Jumala. Kolmanneksi Jumala on ollut aina kiinnostuneempi luonteemme kehittämisestä kuin mukavuudestamme. Luonteemme kehittäminen taas edellyttää vaikeuksia. 

***

Ismaelin syntymästä oli kulunut kolmetoista vuotta. Näiden vuosien aikana Abram oli vanhentunut jo 99 vuoden ikäiseksi. Ismaelin syntymän jälkeen Abramin elämässä ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi pitänyt merkitä muistiin jälkipolville. Suuri osa Jumalan kutsun seuraamisesta muodostuu tavallisesta arjesta, uskollisuudesta kaikelle sille, mitä Jumala on jo puhunut, sekä palvelusta niissä tehtävissä, joihin Jumala on jo ohjannut. Kyky kestää tavallista arkea, välillä harmaata ja yksitoikkoistakin, on olennainen taito matkalla kohti kutsumuksen täyttymistä. 

Nämä otteet muutamasta luvusta ja muutamasta eri aiheesta eivät tarjoa kuin pienen pintaraapaisun tästä kirjasta, joka sisältää niin paljon muutakin. Kannattaa siis tutustua kirjaan ihan itse. Abraham kävi läpi niin monenlaisia vaiheita, että varmasti jokainen Jeesuksen seuraaja on kokenut omassa elämässään vähintään jotain samaa. Itse löysin itseni melkein kaikesta, joten lukuelämys oli tosiaan siunattu. Niinpä Kun Jumala kutsuu on kirja, johon tulen varmasti palaamaan tulevaisuudessakin vielä monta kertaa.

Aikamedia Oy 2020 
140 sivua 
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen 

Pastori-terapeutti Seppo Jokisen muistolle

Minä ja monet muut blogini seuraajat tunsimme pastori, terapeutti ja kirjailija Seppo Jokisen, joka sairastui syöpään muistaakseni viime syksynä. Olen lukenut jo vuosia sitten useita hänen kirjojaan, ja blogistanikin löytyy niistä kaksi: Kutsumukseni sekä Rakkauden arkisempi veisu.

Joskus ennenkin olen arvannut asioita etukäteen, kun jotain tiettyä kirjailijaa on äkkiä alettu katsoa blogistani tavallista enemmän. Olin kuullut talvella, ettei Seppo Jokiselle ollut luvattu paljoa elinaikaa, ja hän olikin jo silloin huonossa kunnossa. Muistin monesti häntä ja hänen vaimoaan rukouksin. Nyt sitten tällä viikolla monena päivänä blogissani Sepon kirjat nousivat kaikkein katsotuimpien joukkoon, ja aavistin siitä, että suru-uutinen on tulossa.

Pari päivää sitten se suru-uutinen saavuttikin minut ja lukemattomat muut hänet tunteneet: omaiset, ystävät, tuttavat, työtoverit, lukijat, Sepon puheita kuunnelleet, hänen kursseilleen osallistuneet, hänellä terapiassa käyneet. Se pysäytti.

Olen melko sanaton, mutta sen voin sanoa, että Seppo jätti pysyvän jäljen lukemattomien ihmisten elämään. Vaikka hän oli itsekin rikkinäinen todella vaikeiden lapsuuden kokemusten takia, hän sai olla auttamassa monia muita rikkinäisiä heidän toipumismatkallaan.

Itse olen iloinen, että ehdin talvella lukea Sepon viimeiseksi jääneen kirjan, Rakkauden arkisempi veisu, ja kiittää häntä siitä. Jotenkin siinä oli sitä jotain vielä enemmän kuin hänen aikaisemmissa kirjoissaan. Jotain sellaista hyvin kaunista ja hoitavaa. Ainakin itselleni se on hyvin tärkeä kirja, johon palaan varmasti myöhemmin uudestaan.

Me itse kukin tunsimme hänet eri tavalla, mutta miten ikinä tunsimmekin, lohdullista on, että Sepon muisto jää elämään meidän sydämissämme, ja hän saa puhua vielä kuoltuaankin kirjojensa ja taltioitujen puheidensa kautta. Hänen elämäntehtävänsä jatkuu näin vielä, kun hän on jo poissa. Kaikki se, mitä hän oli, jää elämään läheisten ja muiden häntä kaipaavien sydämiin.

Keväällä eräässä kuolinilmoituksessa oli tällainen ajatus, jonka kirjoittajaa en tiedä, koska sitä ei kerrottu. Mutta saanen lainata sitä tässä:

Me lähdemme tästä elämästä, 
emmekä kuitenkaan lähde. 
Me elämme edelleen kaikessa, 
mitä olemme tehneet. 
Kaikki, mitä olemme ajatelleet, 
sanoneet ja olleet, jää elämään 
ja valaisemaan toisten tietä. 
Me kuolemme, 
emmekä kuitenkaan kuole, 
vaan elämme niiden sydämissä, 
jotka ovat rakastaneet meitä. 

(EDIT 9.8.2020: Kyseisen muistosäkeen kirjoittaja on Martti Lindqvist.)

Toivon, että nämä sanat voivat lohduttaa kaikkia suremaan jääneitä. Mutta vielä enemmän nämä Jeesuksen sanat:

Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.

Joh. 11:25-26

Lämmin osanottoni läheisten ja kaikkien Seppo Jokista kaipaavien suruun. Me tapaamme kerran, kun meidän muidenkin usko muuttuu näkemiseen ja pääsemme perille Jeesuksen luo. Silloin:

Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. 

Ilm. 21:4

Muistan Sepon läheisiä rukouksin tämän surun keskellä.

P. S. Kuva on vanha, poimittu arkistojeni kätköistä, mutta sopii tähänkin tilanteeseen.

Kim Echlin: Kadonneet

Kim Echlinin romaani Kadonneet kertoo kanadalaisesta Annesta, joka on 16-vuotiaana kuuntelemassa Buddy Guyta ja tapaa Sereyn, Kambodzasta paenneen nuoren miehen. Nuoret rakastuvat toisiinsa, ja äkkiä maailma on niin kaunis, niin täydellinen. Ollaan kahdestaan, käydään kuuntelemassa bluesia. Kim Echlin kuvaa runollisen kauniisti heidän yhteistä aikaansa Montrealissa. Tuon kauniin kielen sekä myös nostalgisen 70-luvun kuvauksen ansiosta rakastuin kirjaan heti alusta lähtien.

Totuus on kuitenkin koko ajan, ettei kaikki ole täydellistä. Serey on paennut Kambodzasta, jonne hänen perheensä on jäänyt, eikä hän tiedä yhtään, miten heille on käynyt. Maa on suljettu eikä hän voi palata sinne etsimään heitä.

Kun rajat sitten kuitenkin aukeavat, Serey palaa kotimaahansa eikä suostu ottamaan Annea mukaansa sen kaiken keskelle. He kadottavat yhteyden toisiinsa yhdeksitoista vuodeksi.

Anne on kuitenkin tottunut menetyksiin jo pienestä pitäen. Hänen äitinsä on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä on kadonnut suruunsa. Isä on rakas, mutta etäinen.

Minulla ei ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä. Mutta hänen perintönään minulla oli elämän jano. Olin oppinut häneltä, että ne joita rakastamme voivat kadota äkkiä ja selittämättömästi. Eikä sen jälkeen ole enää mitään. 

Kirjan katoamisteema saa siis alkunsa jo Annen lapsuudessa.

Yhdentoista vuoden jälkeen Anne sitten on kerran näkevinään vilaukselta Sereyn televisiossa. Hän ei ole voinut unohtaa Sereytä, ja niin hän pakkaa tavaransa ja lähtee Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin tätä etsimään. Lopulta Serey löytyykin, rakkaus syttyy uudelleen ja he aloittavat yhteisen elämän.

Mutta onko Montrealin aikaiseen nuoruuden idylliin enää paluuta? Serey ei ole entisensä. Hän on sulkeutunut, vaikenee, salailee asioita ja näkee painajaisia. Niin hän kuin muutkin kambodzalaiset ovat kokeneet kammottavia asioita. Heillä kaikilla on omat kadonneensa, joita he eivät voi enää löytää.

Minkä tahansa hallituksen valta pysähtyy maan kansalaisten koskemattomuuteen. Ihmiset etsivät kadonneitaan kaikkialla. Näemme naisia seisomassa toreilla. Näemme naisia seisomassa hautojen äärellä. Kuulemme heidän oikeutetun pyyntönsä: Eikö kukaan voi auttaa minua löytämään edes yhtä ainoaa luuta, jonka voisin haudata? 

Katoaminen on läheisille muutenkin traumaattista, ja varmasti monin verroin enemmän, jos tiedetään, että kadonneille on todennäköisesti tehty jotain niin julmaa, raakaa ja järkyttävää kuin Kambodzassa tehtiin kansanmurhan aikana.

Niin kauniisti ja herkästi kuin Kim Echlin osaakin kirjoittaa, Kambodzan kauheuksia hänkään ei kaunistele. Kambodzalaisten kokemukset ovat rankkaa luettavaa. Mikään kevyt kirja tämä ei siis lopulta ole, vaan hyvin sydäntäsärkevä ja pysäyttävä. Miten paljon pahaa ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle ja muutama johtaja kokonaiselle kansalle?

Jos rankka aihe ei pelota, Kadonneet on taitavasti kirjoitettu romaani, johon kannattaa tutustua. Teos kuuluu Tammen Keltaiseen kirjastoon, ja upeasta kielestä vastaa suomennoksen osalta Sirkka Aulanko.

Itse henkilökohtaisesti olen lukenut jo niin paljon rankkoja kirjoja, etten jaksaisi lukea tällaisia kovin paljon. Minulle olisi oikeastaan sopinut parhaiten se kirjan alkuosan ihanuus blues-klubeilla hengailuineen siellä Montrealissa. Nyt onkin syytä siirtyä taas kevyemmän lukemisen pariin vähäksi aikaa. Mutta toki luen jatkossakin myös tämäntyyppisiä kirjoja aina silloin kun siltä tuntuu.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009 
278 sivua 
Alkuteos: The Disappeared (2009) 
Suomentanut Sirkka Aulanko 

Kirjasta ovat bloganneet myös mm.

Satun luetut
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjoihin kadonnut
Kirjavinkit
Kirjallisia kosketuksia

Ari Kokkonen: Tähdenlentojen kerääjä

Eilen jo hurmaannuin Ari Kokkosen runoista teoksessa Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa. Jatkoin heti perään hänen uusimman runokokoelmansa Tähdenlentojen kerääjän parissa. Lukeminen oli hidasta, koska nämä runot veivät minut mennessään niin kiehtoviin maailmohin, että niiden tunnelmaan upposi syvälle. Niitä piti maistella, niillä herkutella kiireettömästi ajan kanssa.

Kokoelman runot on jaettu neljän eri otsikon alle: Tähdenlentojen kerääjä, Kaukaiset rannat, Aurinkotuulet ja Alussa. Tässä kokoelmassa rakkausrunoja on vain muutama, mutta maagisia tunnelmia runoissa on sitäkin enemmän.

Tällä kertaa tarjolla on myös ripaus eksotiikkaa. Monet runot kuvaavat joko eläimiä tai ihmisiä kaukaisissa paikoissa: komeetta iskeytyy Peshawarin aukiolle, kameleontti vaeltaa Rub' al-Khalin aavikolla, kovakuoriainen kaivautuu hiekasta Gobin autiomaassa, kirgisialainen paimentolainen kulkee lammaslaumansa kanssa arolla, tiibetiläinen munkki saapuu perille korkealle vuorelle. On beduiineja, arkeologeja ja auringon polttamia dyynejä.

Jotenkin tämä kaikki vei minut mennessään sinne jonnekin kauas; jotain ihmeellistä lumousta näissä runomuotoisissa tarinoissa oli. Rakastin noita kuumia, auringon polttamia aavikoita eläimineen ja paimentolaisineen.

Usein Ari Kokkosen runojen tunnelma on levollinen, mutta runo Peshawarin aukio on melko dramaattinen. Tässä siitä osa:

pimeys laskeutui 
palaneiden verkkokalvoille 
komeetta iskeytyi maahan 
paineaalto huojutti savesta tehtyjä taloja, 
sokeat kaatuilivat, törmäilivät toisiinsa, kojuihin, koiriin, kiviin 
hiekkamyrskyt nousivat autiomaassa kilometrien korkeuteen 
karavaani pysähtyy, 
tuulet loivat outoja ääniä 
Peshawarin aukio hiljeni. 

Ympäristön ei kuitenkaan tarvitse olla eksoottinen, vaan Ari Kokkonen pystyy loihtimaan myös länsimaisen ja meille arkisen tuntuisen ympäristön täyteen salaperäistä lumousta. Kun runossa Meklari nainen menee työpaikalleen Wall Streetille, jopa siellä tapahtuu jotain taianomaista. Ihmeitä kokee myös mies, joka runossa Konferenssi menee tähtitieteelliseen konferenssiin ja näkee siellä naisen:

nainen käännähtää 
katsoo taakseen, 
näkee miehen, hymyilee hetken 
he kokevat yhteyden 
mies huomaa naisen kauneuden 
aivan kuin punaisen auringon kajon 
tuntemattomalla planeetalla 

Tämänkin kokoelman runoissa kaiken halki kulkevat tähtitaivaat ja avaruuden kaukaiset maailmat, alkaen jo kirjan nimirunosta Tähdenlentojen kerääjä. Joku muu voisi ehkä kritisoida jatkuvaa tähdistä kirjoittamista, mutta minut saa selvästi hurmattua mitä enemmän tähtiä sirottelee teksteihinsä. Kuten runossa Kutoja:

Illan varjoissa ikkunasta kimmelsivät tähdet 
kuin valon häivähdys aaltojen reunoilla, 
rantahietikoiden odottaessa uutta aaltoa 
kuin tähtisumut jotka synnyttivät uusia aurinkoja. 

No, kun nyt asiaa ajattelen, niin omissakin runoissani on vuosien varrella esiintynyt myös tähtiä, ensimmäisen kerran jo nuorena, joten ehkä tässä asiassa meillä on jotain hengenheimolaisuutta.

Yhtenä erityisen koskettavana runona mieleeni jäi Viimeinen matka, jossa vanha kapteeni saapuisi pian / viimeiseen satamaansa, / paikkaan jonne tuulet eivät käyneet / hiljaiseen mereen / jonne tähdet putoaisivat. Niin kaunis, hiljentävä, pysäyttävä runo.

Viimeinen osio, Alussa, on myös mielenkiintoinen: se vie lukijan suoraan aikojen alkuun ja esimerkiksi kivikauden ihmisen luolamaalauksiin.

Tämä kaikki ja paljon muuta kirjassa Tähdenlentojen kerääjä. Tässä oli vain pieniä maistiaisia sen kaiken runsaudesta. Jos rakastat runoja ja kaunista kieltä, Ari Kokkosen teoksiin kannattaa tutustua!

Mediapinta Oy 2019 
78 sivua 
Taitto: R. Penttinen 

Kirjasta on blogannut myös Mummo matkalla.

EDIT 9.8.2020: 

Kun bloggasin näistä Arin kirjoista, tiesin hänen olevan syövän takia saattohoidossa turkulaisessa Karina-kodissa. Siksi jaoin otteen myös tuosta runosta Viimeinen matka. Ari lähti viimeiselle matkalleen 2.7.2020. Muistokirjoituksen hänestä voi lukea SusuPetalin blogista.

Ari Kokkonen: Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa

Kirjablogin ja blogin Instagram-tilin kautta tutustuu moniin kiinnostaviin henkilöihin. Yksi heistä on turkulainen Ari Kokkonen, jolla on lahja nähdä kauneutta ympärillään ja jakaa sitä meille muillekin valokuviensa ja runojensa kautta. Olen nauttinut hänen runoistaan, ja nyt sain vihdoin hankittua pari hänen runokokoelmaansa ihan omaksi.

Ikkunalaudallani asuu meri simpukankuoressa kuuluu Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarjaan vuodelta 2017. Jo kirjan nimessä, jossa on erään runon alkusanat, näkyy Kokkosen kaunis kieli.

Teoksessa on proosarunoja, jotka kertovat rakkaustarinaa. Ensimmäisessä runossa, jonka nimi on Talon tarina, minämuodossa kirjoittava kertoja miettii hieman surullisena, ettei tänne voi kukaan koskaan eksyä, niin kodikas kuin talo onkin, mutta kaukana kaikesta.

Sitten kuitenkin joku eksyy sinne, eräs viimeisestä bussista myöhästynyt enkeli, ja siitä alkaa rakkaus. Runot kertovat sitten kauniisti rakastavaisten yhteisistä hetkistä, heidän onnestaan, arjen pienistä hetkistä.

Minä en huomannut enää öitä, 
sinä valaisit päiväni. 

Runoissa maataan tuntikausia nurmikolla katselemassa pilviä, kerrotaan tarinoita, käydään syvällisiä keskusteluja, kävellään metsissä. Se taloon ilmestynyt rakastettu valloittaa puutarhan ja istuttaa sinne ruusuja; hän myös kirjoittaa runoja öisin, koska silloin näkee sanat paremmin.

Onnen hetkien lisäksi runoissa on kuitenkin myös melankoliaa, ensin jo rakkauden ollessa läsnä ja vielä enemmän sitten, kun rakastettu on jo poissa. Minä parantumattomana melankolikkona nautin suuresti tällaisesta kaihomielestä. Tässä esimerkiksi ote erään runon alusta:

Sinä olit meren äärellä hiljainen, 
sateessa katselit ikkunasta valuvia pisaroita 
sinusta heijastui silloin 
surumielisyys, 
aurinko ei aina voinut paistaa, 
kuiskasit minulle hiljaa 

Jo onnen hetkessä on myös tieto, että joskus tulee aika lähteä, muuttaa kauas. En tiedä kuoleeko se runojen rakastettu lopulta, sitä kirjan sivut eivät paljasta, mutta ainakin häneltä jää jälkeen tavaroita, joten hän olisi ehkä saattanut kuolla.

Surumielisyyden lisäksi rakastan näissä Ari Kokkosen runoissa usein esiintyviä tähtisumuja, galakseja, tähdenlentoja ja vastaavia. Sellaiset vain kerta kaikkiaan uppoavat minuun. Surumielisyys ja tähtitaivas yhdistyvät hienosti seuraavassa runossa, joka on yksi monesta suosikistani tässä kirjassa:

Sinä sanoit niitä kyyneleiksi, 
kaukaisia tähtisumuja, 
valovuosien päässä, 
ne olivat jonkun muistoja, 
kaukaisista tapahtumista, 
jossa tähdet syntyivät, 
tiedäthän, sanoit, 
synnyttäminen on aina kivuliasta, 
varsinkin tähtien. 

Ari Kokkosen runot kuvaavat hienosti rakkauden kahta eri puolta: täyttymystä ja onnea, menetystä ja surua. Hiukan olisi ollut hiomista pilkkujen käytössä ja vastaavassa, mutta kuitenkin jopa kaltaiseni pilkunviilaaja nautti suuresti näistä runoista, koska niissä on niin paljon kauneutta, herkkyyttä ja tunteiden syvyyttä.

Lämmin kiitos sinulle, Ari Kokkonen, kaikesta siitä kauneudesta, jota olet niin monin tavoin tuonut meidän muiden elämään, myös näiden runojen kautta!

Mediapinta 2017 
69 sivua 
Taitto: R. Penttinen 

Ari Kokkoseen voit tutustua kustantajan sivulla klikkaamalla tästä.

Runoilijan kotisivut: https://kokkonenari.wordpress.com/

Kirjasta ovat bloganneet myös

Kirja vieköön
Mummo matkalla
SusuPetal

Teuvo V. Riikonen: Juhannusjuna - 13 tuntia Helsingistä Rovaniemelle

Juhannuksena 2012 Valtion Rautatiet, Yleisradio ja keskieurooppalainen kulttuurikanava Arte toteuttivat juhannusjunan, johon valtavasta hakijamäärästä valittiin mukaan 32 henkilöä, yhtenä heistä Teuvo V. Riikonen. Juna lähti matkaan Helsingistä juhannusaattoiltana ja oli perillä Rovaniemellä juhannuspäivän aamuna eli matkaa tehtiin yöttömässä yössä. Kansa sai seurata matkan etenemistä suorana televisiosta. Junassa ja asemilla oli tarjolla monenlaista ohjelmaa ja karnevaalitunnelmaa.

Eräälle mukaan valitulle pariskunnalle juhannus on "hankala juhla, koska silloin ajetaan keskelle ei-mitään eikä päästä kolmeen päivään pois". Heille ja muille mukaan lähteneille tällainen junamatka taisikin olla hyvä vaihtoehto. Itse puolestani olen ilmeisesti melko tyypillinen suomalainen, jonka mielestä paras juhannus toteutuu juuri siellä keskellä ei-mitään luonnon rauhassa. Mietinkin, mahtaisinko päästä juhannusfiiliksiin tällaisen kirjan äärellä, mutta kyllä tämä toimi, joten voin suositella muillekin juhannuslukemista kaipaaville!

Takakannen lupaus pitää paikkansa:

On kuin lukija saisi istua mukana aistimassa ikiaikaista rautatieromantiikkaa ja yöttömän yön taikaa.

Juhannusjunaan haettiin yllytyshulluja, ja monenlaisia persoonallisuuksia siellä olikin mukana. En tiedä miten minulla jo muisti pätkii yön yli nukuttuani (luin siis suurimman osan kirjasta eilen), mutta kai univelat ja helle ovat tehneet tehtävänsä. Mieleeni jäi päällimmäiseksi ihastuttava pariskunta, joilla kuului olevan kotonaan kokonainen nallepataljoona, yli 700 nallea, ja matkoillaankin heillä on aina yksi nalle mukana. Oli myös esimerkiksi junabongari, joka on matkustanut junilla niin paljon, että "Suomen rataverkossa ei ole monta sellaista osuutta, jolla Ari ei olisi matkustanut. Matkoillaan Ari on merkinnyt muistiin vaunujen numeroita ja junien kohtaamisia. Hän on myös kirjoitellut runoja, ja kirjasto on hänelle pyhä paikka." 

Eräällä junan matkustajista oli oma junaratakin, muistaakseni Tankavaarassa. Teuvo V. Riikonen itse on ajellut junilla paljon jo lapsena, koska hänen äitinsä työskenteli VR:llä, ja poika sai 18-vuotiaaksi asti ilmaiset junaliput. Riikosen juhannusjunaan pääsyn takasi varmasti se, että hän on yhdeltä ammatiltaan kirjailija ja lupasi kirjoittaa matkasta tämän kirjan.

Junassa on myös monia julkisuuden henkilöitä. Esimerkiksi Ella Kanninen juontamassa, Iiro Rantala musiikissa ja Jaakko Kolmonen tekemässä rakkaushaukea.

Asemilla vilisee kansaa enemmän tai vähemmän, ja ohjelmaa on moneen lähtöön. Jollain asemalla ihmiset saunovat ja menevät saunasta kylpypaljuun, jossain esitetään burleskia, lavatansseja taisi myös olla, selvähän se, kun juhannusta kerran vietetään. Useimmilla asemilla juna pysähtyy vain muutaman minuutin, joten matkalaiset näkevät näistä kansanjuhlista vain pieniä väläyksiä. Muutama puolen tunnin pysähdyskin onneksi on.

Kaikilla pienillä asemillahan juna ei edes pysähdy, mutta esimerkiksi Limingassa "meitä tervehtivät pyjama-asuiset liminkalaiset meluvalleilla seisten. Toisella puolella rataa puolestaan meitä tervehti paikallinen shamaani." 

Kiinnostava meininki on myös Kemissä:

Kemin asemalla meitä on vastaanottamassa maailman suurin pappamopokerho Los Dementitos. Meteliä täydentää vielä vanhojen traktoreiden kokoontumisajot.

Kirja ei kerro pelkästä matkasta, vaan lisäksi Riikonen on ripotellut sinne tänne omia ja toisten juna- ja juhannusmuistoja. Kirjallisuusihmistä hemmotellaan, koska pitkin matkaa Riikonen jakaa otteita Juhani Ahon, Mika Waltarin, Agatha Christien ja Rosa Liksomin juna-aiheisista kirjoista. Tämä on todellista herkkua. Nautin noista teksteistä. Kauan olenkin aikonut lukea uudestaan Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6, ja myös Mika Waltarin Yksinäisen miehen junamatka on ehdottomasti luettava joskus (sitä en ole ennen lukenut, mutta rakastan kyllä Waltaria). Juhani Ahon Rautatie blogistani löytyykin.

Kirjan lopussa käy ilmi, että Rosa Liksom on myös ollut mukana juhannusjunassa. Hän kertoo yhden todella koomisen juhannusmuistonsa Ranskasta. Nuo kirjassa kerrotut juhannusmuistot saivat minut muistelemaan omiakin juhannuksiani, ja totesin, että kyllä juhannuksena on ehtinyt tapahtua monenlaista niin hyvässä kuin pahassa. Tärkein juhannusmuisto liittyy juhannusaattoon 2009, jolloin tapasin pitkästä aikaa vanhan tuttuni, jonka kanssa sitten alettiin seurustella ja joka on nyt puolisoni. Siitä juhannusaatosta tulee ylihuomenna kuluneeksi 11 vuotta.

Siitä junamatkan juhannustunnelmasta jotain voi kertoa vaikka tämä ote:

Junan ikkunasta näkyvä yksinäinen lato on kuin maiseman keskipiste. Jonna (Pirttijoki) laulaa paljain jaloin kauniissa sinivalkoisessa kesämekossaan Scandinavian Music Groupin kappaletta "muistatko miltä tuntuu juopua kesäyönä hölmöstä rakkaudesta..." 

Tuokiokuva juhannusjunan tunnelmasta on myös tässä:

Joku mies tulee kertomaan, että hän toi junaan pihlajankukkia, syreenejä ja tuomen kukkia. "Oikein hyvä tuoksu." 
  Nuoret muusikot laulavat kitaran säestyksellä sydämestä, joka on kylmennyt. Kiertävä kamera saa ihmiset vilkuttamaan pidättyvästi. Nuoret jammailevat. Hanuria soittava tyttö saa mustavalkoisen villakoiran säikähtämään ja ottamaan taka-askeleita. Koiran emäntä rauhoittelee koiraa. 

Myös humalaisia juhannusyössä tietysti tavataan. Jollain asemalla pari humalaista päättää hyökätä kameraa kohti.

Kirjassa on lisäksi poimintoja Seppo Zetterbergin kirjoittamasta VR:n 150-vuotishistoriasta ja matkalla mukana olleen Ziggy Huldenin mustavalkoisia valokuvia.

Väylä 2013 
144 sivua 
Kuvat: Ziggy Hulden 
Ulkoasu: Jarmo Turunen 

Annamari Marttinen: Tässä meillä on kaikki nyt

Lappeenrantalainen Amanda menee kansalaisopiston ruotsin kurssille ja saa siellä vieruskaverikseen venäläisen Valentinin. He kiinnostuvat heti toisistaan, alkavat ensin istua yhdessä kahvilassa ja ovat pian umpirakastuneita.

Valentinilla on kuitenkin salaperäinen salkku ja salaperäisiä työmenoja. Pohja pettää Amandan alta, kun hänelle vihdoin selviää, että mies kuuluu Jehovan todistajiin ja on tullut Suomeen turvapaikanhakijana, kun Jehovan todistajia alettiin vainota Venäjällä. Eikö mitenkään olisi mahdollista olla vain suhteessa ja unohtaa tuo yksityiskohta Valentinin elämästä? Tuo hänen ahdistava uskontonsa. Amanda haluaisi pyyhkiä pois kaiken ei-toivotun ja olla niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Valentin olisi muuten niin ihana - kunhan hänellä ei olisi uskontoaan.

Halusin pakottaa hänet olemaan mitä tahansa muuta kuin Jehovan todistaja. Halusin pakottaa sanat Olen Jehovan todistaja takaisin häneen, niin että niitä ei olisi koskaan lausuttu tämän asunnon seinien sisällä. Halusin pakottaa sen kaiken pois hänestä, taikoa kuten saduissa, halusin omata mahtavat taikavoimat tai uskoa sellaisiin. 

Annamari Marttinen kuvaa taitavasti Amandan sisäisiä taisteluja itsensä ja tunteidensa kanssa. Toisaalta hän on kauhuissaan Valentinin uskonnosta, mutta toisaalta kuitenkin korviaan myöten rakastunut. Eikä riitä, että joutuu itsensä kanssa tappelemaan, vaan kun Amanda vihdoin uskaltaa kertoa totuuden muutamille läheisille, heiltäkään ei tipu tukea eikä ymmärrystä.

- Luuletko että he vain jakavat Vartiotornia ja Herätkää! -lehteä. Puvuissaan ja hameissaan. 
   Lopunajanodotus. Harmagedon. 
  - En ole niin tarkkaan ottanut selvää. En seurustele uskonnon kanssa. Vaan ihmisen. 
  - Kuinka olet noin naiivi? 
  Tunsin poskillani kuumotuksen kuin minua olisi lyöty avokämmenellä. 
  - Eikö Suomesta tai maailmasta löydy sinulle ketään tavallista miestä? Saisit kenet tahansa. 

Kun Marttisen romaania sanotaan takakannessa pakahduttavaksi, sitä se todella on kuvatessaan niin todentuntuisesti Amandan sisäistä kamppailua ja tunteiden myrskyämistä laidasta laitaan. Hän joutuu tilanteisiin, joissa ihmiset järkyttyvät Valentinin uskonnosta, ja toisaalta toisissa tilanteissa hän itse on se, joka kauhistuen törmää Jehovan todistajien uskoon ja elämään. Hän myös ihmettelee, miksi on erikseen Jumala ja Jehova ja miksi pelkkä Jumala ei riitä.

Kirjan kansilehdellä sanotaan, ettei Marttinen tyydy käsittelemään pelkkää uskonlahkon rajoittavuutta, vaan hänen kiinnostuksenkohteenaan on rakastunut nainen, joka haluaa nähdä vain miehen, ei tämän erilaisuutta. Tällaisen rakkauden sokaiseman naisen kuvaamisessa Marttinen onnistuu hienosti.

Tieto lisää tuskaa, se oli niin totta. Mutta milloin minusta oli tullut totuuden pakenija?

Kumpi lopulta voittaa, usko vai rakkaus? Eihän suhde tietenkään ole ongelmaton myöskään Valentinin näkökulmasta. Luulen, että jos Valentin oli niinkin tosissaan uskonsa kanssa, hän olisi potenut tästä hänelle niin kielletystä suhteesta suurempaa syyllisyyttä. Tarina kerrotaan kuitenkin Amandan näkökulmasta, joten Valentinin tuntemukset jäävät vähemmälle huomiolle.

Tässä meillä on kaikki nyt on todella mukaansatempaava ja kiinnostava romaani. On pakko saada lukea eteenpäin saadakseen tietää, mitä sitten tapahtuu ja mitä sitten. Ja kuinka tässä lopulta käy, mihin loppuratkaisuun Marttinen johtaa henkilönsä ja millaista reittiä pitkin.

Aikaisemmin olen blogannut Marttisen romaanista Törmäys, joka on myös hyvin vaikuttava teos.

Tammi 2019 
313 sivua 
Kansi: Markko Taina 

Kirjasta muualla:

Kirjarouvan elämää
Sinimarjan matkassa
Kirjasähkökäyrä
Kuristava kirsikka - lukupäiväkirja
Luetut kirjat -blogi
Kirjanmerkkinä lentolippu
LM-mummin kirjastossa - Leena-Maijan blogi

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Raakel Lignell koki nuorena väkivaltaisen parisuhteen, jonka pohjalta hän on nyt kirjoittanut tämän kirjan Älä sano että rakastat. Hän tapasi Berliinissä afrikkalaisen miehen, joka osoittautui sitten väkivaltaiseksi. Kirjan kirjoittaminen nyt vuosikymmenien kuluttua on auttanut häntä vapautumaan kokemastaan häpeästä.

Raakel on nuori lupaava viulisti lähtiessään Berliiniin jatkamaan musiikkiopintojaan. Hän on helluntailaisperheen pumpulissa kasvanut tytär, mutta ei itse välitä uskonasioista. Kun hän bilettää ja nauttii täysillä nuoruudesta ja vapauden huumasta, hän ei aavista, että mitään pahaa voisi tapahtua. Eipä kai moni muukaan nuorena aavista maailman pahuutta tai ainakaan sitä, että sellaista voisi tulla vastaan omallakin kohdalla.

Monien miesjuttujen jälkeen Berliinin yössä tulee vastaan komea ja hurmaava afrikkalainen mies, Beninistä kotoisin oleva Izak. Mies tekee vaikutuksen Raakeliin muun muassa lähettämällä hänelle huoneen täydeltä ruusuja ja kortin, jossa lukee: Ajattelen sinua jatkuvasti.

Meneehän tuollaisesta pää pyörälle, vaikka aika nopeasti Izakista alkaa paljastua yhtä ja toista outoa ja epäilyttävää. Mies myös käyttäytyy arvaamattomasti. Juuri äsken hän oli hurmaava, mutta muuttuukin yhdessä hetkessä kylmäksi ja julmaksi.

Izakin tämä puoli on pelottava. Ihan kuin olisi kaksi ihmistä. Toinen hurmaava, huomioiva ja rakastava ja toinen kuin piru. 

Rakastunut nainen kuitenkin vaientaa epäilyksensä ja selittää mielessään miehen käyttäytymisen parhain päin. Syyttääpä jopa itseään tämän sairaista reaktioista ja oudoista tekemisistä. Suhde jatkuu, vaikka uudestaan ja uudestaan sattuu jotain ikävää.

Alan epäillä koko suunnitelmaa. Mitä jos minua kusetetaan nyt perusteellisesti? Enkö itse ole pilkannut naisia, jotka höynähtävät huijareihin ja antavat itsensä ja omaisuutensa hymyssä suin? Tässä makaan nyt voimattomana enkä kykene ottamaan itseäni niskasta kiinni. Ryssin pääsykokeet, annoin pahan päivän varani pois ja olen raskaana. Odotan miestä, joka ei siedä kysymyksiä. Pohja elämältä tuntuu karkaavan alta. 

Raakel, joka ei edes halunnut lapsia tuossa vaiheessa, tulee tosiaan myös raskaaksi. Sitten lähdetään miehen perheen luo Beniniin, jossa tilanne käy entistä pahemmaksi. Izak on aivan järkyttävän väkivaltainen, pelottava ja vaarallinen.

Oli surullista lukea kirjaa eteenpäin; olisin niin halunnut suojella tuota nuorta naista ja estää kaiken sen pahan tapahtumisen, mitä vielä oli tulossa. Sydäntäsärkevää oli tietää, että tämä on ollut totta ja tapahtunut - ja että se on tänä päivänäkin totta lukemattomien naisten elämässä niin Suomessa kuin maailmallakin.

Lukiessani jännitin sydän kurkussa, mitä kaikkea tässä vielä tapahtuu. Onneksi tämä on kuitenkin myös selviytymistarina, joka päättyy lopulta hyvin. Kunpa mahdollisimman moni nuori lukisi tämän kirjan ja oppisi olemaan varovainen - jos mahdollista. Tosin eipä läheskään aina ole mahdollista nähdä etukäteen, mihin tilanne voi kehittyä, jos toinen käyttäytyy aluksi ihan hyvin ja vaikuttaa rakastavalta. Ja jos suhteen syövereihin on jo kietoutunut, niistä on vaikea irrottautua, kuten tiedämme parisuhdeväkivallan uhrien kokemuksista. Myös Raakelille irti pääseminen oli vaikeaa.

Kiinnostavaa oli lukea hiukan myös Beninistä, joka on meille suomalaisille varmaankin yksi Afrikan ja koko maailmankin tuntemattomimmista maista. Kulttuuri ja tavat siellä olivat Suomesta tulleelle täysin tuntemattomat, joten muualta tulleen oli vaikea ymmärtää, miten eri tilanteissa olisi pitänyt toimia.

Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kiinnostava ja ajatuksia herättävä, joten se kannattaa lukea, jos rankka aihe ei pelota.

Siltala 2019 
287 sivua 
Graafinen muotoilu: M-L Muukka 

Kirjasta ovat bloganneet myös

Kirjan jos toisenkin
Reader, why did I marry him?
Kaiken ei tarvitse olla totta
Kirjojen kuisketta

Toivo Pohjolainen: Altti Viljanen - Uruguayn apostoli

Altti Viljanen on elänyt mielenkiintoisen elämän lähetystyössä ensin Ceylonilla (nykyisessä Sri Lankassa) ja Intiassa sekä sitten vuosikymmenien ajan Uruguayssa. Tämä kirja kertoo hänen värikkäistä vaiheistaan. Ja ennen kaikkea Jumalan suurista ja ihmeellisistä teoista niin hänen omassa elämässään kuin myös hänen kohtaamiensa ihmisten elämässä.

Kirja kertoo Altti Viljasen syntyneen heinäkuussa 1930, pian tulee siis 90 vuotta täyteen. Uskoon hän tuli vuonna 1948. Kun Heikki Lahti kysyi Altilta, tulevalta lankomieheltään, eikö hänkin haluaisi antaa elämäänsä Herralle, Altti vastasi epäillen, ettei hänellä ole minkäänlaista vetoa. Hän odotti jotain voimakasta tunnetta voidakseen tulla uskoon. Minusta Heikki Lahti vastasi hänelle silloin hienosti:

- Vaikka kylmänä, kuolleena ja halutonnakin sä voit tulla Jeesuksen tykö. 

Ja niin Heikki Lahti sai rukoilla Altin puolesta - ja tulihan niitä tunteitakin sen jälkeen.

Altti avioitui sitten Helyn kanssa ja he lähtivät yhdessä lähetystyöhön. Ensin lähetyslaiva Ebeneserillä Ceylonille ja Intiaan, myöhemmin sitten Uruguayhin. Ensimmäistä kertaa lähdettäessä ongelmia oli paljon: silloin ei muun muassa ollut vielä edes tietoa lähettäjäseurakunnasta ja rahoituksesta.

Jumala alkoi kuitenkin hoitaa asioita. Vielä tänä päivänäkin on mahdoton ymmärtää, miten kaikki järjestyikään Hänen suunnitelmissaan. 

Jo lähdön yhteydessä ja monesti myöhemminkin Viljaset saivat kokea Jumalan ihmeellistä huolenpitoa ja rukousvastauksia taloudellisesti tiukoissa tilanteissa ja muissa käytännön asioissa. Näistä ja muista Jumalan teoista on rohkaisevaa lukea.

Laivaelämä Ebeneserillä kuulostaa tutulta luettuani keväällä kirjan Lähetyslaiva Logos. Ihmissuhdeongelmilta ja pinnan kiristymisiltä ei voine välttyä noin tiiviissä ja suljetussa yhteisössä.

Ceylonilla jouduttiin tottumaan aivan uudenlaiseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Oli varkaita ja kerjäläisiä. Majan katosta saattoi luikerrella vaarallinen käärme, eikä villielefanttien hyökkäyksen kohteeksi kannattanut joutua.

Myös Intiassa laivalaiset vaikuttivat, mutta minulta meni vähän ohi, oleskelivatko he sielläkin pitempään vai millainen vierailu se oli. Joka tapauksessa molempiin maihin liittyen Viljanen kertoo aika karmivia esimerkkejä paikallisesta uskonnollisuudesta, niin ihanana kuin se Suomessa halutaankin nähdä. Esimerkiksi Intiassa ihmiset saattoivat heittäytyä puisten vankkureitten alle, joiden päällä oli suuria Buddhan kuvia. Niin kuolemalla he saisivat tulevassa elämässä paremman osan. Kuulemma eräs  seitsenvuotias tyttökin oli valinnut tuollaisen kuoleman, ja omaisille se oli ihan ok.

Päällimmäiseksi minulle jäi kuitenkin kirjasta mieleen Uruguay, jossa Viljaset tietysti olivatkin paljon kauemman. Oli kiinnostavaa lukea, millaista heidän elämänsä ja työnsä oli tuossa Etelä-Amerikan maassa. Tutuiksi tulivat sikäläinen vahva katolisuus ja toisaalta myös hyvin vahva noituuden ja spiritismin harjoittaminen. Mutta jopa eräs Uruguayn kuuluisimmista noidista halusi lopulta tulla uskoon, ja hänen vanavedessään tuli monia muita.

Tapahtui myös sairaiden paranemisia. Eräs nainen oli niin vakavasti sairas, että hänelle pidettiin jo ruumiinvalvojaisia, vaikka hän ei edes ollut vielä täysin kuollut. Mutta melkein kuitenkin. Hän parani niin ihmeellisesti, että kymmeniä ihmisiä tuli sen seurauksena uskoon.

Tietenkin lähetystyössä on myös paljon vaikeuksia. Lisäksi Uruguayssa Viljaset joutuivat elämään läpi sisällissodan ja sotilasdiktatuurin ajan. Mutta päällimmäiseksi tästä kirjasta jää mieleen, miten monella tavalla Jumala toimi, vaikutti, auttoi, johdatti, piti huolta ja vei työtä eteenpäin. Todella rohkaiseva kirja!

- Joskus katselin tuota jo muutamasatapäiseksi kasvanutta seurakuntaa puhujan paikalta, muistelee Altti. - Näin kuinka he onnellisina kiittivät Herraa pelastuksesta. Samalla muistin ne väsymyksen, masennuksen ja yksinäisten taistelujen hetket, joita kutsumukseni etsimisen kamppailuissa koin, aina sieltä Siikaisten metsistä saakka. En voinut kuin itkeä hillittömästi. Jo niissä yksinäisten taistelujen hetkissä Herra näki kaikkiviisaudessaan nämä suuret ja ihanat voiton hetket. Voittoihin ja juhlahetkiin ei ole oikoteitä, ei ainakaan Jumalan palveluksessa. 

Jos nimitys apostoli kirjan nimessä kuulostaa jonkun mielestä mahtipontiselta, sitä selventänevät kirjassa lainatut saarnaaja Taisto Toivolan sanat: "Altti on todellinen 'apostoli', jolla on selkeä näky evankelioimistyön kansallistamisesta ja seurakuntien syntymisestä Raamatullisen mallin mukaisesti."

Aika Oy 1997 
306 sivua 
Kannen ulkoasu: Aulis Lehikoinen 

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Mansikkatyttö vaikutti jo kannen perusteella täydelliseltä kesäkirjalta - ja sitä se olikin. Se on rakkaudesta, ystävyydestä ja taiteesta kertova historiallinen romaani, joka sijoittuu norjalaiseen kalastajakylään kesällä 1893. Kieli on kaunista ja tarina jää kiehtomaan mieltä vielä lukemisen jälkeenkin. Niinpä Mansikkatyttö vastasi odotuksiani, jopa ylitti ne ja suorastaan hurmasi minut.

Ainoastaan Bastøyn saari ja lahdelmamme ohi seilaavat laivat ja purjeveneet rikkoivat loputtoman sinisyyden, jonka saattoi nähdä Åsgårdstrandin joka kolkalta. Pieni merenrantakylämme näytti siltä kuin se olisi veistetty jyrkkään rinteeseen kuin uhallakin. Sen olivat tehneet ne ihmiset, jotka kuuluivat vuonon vesille ja rannoille. 

Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Johanne, joka on ollut kylässä kesiään viettävän taiteilija Heyerdahlin mallina, kun tämä maalasi taulunsa Mansikkatyttö. Johanne todella poimiikin mansikoita kylän kesäasukkaille, rikkaille kristianialaisille. Tänä kesänä hänet kuitenkin järjestetään varakkaan Ihlenin perheen palvelustytöksi. Mansikat on siis poimittava vapaa-ajalla.

Ihlenin perheen vilkas ja välitön Tullik-tytär ei välitä säännöistä eikä yhteiskuntaluokkien välisistä raja-aidoista, joten hän ystävystyy Johannen kanssa. Kylän kesäasukkaisiin lukeutuu myös Edvard Munch, johon Tullik rakastuu.

Taiteilija tuli yhä lähemmäksi. Hän imaisi savukettaan ja katseli kauas merelle. Dramaattinen vuono kiinnitti hänen huomiotaan. Siniselle ja liilalle kimmeltävä vedenpinta veti häntä puoleensa. Hän tutki sitä ja painoi mieleensä sen hienovaraiset yksityiskohdat. Sen tavan, millä auringonvalo loisti aalloilla ja miten väri muuttui eri syvyyksissä.

Johanne saa olla mukana mahdollistamassa parin salaisia tapaamisia, ja nuoret naiset kietoutuvat syvälle punomaansa valheiden verkkoon. Munch ei nimittäin ole suosiossa. Häntä pidetään hulluna ja hänen taidettaan rahvaanomaisena. Tullikin ja Johannen ei ole lupa mainita edes hänen nimeään eikä vilkaistakaan hänen mökkiinsä päin. Mutta siellä he silti salaa vierailevat sen miehen luona, jolla olisi heihin kuulemma turmiollinen vaikutus.

Tullikin ja Munchin intohimoinen, tuskainen, myrskyisä rakkaussuhde innoittaa Munchin maalaamaan kuuluisan taulunsa Huuto, sen ensimmäisen version. Kirjan lopussa kirjailija kertoo, miten hän sepitti oman tarinansa saamiensa tiedonmurusten pohjalta, eli lopuksi selviää, minkä verran tässä kaikessa on fiktiota. Luonnollisesti aika paljon. Mutta jotain faktapohjaakin on.

Myös Johanne on kiinnostunut Munchista, hänkin nimittäin rakastaa maalaamista. Mutta hänen äitinsä ei tietenkään antaisi tytön maalata, joten tämä joutuú tekemään sitä salaa Munchin luona.

"Etsi valoa", Munch kuiskasi. "Juuri noin, siinähän sitä on. Anna siveltimen liikkua pakottamatta." 
  Siveltimeni alkoi heilua aiempaa nopeammin, viiletti kankaan poikki lyhyinä vetoina ja sai auringon suortuvat liikkumaan ja sykkimään elämää. 
  Miltä minusta tuntuu? 
  Rohkealta, elinvoimaiselta. 
  Miltä minusta tuntuu? 
  Onnelliselta. Riemulliselta. Riippumattomalta. Oloni oli vapautunut. 

Nautin kirjassa kaikesta: rakkaudesta, romantiikasta, norjalaisen luonnon ja kalastajakylän kesän kuvauksesta, taiteesta jota Mansikkatyttö tarjoilee runsain määrin. Lisäksi kirja kuvaa hienosti myös Johannen ja Tullikin ystävyyttä. Toisaalta tarinassa on kesäisen kepeää huolettomuutta, toisaalta myös dramaattisia tunteita, jopa tuskaa. Ah, mikä ihana yhdistelmä.

Myös Johannen elämässä on mies, paikallinen kalastaja Thomas. Tämä rakastaa häntä uskollisesti. Mutta riittääkö hän Johannelle, joka viihtyy taiteilijaseurassa?

Kirjan kieli, luonnon ja ihmisten sekä heidän tunteidensa kuvaus on kaunista. Meri Ala-Taurialan suomennos on upeaa kieltä, jonka lukeminen oli todella nautinnollista. Mansikkatyttö olikin joka tavalla todellinen herkkupala.

HarperCollins Nordic 2017 
336 sivua 
Alkuteos: The Strawberry Girl 2016 
Suomentanut Meri Ala-Tauriala 
Kannen suunnittelu: Jenny Liljegren 

Kirjasta ovat bloganneet myös:

Kohtisuora
Pauline von Dahl

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö - Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille

Olin tosi väsynyt ja tarvitsin ohuen, nopeasti luettavan kirjan sekä helppoa tekstiä, jota ymmärtää vaikka ei jaksaisi ajatella. Täydellinen kirja tähän tilanteeseen oli tämä Roope Lipastin kirjoittama ja Karoliina Korhosen kuvittama Elovena-tyttö. Kirjaa on jaettu Kirjan ja ruusun päivänä itsenäisyyden juhlavuonna 2017, mikä selittää kirjan aiheen ja alaotsikon: Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille.

Kun kirjoittajana on Lipasti, luvassa on kevyttä, humoristista kerrontaa. Kirjan minäkertojan, kerrostalossa asuvan Pekan yläpuolella olevaan asuntoon muuttaa uusi asukas, maahanmuuttaja Jussuf. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Riikonen, joka on hankala tyyppi muutenkin, suhtautuu Jussufiin ennakkoluuloisesti, mutta Pekka ja eräs Pirjo ovat innolla ottamassa uutta naapuria vastaan ja järjestävät hänelle tervetuliaisjuhlatkin.

Käy ilmi, että Jussufin jalkaan on tatuoitu Elovena-tyttö, joka liittyy hänen tapaamaansa ja kadottamaansa Marja-nimiseen naiseen. Pelkän etunimen perusteella Pekka ja Jussuf lähtevät ajamaan Suomen halki ja etsimään Marjaa, joka saattaisi ehkä löytyä Rovaniemeltä, mutta vain ehkä.

Matkalla kaveruksille sattuu kaikki mahdolliset kommellukset, ja Jussuf pääsee tutustumaan suomalaisuuteen monesta eri näkökulmasta. Heidän matkastaan muodostuu varsin lennokas seikkailu, jonka lopputulosta voi vain arvailla. Mutta en todellakaan osannut arvata, mihin kaikki lopulta johtaisi.

Tarina on hauska ja yllätyksellinen, ja eniten yllättää sen loppu. Suomalaisuutta kuvataan monien stereotypioiden ja kliseiden kautta, mutta ovathan ne osuvia, eihän siitä mihinkään pääse. Esimerkiksi:

Suomen kieli on hyvin vaikeaa, jopa niin vaikeaa, että suomalaiset itsekin välttävät sen käyttämistä. 

Tai:

Kerrottuaan tarinansa Jussuf oli apea, enkä minäkään sanonut mitään, sillä en tahtonut pilata hyvää melankoliaa. Surumielisyys on minusta kotimainen valmistalo, jossa on lämpöistä ja turvallista asua ja jonka saa pystytettyä halvalla ja nopeasti mihin tahansa. 

Miesten eli lähinnä Pekan kohelluksesta tien päällä voit itse lukea, jos kiinnostut tästä kirjasta. Joka tapauksessa heidän palattuaan taas kotimaisemiin Pekka miettii, että Jussuf on nyt tutustunut suomalaiseen kulttuuriin monelta eri kantilta, "ja jos hän vieläkin halusi jäädä maahamme, hän oli hullu ja sopisi siksi tänne hyvin." 

Kevyttä lukemista kaipaavalle Elovena-tyttö on juuri sopiva välipala. Piristyin tästä niin, että ehkä jaksan seuraavaksi lukea hiukan paksummankin kirjan.

Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2017 
Julkaisija: Atena Kustannus Oy 
150 sivua 
Kuvitus: Karoliina Korhonen 
Etukannen suunnittelu: Noora Iloranta 

Kirjasta ovat bloganneet mm.

Kirjaluotsi
Kirjahullun päiväkirja
Kirjan pauloissa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Karen Kingsbury & Gary Smalley: Uskollinen sydän

Karen Baxter Jacobs on onnellisesti naimisissa miehensä Timin kanssa, joka on arvostettu journalistiikan professori. Viime aikoina he ovat toki olleet kiireisiä. He ovat molemmat uskovaisia ja aktiivisesti mukana seurakunnassa. Karen luulee kaiken olevan hyvin ja haaveilee jopa, että he alkaisivat järjestää seurakunnassa jotain yhteistä toimintaa aviopareille. Kunhan hän vain ehtisi vihdoin kertoa ideastaan Timille...

Karenin tietämättä Tim on kuitenkin jo jonkin aikaa pettänyt häntä. Timillä on suhde nuoren opiskelijansa Angelan kanssa, joka ihailee häntä ja jonka kanssa voi puhua paljon henkevämpiä kuin oman vaimon kanssa. Uskonasiatkaan eivät enää jaksa innostaa Timiä, vaikka hän tunteekin syyllisyyttä pettämisestään ja muistaa erään pastorin sanat:

"Mitä useampia huonoja valintoja teet, sitä hyväksyttävämmiltä ne alkavat sinusta tuntua."

Mutta uudestaan ja uudestaan Tim vaientaa omantuntonsa äänen.

Timiä ja Angelaa vakoilee Angelan mustasukkainen ex-poikaystävä Dick, joka sitten soittaa nimettömän puhelun Karenille ja pudottaa pommin: Sinun miehelläsi on suhde toiseen naiseen. Karenin maailma romahtaa. Järkytyksestään huolimatta Karen on varma, että totuuden paljastuttua Tim palaa katuvana hänen luokseen, mutta mies ilmoittaakin välittömästi haluavansa erota.

Karen on kuitenkin sanonut tahdon ja luvannut rakastaa kunnes kuolema erottaa. Hän päättää sitoutua uskollisuuteen eikä aio antaa Timin lähteä. Täältä Suomesta käsin sitä ajattelee, että mitäs se oma yksipuolinen uskollisuus auttaa, jos toinen haluaa erota, mutta lieneekö Amerikassa niin, että avioeroon vaaditaan molempien suostumus? Ja onhan Suomessakin ehkä joskus ollut niin. En ole ihan perillä näistä, mutta hämärästi kuvittelen.

Tim muuttaa kuitenkin Angelansa luo ja jatkaa suhdettaan. Karen joutuu jatkamaan elämää särkyneen sydämen kanssa. Hän saa lohtua Baxterin perheeltä eli vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan, joiden kanssa on läheinen. Hän käy myös sielunhoidossa pastori Markin luona.

Baxterin perheen vaikeuksiin oli vain yksi mahdollinen syy. Pastori Mark päätteli, että kyse oli hengellisestä taistelusta. Kaiken taustalla oli jotakin suurta ja hienoa, muuten sielunvihollinen ei tekisi niin rankasti töitä, että saisi perheen lannistettua. 
  Niin sen täytyi olla. Ja sen myötä pastori päätteli myös, että hyvien aikojen täytyi olla aivan kulman takana. 

Surunsa keskellä Karen törmää suureen nuoruudenrakkauteensa Ryaniin, ja kummankin tunteet ovat aivan yhtä voimakkaat kuin silloin ennen. Karenin päätös pysyä uskollisena joutuu koetukselle. Karenin läheiset eivät tietysti ymmärrä, miksi hänen kannattaa pysyä uskollisena uskottomalle, avioeroa haluavalle miehelleen. Miten Ryanin kanssa sitten lopulta käy, entä Timin? Korjaantuuko Karenin ja Timin avioliitto vielä vai onko kaikki mennyttä?

Karen Kingsbury kirjoittaa mukaansatempaavasti ja viihdyttävästi. Hän osaa koukuttaa lukijan tarinansa äärelle. Toki kirjassa on mukana myös aimo annos kunnon Hollywood-henkeä, Amerikassa kun ollaan. Vähemmälläkin draamalla tästä aiheesta olisi saanut kiinnostavan tarinan. Loppuratkaisu on minusta melko epäuskottava ja yliampuva. Mutta olen lukenut Kingsburya joskus ennenkin ja tiedän kyllä, että hänen kirjansa ovat kuin kristillistä saippuaoopperaa: samalle Baxterin perheelle tapahtuu kaikki mahdolliset mitä mielikuvituksellisimmat käänteet.

Uskollinen sydän on joka tapauksessa kiinnostava ja ajatuksia herättävä lukuelämys - ja tosiaan myös viihdyttävä. Mutta joskus olisi mielenkiintoista lukea suomalainen kristillinen romaani tästä samasta aiheesta. Sellainen vähän maanläheisempi. Ei sillä, olihan tässäkin myös paljon realismia, vaikka tietyt yksityiskohdat menivätkin vähän yli.

En tiedä mikä tuon Gary Smalleyn rooli on ollut tämän kirjan kirjoittamisessa. Hänen nimensä on kuitenkin kannessa pienemmällä fontilla kuin Kingsburyn.

Aikamedia Oy 2011 
351 sivua 
Alkuteos: Redemption 2002 
Suomentanut Eeva Saarimaa 
Kansi: Aikamedia Oy / Johanna Himanen & Markus Rautaniemi 

Kirjasta on blogannut myös Sheferijm (aikaisemmassa blogissaan).
Kuten hänelle, myös minulle jäi kirjan loppuratkaisusta ristiriitainen olo. Mutta spoilaamatta on vaikea avata fiiliksiäni tämän enempää. Joten lue itse, niin tiedät!

Nykyinen Sheferijm-blogi löytyy täältä, jos kiinnostaa löytää lisää kristillisiä kirjoja - ja paljon muutakin!

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Herään pikkutunneilla kukon lauluun. Naapuritalon patiolla, tämän miljoonakaupungin keskellä, on todellakin kukko. Se tepastelee ympäri pihaa ja kiekaisee tasaisin väliajoin. Nukahdan uudestaan, kunnes naapurin pihalta alkaa kuulua letkeä champeta. Sen biitti vie mielen Andien korkeuksista Karibian rannikolle. 
---
Etsimme oikean bussin Bogotán sunnuntaisessa raukeudessa ja väljyydessä. Bussin kyytiin nousee keskiluokkaisten matkaajien ohella trubaduureja, sokeita, rampoja, kansalaisia loputtomine tarinoineen ja käsissään kilisevine kolikkokippoineen. Kulkukauppiaita, jotka yrittävät myydä meille kaikkea mahdollista: avaimenperiä, yliviivaustusseja, kännykän kuoria, kyniä, keksejä. 

Siinä hiukan tunnelmia Kolumbian pääkaupungista Bogotásta. Eli pari otetta tämän kirjan alkupuolelta. Kolumbia oli Anni Valtosen toinen kotimaa kahden vuosikymmenen ajan. Hän tapasi Suomessa kolumbialaisen poikaystävänsä, jonka kanssa avioitui sittemmin. Nyt heidän tiensä ovat jo eronneet, mutta maa, jossa on asunut niin pitkään, jää elämään sydämessä. Ovathan Valtosen pojatkin puoliksi kolumbialaisia - karibialaiskarjalaisia.

Elämäni Kolumbia kertoo sekä yleistietoa maasta että Valtosen omia kokemuksia. Kirjan alkupuolella käsitellään ne pakolliset: sisällissota ja huumeet. Niistä olen itse lukenut ennenkin, mutta kiinnostavaa oli saada päivitystä nykyhetkeen: missä pisteessä maa on nyt, kestääkö joulukuussa 2016 solmittu rauha?

Kolumbia on kuitenkin paljon muutakin kuin sotahistoriaa. Maassa on upea luonto, joka on pinta-alaan suhteutettuna maailman monimuotoisinta. On Andien vuoristoa ja trooppista rannikkoa, muum muassa. Kolumbialaiset ovat sydämellisiä, perhekeskeisiä ihmisiä. Ketään ei jätetä yksin; toisaalta suomalaisen halua vetäytyä yksinäisyyteen tietysti ihmetellään.

Sitten on tietysti paljon kulttuurieroja. Kolumbialaisille ulkonäkö on niin tärkeä asia, että kauneusleikkaukset ovat tavallisia ja on täysin asiallista kommentoida toisen ulkonäköä, kuten painoa. Machoilu elää ja voi hyvin; miehellä on oikeus käyttäytyä huonosti ja esimerkiksi pettää, koska eihän hän muuhun pysty. Naisen taas kuuluu ihannoida neitsyt Mariaa ja olla hyvä ihminen, joka antaa miehelle anteeksi.

Toisaalta kääntöpuolena kirjassa oli kiinnostavaa vertailua siitä, miten Valtosen Suomessa asuva kolumbialainen ystävä kokee suomalaiset miehet. Puolensa on niin suomalaisissa kuin kolumbialaisissakin miehissä. Hyvät ja huonot.

Itselleni kiinnostavinta antia kirjassa olivat Valtosen omat kokemukset ja tuokiokuvat elämästä siellä, niin arjesta kuin juhlasta. Etelä-Amerikka -kuumetta aiheuttivat monet asiat, jotka muistan myös omalta visiitiltäni Kolumbian naapurimaahan Ecuadoriin: arepa-maissileivät, guanabana-hedelmät sekä musiikin osalta erityisesti sydäntäni sykähdyttäneet merengue ja cumbia. 

Ehkä en osaa sanoa nyt enempää. Mutta jos Etelä-Amerikka vähänkään kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea tämä kevään uutuuskirja! Sieltä löytyy kaikki se muukin, mitä en lähtenyt tässä referoimaan.

Like 2020 
190 sivua 
Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen 

Muissa blogeissa:

Kirjan jos toisenkin
Kirja vieköön!
Anun ihmeelliset matkat