Juhani Aho: Rautatie

eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet

Ihastuin tähän pieneen suureen romaaniin heti ensi riveiltä lähtien. Olin lukenut sen joskus kouluaikoina 80-luvulla ja hämärästi muistinkin sen olleen hauska - ja niin se olikin. Mutta ei pelkästään hauska, vaan taitavasti henkilöitään ja 1800-luvun lopun suomalaista maaseutua kuvaava kirja. Ja kieleltäänkin loistava.

Tarinan moni varmasti tietääkin: Matti ja Liisa elelevät maailman menosta paljoa tietämättä pienessä mökissään, kunnes kuulevat pappilassa puhuttavan rautatiestä. Ja sekös herättää heidän uteliaisuutensa. He miettivät rautatietä yksin ja yhdessä talvesta kesään asti, kunnes juhannuksena päättävät vihdoin lähteä Lapinlahdelle, jossa rautatie kuuluu olevan. Jalkapatikassa sitä ihmettä lähdetään katsomaan ja vastaantulijoille yritetään vastata vähän kierrellen, kun ei haluta myöntää omaa uteliaisuutta - mutta junaahan sitä tosiaan ollaan menossa katsomaan. Asemalla sitten riittää ihmettelemistä junaa odotellessa, ja pitäähän sen kyytiinkin hypätä, kun kerran siellä asti ollaan.

Muistin 30 vuoden takaa vain sen kohdan, jossa junassa istuttiin ja pideltiin penkeistä kiinni, kun niin pelotti. Mutta itse asiassa junamatkalle päästään vasta aivan kirjan loppusuoralla. Lapinlahdelle lähtöä edeltää kaikenlainen pohdiskelu ja arjen eläminen siellä pienessä mökissä. Liisa antaa rukkinsa hurista, kissa kehrää ja Matti käy tarkistamassa, onko jäniksille tehtyihin ansoihin tullut mitään. Välillä mökötetään tai kiusoitellaan toista ja välillä on rauhanomaista rinnakkaiseloakin.

Kirjan alusta loppuun asti Aho kuvaa Mattia ja Liisaa lempeän ja lämpimän humoristisesti. Mökin ukosta ja akasta piirtyy lukijalle oikein sympaattinen kuva. Maalaiselämä on idyllistä, mutta uhkaako idylliä tulevaisuus, joka tuo tullessaan liiallistakin kehitystä, ainakin Matin ja Liisan mielestä?

Tämän vuoden 2017 uuden painoksen jälkisanat on kirjoittanut dosentti ja kirjallisuudentutkija Riikka Rossi. Hän kertoo, että itse asiassa tämä Juhani Ahon kirja on tulevaisuusfiktio. Se nimittäin ilmestyi 1884, kun taas rata Kuopioon valmistui 1889 ja Lapinlahden asema avattiin vasta vuonna 1902. Tämä onkin mielenkiintoinen näkökulma tähän kirjaan.

Jälkisanoja ei muuten kannata missään tapauksessa lukea etukäteen, jos ei halua tietää liikaa juonesta. Jälkeenpäin luettuna niistä kuitenkin avautuu paljon hyvää taustatietoa ja ne myös analysoivat teosta hyvin. Eli paljon paremmin kuin itse osaisin. Tämä oma postaukseni ei pyrikään olemaan analyysi, vaan jaan vain lukukokemukseni tällaisena tavallisena lukutoukkana.

Juhani Ahon kieli on myös loistavaa, kuten jo alussa sanoinkin. Aivan parhaita kohtia kielellisesti on minusta tämä: 

"Ja Matin perään koki Liisa pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen maantien kuumunutta hietaa ja hameensa helmoja aina vähän väliä kouriinsa kooten. Edessänsä kulki Matti, kiireenlaiseen väännätellen, siniset piikkohousut haaroistaan vuorotellen veppaisten."

Kun en ole aikoihin lukenut tuon ajan suomalaista kirjallisuutta, en sitten tiedä, oliko kaikkien kirjoittajien sanailu siihen aikaan tämäntyyppistä vai onko tämä Ahon omaa persoonallista ilmaisua. Mutta tästä puheen ollen nyt tuli kyllä kova into alkaa lukea vanhoja suomalaisia klassikoita enemmänkin, sekä Ahoa että muita menneitten aikojen kotimaisia kirjailijoita.

Yksi hauska pieni yksityiskohta kirjassa on myös harakka, joka esiintyy alussa, jossain keskivaiheilla ja vielä lopussa. Sen naurullakin on aivan oma merkityksensä.

Tosin heti ensimmäisellä sivulla harakka on myös surullinen, mistä Aho kertoo mukavasti: 

"Harakan mieli käy surulliseksi, sillä on nälkä ja vilu... ei nyt siallekaan naura, vanhalle ystävälle, joka tuolla pahnansa ovella tongiskelee... eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt ei viitsi."

Todella aivan ihana tuttavuus tämä Rautatie! Seuraavalla kerralla kirjastossa varmasti katson, mitä muita Ahon teoksia sieltä löytyy.

WSOY 2017
143 sivua
Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi 1884.

Helmet-lukuhaaste 2017:
3. Suomalainen klassikkokirja