tiistai 18. kesäkuuta 2019

Mato Valtonen: Katujen kaunottaret - Kuubalaista aikarautaa

Autoharrastajan havaintoja Kuuban kaduilta
Sarjassa kevyesti keskellä kesää! Jos on hulluna sekä Latinalaiseen Amerikkaan että vanhoihin amerikanrautoihin - kuten minä olen - mikäpä olisi huikeampi matkakohde kuin Kuuba! En tosin ole Kuubassa käynyt (vielä ainakaan?), mutta tänään sain tehdä sinne huikean nojatuolimatkan, josta kiitos kuuluu tämän kirjan kuvanneelle ja kirjoittaneelle Mato Valtoselle. Laitoin vielä taustamusiikiksi soimaan Buena Vista Social Clubia. Sen ja näiden suurten värikuvien kautta sainkin aikaan melkoiset Kuuba-fiilikset. Oli jo melkein liiankin tehokas yhdistelmä. Melkein voisi lähteä pakkaamaan matkalaukkua...

Mato Valtonen on siis matkustanut Kuubassa ja kuvannut näitä Kuuban katujen kaunottaria - mitä erilaisimpia amerikanrautoja. On kirjassa lisäksi mukana myös muutamia muissa maissa valmistettuja autoja. Mutta missä ikinä autot on tehtykin, vuosikymmenien kauppasaarto sai aikaan sen, että auto kuin auto on pitänyt pitää toiminnassa, jokainen autonomistaja on itseoppinut mekaanikko ja jopa varaosat on pitänyt tehdä itse. Autoja on myös tuunattu mitä erilaisimmin tavoin, ja niihin on käytetty osia ja varaosia muista automerkeistä, joten vaikka auto olisikin alun perin tehty Amerikassa, alkaa se nykypäivänä olla jo lähes "made in Cuba".

Kirjassa esitellyt amerikanraudat ovat todellisia kaunottaria, toinen toistaan upeampia. Upeita ovat myös Havannan katunäkymät, ja näkyypä kuvissa välillä myös ihmisiä, eläimiä ja paikallista elämää. Portailla istuva mies soittamassa haitaria, nuori mies polkemassa pyörätaksia, vanha nainen polttamassa megapitkän näköistä sikaria.

Kuubassa on niin kaunista, värikästä ja valokuvauksellista, että Valtonen kirjoittaakin:

"Kuvaaminen on Kuubassa helppoa. Suuntaat vain kamerasi jonnekin ja laukaiset. Valonsävy, värit, rakennukset, ihmiset ja tietenkin autot ovat kuin tehty kuvataidetta varten. Huomaat nopeasti olevasi mestariotosten armoitettu tekijä."

Nyt kun olen ollut viime aikoina aika väsynyt, tällainen kirja oli aivan parasta herkkua, koska tämähän on pääosin kuvakirja. Kuvia on helppo "lukea", ne eivät vaadi otsa rypyssä syventymistä ja keskittymistä. Suuret, värikkäät kuvat upeista autoista ja aivan yhtä upeista katunäkymistä ovat yhtä visuaalisuuden juhlaa.

Totta kai kirjassa on myös jonkin verran tekstiä. Autokuvien yhteydessä kerrotaan auton merkki ja vuosimalli - ja joskus myös, mistä merkeistä tai vuosimalleista kyseinen auto on yhdistelty. Olipa erään auton kohdalla sellainenkin toteamus, ettei siitä pystynyt sanomaan, mitä merkkiä se on alun perin ollut!

Mukavia ovat myös lyhyet Kuuba-aiheiset tietoiskut siellä täällä. Niissä kerrotaan muun muassa sikareista, Che Guevarasta, salsasta ja kirjailija Ernest Hemingwayn Kuuba-suhteesta. Minä en ole mikään Hemingway-asiantuntija; olen vain lukenut hänen romaaninsa Vanhus ja meri - siinä kaikki. En siis edes tiennyt, että hänellä on ollut jokin erityinen suhde Kuuban kanssa. Kuubalaiset ovat kuulemma ylpeitä hänestä. Nytpä tulin tietämään, että juuri se minunkin lukemani Vanhus ja meri on syntynyt kuubalaisen Cojimarin kalastajakylän tunnelmissa.

Tämä hyllyssäni jo puolitoista vuotta odotellut teos muistui mieleeni, kun olimme mieheni kanssa pari viikkoa sitten eräässä ajoneuvoharrastajien kokoontumisessa. Minua harmittikin, etten älynnyt ottaa kirjaa mukaan sinne; siellä olisin saanut otettua siitä upeita blogikuvia vaikkapa Chevroletin tai Cadillacin seurassa... Nyt oli tyytyminen tällaiseen kuvaan, jonka otin omassa Saab 900:ssani. Ihan vain autoni sisällä, koska ei tähän mitään Saabin kuvaa tarvittu :)

Minustahan on tullut saabisti aivan mieheni vanavedessä. Saab 900 on hauska auto, jolla on mukava ajaa, mutta eihän se sellainen kaunotar ole kuin joku Cadillac ja muut vastaavat oikeat museoautot. No, Cadillaceja voi ihailla sujuvasti silloin kun niitä tapaa!

Mutta tämä kirja on siis aivan ihana! Kaikille Latinalaisen Amerikan, Kuuban, museoautojen ja amerikanrautojen ystäville ihan must! Lukekaa!

Loppuun vielä lainaus Mato Valtoselta (aukeamalta, jossa on kuvia avoautolla kruisailusta):

"Näkymien katselu avoauton penkiltä on ehdoton must Havannassa. Hymy kasvoilla levenee ja päivä tuskin tästä enää paranee. Ja avoautosta sitä paitsi näkee paremmin! 
  Marianne Faithfullia mukaillen:
  
  At the age of thirty-seven
  She realized she'd never ride
  Through Havana in a vintage car
  With the warm wind in her hair."


Bazar Kustannus 2015
153 sivua
Teksti ja valokuvat: Mato Valtonen
Sivun 5 valokuva Silja Kelo,
kaikki eläinvalokuvat Anna-Marja Valtonen
ja sivun 79 valokuva Pipsa Lagus
Graafinen suunnittelu Jouni Leskinen

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena - The Fern Blooms on Midsummer

Sain tämän ihanan juhannusaiheisen lukuvinkin vähän aikaa sitten Kirjakaapin avain -blogista. Klikkaamalla linkkiä pääset kyseiseen bloggaukseen, jossa on käsitelty tämän lisäksi toinenkin Reetta Niemensivun sarjakuvateos.

Saniainen kukkii juhannuksena on Niemensivun kolmas teos. Hän on tehnyt sarjakuvia kotiseutunsa historiasta. Tämä tarina kertoo siis aivan oikeasti Parkanossa juhannuksena 1928 tapahtuneita asioita. Tietysti yksityiskohdissa on varmasti käytetty osittain mielikuvitustakin.

Itse en ainakaan muista koskaan kuulleeni tuosta tapauksesta, ja ensin ajattelin, etten halua tietää liikaa etukäteen. Uteliaisuus kuitenkin voitti, ja luin netistä pitkät pätkät siitä, miten kyseinen juhannuspäivä Parkanon kirkossa eteni. Teille en aio kuitenkaan tehdä juonipaljastuksia. 

Tarina kertoo vuorotellen juhannusaatosta ja sitä seuranneesta juhannuspäivästä. Kokoonnutaan juhannuskokolle, pohditaan juhannustaikoja - ja tehdäänkin niitä. Tytöt haaveilevat pojista ja pojat tytöistä. Ilmassa väreilee romantiikkaa, unelmia ja odotuksia.

Juhannuspäivänä seurakunta on sitten runsaslukuisena koolla Parkanon kirkossa, jossa on tyttöjen konfirmaatio. Pojatkin polkevat pyörillään sinne ja istuvat lehterille, josta on hyvät näköalat tyttöihin; heillä kun on perinteenä arvostella tytöt ulkonäön mukaan.

Päivä on hiostava, ja Parkanon kirkko on ääriään myöten täynnä. Osa kirkkoväestä joutuu jopa seisomaan, koska istumaan ei enää mahdu. Kaunis ja helteinen aamupäivä saa dramaattisen käänteen, kun kesken jumalanpalveluksen tulee ukkosmyrsky.

Mitä sitten tapahtui, sen saat itse lukea joko tästä kirjasta tai urkkia netistä, kuten minä tein. Itse en kerro tämän enempää, vaikka joissain muissa kirjablogeissa on kerrottu tarkempiakin yksityiskohtia.

Kirjan nimi tulee eräästä juhannukseen liittyvästä uskomuksesta. Sen mukaan saniainen, joka ei muuten kuki, kukkii juhannusyönä, "ja se joka löytää kukkivan saniaisen ja kukasta siemenen, saa kaiken toivomansa."

Sanojen ja kuvien yhdistelmä Niemensivun teoksessa välittää hienosti tuon yli 90 vuoden takaisen juhannuksen tunnelmat, niin nuorten herkät haaveet ja hilpeän huumorin kuin konfirmaatiojumalanpalveluksen saaman järkyttävän käänteen. Varsinkin jälkimmäisen Niemensivu kuvaa vaikuttavasti.

Pidin Niemensivun piirustustyylistä ja jopa kirjan hempeästä värimaailmasta, vaikka eivät nämä yleensä ihan minun värejäni ole. Ne kuitenkin sopivat hyvin tähän herkkään juhannusteemaan.

Hieno idea on ollut tehdä kirja suoraan kaksikieliseksi: joka sivun alareunassa on sivun tekstit englanniksi. Käännöksen on tehnyt Noora Varjonen.

Jos kaipaat juhannukseksi jotain ajankohtaan sopivaa luettavaa, tässä sitä on! Lisäksi näin kesällä voi olla kiva lukea jotain näin helppolukuista; ainakin minulle sarjakuvakirjat tuovat virkistävää vaihtelua ainaisen paksujen romaanien kahlaamisen jälkeen (tietokirjoista puhumattakaan, huh huh....). Kesällä on kiva keventää. Tosin tämän kirjan sisältö ei ole pelkästään kevyttä, mutta ei tämän lukemisesta silti mitenkään raskas olo jää. Niemensivu ei mitenkään mässäile tragedialla, ja kaiken jälkeen minulle jäi kuitenkin hyvä mieli hienosta kesäisestä lukuelämyksestä.

Suuri Kurpitsa 2013
Teksti ja kuvat: Reetta Niemensivu
Ulkoasu: Reetta Niemensivu
Englanninkielinen käännös: Noora Varjonen

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Kirjan pauloissaKirjakaapin kummitusPieni kirjasto ja Mari A:n kirjablogi.

P. S. Tämähän ei tietysti ole mikään uskonnollinen kirja, mutta laitoin hakusanoiksi myös uskonnon ja kristinuskon, koska myös siitä aihepiiristä kiinnostuneet voivat haluta lukea tositarinan juhannuksen konfirmaatiojumalanpalveluksesta ja mitä sitten tapahtui.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Kesäkevennys: "Keittokirjarikas elämäni"

Eli kesän kunniaksi tällaista kevyempää kirjajuttua! Jaoin tämän blogini instagram-tilillä jo viime viikolla, mutta tänne blogiin tulee vähän pitempi versio.

Tuo kuvassa näkyvä Kotiruoka-keittokirja on ollut minulla melkein 30 vuotta, koska siinä on äitini kirjoittama omistuskirjoitus vuodelta 1990. Tarpeellinen se on ollutkin ja on kulunut käytössä.

Kaikkea en kuitenkaan ole tästäkään kirjasta huomannut enkä kokeillut. Niinpä esimerkiksi vasta viime viikolla tajusin, että mustikkapiirakan voi tehdä myös mikrossa! Kiinnostuin asiasta kahdesta syystä: a) olin utelias tietämään, miten se onnistuisi mikrossa ja b) leivontaintoa oli, mutta en olisi halunnut lämmittää uunia, koska kesällä kotimme kuumenee tarpeeksi muutenkin.

Tuumasta toimeen siis! Ensin pohjaa piti paistaa mikrossa 3-5 minuuttia. Paistoin täydet viisi minuuttia, mutta ainakin meidän mikrossa olisi tainnut riittää vähempikin. Nimittäin vaikka piirakka ei hampaissa tuntunut mitenkään kovalta, sitä oli kuitenkin hankala leikata.

Lopuksi sitten laitettiin täyte päälle ja paistettiin vielä 8 minuuttia. Täydellä teholla nämä molemmat vaiheet.

Kun piirakka sitten hiukan jäähtyi huoneenlämmössä, se alkoi näyttää aivan normaalilta mustikkapiirakalta - ja makukin oli erinomaisen herkullinen ja suussasulava! Näin totesi arvovaltainen raatimme eli minä ja mieheni.

Se suussasulavuushan tulee siitä, että käytin murotaikinapiiraan ohjetta, jossa sekä rasva että täytteen kermaviili antavat ihanasti makua. Murotaikinapiiraan ohjeella voi tehdä muitakin piirakoita (omena-, raparperi- tai marjapiiras).

Niiden ohjeissa on pieniä eroja, mutta tässä se mustikkapiirakka:

100 g rasvaa
3/4 dl sokeria
1 muna
1 tl leivinjauhetta
2,5 dl vehnäjauhoja (tai 1 dl graham- ja 1,5 dl vehnäjauhoja)

Täyte:
0,5 - 1 l mustikoita
2 rkl perunajauhoja
0,5 - 1 dl sokeria

Kermaviiliseos:
2 dl kermaviiliä
0,5 dl sokeria
1 muna
1 tl vanilliinisokeria
(itse pidän niin paljon vaniljasta, että käytän aina vaniljasokeria ja laitan sitä ainakin kaksi kertaa enemmän kuin ohjeessa sanotaan!)

Vaahdota pehmeä rasva ja sokeri. Lisää muna hyvin sekoittaen. Lisää jauho-leivinjauheseos. Sekoita taikina nopeasti tasaiseksi.

Painele taikina jauhotetuin käsin matalan paistosvuoan pohjalle ja reunoille. (Jos paistat mikrossa, paista tässä kohtaa pelkkää pohjaa 3-5 min. ja käännä vuokaa puoli kierrosta kypsymisen puolessa välissä.) Levitä täyte. Sekoita kermaviiliseoksen aineet keskenään ja kaada seos tasaisesti täytteen päälle. Paista joko mikrossa täydellä teholla n. 12 min. tai uunin alatasossa 200 asteessa n. 25 min.

                                                *****************

Muruseoksenkin siihen voisi tehdä, mutta itse en ole tehnyt sitä, ja jätän sen pois myös tästä bloggauksesta, koska oikeastaan kirjoitan tätä aika kiireessä.

Kiireestä puheen ollen lähipäivinä saatan olla aika ohjelmoitu. Vierailen kyllä teidän muidenkin blogeissa - ja vastailen mahdollisiin kommentteihinne - taas kun ehdin. Kesäkiireensä ja muut kiireensä on varmasti itse kullakin. Nautitaan Suomen kesästä! Paitsi jos luet tätä jossain Suomen ulkopuolella, niin nauti siitä ympäristöstä, ilmastosta ja vuodenajasta, joka siellä vallitsee.

Viva la vida - y el verano! Palaillaan!

Kotiruoka-keittokirjan ovat toimittaneet Kaisa Isotalo, Raija Kuittinen ja Ragni Tennberg. 
Kustannusosakeyhtiö Otava
Minun kirjani on 50. painos (täysin uusitun 48. painoksen 3. painos) vuodelta 1989

P. S. Instagramissa monet jo kommentoivat viime viikolla, että heilläkin on tämä Kotiruoka-keittokirja, ja muutama muukin sanoi saaneensa sen omalta äidiltään. Tämä onkin meille monille hyvin muistorikas kirja, jolla on paljon tunnearvoa :)

torstai 6. kesäkuuta 2019

Nura Farah: Aurinkotyttö

Arvostelukappale kustantajalta

Nura Farahin uutuusromaani Aurinkotyttö on jatkoa hänen esikoisteokselleen Aavikon tyttäret. Nyt Nura Farah kertoo Aavikon tyttärien päähenkilön Khadijan ja tämän miehen Keyse Libaaxin tyttären Shamsun elämästä. Naisen osa ei ollut helppo Khadijallekaan tuossa vahvoja perinteitä ja islamin uskoa noudattavassa Somalian paimentolaisten yhteisössä. Eikä elämä tunnu lupaavan liikoja Shamsullekaan, joka varttuu nuoreksi naiseksi 1970-luvulla.

Khadijalla ja Keysellä on yksitoista lasta, joista nuorin on vielä vauva, kun aikuisuus mahdollisine pakkoavioliittoineen alkaa jo uhata Shamsua. Muut paimentolaistytöt, kuten Shamsun ystävät Zainab ja Anab, haaveilevat omasta majasta, perheestä ja lapsista. Mutta Shamsu haluaa oppia lukemaan ja kirjoittamaan, hän haluaa päästä kouluun, opiskelemaan ja kaupunkiin. Hän on kateellinen sisaruksilleen, jotka saavat käydä koulua sillä aikaa, kun hän joutuu tekemään kotitöitä. Nainen ei kuulemma tarvitse lukutaitoa eikä koulutusta. Sellainen on suorastaan paholaisesta. Leiriin tulevat lukutaidon puolesta puhuvat opiskelijanuoret tuntuvatkin olevan uhka perinteistä kiinni pitävälle yhteisölle.

"Myöhemmin illalla Keyse kutsui Shamsun luokseen. 'Olen huolissani sinusta', hän sanoi. 'Tänne aavikolle on saapunut pahoja miehiä, jotka yrittävät houkutella sinua ja muita nuoria tyttöjä shaydaanin, paholaisen luo', Keyse huokasi raskaasti.
  'Mutta tyttäreni, se tie on tuhoon tuomittu', Keyse vakuutti. 'Sinun tehtäväsi on jäädä leiriin ja auttaa äitiäsi. Koulusta ei ole mitään hyötyä eläinten hoitamisessa. Koulu ei tee tytöille hyvää. Ja kaikkein pahinta on', Keyse jatkoi, 'että opiskelemisen myötä somalinaisiin kasvaa turmelus. He myyvät sielunsa paholaiselle, ja unohtavat kulttuurinsa.' Isä Keyse ravisti päätään paheksuvasti. 'Sellainen turmelus on estettävä. Ja minä tahdon, että me olemme tässäkin asiassa esimerkillisiä. Meidän klaanimme kunnioittaa aavikon vanhoja perinteitä.'
  Shamsu tunsi, kuinka hänen silmänsä kyyneltyivät. Pitikö hänen uhrautua?"

Shamsu haluaa myös saada valita itse oman miehensä, sellaisen, jota hän rakastaa. Köyhä Anab haluaa vain päästä rikkaisiin naimisiin, vaikka mies sitten olisi vanha ja ruma, kunhan tämä rahoillaan pelastaisi hänen perheensä. Zainab rakastaa Shamsun veljeä Roblea, he tapailevat toisiaan Shamsun avustuksella ja haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta onko mahdollista saada puolisokseen se, jonka itse haluaa?

Shamsu itse rakastuu erääseen opiskelijanuorukaiseen ja joutuu tapailemaan miestä salaa ainaisessa kiinnijäämisen pelossa. Seuraukset voisivat olla julmat, jos heidät saataisiin kiinni, vaikka he eivät olisi tehneet muuta kuin istuneet vierekkäin ja jutelleet.

Myös Shamsu ja hänen rakkaansa unelmoivat yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta onko unelmien mahdollista toteutua? Saako nainen rakastaa ketä haluaa tai saako hän lähteä opiskelemaan, puhumattakaan että edes haaveilisi sellaisesta? Naisen tärkein tehtävä tuntuu olevan olla nöyrä ja kuuliainen vanhemmilleen sekä heidän valitsemalleen aviomiehelle. Nainen ei saa tuottaa häpeää perheelle ja klaanille, vaan hänen on pidettävä aina kiinni perheen kunniasta.

Shamsun äiti Khadija kuuntelee, tukee ja rohkaisee monia yhteisön naisia, jotka tulevat hänen luokseen kertomaan väkivaltaisista miehistään. Tämäkin pelottaa Shamsua. Onko hänenkin edessään avioliitto ties millaisen vaimonhakkaajan kanssa?

Kirja on kaunis ja herkkä, mutta toisaalta myös riipaiseva kuvaus naisena elämisestä Somalian aavikolla. Yhä uudestaan kirjassa tuli vastaan kohtia, jotka järkyttivät minua naisena ja ihmisenä. Kunpa voisi poistaa maailmasta kaiken tällaisen, pakottamisen, fyysisen ja henkisen väkivallan. Kunpa kaikki ihmiset olisivat vapaita itse päättämään omasta elämästään.

Pyrin välttämään juonipaljastuksia eli ns. spoilausta, joten en kerro, mitä kaikkea Shamsun elämässä sitten tapahtui. Mutta monia käänteitä, surua ja iloa, on luvassa ennen kuin tarina on lopussa.

Nura Farah kuvaa kauniisti ja eläytyen Shamsun unelmia, arkea, ihmissuhteita, ystävyyttä ja rakkautta. Aurinkotyttö on hieno, puhutteleva ja pysäyttävä teos.

Kirjailija on vuonna 1979 syntynyt ja 13-vuotiaana Suomeen muuttanut somalinainen, joka on kouluttautunut laborantiksi ja työskentelee Evirassa. Hänestä on mielenkiintoinen juttu Helsingin Sanomissa, jos joku haluaa tutustua. Muita bloggauksia en ainakaan äkkiä katsoen löytänyt, mutta kirja onkin vielä melko uunituore.

Hesarissa olisi näköjään kirja-arvio, jonka voisi lukea, jos olisi tilaaja. Otsikosta näkee, että kirjoittajan mielestä Aurinkotyttö on "romaanina yksioikoinen". En sitten tiedä, millaista moniuloitteisuutta kyseinen henkilö olisi kaivannut tähän teokseen. Kirjassa kuvattu tarina on varmasti ollut elävää elämää monelle naiselle tuollaisissa yhteisöissä, ja onhan tällaista maailmalla paljon vielä nykyäänkin. Suomesta käsin voi olla helppo vaatia, että asioiden olisi pitänyt tapahtua jotenkin "suomalaisittain" (?!). Kirjassa oli minusta kyllä sekä eri tavalla ajattelevia miehiä ja naisia että erilaisia valintoja ja tapoja elää noiden olosuhteiden sallimissa rajoissa.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019
253 sivua
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: Alamy ja Shutterstock

P. S. Totta kyllä, että minä henkilökohtaisesti olen ehkä lukenut jo liikaakin tämäntyyppistä kirjallisuutta, kuten voi huomata, jos hiukan tutkii blogiani. "Kirjallisia maailmanmatkoja" on tullut tehtyä niin paljon, että juuri nyt kaipaan itse vähän vaihtelua suomalaiseen ja länsimaiseen kulttuuripiiriin sijoittuvan kirjallisuuden kautta. Mutta se taas ei ole tämän eikä muiden vastaavien kirjojen syytä, vaan johtuu aivan omista yksipuolisista valinnoistani varsinkin viimeisen puolentoista vuoden lukemisissa.

Tykkäsin kyllä tästä teoksesta, varsinkin sitten, kun pääsin lukemisessa kunnolla vauhtiin. Viime yönä en malttanut mennä nukkumaan ennen kuin sain Aurinkotytön luettua loppuun! Enkä aio "maailman kirjoja" täysin hylätä nytkään; onhan niitä esimerkiksi kirjastolainoissani tälläkin hetkellä. Mutta lähiaikoina aion ehkä lukea enemmän myös muunlaisia kirjoja.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Tapio Kyyhkynen: Ahdistava armo

Juhannuksen lähestyessä sain vihdoin luettua tämän kirjan, jonka ostin eräiltä kristillisiltä juhannusjuhlilta pari kolme vuotta sitten. Otsikko voi kuulostaa oudolta: miksi ihmeessä armo ketään ahdistaisi? Mutta kirjoittaja tarkoittaa nimellä armoon uskomisen vaikeutta, sitä että Jumalan armo tuntuu liian hyvältä ollakseen totta.

Niin yksinkertaiselta kuin armo teoriassa kuulostaakin, me ihmiset olemme kuitenkin oppineet, että kaikki pitää jollain tavalla ansaita, emmekä osaa ottaa mitään vastaan ilmaiseksi. Ja niin me, olimmepa omassa kristityn vaelluksessamme aloittelijoita tai jo "vanhoja tekijöitä", aika monesti kipuilemme juuri tämän armon kanssa. Onko se ihan oikeasti totta ja kuuluuko se minullekin?

Tapio Kyyhkynen kirjoittaa:

"Onko armo sitä, että kun kaikki menee mukavasti, silloin armokin on matkassa, ja kun taas menee huonosti, silloin armo on jäänyt pois kelkasta? Raamatun ilmoituksen mukaan näin ei voi olla. Armo on silloinkin mukana, kun meistä tuntuu, että Jumala ei voi hyväksyä vajavaista elämääni."

Kirjan alkupuoli käsittelee eri tavoilla vääristyneitä jumalakuvia, joita meillä voi olla ja jotka sitten vaikeuttavat armolliseen Jumalaan uskomista. Loppuosa kirjasta taas käsittelee itse armoa: mitä se on ja kenelle se kuuluu?

Itseäni Ahdistava armo kiinnosti juuri niiden erilaisten jumalakuvien käsittelyn takia. Melkoinen kokoelma rankkoja jumalakuvia kun on itsellänikin ollut ja on ajoittain edelleen (ja tulee ehkä aina olemaan). Mutta kuten eräs pastori totesi juuri vähän aikaa sitten, se ihmisen väärä ja sairas jumalakuva ei ole Jumala, vaan epäjumala.

Tapio Kyyhkynen käsittelee viittä tällaista jumalakuvaa: kaukainen vetäytyjä, hylkäävä Jumala, rankaiseva Jumala, suorituksia mittaava Jumala ja syyllistävä Jumala. Kukin näistä on oman otsikkonsa alla. Jokaisen kohdalla on aluksi lainaus joltain henkilöltä, joka uskoo kyseisenlaiseen Jumalaan (tai "jumalaan"). Ovatko nämä otteet oikeasti jonkun tietyn henkilön suusta vai onko Kyyhkynen kirjoittanut ne esimerkin vuoksi, en tiedä. Mutta esimerkiksi syyllistävästä Jumalasta joku voi sanoa näin:

"Jumala, en voi koskaan kelvata sinulle, sillä en pysty täyttämään vaatimuksiasi. Epäonnistun koko ajan, eikä sinulla ole minulle koskaan mitään hyvää sanottavaa. Ei minussa mitään hyvää olekaan, enkä ansaitse armoasi. En voi koskaan muuttua hyväksi ihmiseksi. Parempi, kun pysyn kokonaan poissa luotasi."

Vääristynyt jumalakuva voi kyllä ilmetä eri ihmisten elämässä monin eri tavoin, ei vain niin kuin Kyyhkynen kuvaa. Esimerkiksi suorituksia mittaava Jumala voi kyllä saada monet ihmiset suorittamaan itsensä kipeiksi, mutta joku toinen taas voi musertua kokemiensa suoritusvaatimusten alle niin, että ahdistuu ja lamaantuu eikä pysty enää mihinkään. Mutta tällainen reaktio tulee ehkä esiin tuossa syyllistävässä jumalakuvassa, josta lainasin äskeisen otteen. Kyllähän nämä eri jumalakuvat voivat olla vaikka kaikki samalla henkilöllä, jolloin niiden välille ei tietysti voikaan vetää niin selviä rajoja.

Pastori Tapio Kyyhkynen (helluntaipastori ilmeisesti) on takakannen kertoman mukaan Master of Theology ja Assistant Professor of Theology; hänellä on myös erityissielunhoidon koulutus ja vuosien kokemus sairaalasielunhoidosta. Niinpä hän kirjoittaakin teologian ja sielunhoidon näkökulmasta, ja kirja onkin tarkoitettu avuksi pastoreille ja sielunhoitajille, jotka kohtaavat työssään heitä, joiden jumalakuva on vääristynyt. Kirja sopii kuitenkin myös niille, jotka hakevat apua omiin ongelmiinsa.

Kirjassa on minusta monia hyviä ajatuksia; Kyyhkynen pohtii esimerkiksi noiden erilaisten jumalakuvien taustaa. Mitkä kokemukset ovat saaneet ihmisen uskomaan tuollaiseen Jumalaan? Hyviä ovat myös monet Kyyhkysen jakamat ajatukset armosta.

Toisaalta on tässä kirjassa joitain sellaisiakin kohtia, joita en ehkä edes ymmärtänyt. Joko ajatukset oli ilmaistu epäselvästi tai sitten epäselvyys oli minun päässäni (?!). Mene ja tiedä. Mutta ei niistä sen enempää.

Monia hyviä ajatuksia kirjassa kuitenkin on, kuten tämä seuraavakin (suorituksia mittaavaan Jumalaan liittyen):

"Hengellisessä ja mielenterveydellisessä mielessä perfektionismi on erittäin vakava ongelma. Jos yritämme omilla teoillamme parantaa sitä, minkä Jeesus ristin ja ylösnousemuksen kautta teki täydelliseksi, mitätöimme Kristuksen ja teemme itsemme suureksi. On tärkeää nähdä, että vain Jumalan teko Kristuksessa oli täydellinen. Kaikki muu täydellisyyteen pyrkiminen ja sovituksen aikaansaaminen omilla teoilla on turhaa ja täysin mahdotonta. Meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että kristitystä ei tee vanhurskasta perfektionistinen täydellisyys vaan Jeesuksen veressä saatu anteeksiantamus."


Aikamedia Oy 2012
105 sivua (sekä lopussa vielä lyhyehkö kirjallisuusluettelo)
Kansi: Aikamedia / Pertti Lukkarila

P S. Itselleni tärkeämpi kirja tähän aiheeseen liittyen on kuitenkin Saara Karppisen Ahtaasta uskosta avarammalle (Päivä Oy 1994). Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo silloin 90-luvulla, ja nytkin olen suunnitellut, että lukisin sen uudestaan pitkästä aikaa. Tämä vinkiksi niille, joita aihe kiinnostaa!

maanantai 3. kesäkuuta 2019

3-vuotias blogi & blogivuosien lempikirjojani

 Aloitin ensimmäisen kirjablogini lokakuussa 2015, mutta siirryin tänne Bloggeriin toukokuussa 2016. En edelleenkään ole mikään tekniikan ihmelapsi, enkä siten tiedä, olisiko ne vanhat postaukset pystynyt jotenkin siirtämään tähän uuteen blogiin, mutta annoin niiden mennä ja aloitin tyhjästä silloin keväällä. Ensimmäisen postauksen tähän blogiin tein 19.5.2016.

Kolmevuotispäivä ehti siis jo mennä, mutta en ole saanut synttäripostausta tehtyä, koska en ole jaksanut miettiä, millaisen kirja-arvonnan järjestäisin (kuten tapoihin kuuluisi). Nyt kun ei kuitenkaan näytä olevan voimavaroja miettiä sellaista, päätin armahtaa itseäni ja tehdä pelkän synttäripostauksen ilman arvontaa. Ehkä järjestän yllätysarvonnan joskus, kun olen seuraavan kerran sillä tuulella.

Selasin kuitenkin kolmen vuoden bloggauksiani ja päätin jakaa näiden vuosien parhaita paloja - eli mistä kirjoista olen eniten pitänyt. Onhan hienoja lukuelämyksiä ollut paljonkin, joten jouduin karsimaan paljon pois (ja silti listastani tuli pitkähkö).

Tässä siis joitain mieleenpainuneimpia lukuelämyksiä kolmen vuoden ajalta (kirjan nimi on samalla linkki kyseiseen bloggaukseeni). Kirjat ovat siinä järjestyksessä, jossa ne sattuivat tulemaan listalleni - ei siis mikään paremmuusjärjestys eikä edes aakkosjärjestys. Ruokakaupan kuitin taakse huitaistusta listastani tuli nimittäin niin sekava ja epämääräinen, etten jaksa tehdä edes aakkosjärjestystä näistä, varsinkin kun listassa on vain kirjojen nimet, ei kirjailijoiden.

Kotimainen kaunokirjallisuus:

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019)
Suvi Ratinen: Matkaystävä (Otava 2019)
J. Pekka Mäkelä: Hunan (Like 2018)
Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika (Marketiimi 2017)
Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos 2010)
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (Otava 2007)
Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava 2014)
Meri-Hannele Palmi: Olet silmäterä. Detaché. (Bookhouse 2015, runokirja)

Ulkomainen kaunokirjallisuus:

Aminatta Forna: Muisto rakkaudesta (Into 2013, suomentanut Mirja Hovila)
Gaël Faye: Pienen pieni maa (Like 2018, suomentanut Einari Aaltonen)
Kyung-sook Shin: Jään luoksesi (Into 2017, suomentanut Taru Salminen)
Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018, suomentanut Kristiina Drews)
Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira (Tammi 1996, suomentanut Liisa Ryömä)

Dekkarit / trillerit: 

Tuire Malmstedt: Pimeä jää (Myllylahti 2018)
Melba Escobar: Kauneussalonki - Manikyyrejä, mutanaamioita & murhia (Aula & Co 2018, suomentanut Taina Helkamo)

Tietokirjat: 

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani (Like 2015, suomentanut Petri Stenman)
Vesa Tuominen & Esa Silander: Karhumies (Docendo 2018)
Nina Rousu: Joko ollaan perillä? (Myllylahti 2018)
Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä - Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (Like 2017)
Mina Iranta: Iran isoäidin maa (Reuna 2016)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Kosmos 2017)

Blogiaikana uudestaan luettuja vanhoja lempikirjojani:

Veikko Huovinen: Hamsterit (WSOY 1957)
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)
Heidi Liehu: Café Mandarin (Sphinx 2002)
Fernando Pessoa: Hetkien vaellus (Otava 1974, suomentanut Pentti Saaritsa)
Jon Krakauer: Erämaan armoille (WSOY 2001, suomentanut Liisa Paakkanen)

Siinäpä ihan "muutamia"! Uteliaat voivat tästä tutkia, millaisia vanhoja tai uusia tuttavuuksia lempikirjoistani löytyy. Olisi myös kiinnostavaa kuulla, onko meillä ehkä joitain yhteisiä lempikirjoja näiden joukossa.

Kristillisistäkin kirjoista olen alkanut blogata viime aikoina, mutta niitä on vielä aika vähän - siis varsinaisia kristillisten kustantajien kirjoja ja vastaavia. Jätin siksi ne pois tästä. Listallani on kyllä joitain kristinuskoa tavalla tai toisella sivuavia kirjoja sekulaareilta kustantajilta.

Ei ole mahdollista tässä kertoa erikseen näistä kaikista kirjoista, miksi juuri ne ovat kolahtaneet, mutta perusteluja löytyy bloggauksistani. Tiivistetysti voisi ehkä sanoa, että näissä on ollut muun muassa kaunista kieltä, taitavaa kerrontaa, loistavaa huumoria, kansainvälisyyttä, nautinnollisia nojatuolimatkoja kiinnostaviin maihin, kiinnostavaa tietoa sekä rentouttavia lukuhetkiä, jotka ovat irrottaneet arjesta. Osa kirjoista on tarjonnut vertaistukea, ja olen löytänyt niistä todellisia tai fiktiivisiä henkilöitä, jotka ovat olleet tavalla tai toisella kuin minä itse. On aina huikea tunne löytää itsensä jostain kirjasta. Saa uutta ymmärrystä omaan elämäänsä ja tajuaa, että on olemassa muita samanlaisia.

Noloa varsinkin vanhimmissa postauksissani on se, miten tylsiä kuvia niissä joskus on. Joissain ei edelleenkään edes ole kuvaa sen seurauksena, kun viime keväänä pimahdin ja menin vaihtamaan tässä blogissa kaiken linkkiä myöten - ja kas: kuvat katosivat!! Vielä on lisäiltävää jäljellä niihin postauksiin, joihin en ole saanut kuvia vielä lisättyä.

Noloa sekin, että aloittelijana en tietenkään tiennyt kirjabloggaamisesta juuri mitään. En esimerkiksi tiennyt, että käännöskirjallisuuden kohdalla suomentajan nimi pitää aina mainita. Enkä aina jakanut mitään sopivaa otetta kirjasta, jolloin kyseisistä kirja-arvioista tuli kauhean tylsiä...

En tietysti varmaan vieläkään tiedä enkä osaa kaikkea, mitä pitäisi...

Alkuaikoina postaukseni olivat myös liiankin lyhyitä ja siksikin mitäänsanomattomia - mutta nykyään ne ovat varmaan usein liian pitkiä... niin kuin nyt tämäkin!! :)

Yksi juttu vielä, sitten lopetan! Tuossa kotimaisen kaunokirjallisuuden listassa on kaksi ystävääni: Satu Prusti Nelson ja Meri-Hannele Palmi. Mutta he eivät ole siinä ystävyyden takia, vaan aivan oikeasti siksi, että molemmat kirjoittavat todella kaunista kieltä, juuri sellaista joka on aivan täydellistä lukunautintoa minulle. Minulla on ollut onni tutustua hienoihin kirjoittajiin silloin joskus nuorena, kun näitä heidän kirjojaan ei vielä ollut olemassakaan.

Lukemisiin ja tapaamisiin kirjablogeissa ja bookstagramissa! Blogini Instagram-tilihän löytyy nimellä @kirjarakkautta.

Kiitos kun olette olleet mukanani täällä kirjojen ihmeellisessä maailmassa! Tervetuloa matkaan mukaan myös kaikki uudet seuraajat!

perjantai 31. toukokuuta 2019

Reijo Arkkila (toim.): Sudanin kutsu - Lähetystyön näköaloja Sudanista ja Ugandan pakolaisleireiltä

Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen emeritus toiminnan- ja lähetysjohtaja, tohtori Reijo Arkkila on toimittanut tämän tänä keväänä ilmestyneen kirjan, jossa useat eri kirjoittajat kertovat Sleyn lähetystyöstä Sudanissa ja sittemmin itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa sekä nykyään Ugandan pakolaisleireillä. Arkkila itse on Sleyn pioneerilähettejä Sudanin työssä.

Kirjan alkupuolella valotetaan Sudanin historiaa ja kirkkohistoriaa, mikä antaa tarpeellista taustatietoa lukijalle. Se onkin hyvä, koska Sudan ja Etelä-Sudan eivät kuulu suomalaisten keskuudessa tunnetuimpiin maihin. Lähihistoria on pitänyt sisällään paljon sisällissotaa, ja nytkin noin miljoona eteläsudanilaista elää pakolaisleireillä Ugandassa. Kun Etelä-Sudan itsenäistyi vuonna 2011, kuitenkin jo parin vuoden päästä eri heimoihin kuuluvien presidentin ja varapresidentin välirikko johti veriseen sisällissotaan.

Luterilaisuus tuli Sudaniin kiinnostavalla tavalla. Sinne ei menty tekemään lähetystyötä, vaan sudanilainen maallikkokristitty Andrew Mbugo Elisa ystävineen ilmestyi Sleyn lähettien puheille Keniaan. Miehet pyysivät saada luterilaista opetusta. Andrew Mbugo eli "Antero Puukko", kuten suomalaiset häntä nimittivät, oli väsynyt ristiriitoihin omassa kirkossaan, mutta ei halunnut perustaa uutta kirkkokuntaa suin päin ilman vahvaa teologista ja opillista perustaa.

Kirja antaakin Mbugosta kuvan erittäin viisaana ja poikkeuksellisena miehenä. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt helppoja pikakursseja pappisvirkaan itselleen eikä muille, vaan tahtoi kaikkien saavan kunnollisen koulutuksen. Piti saada perusteellista luterilaista opetusta, että tulevia pappeja ohjaisi "oikea Jumalan sanan oppi aineellisten pyyteiden sijaan", kuten Anssi Simojoki kirjoittaa.

Pekka Huhtinen kertoo taustaa tälle Mbugon ajattelulle:

"Sudanissa oli joissakin kirkkokunnissa saatu karvaita kokemuksia pikakoulutetuista 'viidakkopastoreista', jotka olivat pian tulleet omasta mielestään täysin oppineiksi."

Tällaisen Mbugo tahtoi välttää. Niin Sleyn työntekijät alkoivat vierailla opettamassa Mbugon perustamassa seminaarissa Khartumissa, myöhemmin Etelä-Sudanin Yambiossa, jonne seminaari aikanaan siirrettiin. Mbugo itse opiskeli Amerikassa, ja hänestä tuli kirkkonsa ensimmäinen pappi, myöhemmin myös ensimmäinen piispa. Hän vain kuoli aivokasvaimeen surullisen nuorena, vähän päälle nelikymppisenä.

Kirjan kiinnostavinta antia itselleni olivat lähettien ja muiden Sleyn työntekijöiden kuvaukset käytännön työstä ja oloista Sudanissa. Näistä kertovat ainakin Martti Arkkila, Pekka Huhtinen, Ari Lukkarinen, Lasse Räty sekä Antti ja Liisa Saarenketo.

Heidän kertomuksistaan käy ilmi, että jopa Keniassa työskennelleille Sudanin kuumuus tuntuu hurjalta. Esimerkiksi Antti Saarenketo kirjoittaa:

"Ilmastoinnin puutteesta johtuen yöt olivat tuskastuttavan hikisiä. Sängyn patjassa olevaan kuoppaan saisi varmaan meikäläisestä valettua näköispatsaan."

Hänen vaimonsa Liisa puolestaan kirjoittaa siitä, miten sitä vain luulee siirtyvänsä yhdestä Afrikan maasta toiseen, mutta vastassa onkin aivan uudet kielet, eri tavalla käyttäytyvät ihmiset sekä kuumempi ja vaativampi ilmasto. Lisäksi:

"Muita lähettejä ei kirkossamme ollut. Mutta Herra oli tuonut meidät sinne ja jotakin tarkoitusta varten. Häneen turvautuen aloittelimme työtä. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun märissä, hikisissä lakanoissa öisin pyöri, oli kutsumus monta kertaa puntarissa ja oma jaksamisemme äärirajoilla."

Toisaalta kirjoittajat kertovat muun muassa paikallisten ystävällisyydestä ja siitä, että vaikka ruoka oli yksinkertaista, se oli maukasta.

Sley aloitti virallisen lähetystyön Sudanissa vuonna 2008. Lähetteinä siellä ovat olleet juuri Saarenkedot, jotka nyt työskentelevät Ugandan puolella pakolaisleireillä, kuten myös Pauli Vanhanen.

Erityisen kiinnostavaa minusta olikin lukea kirjan loppupuolella tästä pakolaistyöstä, johon Sleyn Sudanin-lähetit ovat nyt keskittyneet. Siitä saa vähän kuvaa tämän hetken tilanteesta ja edes jotain pienen pientä väläystä pakolaisten oloista siellä.

Kirjan kirjoittajina ovat olleet myös Sleyn lähetysjohtaja Ville Auvinen, amerikkalaisen Lutheran Heritage Foundationin perustajaisä Robert L. Rahn, Suomessa asuva sudanilaispappi Stephanos Khalifa ja Sudanin piispa Wilson Noah Rule. Lisäksi kirjassa on kaksi ekskurssia: "Lasse Nikkarikosken raportti Juban kirkon vihkimisestä vuonna 2011" ja Reijo Arkkilan kirjoittama "Muita luterilaisia kirkkoja Sudanissa". Arkkila on kirjoittanut muutaman muunkin luvun kirjaan. Lopussa on vielä hänen loppukatsauksensa suomeksi ja englanniksi sekä kiinnostava mustavalkoinen kuvaliite, joka havainnollisti mukavasti lukemisen aikana tutuiksi tulleita asioita.

On hyvä lopettaa Ville Auvisen puhuttelevin sanoin:

"Pakolaisleireillä asuu satoja tuhansia ihmisiä, jotka ovat inhimillisesti ajatellen menettäneet lähes kaiken. Paikallisen yhteistyökirkkomme ja lähetystyöntekijöidemme näkökulmasta leireillä asuu kuitenkin myös satoja tuhansia, joiden sydämet ovat nyt auki armon evankeliumille ja uuden elämän ja toivon sanomalle. Yksinkertaiset pressukirkot kokoavat heitä yhteen kuulemaan ja oppimaan Jumalan sanaa ja kaiken kärsimyksen keskellä ylistämään Jumalaa. ---
  
--- Ehkä Jumala on nyt leireillä kouluttamassa heistä lähetystyöntekijöitä, joiden mukana evankeliumi leviää kerran koko Etelä-Sudaniin, ja niin maan jälleenrakennus ei olisi vain materiaalista vaan myös hengellistä. Ja ehkä joskus joku pakolaisleireillä Kristuksen kohdannut johdatetaan tänne Suomeenkin vahvistamaan meitä vanhan kristikunnan asukkaita, joiden usko on ajan saatossa ja materiaalisen yltäkylläisyyden keskellä väljähtänyt."

Antoisaa ja kiinnostavaa luettavaa kaikille lähetystyön ystäville!

Sley-Media Oy 2019
144 sivua
Kannen kuvat Lasse Räty
Takakannen karttakuva Dreamstime
Kansi Markus Mäkelä 

Mitä tähän blogiin tulee, minähän tykkään muutenkin lukea kirjoja ympäri maailmaa mitä erilaisimmista maista (joten joskus on tullutkin mieleen, että blogin nimen pitäisi olla Kaiken maailman kirjoja - tms.!). Myös Sudaniin liittyen olen bongannut muutaman kiinnostavan tositarinan (ihan sekulaarilta puolelta), mutta saapa nähdä, koska ehdin niihin asti.

Viime kesänä bloggasin Ros Wynne-Jonesin romaanista Sade lankeaa, joka on riipaiseva kuvaus kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivästä eteläsudanilaisesta kylästä, johon muutama länsimaalainen avustustyöntekijä jää sodan takia saarroksiin. Tarina on fiktiivinen, mutta on saanut vaikutteita toimittajana työskentelevän Wynne-Jonesin omista traumaattisista kokemuksista jollain maailman sotatoimialueella. Ei Etelä-Sudanissa, mutta sielläkin hän on työskennellyt, joten hän osasi kirjoittaa sinne sijoittuvan tarinan hyvin todentuntuisesti.