perjantai 19. lokakuuta 2018

Hannu Karhos (toim.): Ei tullut isä kotiin - Sotaorpojen kertomuksia

Oma äitini on sotaorpo, mutta aihe on ehkä ollut liian lähellä, kun olen vasta nyt reilusti yli nelikymppisenä herännyt kiinnostumaan siitä. Ehkä iän myötä muutenkin oman suvun ja myös koko kotimaan historia alkaa toisella tavalla kiinnostaa.

Löysin joskus kirpputorilta pari kirjaa tästä aiheesta; tässä nyt niistä ensimmäinen luettuna. Atenan kustantamana on ilmestynyt jo vuonna 2001 kirja Isän ikävä, joka katkaisi sotaorpojen vuosikymmenten vaikenemisen. Sekin pitää etsiä käsiinsä jossain vaiheessa. Tämä nyt lukemani Ei tullut isä kotiin sai alkunsa, kun moni Kymenlaakson sotaorpojen jäsen luki Isän ikävän ja heräsi ajatus, että heilläkin olisi paljon sanottavaa tästä aiheesta. Niin syntyi vuosien työn tuloksena tämä heidän oma kirjansa, jossa lukuisat sotaorvot kertovat oman ja perheensä tarinan.

Vaikka kirjoittajat ovat Kymenlaakson sotaorpoyhdistyksestä, tarinoista vain kolmasosa sijoittuu Kymenlaaksoon. Kirjoittajien lapsuusmaisemia on ollut Lapissa, Kainuussa, Etelä-Karjalassa, Savossa, Hämeessä ja Helsingissä.

Kokemuksia on paljon ja monenlaisia jo kotiseudustakin riippuen. Jotkut ovat joutuneet lähtemään evakkoon kerran tai useamman kerran, on voitu jo lapsena kokea pommituksia tai on jouduttu sotalapseksi Ruotsiin, jolloin ensin on ollut kielivaikeuksia siellä ja sitten taas kotimaahan palatessa täällä.

Itse orpouden kokemuskin vaihtelee muun muassa sen mukaan, missä iässä lapsi menetti isänsä. Ne jotka jäivät orvoiksi isompina, muistavat isänsä ja surevat sitä menetystä; ne taas, joilla ei ole muistoja omasta isästä, surevat sitä, ettei isää koskaan ollut. Jotkut olivat vasta vauvoja isän kaatuessa. Moniin perheisiin vielä odotettiin vauvaa siinä vaiheessa, kun isä kuoli.

Kirja antaa paljon tietoa sota-ajasta meille, jotka emme ole sitä itse kokeneet. Se myös auttaa ymmärtämään sotaorpojen kokemuksia. Itse luin tietysti kirjaa koko ajan oman äitini näkökulmasta. Hän kuuluu niihin, jotka eivät muista isästään mitään, koska hän oli vasta kaksivuotias isänsä kaatuessa. Nämä äitini kaltaiset ovat miettineet, millainen isä olisi ollut, kuka minä itse olen ja millä tavalla minä ehkä olen tullut isääni.

Äidin ja hänen siskonsa kertomien asioiden perusteella kirjassa oli monenlaista tuttua, mutta tietysti myös paljon uutta. Kadun sitä, että oma kiinnostukseni tähän aiheeseen on herännyt näin myöhään. Toivottavasti minulla on vielä aikaa kysyä kaikki mahdollinen mieleen tuleva äidiltäni ja hänen siskoltaan. Mutta tietysti monet kysymykset tulevat mieleenkin vasta sitten, kun niitä ei ehdi enää kysyä...

Loppuun muutama ote kirjasta. Eira Nummi, joka jäi orvoksi 10-vuotiaana elokuussa 1941, kertoo, että kouluun päästiin sinä syksynä paljon myöhemmin kuin normaalisti, koska koulu toimi kenttäsairaalana.

"Kenttäsairaalan siirron jälkeen jatkoimme koulua, ja vanhin sisareni sanoi: 'Et ala sitten itkeä, jos opettaja kertoo sodasta tai koulukaverit.' Olin arka ja hiljainen, eikä itku aina ollut kaukana. Yritin salata suruni muilta, ja monesti se kysyi voimia, kun tuntui, että sydän pakahtuu. Olikohan se syynä usein toistuviin vatsakipuihini? Rintamalinja eteni, ja me jatkoimme päivä kerrallaan. Opin kantamaan murheeni vaieten. Enhän voinut lisätä äidin taakkaa omilla huolillani. Hänellä niitä oli muutenkin."

Tuula Kivinen puolestaan oli vasta syntynyt tammikuussa 1940, kun hänen isänsä helmikuussa kaatui talvisodassa. Hän kertoo pienen orpotytön tunnoista jatkosodan ajalta:

"Muistan, kun Loviisaa pommitettiin. Olin 3- tai 4-vuotias. Oli pimeää, ja ikkunat oli peitetty niin sanotuilla 'Molotohvi-verhoilla', joiden päällä oli vielä mattoja. Katselimme joskus ulos, kun valot olivat poissa. Taivas oli aivan tulimerenä, ja minä pelkäsin kuollakseni ja toivoin, että isä olisi ollut meidän luonamme. Olisi ollut niin turvallista olla isän sylissä."

Paljon tällaista surullista ja koskettavaa on sotaorpojen kokemuksissa. Kuitenkin nämä ovat myös selviytymistarinoita, koska pakko oli vain selviytyä jotenkin kaiken tuonkin keskellä ja siitä eteenpäin. Joku kirjoittajista sanoo, ettei ole koskaan toipunut surusta, mutta kirjoittajilla on myös kokemuksia siitä, että on kaikesta huolimatta saanut hyvän elämän. Onneksi he ovat myös voineet lopulta puhua näistä asioista, perustaa sotaorpoyhdistyksiä ja kirjoittaa kirjojakin.

Tällainen kirja tuo erilaista näkökulmaa sotaan: lapsen - ja vielä orvoksi jäävän - näkökulmaa. Suosittelen tutustumaan näihinkin kirjoihin, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Atena Kustannus Oy 2005, 163 sivua
Kansi: Juha Siro

maanantai 15. lokakuuta 2018

Anna-Leena Härkönen: Palele porvari! ja muita kirjoituksia

Päivän nauruterapiat tarjosi Anna-Leena Härkönen, jonka kirjan löysin kirpputorilta vähän aikaa sitten. Nämä kirjoitukset ovat ilmestyneet kolumneina Image- ja Anna-lehdissä vuosina 2004-2006.

Härkönen repii arjen sattumuksista, ihmistyypeistä, ihmissuhteista, omista ja toisten mokista ja kommelluksista niin hauskaa juttua, että kirja on todellinen piristyspilleri. Hän käsittelee esimerkiksi Hötkyilijöitä ja Hetken lapsia (joista hän itse kuuluu ensimmäiseen ryhmään), "kadotettua vanhemmuutta", sitä mitä erilaiset etu- ja sukunimet voivat kertoa ihmisestä, parisuhteen kriisitilanteita, huijaamista, kostamista, isoja ja pieniä rikoksia ja julkista itkemistä.

Itse nauroin makeasti esimerkiksi kirjan loppupuolella olevalle luvulle, jossa Härkönen kertoo esimerkkejä omista väärin lukemisistaan. Se nauratti osaltaan myös siksi, koska itsekin luen nykyään aika usein jotain väärin. Härkönen kertoo lukeneensa vaikkapa "ihon homotoiminnan vähenemisestä", kun oikeasti kysymyksessä oli ihon hormonitoiminta. Hesarista hän oli lukenut Saudi-Arabian suursmurffin vaatimasta anteeksipyynnöstä, kun todellisuudessa lehdessä puhuttiin suurmuftista.

Luvussa Toisin sanoen Härkönen kertoo osuvasti, miten negatiivisia asioita kaunistellaan kiertoilmaisuilla. Esimerkiksi voidaan sanoa, että joku ihminen on "särmikäs", joka tarkoittaa oikeasti: "Tunnevammainen piikittelijä. Ihme ettei kukaan ole vielä tappanut." Hotellissa "osittainen merinäköala" on yhtä kuin: "Jos kurkottaa kaulansa hemmetin pitkälle, voi nähdä vilahduksen sinistä roskalaatikkorivistön takana. Voi myös pudota alas parvekkeelta." Tai jos kirjasta sanotaan: "Avautuu lukijalle viimeistään kolmannen lukukerran jälkeen", suomeksi sanottuna se tarkoittaa: "Käsittämätön tajunnanvirtaviritelmä, jota kirjailija ei itsekään tajua."

Mitäpä osaisin sanoa lainaamatta koko kirjaa alusta loppuun. Joudun hillitsemään itseni, mutta totean vain, että jos on nauruterapian tarvetta, kannattaa lukea Anna-Leena Härkösen kolumneja. Niitähän on muissakin kokoelmissa; itsekin olen joskus lukenut jotain muutakin, mutta näköjään se oli ennen tätä blogia, koska en täältä sitä löytänyt. Todennäköisesti kirjoitin siitä ensimmäiseen kirjablogiini, jota ehdin pitää vain puoli vuotta ennen Bloggeriin siirtymistä, ja jota ei enää ole...

Junassa, bussissa tai vastaavassa julkisessa paikassa lukeva voi kyllä varautua siihen, että joutuu joko pidättelemään naurukohtauksiaan tai sitten vain nauramaan yksikseen, muista välittämättä! Jotkut itseäni eniten naurattaneista kohdista olivat kaiken lisäksi niin noloja, etten kehtaa edes tunnustaa!

Tällainen kirja muistuttaa myös siitä, että mokat ja nolot tilanteet ovat meille kaikille yhteisiä. Eli kuten takakannessa sanotaan: "Kun tartut tähän kirjaan, ymmärrät, että et ole yksin. Kaikki muutkin ovat."

Vielä tähän loppuun yksi lainaus kostoa käsitelleestä kolumnista:

"Yksi kostamisen perussääntö on tietysti se, että ei kannata kostaa jos kukaan ei huomaa. Eräälle miesnäyttelijälle tuli avioero, mikä katkeroitti ja lamautti hänet täydellisesti. Sitä on liikkeellä.
  - Mä kostin maailmalle ja muutin Järvenpäähän, hän kertoi minulle.
  - Huomasiko maailma? minä kysyin.
  - En tiedä. Luultavasti ei, hän vastasi.


Kustannusosakeyhtiö Otava 2007
Nidotun laitoksen 2. painos 2008, 110 sivua
Kansi: Anu Ignatius

lauantai 13. lokakuuta 2018

Khaled Hosseini: Meren rukous

Kuvittanut Dan Williams
Syyrialainen isä, äiti ja heidän pieni poikansa Marwan odottavat meren rannalla aamua ja laivaa, joka veisi pakolaiset meren yli. Siinä odottaessaan isä kertoo uneen vaipuneelle pojalleen muistojaan Homsin kaupungista ja lapsuudenkodistaan maaseudulla Homsin lähellä. Hän suree sitä, että poika on ollut niin pieni, ettei voi muistaa kaikkea sitä kaunista, mitä oli. Sen sijaan poika muistaa sodan, pommit, kaiken tuhoutumisen ja pelon.

Isä tahtoisi suojella poikaansa pian ylitettävän meren raivolta ja syvyydeltä, mutta tietää, ettei voi. Ei ole mitään takeita siitä, että he pääsisivät turvallisesti yli. Rukous on ainoa apu, mitä isällä enää on jäljellä.

Tämä uutuuskirja ei ole romaani, kuten Hosseinin aikaisemmat teokset, vaan runollinen kuvakirja. Kirjan täyttävät Dan Williamsin herkät kuvat, jotka täydentävät hienosti Hosseinin surumielisen kaunista kerrontaa.

Kirja sai alkunsa meren rannalla kuolleena maanneesta kolmivuotiaasta syyrialaispojasta, jonka kuva levisi maailman mediaan hänen hukuttuaan Välimereen yrittäessään perheineen meren ylitystä syksyllä 2015. Hosseini on omistanut kirjansa niille tuhansille muille, jotka tuon pienen pojan tavoin ovat hukkuneet paetessaan sotaa ja vainoa.

Hosseini lahjoittaa kirjasta saamansa tekijänpalkkiot YK:n pakolaisjärjestölle ja Khaled Hosseini Foundation -säätiölle pakolaisten hyväksi tehtävää työtä varten. Niinpä jos haluat tehdä jotain pakolaisten auttamiseksi, tämän kirjan ostaminen on yksi tapa auttaa!

Meren rukous on todella koskettava teos, joka osoittaa, miten myös lyhyesti voi sanoa paljon. Kirja on nopeasti luettu, mutta sen painava sisältö pysäyttää ajattelemaan. Pakolaiset saattavat olla monille länsimaalaisille kasvotonta massaa, mutta tämä kirja antaa heille kasvot ja äänen. He ovat ihmisiä, joilla on hätä. Ihmisiä, jotka pelkäävät ja pakenevat henkensä edestä. Ei unohdeta heitä!

"Rukoilen, että Jumala ohjaisi alustamme, 
kun ranta katoaa näkyvistä
ja meistä tulee pelkkä mitätön piste
vellovassa vedessä, keikkuva ja kallisteleva,
helposti pois pyyhkäistävä.

Sillä sinä, Marwan, 
olet kallein lasti mitä koskaan on ollut..."

              *******************

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
Alkuteos Sea Prayer
Suomentanut Lotta Sonninen
Kuvitus Dan Williams
Suomenkielisen asun muokannut Tuuli Juusela

torstai 11. lokakuuta 2018

Jaxuhali & kivat sulle - Voimalauseita sieltä minne aurinko ei paista

Sisältövaroitus! Sisältää mustaa huumoria! Tässä kirjassa tehdään pilkkaa positiivisesta ajattelusta. Ymmärrän, että jotkut voivat masentuakin kirjan lukemisesta, kuten muistaakseni Instagramissa joku kertoi masentuneensa. Mustan huumorin ja sarkasmin ystäviin ja pessimisteihin nämä ajatukset kuitenkin melko varmasti kolahtavat.

Itse nauroin itseni kipeäksi, kun luin tätä miehelleni "iltasaduksi" yhtenä iltana. Miehenikin kyllä nauroi, mutta hän sai kuitenkin näistä "synkistelyistä" tarpeekseen aika nopeasti. Mutta sellainen ihminen, jonka elämä ei ole mennyt ihan putkeen, vaan mokailut, epäonnistumiset, pettymykset ja korkealta putoamiset ovat olleet sääntö, ei poikkeus, voi kyllä riemastua tämän kirjan "voimalauseista".

Miksi nämä positiivisen ajattelun negatiiviset väännökset sitten saavat jonkun sellaisen kuin minut niin hilpeälle tuulelle? Siksi, että niistä löytää itsensä ja omat kokemuksensa. Siksi, että ne ovat niin totta! Tekopirteä (yli)positiivinen ajattelu tuottaa usein pettymyksiä "siellä missä aurinko ei paista" ja missä asiat eivät vain kerta kaikkiaan toimi niin kuin gurujen mietelauseissa.

Nämä ajatukset sen sijaan toimivat! On myös terapeuttista saada nauraa oman elämänsä ikäville kokemuksille. Mustan huumorin idea on juuri siinä. Rankkoja kokemuksia kestää paremmin, kun niille voi nauraa. Musta huumorihan kukoistaa esimerkiksi psykiatrisissa sairaaloissa. Sen voimalla sielläkin voi päästä hetken verran eteenpäin.

Kirjan joka aukeamalla on valokuva ja toisella sivulla lyhyt ajatus. On vaikeaa valita, mitä ajatuksia lainaisin, etten tulisi lainanneeksi liikaa. Tässä kuitenkin muutama ote:

"Jokainen päivä on uusi mahdollisuus pilata kaikki."

"Uskalla tavoitella mahdottomia. Kun väistämättä epäonnistut, tiedät ainakin mistä se johtuu."

"Kun lakkaat etsimästä elämääsi vääriä asioita, ne löytävät sinut."

"Älä pelkää virheitä. Ne tekevät sinusta hyvän varoittavan esimerkin toisille."

"Tuetaan toinen toisiamme. Yhdessä voimme tehdä vaikeista asioista mahdottomia."

Harmillisen paljon hauskoja älynväläyksiä jouduin siis jättämään pois. Mutta jos nämä kolahtivat, tiedät ainakin, mikä kirja sinun kannattaa seuraavaksi etsiä käsiisi!

Uteliaaksi jäin siitä, ettei tällä kirjalla näköjään ole kirjoittajaa - eikä edes toimittajaa. Mutta ehkä nämä ajatukset on koottu eri lähteistä - ja joku anonyymi henkilö sen on kai tehnyt...

Kirjan takakannessa on lainaus Helsingin Sanomista: "Jaxuhali on suomen ärsyttävin sana." Kirjan koomisuus alkaakin jo nimestä - ja kansikuvasta, jossa uppoamaisillaan olevan ihmisen käsi pitelee tähtisadetikkua!

Gummerus Kustannus Oy 2018
Kuvat: Unsplash
Ulkoasun suunnittelu: Laura Noponen

lauantai 29. syyskuuta 2018

Marjane Satrapi: Persepolis - Iranilainen lapsuuteni

Vihdoin sain luettua elämäni ensimmäisen sarjakuvaromaanin. Kokemus oli innostava: tätä täytyy saada lisää! Ehkä minulla kesti aika pitkään tajuta, että sarjakuvat voivat olla jotain muutakin kuin Aku Ankkaa...

Marjane Satrapi kertoo omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa - siihen asti kunnes hänet 14-vuotiaana lähetettiin sisäoppilaitokseen Itävaltaan. Suorapuheisena ja kapinallisena hän oli vaarassa joutua vaikeuksiin tiukan islamilaisen hallinnon alaisessa kotimaassaan, joten hänet lähetettiin turvaan Eurooppaan.

Marjanen lapsuudessa Irania hallitsi shaahi. Tytön vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja osallistuivat mielenosoituksiin. Marjanekin oli jo lapsena hyvin tiedostava pieni maailmanparantaja, ja hänen lempilukemistaankin oli sarjakuva nimeltään Dialektinen materialismi. Jo lapsena hän joutui myös kuulemaan hyvin rankkoja tarinoita, esimerkiksi kun joku vankilasta vihdoin vapautunut kertoi yksityiskohtaisesti itsensä ja muiden kokemasta kidutuksesta. Kukaan ei huomannut suojella lasta kaiken sen kuulemiselta.

Tyttö halusi päästä itsekin mieltä osoittamaan, ja kerran hänen onnistuikin livahtaa salaa mielenosoitukseen, mutta siitä ei kotona hyvä seurannut. Toisella kertaa hän oli ehkä jo vanhempi ja pääsi vanhempiensa mukana mielenosoitukseen, mutta se jäikin viimeiseksi kerraksi. Siellä Marjane näki elämänsä ensimmäisen kerran väkivaltaa, kun mielenosoittajien kimppuun hyökättiin.

Iranissa tapahtui sitten vallankumous, jonka oli tarkoitus olla kommunistinen, mutta jälkeenpäin siitä tulikin islamilainen. Kaikki muuttui kielletyksi, mutta kotona neljän seinän sisällä ja mustien verhojen takana saatettiin pitää juhlia, juoda kotitekoista viiniä, kuunnella länsimaista musiikkia - ja paljon muuta kiellettyä.

Vakavasta aiheestaan huolimatta kirjassa on paljon huumoria, mikä kevensi lukukokemusta sopivasti. Myös lapsen näkökulma aiheeseen tekee kirjan erilaiseksi kuin jos joku, joka oli silloin jo aikuinen, kertoisi tuosta ajasta. Lapsi näkee aina asiat omalla tavallaan, ei ymmärrä kaikkea, ihmettelee ja kyselee. Lapset saattoivat myös ottaa vakavat asiat mukaan leikkeihinsä; he esimerkiksi leikkivät kidutusta, ja kun huntupakko tuli, tytöt pelleilivät hunnuillaan, joiden tarkoitusta eivät oikein ymmärtäneet.

Esimerkkinä pieni ote kirjasta. Eräässä kuvassa Marjane vanhempineen katsoo televisiota, jossa joku fundamentalisti meuhkaa: "Naisten hiukset säteilevät miehiä kiihottavalla tavalla. Ne on siis piilotettava! Jos hunnuttomuus olisi sivistyksen merkki, niin silloinhan eläimetkin olisivat meitä sivistyneempiä." Tähän Marjanen isä sanoo: "Hienoa! Noista kaikki miehet ovat jotain seksihulluja!!" Ja äiti jatkaa: "Tietenkin, koska he itse ovat!"

Samassa luvussa todetaan, miten ei vain hallinto muuttunut, vaan myös tavalliset ihmiset. Perhe katsoo ikkunasta ulkona kävelevää perhettä, ja äiti sanoo: "Katso nyt tuotakin! Vielä vuosi sitten hän esitteli paksuja reisiään minihameessa ja nyt rouvalla on tshador. Sopii se kyllä paremmin." Isä puolestaan toteaa: "Ja parrakas ukkonsa, joka juopotteli ennen joka ilta, käyttää nyt suuvettä aina sanottuaankin 'alkoholi'." Marjane lisää: "Ja poika väittää rukoilevansa päivät pitkät!"

Vahva suositus tälle  kirjalle, jos sarjakuvat ja / tai Iran kiinnostavat. Kuten sanottu, tällaista voisi lukea lisääkin!

Otava 2004
Ranskankielinen alkuteos Persepolis 
Suomentanut Taina Aarne

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Eva Frantz: Sininen huvila

Näin bloggaajana oli hauska lukea tämä blogimaailmaan sijoittuva dekkari, joka - kuin myös sen kirjoittaja Eva Frantz - olikin hyvä ja mielenkiintoinen uusi tuttavuus.

Ollaan jollain ruotsinkielisellä pikkupaikkakunnalla Suomessa. Siellä pitää suosittua Sininen huvila -nimistä lifestyleblogiaan kauniisti ja viimeisen päälle sisustetussa talossaan asuva Becca Stenlund. Myös hänen miehensä Peter on aikaisemmin auttanut talon remontoinnissa, mutta väsynyt sitten Beccan pakkomielteiseksi muuttuneeseen bloggaamiseen, josta ei puolisolle jäänyt enää aikaa. Niinpä Becca ja Peter ovat nyt asumuserossa. Pariskunnalla on myös pieni poika Bruno.

Eräänä kesäyönä Bruno-poika löydetään harhailemasta yksikseen tiellä. Hän on lähtenyt hakemaan apua löydettyään äitinsä makaamassa verisenä keittiön lattialla. Becca makaa sitten päivästä toiseen sairaalassa tajuttomana, ja sillä aikaa poliisi Anna Glad alkaa selvittää tapausta. Kuka yritti murhata Beccan ja miksi?

Käy ilmi, että blogin kommenttikentässä on esitetty tappouhkauksia, ja vaikka niistä on tehty rikosilmoitus, asia on jotenkin päässyt hautautumaan jonnekin ja jäänyt tutkimatta. Lisäksi joku outo tyyppi hiiviskelee Sinisen huvilan ympäristössä.

Tutkimusten edetessä Anna Glad joutuu myös prosessoimaan omaa toimimatonta parisuhdettaan. Jaksaako hän jatkaa suhteessa, varsinkin kun eräs hurmaava mies ilmestyy kuvioihin...?

Minusta juoni oli hyvin rakennettu, enkä ainakaan itse arvannut tekijää etukäteen. Tai olinhan tätäkin henkilöä hiukan epäillyt jossain vaiheessa, mutta sitten jo unohtanutkin hänet. Toki en ole kaikkein kovaksikeitetyin dekkarien lukija (eli penaalin terävin kynä!) - joku muu on ehkä paljonkin parempi arvaaja? Mutta ainakin minulle loppu tarjosi paljon yllätyksiä. Eva Frantz on selvästi lupaava dekkarikirjailija!

Kuten jo alussa sanoin, tarinan sijoittuminen blogimaailmaan teki siitä erityisen kiinnostavan itselleni. Niinpä voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille bloggaajille ja blogeista kiinnostuneille!

Loppuun lainaus Beccan ja Peterin karuksi muuttuneesta arjesta täydellisen blogi-idyllin tavoittelun keskellä:

"Lopulta Peter oli pyytänyt Beccaa lopettamaan blogin, mutta Becca ei ollut suostunut. Siitä oli seurannut kunnon riita, ensimmäinen ja suurin. Becca jatkoi blogia mutta ei enää julkaissut kuvia Peteristä ja puhui tästä enää P:nä. Blogi oli kuitenkin jäänyt hiertämään heidän välejään. Peter ei enää viihtynyt Sinisessä huvilassa, sillä hänestä oli alkanut tuntua siltä kuin hän asuisi näyteikkunassa. Hän tuskin uskalsi koskea mihinkään, ettei vain olisi pilannut jotakin asetelmaa jonka Becca suunnitteli kuvaavansa.
 --- Beccasta oli tullut päivä päivältä pikkutarkempi, ja hän saattoi saada hermoromahduksen, jos keittiössä oli Peterin jäljiltä leivänmuruja tai kahvitahroja. Ikään kuin hän olisi muuttumassa virheettömäksi, paksunahkaiseksi blogipersoonakseen, ja samaan aikaan nainen jonka kanssa Peter oli mennyt naimisiin hiipui pois. Peter kaipasi häntä suunnattomasti."


Kustantamo S&S 2017, 247 sivua
Alkuteos Blå villan, Shcildts & Söderströms 2017
Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
Kansi Emma Störmberg

maanantai 3. syyskuuta 2018

Norma Khouri: Kunniamurha - Rakkaus ja kuolema nykypäivän Jordaniassa

Tässä kirjassa jordanialaissyntyinen, mutta sieltä pakenemaan joutunut Norma Khouri kertoo tositarinan parhaasta ystävästään Daliasta, joka joutui kunniamurhan uhriksi. Kirjasta käy ilmi, että Khouri kirjoitti ainakin sen loppusanoja vuonna 2002, ja siinä kerrotut asiat ovat ilmeisesti tapahtuneet 1990-luvulla. Tuskinpa tilanne siellä on kovin paljon muuttunut noista ajoista, kun on näin syvään juurtuneista, vuosituhansia vanhoista tavoista kysymys.

Vaikka Jordania haluaa esiintyä modernina maana, siellä pätevät vanhat aavikon ja beduiinien lait, joiden muuttaminen vie varmasti monta sukupolvea - jos niiden yleensä on koskaan mahdollista muuttua? Esimerkiksi kunniamurha ei liity varsinaisesti islamiin, vaan se juontaa juurensa jo ammoisista ajoista ennen islamia ja kristinuskoa. Kunniamurha onkin käytössä myös Jordanian kristityillä.

Lisäksi kristittyjäkin koskevat Jordaniassa melkein yhtä tiukat säännöt kuin muslimeja. Vaikka katolilainen Norma saikin pukeutua vapaammin kuin hänen muslimiystävänsä Dalia, juuri muuta vapautta ei hänelläkään ollut.

Sen verran omaa elämää he kuitenkin onnistuivat hankkimaan, että perustivat yhdessä kampaamon, jota ehtivät sitten pyörittää kuuden vuoden ajan. Se oli Ammanissa siitä erikoislaatuinen kampaamo, että sinne saivat tulla asiakkaiksi sekä naiset että miehet. Mutta vaikka työssä oli oma vapautensa, Dalian veli Mohammed vahti ystävyksiä tiiviisti. Se kuului maan tapoihin; naiset eivät juuri saaneet liikkua ilman miespuolista perheenjäsentä.

Enimmäkseen Mohammed kai kuitenkin vain vei Norman ja Dalian töihin ja haki heidät sieltä. Töissä Dalialla alkoi sitten käydä asiakkaana eräs Michael, joka vaikutti kiinnostuneelta Daliasta - ja Dalia hänestä. Siinä oli vain yksi suuri ongelma. Miehet ja naiset eivät saa tapailla toisiaan, vaikka tapaamiset olisivat kuinka viattomia.

Kaiken lisäksi Dalia oli muslimi ja Michael katolilainen. Muslimit ja kristityt eivät saa avioitua keskenään, ei varsinkaan niin, että kristitty mies ottaisi musliminaisen. Pelkästään se, että Dalia ja Michael tapaisivat toisiaan kampaamon ulkopuolella, olisi syy kunniamurhaan.

Norma ja Dalia tiesivät kyllä, että jos he alkaisivat järjestellä tapaamisia Michaelin kanssa, se olisi hengenvaarallista. Eräs heidänkin nuori asiakkaansa oli joutunut kunniamurhan uhriksi - vain siksi, että muistaakseni joku perheenjäsen oli raiskannut hänet, ja hän oli kertonut siitä jollekin ulkopuoliselle. Raiskauksen uhrikin on nimittäin "huora" ja syyllinen, joka häpäisee perheen. Kunnian ja häpeän kulttuurissa tuollainen häpeätahra pitää poistaa perheestä, ja näin perheen kunnia on palautettu.

Ystävyksistä kehittyi kuitenkin taitavia juonittelijoita, ja avukseen he saivat Michaelin sisaren Jehanin. Rakastunut pari pystyi tapailemaan toisiaan silloin tällöin Norman ja Jehanin ollessa mukana esiliinoina, ja lopulta he onnistuivat tapaamaan kahdestaankin.

Kun homma sujui, kaikilla alkoi olla varmempi olo, eivätkä he enää pelänneet kiinni jäämistä niin paljon kuin aluksi. Mutta koska kirjan nimi on Kunniamurha, lukija tietää jo alusta asti, millaiseen tragediaan kaikki johtaa. Siitä en kerro enempää; kannattaa lukea itse tämä kirja, vaikka se onkin järkyttävä.

Vihansa ja surunsa keskellä Norma päätti ottaa elämäntehtäväkseen kunniamurhia vastaan taistelemisen. Hän pakeni maasta ja kirjoitti tämän kirjan kertoakseen maailmalle näistä salatuista asioista.

Olen itsekin lukenut parin Lähi-idässä asuneen suomalaisen kirjat, joissa he sanoivat, ettei heidän tuntemillaan naisilla ollut mitään ongelmia. Mutta Norma Khouri kertoo, että kunnian kulttuuriin kuuluu se, ettei perheen ongelmista huudella ulospäin. Perheen miehet voivat hänen mukaansa olla kodin ulkopuolella erittäin mukavia, mutta kotioloissa naiset kyllä tietävät, että heidän pitää jatkuvasti olla varuillaan, ettei miehille tule mitään syytä ryhtyä julmiksi ja väkivaltaisiksi. Normakin tiesi, että hänen isänsä ja veljensä pystyisivät kyllä halutessaan vaikka tappamaan hänet - ja Norma oli kuitenkin kristitystä perheestä.

Järkyttävää tässäkin tarinassa on se, että hyvin viattomilla treffeillä käynyttä Daliaa sanottiin huoraksi, kun taas hänet julmasti surmannutta perheenjäsentä ei saanut sanoa murhaajaksi, koska tämähän oli "kunniallinen ja oikeudenmukainen mies". 

Järkyttävää on sekin, että jopa ilman turvavyötä ajamisesta sai ainakin tuolloin ankaramman rangaistuksen kuin kunniamurhasta. Kunniamurhasta pääsi ja pääsee varmasti vieläkin lähes kuin koira veräjästä.

Tällaisen kirjan luettuaan sitä vain istuu hiljaisena eteensä tuijottaen ja miettii: Kunpa olisi keinoja tehdä näille asioille jotain, niin tekisi...

Kirja (ja sen prologi) alkaa näin:

"Jordania on maa, jossa hiekanvärisiin pukuihin sonnustautuneet miehet pitelevät kännykkää toisella korvalla ja kuuntelevat toisella aavikolta puhaltavia tylyjen, ikivanhojen lakien kuiskeita. Se on maa, jossa nuori kuningatar, maailmannainen, keskustelee CNN:n kanavalla kaunopuheisesti ihmisoikeuksista samaan aikaan kun joku isä keskiluokan lähiössä viiltää kurkun auki tyttäreltään, koska tämä on rikkonut mitä viattomimmin beduiinien vanhoja kunniakäsityksiä.
  Jordania on paradoksien maa, jossa on eri normit miehille ja naisille, vapautetuille ja suojelluille. Päällisin puolin moderni Jordania on armoton autiomaa, jonka keitaat ovat putkahtaneet kaupungeiksi. Mutta aavikon tuulet puhaltavat edelleen..."


WSOY 2003, 246 sivua
Englanninkielinen alkuteos Honor Lost
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola