sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Heidi Uusimäki: Kaukana Shanghain valoista

Heidi Uusimäki työskenteli kolme vuotta englanninopettajana köyhässä kiinalaisessa Guangxin maakunnassa, kaukana Shanghain valoista, kuten kirjan nimikin kertoo. Guangxissa, joka sijaitsee aivan Kiinan eteläosassa, moni asia oli toisin: siellä oli vielä nykypäivää sellainen menneen ajan elämä, josta shanghailaisten oli vaikea uskoa todeksi, Shanghailaisille oli historiaa se, mitä Uusimäki oli nähnyt Guangxissa: sähköttömät talot, polkupyörät, sokerista ja vedestä tehty herkku, kerran vuodessa saatavat vaatteet ja mutaiset pompputiet.

Uusimäki totesi, että jos jo Kiinan vauraalla itärannikolla oltiin niin tietämättömiä köyhien maakuntien todellisuudesta, niin vielä vähemmän siitä tietäisivät suomalaiset. Siksi hän kirjoitti tämän kirjan, jossa kertoo työstään, elämästään ja kohtaamiensa paikallisten elämästä Guangxissa. Tätä kaikkea hän kuvaakin todella värikkäästi ja mukaansatempaavasti.

Ulkomaalaiset englanninopettajat toimivat kiinalaisen Amity-nimisen kansalaisjärjestön palveluksessa. Heidi Uusimäen työpaikat Longzhoussa ja Liuzhoussa olivat opettajankoulutuslaitoksia. Näistä ensimmäinen sijaitsi lähellä Vietnamin rajaa, jossa oli aivan erilaista kuin Pohjois-Kiinassa, jossa Uusimäki oli ennen liikkunut. Koko maakunnassa tuntuu kyllä olevan upeat maisemat. Vaikka kirjassa ei ole kuvaliitettä (joka olisi aina plussaa), Uusimäki osaa kuvailla maisemia niin, että ne melkein näkee silmissään. Matkojen ja maisemien kuvauksia kirjassa on monia.

Kaikki mahdollinen oli erilaista sekä kiinalaisissa oppilaissa että opettajan työssä siellä. Tätä aihetta kirjan alkupuolella kuvataankin pitkään, joten varsinkin opettajia kirja kiinnostaa varmasti! Vaikka opiskelijat olivat parikymppisiä, he olivat vielä hyvin naiiveja suomalaisiin verrattuna. Kiinalaisissa kouluissa oppilaita ei myöskään kannusteta oma-aloitteisuuteen tai itsenäiseen ajatteluun, vaan lähinnä oppikirjan tekstien ulkoaoppimiseen. Eikä omia mielipiteitä kannata tietysti olla siksikään, että Kiinassa pitää muistaa olla samaa mieltä puolueen kanssa.

"Armeijakoulutuksen ja kungfutselaisuudessa vaalittavan hierarkian ansiosta oppilaat kunnioittavat opettajiaan paljon ja tekevät kaiken mitä opettaja pyytää. Pyyntö tosin piti esittää aina, sillä oppilaat eivät esimerkiksi tehneet taululta muistiinpanoja oma-aloitteisesti, eivätkä edes ottaneet muistiinpanovälineitä esiin asiasta erikseen mainitsematta. Mutta koska opetin suullista englantia, ei siinä paljoa kirjoitella tarvinnut. Oma-aloitteisuuden ja itsenäisen ajattelun puute näkyi myös kopioimisvimmassa. Kun tehtiin esitelmiä tai puheita, kopioitiin suoraan netistä tai kirjoista. Luotettiin enemmän jo oleviin lähteisiin kuin omaan kykyyn vastata vaikkapa aiheeseen: 'mitä mieltä olen ympäristönsuojelusta'."

Kuvaukset noista lapsenomaisista, kihertävistä ja opettajiinsa kiintyvistä oppilaista olivat osa teoksen parhaasta annista. Ruuasta, matkoista, luonnosta ja Kiinan vähemmistökansoista kirja myös kertoo. Kulttuuria esitellään esimerkiksi luvussa Yhtä juhlaa, jossa kerrotaan muun muassa opettajanpäivästä, kuukakkujuhlasta, naistenpäivästä ja kiinalaisesta vauvajuhlasta. Uusimäki sai nähdä esimerkiksi vähemmistökansojen tanssiesityksiä, jotka kuulostavat mielenkiintoisilta.

Luku Pakomatkalla melusaasteesta kuvaa mitä erilaisimpia matkoja Guangxissa, ja taisipa joku reissu suuntautua maakunnan ulkopuolellekin.

Luvussa Kirkoista Heidi Uusimäki kertoo paikallisista, virallisesti hyväksytyistä kirkoista, joiden jumalanpalveluksiin hän osallistui. Hänhän oli Suomen Lähetysseuran työntekijä, mutta ei luonnollisestikaan saanut eikä voinut tehdä varsinaista lähetystyötä. Hän kuitenkin kävi kirkossa, vaikka ei sielläkään paljoa ymmärtänyt, koska siellä puhuttiin jotain paikallista murretta eikä hänen opiskelemaansa mandariinikiinaa. Tämä kirkoista kertova luku on suht lyhyt, mikä tiedoksi niille, joita se aihe ei ehkä kiinnosta.

Kirjan lopussa kerrotaan myös Amity Foundationin tekemästä avustustyöstä Kiinassa. Kyseinen järjestö tekee paljon muutakin kuin lähettää englanninopettajia. Kunnollinen englannin oppiminen ei ole itsestäänselvyys Guangxin tapaisessa maakunnassa, jossa paikallisten englanninopettajien taso on heikko. Tie esimerkiksi yliopistoon aukeaa kuitenkin vain, jos englannin taito on vahva, ja koulutushan on avain parempaan elämään, joten siksi tämäkin työ on tärkeää.

Lisäksi Amity on muun muassa auttanut kuuroja ja sokeita pärjäämään itsenäisesti ja elättämään itsensä, tukenut keskellä ei mitään asuvien kylätohtorien koulutusta ja auttanut maanjäristyksen uhreja.

Kaukana Shanghain valoista on huikea ja värikäs nojatuolimatka Kiinaan - vaikka luulen, että omasta postauksestani tuli aika rutikuiva ja tylsä. Kirja kannattaa kuitenkin lukea, jos Kiina kiinnostaa, ja todeta itse, miten paljon uutta ja yllättävää sen kautta oppii tuosta maasta - tai ainakin sen yhdestä maakunnasta.

Lopuksi ote Heidi Uusimäen matkasta Yao-kansan kyliin:

"Seuraavana päivänä yao-naiset kuljettivat minua ympäri vuoria kylästä toiseen hätyyttäen puhveleita ja käärmeitä tieltään. Olin kuin aikamatkalla, sillä kaikki talot, kylät ihmisineen, rakennuksineen, työkaluineen olivat kuin jostain 1500-luvulta. Tavarat, joita Hongkongin kaupunginmuseossa esitellään 1700- ja 1800-luvulla sinne muuttaneiden hakka-ihmisten tavaroina ovat vielä täällä Guangxissa jokapäiväisessä käytössä pelloilla ja myynnissä toreilla. Esimerkiksi punotut selkäkorit, laakeat astiat, joissa kuivataan puuvillaa tai chilipippureita, tai korit joilla pyydystetään kaloja. Kun näin Yunnanin pelloilla traktoreita, täällä näki vain kuokkia tai puhveleita. Yhdessä kylässä istuin sähköttömän talon bambusta tehdyllä parvekkeella vuoren rinteellä ja katselin alas laaksoon. Oliko hyvä että turismi oli jo tännekin löytänyt? Kauanko laakso ja kylät saisivat olla rauhassa?"


Suomen Lähetysseura 2010, 194 sivua
Ulkoasu Tanja Varonen / DA Graphics Oy

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Ayako Miura: Jäätymispiste

Luin japanilaisen Ayako Miuran (1922-1999) romaaneja lukioikäisenä eli noin 30 vuotta sitten. Aika on tehnyt tehtävänsä: en muistanut niistä käytännössä enää mitään. Siksi olen ollut utelias kertaamaan, millaisia Miuran kirjat oikein ovat. Uteliaisuuttani lisäsi sekin, kun kerran eräs henkilö kertoi jossain Facebookin kirjallisuusryhmässä, että Miura on hänen lempikirjailijansa, vaikka hän itse on ateisti ja Miura puolestaan oli tunnustava kristitty.

Myös japanilaiset ovat pitäneet Jäätymispisteestä. Kirjan suomentanut Martti Turunen kertoo esipuheessaan, että Miura sai aikoinaan tästä romaanista valtion kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuosittain vain yhdelle kirjailijalle. Kirjasta tehtiin myös televisionäytelmä, jota esitettiin television pääkanavalla puolen vuoden ajan.

Jäätymispiste käsittelee vaikeita aiheita, kuten syyllisyyttä, vihaa ja kostoa, ja täytyy myöntää, että ainakin minulle juuri nyt se oli hiukan liian raskasta luettavaa. Enemmän olisin nimittäin kevennyksen tarpeessa. Kuitenkin kun olin lukenut kirjan loppuun asti, voin vain todeta, että on se kyllä mestariteos.

Miura kertoo romaanissaan eräästä perhehelvetistä kauniin julkisivun takana. Vuosikausien tuska ja ahdistus perheessä alkaa eräänä heinäkuisena päivänä vuonna 1946. Ylilääkäri Keizoo Tsuziguchin vaimo Natsue on kotona kahdestaan miehensä sairaalan silmälääkärin, Jasuo Murain, kanssa. Natsue on ihastunut Muraihin ja tämä häneen, mutta kuitenkin Natsue vastustaa Murain lähentelyjä. Silloin paikalle osuu perheen kolmevuotias Ruriko-tytär. Hän ei ole toivottu henkilö tässä tilanteessa, jossa tunteet käyvät kuumina, ja niinpä Natsue komentaa hänet ulos.

Käy kuitenkin niin, että Ruriko katoaa ja lopulta hänet löydetään murhattuna. Perheen isä Keizoo alkaa vihata sekä murhaajaa että Natsueta ja Muraita, joiden kaikkien syytä kuolema hänen mielestään on. Lisäksi Keizoo on varma, että Natsue on ollut hänelle uskoton. Hän alkaa kantaa kaunaa ja hautoa kostoa.

Kummallista - ja minusta epäuskottavaa - kyllä, Natsue alkaa ihmeen pian haaveilla, että saisi adoptoida pienen tytön, jota kasvattaisi kuin Rurikoa. En tiedä, toimisiko kukaan äiti todellisuudessa näin absurdisti. Eihän kuollutta lasta voi kukaan toinen korvata.

Tästä Keizoo saa hurjan (ja myös melko epäuskottavan - tai vähintään mielikuvituksellisen) idean kostaa Natsuelle niin, että tämän tietämättä valitsee adoptoitavaksi Rurikon murhaajan orvoksi jääneen vauvan. Keizoo nauttii ajatellessaan, miten Natsue hoitaa hellästi tuota vauvaa ja miten hän musertuu saadessaan joskus vuosien päästä tietää, että onkin hellinyt murhaajan lasta.

Näin alkaa tuo järkyttävä perhehelvetti. Ensin Keizoo vihaa heidän adoptiotytärtään Yookoa, ja kun totuus vihdoin valkenee Natsuelle, hänestä vasta tuleekin kauhea, pahansuopa äitipuoli, joka yrittää kaikin tavoin kiusata Yookoa. Lisäksi perheessä on poika, Tooru, joka myös joutuu kärsimään perheen huonosta ilmapiiristä.

Koston kierre, parisuhdeongelmat ja varsinkin Natsuen viha Yookoa kohtaan jatkuvat sitten vuosien ajan. Perheessä näytti olevan sellainen toimintamalli, joka lienee tuttua monelle suomalaisellekin, että tehdään omia johtopäätöksiä toisen tekemisistä ja sanomisista, mutta ei puhuta ääneen mitään, vaan haudotaan asioita vain omassa mielessä. Usein nuo johtopäätökset sitten ovat enemmän tai vähemmän vääriä - ja ainakin Tsuziguchin perheessä ne johtavat traagisiin seurauksiin.

Kuten suomentaja sanoo esipuheessa, Miura käsittelee romaanissaan syyllisyyden ongelmaa tyypilliseen japanilaiseen tapaan antamatta valmiita vastauksia. Kirjailija jättää paljon lukijan pohdittavaksi. Omaa syyllisyyttä ja toisten syyttämistä lähestytään monesta näkökulmasta.

"Jos Murai ei olisi tuona päivänä tullut heille, ei Rurikoakaan olisi murhattu. Natsue halusi unohtaa sen, että juuri hän itse oli ajanut silloin Rurikon ulos. Hän halusi sälyttää vastuun Muraille. Sillä tavalla hän pyrki keventämään omaa syyllisyyttään. Hän ei tullut ajatelleeksi, miten itsekäs hänen ajattelutapansa oli.
  On totta, että olin tuolla hetkellä Murain lumoissa. Mutta eihän tuollaisen sydämen liikehdinnän pitäisi olla niin paha asia, että ansaitsin Rurikon kuoleman kaltaisen lohduttoman rangaistuksen. Oli kohtuutonta, että yhdestä poskelle saadusta kevyestä suudelmasta koituivat tällaiset seuraukset."

Karulla tavalla ja yhtään kaunistelematta Jäätymispiste kuvaa ihmisen pahuutta, itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Varsinkin Natsue muuttuu tarinan edetessä melkoiseksi hirviöksi Yookoa kiusatessaan. Kirjan henkilöt etsivät monissa ratkaisuissaan aina vain omaa etuaan välittämättä siitä, miten pahalta heidän sanansa ja tekonsa toisista tuntuvat.

Kirja onkin todella taidokas kuvaus ihmismielen pimeästä puolesta. Onneksi jaksoin lukea sen loppuun, koska vasta loppuun asti luettuna se pääsee todella oikeuksiinsa. Paikoitellen teki tiukkaa, mutta kyllä tämänkin kirjan parissa sai kokea myös lukemisen nautintoa. Onhan siellä kaiken keskellä myös hyvyyttä, rakkautta ja ystävyyttä. Juoni on ennalta-arvaamaton, ja aivan viimeiselle sivulle asti saa jännittää, kuinka kaikki lopulta päättyy.

Mitä siihen kristillisyyteen tulee, se tulee esiin 508-sivuisen tarinan mittaan vain muutaman kerran, eikä niissäkään kohdissa mitenkään saarnata, joten ymmärrän nyt hyvin, miksi tuo Facebook-ryhmässä tapaamani ateisti kerran ylisti Miuran kirjoja. Ymmärrän myös, miksi Jäätymispiste sai tuon kirjallisuuden valtionpalkinnon Japanissa. On se kyllä mestariteos.

Kirjan lopussa moni asia jää auki, mutta onneksi tarina jatkuu seuraavassa romaanissa, jonka nimikin kuulostaa valoisammalta: Aurinko sulattaa jään. Ehkä Tsuziguchin perheellä on vielä toivoa.

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1972, 508 sivua

maanantai 3. joulukuuta 2018

Veikko Huovinen: Hamsterit

Veikko Huovisen Hamsterit on yksi lempiromaaneistani, jonka olen lukenut monena vuonna marraskuussa. Tämä "aikuisten satu" pursuaa nimittäin sellaista elämäniloa ja lämmintä huumoria, että kyllä sitä lukiessa marraskuun harmaus ja pimeys unohtuu. Hymyilemättä ei voi tätä kirjallista ilotulitusta lukea!

Kirjan kantava teema on nimittäin toiveikas talvimieli. Hamsteri-niminen hupaisa mies ja hänen naapuriinsa muuttava elämän murjoma Rurik aloittavat yksissä tuumin varautumisen hirmuiseen talveen. Hamsteri on aika vekkuli, joka osaa kaunopuheisesti maalailla jostain etelän rannikkokaupungista tulleelle Rurikille, miten armoton talvi on täällä päin. Siitä ei yksinkertaisesti selviä ilman talvivarastoja! Kun varastot on hankittu, kelpaa sitten talven tulla, lumen tuiskuta ja pakkasen paukkua ihmisten hautautuessa mukavasti sisälle lämpimään syömään herkkujaan ja lukemaan kirjoja mursunpyytäjistä. Saa olla kuin karhu pesässä. Mikäs sen hauskempaa!

Massiivisia valmisteluja, ostoksia, marjastamista, säilömistä ja varastointia - eli hamstrausta - harjoitetaankin koko syksyn ajan. Kaikkea mahdollista on oltava turkisliiveistä säilykepurkkeihin ja savustetusta lampaasta hienoon riviin erilaisia likööri-, rommi- ja konjakkipulloja. Nuo juomat tietenkin salataan Rurikin vaimolta Tellulta. Jopa koira taloon hankitaan, koska "koira on välttämätön talvi-iltoina", opastaa Hamsteri.

"Ajattele, tuuli vonkuu, puunoksa lyö ikkunaan ja kinokset peittävät melkein koko talon. Mutta, sanon vakaumuksella, kellarisi ja aittasi ovat täynnä, halkopinot nousevat jylhästi takapihalla ja vahvan villapuseron pystykaulus sanalla sanoen nostaa leukasi pystyyn. Hoi, vihellät myrskyille, naurat uhmaavasti pakkaselle! Rasvapitoinen liha ja keltainen voi antaa verellesi ankaran vastustuskyvyn kylmyyttä silmällä pitäen. Marjoissa ja juurikasveissa asustavat vilkkaat, terhakat vitamiinit virkistävät sanomattomasti, eikä elinvoimallasi ole mitään ääriä. Nopsasti nousee jalka, lumilapio ei paina mitään käsissäsi, ja hirmumyrskynä luo luuta tien aitalle, saunalle, jopa portille asti, jos niin haluat. Mutta voitpa päiväkausia levätä sisälläkin pimeänä sydäntalvena, sillä ei mikään pakota sinua ulos! Voit kuten karhu hautautua kinokseen, korvissasi tuiskun mahtava laulu."

Huovinen kuvaa sekä Hamsteria että Rurikia todella hilpeästi, pilke silmäkulmassa. Kaiken tämän hamstrausinnon keskellä alussa niin elämän lannistama Rurik virkistyy aivan huomaamattaan, ja Tellukin näkee ihmetellen muutoksen miehessään - ja rakastuu tähän uudestaan. Myös perheen lapset Niku, Naku ja Raisa ovat menossa mukana.

Kirjassa on myös hienoa luontokuvausta, ja se vie ihanasti jonnekin kauas kaikesta maailman pahuudesta. Se kuvaa leppoisaa menneiden aikojen elämänmenoa maaseudulla luonnon helmassa, eikä siinä ole ihmissuhdeongelmia, stressiä tai mitään muutakaan ahdistavaa. Tarinan henkilöt ovat ystävällismielisiä ja hyväntahtoisia. Hamsterin ja Rurikin ystävyys lämmittää sydäntä.

Hamsterit on riemukas elämänilon ja nautinnon ylistys. Toiveikas talvimieli ei herää vain kirjan henkilöissä, vaan myös lukijassa. Itsekin alan aina haaveilla talvivarastoista! Miten mukavaa olisi hautautua kotiin nautiskelemaan ja lepäilemään kaamoksen yli, kun ei tarvitsisi moneen kuukauteen käydä edes ruokakaupassa... :)

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa huumorin ystäville ja toiveikasta talvimieltä kaipaaville! Hamsterit on täydellinen piristyspilleri, kaamosvalohoito ja lääkitys sellaiselle, joka tahtoo hetkeksi paeta jonnekin, missä ei ole ongelmia.

1. painos WSOY 1957
Lukemani kirja on omasta hyllystäni Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos v. 1979.
Kuvan olen ottanut jo vuosi sitten, ja siinä on kirjaston kirja, jossa on minusta hauskempi kansi kuin omistamassani painoksessa. 

lauantai 1. joulukuuta 2018

Fernando Pessoa: Hetkien vaellus

Ihastuin Fernando Pessoan runoihin jo 20 vuotta sitten, kun silloisiin opintoihini kuului Portugalin kirjallisuuteen tutustuminen. Nyt kun palasin Pessoan runojen äärelle pitkästä aikaa, ne kolahtivat edelleen - ja vain entistä enemmän. Näköjään aika on tehnyt minusta entistä enemmän tuon monipersoonaisen runoilijan sukulaissielun!

Niille jotka eivät tiedä: Pessoahan ei kirjoittanut pelkästään omalla nimellään, vaan myös kolmella muulla nimellä: Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Alvaro de Campos. Nämä eivät olleet pelkästään nimiä, vaan selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joilla oli omat elämäntarinansa, näkemyksensä ja kirjoitustyylinsä. Persoonat saattoivat väitellä ja olla eri mieltä keskenään, ja Alvaro de Campos kirjoitti jopa muistokirjoituksen Alberto Caeirolle - tosin luin, että Caeiro palasi vielä kuolemansa jälkeenkin kirjoittamaan...

Kyseinen muistokirjoitus on tämän kirjan alussa, ja siinä on humoristisia piirteitä. Alvaro de Campos kirjoittaa Caeirosta esimerkiksi näin (muistellessaan erästä heidän väittelyään): "Tässä vaiheessa minä tunsin luissani etten istunut keskustelemassa toisen ihmisen vaan toisen universumin kanssa."

Koomista on sekin, kun de Campos suree sitä, ettei ollut Caeiron kuollessa paikalla Lissabonissa. "Minä olin Englannissa. Ricardo Reis ei ollut Lissabonissa hänkään; hän oli palannut Brasiliaan. Fernando Pessoa oli siellä, mutta vaikuttaa siltä, ettei hän ollut läsnä. Fernando Pessoa tuntee kaiken, mutta sillä ei ole häneen vaikutusta, ei edes sisäisesti."

Kuitenkin kaikki nämä henkilöt olivat Pessoa itse.

Esipuheessa suomentaja Pentti Saaritsa toteaa: "Mitä selvemmin heteronyymit hahmottuivat hänelle erillisiksi henkilöiksi, sitä enemmän se luonnollisesti koetteli Fernando Pessoan mielenterveyttä."

Pessoa kärsi ainakin masennuksesta; en tiedä kävikö hän psykiatrilla ja oliko hänellä joku diagnoosi. Ainakin hän teki ihan tavallista, proosallista päivätyötä, ja jossain runossaan hän suree sitäkin, ettei hän osaa olla edes hullu oikella tavalla. "Minä olen potilas vailla hullujenhuonetta. / Minä olen ihan kylmästi mielipuoli, / olen selväjärkinen ja hullu."

Ehdin jo lukea toisenkin Pessoan runokokoelman esipuheen, josta kävi ilmi, että Pessoalla oli jossain vaiheessa suhde erääseen naiseen, mutta sekään ei kestänyt, kun runoilija hajoili milloin miksikin henkilöksi.

Kirja sisältää luonnollisesti valikoiman runoja jokaiselta näistä persoonista (heteronyymeistä). Kaikilla heillä tosiaan näyttää olleen selvästi toisistaan erottuva kirjoitustyyli ja ajatusmaailma. En lähde niitä kaikkia erittelemään tässä, vaan pidätän itselleni oikeuden olla subjektiivisen kiinnostunut Pessoan monista persoonista ja ottaa muutaman siihen liittyvän lainauksen.

Saaritsa sanoo pitäneensä eniten Alvaro de Camposista, ja huomasin, että hänen runonsa minuunkin kolahtivat eniten. Jopa melkein 20 sivua pitkä runo Hetkien vaellus. Voisi luulla, että niin pitkä runo olisi puuduttavaa luettavaa, mutta mitä pitemmälle se etenee, sitä rajummaksi vauhti kiihtyy, siinä on suorastaan maanista energiaa ja vimmaa, niin että lukijakin voisi melkein mennä transsiin sitä lukiessaan.

Tuossa pitkässä runossa hän julistaa, miten hän on kaikkea ja kaikki, hän on tuntenut kaiken, elänyt kaikki elämät, tehnyt kaikki teot, puristanut rintaansa vasten kaikki ihmiset, hyvät ja pahat. Siinäpä sitä pituutta runolle tuleekin, kun kertoja erittelee, mitä kaikkea hän on ollut ja missä kaikessa ollut mukana.

Muutama ote runosta:

"Olen moninkertaistanut itseni tunteakseni itseni,
ja tunteakseni itseni minun on pitänyt tuntea kaikki,
olen ylittänyt äyrääni, en ole ikinä tehnyt mitään muuta
                                                                                         kuin tulvinut yli,
olen riisuutunut, antanut periksi,
ja sieluni joka kolkassa on eri jumalalle pyhitetty alttari.
----
Tuntea kaikki kaikin tavoin,
omata kaikki mielipiteet,
olla vilpitön ja ristiriidassa itsensä kanssa joka hetki,
inhota itseään hengen täydellä vapaudella,
ja rakastaa kaikkea kuin Jumala.
----
Loppujen lopuksi minä olen jatkuva vuorokeskustelu,
äänekäs puhe josta ei saa selvää, keskiyö tornissa
kun kellot huojuvat hiljaa käden koskettamatta
ja tulee sääli kun tietää että elämää
                                                        on elettäväksi huomennakin."

Runo Tupakkakauppa, josta myös pidän, ei varsinaisesti kerro tupakkakaupasta, vaikka sellainenkin siinä esiintyy. Siinä Pessoa (Alvaro de Camposin nimellä), joka surullista kyllä ei vielä eläessään saanut nimeään tähtiin, purkaa kipuaan ja pettymystään siitä, ettei hänestä koskaan tule mitään. Unelmia on, mutta ne eivät voi toteutua. Eihän kaikista voi tulla jotain suurta...

"En ole mitään.
Minusta ei koskaan tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään.
Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat. 
----
Minä olen ja tulen ehkä aina olemaan ullakkohuoneen väkeä
vaikka en siellä asukaan;
minä olen aina se joka ei syntynyt sitä varten;
minä olen aina se jolla oli edellytykset;
minä olen aina se joka odotti että hänelle aukeaisi ovi
                                                               seinään jossa ei ovea ollut..."

Pessoan lyriikassa näkyykin myös portugalilainen saudade, kaipaus, joka on kuulemma heille ominaista. Hän kaipaa joksikin muuksi ja johonkin muualle.

Tämä kaikki nyt kertomani, mutta myös paljon muuta näissä Pessoan runoissa! Hassua kyllä, Pessoan oikea sukunimi tarkoittaa suomeksi henkilöä / persoonaa. Saaritsa arvelee, että ehkä tämä sai hänet jo lapsena keksimään itselleen noita eri nimiä ja peroonia.

Pessoa on hieno runoilija, joka kuitenkin eläessään sai julkaistua vain pari kokoelmaa, runoja, jotka eivät edes olleet hänen parhaimpiaan. Enimmäkseen hän oli pöytälaatikkorunoilija, jonka runoja alettiin julkaista vasta 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Joskus voi siis näinkin käydä.

Otava 1974, 78 sivua
Suomentanut Pentti Saaritsa

torstai 29. marraskuuta 2018

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Kirjailija J. Pekka Mäkelän isotäti ja kummitäti Helvi Söderman oli Kiinassa lähetystyössä vuosina 1935-1946. Tuona aikana hän ei päässyt ollenkaan käymään kotimaassa, koska Kiinassa syttyi sota - kuten Euroopassakin. Tämä romaani perustuu Södermanin päiväkirjoihin tuolta ajalta, mutta sisältää tietysti myös paljon fiktiivistä aineistoa. Päiväkirjaotteet on kuitenkin suurelta osin pyritty säilyttämään autenttisina.

Romaanin alussa ollaan laivassa matkalla Kiinaan. Matkalla Helvi Söderman tutustuu sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin, joka on menossa etsimään elämälleen tarkoitusta. Södermanilla lähetystyöntekijäkollegoineen on kutsumus julistaa kiinalaisille evankeliumia, kun taas Wolffin ja muiden Kiinassa asuvien eurooppalaisten mielestä kiinalaisten pitäisi antaa säilyttää omat uskonnolliset näkemyksensä ja tapansa.

Vähän kerrallaan lukijalle esitellään uusia henkilöitä, joiden tarinaa kirja sitten vie eteenpäin. Heissä on niin kiinalaisia kuin eurooppalaisia, köyhiä ja rikkaita, kristittyjä ja "kiinalaisesti uskovia". En muista käykö kirjasta varsinaisesti ilmi heidän uskontonsa, mutta edesmenneiltä esi-isiltä siellä kysytään neuvoa, ja jotkut kirjan henkilöt myös näkevät kuolleita omaisiaan.

Kun henkilögalleria on aika iso, jokaisen kautta tarinaan tulee hiukan eri näkökulmaa, ja näin Mäkelän romaanissa on valtavasti syvyyttä ja erilaisia ulottuvuuksia. Itse luen harvoin näin paksuja romaaneja, mutta nyt kun luin, voin vain ihmetellä ja ihailla Mäkelän taitoa pitää tarina kasassa ja viedä jokaisen henkilön tarinaa eteenpäin aina loppuun asti. Hän myös päättelee lankojen päät taitavasti, ja toisaalta joitain asioita jää hiukan aukikin - aivan kuten elävässä elämässäkin.

Japanilaiset syyllistyivät Kiinassa melkoisiin julmuuksiin. Pelkäsin, miten rankkaa sodasta lukeminen olisi. Muutama karmea ja järkyttävä kohtaus kirjassa onkin, mutta lopulta ne ovat pieni osa tästä paksusta romaanista. Eräs surullisimmista tapauksista on erään nuoren kiinalaisen tytön vaikea traumatisoituminen aivan kauheiden kokemustensa jälkeen. Hän menettää muistinsa ja hänestä tulee pelkkä kuori, joka on kuin elävältä kuollut, pelokas ja puhumaton. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki hänen elämästään, mutta lopun saat lukea itse, jos Hunan kiinnostaa. Pyrin välttämään liiallisia paljastuksia tässä blogissa.

Tähän kohtaan lainaan kirjasta kohtaa, joka kertoo siviilien elämästä sodan jaloissa:

"Onneksi meillä on varastossa vielä jotakin, mutta en tiedä miten kauan sitä riittää. Ehkä meidänkin pitäisi mennä joenrantaan onkimaan. Jos sinnekään pääsee. Sotilaat ovat raivanneet kaiken pois muurien ympäriltä, ajaneet ihmiset pois, polttaneet monia taloja ja tiloja. Palaneen haju tuntuu vieläkin. Kuka haluaisi kalastaa konekiväärien edessä? En minä ainakaan. Mieluummin kitkuttelen vanhoilla juureksilla ja toukkaisella riisillä. Sotilaista ei koskaan tiedä. Jotkut saattavat haluta harjoittelumaaleja, tai naisia raiskattaviksi. Chiang-persidentin armeijaa kiinnostaa enemmän kommunistien tappaminen kuin japanilaisten torjuminen. Tappavat mieluummin kiinalaisia, omiaan, kun japanilaisia. Ei sellaisesta armeijasta ole mihinkään."

Hunan ei kerro vain sodasta (eikä vain lähetystyöstä), vaan se kuvaa kiehtovasti tuon ajan Kiinaa, ihmisiä, heidän kohtaloitaan ja kiinalaista elämänmenoa. Eurooppalaisten ja kiinalaisten henkilöidensä kautta Hunan kertoo myös erityisen paljon idän ja lännen - tapojen, asenteiden, uskontojen ja uskomusten - kohtaamisesta.

Helvi Södermanin päiväkirjamerkinnöistä näkyy hänen luottavainen uskonsa Taivaalliseen Isään, kun taas eräs toinen lähetystyöntekijä alkaa ajan kuluessa epäillä. Muutenkin kirja tahtoo ehkä alleviivata kaikkien uskontojen samanarvoisuutta ja kyseenalaistaa lähetystyön oikeutusta. Ainakin se tarjoaa monia eri näkökulmia uskonnollisiin kysymyksiin.

Tarina oli niin uskomattoman hienosti rakennettu ja viimeistelty, että loppuun päästyäni voin vain todeta, että käsissäni oli mestariteos. Ei ihme, että se valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Oli todella antoisaa eläytyä kaikkien näiden henkilöiden vaiheisiin ja tehdä nojatuolimatka 1930-40 -lukujen kuohuvaan Kiinaan. Vaikka sitä Finlandiaa ei tullutkaan, ei se tee tätä teosta yhtään huonommaksi. Suosittelen!

Like Kustannus Oy 2018, 549 sivua
Kannen valokuvat: Ellen Thorbecke / Nederlands Fotomuseum
                                  ShutterStock

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Kuten olen aina ennenkin sanonut, koen runoista kirjoittamisen vaikeaksi. Nyt vielä enemmän, koska nämä ovat saamelaisia runoja, ja eihän tällainen etelän ihminen tietenkään saamelaisten asioista tiedä tai ymmärrä ollenkaan tarpeeksi.

Näistä runoista monet olivat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, ja kirjan luettuani minua alkoikin kiinnostaa saada lisää tietoa - eli paikata vihdoin tätäkin aukkoa sivistyksessäni. Selasin netissä täkäläisten Eepos-kirjastojen kaikki kirjat, jotka löysin haulla "saamelaiset". Huomasin, että on yllättävän paljonkin kirjoja, joista jotkut jopa saamelaisten itsensä kirjoittamia, mutta arvatenkin suuri osa oli ainakin nimistä päätellen valtaväestön tuotoksia. Joidenkin kirjojen nimistä ja vuosikymmenien takaisista julkaisuajankohdista jo saattoi päätellä, että ne tuskin antavat mitään kovin asiallista tietoa. Mutta joihinkin toisiin kirjoihin saatan vielä joskus tutustua.

Olen itsekin vain se "pitkänhuiskea sinisilmä" ja turisti, joita Holmberg runoissaan kritisoi. Tosin ehkä voin lohduttautua sillä, etten ole Lapin reissuilla kalastanut, juopotellut enkä jättänyt jälkeeni pulloja tai muitakaan roskia. Lapin luontoa olen kyllä rakastanut ja rakastan, joten en ihmettele, että saamelaiset sitä rakastavat. Onhan se heidän.

Surullista vain on, että muut tunkeutuvat sinne lupaa kysymättä kaivoksineen ja muineen, mistä kertovat esimerkiksi seuraavat otteet eräästä runosta:

"Ajattelin kirjoittaa valtiolle kaivostoiminnasta
mutta mätätomaatit eivät valtion mielestä
ole puolukkahillon veroisia
kun käristyksestä puhutaan
---
ylpeä minä olen
kun en ota valtiota auttavasta kädestä
vaikka se säästää minulta aikaa
ja huuhtoo lohet rantaan valmiiksi tapettuina ... "

Kirjan runoissa ollaan myös kaupungissa: Tampereella - tai Helsingissä, kuten tässä:

"Huokaisin Helsingissä joiun
se on surullinen
mutta on siinä toivoa..."

Muuten Holmberg toteaa osuvasti kaupunkielämästä:

"Minusta kaupungissa on rehellistä
olla päissään päiväsaikaan..."

Tämän runokirjankin kautta opin jo jotain, kun hiukan googletin. Eräässä runossa Holmberg sanoo aikoneensa kirjoittaa kappaleen Assimilaatio blues. Kun en tuotakaan sivistyssanaa tuntenut, katsoin netistä, ja minulle selvisi, että assimilaatio tarkoittaa vähemmistöpolitiikassa kulttuurien sulautumista. No, se selittää. Se auttaa minua myös ymmärtämään edes jotain kuvassa näkyvästä cd:stä, jonka ostin kerran Sevettijärveltä. Huikean hienoa musiikkia, mutta sanoistahan en ole ymmärtänyt mitään. No, levyllä  - ja yhdellä sen kappaleista - näyttäisi ainakin varovasti veikaten olevan juuri tuo surullinen nimi, vaikkakaan ei tietysti suomeksi.

Kun runoissa myös esiintyi muutaman kerran ILO, senkin opin joltain nettisivulta, että Suomi ei ole ratifioinut ILO:n sopimusta alkuperäiskansojen oikeuksista. Järkyttävää. Eikä tällaisista(kaan) asioista puhu kukaan meille täällä etelässä - ja niin me sitten olemme tietämättömiä...

Holmbergin runot ovat hienoja, ja on niissä paljon muutakin kuin minä nyt tässä vaatimattomasti sain sanottua. Eikä pelkästään sitä yhteiskunnallista kannanottoa. Kannattaa tutustua häneen. Muistaakseni olen kuullut, että häneltä olisi tulossa ensi vuonna uusi runokirja suomeksi.

Saamenkieliset runokirjathan häneltä on ilmestynyt vuosina 2009 ja 2014 - ja tiedän kyllä, että Suomessa puhutaan kolmea eri saamenkieltä, mutta on varmaan parempi, etten lähde arvailemaan niistä sen enempää. Holmberg on tosin kotoisin Utsjoelta, jossa puhutaan ainakin pohjoissaamea...

Palladium Kirjat 2015, 79 sivua
Kuvittanut Hanna Lehikoinen

torstai 15. marraskuuta 2018

Marko Annala: Paasto

Ihastuin Marko Annalan toiseen romaaniin hiukan jo nähdessäni sen upean kannen. Ennen varsinaista lukemista myös selasin kirjaa, ja minut hurmasi seuraava kappale:

"Viihdyn kirjojeni parissa. Jos omaisin riittävästi rohkeutta, lopettaisin nykyisen työni ja perustaisin antikvariaatin. Pukisin päälleni burgundinpunaisen tupakkatakin ja järjestelisin kirjoja päivät pääksytysten. Asiakkaita kävisi vain kourallinen päivässä ja he olisivat yhtä omituisia ilmestyksiä kuin minäkin. Heillä kaikilla olisi rokonarpinen iho, ahavoitunut katse, ja he tietäisivät tasan tarkkaan, kuinka niskoja nakellaan oikeaoppisesti. Liikkeeni olisi kaupunkierakkojen kohtauspaikka. Paikka jossa saisi muumioitua hyllyjen väliin rauhassa ulkomaailmalta."

Eihän kirja, jossa on tällainen kappale, voi olla kovin huono!

Antikvariaatin perustamisesta yllä olevassa otteessa haaveilee kirjan minäkertoja Matias, nelikymppinen ortodoksikirkon jäsen. Hän on jo vuosien ajan ollut uskonkriisissä: käytännössä hän ei ole enää pitkään aikaan uskonut Jumalaan. Omien sanojensa mukaan hän ei voi uskoa, koska ei tunne eikä koe Jumalaa.

Mutta miten uskaltaa paljastaa ajatuksensa Marika-vaimolle, isä Hermanille seurakunnassa ja työkavereille? Jos Matias on rehellinen, menettääkö hän kerralla kaiken - vaimon, ihmissuhteet ja työn?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäistä edeltävään suuren paaston aikaan. Paaston alkaessa Marika lähtee pariksi kuukaudeksi Etiopiaan toteuttamaan kutsumustaan: opettamaan lapsia. Matias ehtii viime hetkellä tunnustaa vaimolleen, ettei usko enää Jumalaan. Sitten hän jää yksin Suomeen viettämään viimeistä, käänteentekevää paastonaikaansa:

"Tämä suuri paasto saa olla viimeinen kilvoitukseni. Se lupaus olisi helppo pitää. Alkaisin elää ilman kirkkoa. Lausuisin pääsiäisenä viimeisen kerran uskontunnustuksen ja nauttisin viimeisen Herran Ehtoollisen. Muuttuisin uskovaisesta tavalliseksi kuolevaiseksi, jonka ei tarvitsisi enää selittää kokemuksiaan johdatuksella. Mistään ei tarvitsisi löytää opetusta tai kaitselmusta. Tyyne kuolisi vanhuuttaan, Marika jättäisi tai olisi jättämättä, isä Herman olisi pelkkä Herman, Neonillan siunaukset vaihtuisivat kädenpuristuksiksi ja jäällä kaatuminen olisi vain onneton tapahtuma vailla syvempää merkitystä. Minun ei tarvitsisi etsiä Jumalaa rantakallioilta tai pajupuskasta. Ihmettelisin niitä ilman ihmettä."

Paastonaikana Matias ehtii surra vanhempiaan, jotka kuolivat jo kun hän oli vielä teini-ikäinen. Hän myös pelkää vanhan Tyyne-mummonsa kuolemaa. Mummon vapaakirkollinen usko tuo kirjassa vastapainoa Matiaksen kadotetulle uskolle. Mummo on aina ollut kiitollinen Jumalalle, vaikka on kokenut suuria menetyksiä ja suruja. Tätä Matias ihmettelee.

Matiaksella on jo itselläänkin terveysongelmia, ja hän toteaa, että elämä pitää elää nyt - tuskinpa hän on täällä yhtä kauan kuin mummo. Liian kauan hän on luopunut omista unelmistaan ja elänyt toisten mieliksi. Erään nuoren naisen tapaaminen saa hänet kipuilemaan omaa jo hiukan rupsahtanutta keski-ikäisen miehen ulkonäköään. Myös tämä kovia kokenut nainen surettaa Matiasta - ja herättää muitakin tunteita.

Vetävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina. Annalalla on sana hallussa, ja häneltä sopii odottaa enemmänkin romaaneja.

Sitä, miten ja miksi Matias on kadottanut uskonsa, kirjassa ei mielestäni juuri avata. Eihän kaikkea aina tarvitse vääntää rautalangasta, ja lukijan omillekin ajatuksille voi jättää tilaa. Kuitenkin kaipasin enemmän syväluotausta siihen, miten tähän oli tultu.

Joka tapauksessa mielenkiintoinen kurkistus uskostaan luopuvan miehen maailmaan ja nautinnollinen lukuelämys! Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Like Kustannus Oy 2018, 285 sivua