keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Edith Södergran: Kultaiset linnut

Täällä olen valvonut aamuyössä ja lukenut pitkästä aikaa erästä lempirunoilijaani, Edith Södergrania. Kuvausideankin sain kesäkuisesta aamuauringosta puoli kuuden jälkeen. Oma osuutensa asiaan on tuolla kirjan kesäisellä kansikuvalla - niinpä blogikuva oli suorastaan pakko ottaa ulkona!

Kaksikymppisenä rakastuin Södergranin väkeviin ja dramaattisiin runoihin. Sama lumous on tallella vieläkin, ja samat runot ja kohdat kolahtavat kuin silloinkin. Runoista en kylläkään koe osaavani kirjoittaa; kuvittelen että pitäisi olla kirjallisuustieteilijä siihen pystyäkseen. Niinpä minä vain kerron joitain fiiliksiä ihan tunnepohjalta, sen kummempia analysoimatta.

Södergran sairastui jo 16-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin ja kuolikin melko nuorena. Varmasti sekä sairauden että nuoren iän takia hänen runonsa ovat niin ihanan pateettisia ja täynnä voimakasta tunnetta. Toisaalta hän melkein ihannoi kuolemaa ja tuskaa; tuska on "väkevä ja suuri", kun taas "onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mitään." Mutta sitten toisaalta joissain runoissa hän julistaa olevansa voimakas ja kuolematon, aurinko, joka "ei voi itkeä hetkeäkään. / Se joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa, / hän näkee väkevämpänsä."

Tai sitten onni ja kuolema liittyvät yhteen, kuten runossa Autuus, josta tässä ote:

"Kuolen - sillä olen liian onnellinen.
Autuudesta vielä puren käärinliinojani.
Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni,
ja kun sydämeni pysähtyy - nukkuu se hekumaan."

Pilvilinnat, unet ja unelmat tuntuvat kuitenkin haihtuvan:

"Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä."

Unet ovat suorastaan vaarallisia ja sairaita, kuten runossa Vaarallisia unia, joka loppuu näin:

"Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä - 
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä."

Eräässä runossa puhutaan elämästä, kuolemasta ja kohtalosta. Ne ovatkin Södergranin keskeisiä teemoja. Julma elämä, mutta sittenkin niin kaunis, ihana ja ihmeellinen. Julma kuolema - mutta myös kaunis, koska "ikävöin maahan, jota ei ole, sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan", kuten Södergran sanoo runossaan Maa jota ei ole. Siinä hän myös toteaa: "Elämäni oli kuuma harha."

Rakastan niin hullun lailla tuota Södergranin vahvaa ja vimmaista kieltä! Osuutensa asiaan on tietysti myös runot suomentaneella Uuno Kailaalla.

Itse asiassa nyt, kun parikymmentä vuotta myöhemmin palaan näihin runoihin, huomaan että se nuori minäni sai selvästi vaikutteita Södergranilta joihinkin omiin silloisiin runoihinsa. En tiedä huomasinko sitä silloin, mutta nyt vuosien jälkeen sen näkee selvästi. Minäkin taisin jossain runossani maalata punaista ja keltaista, ja kirjoitin myös, että aurinkoa ei sammuta kukaan... Ja synkässä runossani, jonka nimi oli Vaitiolo, oli myös selviä vaikutteita eräästä Södergranin runosta.

Ehkä olen lainaillut jo liikaakin otteita kirjan runoista, mutta otetaan loppuun vielä yksi pätkä tuosta runosta Maa jota ei ole. Jotenkin tämäkin on sanottu niin... sanoisinko että vavahduttavasti!

"Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi."

Siinä vain on sitä jotain... kuten kaikissa Edith Södergranin runoissa!! Love it!

Karisto Oy, 3. painos 1991, 121 sivua
Suomentanut Uuno Kailas
Päällyksen suunnittelu: Eeva Aaltio-Lumivuori
Kansikuva: Esa Suorsa / Diapoint

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa

Minua ei alun perin kiinnostanut lukea romaania, jossa päähenkilö muuttaa kaupungista maalle, pienelle paikkakunnalle, josta ei tunne ketään, jossa jää ulkopuoliseksi ja jossa ei tapahdu mitään - ei hänelle eikä kovin paljon kyllä paikallisillekaan.

Mutta nyt olen sen kuitenkin lukenut. Aihe ei ollut omalla mukavuusalueellani, mutta olihan tämä ajatuksia ja tunteita herättävä teos. Lisäksi taitavasti kirjoitettu sellainen.

Monesta blogista olen Sisämaasta jo lukenutkin, mutta heräsi minulle omiakin ajatuksia tästä Willowsin esikoisromaanista - näin ainakin kuvittelen! Tai sitten en vain muista, mitä kaikkea olen jo toisten blogeista lukenut...

No, omia ajatuksia kyllä herää väkisinkin, kun on itsekin muuttanut kaupungista pienelle paikkakunnalle, josta ei tuntenut ketään etukäteen - paitsi mieheni, mutta hänen kanssaan olen onnellisesti yhdessä edelleen, toisin kuin tämän tarinan päähenkilö, jonka seurustelusuhde loppui jo muuttomatkalla tuhannen kilometrin päähän miehen kotiseudulle...

Minäkertoja on siis muuttanut jonnekin Ruotsin Lappiin, ja vaikka seurustelu päättyy eikä hän tunne uudelta paikkakunnalta ketään, hän päättää jäädä. Hän saa töitä paikallisesta ruokakaupasta, jossa "kahvitauoilla keskitytään autoihin, lumimääriin, paikallisjuoruihin, naapurikaupungin uutisiin, rannikon asioihin, purnaamiseen asiakkaista, purnaamiseen melkein kaikista."

Työkavereiden kanssa välit ovat pinnalliset, eikä paikallisten kanssa niin vain ystävystytä. Lauantaisin kyllä käydään Hotellilla juhlimassa. Muuten uusi tulokas viettää vapaa-aikansa enimmäkseen kotona neljän seinän sisällä ja katsoo televisiota rullaverhot alas vedettyinä. Televisio tuo ääntä hiljaisuuteen ja edes jotain sisältöä elämään, joka on niin tapahtumaköyhää, että kynsien leikkaaminen ja nenäverenvuoto vaikuttavat mainitsemisen arvoisilta tapauksilta. Viikon kohokohta on ostaa lauantaisin Ollen kioskista lehti ja irtokarkkeja.

Koska nainen on muuttanut paikkakunnalle vain miehen takia, jonka kanssa ei enää ole, sekä paikalliset että omat aikaisemman elämän ihmiset odottavat hänen muuttavan heti pois ja ihmettelevät, miksi hän jää. Sitä hän ei tosin ymmärrä itsekään - ja minä lukijana ymmärsin vielä vähemmän! Kuulemma kun oli kerran tehnyt päätöksen muuttaa sinne, ei sitä voinut enää perua...

Silmiinpistävää tekstissä on se, miten täysin vailla tunteita ja vain asiallisen toteavasti minäkertoja kuvailee elämäänsä. Hän ei kaipaa pois, vaikka entinen elämä olikin kai ollut ihan ok - mutta hän ei muistele sitä eikä kerro siitä mitään. Hän ei sure päättynyttä rakkautta. Hän ei myöskään tunnu välittävän siitä, että jatkaa päivästä toiseen elämätöntä elämäänsä. Hän ei mieti menneisyyttä eikä tulevaisuutta - eikä oikein mitään. Hän vain ajelehtii päivästä toiseen pää tyhjänä. Aivan kuin hän leijuisi avaruudessa tai jossain tyhjiössä kaikesta irrallaan. Hänestä ei mikään tunnu miltään, eikä hän tiedä mitä haluaa, joten hän ei siis edes ajattele sitä eikä tee päätöksiä.

"Minulla on työ jossa käydä ja minulla on vapaapäiviä. Juuri muuta ei sitten olekaan, mutta ei minulla tylsää ole. Tylsä on väärä sana kuvaamaan tätä." Näin nainen väittää, mutta nimenomaan tylsää hänellä kyllä minun mielestäni on.

Mieleni teki ravistella häntä ja huutaa: Herää pahvi! Tunne jotain! Reagoi! Toimi! Tee jotain! Lähde pois sieltä!

No, tuleehan niitä pieniä reaktion ja tunteen pilkahduksiakin sitten lopulta esiin - rivien välistä, ja hyvin ohikiitävinä väläyksinä myös riveillä. Lopulta nainen toteaa itsekin: "Tahtoisin muistaa tunteita. Kuten sen miten jokin tekee kipeää, miltä tuntuu yllättyä iloisesti, millaista on kova väsymys hauskanpidon jälkeen. En kuitenkaan muista, en tunne."

Minulle Sisämaa näyttäytyikin lopulta ensisijaisesti apaattisen turtumuksen kuvauksena. Willows onnistuu kuvaamaan hyvin sitä, miten päähenkilö on kadottanut kaikki tunteensa ja oman tahtonsakin. Kun nainen sitten kerran menee lääkäriin, tämä vihjaa, että tietyt oireet voisivat johtua "päästä". Jonkinlaiselta piilevältä masennukselta tuo kaikki minustakin vaikuttaa.

Minäkertoja toteaa myös, että jotkut muualta muuttaneet "ovat muuttaneet tänne tämän paikan takia. Minä olen ajautunut tänne." Siinä onkin ero. Ne, jotka ovat muuttaneet jonnekin, koska haluavat asua juuri kyseisessä paikassa, voivatkin kotiutua edes vähän paremmin. Lisäksi tuo sana "ajautua" kuvaa tämän tarinan päähenkilöä paremmin kuin hyvin. Ajauduttuaan paikkakunnalle hän jatkaa siellä päämäärätöntä ajautumistaan ja ajelehtimistaan.

Willows kuvaakin viiltävän tarkasti naisen elämän ja mielenmaiseman tyhjyyttä.

Henkilökohtaisesti voin onneksi tämän kirjan luettuani sanoa, että on minulla sentään asiat hyvin täällä maalla, vaikka monia asioita ja ihmisiä kaupungista kaipaankin. Mutta Sisämaa antoi perspektiiviä nähdä, miten paljon huonommin asiat voivat olla, kun niikseen tulee. Siinä mielessä se oli siis ihan terveellistä luettavaa, vaikka ei tosiaan mukavuusalueellani liikkunutkaan.

Teos 2018, 191 sivua
Alkuteos Inlandet, Förlaget / Natur & Kultur 2018
Suomentanut Raija Rintamäki
Kannen suunnittelu Camilla Pentti
Sisussuunnittelu ja taitto Jukka Iivarinen / Vitale

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Heini Saraste: Reilusti skitso - Kalevi Rinteen elämä

Muistaakseni luin jostain, että Kalevi Rinne haluaa olla "reilusti skitso", koska salailu vain pahentaa psyykkisen sairauden oireita. Mielenterveysyhdistys Helmin toiminnassa hänellä ja muilla mielenterveyspotilailla onkin ollut tarkoituksena ajaa psyykkisesti sairaiden ihmisoikeuksia, ja yksi keino on edistää avoimuutta: että ihmiset näkisivät heidänkin olevan ihmisiä siinä missä muutkin.

Tässä mielessä tämä kirja todella onnistuu tehtävässään. Ihailen Kalevi Rinteen rohkeutta avata koko elämänsä ja sisimpänsä kipeimmät asiat lukijoille. Hänen tarinansa on omiaan lieventämään monien skitsofreniaa kohtaan tuntemaa pelkoa, joten voin sanoa heti alkuun: lue tämä kirja!

Kalevi oli terve ja elämäniloinen lapsi, ja jälkeenpäin hän toteaakin: "Tietoisuus tuon toisen terveen minän olemassaolosta antoi kuitenkin toivoa. Oli jokin kiinnekohta, johon saattoi palata, alussa oli ollut jotain tervettä, joka sitten vain oli mennyt rikki. Toisaalta ehkä ydin kuitenkin oli terve, siihen ytimeen saattaisi vielä saada yhteyden."

Kalevi joutui lapsena ja nuorena kokemaan pahaa koulukiusaamista - ja mikä järkyttävintä: opettaja näki kyllä välitunneilla, kuinka häntä hakattiin, mutta ei puuttunut asiaan mitenkään, katseli vain sivusta. Ja kun poika yritti kertoa asiasta äidilleen, tämän mielestä kiusaaminen oli "normaalia" ja vain kasvatti elämää varten... ja lopulta Kalevi sitten joutuikin kuuntelemaan äitinsä murheita, vaikka olisi itse tarvinnut tältä tukea...

Myös isän ja äidin avioero oli Kaleville raskas kokemus.

Jossain vaiheessa nuorena Kalevi sitten sairastui: kauheat harhat alkoivat vainota häntä. Hän itse ei ymmätänyt, mikä hänellä oli ja miksi hän ei enää pystynyt hallitsemaan ajatuksiaan. Hän teki ensimmäisen itsemurhayrityksensä, joka olikin tavallista rankempi tapaus ja vammautti häntä fyysisesti. Kun Kalevi sitten sai diagnoosin skitsofrenia, se oli helpotus: tällä kaikella oireilulla oli jokin nimi, siihen oli syy.

Seuraava ote kuvaa sairauden alkuajan kauhua:

"Neljäkymmentä kilometriä maantietä pitkin, kävelen rakenteilla olevaa Tampereen pikatietä. Sieltä minua ei saataisi kiinni ja pakotettaisi takaisin kauhuun.
  Fyysisesti neljäkymmentä kilometriä ei ole ongelma, mutta henkisesti olen helvetissä.
  Jossain säkenöi ilkeästi ja leiskuu. Onko se Jumalan ääni? Vai johtuuko se kenties minusta? Onko se minun aiheuttamaani? Kuitenkin näen, miten sähköjohto hankaa kuusenoksaa.
  Äiti, auta minua äiti!
  Mitä lasten leikkiä oli rakkaussuruni tähän psyykkiseen tuskaan verrattuna!
  On marraskuu, lumi hehkuu, sähisee ja säkenöi, Jumala puhuu minulle sen kautta, maailma ympärillä on tuskallisen uusi ja tavattoman pelottava."

Kuten monella muulla psyykkisesti sairaalla, myös Kalevilla uskontokin sekoittui harhoihin. Tosin hän kertoo myöhemmin saaneensa tukea ja turvaa uskostaan. Hänellä vaikuttaa olevan kristillinen usko; tosin helvettiin hän ei usko, koska täällä maan päällä on hänen mielestään helvettiä ihan tarpeeksi.

Kaikesta sairauden kauheudesta huolimatta tämä ei ole synkkä kirja, kuten jo takakannessakin sanotaan. Kauhuilla ei mässäillä, ne vain kerrotaan toteavaan sävyyn ja mennään eteenpäin. Lisäksi Kalevin elämässä on paljon kauneutta.

Tämän kirjan tärkeintä sanomaa onkin se, että ihminen on paljon enemmän kuin sairautensa ja diagnoosinsa. Esimerkiksi Kalevi Rinne on erittäin älykäs, lahjakas ja taiteellinen. Hän on lääketieteen kandidaatti, harrastajamaalari, järjestöaktiivi ja vapaaehtoistyöntekijä. Hänen elämässään on sairauden ohella ollut paljon kauneutta - ja myös rakkautta. Sairauskin on hiukan helpottanut iän myötä.

Lisäksi Heini Saraste kirjoittaa hyvin kauniisti, runoillisesti ja herkästi, mikä omalta osaltaan tekee kirjasta hienon lukuelämyksen.

Kalevi Rinne kävi kolmekymmentä vuotta analyyttisesti suuntautuneessa terapiassa, jossa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli varmasti se, että hän näyttää pystyvän kuvaamaan sairauttaan hyvin analyyttisesti. Tässäkin näkyy hänen älykkyytensä.

Minua ärsyttikin juuri vähän aikaa sitten, kun luin erään 1980-luvulla kirjoitetun romaanin, jossa erästä psyykkisesti sairasta henkilöä sanottiin toistuvasti "heikkomieliseksi". Mikä raivostuttava sana!! Mitä ikinä tuolla vanhahtavan kuuloisella sanalla on aikoinaan tarkoitettu, ei se ainakaan kuulosta miltään myönteiseltä arviolta! Minusta kuulostaa siltä kuin haluttaisiin sanoa, että kyseinen henkilö oli jotenkin "vajaaälyinen" tai "tärähtänyt". Onneksi nykyään tuollainen sana sensuroitaisiin käsikirjoituksesta varmasti - näin ainakin luulen!

Kalevi Rinne kertoo valaisevasti, millaisia harhat ovat, miltä ne tuntuvat ja miten ulkopuolisen pitäisi niihin suhtautua. Hän sanoo, että kyllä sairaskin yleensä tietää, että tämä on sairasta, mutta hän ei voi mitään ajatuksilleen - tai esimerkiksi kuulemilleen äänille, jotka hän kuulee aivan oikeasti. Hänen mukaansa on niin, että kun ihminen ei kestä kohdata omia ahdistavia tunteitaan, ne muuttuvat harhoiksi.

"En pysty kokemaan tuskaa, se on tavoittamattomissa. En tunnista surua, en iloa, en pettymystä, en loukkaantumista, tunteitten tilalla ovat harhat. On vaarallista kokea tunteita, sillä nekin tuottavat liikaa tuskaa. Siksi harhat tulevat 'suojaksi'. Niitten tarjoama suoja on kuitenkin tuskallista. Sitä on skitsofrenia."

Myös syyllisyydentunto, joka muilla ihmisillä vaivaa tunteena, muuntautuu Rinteen mukaan skitsofreenikolla usein eläväksi kuvaksi tai korvinkuultavaksi ääneksi. "Kuuloharhat ovat olleet jatkuvaa syytöstä, tuomioita, jankutusta, ivallista ääntä", hän kertoo.

Sitä hän tahtoo kritisoida, että joidenkin mielestä skitsofrenia on pelkkää biologiaa. Hän kyllä ymmärtää sen vastareaktiona sille, kun aikaisemmin skitsofreenikon vanhempia syyllistettiin rajusti lapsensa sairaudesta. Totuus on hänen mukaansa kuitenkin jossain biologian ja psykologian välillä, kuten minäkin uskon. Esimerkiksi tästä kirjasta näkee minusta selvästi, että Kalevi oli jo lapsena hyvin herkkä, ja raju koulukiusaaminen mursi hänet. Toki voi muitakin syitä olla - ne hän itse tietää parhaiten.

Kirjailija Heini Saraste on Kalevi Rinteen pitkäaikainen ystävä, joka on kirjoittanut muitakin kirjoja vähemmistöjen elämästä, ainakin vammaisista ja pakolaisista. Reilusti skitso on niin hieno teos, että aion ehdottomasti tutustua Sarasteen muihinkin kirjoihin.

Itselleni henkilökohtaisesti tämä kirja oli erittäin terapeuttinen ja hoitava lukuelämys useastakin eri syystä. Siitä kiitos Kalevi Rinteelle ja Heini Sarasteelle! Suosittelen lämpimästi: on ihana kirja - ja kaikesta huolimatta niin toivorikas!

Into Kustannus 2011, 180 sivua
Kannen kuvat Kalevi Rinne
Graafinen suunnittelu ja toteutus: Elina Salonen

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Nujeen Mustafa & Christina Lamb: Tyttö Alepposta - Nujeenin pako Syyrian sodasta

Nujeen Mustafa on syyrialainen kurdityttö, joka pakeni sisaruksineen Syyrian sotaa Saksaan, jossa eräs heidän veljistään oli asunut jo pitkään. Mutta Nujeen ei ole kuka tahansa pakolainen: hän on lisäksi CP-vammainen, joten hän tarvitsi matkalla avuksi siskoaan, joka työnsi hänen pyörätuoliaan. Pyörätuoleineen hän herättikin paljon huomiota kaikkialla, minne he menivät. Tässä kirjassa Nujeen kertoo tarinansa yhdessä ulkomaankirjeenvaihtaja Christina Lambin kanssa.

Nujeen ei voinut fyysisen vammaisuutensa takia liikkua kotinsa ulkopuolella, joten hän ei saanut käydä edes koulua (myös paha astma oli rajoitteena). Nujeen vietti siis lapsuutensa ja nuoruutensa melkein kokonaan sisätiloissa ja tarkkaili maailman menoa lähinnä kotinsa katolta ja myöhemmin Aleppossa viidennen kerroksen parvekkeelta. Tärkeän yhteyden ulkomaailmaan hänelle tarjosi televisio, jota hän aluksi katsoi sekä viihteen että tiedon lisäämisen kannalta, mutta myöhemmin hän alkoi myös opiskella englantia erityisesti Päivien viemää -lempisarjansa kautta.

Tytölle muodostuikin hyvä englannin taito, josta oli paljon hyötyä myöhemmin pakomatkalla. Nujeen sai silloin jopa toimia tulkkina eri tilanteissa. Itse hän nimittää kielitaitoaan humoristisesti "saippuaoopperaenglanniksi".

Lisäksi Nujeenin sisko opetti häntä kotona lukemaan ja kirjoittamaan.

Kuten CP-vammaiset joutunevat usein kokemaan, moni tietämätön ihminen saattaa pitää heitä henkisestikin vammaisina, minkä Nujeenkin on kokenut. Hän on kuitenkin hyvin älykäs, tiedonhaluinen ja nopea oppimaan. CP-vammahan on täysin fyysinen vamma.

Tuli sitten arabikevät, ja saippuaoopperoiden katselun lisäksi Nujeenin perheessä alettiin seurata tarkkaan myös uutisia kuohunnasta monissa arabimaissa. Syyriassa elettiin diktatuurin alaisina, ja sielläkin heräsi toivo: entä jos meidänkin tilanteemme voisi muuttua? Ihmiset alkoivat kapinoida ja osoittaa mieltään, mutta diktaattori kun on, Bashar al-Assad vastasi väkivallalla. Pian oli täysi sota päällä, ja Aleppossakin jouduttiin elämään pommitusten keskellä. Nujeen ei edes pystynyt lähtemään viidennen kerroksen asunnosta pommisuojaan, joten muukin perhe jäi aina hänen kanssaan asuntoon pommitusten ajaksi.

Al-Assad käytti jopa tynnyripommeja ja kaasuiskuja omaa kansaansa vastaan - ja tekee sitä varmasti edelleen... Kohteena eivät olleet pelkästään kapinalliset, vaan myös aivan tavalliset kansalaiset joutuivat kärsimään.

Lopulta tilanne oli niin paha, että perheen oli pakko lähteä pakoon, aluksi entiseen kotikaupunkiin Manbijiin, mutta Manbijin valtasi pian Daesh (ISIS), eikä sinnekään voinut jäädä. Niin alkoi pitkä ja vaivalloinen pakomatka Turkkiin ja sieltä Eurooppaan.

Kirja valaisee hyvin Syyrian ja sieltä tulevien pakolaisten tilanteita, syitä joiden takia on pakko lähteä, ja monenlaisia pakomatkan vaikeuksia. Tällainen kirja olisi avartavaa luettavaa niille monille, joilla on tietämättömyydestä johtuvia ennakkoluuloja ja vihaa pakolaisia kohtaan. Mutta ikävä kyllä juuri sellaiset ihmiset eivät varmasti lue tämäntyyppisiä kirjoja.

Moni kysyy esimerkiksi, että mikseivät ne syyrialaiset jää sotimaan kotimaahansa. Mutta Syyriassa jokainen tiesi, että al-Assadin armeijassa joutuu tappamaan naisia ja lapsia. Ja Syyrian vankiloissa olot ja kidutus ovat sitä luokkaa, että kuulemma kuolemakin on parempi kuin joutua sinne. Kapinallisten riveihin taas liittyi paljon rikollisia, ja lopulta eri kapinallisryhmiäkin taitaa olla jo niin paljon, että tilanne on mahdollisimman sekava.

Eräs pakolainen totesi hengenvaaralliselle merimatkalle lähdettäessä, että tilanne on sama kuin palavassa talossa. On vaarallista hypätä ikkunasta, mutta mikä on vaihtoehto? Sepä se. Kuollako kranaatteihin kotimaassa vai mereen matkalla Eurooppaan?

Pakomatka oli täynnä vaivannäköä, vaaroja, jännitystä, takaiskuja ja pelottavia tilanteita. Oli kuitenkin myös ystävällisiä ihmisiä, jotka auttoivat työntämään Nujeenin pyörätuolia tai kantamaan häntä vaikeassa maastossa. Monesti eteenpäin selviäminen tuntui olevan täysin kohtalon armoilla ja tuurista kiinni. Perille Saksaan pääseminen ei ollut ollenkaan itsestäänselvää. Mutta perille sisarukset lopulta pääsivät ja alkoivat saada elämäänsä järjestykseen. Nujeenkin pääsi vihdoin kouluun ja sai olla niin kuin muutkin, mitä hän oli aina kaivannut.

Koko elämänsä neljän seinän sisällä viettäneelle Nujeenille matka oli myös suuri seikkailu. Hän sai nähdä monia eri maita kauniine maisemineen, vaikka ei pakolaisten matkanteko mitään herkkua ollutkaan.

Nujeenista piirtyy kirjassa valoisa ja positiivinen kuva. Hän haluaa ajatella myönteisesti ja uskoa myös unelmiin, vaikka vammaisuus asettaakin omat rajoitteensa. Hän haluaa myös uskoa toisista ihmisistä hyvää ja edistää rauhaa maailmassa. Kirjansa kautta Nujeen viestittää meille eurooppalaisille, että pakolaiset eivät ole vain tilastoja ja numeroita, vaan jokainen heistä on ihminen, jolla on oma tarinansa.

Syyrian sodan yhä vain jatkuessa Tyttö Alepposta on tärkeä ja ajankohtainen kirja, jonka toivoisi jokaisen lukevan. Koska Nujeen on kurdi, hänen kirjansa kertoo myös kurdien elämästä ja asemasta, josta en olekaan juuri lukenut. (Erään toisen kurdipakolaisen tarinan näin tänään kirjastossa, mutta en jaksa heti perään lukea enempää tästä aiheesta. Varmaankin joskus myöhemmin luen senkin kirjan. Se on Heini Sarasteen Mahabad - Kuu, aamusumu ja rakkaus, joka kertoo kurdien vainoja Irakista paenneesta Mahabadista. Vinkiksi, jos joku haluaa lukea!)

"Melu ei lakannut. Yritin peittää korvat ja panna television kovemmalle, mutta mikään ei peittänyt taisteluhelikopterien surinaa niiden lentäessä pommittamaan kapinallisten alueita, eikä aseiden nakutusta niiden jälkeen.
  Joskus olin yksin, kun se alkoi; perhe oli ulkona töissä tai opiskelemassa tai ostoksilla. Minä katselin Päivien viemää George al-Aswadinkatu 19:n viidennessä kerroksessa ja yritin olla ajattelematta, mitä tapahtuisi, jos pommi osuisi ja lattia sortuisi altani. Mitä hyötyä kaikista tiedoistani olisi silloin? Minulla oli niin paljon tehtävää, niin monta asiaa tiedettävänä, minä en halunnut kuolla. Vaikka olenkin muslimi ja me uskomme kohtaloon, minä en halunnut lähteä, ennen kuin olisin tehnyt sen kaiken."

Saksassa moni asia oli paremmin, mutta vieraassa maassa asumisen vaikeuksia ja koti-ikävää se ei koskaan poistaisi. Nujeen toteaa kuitenkin valoisasti:

"Pääsy Saksaan oli minun unelmani. Astronauttia minusta ei ehkä tule. Ehkä minä en koskaan opi kävelemään. Mutta tässä yhteiskunnassa on paljon hyviä asioita, ja haluaisin laittaa ne yhteen hyvien asioiden kanssa minun yhteiskunnastani ja tehdä Nujeen-cocktailin."

HarperCollins Nordic AB 2017, 280 sivua
Suomentanut Anja Lindqvist
Kannen suunnittelu HarperCollins Publishers / Lisa Krebs
Kannen kuva: STR / AFP / Getty Images
(Kirja sisältää myös kartan ja kuvaliitteen.)

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Carita Hellsten: Virtaus ja vastarinta - Nainen matkalla minuuteen

Kuvittelin, että lukaisisin tällaisen ohuen kirjan nopeasti. Mutta sepä sisälsi tietysti niin syväluotaavia ajatuksia ihmisen mielen maailmoista, ettei sitä ihan äkkiä saanutkaan luettua.

Kirjaa kirjoittaessaan Carita Hellsten opiskeli kolmatta vuotta terapeutiksi Psykosynteesikoulu Huma Novassa. Psykosynteesi-sanakin hänen tekstissään vilahtelee siellä täällä, mutta aivan täysin sen merkitys ei minulle avautunut. Muuten kirja oli kyllä enimmäkseen helppotajuista luettavaa. Hellsten kertoo paljon omia kokemuksiaan; hän avaa rikkinäisyyttään ja matkaansa eheytymiseen (mikä on tietysti elämänmittainen matka - kukapa meistä tulisi täysin ehjäksi!). Näin tehdessään hän samalla sanoittaa monien muidenkin syvimpiä tuntoja ja kokemuksia.

Kun olen joskus lukenut hänen puolisonsa Tommy Hellstenin kirjoja, kuten Virtahepo olohuoneessa, huomasin nyt, miten samantyyppisiä Tommy ja Carita ovat olleet. Ilmeisesti molemmat alkoholistien lapsia, mikä taas aiheuttaa häpeää: ihminen uskoo olevansa huono ja rakentaa suojakseen valeminän. Hän ei uskalla tulla näkyväksi ja tarvitsevaksi, vaan sairastuu vahvuuteen ja elämän suorittamiseen.

Tämä kaikki ei tietenkään koske pelkästään alkoholistien lapsia. Myös minulla, jonka vanhemmista kumpikaan ei juonut, on ollut aivan samanlaiset kuviot: häpeä, valeminä ja vahvuuteen sairastuminen. Se, ettei uskalla olla avoin ja heikko ja pyytää apua, vaan esittää jotain muuta kuin on - sitä vahvaa. Tämä ja paljon muuta siis tässä kirjassa.

Hellsten kirjoittaa myös murrosiästä. Hän arvelee, että ehkä ne, jotka ovat saaneet sopivassa suhteessa rakkautta ja rajoja, voivat selvitä murrosiästään helpommalla. Kun taas "joidenkin kohdalla käy niin, että heidän elämänilonsa ja luovuutensa sammuu ja he sopeutuvat ulkomaailman vaatimuksiin. He sukkuloivat vanhempien, opettajien ja kaveripiirin odotusten välillä."

Ihminen voi täysin kadottaa tyhteyden omaan sisimpäänsä, kuten Carita Hellstenille kävi:

"Minulle kehittyi vahva vaisto, ymmärsin yhä herkemmin toisten tarpeita. Omaan sisimpääni minulla ei sitä vastoin ollut mitään yhteyttä, siellä oli mykkää ja hiljaista. En tiennyt, kuka olin ja mitä halusin. Minulla ei ollut kosketusta omiin tunteisiini ja tarpeisiini."

Ja:

"Minun kohdallani tämä tarkoitti sairastumista vahvuuteen, joka sai minut syvällä sisimmässäni uskomaan, että koko maailma pyörii minun varassani ja että viime kädessä kaikki riippuu minusta. Se tarkoitti, että minun piti olla aina olemassa muita varten sillä hinnalla, että tukahdutin omat tarpeeni."

34-vuotiaana käyty alkoholistien aikuisille lapsille tarkoitettu kurssi avasi kuitenkin hänelle uuden maailman:

"Sain nähdä haavoittuneen sisäisen lapseni ja ymmärtää, etten ole huono, vaan että minua on kohdeltu väärin."

Siinäpä on pienelle ihmiselle läksyä loppuelämäksi! Vaikka teoriassa lapsena kaltoin kohdeltu voi aikuisena ymmärtää, ettei ole huono, vaan on vain tullut kohdelluksi huonosti, käytännössä sitä ei ole helppo sisäistää. Sille ymmärtämisen ja oppimisen tielle saa kuitenkin lähteä.

Hellsten kirjoittaa myös tahdosta. Jos meitä ei ole lapsena nähty eikä hyväksytty, vaan meidän tahtomme on ollut isän (tai miksei yhtä hyvin äidin) taskussa, silloin meille ei ole päässyt kehittymään tervettä minää:

"Silloin olemme kasvattaneet valheellisen minän ja kätkeneet oikean identiteettimme. Meiltä puuttuu aikuisenakin yhteys omaan tahtoomme. Me joudumme helposti olosuhteiden uhreiksi ja muut polkevat meidät aina jalkoihinsa. Emme uskalla sanoa ei, emmekä ehkä ymmärräkään, milloin meidän pitäisi niin tehdä. Elämme kuin tuuliviiri ja ajaudumme sinne tänne vailla kykyä vaikuttaa omaan elämäämme."

Kuitenkin: "Siitä tiedosta, että voimme vaikuttaa omaan elämäämme, nousee pian myös voima tehdä se. Olemme löytäneet oman tahtomme."

On mahdollista kasvaa aikuiseksi, joka ottaa vastuun omasta elämästään eikä ole enää olosuhteiden uhri. Uhrille vain tapahtuu asioita, joille hän ei itse voi mitään, mutta kypsä aikuinen tiedostaa omat tarpeensa ja ottaa vastuun niiden täyttämisestä. Tähän kasvuun ja muutokseen Carita Hellsten haastaa lukijoitaan.

Hän kirjoittaa hienosti ja oivaltavasti myös parisuhteesta, siitä, että on mahdoton tehtävä yrittää olla toiselle "vastaus", tehdä kumppani täysin onnelliseksi ja "pelastaa" hänet. Eikä sitä näin ollen tarvitsekaan yrittää. Parisuhteessakin molemmat osapuolet ovat ensisijaisesti itse vastuussa itsestään. Kun molemmat seisovat omilla jaloillaan, voimme seisoa toinen toisemme rinnalla ja kunnioittaa toisiamme. Tämä on pohja hyvälle ja terveelle suhteelle.

Myös seksuaalisutta kirjassa sivutaan - ja varmaan paljon muutakin, mitä en saa tähän tekstiini mahtumaan. Mutta jos nämä kertomani asiat kolahtivat, tämä voi olla sinun kirjasi! Suosittelen lämpimästi.

Vaikka Carita Hellsten kirjoittaakin naisille ja omasta naisen näkökulmastaan, suuri osa tekstistä on kyllä sellaista, että sillä on annettavaa miehillekin.

Surullisen enteellisesti Hellsten kertoo viimeisessä luvussa, miten hän kulki ilmeisesti miehensä kanssa kirkon ohi Hangossa juuri, kun sieltä tuli ulos vihkipari - ja samaan aikaan seurakuntakodilla oli menossa hautajaiset. Tämä sai Caritan syviin mietteisiin siitä, miten puolisostaankin joutuu joskus luopumaan:

"Kun toinen muuttaa muotoaan ja lähtee, ja toisen on jatkettava vaellustaan yksin. Vain muutama askel häiden ja hautajaisten välillä... Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että me olemme jo viettäneet häämme, vaikka siitä ei niin kovin kauaa olekaan. Tulin tietoiseksi myös siitä, että kuljemme kohti sitä päivää, jona tiemme eroavat. Siinä, häiden ja hautajaisten välillä näin niin selvästi, että elämä päättyy ja että se on lyhyt..."

Nythän tiedämme, että Carita Hellsten kuoli äkillisesti vuosi sitten... Heidän tiensä todella erosivat jo näin varhain. Löysin netistä Anna-lehden jutun, jossa Tommy Hellsten kertoo surustaan. Hän toteaa Caritan ehkä aavistaneen kohtalonsa: hän oli joskus sanonut, ettei elä vanhaksi.

Tällaista tämä elämä on - joskus se loppuu. Toisilla ennemmin ja toisilla myöhemmin. Carita Hellsten jäi kuitenkin elämään hänet tunteneiden ihmisten sydämiin ja muistoihin, ja meille muille hän puhuu esimerkiksi tämän hienon teoksensa kautta.

Kirjapaja Oy 2006, 131 sivua
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Vandrerskan suomentanut Salla Korpela

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Tarja Leinonen: Koti koivun alla

Seija, kahdeksanlapsisen lestadiolaisperheen 17-vuotias esikoinen, on luopunut uskosta, käy tansseissa ja juoksee poikien perässä. Hän rakastaa kymmenen vuotta vanhempaa Hannua, ja suhteesta saa alkunsa ei-toivottu raskaus. Seija aikoo kuitenkin pitää lapsen. Hannu puolestaan on hulivili, jota ei sitoutuminen kiinnosta, ja hän näyttäytyy tai soittaa hyvin harvoin, mutta ehtii kyllä kuskailla valkoisella Chevroletillaan jotain vaaleaa naista.

Kotona perheen äidillä ja sisaruksilla on hyvät välit, mutta isä on ankara ja pelottava. Hän on lakannut puhumasta Seijalle, kun tämä luopui uskosta, ja mykkäkoulu on kestänyt jo vuosien ajan. Seija välttelee parhaansa mukaan isäänsä, ja koko perhe pyrkii salaamaan tytön raskauden isältä niin pitkään kuin vain mahdollista.

Isä, joka ei ymmärrä, miksi Seija ei ole hakenut emäntäkoulun jälkeen mihinkään opiskelemaan, pilkkaa tytärtä laiskottelijaksi, vaikka tämä tekee kotitöitä siinä missä muutkin. Toisaalta Seija kyllä onkin kiinnostuneempi lukemisesta ja runojen kirjoittamisesta kuin perunoiden kuorimisesta.

Seijalla on kirjan nimen mukaisesti koti koivun alla: hän saa kesän ajan asua koivun alle parkkeeratussa asuntovaunussa, josta hän saa rauhassa lähteä yöjuoksuilleen ja tulla kotiin muita herättämättä. Siellä hän ikävöi Hannua ja miettii omaa ja lapsensa tulevaisuutta: mihin he tästä lähtevät? Kun syksy tulee, ei asuntovaunuelämääkään voi enää jatkaa. Onko hänelle sijaa isänsä kodissa aviottoman lapsen kanssa?

Vaikka kirja käsittelee monia kipeitä teemoja vahinkoraskaudesta ja saavuttamattoman miehen perään itkemisestä vaikeaan isäsuhteeseen ja ankaraan uskonyhteisöön, Leinonen kirjoittaa niin kauniisti ja lämmöllä, että aivan rakastuin tähän tarinaan. Vastapainona kaikelle tuolle murheelliselle on Kainuun kesä, leppoisa ja luonnonläheinen maalaiselämä sekä perheen äidin ja lasten hyvät keskinäiset välit. Kirjassa leivotaan yhdessä, saunotaan, uidaan, paistetaan lettuja ja - katsotaan isän tietämättä Seijan vaunuun salakuljetettua televisiota.

Myös ajankuvasta nautin. Eletään aikaa, jolloin presidentti Kekkosen terveydentilaa arvaillaan, televisiosta katsotaan Dallasia ja Ritari Ässää ja C-kasetilta kuunnellaan vaikkapa Rauli Badding Somerjokea: "Hannulta unohtunut kasetti raksahtelee ennen kuin pääsee vauhtiin. Kun mä sinut kohtasin, oli ilta ihanin, ihanin, ihanin... Rauli Badding alkaa jankuttaa ja sitten kuuluu rätinää, kun kasetin nauha rullautuu soittimeen." Koska muistan nuo ajat itsekin, on ihanan nostalgiasta lukea sinne sijoittuva romaani.

Kaikin puolin Koti koivun alla on siis ihanaa kesälukemista, vaikka varmasti sellaiselle lukijalle, jolle nuo kirjan kipeät aiheet ovat omakohtaista kokemusta, tarina ei ole pelkästään kevyttä nautiskelua. Kuitenkin Leinonen osaa kertoa tämän kaiken hyvin kauniisti, kuten jo edellä sanoin. Onhan taustalla kuitenkin Suomen suloinen suvi valoisine kesäöineen.

Jännitys tiivistyy, mitä pitemmälle tarina etenee: missä vaiheessa isälle selviää Seijan raskaus, miten hän reagoi ja mitä sitten tapahtuu? Tätä itse odotin henkeäni pidätellen.

Onneksi on kuitenkin niitäkin ihmisiä, jotka eivät tuomitse teiniäitiä, vaan ovat valmiita ojentamaan auttavan kätensä. Syksyn tullen  palapelin palaset alkavat osua kohdalleen, ja Seijalle löydetään sopiva ratkaisu uuden elämän alkuun.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi itselleni lämmin ja toiveikas mieli. Surullimpana koin Seijan rakkauden Hannua kohtaan, jolta ei tippunut vastarakkautta sen enempää kuin välittämistä omasta tulevasta lapsesta, vaan joka käyttäytyi kuin... sanonko mikä?! No, sen voit itse lukea.

Vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevistä romaaneista kiinnostuneille Koti koivun alla on myös aivan ehdotonta luettavaa. Se on mielestäni vähintään yhtä hieno teos kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka kysymyksessä on tietenkin kaksi erilaista kirjailijaa ja kirjaa, enkä siksi ala heitä sen kummemmin vertailla.

Myös Kainuun murre värittää mukavasti tätä tarinaa, ja sitäkin oli nautinnollista lukea.

Loppuun ote siitä minut niin lumonneesta luonnon ja kesän kuvauksesta. Tässä kohdassa Seija pujahtaa asuntovaunun ovesta heinäkuun hämärään yöhön, ja vaunun takaisesta "pajukosta... kuuluu kuovi-isän vienoja kutsuhuutoja, kun se paimentaa kävelemään opettelevia poikasiaan etenemään pajukon suojista päivällä niitetylle pihanurmikolle ja sieltä taas turvaan pensaikon suojiin."

Seija menee talon taakse purosaunalle, peseytyy siellä ja:

"Hän istuu jakkaralla pienen saunanikkunan edessä ja katsoo saunan ympärillä kohoavaa lapsuuden angervometsää, joka on jo vuosia sitten kutistunut polvenkorkuiseksi kasvustoksi. Mutta saunan nurkalla keskikesän vaimeana virtaava puro soittelee samaa lempeää säveltä kuin aina ennenkin, ja Seija toivoo, että kuulisi sen laulun aina.
  Kun hän palaa vaunulle, aurinko alkaa nousta kuusimetsän takaa ja maantien sora rahisee tansseista palaavien autojen pyörien alla. Silloin hänen mieleensä puikahtaa runo, sen ensimmäinen rivi ja heti perään toinen. Aurinkoa, oranssinmakuista, / pilvikädet kannattelevat."

Tässä oiva kirja kesäisiin lukuhetkiin!

Karisto Oy 2018, 244 sivua
Kansi: Satu Ketola

perjantai 25. toukokuuta 2018

Kirja-arvonta suoritettu!

Tänään siis arvoin lupaamani kirjat. Kaikkein suosituin eli toivotuin niistä oli Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Sen voitti Instagramissa osallistunut @paivikettu. Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja meni myös Instagramin kautta, ja sen saa @puhunen.

Täällä blogissa osallistuneista arpaonni suosi Klaaraa, jolle laitoinkin jo sähköpostia. Hän saa Joel Haahtelan romaanin Tähtikirkas, lumivalkea. 

PALJON ONNEA VOITTAJILLE! Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja 2-vuotiasta blogiani onnitelleille. Aurinkoista ja ennen kaikkea kirjarikasta kesää kaikille!

P. S. Kirjarikkaudesta puheen ollen... Yritin vaihtaa blogin Facebook-sivuille blogin uuden nimen, mutta Fb ei hyväksynyt sitä, vaan sain englanninkielisen viestin, jossa selitettiin, että nimi on harhaanjohtava!! :) Hmm... lupailenko nimelläni kenties rikkautta lukijoille, vai?!

No, ei se mitään, tein sitten aivan kokonaan uuden Facebook-sivun, joka löytyy nyt sillä niin harhaanjohtavalla nimellä Kirjarikas elämäni... Instagramissa olen @kirjarakkautta.