tiistai 20. elokuuta 2019

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

Minulle oli kehuttu tätä psykologista trilleriä; kuulemma pitäisin tästä aivan varmasti. Oikeassa kehujat olivat. Olipa nimittäin melkoinen keitos tarinaksi tämä Nainen ikkunassa!

New Yorkissa asuva Anna Fox on psykologi ja psykoterapeutti, mutta hänelle on sattunut vajaa vuosi sitten jotain niin hirveää, että hän on täysin traumatisoitunut. Hänelle on kehittynyt paha agorafobia, minkä takia hän ei kyseisen tapahtuman jälkeen ole enää poistunut kotoaan. Hän viettää aikaansa katsellen vanhoja elokuvia, popsien pillereitä isoina annoksina ja naukkaillen viiniä, vaikka lääkkeiden kanssa ei saisi juoda.

Anna asuu yksin, koska hänen miehensä ja tyttärensä ovat muuttaneet pois. Annan luona käyvät vain hänen psykoterapeuttinsa ja fysioterapeuttinsa. Kellarissa hänellä on vuokralaisena komea mies, David. Sosiaalisessa mediassa Anna pitää yhteyttä Agora-vertaistukiryhmän ihmisiin, jotka potevat samaa vaivaa kuin hänkin. Anna vähän tohtoroikin heitä ja saa siitä tyydytystä: voi kokea olevansa vielä tarpeellinen ja saavansa jotain aikaan.

Hän kuluttaa aikaansa myös vastapäisiä naapureita ikkunasta vakoillen. Mitä ei ikkunasta näe, sen hän urkkii netistä. Harmillista kyllä joistain ihmisistä ei löydy paljon tietoa netistäkään, mutta kaiken sen, minkä pystyy, Anna kaivaa sieltä esiin.

Eräänä päivänä hänelle sitten sattuu järkyttävä kokemus. Hän näkee ikkunastaan, miten naapurissa aivan selvästi murhataan ihminen. Mutta tämän jälkeen asiat kehittyvät aina vain hullummiksi, koska ensinnäkään psyykkisesti tasapainotonta, lääkkeitä ja alkoholia käyttävää naista ei usko kukaan. Hänen luullaan nähneen harhoja:

"'Minusta näyttäisi', hän sanoo, 'että kun sinä joit sitä erinomaista merlotia ja otit lääkkeitä ja katselit elokuvaa, saatoit innostua hiukan liikaa ja nähdä sellaista, mikä ei ollut totta.'
  Tuijotan häntä.
  Hän räpyttää silmiään.
  'Luuletko sinä, että minä olen keksinyt koko jutun?' Ääneni kuulostaa väkinäiseltä.
  Little pudistaa massiivista päätään. 'En. Minusta vain tuntuu, että sait liian vahvoja vaikutteita, ja se kaikki vähän niin kuin nousi sinulle päähän.'
  Suuni on valahtanut auki.
  'Onko sinun lääkkeilläsi sivuvaikutuksia?' hän tivaa.
  'On', sanon. 'Mutta -'
  'Kuten esimerkiksi aistiharhoja?'
  'En tiedä.' Vaikka hyvin tiedän. Tiedän että on.
  'Sairaalassa se lääkäri sanoi, että lääkkeesi saattavat aiheuttaa aistiharhoja.'
  'Ne eivät olleet mitään harhoja. Minä näin mitä  näin.'"

Näkikö Anna sitten todella vain harhoja? Entä kaikki muut oudot asiat, joita Anna kokee? Ovatko nekin kaikki harhaa - onko hän todella jo niin hullu, että kaikki mitä tapahtuu on kuviteltua?

Jännittävä asetelma! Loppua kohti paljastuu yllättäviä asioita, ja loppuratkaisu on suorastaan nerokas (suotta ei kannessa lue Vuoden nerokkain trilleri). Kylläkin olin kaiken selvitessä kirjailijalle myös vihainen siitä, että hän laittoi näin pahasti traumatisoituneen naisen kokemaan kaiken jälkeen vielä jotain näin järkyttävää. Mutta kirjan viimeinen luku on onneksi valoisa ja päättää Annan tarinan hienosti.

Yleensä on varma keino saada minut tympääntymään, jos dekkarissa tai trillerissä alkaa tapahtua vasta pitkien kiertelyjen ja kaartelujen jälkeen. Tässä kirjassa meni todella pitkään ennen kuin ne varsinaiset tapahtumat alkoivat. Siitä annan kyllä hiukan miinusta. Mutta onneksi Annan oma elämäkin - tai elämän puute, hänet neljän seinän sisään sulkeva sairaus - kiinnosti minua sen verran, että tässä tapauksessa voin antaa hidastelun anteeksi A. J. Finnille (joka muuten on pseudonyymi, jonka takana on New Yorkissa asuva nelikymppinen kustantaja Daniel Mallory).

Jos sinua ei kiinnosta psykologisissa trillereissä pelkästään hengästyttävä tahti ja nopeat käänteet, vaan myös se psykologinen puoli ja mielenterveysongelmat, joita niissä usein kuvataan, kannattaa lukea tämä kirja. Kyllä muutama todella dramaattinen käännekin tulee sitten ajallaan - ja jännitystäkin ihan sopivasti. Se mitä aivan lopussa tapahtui, oli tällaiselle herkälle lukijalle jo melkein liikaa, mutta hyvä kirja tämä kuitenkin oli.

Muistelen kuitenkin lukeneeni, etteivät kaikki ole ihastuneet tähän kirjaan. Ymmärrän, että osittain hidas kerronta voi olla yksi syy, ja sen muistan myös, että monia ärsytti Annan jatkuva juominen.

Kuitenkin erityisesti mielenterveysiaiheesta kiinnostuneelle Nainen ikkunassa tarjoaa antoisia lukuhetkiä. Kirja kertoo kiinnostavasti agorafobiasta, paniikkihäiriöstä, pelosta, traumatisoitumisesta ja vähän muustakin.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2018
460 sivua
Alkuteos The Woman in the Window (2018)
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kannen kuva Offset collection / Shutterstock

Muissa blogeissa mm.: Rakkaudesta kirjoihinKirjojen kuisketta ja Kirjasähkökäyrä.

Huomasin taas, että jotkut tekevät yllättävän isoja paljastuksia bloggauksissaan. Itse päätin juuri yhtenä päivänä, etten enää tästä lähtien edes linkitä sellaisia bloggauksia, koska en itse halua paljastaa liikaa (kuten en itsekään haluaisi tietää etukäteen liikaa kirjasta, jonka aion lukea). Jos siis kaipaat suuria paljastuksia (eli spoilauksia) kirjoista, joudut etsimään ne ihan itse :) Näissä kolmessa nyt linkittämässäni bloggauksessa ei spoilata.

maanantai 19. elokuuta 2019

Karina Sainz Borgo: La hija de la española

Tunnustan, että luovutin! Luin tästä kirjasta alle puolet, mutta kerron nyt kuitenkin tästäkin jotain. Näköjään minulle ei riitä, vaikka olisin kuinka kiinnostunut Latinalaisesta Amerikasta ja espanjan kielestä. Pitäisi olla kiinnostunut myös lukemastaan kirjasta, jos aikoo suoriutua loppuun asti.

Tällä kertaa syy oli toki siinäkin, etten ollut lukenut kirjoja espanjaksi vuosikausiin. Mutta vaikka kieli alkoi vähitellen palautua mieleen, itse tarina tuntui kuitenkin liian raskassoutuiselta. Tietysti se raskaus oli minun kohdallani osittain sitäkin, että luin vain pari lukua kerrallaan ja pidin pitkiä taukoja, joiden aikana putosin taas kärryiltä. Mutta onhan tämän romaanin aihekin raskas, siitä ei pääse mihinkään.

Venezuelalaisen, nykyään Espanjassa asuvan Karina Sainz Borgon esikoisromaani ilmestyi espanjaksikin vasta tänä vuonna, mutta sen oikeudet on ilmeisesti myyty jo lukuisiin maihin, ja suomennoskin on tulossa tänä syksynä (Caracasissa on vielä yö, Aula & Co). Eikä ihme, sillä kirjan aihe on päivänpolttava ja ajankohtainen. Venezuela on tullut maailman tietoisuuteen sekasortoisen tilanteensa takia, ja siellä on se tilanne päällä edelleen.

Kirjan päähenkilö, caracasilainen Adelaida Falcón, joutuu hautaamaan sairauden takia kuolleen äitinsä (jonka nimi oli myös Adelaida). Jo hautausmaalla on kaoottista, sieltä on parasta poistua vähin äänin, koska siellä on omat levottomuutensa. Sitten Adelaida huomaa, että hänen asuntonsa on vallattu, ja hänet itsensäkin mukiloidaan jollain tavalla, kun hän yrittää vaatia asuntoaan takaisin. Kaikenlainen anarkia näyttää siis vallitsevan Caracasissa. Edes poliisille ei kannata tehdä rikosilmoitusta, koska se vain pahentaisi asioita.

Kaiken jälkeen Adelaida vielä löytää naapurinsa Auroran, espanjalaisen äidin tyttären (josta kirjan nimi tulee) kuolleena tämän asunnosta, mutta ei tiedä, mihin tämä on kuollut.

Tähän kohtaan asti luin itse, mutta tarina jatkuu jotenkin niin, että Auroran asunnosta löytyy paperit, joiden avulla Adelaida tajuaa pääsevänsä pakenemaan Espanjaan.

Kuten muut bloggaajat olivat kertoneetkin, tarinaa kyllä keventää se, että luvut ovat lyhyehköjä, ja että nykyhetken kanssa vuorotellen kerrotaan Adelaidan muistoja ajasta (lähinnä hänen lapsuudestaan), kun elämä oli vielä ihanan tavallista. Esimerkiksi kuinka he kyläilivät aina hänen tätiensä luona Ocumaressa. Hän kertoo pieniä tapauksia, mutta nekään eivät onnistuneet kiinnostamaan minua. Päällimmäiseksi näistä muistoista jäi mieleen se, jonka taisin lukea viimeisenä, eli kun pieni Adelaida halusi välttämättä pitää itsellään kananmunan, koska toivoi, että sieltä kuoriutuisi tipu, mutta huonostihan siinä kävi. Tällaiset lapsuusmuistot saattavat olla ihmiselle itselleen merkityksellisiä, mutta itse koen sellaisista lukemisen pitkästyttävänä.

Olin varannut pian ilmestyvän suomennoksen kirjastosta, ja olisin saanut sen heti ensimmäisenä, mutta peruin jo varauksen, koska ehdin menettää kiinnostukseni tätä kirjaa kohtaan. Mutta jos joku muu on kiinnostunut, ei kannata luovuttaa vain siksi, että minä väsähdin tähän. Kirjan ovat ennen minua lukeneet espanjaksi Kirja vieköönKirjaluotsi ja Tarukirja. He kaikki ovat muistaakseni pitäneet tästä kirjasta, joten kannattaa ehdottomasti kääntyä heidän bloggaustensa puoleen! Varsinkin nyt, kun kirja on pian mahdollista saada luettavakseen ihan suomenkielisenä.

Sainz Borgo onnistuu kuvaamaan järkyttävästi Venezuelan nykyistä kaoottista tilannetta. Jos vain jaksaa lukea järkyttävää tekstiä, kannattaa kyllä yrittää.

Adelaida jäi minulle henkilönä etäiseksi. Johtuiko se sitten vain vieraalla kielellä lukemisesta vai mistä, paha mennä sanomaan. Mutta häneen ei kiintynyt mitenkään; hän olisi voinut olla nimetön ja kasvoton, kuka tahansa, vain joku jolle tapahtui asioita. Hänen lapsuusmuistonsakaan eivät saaneet häntä elämään; minulle hän jäi hyvin paperinmakuiseksi hahmoksi.

Mitä tulee espanjaksi lukemiseen, omassa hyllyssäni on muutamia sellaisia kirjoja, jotka saattaisivat ehkä innostaa enemmän - ja lisäksi kun ne ovat omia, niitä saa lukea kaikessa rauhassa silloin kun sattuu huvittamaan. Joten yritän varmaan seuraavaksi jotain niistä; esimerkiksi Ernesto Che Guevaran ja Alberto Granadon Viaje por Sudamérica vaikuttaa mukavan rennolta ja kevyeltä tähän Sainz Borgon kirjaan verrattuna (tosin järkyttävän pieni fontti ja tiheä riviväli siinä on, mikä on harmi). Ehkä rennomman teoksen parissa espanjakin alkaa sujua paremmin! Sitten joskus kun jaksan seuraavan kerran yrittää...

Lopuksi vielä espanjaa ymmärtäville ote kohdasta, jossa pohditaan sitä, että vaikka ei olisi rahaa ja vaikka maa olisi hajoamaisillaan, tärkeintä venezuelalaisille tuntui olevan olla kaunis ja päästä missiksi. Kukaan ei halunnut vanheta eikä vaikuttaa köyhältä:

"Nadie quería envejecer, ni parecer pobre. Ocultar, maquillar. Esa era la divisa patria: aparentar. Daba igual que hubiese o no dinero, daba igual que el país se cayera a pedazos: el asunto era embellecer, aspirar a una corona, ser reina de algo..., del carnaval, del pueblo, del país. La más alta, la más guapa, la más tonta. Aun en la miseria que impera en la ciudad distingo todavía trazas de aquella tara."


Lumen 2019
220 sivua
Kannen suunnittelu: Penguin Random House Grupo Editorial
Kannen valokuva: Noell Oszvald

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Jan-Åke Alvarsson: Intiaanituli

Lähiaikoina luen ehkä bolivialaisen romaanin (Edmundo Paz Soldán: Pakeneva joki - Kertomus täydellisestä rikoksesta), mutta sitä ennen luin tämän Intiaanitulen, joka sekin kertoo Boliviasta. Ruotsalainen Astrid Jansson oli puolet elämästään lähetystyössä Bolivian intiaanien parissa, ja tämä teos kertoo hänen työstään ja elämästään. Kirjan kirjoittanut Jan-Åke Alvarsson on itsekin työskennellyt mataco-intiaanien parissa samalla alueella, jossa Astrid Jansson teki pioneerityötä.

Astrid Jansson syntyi Gotlannissa vuonna 1906. Kolmekymppisenä hän lähti ruotsalaisen johtajan perheen kotiapulaiseksi Buenos Airesiin päästäkseen sitä kautta aikanaan Boliviaan, jonne tunsi kutsumusta. Hän oli baptisti, eikä hänen ruotsalaisella kotiseurakunnallaan ollut mitään toimintaa Etelä-Amerikassa, joten häntä ei haluttu lähettää sinne lähetystyöhön, ja niin hän lähti matkaan omin päin.

Työskennellessään kotiapulaisena Argentiinassa kahden vuoden ajan Astrid odotti kärsimättömästi pääsyä kutsumuksensa maahan. Tosiaalta hän myös ihmetteli, miten hän koskaan pääsisi Boliviaan. Mutta suorastaan ihmeellisesti tie avautui hänen eteensä, kun se aika tuli. Aluksi hän työskenteli erään suomalaisen lähetin kanssa Argentiinassa, kunnes tuli mahdolliseksi päästä Boliviaan.

"Illan kokemusten jälkeen hän tunsi sisimmässään virtaavan lämmön näitä ihmisiä kohtaan. Se levisi kehoon ja oli niin voimakas, että hän alkoi itkeä, hiljaa ja tyynesti. Mitä pahaa he ovat tehneet? Miksi kukaan ei välitä heistä? hän ihmetteli.
  Astrid tunsi ikään kuin kipinän sytytettävän sisällään. Se ei sammunut vaan alkoi hehkua, ensin heikosti ja sitten yhä voimakkaammin. Se lämmitti yhä enemmän, ja yhtäkkiä kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet tähän kipinään.
  Hänessä syntyi ajatus. Ei sanojen, tavujen tai äänteiden muodossa. Ajatus vain oli olemassa, valmiina ja kerran ilmaistuna, mahtavana kuin valtava vuori, yksinkertaisena kuin vähäpätöinen kukkanen.
  - Täällä minä haluan sinun olevan!
  Hän ei kuullut mitään ääntä. Ilmoitus oli äänetön mutta kuitenkin kiistaton. Ja siinä samassa hän näki kuin filmiltä intiaanileirin alhaalla joen varrella, missä miehet istuivat ja joivat, naiset tuijottivat apaattisesti ja lapset itkivät nälkäänsä. Nyt hän ymmärsi tehtävänsä. Nämä intiaanit olivat hänen vähimpiä veljiään, lähimmäisiään. Tämä oli hänen työnsä - olla täällä ja auttaa heitä."

Jo Argentiinassa Astrid järkyttyi siitä, miten intiaaneista puhuttiin halveksivasti "villeinä" ja kauhisteltiin sitä, että hän halusi olla heidän kanssaan tekemisissä. Boliviassa hän joutui järkyttymään entistä enemmän kuullessaan ja nähdessään, miten törkeästi valkoiset olivat sortaneet ja sortivat edelleen intiaaneja. Heihin suhtauduttiin todella rasistisesti. Valkoiset "välittivät" intiaaneista vain niin kauan kuin saattoivat käyttää heitä halpana työvoimana. Muuten intiaaneille tuntui saavan tehdä pahaa mielin määrin. Ei siis ollut ihme, etteivät matacotkaan luottaneet ainoaankaan valkoiseen, eivät Astridiinkaan. Hän joutui tekemään kovasti työtä voittaakseen heidän luottamuksensa.

Mutta hän löysi tien heidän sydämeensä ja teki kaikkensa auttaakseen heitä. Apuhoitajan koulutuksesta ja työkokemuksesta oli hänelle apua; hän sai toimia intiaanien hoitajana ja jopa lääkärinä, koska paikalliset lääkärit eivät halunneet auttaa intiaaneja. Heillä ei muka ollut aikaa ottaa intiaaneja vastaan.

Paljon muutakin Astrid teki intiaanien hyväksi. Kirja on koskettava ja jännittävä kertomus vuosista 1936-1970, jotka hän vietti Latinalaisessa Amerikassa. Vain kaksi kertaa sinä aikana hän kävi Ruotsissa. Oli kiinnostavaa lukea Bolivian oloista ja erityisesti intiaanien elämästä.

Ruotsissa Astrid ehti olla vain muutaman kuukauden naimisissa rakastamansa Einar Jakobssonin kanssa, kun hän jo kuoli yllättäen tulleeseen syöpään keväällä 1973. Onneksi vain vähän ennen kuolemaansa hän ehti vielä kuulla uutisia rakkaasta Boliviastaan.

Kirjan kirjoittaja Jan-Åke Alvarsson on muun muassa luonut mataco-kirjakielen yhteistyössä intiaanien kanssa. Intiaanituli on syntynyt kuuden vuoden haastattelujen ja tutkimusten pohjalta, ja tuntuukin melkein kuin Astrid itse kertoisi elämäntarinaansa tässä. Niin hienosti ja eläytyen Alvarsson kuvaa hänen mielenliikkeitään, ei vain iloja, vaan myös pettymyksiä, epäonnistumisen tunteita ja masennusta.

Astrid Jansson vaikuttaa olleen hyvin vaatimaton ihminen, joka ei itse pystynyt näkemään, että olisi saanut mitään aikaan. Silti kirjasta huokuu se, miten hän voitti intiaanien sydämet rakkaudellaan - ja ennen kaikkea Jumalan rakkaudella.

Ristin Voitto 1986
281 sivua
Alkuteos Indianeld (1982)
Suomentanut Leila Haapa-aho
Päällys Osmo Omenamäki

lauantai 17. elokuuta 2019

Reona Peterson Joly: Huomenna kuolet

Huomenna kuolet on jännittävä tositarina 1970-luvun Albaniasta. Lisäksi se on poikkeuksellinen matkakertomus sekä puhutteleva, innostava ja sytyttävä kristillinen kirja.

Uusiseelantilainen Reona Peterson Joly oli mukana Missionuorissa (YWAM eli Youth With a Mission), jossa hän tutustui myös Evelyn (Evey) Muggletoniin. He olivat samassa Missionuorten tiimissä sekä Afganistanissa että Etiopiassa. Nämä kaksi nuorta naista tulisivat myöhemmin lähtemään yhdessä rohkealle matkalle tiukasti suljettuun ateistiseen Albaniaan.

Reona oli Missionuorten evankeliointikoulussa Keski-Euroopassa talvella 1970, kun heitä tuli viikon ajaksi opettamaan kristillisissä piireissä tunnettu Veli Andreas, joka kertoi heille paljon Itä-Euroopassa asuvien uskovien tarpeista ja oloista. Hän palasi yhä uudestaan puhumaan Albaniasta, jossa kristittyjä tapettiin, Raamattuja poltettiin ja kirkot sekä moskeijat oli joko tuhottu tai otettu johonkin maalliseen käyttöön.

Eräänä iltana rukoustilanteessa Reona näki näyn, mikä oli hänelle epätavallinen kokemus. Näyssä oli hän itse, turistibussi, pieni rakennus ja naisen kasvot. Tästä lähtien Reona alkoi valmistautua lähtemään Albaniaan, mutta sinne ei tietenkään ollut helppo päästä. Kun hän myöhemmin selvitti mahdollisuuksia, kävi lopulta ilmi, että kesällä 1973 Albaniaan olisi mahdollista päästä jonkin turistiryhmän mukana, joita pääsi sinne ilmeisesti aika rajoitetusti.

Niin Reona ja Evey lähtivät matkaan erään ranskalaisen ryhmän mukana. Itse kullakin ryhmäläisellä tuntui olevan omat salaiset syynsä päästä tuohon suljettuun maahan, ja he lupasivatkin kertoa paluumatkalla toisilleen kaiken. Reonan ja Eveyn salainen syy oli kristillisen kirjallisuuden jakaminen, josta saattoi joutua vankilaan tai saada kuolemantuomion, jos jäisi kiinni. He tiesivät riskin, mutta olivat kokeneet Jumalan vahvaa johdatusta ja tiesivät kaiken olevan Jumalan käsissä.

Koska he menivät maahan turistikierrokselle, kirjassa kerrotaan kiinnostavasti myös erilaisista kaupungeista ja nähtävyyksistä, joissa he kävivät, ja upeista maisemista, joita he näkivät. Kaiken tämän ohella kirja kertoo myös Albanian historiaa sekä kuvaa maan yhteiskunnallista ja poliittista tilannetta.

Reonalla ja Eveyllä oli välillä myös hienoja kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Aina kun vain oli mahdollista, he piilottivat vaivihkaa kirjallisuutta sopiviin paikkoihin. Muiden ihmeellisten johdatusten ohella ihmeellistä oli sekin, että Reona tapasi myös näyssä näkemänsä naisen. Mitä kaikkea juuri häneen liittyi, se selviää, kun lukee kirjan loppuun asti.

"Palasimme linja-autolle mieli korkealla. Ryhmä odotti kärsivällisesti, mutta meillä oli ongelma. Kuljettaja puuttui. Pilke silmäkulmassa Evey ehdotti, että ottaisimme ryhmäkuvan linja-auton lähellä olevan valtavankokoisen Leninin patsaan juurella. Annoimme kameramme yhdelle ryhmämme tytöistä. Hänen oli peräännyttävä jonkin matkan päähän, koska patsas oli erittäin korkea. Kun istahdimme kiveykselle, Evey otti varovasti taskustaan Johanneksen evankeliumin ja antoi sen minulle. Samalla kun meistä otettiin kuvia, työnsin kirjasta taaksepäin, kunnes se oli jättimäisen patsaan jalkojen juuressa. Ajoitus oli mahtava: kuljettaja ilmestyi paikalle, otimme kukin kameramme, ja Evey ja minä nousimme viimeisinä linja-autoon. Kun lähdimme liikkeelle, meidän oli helppo sanoa: Ihanaa. Evankeliumi, Jumalan pelastava voima, oli Nikolai Vladimir Leninin jalkojen juuressa."

Eräänä päivänä Reona sitten jäi kiinni, myöhemmin myös Evey. Kuulusteluissa Reonalle sanottiin:

"Olette pettänyt maineikkaan Albanian kansantasavallan, ja petturit ammutaan. Tulemme hakemaan teidät huomisaamuna yhdeksältä."

Mitä sitten tapahtui, entä miten naiset onnistuivat kuitenkin pääsemään pois Albaniasta, siitä tämä kirja kertoo. Kuulusteluissa Reona sai kokea ihmeellistä Jumalan apua. Hän koki uskomatonta rauhaa ja varmuutta, kun taas kuulustelijat takeltelivat välillä kysymyksissään eivätkä aina onnistuneet kysymään juuri sitä, mihin olivat ensin aivan selvästi pyrkineet.

Huomenna kuolet on innostavaa luettavaa erityisesti niille, joita kiinnostaa lähetystyö ja ns. suljetut maat. Se on nähtävästi ilmestynyt englanniksi ensimmäisen kerran jo 70-luvulla, mutta lopussa on kirjoittajan vuonna 2008 tekemä päivitys uuden vuosituhannen tilanteesta.

Jos Albania maana kiinnostaa, kirja käsittelee aihetta monipuolisesti, koska se tosiaan kertoo sekä historiasta, politiikasta että turistimatkalla nähdyistä paikoista. Sekä meno- että paluumatkan yhteydessä seikkaillaan hiukan myös Jugoslaviassa.

Olin lukenut tämän kirjan kerran joskus vuosia sitten, mutta en muistanut enää juuri mitään. Kun ihmistä on siunattu huonolla kirjamuistilla, on ilo kun voi lukea hyvät kirjat monta kertaa, ja aina ne ovat kuin uusia! Itselleni tämä oli yksi parhaista lukuelämyksistä pitkään aikaan.

Päivä Oy 2008
206 sivua
Alkuteos Tomorrow You Die (1976, 1997)
Suomentanut Merja Pitkänen
Kansi AD Studio Oy

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Malin Persson Giolito: Tapaus Youssuf K.

En ollut seurannut uutuuskirjoja niin tarkkaan, että olisin kuullut tällaisesta romaanista, mutta törmäsin siihen aivan sattumalta kirjastossa. Minulta jäi kerran kesken Malin Persson Gioliton trilleri Suurin kaikista, mutta Tapaus Youssuf K. teki minuun sellaisen vaikutuksen, että ehkä pitäisi antaa uusi mahdollisuus myös tuolle Persson Gioliton aikaisemmalle romaanille.

Tämäkin teos kuvaa oikeuskäsittelyä, vaikkakin tällä kertaa kysymyksessä ovat "vain" poliisikuulustelut. Ruotsissa on kolme viikkoa aikaisemmin tapahtunut mittava terrori-iskujen sarja:

"... kolme ja puoli minuuttia konekivääritulta yhdessä paikassa, kaksi räjähdystä toisessa ja törmäilevä jäteauto kolmannessa. Pakokauhua, pelkoa ja kuolemaa, kaikki se kolmessakymmenessäneljässä minuutissa. Siinä sivussa tuhoutui Youssufin elämä."

Youssuf K. on pakolaisperheen lapsi; hänen äitinsä on odottanut häntä, kun vanhemmat ovat paenneet kotimaastaan. Perhe on kotiutunut Ruotsiin: isä ajaa taksia, äitikin käy töissä ja Youssuf opiskelee oikeustiedettä Uppsalan yliopistossa. Terrori-iskujen jälkeen Youssuf on järkyttynyt siinä missä muutkin. Koska hän on syytön, hän on täydellisen pahaa-aavistamaton siitä, että terrori-iskujen myötä tuhoutuisi myös hänen oma hyvä elämänsä.

Kolme viikkoa iskujen jälkeen Youssuf pystyy jatkamaan baarimestarin työtään Tukholmalaisessa osakunnassa, joka oli ollut suljettuna kaksi viikkoa. Mutta seuraavana päivänä kaikki muuttuu aivan yllättäen. Youssuf opiskelee kaikessa rauhassa yliopiston kirjastossa, kun häntä tullaan pidättämään.

Siitä alkavat kauhujen vuorokaudet Youssufin elämässä. Hän ei tiedä eikä ymmärrä, mistä häntä epäillään ja miksi, paitsi että jotenkin se kuulemma liittyy terrori-iskuihin. Youssufilta kysellään toistuvasti hänen isästään. Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko isä sekaantunut johonkin, mistä Youssuf ei tiedä mitään?

"Youssuf oli lukenut kaikenlaisista merkillisistä syistä miksi poliisi oli epäillyt syyttömiä ihmisiä: vääränlaisista vaatteista, tietystä asuinpaikasta, moskeijassa käynnistä tai pelkästään heidän ulkomuotonsa takia. Mutta artikkelit olivat ilmestyneet englantilaislehdissä. Amerikkalaisissa. Tanskalaisissa ehkä. Ruotsissa oli kai toisin? Eikä Youssuf kaiketi muistuttanut niitä ihmisiä, joista oli lukenut?
  Youssuf ei uskonut Jumalaan, ei pukeutunut uskonnon mukaisesti, ei ollut hakenut netistä pomminrakennusohjeita, ei edes uteliaisuuttaan. Hän ei ollut kertaakaan kasvattanut partaa, ei edes kesälomalla, jolloin kaikki hänen ystävänsä näyttivät Gandalfin pikkuveljiltä. 
   Isä sitä vastoin, miten olikaan isän laita? Kuinka hyvin Youssuf tunsi hänet? Tiesikö hän kuka isä lopulta oli? Mitä isä ajatteli, luki? Keiden seurassa vietti aikaa?"

Onko Youssuf pidätetty isänsä tekemisten takia - vai miksi? Entä sitten, kun maineensa on kerran menettänyt - onko sitä mahdollista enää puhdistaa? Poliiseille Tapaus Youssuf K. on vain yksi rutiininomainen tehtävä muiden joukossa, mutta voiko Youssuf enää jatkaa elämäänsä kaiken tapahtuneen jälkeen?

Tapaus Youssuf K. on pieni, mutta kokoaan suurempi romaani, joka järkyttää ja jättää lukijansa syviin mietteisiin. Puhutteleva ja sydäntäsärkevä tarina.

Johnny Kniga 2019
94 sivua
Alkuteos: Processen (2018)
Suomentanut Tarja Lipponen

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapenan psykologinen trilleri kertoo nuoresta avioparista, Annesta ja Marcosta, jotka menevät eräänä iltana seinänaapuriensa Cynthian ja Grahamin luo juhlimaan. On vain yksi ongelma: Cynthia ei pidä lapsista ja haluaa juhlia aikuisten kesken. Sitten vielä lapsenvahti peruu tulonsa viime hetkellä, joten Anne ja Marco päätyvät jättämään pienen vauvansa yksin kotiin nukkumaan. Heillä on mukanaan itukuhälytin, ja lisäksi he käyvät vuorotellen puolen tunnin välein katsomassa vauvaa. Mikäpä voisi mennä vikaan?

Mutta kun he lopulta yöllä palaavat kotiin, etuovi on raollaan ja vauva on kadonnut. Tästä alkaa Annen ja Marcon järkyttävä painajainen.

"Anne kävelee hieman Marcon edellä eikä puhu mitään. Hän ei välttämättä puhuisi Marcolle imtään koko loppuyönä. Hän marssii porrasaskelmat ylös ja seisahtuu niille sijoilleen.
  'Mitä nyt?' Marco tiuskaisee hänen selkänsä takana.
  Anne toljottaa eteensä. Etuovi on raollaan; se on kymmenisen senttiä auki.
  'Olen varma, että panin sen lukkoon!' Anne huudahtaa kimeällä äänellä.
  Marco tokaisee: 'Ehkä muistat väärin. Olet juonut aika paljon.'
  Mutta Anne ei enää kuuntele. Hän on jo sisällä ja juoksee Marco kintereillään portaita ylös ja käytävää pitkin vauvan huonetta kohti.
  Kun hän saapuu huoneeseen ja näkee tyhjän pinnasängyn, hän alkaa kirkua."

Poliisitutkinnan aikana tarinan henkilöistä paljastuu yhtä ja toista yllättävää. Itse kullakin on omat luurankonsa kaapissa ja jotain salattavaa, kuten asiaan kuuluu näissä trillereissä. Voiko naapuriinsa, puolisoonsa tai edes omaan itseensä luottaa? Kuka puhuu totta ja kuka valehtelee? Kuka on hullu ja kuka järjissään? Siinä näitä psykologisen trillerin peruskysymyksiä pohdittavaksi jälleen kerran.

Annea ja Marcoa hermostuttaa se, miten paljon poliisit käyttävät aikaansa vain heidän kuulustelemiseensa sen sijaan, että etsisivät vauvaa. Tapausta tutkiva Rasbach-niminen poliisi tietää kirjan kertoman mukaan, "että useimmissa tämänkaltaisissa katoamistapauksissa lapsen vanhemmat ovat syyllisiä. Ja tässäkin tapauksessa on tekijöitä, jotka totta tosiaan herättävät epäilyksiä. Hänen on kuitenkin pidettävä mieli avoimena."

Tällaisia vauvan katoamisia ei taida Suomessa sattua kovin usein. Amerikassa kaikkea mahdollista sattuu varmasti paljon enemmän kuin meillä. Jäin miettimään, onko siellä sitten ihan oikeasti näin, että useimmissa tapauksissa vanhemmat ovat itse syyllisiä. No, on vain luettava eteenpäin nähdäkseen, onko vanhemmilla itsellään puhtaat jauhot pussissa, entä kaikilla muilla kirjan henkilöillä - ja kuka lopulta teki ja mitä?

Tarina on alusta asti mukaansatempaava ja jännittävä. Yllätys on, kun Lapena tekee melko ison paljastuksen jo kirjan puolessavälissä. Mutta kuten arvata saattaa, tapaus ei ole sillä käsitelty, vaan vielä seuraa uusia käänteitä ja yllätyksiä.

Lopulta arvasin todellisen syyllisen jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta silti Hyvä naapuri oli niin vetävästi kirjoitettu, että jännitystä riitti loppuun asti. Niin, aina siihen "viimeiseen, hätkähdyttävään sivuun" asti, josta takakannessa vihjataan.

Se ihan viimeinen käänne oli minusta kyllä jo liikaa. En olisi toivonut enää sellaista. Mutta Hyvä naapuri oli joka tapauksessa koukuttavaa luettavaa, jota voi suositella psykologisten trillerien ystäville.

Kirjailija on ilmeisesti kanadalainen, mutta oletan tarinan sijoittuvan USA:han, koska henkilöt asuvat New Yorkin osavaltiossa.

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017
315 sivua
Alkuteos: The Couple Next Door
Suomentanut Oona Nyström
Kannen suunnittelu: Richard Ogle / TW

Tästä trilleristä on varmaan kerrottu lukuisissa muissa kirjablogeissa. Tässä muutama bloggaus: Rakkaudesta kirjoihinKulttuuri kukoistaaKirjasähkökäyrä ja Leena Lumi.

lauantai 10. elokuuta 2019

Armi Toivola: Riihi

Olin kuullut jo ajat sitten evijärveläissyntyisen, nykyään Ähtärissä asuvan Armi Toivolan romaanista Riihi. Se oli kuulostanut kiinnostavalta muun muassa siksi, että se sijoittuu tänne Pohjanmaan Järviseudulle, jossa itsekin nykyään asun, ja siinä myös puhutaan Järviseudun murretta. Nyt kun sitten vihdoin sain tämän kirjan luettua, tykkäsin murteesta, mutta tykkäsin kaikesta muustakin! 

Tarina alkaa kesästä 1959, minkä tiedän siitä, että sinä kesänä tapahtui Tulilahden kaksoismurha, johon kirjassa viitataan pari kertaa (eli minä tietysti uteliaana lukijana halusin selvittää ajankohdan, mikä kävi kätevästi, kun etsi netistä Tulilahden kaksoismurhan). Sinä kesänä Kaarina ja Juha menevät naimisiin ja asuvat aluksi vähän aikaa Juhan vanhempien luona, mutta eihän se ollut mukavaa varsinkaan nuorelle miniälle. Niinpä Juha yllättääkin nuorikkonsa ja ostaa heille ihan oman kodin - autiotalon.

Kirja alkaa siitä, kun nuoripari kurvaa eräänä päivänä elokuun lopussa Monark-mopedilla sen autiotalon pihaan, tiheän kasvillisuuden sekaan. He alkavat laittaa rempallaan olevaa taloa asuttavaan kuntoon, ja kotiutuminen voi alkaa. Kaarina odottaa vauvaa, ja Juha aloittaa heti maanantaina työt sahalla.

En aina jaksa hidasta kerrontaa, mutta kun ihastun johonkin kirjaan, osaan kyllä nauttia hitaudestakin. Tämä oli niitä hurmaavan hitaita tarinoita. Nautin siitä 50-luvun lopun arjen ja suomalaisen maaseudun kuvauksesta. Uppouduin siihen maailmaan aivan täysillä. Se oli tervetullutta vastapainoa kaikelle ihmiskaupalle, apartheidille ja vastaavalle, josta olin viime aikoina lukenut.

Nyt siis nautiskelin täysin siemauksin kaikista yksityiskohtaisistakin arjen kuvauksista, kuten miten aamulla piti tehdä tuli hellaan, jolla sitten keitettiin kahvit ja puuro, ja miten Kaarina teki eväsleipiä Juhalle. Kaikista eväsleipä- ja muista ruokakuvauksista tuli tosin nälkä! :) Vesi piti käydä vinttaamassa pihan kaivosta, ja pihan perällä oli puusee, josta löytyi wc-paperiksi vanha kellastunut Ilkka-lehti, kuinkas muuten.

Mutta on kirjassa juonikin - ja myös jännitystä! Kyläläiset käyttäytyvät nimittäin oudon salamyhkäisesti. He varoittelevat vanhasta riihestä, jossa heidän mukaansa kummittelee; sinne ei kuulemma saa missään tapauksessa mennä. Riiheltä näkyy joskus pimeässä valoa. Se selitetään edesmenneen isännän haamuksi, jolla jäi kuulemma työt kesken, kun kuoli sinne riiheen. Lähistöllä on myös osittain palanut talo, joka herättää Kaarinan ja Juhan uteliaisuuden aivan kuten riihikin, mutta siitäkään ei saa kysellä - tai jos kyselee, vastauksia ei välttämättä saa.

Lisäksi tapahtuu outoja asioita. Tuntuu kuin joku hiippailisi milloin Kaarinan ja Juhan kodissa, milloin missäkin. Joku, joka kaiken lisäksi haluaa heille pahaa - ja onnistuu tekemäänkin yhtä ja toista. Selvästi tämä joku haluaa myös pelotella.

Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Mitä salaisuuksia kyläläiset kantavat sisällään? Vähitellen Kaarina ja Juha saavat jotain selville - ja tuleehan se lopullinen ratkaisukin ajallaan.

Minusta Riihi oli hurmaava sekoitus toisaalta leppoisaa ja kiireetöntä maalaiselämän ja nuorenparin arkirakkauden kuvausta, toisaalta pala palalta rakentuvaa jännityskertomusta. Mitään amerikkalaista actionia Toivolan romaani ei ole, mutta jos 60 vuoden takainen maalaiselämä, mukava järvipohjalainen murre ja sopiva annos jännitystä kuulostavat kiehtovalta yhdistelmältä, kannattaa lukea tämä kirja. Kyllä sitä jännitystä oli ainakin minun makuuni ihan sopivasti, ja juoni oli minusta hyvin rakennettu.

Kun Nordbooks oli minulle aivan uusi tuttavuus, tulin hakeneeksi sitä netistä, ja löysin erään bloggauksen, jossa todettiin, että Nordbooks julkaisee huonoja kirjoja. No, voihan olla näinkin, mutta ainakin tästä kirjasta ainakin minä tykkäsin ihan oikeasti! Olihan siellä muutama kielellinen virhe, mutta ei niitä niin paljoa ollut, että se minua olisi kovin pahasti häirinnyt.

Mitä murteeseen tulee, oli hauska bongailla sekä tuttuja että tuntemattomia murresanoja. Minullekin, muualta muuttaneelle, tutuksi tullutta puheenpartta oli vaikkapa tässä: "Oot sinä väkitukkonen, het sitte niin väkitukko ku olla voi." Lisäksi oli varmaan paljon nimenomaan evijärveläisiä murresanoja, koska täkäläinen miehenikään ei ollut kuullut niitä.

Ihastuin tähän teokseen het sitte niin paljon, että het varasin kirjastosta Armi Toivolan romaanin Kaivo, joka on Riihen itsenäinen, tänä vuonna ilmestynyt jatko-osa.

"Riihi ja sen ympäristö pysyivät pimeänä. Pienintäkään ylimääräistä valonhippua sieltä ei pilkahtanut kuun luoman lisäksi. Hän oli väsynyt. Väsymys saattoi tehdä tepposia, ehkä hän oli kuvitellut kaiken. Voisikohan tähdenlento näkyä maassa valonvälähdyksenä? Sitä pitäisi muistaa kysyä joltakin viisaammalta.
  Hän rentoutui, hengitti syvään. Maailma tuntui taas turvalliselta ja lempeältä. Vähän matkaa hän vielä jatkaisi. Riihi oli jo jäämässä taakse, kun hän aisti sen taas. Valo näkyi nyt hitusen pitempään, kolmisen sekuntia. Sitten pimeni.
  Enää hän ei epäillyt itseään. Valo oli todellinen ja tuli riihen suunnalta. 
  Hetken hän luuli kuulevansa ääniäkin, rapinaa ja suhinaa. Siinä ei mitään ihmeellistä ollut. Vanha riihi veti taatusti ainakin hiiriä ja rottia puoleensa, vaikka ne tuskin valoa saisivat aikaan. Oliko sisällä joku? Puimassa? Siihen aikaan vuorokaudesta?"


Nordbooks 2017
270 sivua

P. S. Yllätykseksi itsellenikin päädyin tänään kirjakuvia ottaessani ottamaan syksyn ensimmäiset ruskakuvat! Tähän on siis tultu. Syksy. En ollut ehtinyt huomata ruskaa missään aikaisemmin. Siihen liittyen vielä lisäys: kirja kertoo nimenomaan syksystä ja talvesta elokuusta helmikuulle - jos joku olisi kiinnostunut vuodenaikoihin liittyvästä lukemisesta.