lauantai 29. lokakuuta 2022

Vuoden kristillinen kirja 2022


Taas kerran "kaikki muut" ovat Helsingin kirjamessuilla paitsi minä. Toivottavasti pääsen kirjamessuille joskus itsekin, mutta joka tapauksessa täältä kotoa käsin olen seurannut Vuoden kristillinen kirja -kilpailua vähintään yhtä suurella kiinnostuksella kuin Finlandia-palkintojen jakoa (jota päästään seuraavaksi jännittämään). 

Tänään se voittaja sitten julkistettiin kirjamessuilla. Kuuden ehdokkaan joukosta uutisankkuri Keijo Leppänen valitsi Jipun ja Kai Kortelaisen kirjan Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä (WSOY 2022). Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan siitä maaliskuussa kirjoittamani postauksen. 

Lämpimät onnitteluni voittajalle! Olen iloinen Jipun tarinan pääsystä vuoden kristilliseksi kirjaksi. Hän kertoo elämästään niin avoimesti ja rehellisesti, että se on rohkaisuksi monelle heikkoutensa, rikkinäisyytensä ja epäonnistumistensa kanssa kipuilevalle. Kuten kirjoitin maaliskuussa: 

Kirjan sivuilta välittyy minusta hienosti se, miten kaikesta elämän kaaoksesta ja rikkinäisyydestä huolimatta ihminen on kuitenkin kaunis ja arvokas, kuten Jippu, joka on herkkä taiteilijasielu. Mielenterveysongelmat eivät tee kenestäkään muita huonompaa. 

Jipun tarina rohkaisee siinäkin, ettei ihmisen tarvitse olla ehjä ja ongelmaton voidakseen toteuttaa unelmiaan ja saavuttaa joskus jopa isoja asioita. Jippukin on kaiken kivun ja rosoisuuden keskellä voinut toteuttaa itseään muusikkona. 

Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä on kaiken lisäksi sellainen teos, ettei todellakaan tarvitse olla uskovainen voidakseen lukea sen. Sehän ei ole mikään perinteinen kristillinen kirja, ja onhan kustantajanakin WSOY. 

Näin Keijo Leppänen perustelee valintaansa: 

"Jippu - Kun perhonen lakkaa hengittämästä on hätkähdyttävän avoin, rohkea ja kantaa ottava tarina, jota on vaikea uskoa todeksi. Miten noin nuori ihminen on voinut kokea noin paljon noin äärimmäisiä asioita? Herkkä taiteilija riisuu kulissit itseltään ja toivoo, että niin tekisivät kaikki muutkin - erityisesti perheissä ja seurakuntien vastuupaikoilla. Naseva teksti vie mukanaan, vaikka asiaa on paljon." 

Yleisöäänestyksen voittajaksi selviytyi Roberto Brandãon kirja Pieniä suuria ihmeitä, ihana ja rohkaiseva elämäkerta sekin. Lämpimät onnittelut myös Brandãolle! 

Se täytyy todeta vuoden kristillisiin kirjoihin liittyen, että kun voittajaa valitsemassa on yksi ainoa henkilö, on näköjään mahdollista arvata jo etukäteen, mikä kirja voittaa. Tämä oli nyt toinen vuosi peräkkäin, kun arvasin voittajan ihan valitsijan perusteella. Viime vuonna veikkasin, että Turun piispa Mari Leppänen voisi pitää mystiikasta, ja sitä käsittelevän kirjanhan hän sitten valitsikin (Anni Pesonen: Credo - Tieni mystiikkaan, Basam Books 2021). 

Keijo Leppäsen kohdalla olisin muuten voinut veikata jotain muutakin, mutta kun hän kertoi jo etukäteen arvostavansa kirjassa yllätyksellisyyttä ja rohkeutta, tapaus oli sillä selvä. Sitähän Jipun tarina jos mikä on. 

Finlandia-palkinnoissakin on aina yksi henkilö valitsemassa, mutta heidän kirjamaustaan en välttämättä tiedä mitään. Kristillisissä piireissä sen sijaan pystyy arvaamaan ihan sillä perusteella, missä kirkkokunnassa, herätysliikkeessä tai muussa vastaavassa voittajakirjan valitsija on itse mukana. 

Aikaisemmin en ole näitä arvailuja harrastanut, mutta kun nyt jo kaksi kertaa peräkkäin osuin oikeaan, ehkä täytyy testata tätä tulevinakin vuosina. 

Onhan tässä kisassa toisaalta myös tuo yleisöäänestys, joka kertoo suuren yleisön mieltymyksistä. 

Jipun ja Roberto Brandãon kirjoihin kannattaa joka tapauksessa tutustua. Itse koin ne molemmat hyvin rohkaisevina. 

Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut kolmannenkin kirjan, Jaakko Pirttiahon Jaakon psalmit (Päivä Oy 2022). Hyvin rohkaiseva teos, kuten Pirttiaholla aina. Kiinnostavalta kuulostaa myös Ilari Aallon, Annastiina Papinahon ja Larissa Riihihuhdan kirja Valo askeleillani - Pyhiinvaelluksella Suomessa (Kirjapaja 2022). 

Mukana kisassa olivat näiden lisäksi Tuomas Heikkilän Lalli - Kansallismurhaajan muotokuva (Tammi 2022) ja Serafim Seppälän Antiikista Bysanttiin - Aatehistoriallisia murroksia (Gaudeamus 2021). 

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Mikko Kalajoki: Almus: Tännetuloa terve

 
Kuvitus: Jani Ikonen 

Pari päivää sitten yritin kovasti lukea vakavamielistä aikaihmisten romaania, mutta eihän sellaisesta aina mitään tule. Onneksi eräs henkilö sattui sopivasti muistuttamaan minua tästä upouudesta lastenkirjasta, joka olikin ollut minulla lainassa jo muutaman viikon. Ja kas, heti alkoi lukeminen maistua! 

Mikko Kalajoki on lahjakas ja monipuolinen kirjailija, jolta on ilmestynyt ainakin aikuisten romaaneja. Itse nautin viime syksynä hänen loistavasta jännäristään Velkakirja. Kalajoen aikaisempia teoksia en ole vielä lukenut. 

Almus - Tännetuloa terve on hänen ensimmäinen lastenromaaninsa. Takakansi vakuuttaa kirjan hurmaavan kaikenikäiset lukijat, ja olenkin kuullut, että minun lisäkseni myös muut aikuiset ovat ihastuneet siihen ikihyviksi. Lapsista nyt puhumattakaan. 

Herra Mattsson on keskiverto keski-ikäinen mies, joka asuu yksin kerrostaloasunnossaan. Talo on siitä ikävä, ettei siellä asu ollenkaan lapsia. 

Mutta eräänä iltana herra Mattssonin ovikello soi, ja oven takaa löytyy pienikokoinen henkilö nimeltään Almus, joka tervehtii arvoituksellisesti: Tännetuloa. Käy ilmi, että Almus on peikkopoika Alamailta ja on tullut ihmisten maailmaan vaihto-oppilaaksi. Hän puhuu hassua Alamaiden kieltä, jossa on paljon tunnistettavia sanoja, mutta kaikkia me ihmiset emme ehkä ymmärtäisi ilman kirjan lopussa olevaa sanastoa. 

- Täältä tulee kerrassaan mesiäinen tuoksu, Almus sanoi ja lipaisi huuliaan. - En ole varmasti ikunaan nenästänyt mitään näin ihanaista. 
  Rouva Narikan toinen kulmakarva kohosi aavistuksen, ja tiukkaan puristetut suupielet levenivät noin senttimetrin. 
  - Vai että mesiäinen? Enpä ole moista kuullutkaan. 
  - Tiedustaisin kohteliaasti, voisinko saada ihan pikkuruiset maiskuraiset? 
  - Maistiaiset? 
  - Niin juuri. 

Välitön peikkopoika tutustuu pian uusiin ihmisiin niin herra Mattssonin kotitalossa kuin koulussakin. Monet seikkailut odottavat, ja jännitystäkin on luvassa. Kaupungin kaduilla nimittäin vaanii eräs ikävä ihminen, peikkotutkija Edina von Kittelsen. Almus ei aavista vaaraa, mutta jos Edina saisi hänet kiinni, peikkoparka joutuisi mitä inhottavimpiin tutkimuksiin. Kuinka tässä vielä oikein käy? 

Kalajoki tarinoi niin värikkäästi ja humoristisesti, että nauroin lukiessani monet kerrat ääneen. Voi vain kuvitella, miten hauskaa lapsilla on tämän kirjan äärellä. Kerrassaan riemastuttava hyvän mielen tarina. Aikuisenkaan elo ei käy liian totiseksi, kun keventää välillä oloaan Almuksen seikkailujen parissa. Moni keskiverto keski-ikäinen voi saada Almuksen seurassa väriä elämäänsä aivan kuten tuolle niin kovin tavalliselle herra Mattsonillekin kävi. 

Kuuleman mukaan kirja sopii erityisesti 5-12 -vuotiaille lapsille. 

Jani Ikosen ilmeikäs kuvitus värittää kerrontaa entisestään, mistä jo kannen kuva antaa hyvää esimakua. 

WSOY 2022 
164 sivua
Kansi: Jani Ikonen 

Kirjasta kertoo myös Lastenkirjahylly

lauantai 22. lokakuuta 2022

Homeira Qaderi: Tanssia moskeijassa

Afgaaniäidin kirje pojalleen 

Suomentanut Irmeli Ruuska 

Homeira Qaderi on afganistanilainen kirjailija, jolta on ilmestynyt persiaksi romaaneja, novelleja ja tietokirjoja. Tässä kirjassa, joka on ilmestynyt nyt myös suomeksi, hän kertoo oman monivaiheisen elämäntarinansa. Teksti on niin sujuvaa ja mukaansatempaavaa, että kaikesta näkee Qaderin olevan kirjailija. Tätä kirjaa olikin nautinto lukea, joten on harmi, ettei hänen muita teoksiaan taida olla saatavilla edes englanniksi (?). Lukisin mielelläni tällaiselta kirjoittajalta myös romaaneja. 

Tanssia moskeijassa kertoo jälleen yhden tarinan siitä, mitä on olla tyttö ja nainen Afganistanissa. Samalla se on Homeira Qaderin kirje pojalleen, jonka hän menetti tämän ollessa vielä pieni. Avioeron yhteydessähän naisella ei ole mitään oikeuksia lapsiinsa. Eikä poikaan nyt varsinkaan - pojathan ovat Afganistanissa ja muissa vastaavissa maissa etusijalla, tytöillä ei ole niin väliä. Siawash-pojalle kerrottiin jopa, että äiti on kuollut, eikä Qaderin tietenkään annettu tavata häntä tai lähettää lahjoja. Eiväthän kuolleet lähetä lahjoja. 

Tarina alkaa siitä, kun vuonna 1980 syntynyt Homeira oli pikkutyttö. Afganistanissa elettiin silloin Neuvostoliiton miehityksen ja sodan keskellä. Nuo lapsuusmuistot ovat monesti koomisia; eihän pikku Homeira ymmärtänyt sodasta mitään. Esimerkiksi kerran mummo oli luvannut ommella hänen nukelleen mekon, kunhan löytyisi sopivaa kangasta. Niinpä Homeira oli pelkästään riemuissaan, kun läheinen räätälinliike sai suoran osuman, ja hän pystyi etsimään raunioista sopivia tilkkuja mekkoa varten. 

Kirja kuvaa värikkäästi Homeira Qaderin lapsuutta ja nuoruutta iloineen ja suruineen. Afganistanissa voi sattua mitä uskomattomimpia asioita. Esimerkiksi eräässä naapurissa perheeseen syntyi tyttö toisensa jälkeen. Poikahan olisi tietysti pitänyt saada. Miten epätoivoinen tilanne ratkaistiin, on melkoinen tarina. Entä millaista oli, kun Homeira alkoi talibanien aikana pitää salaa oppitunteja tytöille ja lopulta hiukan pojillekin? Mitä oli se tanssi moskeijassa? Myös kirjoitustunneilla joutui käymään salaa. Miten kävi, kun tytöt alkoivat kylpylässä suunnitella kapinaa? Entä kun Homeira tutustui talibaniin, joka olikin yllättävän inhimillinen ja mukava? Sittemmin hän joutui myös pelkäämään, että joku tavallinen paha taliban tulisi koska tahansa hakemaan hänet väkisin vaimokseen. Sellaista tapahtui paljon. 

Kaiken keskellä Homeirasta, joka ei koskaan halunnut alistua, tuli kiihkeä naisten oikeuksien puolustaja. Hän myös suoritti kirjallisuuden maisterin tutkinnon asuessaan Iranin pääkaupungissa Teheranissa, joka tuntui Afganistanin jälkeen aivan paratiisilta. Niin paljon vapaampaa elämä siellä oli. 

Syyskuussa 2021 Homeira ja hänen poikansa pääsivät viimeisten joukossa pakoon uudestaan talibanien vallan alle joutuneesta Kabulista. Kirjan jälkisanat on kirjoitettu tuolloin. 

Tanssia moskeijassa oli kiinnostava ja antoisa lukuelämys. Onneksi tässä kirjassa ei ollut kovin paljon väkivaltaisia kohtauksia toisin kuin monissa muissa lukemissani Afganistan-kirjoissa. Muutaman kerran Qaderi kyllä kuvaa tilanteita, joissa hän tai joku muu joutui kokemaan seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa. 

WSOY 2022 
186 sivua 
Alun perin julkaistu farsiksi, suomennettu englanninkielisestä teoksesta Dancing in the Mosque 
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti 



keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Lena Lindahl: Piilossa - Nuoren juutalaisnaisen selviytymistarina


Suomentanut Arja Kantele 

On olemassa paljon kirjoja varsinkin Saksan ja Puolan juutalaisten vaiheista toisen maailmansodan aikana. Mutta Norjan juutalaisista en ollut koskaan lukenut mitään. Tämä Lena Lindahlin kirja kertoo nyt "Norjan Anne Frankin", Betzy Rosenbergin tarinan. 

Trondheimilainen Betzy oli parikymppinen nuori nainen, kun natsi-Saksa miehitti Norjan. Hänen perheensä pidätettiin, mutta jostain syystä natsien pidätyslistalla ei ollut Betzyn nimeä. Hän tiesi kuitenkin olevansa vaarassa. 

Onneksi Trondheimin lähistön maaseudulla asui Betzyn rakastettu, häntä 22 vuotta vanhempi Arne, joka oli kristitty. Mies rakensi taloonsa pienen salakomeron, johon Betzy voisi piiloutua aina, kun taloon tulisi vieraita. Komerosta piti tehdä niin eristetty, etteivät natsien koiratkaan haistaisi ihmistä seinän läpi. 

Betzy piileskeli talossa kahden ja puolen vuoden ajan. He joutuivat vahtimaan tarkkaan, oliko joku tulossa taloon, että Betzy ehtisi piiloutua. He nukkuivatkin vuoroissa, jolloin toinen heistä pystyi aina vahtimaan, ettei kukaan tule. 

Koska koppero oli pieni eikä sinne tullut ilmaa mistään, siellä ei pystynyt olemaan kovin monta tuntia kerrallaan. Arnen piti jutella vierailleen leppoisasti, mutta samalla piti toivoa, etteivät he jäisi liian pitkäksi aikaa. Joskus Betzy ehti jo menettää tajuntansa kopperossa, mutta onneksi mitään pahempaa ei sattunut. 

Täpäriä tilanteita kyllä oli muun muassa kun natsit alkoivat pitää ryyppyjuhliaan naapuritalossa. 

Kuinka Betzy ja Arne selvisivät noista pelontäyteisistä vuosista, joina he molemmat olivat hengenvaarassa? Entä mitä tapahtui Betzyn läheisille? Lena Lindahl on tutkinut tuon ajan tapahtumia monista lähteistä, käyttänyt Betzyn muistiinpanoja ja haastatellut hänet tunteneita ihmisiä. Eikä kirja kerro vain Betzyn lähipiirin elämästä, vaan koko ajan lukijaa pidetään ajan tasalla tilanteen kehityksestä myös Saksassa, Norjassa ja toisessa maailmansodassa. 

Tämä on hyvä kirja niin juutalaisista kuin naapurimaamme historiasta kiinnostuneille. On järkyttävää tajuta, millaisia kauheuksia myös Norjassa on tapahtunut natsien vallan alla. Yli seitsemänsataa Norjan juutalaista menetti henkensä holokaustissa. 

Into Kustannus Oy 2022 
223 sivua 
Alkuteos: Jenta i veggen - I skjul for nazistene 2018 
Kansi: Tuija Kuusela 
 

maanantai 17. lokakuuta 2022

Roberto Brandão: Pieniä suuria ihmeitä


Televisiosta tutun laulaja Roberto Brandãon elämäntarina on yksi tämän syksyn Vuoden kristillinen kirja -ehdokkaista. Toivon kirjalle onnea matkaan tuossa kisassa, niin koskettavaa ja rohkaisevaa luettavaa se oli. 

Roberto Brandão syntyi brasilialaisen pastorin suurperheeseen yhdentenätoista lapsena. Hän joutui jo teini-ikäisenä kokemaan raskaita menetyksiä, kun muutaman vuoden välein sekä hänen äitinsä että isänsä kuolivat. Nuori Roberto ei tuon jälkeen pystynyt uskomaan Jumalan hyvyyteen. Poika ajatteli, että ehkä Jumalalla oli lempilapsia, joille hän oli hyvä, mutta Roberto itse ei selvästikään kuulunut heihin. Häntä ärsyttivät nuortenillan puhujan sanat, että Jumala muka olisi hyvä ja haluaisi hyvää hänellekin. Vaikutti siltä, että Jumalan rakkaus päättyi siihen, kun hän antoi Poikansa kuolla ristillä meidän puolestamme. 

Minun tuli itse taistella läpi tämän vaikean ihmiselämän taivaaseen asti, ja matkan varrella Jumala ei tekisi hyväkseni enää muuta. 

Niinpä Roberto Brandão ei uskonut unelmiin. Hän myös pelkäsi, että Jumala haluaisi hänen tekevän jotain, mitä hän ei itse halunnut tehdä. 

Kun Brandão kuitenkin uskaltautui unelmoimaan, hän on saanut nähdä niitä pieniä ja suuria ihmeitä, joihin kirjan nimi viittaa. Sittenkin Jumala on ollut hänelle hyvä, ihania asioita on tapahtunut ja monet unelmat ovat toteutuneet. Jopa sellaisetkin asiat, joita Brandão ei osannut kuvitellakaan, kuten The Voice of Finland -kilpailuun osallistuminen. 

Ulkomaille muuttaminenkin oli sellainen suuri unelma, jonka toteutumiseen Brandão ei uskonut, mutta Jumalan johdatus toi hänet lopulta ensin Britanniaan, sitten suomalaisen vaimon myötä Suomeen. Vaimoon liittyen Brandãon kirjoittama toivelista toteutui suorastaan hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. 

Kirja kertoo kutsumuksesta, oman paikan löytämisestä, musiikin tekemisestä ja monista Jumalan ihmeellisistä teoista arjen keskellä. Lopuksi Brandão toteaa: 

Hämmästelen yhä, mitä Jumala voi tehdä yhden pojan elämällä, kun itse en pystynyt näkemään tulevaisuutta tai toivoa. 

Moni elämän haavoittama, Jumalaan pettynyt lukija voi helposti samaistua nuoren Roberton tuntemuksiin siitä, miten hänelle ei Jumala tekisi mitään hyvää. Näiltä sivuilta voi kuitenkin löytää uutta toivoa. Ehkä Jumala on sittenkin hyvä, ehkä hän sittenkin haluaa hyvää? Myös juuri sinulle.  

Tämä on pieni suuri kirja, joka on nopeasti luettu, mutta täynnä vahvaa toivon sanomaa. Mukana on myös värikuvia Roberto Brandãon elämän varrelta. 

Aikamedia 2021 
140 sivua 

torstai 13. lokakuuta 2022

Kahlil Gibran: Valomeri


Olen lukenut Kahlil Gibrania joskus 80-luvulla, mutta hänen teksteihinsä toki törmää aina välillä milloin missäkin. Tämä kirpputorilta ostettu kirja on ollut hyllyssäni jo pitkään, ja nyt kun luin erään Libanonista kertovan kirjan, innostuin vihdoin tutustumaan tähänkin. Gibranhan syntyi ja kasvoi Libanonissa ja myös palasi sinne opiskelemaan jossain vaiheessa, mutta vietti suuren osan elämästään Yhdysvalloissa. Siellä hän kuitenkin aina haaveili palaavansa takaisin Libanoniin, sydämensä kotimaahan, mutta haaveeksi se jäi. 

Kirjaan on koottu Gibranin ajatuksia kymmenestä eri teoksesta. Hänen teksteissään tuntuu olevan sekä aforismeja että runoja - tai vähintäänkin todella runollisia aforismeja. Mutta määritelmät sikseen. Joka tapauksessa Gibranilla on valtavan kauniita ajatuksia ja hienoja, syvällisiä oivalluksia. Hän on selvästi ollut todellinen mietiskelijäluonne. 

Yllättävä tieto minulle oli se, että Gibran oli myös kuvataiteilija, jota arvostettiin aikanaan etevänä muotokuvamaalarina. Hänen piirustuksiaan ja maalauksiaan on ollut näytteillä eri puolilla maailmaa. Olisikin kiinnostavaa tutustua myös Gibranin kuvataiteeseen. 

Tässä muutamia poimintoja kirjasta: 

Aamun voi saavuttaa vain kulkemalla yön polun kautta. 

Merta ja hiekkaa  

Ikuisesti kävelen näillä rannoilla, 
meren ja hiekan rajoilla. 
Nousuvesi haihduttaa jalanjälkeni, 
ja tuulen mukana katoaa meren vaahto. 
Mutta meri ja ranta eivät koskaan katoa  

Merta ja hiekkaa 

Ensimmäisen kerran aurinko suuteli 
kasvojani 
ja sieluni täyttyi rakkaudesta aurinkoon, 
enkä välittänyt enää naamiostani. 

Jumalan tuli 

Aurinko opettaa kaikelle kasvavalle kaipuun 
valoon. Mutta yö kohottaa sen tähtiin. 

Profeetan puutarha 

Olen valmis lähtemään, 
ja kaipuuni odottaa vain tuulta, 
joka levittää purjeeni. 

Profeetta  

Muistaminen on eräänlaista kohtaamista. 

Merta ja hiekkaa 

Miten ajattelematon oletkaan, kun tahtoisit 
ihmisten lentävän sinun siivilläsi, etkä voi 
antaa heille edes sulkaa. 

Merta ja hiekkaa

Ja mitä muuta ovat heräävät ajatuksesi kuin 
terälehtiä, joita sydämesi tuulet sirottelevat 
kukkuloille ja pelloille? 

Profeetan puutarha 

Teoksessa Merta ja hiekkaa näyttää olevan eniten minulle ennestään tuttuja tekstejä - ja toisaalta sekä tutuissa että tuntemattomissa mietteissä eniten puhuttelevia. Olikin näköjään vaikeaa yrittää vältellä Merta ja hiekkaa näissä sitaateissani. Minun on täytynyt nuorena lukea ainakin tuo kirja, kun se tuntuu niin läheiseltä. 

Paljon kaunista ja syvällistä jäi kuitenkin tästä pois, joten kannattaa lukea Gibrania ihan itse, niin pääset tekemään lisää löytöjä. Tämä oli niin hieno lukuelämys, että ihmetellä pitää, miten olen voinut elää yli 30 vuotta lukematta Kahlil Gibrania! 

Karisto Oy 1996 
194 sivua 
Alkuteosten suomentajat: Kaarina Turja, Kristiina Skogberg, Helmi Krohn, Annikki Setälä 
Kansi: Matti Lyly precis design 

keskiviikko 12. lokakuuta 2022

Christina Wahldén: Syklonivaroitus


Suomentanut Jänis Louhivuori 

Luin keväällä lupaavan ruotsalaisen dekkarikirjailija Christina Wahldénin Darwin-sarjan ensimmäisen osan Älä puhu kuolleista. Jännittävä tarina ja australialainen tunnelma veivät mennessään, joten oli ilo tietää, että sarjan toinen osa ilmestyisi jo syksyllä. Ja koukuttavaa jännitystä Wahldén tarjoili nytkin. 

Tällä kertaa darwinilainen poliisikaksikko Bluey ja Jess (joka on aboriginaali) on siirretty väliaikaisesti auttamaan huumerikosyksikössä. Varsinkaan Bluey ei ole asiasta ollenkaan innoissaan; huumetutkinnat tuntuvat ikävystyttäviltä, kun heidän alaansa ovat väkivaltarikokset. 

Eletään joulukuuta, ja juuri joulun alla Darwinia on lähestymässä sykloni, josta ennustetaan todella pahaa. Syklonin muuttuessa koko ajan hurjemmaksi Bluey joutuu käymään läpi elinikäistä traumaansa siitä, kun sykloni Tracy tappoi hänen pikkuveljensä vuonna 1974. Silloinkin oli joulu. Bluey potee syyllisyyttä siitä, ettei pystynyt pelastamaan veljeään, vaikka oli paikalla. Syklonin voimistuessa Blueyn traumaoireet pahenevat, mutta juuri silloin rikostutkintakin on kuumimmillaan. Olisi pakko pysyä toimintakykyisenä. 

Nimittäin pääseväthän Bluey ja Jess taas tutkimaan väkivaltarikoksia, tällä kertaa narkomaanien maailmassa. Tutkinnan edetessä käy selväksi, että tapahtumien taustalla on jotain tavallistakin kylmäävämpää. 

Kuten edelliselläkin kerralla, myös tässä dekkarissa tarinan keskiössä ovat aboriginaalit. Heidän joukossaan on paljon huono-osaisuutta, siis myös huumeongelmia. Wahldén nostaa kirjassaan esille erään aboriginaalien kokemaan sortoon liittyvän ikävän piirteen - niitähän on tietenkin paljon, mutta tässä taas yksi. Vaikka tarina on fiktiivinen, sillä on tiettyä todellisuuspohjaa. Näitä taustoja Wahldén paljastaa jälkisanoissaan, mutta ellei halua tietää tarinan pahista etukäteen, kannattaa lukea jälkisanat vasta lopuksi. 

Siitä puheen ollen myös nämä dekkarit kannattaa lukea järjestyksessä. Niin paljon Syklonivaroituksessa viitataan edelliseen tarinaan; Wahldén jopa paljastaa esikoisdekkarinsa syylliset tässä kirjassa. Sinua on siis varoitettu! 

Tarina lähtee liikkeelle hyvin verkkaisesti; vasta noin sivulla sata joku menettää henkensä. Monesti sellainen ikävystyttää minua, mutta Wahldénin kohdalla tämä ei haittaa, koska minua oikeasti kiinnostaa myös kirjan poliisien ja muiden henkilöiden yksityiselämä. Australia ja lähestyvä sykloni ovat tietysti koko ajan hienosti läsnä tässä dekkarissa. Jos Australia kiehtoo, Wahldénin teokset tarjoavat taatusti nautinnollisen lukuelämyksen. 

Hitaasta alusta huolimatta tämäkin dekkari on hyvin jännittävä. Vaikka asiat alkavat selvitä yllättävän varhaisessa vaiheessa, jännitys ei siihen lopu. Syklonikin siinä pahenee, ja samanaikaisesti tilanne eskaloituu kaikin puolin. 

Taas kirkunaa. Minnekään ei voi lähteä. Ovista pääsee vain hirmumyrskyn kouriin. He ovat täällä yhdessä suljetussa tilassa. Kaikki täällä on sileää ja vailla reunoja, kaikki on kiinnitetty lujasti pulteilla, eikä mitään saa irti eikä auki. Huone on rakennettu tiiviiksi suojaksi ulkopuolisia voimia vastaan. Mutta entä jos vaara onkin täällä sisällä? Jos se, jolta pitäisi suojautua, onkin tullut sisälle? 

Jälkisanoissaan Wahldén taustoittaa myös sitä, miten hän on päätynyt kirjoittamaan juuri Australiasta. Hänhän on sekä opiskellut että matkustellut siellä, ja on saanut kirjojaan varten apua lukuisilta henkilöiltä. Eräs henkilö, jota kirjailija kiittelee molemmissa dekkareissaan, on hänen ystävänsä, ruotsinsaamelainen kirjailija Ann-Helén Laestadius, joka on auttanut häntä huomioimaan sitä, miten alkuperäiskansoista kirjoitetaan. Wahldén toteaa myös, että joskus ulkopuolinen näkee enemmän, ja kun on kysymys aboriginaalien kokemasta sorrosta, varmasti onkin niin, että valkoiset australialaiset ovat sille sokeampia kuin ulkopuoliset. 

Minerva 2022 
392 sivua 
Alkuteos: Cyklonvarning 2021 
Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kirjasta kertoo myös Kuunnellut äänikirjat -dekkariblogi

P. S. Kirjan kansilehdellä on lainaus Kirja vieköön -blogin Riitalta, joka kehui Walhdénin esikoisdekkaria postauksessaan täällä. Hänkin odotti innolla Syklonivaroitusta, mutta kuoli äkillisesti muutama viikko sitten. Me kirjabloggaajat olemme ottaneet järkyttyneinä vastaan tämän suru-uutisen. Ihanaa, että Riitta pääsi vielä mukaan tähän kirjaan. Omistan tämän postaukseni hänen muistolleen ja suren kaikkia niitä ihania kirjoja, joita hän ei voi enää lukea eikä jakaa niitä meidän kanssamme. Kaikkea sitä elämää, joka jäi niin äkisti kesken. 

maanantai 10. lokakuuta 2022

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa


Paula Nivukosken uusi romaani on ollut minulle tämän vuoden odotetuimpia kirjoja, ehkä jopa odotetuin. Kirja oli juuri niin sykähdyttävä kuin osasin odottaakin, joten siitä tuli myös yksi vuoden parhaista lukuelämyksistä; varmaan voi sanoa, että paras. 

Tällä kertaa Nivukoski palaa esikoisromaaninsa maisemiin isokyröläiselle Koskiluhdan tilalle. Eletään jatkosodan aikaa. Kerttu, jonka isä aikoinaan lähti Amerikkaan ja jäi sille tielleen, on nyt nuori nainen. Hänen veljensä Toivo ja Taisto ovat rintamalla, niin myös naapurikylän Johannes, joka alkaa kirjoitella Kertulle sieltä jostakin. Nuori rakkaus herää kirjeiden myötä - ja miten kauniita ne kirjeet ovatkaan! 

Rakkaus tuo onnen ja unelmat, mutta sota-aikana kaiken yllä on jatkuvasti läsnä pelko. Koskaan ei voi tietää, kenelle kaupan Irma tai kirkkoherra seuraavaksi tuo suru-uutisen sankarivainajasta. Kertullakin on paljon menetettävää, kun rintamalla on kolme hänelle rakasta ihmistä. 

Piirtelen paperille ohuita unelmia, kirjoitan Johanneksen kanssani mutkaiselle tielle, heinät tuoksumaan pientareille. Heinäsirkat virittämään iltaa. Kirjoitan Johannekselle rämisevän polkupyörän, eväskorin tarakalle, pullollisen viinimarjamehua ja reikäleivät. Kaksi nisusikaa Irman kaupalta. 
  Kun talo on hiljennyt yöksi, yritän ajatella viltin alla suloisia. Mutta painajaiset puskevat kuvitelmistani läpi. Sotilaat tallovat eväsleivät jalkoihinsa. 

Kaiken keskellä kotirintamalla eletään arkea. Hoidetaan tilan töitä, tehdään paketteja sotilaille, ollaan mukana ilmavalvonnassa. Jossain vaiheessa tilan töissä on mukana helsinkiläisiä työvelvollisia. Sodan loppuvaiheessa Koskiluhdalle otetaan töihin myös venäläisiä sotavankeja. 

Kuinka Kerttu ja hänen läheisensä selviävät jatkosodan pitkistä vuosista? En tapaa kertoa juonesta sellaista, mitä en itsekään haluaisi etukäteen tietää, mutta selvää on se, että kun sota-aikaa eletään, surua kyllä tulee. Aina joku kaatuu, joku haavoittuu. Itse asiassa jo tarinan alkulehdellä, sen muutamilla riveillä, on aavistus tulevasta surusta. 

Oli suojeltava sanojaan surulta, annettava valon tihkua paperille, kaikkien kauniiden hetkien. Ja sitten kuolema piirtyi paperille varoittamatta.   

Paula Nivukoski kuvaa valtavan kauniisti ja herkästi Kertun ja Johanneksen välistä rakkautta ja kaipausta. Tempauduin heti ensimmäisiltä riveiltä lähtien mukaan Kertun iloihin ja suruihin, haaveisiin ja pelkoihin. Sodan tuomien tummien sävyjen keskellä on myös valoisia, toivorikkaita hetkiä. 

Jotakin kevyttä askelissa vielä on, jokin toivo vielä elää minussa, sammutettu tanssi, josta yksi ainoa kipuna on jäänyt elämään. 

Nivukoski osaa kirjoittaa niin, että hänen henkilöidensä tunteet ottaa omikseen; niihin eläytyy niin, ettei malttaisi kirjaa kädestään laskea. Minua harmitti, kun oli muutakin elämää elettävänä, ja lukeminen oli aina välillä pakko keskeyttää. Ajattelin, että kun Nivukosken seuraava kirja ilmestyy, pitänee vetäytyä johonkin erämaamökkiin, että saa lukea sen ihan rauhassa. Nimittäin toivon kyllä, että häneltä tulee se seuraavakin kirja - ja monta muuta. Hän kirjoittaa niin ihanasti. 

Nivukosken kaunis kieli lumoaa. Hänen kirjoissaan minua ihastuttaa myös tuttu eteläpohjalainen murre, paikallisen elämänmenon ja menneiden aikojen kuvaus. Tuonne Koskiluhdan ihmisten maailmaan sydän jäi vielä, kun suljin kirjan kannet. Jäin miettimään tarinaa kokonaisuutena ja sen loppua - mitä olinkaan juuri lukenut? Koskiluhtalaisiin kiintyi niin, että heistä kuulisi mielellään vielä joskus lisää. 

Kerran valo katoaa oli siis täyttä lukemisen juhlaa. Lämmin kiitos näistä upeista hetkistä sinulle, Paula Nivukoski! 

Otava 2022 
414 sivua 
Kansi: Päivi Puustinen 

P. S. Täytyy myöntää, että kirjan mainonnassa on kerrottu juonesta enemmän kuin minä tässä avasin. Itsekin tiesin jo lukemista aloittaessani yhtä ja toista, mutta en silti lähtenyt tässä niitä paljastamaan. Ne asiat itse kukin saa kyllä selville jostain muualta. 

tiistai 4. lokakuuta 2022

Mikä vitsi! Minäkö 50-vuotias?


Toimittanut Helen Exley 
Suomentanut Taija Mård 

Ajat ovat muuttuneet. Ennen vanhat ihmiset täyttivät 50, nykyään yhä nuoremmat. Viidenkympin täyttäminen on tähän asti ollut aina jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, ei itselle. Näköjään se voi kuitenkin lopulta tulla omallekin kohdalle. Ei vanhenemiselle ollutkaan niin immuuni kuin luuli olevansa. 

Kuvan kirja ja muki ovat mieheni, mutta nyt olen siis itsekin siirtynyt kohderyhmään. Niin päädyin lukemaan tällaisenkin pienen kirjasen. Se sisältää niin vitsejä kuin ehkä joskus hiukan syvällisempiäkin mietteitä viisikymppisyydestä. No, enemmän kyllä huumorilla mennään. Mukana on lainauksia monien eri henkilöiden ajatuksista. Eikä pelkkää tekstiä, vaan myös pilakuvia aiheesta. 

Pitemmittä puheitta tässä muutamia otteita kirjasta: 

Koskaan ei ole liian vanha nuortuakseen. 
Mae West 

"Tuleeko sinun synttärikakkuusi kynttilöitä?" 
"Ei. Kyseessä on synttärijuhla, ei soihtukulkue." 
Cindy Patterson 

Vanheneminen on ainoa tapa elää kauemmin. 
Francois Auber 

Hänen kasvonsa eivät välttämättä paljasta hänen ikäänsä, mutta viime viikolla häntä kyllä seurasi kotiin ryhmä arkeologeja. 
Mike Knowles 

Elämä on rankka urakka, mutta ensimmäiset sata vuotta ovat rankimmat. 
Wilson Mizner 

Nuoruus on tauti, josta me kaikki toivumme. 
Dorothy Fuldheim 

Tiedät olevasi viisikymmentä, kun... 
... et enää tunnista itseäsi valokuvista. 
Peter Gray 

Viisikymmentä täytettyäsi ihmiset olettavat sinun olevan kypsä, vastuuntuntoinen, viisas ja arvokas. Silloin on aika palauttaa heidät maan pinnalle. 
Peter Dugdale 

Viisikymmentä on ikä, jolloin rakastat suklaakakkua kuollaksesi ja pelkäät juuri niin käyvän... 
Pam Brown 

Tämä on kyllä hyvä ikä, en valita. Ikäkriisiä en ole potenut sen jälkeen, kun 29-vuotiaana tuli kolmenkympin kriisi kampaajan löydettyä hiuksistani harmaan raidan. Nyt kun hiukset ovat jo reilusti harmaat, asiassa ei ole mitään ongelmaa. Muutenkin jos elämässä on ongelmia, kyllä ne yleensä tulevat jostain ihan muusta kuin iästä. Jos ihminen vain saa pysyä terveenä, silloinhan ikä on lähinnä numero. 

Kustannus Kolibri 2004, 7. painos 
Alkuteos: A Triumph of Over 50's Jokes 1994 
Kuvitus: Bill Stott 
Tekstaukset: Annukka Varis 

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Teuvo V. Riikonen: Libanonin setripuun varjossa


Vuonna 2014 Teuvo V. Riikonen sai kutsun lähteä puoleksi vuodeksi Libanoniin rauhanturvaajien sotilaspapiksi. Kirjassaan hän kertoo yhtä ja toista sotilaspapin ja rauhanturvaajan työstä, mutta toisaalta Libanonin setripuun varjossa on myös antoisa nojatuolimatka ja monipuolinen tietopaketti tuosta Lähi-idän maasta. 

Kirja kertoo libanonilaisesta yhteiskunnasta ja luonnollisesti myös siitä tilanteesta, jonka takia rauhanturvaajia sielläkin tarvitaan. On politiikkaa, sotilaallisia ryhmittymiä ja Hizbollahista kokonainen oma lukunsa. 

Mutta jos nämä aiheet tuntuvat osalle lukijoista puuduttavilta, Riikonen kertoo myös paljon muuta. On kiinnostavaa lukea Libanonin historiasta, muinaisesta Foinikiasta ja vierailusta Tyroksen kaupungin raunioilla. Lukija pääsee myös mukaan paikallisiin ravintoloihin ja markkinoille. Vesi nousee kielelle, kun lukee sikäläisistä ruuista, joita haluaisi heti päästä maistamaan. 

Oman lukunsa saa myös pääkaupunki Beirut, jossa elämänmeno on niin modernia, että naiset voivat kulkea Hizbollahin kontrolloimilla alueilla tiukoissa farkuissa ilman huivia. Libanonissa on myös paljon nuorta, kapinallista rock-sukupolvea, jonka elämää Riikonen kuvaa kiinnostavasti. Koska nuoria on suuri osa väestöstä, uudet tuulet tulevat varmaankin puhaltamaan tulevaisuudessa. 

Etelä-Libanonissa, jossa rauhanturvaajat työskentelevät, naisen asemakin on Lähi-idän parhaita. Siellä paikallista ravintolaa pitävä nainen saattoi istua kaikessa rauhassa juttelemassa miesasiakkaiden kanssa samalla, kun hänen miehensä teki hommia keittiössä. 

Kirjallisuusihmisen mieltä ilahduttivat lukuisat otteet libanonilaisten kirjailijoiden teksteistä, eräänä heistä Emily Nasrallah, jonka kirjaa Muistot olen itsekin kerran aloittanut. Monia runojakin on mukana. Tunnetuimpia nimiä meille suomalaisille lienee Kahlil Gibran, jota myös olen joskus kauan sitten lukenut. 

Lisäksi kirja on monien värikuviensa ansiosta erittäin visuaalinen lukuelämys. Toinen kerrontaa värittävä ja elävöittävä tekijä on Teuvo V. Riikosen loistava huumori. 

Luonnollisesti Riikonen kertoo paljon myös Libanonin uskonnollisesta elämästä. Onhan hän pappi, ja lisäksi Libanonissa uskonto näkyy ja kuuluu, toisin kuin täällä meillä. En ollut tiennytkään, että aikoinaan Libanonista oli tarkoituksella tehty kristittyenemmistöinen maa. Nykyään kristityt ovat kuitenkin vähemmistönä; heitä on noin kolmasosa väestöstä. 

Joka tapauksessa lukija pääsee myös vierailemaan libanonilaisen maroniittikirkon messussa. Tuo kirkkokunta on ollut olemassa jo 1400 vuotta ja kuuluu ilmeisesti jollain tavalla katoliseen kirkkoon, vaikka onkin toisaalta itsenäinen. 

Sotilaspapin työhön oli myös kiinnostavaa tutustua. Riikonen vietti paljon aikaa rauhanturvaajien kanssa, ja työ oli siten paljon muutakin kuin messujen pitämistä. Messukin saattoi kyllä joskus olla hiukan erilainen kuin koti-Suomessa: 

Olin siunaamassa leipää ja viiniä, kun täydellisen hiljaisuuden katkaisi ääni sarjana, jonka tunnisti jokainen sotilas ja rauhanturvaaja. Se ääni loppui juuri ennen messun loppumista. 
  Sen jälkeen yksi mukana ollut nuori rauhanturvaaja tuli luokseni kiittämään messusta ja sanoi "en ole koskaan ollut tällaisessa jumalanpalveluksessa, jota säestetään rynnäkkökiväärin sarjatulella". 
  Sanoin hänelle, että "piti löytää korvaava soitin, kun urut jäivät Suomeen". 

Viime vuosina Libanonista on surullista kyllä kuulunut erittäin huonoja uutisia. Varmasti sieltä kirjoitettu kirja olisi nyt ainakin osittain erilainen. 

Lämmin kiitos Teuvo V. Riikoselle tästä hienosta lukuelämyksestä! 

Väyläkirjat 2015 
190 sivua 
Kannen kuvat: Puolustusvoimat/Mikko Niiles 
Muut kuvat: Mikko Niiles ja Teuvo V. Riikonen 
Ulkoasu: Jarmo Turunen 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta