Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Paula Nivukosken uusi romaani on ollut minulle tämän vuoden odotetuimpia kirjoja, ehkä jopa odotetuin. Kirja oli juuri niin sykähdyttävä kuin osasin odottaakin, joten siitä tuli myös yksi vuoden parhaista lukuelämyksistä; varmaan voi sanoa, että paras. 

Tällä kertaa Nivukoski palaa esikoisromaaninsa maisemiin isokyröläiselle Koskiluhdan tilalle. Eletään jatkosodan aikaa. Kerttu, jonka isä aikoinaan lähti Amerikkaan ja jäi sille tielleen, on nyt nuori nainen. Hänen veljensä Toivo ja Taisto ovat rintamalla, niin myös naapurikylän Johannes, joka alkaa kirjoitella Kertulle sieltä jostakin. Nuori rakkaus herää kirjeiden myötä - ja miten kauniita ne kirjeet ovatkaan! 

Rakkaus tuo onnen ja unelmat, mutta sota-aikana kaiken yllä on jatkuvasti läsnä pelko. Koskaan ei voi tietää, kenelle kaupan Irma tai kirkkoherra seuraavaksi tuo suru-uutisen sankarivainajasta. Kertullakin on paljon menetettävää, kun rintamalla on kolme hänelle rakasta ihmistä. 

Piirtelen paperille ohuita unelmia, kirjoitan Johanneksen kanssani mutkaiselle tielle, heinät tuoksumaan pientareille. Heinäsirkat virittämään iltaa. Kirjoitan Johannekselle rämisevän polkupyörän, eväskorin tarakalle, pullollisen viinimarjamehua ja reikäleivät. Kaksi nisusikaa Irman kaupalta. 

  Kun talo on hiljennyt yöksi, yritän ajatella viltin alla suloisia. Mutta painajaiset puskevat kuvitelmistani läpi. Sotilaat tallovat eväsleivät jalkoihinsa. 

Kaiken keskellä kotirintamalla eletään arkea. Hoidetaan tilan töitä, tehdään paketteja sotilaille, ollaan mukana ilmavalvonnassa. Jossain vaiheessa tilan töissä on mukana helsinkiläisiä työvelvollisia. Sodan loppuvaiheessa Koskiluhdalle otetaan töihin myös venäläisiä sotavankeja. 

Kuinka Kerttu ja hänen läheisensä selviävät jatkosodan pitkistä vuosista? En tapaa kertoa juonesta sellaista, mitä en itsekään haluaisi etukäteen tietää, mutta selvää on se, että kun sota-aikaa eletään, surua kyllä tulee. Aina joku kaatuu, joku haavoittuu. Itse asiassa jo tarinan alkulehdellä, sen muutamilla riveillä, on aavistus tulevasta surusta. 

Oli suojeltava sanojaan surulta, annettava valon tihkua paperille, kaikkien kauniiden hetkien. Ja sitten kuolema piirtyi paperille varoittamatta.   

Paula Nivukoski kuvaa valtavan kauniisti ja herkästi Kertun ja Johanneksen välistä rakkautta ja kaipausta. Tempauduin heti ensimmäisiltä riveiltä lähtien mukaan Kertun iloihin ja suruihin, haaveisiin ja pelkoihin. Sodan tuomien tummien sävyjen keskellä on myös valoisia, toivorikkaita hetkiä. 

Jotakin kevyttä askelissa vielä on, jokin toivo vielä elää minussa, sammutettu tanssi, josta yksi ainoa kipuna on jäänyt elämään. 

Nivukoski osaa kirjoittaa niin, että hänen henkilöidensä tunteet ottaa omikseen; niihin eläytyy niin, ettei malttaisi kirjaa kädestään laskea. Minua harmitti, kun oli muutakin elämää elettävänä, ja lukeminen oli aina välillä pakko keskeyttää. Ajattelin, että kun Nivukosken seuraava kirja ilmestyy, pitänee vetäytyä johonkin erämaamökkiin, että saa lukea sen ihan rauhassa. Nimittäin toivon kyllä, että häneltä tulee se seuraavakin kirja - ja monta muuta. Hän kirjoittaa niin ihanasti. 

Nivukosken kaunis kieli lumoaa. Hänen kirjoissaan minua ihastuttaa myös tuttu eteläpohjalainen murre, paikallisen elämänmenon ja menneiden aikojen kuvaus. Tuonne Koskiluhdan ihmisten maailmaan sydän jäi vielä, kun suljin kirjan kannet. Jäin miettimään tarinaa kokonaisuutena ja sen loppua - mitä olinkaan juuri lukenut? Koskiluhtalaisiin kiintyi niin, että heistä kuulisi mielellään vielä joskus lisää. 

Kerran valo katoaa oli siis täyttä lukemisen juhlaa. Lämmin kiitos näistä upeista hetkistä sinulle, Paula Nivukoski! 

Otava 2022 

414 sivua 

Kansi: Päivi Puustinen 

P. S. Täytyy myöntää, että kirjan mainonnassa on kerrottu juonesta enemmän kuin minä tässä avasin. Itsekin tiesin jo lukemista aloittaessani yhtä ja toista, mutta en silti lähtenyt tässä niitä paljastamaan. Ne asiat itse kukin saa kyllä selville jostain muualta.