sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Satu Prusti: Tahdon herättää aamuruskon

 

Näistä asuurinsinisistä päivistä, viikoista ja kuukausista keräsin kimpun kirkkaita päiviä. 

Tahdon herättää aamuruskon on Satu Prustin (nykyään Prusti Nelson) nuoruudenromaani, joka ilmestyi vuonna 1992. Kun Sheferijm bloggasi kirjasta viikko sitten, minäkin innostuin lukemaan sen pitkästä aikaa uudestaan. 

Itselleni kirjaan liittyy nuoruuden nostalgiaa, koska olin silloin suuri Ranska-fani, ja tämä tarina sijoittuu Etelä-Ranskaan, josta aivan erityisesti haaveilin silloin. Kirjassa onkin paljon ihanaa ympäristön kuvausta, joten sen myötä pääsee tosiaan tekemään nojatuolimatkan Ranskaan. 

Kysymyksessä on kristillinen nuortenkirja. Sen päähenkilö Marilaura viettää kesää tätinsä luona St. Martinin kylässä Ranskan Rivieralla, opiskelee kielikurssilla ranskan hienouksia ja vapaa-ajallaan maalaamista Alphonsen, vanhan taiteilijan opastuksella. 

Marilaura on päättämätön etsijä, joka ei tiedä, mitä seuraavaksi tekisi. En kerta kaikkiaan aina tiennyt, mitä halusin. Liian usein löysin itseni kolkuttamasta suljettujen ovien takana, hän toteaa. Hän on myös levoton sielu, jota arkinen elämä ei tyydytä ja jonka on helpompi lähteä kuin jäädä. Niinpä hän on nytkin Ranskassa ja päättää lopulta jäädä sinne kielikurssin jälkeenkin, koska Suomessa ei juuri nyt ole mitään tekemistä. Marilaura ei nimittäin päässyt taidekouluun, jonne oli hakenut. 

Nuoren naisen elämä Ranskassa on täynnä jännittäviä uusia ihmissuhteita, joista tärkeimmäksi muodostuu Alphonsen vihreäsilmäinen pojanpoika René. Marilaurasta ja Renéstä tulee ylimmät ystävät: 

Tahdoimme kulkea suurten tammien alla laventeliniityn laidassa, kulkea läpi synkimmän metsän ja kokea kirkkaimman auringonpaisteen. Olimme toisillemme olkapää, jota vasten painautua silloin, kun ei uskaltanut katsoa maailmaa silmiin. Söimme pistaasijäätelöä sateella, ja astelimme vesilammikoihin välittämättä, että kenkämme kastuivat. Juoksimme autiolla rannalla, ja olisimme halunneet lentää. 

Ihmissuhteet ovat kuitenkin monesti mutkikkaita. Marilaura uskoo Jeesukseen, René puolestaan ei. Ja kun tunteet syvenevät, mikä silloin neuvoksi? Voiko kahta niin erilaista maailmaa yhdistää? 

Satu Prusti kuvaa kiehtovasti Marilauran iloja ja suruja, elämän tummia ja valoisia sävyjä. Kaiken sen taustalla nuo ihanat ranskalaiset maisemat ja tunnelmat: 

Côte de Calanques'n kalkkikivikalliot putosivat suoraan mereen, ja rannikko oli syvien, epätasaisten lahdelmien rikkoma. Jätimme valtatien Cassis'n tienviitan kohdalla. Renkaat ulisivat äkkinäisessä käännöksessä. Meren rantaan viettävä tie oli pinjojen riimittämä. 
  Cassis'ssa kalastajilla oli pronssinruskeiksi päivettyneet, ystävälliset kasvot, ja heidän kiikkerät veneensä keikkuivat huolettomasti ulapalla. He istuivat ringissä eukalyptuspuiden siimeksessä ja korjasivat verkkojaan, joita kokemaan he auringonnousun aikaan lähtivät. He asuivat kalastajatyyliin rakennetuissa stukkotaloissa aivan meren äärellä. 

Prustin kieli on kaunista, ja Marilauran tarinasta välittyvät nuoruudesta tutut tunnelmat, kun pitäisi tietää, mitä elämässään alkaa tehdä, eikä tiedä. Kaikkien muiden suunnitelmat vaikuttavat niin selviltä. Myös raastavia sydänsuruja voi joutua kokemaan. 

Tarinan viehätys oli edelleen tallella, ja ymmärrän hyvin, miksi niin rakastin tätä kirjaa silloin parikymppisenä. Lisäksi löysin Marilaurasta paljon itseäni. 

Muutama vuosi sitten ilmestyi Satu Prusti Nelsonin toinen romaani, vielä monin verroin ihastuttavampi Aurinkoon puettu aika. Se kertoo Suomeen adoptoidun Soledadin tarinan, jossa hän lähtee Meksikoon etsimään itseään ja juuriaan. Tuossa upeassa romaanissa kieli on vielä kauniimpaa, ja Meksikon kuvaus aiheuttaa armotonta matkakuumetta. Aurinkoon puettu aika onkin yksi lempiromaaneistani. Suosittelen! 

Ristin Voitto 1992 
130 sivua 
Kansi Marko Mäkinen 

perjantai 27. marraskuuta 2020

Papalagit - Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa

 

Suomentanut M. Leikola 

Tämä samoalaisen kyläpäällikön näkökulmasta eurooppalaisten kummallisuuksia pohtiva kirja teki minuun vaikutuksen jo nuorena. Eräs henkilö suositteli sitä minulle, kun olin kovin stressaantunut elämän vaatimuksista. Helpottavaa olikin lukea, miten hullulta tämä meidän länsimaalaisten suorittaminen ja muu elämänmeno voi vaikuttaa samolaisin silmin katsottuna. 

No, pettymyksekseni luin nyt netistä (Kansan Uutiset: Valkoisen miehen tyhmyys), että tarina on sittenkin fiktiivinen. Erich Scheurmann oli viettänyt vuoden Samoalla ja väittää kirjassa kääntäneensä saksaksi tuntemansa kyläpäällikkö Tuiaviin ajatukset. Tämä on tapahtunut joskus sata vuotta sitten, koska kirja on ilmestynyt saksaksi vuonna 1920. Kirjan mukaan Tuiavii olisi kiertänyt kansantanssiryhmän mukana ympäri Eurooppaa ja kertonut sitten kotiin palattuaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. 

Joka tapauksessa, vaikka teksti siis on sittenkin Scheurmannin omasta kynästä, on hän kuitenkin viettänyt vuoden Samoalla, joten hänen havainnoissaan samoalaisen ja eurooppalaisen elämän ja ajattelun eroista on varmasti perää. 

Tuiavii ihmettelee Euroopassa kaikkea mahdollista. Eurooppalaiset asuvat korkeissa kivitaloissa, joita Tuiavii sanoo arkuiksi. Arkut ovat täynnä majoja, jotka on vielä jaettu moniksi eri arkuiksi. Eri majojen asukkaat eivät tunne eivätkä tervehdi toisiaan, vaikka asuvat vieri vieressä ja päällekkäin. 

Erityisen paljon Tuiavii kritisoi valkoisten mieltymystä pyöreisiin metallinpaloihin ja painavaan paperiin eli rahaan, joka on käytännössä heidän jumalansa, koska he ajattelevat sitä aina, öisinkin. Tuiavii ihmettelee, miksi jonkun, jolla rahaa on vähän, pitää hävetä sitä. 

Myös tavaran perässä valkoiset juoksevat, ja se tekee heidät vain onnettomiksi. Raha ja tavara ovat valkoisten kirouksia. Eikä heillä ole aikaa, vaikka he mittaavat sitä aikakoneillaan sekunti toisensa perään. Papalageilla eli meillä valkoisilla pitää myös kaikilla olla ammatti, joka tarkoittaa sitä, että yksi ihminen tekee vain yhtä asiaa, koko ajan yhtä ja samaa, kunnes on aivan masentunut. Lisäksi papalagit potevat ankaraa ajatustautia: he elävät vain päällään, kun heidän pitää ajatella niin paljon.  

Elokuvateatteria tämä kuvitteellinen Tuiavii sanoo keinotekoisen elämän taloksi ja ihmettelee, miksi valkoiset menevät sinne pimeään katsomaan valekuvia, kun voisivat olla ulkona auringonpaisteessa elämässä oikeaa elämää. Paperien tulva tarkoittaa sanomalehtiä. Ajatustautiset tekevät myös kirjoja, joista Tuiavii sanoo: 

Kaikki jotka näitä ajatuksia nauttivat saavat pian tartunnan. Näitä ajatuskankaita ahmitaan kuin makeita banaaneja ainakin, niitä on joka majassa, niitä kasataan arkuittain, nuoret ja vanhat nakertavat niitä kuin rotat sokeriruokoa. Siitä johtuukin, että vain harvat osaavat enää ajatella järkevästi ja luonnollisesti niin kuin jokainen kunnon samoalainen osaa. 

Kirja naureskelee eurooppalaisen elämän hulluudelle ja ihannoi samoalaisten onnellista, luonnonläheistä elämää. Ehkä se jopa romantisoi jälkimmäistä? Joka tapauksessa kirjoittaja on aivan epäilemättä oikeassa siinä, että luonnonläheistä elämää elävät alkuperäiskansat voivat olla onnellisia ilman kaikkea länsimaista hapatusta, suorittamista, rahan ja tavaran perässä juoksemista. Kaikkien ei onneksi tarvitse elää niin kuin me täällä elämme asfalttierämaissamme ja oravanpyörissämme. 

Kun Tuiavii kertoo eurooppalaisista, hän tulee samalla kertoneeksi samoalaisesta elämästä, koska vertaa näitä kahta. Eli hän kertoo siitä, mitä Erich Scheurmann siitä kaikesta näki ja halusi kuvata. Kiinnostava kirja, vaikka olenkin pettynyt saatuani 25 vuoden jälkeen tietää, että tämä olikin fiktiota. Minulla on tuo kuvassa näkyvä vanha painos, eikä ainakaan siinä kerrota tarinan fiktiivisyydestä. Tulin siis huijatuksi. Varmaan joku penaalin terävin kynä olisi heti tajunnut totuuden. No, ehkä minuakin hiukan epäilytti, mutta menin silti uskomaan... Kansan Uutisten otsikkoa mukaillen lienen esimerkki valkoisen naisen tyhmyydestä. 

Joka tapauksessa: lue, jos haluat katsoa Eurooppaa erilaisesta näkökulmasta ja nähdä, miten koomista meidän elämämme saattaa olla ulkopuolisin silmin katsottuna. Lue, jos olet väsynyt suoritusyhteiskunnan paineisiin. Hiukan voi kiristävä pipo löystyä tämän kirjan äärellä! Tekee myös mieli lähteä Samoalle katsomaan, miten siellä nykyään eletään. Onko valkoinen mies vienyt sinne lisää omaa pimeyttään? 

Otava 1981 
123 sivua 
Saksankielinen alkuteos Der Papalagi 
Kuvittanut Maxine van Eerd-Schenk 

Kirjasta muualla: 

maanantai 23. marraskuuta 2020

Leymah Gbowee: Meissä on voimaa - Liberialaisesta kansalaisaktivistista Nobel-voittajaksi

 

Suomentanut Kirsi Luoma 

Liberia on yksi niistä maista, joista en ollut koskaan lukenut mitään - enkä juuri kuullutkaan - joten kiinnostuin heti, kun löysin tämän rauhannobelisti Leymah Gboween kirjan kirpputorilta. Kirjastossa olin kyllä nähnyt Ellen Johnson Sirleafin kirjan Tästä tytöstä tulee jotakin, ja olin suunnitellut sen lukemista, mutta toistaiseksi se on jäänyt suunnitelman asteelle. 

Leymah Gbowee ja Liberian ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2011 yhdessä erään jemeniläisen naisen kanssa, joka oli arabikevään voimahahmo. 

Jos Liberian sisällissota on joskus ollut uutisissa, niin sitä en kyllä muista. Mutta tuskin se niin paljon huomiota on Suomessa saanutkaan kuin lännen kannalta "merkittävämpien" maiden konfliktit. Joka tapauksessa tässä kirjassa Leymah Gbowee kertoo tuosta neljätoista vuotta kestäneestä hirveästä sodasta, joka katkaisi hänen nuoruutensa. 

Gbowee oli sodan alkaessa aivan tavallinen nuori nainen. Hän kertoo hyvin koskettavasti ja mukaansatempaavasti niin omasta henkilökohtaisesta elämästään kuin sodan eri vaiheista. Gbowee ei mässäile kauheuksilla, mutta kertoo niitä kyllä. Ihmisille tapahtui todella järkyttäviä asioita. Naisia raiskattiin, lapsia saatettiin kaapata vaikka koulumatkalta ja pakottaa sotilaiksi. 

Seitsemäntoistavuotias ei yleensä pohdiskele kuolemaa, ei varsinkaan omaansa. Nyt kuolema väijyi kuitenkin kaikkialla, ja tajusin, että oma vuoroni voisi olla koska vain. Luonamme poikenneet ystävät kertoivat, että yksi yliopiston opettajistani ja koko hänen perheensä oli surmattu. Että perhetuttujen tyttäret oli raiskattu. Että eräs tuntemani poika oli tapettu tarkastuspisteelle, koska joku sotilas oli iskenyt silmänsä hänen upouusiin lenkkitossuihinsa ja halunnut ne itselleen. 

Leymah Gbowee päätyi väkivaltaisen miehen vaimoksi ja synnytti tälle monta lasta. Kaiken tämän keskellä uteliaisuuteni kasvoi. Miten tästä tuntemattomasta naisesta sitten tuli niin merkittävä henkilö, että hänen johtamansa naisliike sai sodan vihdoin loppumaan Liberiassa? Siihen kysymykseen kirja vastaa seikkaperäisesti. 

Syntyi todellakin naisten liike, joka halusi toimia, koska miehet eivät näyttäneet saavan rauhaa aikaan, vaan tilanne vain paheni pahenemistaan. Kun naiset saivat sanan leviämään yhä laajemmalle, he uskaltautuivat uhmaamaan presidentti Charles Tayloria, joka olisi voinut tukahduttaa kaikki mielenosoitukset väkivaltaisesti. Mutta koska nyt mielenosoittajat olivat naisia valkoisissaan, he saivat jatkaa päivästä toiseen. 

Pian ilmoitettiin, että Charles Taylor oli lähtenyt kotoaan ja ajaisi kohta ohitsemme. Oli se hetki päivästä, kun kaikkien tiellä kulkijoiden oli määrä kääntyä selin, tai heidät voitaisiin ampua. Ilman erillistä päätöstä naiset nousivat, siirtyivät tienvarteen ja seisoivat kasvot presidentin saattuetta kohti kannatellen valtavaa banderollia: LIBERIAN NAISET TAHTOVAT RAUHAA! NYT! 
  Taylor hidasti kohdallamme muttei pysähtynyt. Tiesin, että hän oli nähnyt meidät. Nähnyt, kuinka paljon meitä oli. 

Ei rauha tietenkään ihan sormia napsauttamalla syntynyt. Paljon naisten piti tehdä töitä ennen kuin se toteutui. Yhtenä aseena heillä oli jopa seksilakko, mutta todelliset tulokset syntyivät toki muilla keinoilla. Eikä rauhansopimus ollut päätepiste, vaan alku: siitä alkaen kansan pitäisi oppia unohtamaan vihanpito ja selviytyä jälleenrakennuksesta, valtavista psyykkisistä traumoista ja ties mistä kaikesta. 

Kun kirjan lukee, on vaikuttavaa nähdä se voima, joka naisten yhteisessä rintamassa oli. Että rauhanomaisin keinoin voitiin saada aikaan jotain noin suurta. Liberian naiset jatkoivat sitten tämän rauhantyön sanoman levittämistä muidenkin Afrikan maiden naisille. Leymah Gbowee oli tässä aktiivisesti mukana; hän oli löytänyt oman kutsumuksensa rauhantyöstä. 

Myös naisten aseman parantaminen oli tärkeä osa tätä työtä. Kun Liberiaan sitten valittiin naispresidentti, hänen kaudellaan naisten asiaa edistettiin monella tavalla. Toivottavasti se työ on jatkunut edelleen, vaikka nyt siellä taitaa taas olla mies presidenttinä. 

Ehkä en osaa sanoa muuta tästä kirjasta, mutta vaikuttava teos se todella on. Rohkaiseva esimerkki siitä, mitä aivan tavalliset ihmiset voivat saada aikaan. Ei tarvitse olla poliitikko voidakseen vaikuttaa. Jos Afrikka kiinnostaa, suosittelen lämpimästi! 

Like 2012 
306 sivua 
Alkuteos Mighty Be Our Powers: How Sisterhood, Prayer and Sex changed a Nation at War 2011 
Kannen kuva Michael Angelo 

Muissa blogeissa: 

lauantai 21. marraskuuta 2020

Miep Gies: Anne Frank, suojattini

 

Toimittanut Alison Leslie Gold 
Suomentanut Karin Tuominen 

Olen lukenut Anne Frankin koskettavan Nuoren tytön päiväkirjan jo joskus nuorena ja myöhemmin myös aikuisena, vuosia sitten (ennen blogiaikaa). Lisäksi blogiaikana olen lukenut Melissa Müllerin kirjan Anne Frank - Päiväkirjan salaiset sivut, josta en enää muista mitään, mutta Annen tarinaahan sekin kertoo. 

Miep Gies ja hänen miehensä olivat Frankin perheen hyviä ystäviä; Miep oli myös töissä Otto Frankin firmassa ja oli sitä kautta tutustunut perheeseen. Miep ja Jan Gies olivat myös mukana siinä pienessä sisäpiirissä, joka tiesi Frankin perheen piiloutumisaikeista ja auttoi heitä koko vuosia kestäneen piileskelyn ajan. 

Kirjassa Miepin miehestä käytetään nimeä Henk, koska Miep on halunnut käyttää henkilöistä samoja salanimiä, joita Anne käytti päiväkirjassaan. 

Anne Frank, suojattini ei nimestään huolimatta pyöri pelkästään Annen ympärillä. Päiväkirjahan jo kertoo Annen näkökulman. Miep Gies puolestaan kertoo Frankin perheen tarinan ohella kiinnostavasti koko sota-ajasta: millainen tilanne Alankomaissa oli silloin. Aluksi hollantilaiset seurasivat Euroopan tilannetta peloissaan, kun Hitlerin joukot marssivat maahan toisensa jälkeen. Lopulta eräänä yönä saksalaiset yllättivät myös heidät ja marssivat maahan ihmisten nukkuessa pahaa aavistamatta. 

Hollantilaiset joutuivat elämään vuosien ajan miehitetyssä maassa, joten kaikilla oli raskasta, vaikka juutalaisten tilanne oli tietysti kaikkein pahin. Kirja kertoo, miten tilanne kiristyi koko ajan, kunnes lopulta juutalaiset alkoivat piiloutua tai keksiä muita mitä epätoivoisimpia ratkaisuja tilanteeseen. 

Miep Gies kertoo, millaista hänen ja Henkin elämä oli. Kirjassa tavataan myös monia heidätn tuntemiaan ja tapaamiaan ihmisiä ja kuullaan heidänkin kohtaloistaan. Samalla Miep Gies tietysti kertoo koko ajan Frankin perheen tarinaa. Millaista oli auttaa heitä, yrittää jatkuvasti metsästää ruokaa niin monelle ja vierailla heidän luonaan yrittämässä piristää heitä. Piilopaikassa auttajien päivittäisiä vierailuja odotettiin kuumeisesti. Ne olivat heille päivän kohokohtia. 

Kerran Miep meni heidän luokseen yökyläänkin ja sai itsekin tuntea nahoissaan sen hirveän pelon tunteen - miltä tuntui olla piilossa oleva juutalainen. Peloltaan Miep ei saanut koko yönä nukuttua hetkeäkään. Yökyläreissultaan hän kertoo myös: 

Siinä istuessani aloin tajuta, miltä tuntui olla vangittuna pieniin huoneisiin. Sain jonkinlaisen käsityksen siitä avuttoman ihmisen pelosta, joka heillä oli seuralaisenaan yötä päivää. Me kaikki elimme sota-aikaa, mutta Henk ja minä olimme vapaita tulemaan ja menemään niin kuin tahdoimme, olemaan sisällä tai lähtemään ulos. Nämä ihmiset olivat vankilassa, vankilassa jonka ovi lukittiin sisältäpäin. 

Kirja kertoo myös siitä, miten aluksi piilopaikassa vallitsi hyvä yhteishenki, mutta ajan mittaan tunnelma alkoi kiristyä. Tuli erilaisia ihmissuhdeongelmia. Jotkut myös masentuivat ja vetäytyivät omiin oloihinsa. Näistä ristiriidoistahan Annekin kertoo päiväkirjassaan. 

Sitten tuli se kauhea päivä, jona piilopaikka paljastui, ja piileskelijät sekä osa auttaijstakin vietiin keskitysleirille. Tästä Miep Gies kertoo heidän auttajien näkökulmasta. Tuon tapauksen jälkeen hän kävi pelastamassa piilopaikasta eli "salaisesta siivestä" Annen päiväkirjan, jonka hän sodan loputtua antoi keskitysleiriltä palanneelle Otto Frankille. 

Sodan loppupuolella tilanne Hollannissa meni entistä pahemmaksi. Ihmiset näkivät nälkää ja olivat hirveän huonossa kunnossa, niin myös Miep ja Henk (eli Jan). 

Lopulta kirja kertoo sodan loppumisesta ja siitä, miten elämä alkoi sen jälkeen vähitellen voittaa ja miten Annen päiväkirja aloitti voittokulkunsa. Mutta suruaan Miep Gies ei koskaan unohtanut. Ei ollut päivää, ettei hän ajatellut Annea ja muuta perhettä. Miep toivoi, että ennemmin Anne itse olisi pelastunut kuin hänen päiväkirjansa. Hän itsehän ei pitkään aikaan edes suostunut lukemaan Annen päiväkirjaa; suru oli niin musertava, että lukeminen pelotti häntä. 

Todella koskettava ja vaikuttava kirja. Näin vaikeana aikana se muistuttaa, että ihmiset ovat joutuneet kestämään vielä paljon vaikeampia aikoja kuin me nyt. Kun mekin olemme nyt kokeneet jonkinlaista eristäytymisen aikaa, on myös helppo ymmärtää, miten ahdistavaa Frankin perheellä ja muilla piilopaikassa eläneillä oli, kun he eivät oikeasti päässeet koskaan ulos ja joutuivat elämään sisälle vangittuina jatkuvassa pelossa. 

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1988, toinen painos 
249 sivua 
Alkuteos Anne Frank remembered 1987 
Päällys Carin Goldberg 

P. S. Yksi kirja johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Tämä oman hyllyni kirja tuli mieleen, kun viimeksi luin Linda Olssonin romaanin Sonaatti Miriamille, jossa puhuttiin juutalaisista. Nyt puolestaan tuli mieleen toinen oman hyllyn kirja, Diet Emanin ja James Schaapin Kielletyt sanat, jota aloinkin jo lukea. Sekin kertoo Hollannin vastarintaliikkeen toiminnasta sodan aikana. Sen olen joskus lukenutkin, mutta en muista siitä enää mitään. 

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille

 

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi 

Adam Anker on kuusikymppinen säveltäjä, joka on yhdeksäntoista vuotta sitten jättänyt kaiken menneen taakseen ja muuttanut Ruotsista Uuteen-Seelantiin. Mukanaan hänellä on ollut vain pieni tyttärensä Miriam, jonka lempinimi on Mimi. 

Vuosi sitten Mimi on kuitenkin kuollut onnettomuudessa, ja isä on vajonnut raastavaan suruun. Mutta nyt hän alkaa vihdoin selvittää menneisyytensä arvoituksia. Juuri ennen Mimin kuolemaa hän oli nähnyt holokaustimuseossa erään miehen valokuvan, joka on herättänyt hänen kiinnostuksensa. Nyt Adam ottaa yhteyttä vanhaan naiseen, joka voi kertoa tuosta miehestä tarkemmin. 

Adamin menneisyys on suuri arvoitus. Hänen ollessaan pieni äiti toi hänet Puolasta Ruotsiin eikä suostunut koskaan puhumaan menneisyydestä. Se oli kerta kaikkiaan kielletty puheenaihe. Koska Adam oli silloin niin pieni, hän on unohtanut kaiken mahdollisen Puolaan liittyvän. Nyt hän haluaa tietää. Mitä nyt jo edesmennyt äiti oikein salasi häneltä? 

"Me emme puhu siitä. Me emme edes ajattele sitä. Ja saatpa nähdä, että se häviää." Äiti seisoi ovensuussa; eteisestä lankeava valo sai hänet näyttämään tummalta olennolta vailla piirteitä. "Se häviää. Sen unohtaa." Sitten hän kääntyi ja lähti vedettyään makuuhuoneeni oven melkein kiinni perässään. 
  Mutta niin ei käynyt. Se ei hävinnyt koskaan. Kysymykset, joita ei koskaan voinut esittää, alkoivat elää aivan omaa elämäänsä. Ja hiljaisuus kypsytti niitä. 

On myös tietty ruotsalainen nainen, joka pakotti yhdeksäntoista vuotta sitten Adamin tekemään mahdottoman valinnan. Sen jälkeen he eivät ole kuulleet toisistaan. 

Kun Adam alkaa selvitellä asioita, hän matkustaa jatkamaan tutkimuksiaan Puolan Krakovaan, minkä jälkeen hän palaa lopulta myös Ruotsiin tapaamaan tuota naista menneisyydestä. 

Adam suree sitä, että hän on päätynyt tekemään tyttärelleen samoin kuin äiti teki hänelle itselleen: hän ei koskaan puhunut Mimille menneisyydestä Ruotsissa, ja nyt on liian myöhäistä. Hän ryösti tyttärensä menneisyyden. 

Sen verran voin Adamin taustasta paljastaa, että hän on juutalainen. Joten jos joku on kiinnostunut lukemaan juutalaisten kohtaloista, Sonaatti Miriamille käsittelee sitä aihetta. Myös musiikkia tässä kirjassa on paljon; onhan Adam viulua soittava säveltäjä. 

Tavalliseen tapaan tämäkin Linda Olssonin romaani on hyvin pohdiskeleva ja syvämietteinen. Pidin siitä, mutta jossain vaiheessa myös väsähdin. Ehkä näin marraskuussa pitäisi lukea vain hyvin helposti sulavaa kirjallisuutta, jota ei tarvitse kovin paljon miettiä. Muutenkin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja hurmasi minut niin, että sen jälkeen lukemani Olssonin teokset eivät ole pystyneet läheskään samaan. Ne ovat olleet vain ihan ok. Luin tuon Olssonin esikoisen viime marraskuussa, ja se muuten oli aivan täydellisen lempeää luettavaa vuoden pimeimpään aikaan. 

Kirjassa on kovin vähän dialogia; enemmän on Adamin omaa muistelua, joka vie tarinaa eteenpäin. Usein se tarina etenee kovin verkkaisesti, vaikka eteneehän se toki. Olin aivan liian utelias saamaan vastaukset kaikkiin polttaviin kysymyksiini, mutta kun Olsson sitten vihdoin raottaa salaisuuksien verhoa vähän kerrallaan, hän ei silloinkaan tunnu kertovan kaikkea.  

Olisin toivonut enemmän dialogia, koska se keventäisi tällaista pohdiskelevaa tekstiä. Toki kirjan henkilöiden keskustelutkin olivat aivan yhtä syväluotaavia.  

Loppupuolella minäkertojaksi vaihtuu Cecilia, se menneisyyden ruotsalainen nainen. En olisi enää jaksanut lukea hänenkin muistelujaan, vaikka toki hänen kokemuksistaan paljastui jotain tulevaisuuden kannalta melko ratkaisevaa. 

Sonaatti Miriamille sisältää kuitenkin kiinnostavaa pohdiskelua elämästä, kuten tässä: 

Uudessa maailmassa elää monta kaltaistani. Vanhan maailman pakolaisia. Mutta me tuomme sen mukanamme. Sitä ei pääse pakoon. Ja joskus elämästä tulee täysin päinvastaista kuin on toivonut. Välimatka kirkastaa sen muistoa, minkä on halunnut jättää taakseen. 

Olssonilla on myös kaunista ympäristön, hetkien ja tunnelmien kuvausta niin Uudesta-Seelannista, Krakovasta kuin Ruotsistakin. Lisäksi Anuirmeli Sallamo-Lavin suomennoksen kieli on sujuvaa ja kaunista; sitä on ilo lukea. 

Kirjassa on myös muutamia puolalaisia runoja, jotka on suomentanut Tapani Kärkkäinen

Gummerus 2010, toinen painos 
379 sivua 
Englanninkielinen alkuteos Sonata for Miriam 2008 
Kannen suunnittelu S-R Meilahti 

Tästä kirjasta on olemassa paljon bloggauksia, tässä niistä muutama: 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Jenny Fagerlund: 24 pientä ihmettä

 

Suomentanut Antti Saarilahti 

En malttanut olla lukematta heti marraskuussa tällaista jouluista herkkupalaa. Ruotsalaisen Jenny Fagerlundin 24 pientä ihmettä on ilmestynyt tänä syksynä suomeksi. Se on juuri sellainen hyvän mielen romaani, jollaisia kirjailija itse kertoo rakastavansa. Sellaista romanttista viihdettä, joka hemmottelee lukijaansa kuin konvehtirasia. 

Kirjan päähenkilö on tukholmalainen Emma, joka pitää sisustuspuotia, mutta lähestyvä joulu ahdistaa häntä, ja hän haluaisi vain hypätä sen yli tammikuuhun. Hän piti joulusta ennen, mutta kaksi vuotta sitten hänen miehensä Niklas kuoli onnettomuudessa juuri jouluaattona, ja sen jälkeen Emma vajosi pohjattomaan suruun, jolle ei loppua näy. Lisäksi hän syyttää itseään tapahtuneesta. 

Emman sisko Magda yrittää tehdä kaikkensa saadakseen hänet tekemään jotain puotinsa ja sen joulumyynnin eteen. Lisäksi Emman pitäisi Magdan mielestä aloittaa jokin harrastus, että hän piristyisi. Emmaa Magdan pomotus vain ärsyttää. Enää ei saa omassa liikkeessäänkään olla rauhassa. 

Sitten eräänä marraskuisena iltana Emma törmää kadulla vanhaan mieheen, joka on eksynyt lumipyryssä. Emma opastaa miehen kotiin ja saa idean. Voisihan hän aloittaakin uuden harrastuksen: hän tekisi hyvän työn joka päivä joulukuun 1.-24. päivinä. 

Kaksikymmentäneljä hyvää tekoa kahdessakymmenessäneljässä päivässä. Se oli täydellinen suunnitelma joulukuulle: muiden auttaminen pienissä ja suurissa asioissa. Ehkä jonkun elämä voisi jopa muuttua paremmaksi. Emma loikkasi ison lumikinoksen yli. Niklas olisi pitänyt uudesta harrasstuksestani. Hän olisi nauranut ja sanonut, että sellainen maailmanpelastajahan sinä olet

Emman päiviin tulee tämän päätöksen myötä yllättävän paljon uutta sisältöä ja elämää. Hän tutustuu uusiin ihmisiin ja alkaa pitkästä aikaa nähdä pientä valoa elämässä, vaikka suru painaakin vielä raskaana sydämessä. Ja vaikka hän ei koekaan olevansa vielä valmis uuteen suhteeseen, jotain silläkin rintamalla tietysti tapahtuu, kun kerran tällaisesta kirjasta on kysymys. 

24 pientä ihmettä on osittain ennalta-arvattava, mutta mieltä lämmittävä tarina täynnä ihanaa talvista tunnelmaa. Siitä tulee jouluiselle mielelle, ja itsellekin tulee mieleen, että tuollaiset 24 hyvää tekoa joulun alla olisi aika hauska toteuttaa. Niidenhän ei tarvitse olla mitään liian suurta: Emmakin saattoi joskus sanoa jotain kaunista tapaamilleen ihmisille tai tarjosi kahvit asiakkaalle. 

Gummerus 2020 
269 sivua 
Alkuteos 24 goda gärningar 2019 
Kannen suunnittelu Emma Graves 
Kannen kuvat Shutterstock 

P. S. Joku on voinut lukea yhden joulupostaukseni, jossa sanon, etten ole yhtään jouluihminen, mutta se riippuu asianhaaroista. Joulufiilistely ja joulukirjojen lukeminen on aina mukavaa, niinäkin vuosina, joina olen väsynyt marras-joulukuussa. Tänä vuonna en edes ole väsynyt, joten antaa joulun tulla! 

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Päivi Niemi: Rajansa kaikella

 


Meillä voi olla monia erilaisia ongelmia rajojen kanssa. Jonkun rajat voivat olla hyvin hauraat, ja muut ihmiset pääsevät kävelemään hänen ylitseen ja käyttämään häntä kynnysmattona. Toinen taas on suojautunut paksun panssarin taakse, jolloin rajat ovat liiankin vahvat, ja hänen pitäisi uskaltaa myös avata niitä hiukan. Joku voi olla täysin rajaton ja ajattelee voivansa tehdä ihan mitä vain. Itse kunkin kannattaa myös miettiä, olemmeko itse osanneet huomioida toisten rajat ja kunnioittaa niitä. 

Päivi Niemen kirja Rajansa kaikella käsittelee kaikkea tätä hyvin monipuolisesti ja syvältä luodaten. Rajaongelmien moninaisuus paljastuu viimeistään luvussa Miten rajojen vauriot ilmenevät - eli karrikoituja rajatapauksia. Tässä luvussa on varsinainen tyyppigalleria. Lukijan silmien eteen marssitetaan pitkä rivi tosielämästä tuttuja tyyppejä, joista monesta löysin joko itseni tai jonkun muun. Tyypit ovat Lörpöttelijä, Tunnemagneetti, Tunneryöpyttäjä, Tuhlaaja, Myöhästelijä, Jokapaikanhöylä, Ulkoa ohjattu, Iholle tulija, Luikuri, Toisaalta kuitenkin -tyyppi, Joojoo-mies tai -nainen, Uhri, Jyrä, Kiltti ja Ylivastuullinen. Jokaisen tyypin kuvauksen jälkeen Päivi Niemi kertoo myös, mikä voi auttaa juuri tätä tyyppiä muuttumaan. 

Jo tuosta pitkästä rajatapausten listasta voi päätellä, miten monelle meistä Rajansa kaikella sopii luettavaksi. Kirjassa on muuten kuvituksena Pekka Rahkosen mainioita piirroksia, joita on erityisesti tässä tyyppigalleriassa. Piirrokset kuvaavat erilaisia tyyppejä osuvasti ja joskus jopa humoristisesti, kuten esimerkiksi tässä Lörpöttelijää esittävässä kuvassa: 



Päivi Niemi kirjoittaa siitä, mitä rajat ovat ja mihin niitä tarvitaan. Entä miten lapsuuden kokemukset ja kasvatus vaikuttavat rajoihin? Kirja ei pelkästään kuvaa ongelmaa, vaan antaa myös vastauksia kysymykseen, mitkä eri tekijät sitten auttavat asettamaan rajoja. Luvussa Rajojen vahvistaminen käytännössä on yhdeksän hyvää käytännön harjoitusta, joista mieleeni jäivät esimerkiksi itsekurin harjoittaminen ja mielikuvaharjoitukset. 

Kirjan lopussa on vielä kuuden eri henkilön selviytymistarinat, jotka kertovat kiinnostavasti siitä, miten hyvin erilaisten elämänkokemusten jälkeen on voinut päästä toipumisen tielle ja voitolle pahimmista rajaongelmista. 

Rajansa kaikella sai minut käymään hyvin syviä prosesseja omassa mielessäni. Yllätyin siitä, että kirja avasi minulle sellaisiakin alueita, joista en odottanut lukevani tällaisesta kirjasta. Kun aloitin lukemista, mielessäni oli lähinnä liiallinen kiltteys ja vaikeus sanoa ei. Ylikiltteys onkin yksi rajoihin liittyvä ongelma, mutta rajojen ongelmat ilmenevät myös monella muulla tavalla. 

Antoisa ja kiinnostava teos, joka käy läpi myös omaksi itseksi tulemista, hyvinvointia sekä omien tunteiden ja tarpeiden kuuntelemista. Vahva suositus! 

Kirjan lopussa on vielä useita tyhjiä sivuja, joissa on tilaa omia oivalluksia varten. 

Päivi Niemi on terapeutti, psykiatrisen hoidon erikoisammattitutkinnon suorittanut kouluttaja ja työnohjaaja, jolta on ilmestynyt muitakin kirjoja itsetuntoon ja tunne-elämään liittyen. Hän kiertää myös luennoimassa näistä aiheista. 

Päivä Oy 2018 
279 sivua 
Kansi Jonatan Mellin 
Piirrokset Pekka Rahkonen 

Kirjaa suosittelee myös LauraKatarooma blogissaan Kirjaimia

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Jeff Manion: Välimaastossa

 

Suomentanut Risto Mikkonen 

Viime syksynä tämä kirja jäi minulta kesken, enkä tainnut pitää sitä erikoisena. Mutta silloin hetki oli selvästi väärä ja nyt oikea, koska nyt tämä olikin yllätyksekseni valtavan antoisa ja siunattu lukuelämys! 

Kysymyksessä on siis kristillinen kirja, jonka kirjoittaja Jeff Manion on amerikkalainen pastori. Hän kirjoittaa siitä, miten elämässä tulee erilaisia siirtymäkausia, jolloin vanha jää taakse, mutta tulevaisuus ja päämäärä on vielä tuntematon. Usein Välimaastoon joudutaan äkillisesti jonkin ikävän tai jopa traagisen tapahtuman seurauksena, mutta sinne voidaan myös päätyä huomaamatta ja vähitellen. Välimaasto on jotain sellaista, missä emme itse haluaisi olla, mutta se on tärkeä paikka, jossa Jumala tekee työtään meissä ja meidän elämässämme. 

Manion käy kirjassa läpi Raamatussa kuvattua israelilaisten autiomaavaellusta, joka oli sellainen Välimaasto. He olivat päässeet vapaiksi Egyptin orjuudesta, mutta joutuivat taivaltamaan pitkään autiomaan rasitusten keskellä ennen kuin pääsivät luvattuun maahan. 

Kirja on jaettu viiteen osaan, joissa on kaikissa kolme lukua. Osat ovat Valitus, Romahdus, Huolenpito, Kuritus ja Kasvu. Näiden kautta Manion soveltaa Raamatun henkilöiden kokemuksia myös meidän elämäämme. Mekin valitamme Välimaastossa ja saammekin purkaa tunteitamme, kunhan emme anna itsemme lopullisesti katkeroitua. Voimme romahtaa, mutta Välimaastossa saamme myös kokea Jumalan huolenpitoa, niin kuin hän piti huolta israelilaisistakin siellä erämaassa, vaikka he epäilivät uudestaan ja uudestaan. Hän kasvattaa luottamustamme häntä kohtaan ja haluaa vetää meitä lähelleen. 

Meitä voidaan myös kurittaa, niin kuin maallinenkin isä ojentaa lastaan, jos tämä käy kurittomaksi. Manionilla on kirjassa hyviä käytännön esimerkkejä eri henkilöiden elämästä, ja yksi sellainen on nuori Ronnie, joka on todella lupaava koripalloilija, mutta koska hän on niin lahjakas, hän ei viitsi harjoitella ja alkaa käyttäytyä muutenkin kurittomasti, ei esimerkiksi välitä valmentajan ohjeista. Kun Ronnie laitetaan tämän takia vaihtopenkille kahden pelin ajaksi, hänestä saattaa tuntua, että valmentaja haluaa pilata hänen kautensa. Mutta: 

Valmentaja kurittaa Ronnieta pelastaakseen pojan kauden ja kenties koko hänen tulevaisuutensa joukkueurheilun parissa. Siihen hyvä kuritus pyrkii. Se aiheuttaa kipua pelastaakseen jotakin. 

Näin Jumala toimii meidänkin elämässämme, mutta usein vasta jälkeenpäin ymmärrämme olla kiitollisia niistä oppitunneista. 

Tämä liittyy myös viimeiseen osaan, jossa puhutaan kasvusta. Jumala haluaa kasvattaa meitä hengellisesti, kasvattaa luonnettamme ja vetää meitä lähelleen, saada meidät ripustautumaan tiukemmin häneen. Kasvu tapahtuu kivun kautta, olosuhteissa joissa emme haluaisi olla. Esimerkiksi Joosef myytiin orjaksi Egyptiin, jossa hänet osti orjakseen Potifar. Joosef nousi korkeaan asemaan Potifarin taloudessa ja Jumala siunasi häntä siellä, paikassa jonne hän ei olisi itse halunnut. 

Manion kirjoittaa: 

Huomasitko nuo neljä tärkeää sanaa edellisen kappaleen alussa? "Herra oli Joosefin kanssa." Jokin meissä haluaisi hangoitella vastaan ja sanoa: "Ei pidä paikkaansa! Jos Herra olisi ollut Joosefin kanssa, hän olisi kotona isän luona eikä orjana Egyptissä." Todellisuutemme voi olla arvaamaton. Usein Jumala päättää siunata meitä paikassa, jossa emme haluaisi olla. Hän siunaa meitä ollessamme kiertotiellä. Hän siunaa meitä Välimaastossa. 

Ja: 

Voimme tuhlata viikkoja ja kuukausia elämästämme haaveillen, että olisimme jossakin muualla tai joku muu kuin olemme. Arvokasta aikaa valuu hukkaan, kun emme suostu elämään ihmettä, joka sisältyy omana itsenämme olemiseen. Menetämme siunauksen olla Jumalan käytössä Välimaastossa. Ja menetämme tilaisuuden toimia yhteistyössä Jumalan kanssa hänen pyrkiessään muuttamaan meitä. 

Aikanaan Välimaastokin voi muuttua siksi tulevaisuudeksi, jossa Välimaastossa saadut siunaukset tulevat näkyviin. Kirjan lopussa Manion kertookin, kuinka hänen oman elämänsä vaikeudet, joista hän kertoo kirjan alussa, lopulta johtivat hyviin asioihin. Vaikka esimerkiksi hänen äitinsä kuolema ei tietenkään ollut iloinen asia eikä siksi koskaan muuttunut, ilman sitä moni myöhempi hyvä asia olisi jäänyt tapahtumatta. 

Kirjan sanoman voisi kiteyttää vielä yhteen sitaattiin: 

Jumala kuljettaa meitä sellaista maastoa pitkin, jota kaikkein eniten haluaisimme karttaa, saadakseen meissä aikaan hedelmän, jota kaikkein kipeimmin kaipaamme. 

Kirjan lopussa on vielä jokaiseen lukuun liittyen kysymyksiä pohdittavaksi. 

Päivä Oy 2010 
173 sivua 
Alkuteos The Land Between 2010 
Kansi AD Studio Oy 

P. S. Oli tässä kirjassa pari ohimenevää kohtaa, joissa Manion kertoi ihmisistä, joilla oli tosi rankkaa, ja tuntui odottavan, että heidän olisi pitänyt heti pahimmalla hetkellä pystyä suhtautumaan tilanteeseensa tyynen rauhallisesti, ihan kuin negatiivisia tunteita ei saisi ollenkaan käydä läpi. Mutta nostin niille kohdille hattua ja jatkoin eteenpäin, koska muuten tämä oli minusta tosi hyvä kirja - ja monessa muussa kohdassa hän kyllä antoi luvan käydä myös kipeitä tunteita läpi. 

perjantai 6. marraskuuta 2020

Haaste: Lukemiseni pitkä historia

 

Löysin tämän haasteen Kuunnellut äänikirjat -blogista (linkistä pääsee kyseiseen postaukseen). Ja ennen kuin aloitan, kerrottakoon, että minulla ei nyt sattunut olemaan kuvausinspiraatiota, mutta löysin arkistoistani tuollaisen viime talvena otetun kuvan. Täällä ei siis todellakaan ole lunta. 

Mutta pitemmittä puheitta - tässäpä kysymykset ja minun vastaukseni niihin: 

Näistä pidin, kun opettelin lukemaan 

Opin lukemaan viisivuotiaana, kun isäni piti aina lukea minulle Ikuisia kertomuksia. Kerran hän ei olisi millään jaksanut ja sanoi, että lue itse. Silloin aloin vain lukea. Muistan vieläkin sen aukeaman, jolla silloin oltiin (koska siinä oli tietty iso kuva), ja sanan kaikki joka oli ensimmäinen ihan itse lukemani sana. Oletan, että luin varmaan Ikuisia kertomuksia sen jälkeen itsekin. Mutta tykkäsin siinä iässä varmasti myös esim. Pupu Tupunoista

Muut lapsuusiän suosikkini olivat 

Ala-asteiässä luin Viisikoita, Neiti Etsiviä, Tiina-kirjoja, Anna-sarjaa, Pikku naisia, Pientä runotyttöä ym, vastaavia. Kristillisistä lastenkirjoista suosikkini oli Hämäränhyssyssä tapahtuu. Kun olin ehkä vasta ekaluokkalainen, luin jopa Seitsemän veljestä. Tykkäsin siitä varmaan silloin enemmän kuin nyt tykkäisin... 

Nuorena olin kiinnostunut 

Seljan tytöt, Anni Polvan ja Hilja Valtosen rakkausromaanit... En tiedä miksi tässä nuoruuden kohdassa lyö nyt vähän tyhjää. Varmaan oli merkittävämpiäkin kirjoja, mutta en nyt vain muista niitä. Luin kyllä aika monenlaista. Lukioaikana kiinnosti esim. Täällä Pohjantähden alla, Ihmiset suviyössä ja Laila Hietamiehen Kannas-sarja. Luin silloin paljon enemmän kotimaista ja klassikoita kuin nykyään. Dekkariosastolta luin silloin vinon pinon Agatha Christietä. 

Näitä luin lapsilleni / sisaruksilleni / muulle (tai jätä väliin)

En ole tainnut juuri lukea muille kuin itselleni. 

Puolisoani / kaveriani / muuta  läheistäni kiinnostaa 

Mieheni lukee Veikko Huovista, sotakirjoja ja kristillisiä kirjoja. 

Nyt kesken  

Jeff Manion: Välimaastossa 
Leymah Gbowee: Meissä on voimaa - Liberialaisesta kansalaisaktivistista Nobel-voittajaksi 
Tahmima Anam: The Good Muslim

Kirja, jonka lukemisesta haaveilen 

Haaveisiini jää usein pitkäksi aikaa kirjoja, jotka ovat niin paksuja, että vaativat aivan erityisen mielentilan, että uskallan aloittaa. Tällaisia houkuttelevia kirjoja ovat: 

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin 
Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (Tämä on nyt lainassa kirjastosta, joten katsotaan...)
Colleen McCullough: Okalinnut 

Nappaapa tästä haaste itsellesi, jos kiinnostuit! Mukavaa, kirjarikasta viikonloppua! 

torstai 5. marraskuuta 2020

Seija Uimonen: Jumalan kulkukoira


Seija Uimonen on ollut pitkään Sanansaattajat-lähetysjärjestön lähettinä Kroatiassa. Kun elettiin vielä Jugoslavian aikaa, hän lähti syksyllä 1977 Zabrebiin opiskelemaan ensin serbokroatiaa ja sitten teologiaa. Opinnot tulivat päätökseen vuonna 1984. Sitten hän oli kuusi vuotta Sanansaattajien työssä Suomessa, kunnes palasi Kroatiaan Raili Tapion kanssa syksyllä 1990. 

Tämä kirja on ilmestynyt vuonna 2000 ja kertoo Seija Uimosen siihen asti kokemista vaiheista Kroatiassa. Hän ja Raili Tapio jäivät maahan myös sodan ajaksi, joten kirjassa kuvaa myös ihmisten toinen toistaan järkyttävämpiä kohtaloita sodan ajalta. Samoin Uimosen ja Tapion omia sotakokemuksia. 

Joskus istuimme pommisuojassa yhdessä Zagrebin kirkkokansan kanssa, sillä hälytys tuli kesken jumalanpalveluksen. Hälytys saattoi tulla iltamyöhällä juuri kun oli käyty sänkyyn. Ei muuta kuin nopeasti alas suojaan. Radio oli auki koko ajan. Siitä kuunneltiin, mitä oli juuri tapahtunut omalla kadulla tai ketä oli ammuttu ikkunan alla. Sota oli hyvin lähellä. Omilla korvilla kuulimme jysähdyksen ja sitten radiosta selostuksen. 

Kun heidät määrättiin evankelisen seurakunnan työhön Kutinan kaupunkiin, siellä jouduttiin aloittamaan tyhjästä. Vanhat evankeliset täytyi etsimällä etsiä käsiinsä, ja aluksi vain pari mummoa oli mukana toiminnassa. Mutta varsinkin sota-aika avasi ihmisten sydämet, ja silloin seurakunnassa saatiin kokea herätyksen aikaa. 

Ihmiset olivat aivan ihmeissään, kuinka kaksi ulkomaalaista ja vielä suomalaisnaista oli sodan keskellä. Saimme kertoa, että olemme luterilaisen kirkon työntekijöitä ja haluamme opettaa ihmisiä Kristuksen tuntemiseen, rukoilemme heidän puolestaan ja haluamme auttaa myös aineellisesti. Repussamme oli aina Johanneksen evankeliumi tai jotain muuta luettavaa toisillekin annettavaksi. Pommisuojissa syntyi keskusteluja. Siellä tarvittiin ihmisiä, jotka eivät olleet kuristuneita ahdistuksesta, vaan saattoivat levollisesti jutella. Mikäpä tuo enemmän rauhaa kuin Jumalasta puhuminen. 

Kirja kertoo lähetystyön iloista ja suruista. Kerran Seija Uimonen sanoi väsyneenä Jumalalle, että nyt hän ei enää osallistu mihinkään kriiseihin. Mutta sitten tuli uusi kriisi, kirkollinen sellainen, jossa Uimosta itseään vastustettiin ankarasti, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Kaiken läpi kuitenkin selvittiin, ja myös monia ilonaiheita työssä oli. 

Kerronnan lomassa on myös Uimosen syvällisiä hengellisiä mietteitä eri aiheista. Kun nyt on joulu lähestymässä, kiinnitin erityistä huomiota erilaisiin jouluihin, joista kirjassa kerrotaan. Eräästä joulusta Uimonen toteaa, että talvisin kirkot olivat harvinaisen kylmiä, ja hän saarnasi jouluna eräässä kylmässä kirkossa: 

Alkaessani puhua vilusta väristen, minulle kuitenkin avautui taivas ja sain aivan kuin hetkeksi siirtyä ensimmäiseen jouluyöhön kahden tuhannen vuoden taakse. Silloinkin taisi olla kylmä yö, kun ei taivasalla voitu nukkua. Kedolla oli paimenia, mutta lieneekö heitä ollut kymmentäkään, ehkä vain kolme. Mutta kuitenkin tuohon kylmyyteen ja pimeyteen Jumalan kannatti avata taivas. Hänen kannatti lähettää muutaman paimenen luo suuri taivaallinen sotajoukko. Jumala ei säästä ilosanoman julistamisessa. Koko taivas on liikkeellä, ei vain kymmentä, vaan yhtä syntistä varten. 

Kirjan esipuheessa Per-Olof Malk toteaa Seija Uimosen olevan herkkä ja hoitava julistaja. Itse en ole kuullut hänen julistustaan muualla kuin tässä kirjassa, mutta herkkää ja hoitavaa se tosiaan tuntuu olevan. 

Minua puhutteli Seija Uimosen tarinassa myös se, millaista mittatilaustyötä Jumalan johdatus on. Uimosella on kuulovamma, mutta niinpä Jumala johdattikin hänet maahan, jossa puhutaan huutamalla! Jumala tässäkin kaukaa näki sen, mikä minulle sopi, Uimonen toteaa. 

Jumalan kulkukoira on kiinnostava ja puhutteleva kuvaus lähetystyöstä paljon kärsineessä maassa. Jos Kroatia ja lähetystyö kiinnostavat, tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Hyllyssäni on myös Seija Uimosen uudempi kirja Hän nostaa tomusta - Elämää Kroatian evankelisessa kirkossa (Perussanoma 2015). Nyt kun luin Jumalan kulkukoiran, on kiinnostavaa jatkaa tuon toisen kirjan parissa joskus, kunhan ehdin. 

Uusi Tie 2000 
Julkaisija Sanansaattajat ry.
218 sivua 
Kansi: Terttu Hauhia 
Päällyksen kuva: Suomen kuvapalvelu 

Kirjasta muualla: 

tiistai 3. marraskuuta 2020

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

 

Suomentanut Helene Bützow

Tässä Liane Moriartyn uusimmassa suomennetussa romaanissa sydneyläinen 35-vuotias hypnoterapeutti Ellen on onnellinen alettuaan seurustella Patrick-nimisen miehen kanssa. Kaikkien epäonnistuneiden suhteiden jälkeen elämä näyttäisi vihdoin hymyilevän. 

Neljänsillä treffeillä Patrick kuitenkin paljastaa, mitä Ellenillä on odotettavissa. Patrickin mukana kaupan päälle tulee hänen eksänsä Saskia, joka on stalkannut miestä heidän erostaan asti, jo kolmen vuoden ajan. Missä ikinä Patrick liikkuu, Saskia putkahtaa aina jostain esiin. Nyt kun Patrick on alkanut seurustella, Saskia on tietysti entistä pakkomielteisempi. Hänen on pakko saada tietää kaikki uudesta suhteesta. 

Eikä Saskia vaikuta päälle päin mitenkään ongelmaiselta, vaan hän on menestyvä uranainen. Mitä hänen työkaverinsa ajattelisivat, jos tietäisivät, mitä nainen on puuhannut viimeiset kolme vuotta? Saskia on menettänyt ystävänsäkin, koska ei ole ehtinyt olla yhteyksissä heidän kanssaan pakkomielteisen käyttäytymisensä takia. 

Tarinaa kerrotaan vuorotellen Ellenin ja Saskian näkökulmasta. Saskia pohtii, miten epäreilua on, että jos puoliso on kuollut, häntä on täysi oikeus surra vuosikaudet ja puhua hänestä kaikille. Mutta jos on tullut jätetyksi, tunteista olisi päästävä heti yli. Pitäisi pystyä olemaan niin kuin mitään ei olisi koskaan ollut. Pitäisi vain jatkaa elämäänsä eteenpäin tyynen rauhallisena. Jätetyn rakkaus ja suru on pelkästään säälittävää, ainakin jos se vain jatkuu ja jatkuu. 

Niin on asia. Olen jumittunut pysyvästi hullun rooliini. Patrick tulee aina pitämään minua hulluna. Ennen hän ajatteli, että olin "hassu veijari", minulla oli "kauniit silmät" ja olin "yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä jonka hän oli koskaan tavannut". Niin hän on joskus sanonut ja myös tarkoittanut sitä. 
  Mutta nyt olen yksinkertaisesti hullu. 
  Jotta lakkaisin olemasta hullu, minun pitäisi kadota hänen elämästään. Niin kuin kunnollisen ex-tyttöystävän kuuluu. Haihtua tahdikkaasti menneisyyteen. 
  Ja se taas tekee minut... hulluksi. 

Ellenillä puolestaan on elämässään muitakin uusia haasteita kuin heitä väijyvä Saskia. Patrick on nimittäin leski; ennen Saskiaa hän on ollut onnellisesti naimisissa, kunnes vaimo kuoli syöpään. Kun Patrick - jolla on lupa surra ja rakastaa sitä jonka menetti, toisin kuin eksällään - puhuu jatkuvasti vaimovainajastaan Colleenista, Ellen ei voi välttyä vertaamasta itseään jalustalle nostettuun Colleeniin. Miksi naisen pitikin ehtiä kuolla ennen kuin hän ehti muuttua ärsyttäväksi ja rasittavaksi? Voiko Patrick koskaan rakastaa Elleniä yhtä paljon kuin Colleenia? 

Lisäksi Patrickilla on avioliitostaan poika, Jack. Nyt Ellenin, jolla ei itsellään ole vielä lapsia, pitäisi oppia miten olla äitipuolena. 

Kaikesta tästä Moriarty kirjoittaa mukaansatempaavasti. Tarina koukutti minut heti ensimmäiseltä sivulta alkaen, ja kiinnostus säilyi loppuun asti. Nautin siitä, miten kepeys ja vakavuus yhdistyvät Moriartyn kirjoissa. Tämä on myös kirja, josta jää hyvä mieli, vaikka aihe onkin kipeä.  

Etukäteen olin kuullut joidenkin lukijoiden odottaneen koko ajan jotain Käännettä, jota ei koskaan tullut, ja he olivat siksi pettyneitä. En sitten tiedä, millaista käännettä he odottivat. Itse en pettynyt yhtään, vaan olen erittäin tyytyväinen tähän lukuelämykseen. Käänteitä oli kyllä pitkin kirjaa aivan riittävästi; siitä piti huolen erityisesti Saskia. 

Minua ovat aina psykologisissa trillereissäkin kiehtoneet pakkomielteiset henkilöt, ja niinpä Saskian pakkomielteinen rakkaus ja stalkkaaminen saivat minut kiinnostumaan myös tästä kirjasta. Toki kaikki muukin oli kiinnostavaa, ja tykkään todella Moriartyn kirjoista, jotka tarjoavat viihdyttäviä lukuelämyksiä. 

Plussaa tulee myös australialaisuudesta. Sulje silmäsi ja laske kymmeneen sisältää mukavaa sydneyläisen elämänmenon kuvausta. 

Oli tässä tarinassa toki jotain epäuskottavaakin, kuten se, että Ellen oli Saskiasta enemmänkin kiinnostunut kuin ahdistunut. Ja hän suhtautui empaattisemmin stalkkaavan Saskian tunteisiin kuin miesystävänsä oikeutettuun ahdistukseen ja raivoon kolme vuotta jatkuneesta vainoamisesta. Ymmärtäväinen terapeutti, joka vain unohti ymmärtää myös omaa miesystäväänsä. 

Helene Bützowin suomennos on todella sujuvaa ja nautinnollista luettavaa. 

WSOY 2020 
471 sivua 
Alkuteos The Hypnotist's Love Story 2011 
Kannen kuva IStock 
Päällys Martti Ruokonen 

Kirjasta ovat bloganneet myös: 

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa

 

Mustien vuorten varjossa kertoo 1980-90 -lukujen taitteesta, jolloin Itä-Euroopassa kuohuu. Rautaesirippu murtuu, Romaniassa tapahtuu vallankumous, Jugoslaviassa soditaan ja Sarajevoa piiritetään. Tämän kaiken keskellä nuori Rakel Aho työskentelee ulkomaankirjeenvaihtajana. 

Alussa Rakel matkustaa Romaniaan juuri kun Ceausescut on teloitettu. Siellä paikallinen Romeo-niminen mies tarjoutuu hänen tulkikseen ja oppaakseen. Kuinka ollakaan, siinä sivussa he rakastuvat toisiinsa. 

Talviaurinko lämmitti vuorten yllä, kun Constantin parkkeerasi Daciansa torin reunaan. Pilvet olivat väistyneet ja kaupunki herännyt arkeen, joka huokaili harmaana. Kaduilla partioivat sotilaat vartioivat vallankumousta. Kypäriin oli kiinnitetty punaisia neilikoita, Romeon mukaan kiitoksena siitä että armeija oli pysynyt kansan puolella. Täyteen ahdetut haitaribussit keinahtelivat raskaasti, talvitakeissaan kiiruhtavat ihmiset väistelivät kuralätäköitä. 

Myöhemmin Rakel matkustaa Bosniaan ja haastattelee muun muassa Sarajevon piirittäjiä. Vielä myöhemmin hän on itse vaaravyöhykkeellä työskennellessään Sarajevossa, jossa voi koska tahansa joutua tarkka-ampujan luotien kohteeksi. 

Kaupunkia ympäröivien vuorten rinteet olivat yhtäkkiä täynnä tykkien ja kranaatinheitinten jyrinää ja savua, ne sylkivät rautaa ja räjähteitä kohti Sarajevoa. Rakelin tärykalvot olivat revetä, ja hänestä tuntui että koko vuori oli alkanut vavista ja kaatuisi kohta kaupungin päälle. Sarajevon moukarointi oli alkanut samalla hetkellä myös vastakkaisilta vuorilta, tulenlieskat välkkyivät ja kranaatit vihelsivät, kun ne lensivät suurissa kauniissa kaarissa kohti kaupunkia. Rakel ymmärsi, mitä Radovan Karadzic oli tarkoittanut vuorisaarnalla. 

Asemapaikkana Rakelilla on Budapest, ja myös siellä hän kokee yhtä ja toista. Menneisyyteen jäänyt Romeokin palaa yllättäen kuvioihin Budapestissa. 

Minua kiinnostivat tässä kirjassa Romanian ja Bosnian tapahtumat, ja toki myös Budapestin kaupunkikuvausta oli kiva lukea, kahvilaelämää ja muuta. Tunsin kuitenkin itseni huijatuksi, kun takakannen perusteella luulin lukevani lähinnä Romaniasta ja Sarajevosta. Käytännössä kuitenkin kirjan keskivaiheilla ollaan pitkään Budapestissa, jossa keskitytään erään arvotaulun tapaukseen. Vaikka siihen liittyy jännitystäkin, en olisi jaksanut paneutua niin huolella johonkin tauluun kesken kaiken. 

Muutenkin kirja on aika sirpaleinen siirtyessään vähän väliä aiheesta ja paikasta toiseen. Sellaista toimittajan elämä tietysti on, mutta vähitellen alkoi väsyttää, kun olisi pitänyt taas alkaa sisäistää jotain ihan uutta kuviota. 

Kuten Kaksi sivullista -blogi (linkki alla), myös minä ihmettelin Rakelia, joka hullaantui Romeoon niin, että rakkaus sokaisi hänet täysin. Aina uudestaan kun Romeo osoittautui oudoksi ja epäluotettavaksi, Rakel vain jatkoi suhdetta täysin tyytyväisenä. 

Kuitenkin kun kirjan lukee loppuun asti, onhan se kokonaisuutena kiinnostava. Eniten minua kiinnosti ajankuva kommunisminjälkeisestä Itä-Euroopasta. Nautin myös kielestä ja ympäristön kuvauksesta. Tarinassa on lisäksi paljon dramatiikkaa ja jännitystä sellaista kaipaaville. 

Gummerus 2011 
346 sivua 

Kirjasta muualla: