Suomentanut Helene Bützow
Tässä Liane Moriartyn uusimmassa suomennetussa romaanissa sydneyläinen 35-vuotias hypnoterapeutti Ellen on onnellinen alettuaan seurustella Patrick-nimisen miehen kanssa. Kaikkien epäonnistuneiden suhteiden jälkeen elämä näyttäisi vihdoin hymyilevän.
Neljänsillä treffeillä Patrick kuitenkin paljastaa, mitä Ellenillä on odotettavissa. Patrickin mukana kaupan päälle tulee hänen eksänsä Saskia, joka on stalkannut miestä heidän erostaan asti, jo kolmen vuoden ajan. Missä ikinä Patrick liikkuu, Saskia putkahtaa aina jostain esiin. Nyt kun Patrick on alkanut seurustella, Saskia on tietysti entistä pakkomielteisempi. Hänen on pakko saada tietää kaikki uudesta suhteesta.
Eikä Saskia vaikuta päälle päin mitenkään ongelmaiselta, vaan hän on menestyvä uranainen. Mitä hänen työkaverinsa ajattelisivat, jos tietäisivät, mitä nainen on puuhannut viimeiset kolme vuotta? Saskia on menettänyt ystävänsäkin, koska ei ole ehtinyt olla yhteyksissä heidän kanssaan pakkomielteisen käyttäytymisensä takia.
Tarinaa kerrotaan vuorotellen Ellenin ja Saskian näkökulmasta. Saskia pohtii, miten epäreilua on, että jos puoliso on kuollut, häntä on täysi oikeus surra vuosikaudet ja puhua hänestä kaikille. Mutta jos on tullut jätetyksi, tunteista olisi päästävä heti yli. Pitäisi pystyä olemaan niin kuin mitään ei olisi koskaan ollut. Pitäisi vain jatkaa elämäänsä eteenpäin tyynen rauhallisena. Jätetyn rakkaus ja suru on pelkästään säälittävää, ainakin jos se vain jatkuu ja jatkuu.
Niin on asia. Olen jumittunut pysyvästi hullun rooliini. Patrick tulee aina pitämään minua hulluna. Ennen hän ajatteli, että olin "hassu veijari", minulla oli "kauniit silmät" ja olin "yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä jonka hän oli koskaan tavannut". Niin hän on joskus sanonut ja myös tarkoittanut sitä.
Mutta nyt olen yksinkertaisesti hullu.
Jotta lakkaisin olemasta hullu, minun pitäisi kadota hänen elämästään. Niin kuin kunnollisen ex-tyttöystävän kuuluu. Haihtua tahdikkaasti menneisyyteen.
Ja se taas tekee minut... hulluksi.
Ellenillä puolestaan on elämässään muitakin uusia haasteita kuin heitä väijyvä Saskia. Patrick on nimittäin leski; ennen Saskiaa hän on ollut onnellisesti naimisissa, kunnes vaimo kuoli syöpään. Kun Patrick - jolla on lupa surra ja rakastaa sitä jonka menetti, toisin kuin eksällään - puhuu jatkuvasti vaimovainajastaan Colleenista, Ellen ei voi välttyä vertaamasta itseään jalustalle nostettuun Colleeniin. Miksi naisen pitikin ehtiä kuolla ennen kuin hän ehti muuttua ärsyttäväksi ja rasittavaksi? Voiko Patrick koskaan rakastaa Elleniä yhtä paljon kuin Colleenia?
Lisäksi Patrickilla on avioliitostaan poika, Jack. Nyt Ellenin, jolla ei itsellään ole vielä lapsia, pitäisi oppia miten olla äitipuolena.
Kaikesta tästä Moriarty kirjoittaa mukaansatempaavasti. Tarina koukutti minut heti ensimmäiseltä sivulta alkaen, ja kiinnostus säilyi loppuun asti. Nautin siitä, miten kepeys ja vakavuus yhdistyvät Moriartyn kirjoissa. Tämä on myös kirja, josta jää hyvä mieli, vaikka aihe onkin kipeä.
Etukäteen olin kuullut joidenkin lukijoiden odottaneen koko ajan jotain Käännettä, jota ei koskaan tullut, ja he olivat siksi pettyneitä. En sitten tiedä, millaista käännettä he odottivat. Itse en pettynyt yhtään, vaan olen erittäin tyytyväinen tähän lukuelämykseen. Käänteitä oli kyllä pitkin kirjaa aivan riittävästi; siitä piti huolen erityisesti Saskia.
Minua ovat aina psykologisissa trillereissäkin kiehtoneet pakkomielteiset henkilöt, ja niinpä Saskian pakkomielteinen rakkaus ja stalkkaaminen saivat minut kiinnostumaan myös tästä kirjasta. Toki kaikki muukin oli kiinnostavaa, ja tykkään todella Moriartyn kirjoista, jotka tarjoavat viihdyttäviä lukuelämyksiä.
Plussaa tulee myös australialaisuudesta. Sulje silmäsi ja laske kymmeneen sisältää mukavaa sydneyläisen elämänmenon kuvausta.
Oli tässä tarinassa toki jotain epäuskottavaakin, kuten se, että Ellen oli Saskiasta enemmänkin kiinnostunut kuin ahdistunut. Ja hän suhtautui empaattisemmin stalkkaavan Saskian tunteisiin kuin miesystävänsä oikeutettuun ahdistukseen ja raivoon kolme vuotta jatkuneesta vainoamisesta. Ymmärtäväinen terapeutti, joka vain unohti ymmärtää myös omaa miesystäväänsä.
Helene Bützowin suomennos on todella sujuvaa ja nautinnollista luettavaa.
WSOY 2020
471 sivua
Alkuteos The Hypnotist's Love Story 2011
Kannen kuva IStock
Päällys Martti Ruokonen
Kirjasta ovat bloganneet myös:
Kiitos kirjan esittelystä. Sehän alkoi kiinnostaa, kun mainitsit stalkkaamisen. Se on sitten ikävää puuhaa. Moni julkisuuden henkilö on tullut vainotuksi tämmöisten stalkkaajien vuoksi. Ja tavalliset ihmisetkin. Siinä vaiheessa, kun stalkkeri alkaa tehdä ilkitöitä ja muutakin ikävää, on viisainta ottaa poliisiin yhteyttä.
VastaaPoistaTämä on todella kiinnostava kirja, ja se stalkkaaminen on tässä kaikkein keskeisin teema. Oli kiinnostavaa lukea aiheesta sekä stalkkaajan että hänen uhriensa näkökulmasta. Hirveän ahdistavaa tuollainen kyllä on niille, jotka joutuvat stalkkaamisen kohteiksi. Moriartyn kirjassa Patrickilla oli omat syynsä, miksi hän ei ollut hakenut lähestymiskieltoa, ja niin kaikki sai jatkua aivan liian pitkään. Uskon, että pidät tästä kirjasta; minusta tämä oli tosi hyvä!
PoistaKiitos hyvästä esittelystä: Australia on maana kiehtova ja Moriarty on ollut minulla tyystin katveessa!
VastaaPoistaPakkomielteisyys ja stalkkaaminen ovat psykologisesti kiintoisia aiheita. Jälkimmäinen on pirullista kohdalle sattuessa, kokemusta on parista kerrasta, ja sen kuriin saaminen on todella hankalaa.
Mutta uusi kirjalijatuttavuus sen sijaan on aina tervetullutta ja hauskaa;)
Tykkään Moriartysta ja suosittelen häntä lämpimästi. Hän kirjoittaa viihdyttävästi rankoistakin aiheista. Siinä missä Jane Harper kuvaa Australian luontoa, Moriartyn kirjoissa ollaan kaupungeissa, ja kiva niihinkin on tutustua. Hänen edellisestä suomennetusta teoksestaan monet eivät ole pitäneet, enkä siksi ole edes yrittänyt lukea sitä. Mutta aikaisemmat Moriartyt ovat olleet hyviä. Nainen joka unohti on kylläkin vielä lukematta. Sekä muutama suomentamaton teos.
PoistaStalkkaamisen uhriksi joutuminen on taatusti pirullista. Ikävää että olet joutunut kokemaan sellaista. En tiedä miten ahdistavaa tällaisen kirjan lukeminen olisi silloin kun aiheesta on omakohtaista kokemusta. Mutta Moriarty on onneksi kirjoittanut monta muutakin kirjaa!