Suomentanut Kirsi Luoma
Liberia on yksi niistä maista, joista en ollut koskaan lukenut mitään - enkä juuri kuullutkaan - joten kiinnostuin heti, kun löysin tämän rauhannobelisti Leymah Gboween kirjan kirpputorilta. Kirjastossa olin kyllä nähnyt Ellen Johnson Sirleafin kirjan Tästä tytöstä tulee jotakin, ja olin suunnitellut sen lukemista, mutta toistaiseksi se on jäänyt suunnitelman asteelle.
Leymah Gbowee ja Liberian ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2011 yhdessä erään jemeniläisen naisen kanssa, joka oli arabikevään voimahahmo.
Jos Liberian sisällissota on joskus ollut uutisissa, niin sitä en kyllä muista. Mutta tuskin se niin paljon huomiota on Suomessa saanutkaan kuin lännen kannalta "merkittävämpien" maiden konfliktit. Joka tapauksessa tässä kirjassa Leymah Gbowee kertoo tuosta neljätoista vuotta kestäneestä hirveästä sodasta, joka katkaisi hänen nuoruutensa.
Gbowee oli sodan alkaessa aivan tavallinen nuori nainen. Hän kertoo hyvin koskettavasti ja mukaansatempaavasti niin omasta henkilökohtaisesta elämästään kuin sodan eri vaiheista. Gbowee ei mässäile kauheuksilla, mutta kertoo niitä kyllä. Ihmisille tapahtui todella järkyttäviä asioita. Naisia raiskattiin, lapsia saatettiin kaapata vaikka koulumatkalta ja pakottaa sotilaiksi.
Seitsemäntoistavuotias ei yleensä pohdiskele kuolemaa, ei varsinkaan omaansa. Nyt kuolema väijyi kuitenkin kaikkialla, ja tajusin, että oma vuoroni voisi olla koska vain. Luonamme poikenneet ystävät kertoivat, että yksi yliopiston opettajistani ja koko hänen perheensä oli surmattu. Että perhetuttujen tyttäret oli raiskattu. Että eräs tuntemani poika oli tapettu tarkastuspisteelle, koska joku sotilas oli iskenyt silmänsä hänen upouusiin lenkkitossuihinsa ja halunnut ne itselleen.
Leymah Gbowee päätyi väkivaltaisen miehen vaimoksi ja synnytti tälle monta lasta. Kaiken tämän keskellä uteliaisuuteni kasvoi. Miten tästä tuntemattomasta naisesta sitten tuli niin merkittävä henkilö, että hänen johtamansa naisliike sai sodan vihdoin loppumaan Liberiassa? Siihen kysymykseen kirja vastaa seikkaperäisesti.
Syntyi todellakin naisten liike, joka halusi toimia, koska miehet eivät näyttäneet saavan rauhaa aikaan, vaan tilanne vain paheni pahenemistaan. Kun naiset saivat sanan leviämään yhä laajemmalle, he uskaltautuivat uhmaamaan presidentti Charles Tayloria, joka olisi voinut tukahduttaa kaikki mielenosoitukset väkivaltaisesti. Mutta koska nyt mielenosoittajat olivat naisia valkoisissaan, he saivat jatkaa päivästä toiseen.
Pian ilmoitettiin, että Charles Taylor oli lähtenyt kotoaan ja ajaisi kohta ohitsemme. Oli se hetki päivästä, kun kaikkien tiellä kulkijoiden oli määrä kääntyä selin, tai heidät voitaisiin ampua. Ilman erillistä päätöstä naiset nousivat, siirtyivät tienvarteen ja seisoivat kasvot presidentin saattuetta kohti kannatellen valtavaa banderollia: LIBERIAN NAISET TAHTOVAT RAUHAA! NYT!
Taylor hidasti kohdallamme muttei pysähtynyt. Tiesin, että hän oli nähnyt meidät. Nähnyt, kuinka paljon meitä oli.
Ei rauha tietenkään ihan sormia napsauttamalla syntynyt. Paljon naisten piti tehdä töitä ennen kuin se toteutui. Yhtenä aseena heillä oli jopa seksilakko, mutta todelliset tulokset syntyivät toki muilla keinoilla. Eikä rauhansopimus ollut päätepiste, vaan alku: siitä alkaen kansan pitäisi oppia unohtamaan vihanpito ja selviytyä jälleenrakennuksesta, valtavista psyykkisistä traumoista ja ties mistä kaikesta.
Kun kirjan lukee, on vaikuttavaa nähdä se voima, joka naisten yhteisessä rintamassa oli. Että rauhanomaisin keinoin voitiin saada aikaan jotain noin suurta. Liberian naiset jatkoivat sitten tämän rauhantyön sanoman levittämistä muidenkin Afrikan maiden naisille. Leymah Gbowee oli tässä aktiivisesti mukana; hän oli löytänyt oman kutsumuksensa rauhantyöstä.
Myös naisten aseman parantaminen oli tärkeä osa tätä työtä. Kun Liberiaan sitten valittiin naispresidentti, hänen kaudellaan naisten asiaa edistettiin monella tavalla. Toivottavasti se työ on jatkunut edelleen, vaikka nyt siellä taitaa taas olla mies presidenttinä.
Ehkä en osaa sanoa muuta tästä kirjasta, mutta vaikuttava teos se todella on. Rohkaiseva esimerkki siitä, mitä aivan tavalliset ihmiset voivat saada aikaan. Ei tarvitse olla poliitikko voidakseen vaikuttaa. Jos Afrikka kiinnostaa, suosittelen lämpimästi!
Like 2012
306 sivua
Alkuteos Mighty Be Our Powers: How Sisterhood, Prayer and Sex changed a Nation at War 2011
Kannen kuva Michael Angelo
Muissa blogeissa:
Rohkeita ihmisiä tarvitaan, vaikka elämme 2020-lukua. Jostakin syystä ihminen haluaa pahaa toiselle ihmiselle. Haluaa alistaa muut valtaansa ja tehdä etnisiä puhdistuksia. Aina löytyy uusia pahiksia, joita kiehtoo valta.
VastaaPoistaSitten löytyy elämän sankareita, kuten Gbowee. Tämän kirjan haluan lukea. Kiitos vinkistä.
Tämä oli kyllä todella vaikuttavaa luettavaa. Miten paljon aivan tavallisetkin ihmiset voivat vaikuttaa, kun vain tahtoa löytyy! Pahiksia maailmassa tosiaan riittää, joten on ihanaa lukea tällaisista rauhantuojista kuin Leymah Gbowee. Tällaiset tarinat tuovat toivoa.
PoistaOlipa hyvä kuvaus kirjasta! Olen lukenut tämän muutama vuosi sitten, mutten enää muista yksityiskohtia. Pidän kuitenkin tällaisista selviytymistarinoista, siitä että ihmiset pystyvät selviämään todella vaikeista asioista ja saamaan aikaan hyvää.
VastaaPoistaTämä on tosiaan myös koskettava selviytymistarina. Liberiassa ihmiset joutuivat selviytymään aivan järkyttävistä kokemuksista. Onneksi oli ihmisiä, jotka jaksoivat taistella rauhan puolesta.
Poista