Arto Juurakko & Benjam Pöntinen: Eläämellistä rakkautta

Rakkausrunoja eteläpohjalaisella murteella kirjoittava Arto Juurakko irrottelee täysillä tässä kirjassa. Joka aukeamalla on Benjam Pöntisen eläinaiheinen valokuva, johon Juurakko on kirjoittanut sopivan runon. Nämä ovat eläinten rakkausrunoja, mutta kummasti ihminenkin löytää niistä itsensä! Samoinhan me löydämme itsemme myös Kamala luonto -sarjakuvan eläinhahmoista. 

Mitä erilaisimpia tuntemuksia pystyy käsittelemään murrerunossa, jopa ihmeen herkkiä tuntoja. Luonnollisesti myös huumori kukoistaa näissä runoissa, ja sainkin monet makeat naurut eläämellisen rakkauren parissa. Eteläpohjalaista uhoakaan ei unohdeta. 

Jos häjyilystä lähdetään liikkeelle, niin runo Teerien turnajaaset alkaa näin: 

Älä kuule rupia 

meikälääselle häjyylemähän! 

Tuasta saat, 

ja tuasta! 

Jätät tämän jäläkehen 

Tyynen rauhahan! 

Et kattokkaa sen päälle! 

Soon mun morsian. 

Mutta myös epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa näiltä eläimiltä löytyy. Kun kuvassa on peura, jolta on karva rumasti lähtemässä, runossa se murehtii, ettei kukaan välitä siitä, kun se on niin kauhean näköinen. 

Muutamassa kuvassa taas eläimet ovat selvästi ujon näköisiä, ja ujousrunojahan niistä on syntynyt. Niinpä Ujonpualoonen ilives pohtii muun muassa näin: 

Moon jo kauvan 

tuata yhtä kattellu, 

mutten kehtaa 

sille eres naukaasta, 

vaikka se on lutuusinta, 

mitä ikää oon nähäny. 

Onnellisen näköisenä silmät kiinni makaavasta ilveksestä on syntynyt runo Unelmoores, jossa ilves muistelee, miten veikeesti kattoot meikälääsehen eileen ehtoolla! Ilves haaveilee: 

Voi, ku tulisit 

tähän viärehen, 

sanoosit, 

notta kurnau, 

moomma yhyres. 

Ketulla puolestaan on niin pettämätöön naarahaniskemisratekia, nottei kellää. Runossa Ruunupäiren rehevit uroshirvi odottaa treffejä, mutta ymmärtää, että naaraalla voi kestää, kun sen pitää valita tanttu ja siihen sopivat korvamerkit, ja sitte se viälä lakkaa sorkat. Valtavan hauskoja oivalluksia näissä runoissa on toinen toisensa perään! 

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista viimeisessä on pentujen näkemyksiä emosuhteestaan, vanhempiensa suhteesta ja muustakin. 

Kuvista osa on otettu Ähtärin eläinpuistossa. Niistä monia on helppo tunnistaakin eläinpuistossa otetuiksi. Siellä on kuvattu muun muassa karhuja erilaisissa puuhissaan. Benjam Pöntisen eläinkuvat ovat ilmeikkäitä, niissä on ajatusta ja ne voivat todella houkutella runoilemaan ja keksimään tarinoita. 

Tämän kirjan idea on aivan mahtava! Oli riemastuttavaa lukea näitä oivaltavia tarinoita eläämellisestä rakkauresta. Samalla ne kertoivat niin paljon myös meistä ihmisistä.  

Minerva 2011 

95 sivua 

Kansi ja graafinen asu Leena Kilpi 

Kuvat Benjam Pöntinen 

Kirjaan on ihastunut myös Kirjavinkit. 

Arto Juurakko: Söpölääselle

 

Arto Juurakolta on ilmestynyt useita eteläpohjalaisella murteella kirjoitettuja rakkausrunokirjoja, mutta itse olin tähän mennessä lukenut niistä vain yhden, Me täs. Se oli ihastuttava uusi tuttavuus, joten nyt on korkea aika jatkaa vihdoin Juurakon runojen parissa. Missään aikajärjestyksessä en näissä etene, koska tämä Söpölääselle on uutta tuotantoa, ilmestynyt viime vuonna. 

Tuttuun tapaan tämänkin kokoelman runot ovat hyvin lämminhenkisiä ja monesti humoristisia. Rakkautta puolisoa kohtaan löytyy, ja jos arjen ongelmista kerrotaan, niitä lähestytään huumorin keinoin. Puoliso on kuitenkin se, jonka kanssa on hyvä olla, jota ilman on yksinäistä ja jolle kirjoittaja toivoo pitkää ikää. On ihanaa lukea tällaisesta lämpimästä arkirakkaudesta. 

Runo Yhtä kaikki kertoo hauskasti, miten yhtä sitä voikin olla toisen kanssa: 

Me ollahan 

       ny yks: 

Mun hampahani paranoo, 

ku sinä otat Puranaa. 

Sinä nukahrat, 

ku mua väsyttää, 

kuulet mun ajatukset 

ennenku oon eres 

keriinny ajattelemahan. 

Monissa runoissa on herkullisia tarinoita, kuten millainen työnjako miehellä ja akalla on kaupassa tai miten toimii palaveleva puhelin, kun mies on yksin kotona ja yrittää keittää puuroa. Entä mitä tapahtuu, kun akka ottaa pihakeinussa aurinkoa niukemmanpualoosis pikiniis, ja pihatielle kääntyy äkkiä outo auto. 

Kesäisiä tunnelmia on runossa Kulohälyytys: 

Ei näin 

kuivana kesänä 

saisi antaa 

rakkauren liäkin 

             roihuta. 

Palovarootin 

huutaa niinku muuttokurki 

aina, ku sua 

ajattelen. 

Juhannuksen lähestyessä voi herkistellä Rakkaurentunnustuksen sanoin: 

Niinku vanamot 

herkkinä kohooloovat 

juhannusyän hämyhyn, 

sua rakastan. 

Kirjasta voi oppia myös, että sen vuasimallin (1968) Akoos on ainuastansa yks vika: liian söpöjä. 

Tässä muutamia otteita näistä Söpölääselle omistetuista runoista. Kerrassaan hurmaavia ja sympaattisia rakkausrunoja! 

Sananjuuri 2020 

91 sivua 

Kansi ja taitto: Kirsi Maria Jalasti 

Tomas Sjödin: Se tapahtuu kun lepäät

Suomentanut Anna Norrback 

Mikä ihana kirja väsyneelle! Niin pieni ja ohut, että sen jaksoi suunnilleen lukea, vaikka moni muu kirja onkin jäänyt kesken. Lisäksi aiheena on lepo. Otsikkokin on lupaava: Se tapahtuu kun lepäät. 

Sjödin kirjoittaa siitä, miten asiat saattavat joskus alkaa tapahtua, kun luovumme yrittämästä väkisin. Niinhän käy monesti silloinkin, kun kertoessamme jotain juttua unohdamme aivan tutun henkilön nimen. Vaikka kuinka yritämme, emme saa nimeä tulemaan mieleemme, mutta kun luovumme yrittämisestä ja lepäämme, nimi tulee mieleen aivan itsestään. 

Sjödin toteaakin: 

Olen tavannut monia ihmisiä... jotka ovat hajottaneet itsensä liiallisella yrittämisellä ja tulleet lopulta siihen pisteeseen, etteivät enää jaksa yrittää. Silloin he ovat lakanneet tarrautumasta kynsin hampain viimeiseen oljenkorteen ja vihdoin päästäneet irti. Omaksi hämmästyksekseen he ovat usein huomanneet, että sen sijaan, että taistelu olisi menetetty, on tilanne silloin lähtenyt paranemaan. 

Elämässä pitää tietysti tehdä ja yrittääkin yhtä ja toista, mutta emme saisi unohtaa lepoa, kuten meille tässä 24/7-yhteiskunnassa helposti käy. Näin sosiaalisen median aikakaudella joudumme muun ohella reagoimaan jatkuvaan ärsyketulvaan, mikä lopulta tekee meidät välinpitämättömiksi, koska ihminen ei pysty luomaan tunnesidettä rajattomaan määrään asioita. Niinpä se, joka vetäytyy pois jatkuvasta stressistä, pystyykin sitoutumaan enemmän, ei suinkaan vähemmän kuin ennen, Sjödin huomauttaa. 

Sjödin pohtii, että ehkä ennen valitettiin tekemisen paljoutta, nykyään omaa riittämättömyyttä. Miksi ihmisen sitten pitäisi venyä ja riittää loputtomiin? 

Tässä on syytä kysyä: Kuka on sanonut, että aina pitää riittää? Kuka on määritellyt, mihin kaikkeen ihmisen pitäisi riittää ja pystyä? 

Kirja käsittelee levon tärkeyttä monesta eri näkökulmasta. Vaikka teos on ohut, se herättää todella paljon ajatuksia ja avaa uusia näkökulmia. Hyvä pointti on esimerkiksi se, että lepo ei välttämättä ole ei minkään tekemistä, vaan vaihtelua. Lepäämistä on sekin, että tekee jotain muuta kuin mitä tavallisesti tekee ja nauttii siitä, Sjödin kirjoittaa. Jos joku on väsyttänyt itsensä ajatustyöllä, pelkkä oleminen ei tosiaan ole lepoa, vaan se, että tekee jotain erilaista ja virkistävää. Fyysinen tekeminen on usein henkistä lepoa. Väsymyksen aiheuttajasta riippuu, millaista lepoa tarvitsemme.  

Luvussa Se tapahtuu kun lepäät, Sjödin käsittelee kiinnostavasti sitä, miten jotakin uutta ja odottamatonta voi saada alkunsa syvässä väsymyksessä - kun ihminen vetäytyy lepoon. Sjödin kertoo ruotsalaisesta sisar Sofiesta, joka vietti loppuunpalamisen jälkeen sapattivuoden Jerusalemissa. Siellä ollessaan Sofie oli syvässä voimattomuuden tilassa, kun häntä pyydettiin kirjoittamaan jotain erääseen lehteen. Yllätyksekseen hän huomasi kirjoittamisen virkistävän häntä ja alkoi kirjoittaa lisää. Myöhemmin häneltä syntyi jopa kirja - ja kirjoja. Se tapahtui, kun hän lepäsi! 

Mutta kaikki alkoi levosta. Sofien kirjoittaminen puhkesi kukkaan vasta, kun hän oli loppuun väsynyt. 

Tomas Sjödin on pastori, joten vaikka tekstissä on paljon uskonnottomallekin ihmiselle kiinnostavaa luettavaa, siinä palataan tavan takaa myös kristilliseen näkökulmaan - ja jopa juutalaiseen. Sjödin on erityisen kiinnostunut juutalaisesta sapattiperinteestä ja antaa sille kirjassa paljon tilaa. 

Se tapahtuu kun lepäät on antoisaa luettavaa levon tarpeessa oleville. Myös jos juutalaisuus kiinnostaa, kirja käsittelee tosiaan hiukan sitäkin aihetta - levon näkökulmasta.  

Perussanoma 2015 

143 sivua 

Alkuteos Det händer när du vilar 

Ulkoasu Susan Seppälä 

Levollista kesää! 

L. Onerva: Iltarusko

Tällainen ohut runokirja toi vaihteeksi pientä kevennystä lukemisiin. Tässä vanhassa kirjassa ei ole kansipapereita, joten en tällä kertaa ottanut kirjakuvaa. En ole koskaan lukenut L. Onervaa (eli Hilja Onerva Lehtistä), vaikka onhan hänen runojaan voinut tulla vastaan jossain suomalaisten runojen kokoelmassa. Oli siis kiinnostavaa tutustua nyt hiukan häneenkin tämän hänen viimeiseksi jääneen kokoelmansa kautta. 

Kirjan runot on jaettu viiden eri otsikon alle: Aamut, Päivät, Illat, Yöt ja Kajastus. Silti esimerkiksi Aamu-osiossa on Ilta-niminen runo, enkä muutenkaan osaa määritellä, mikä logiikka noissa otsikoissa on, mutta siitä viis. Tärkeintä on nauttia itse runoista. 

Heti ensimmäisessä runossa on kaunista aamun sarastuksen tunnelmaa. Tässä sen loppuosa: 

Jo aamukellot temppelissä soi 

ja aallot karkeloi 

ja sydän valon armosta taas unelmoi - 

Kauneutta on monessa muussakin runossa. Tässä alkua runosta Ilta: 

Kuuluu iltalinnun laulu, 

hämy leviää, 

himmeä on metsän taulu. 

Sydän levähtää 

unelmistaan, laulustaan 

niinkuin lintu metsämaan: 

sekin vaikenee - 

Sanaa unelma näyttää olevan vaikea välttää näissä lainauksissani; sen verran usein se esiintyy - ja ehkä satuin ihastumaan moniin sellaisiin runoihin. Usein näissä teksteissä toistuu kuitenkin myös elämän ja unelmien katoavaisuus, unelmien särkyminen. Elämä on satuttanut; on haikeutta, kaipausta, surua, jopa synkkyyttä. Niinpä L. Onerva kirjoittaa: 

Ma elän elämää, 

mi unena häviää, 

- lienen unelma itsekin 

särkyvin sävelin - 

Runoissa on sekä valitusta että lohdutusta - yhden runon nimikin on Valitus ja lohdutus. Esimerkiksi mustuus toistuu muutamissa runoissa. L. Onerva kirjoittaa: Olen musta, murheellinen, ja toisessa runossa: Sydän murheesta musta on. Ja runossa Musta tulppaani: 

On musta tulppaani nyt pöydälläni. 

Kuin punerrus sen mustaksi on käynyt, 

niin on himmeäksi hämärtäynyt 

myös sydämeni, koko elämäni. 

Kuitenkin kokoelman runoissa on myös ilon, rauhan, lohdutuksen ja haaveilun hetkiä. Monipuolisesti elämän eri värejä siis. Mutta vaikka teos alkaa niin valoisasti, lopulta se on kokonaisuutena melko tummasävyinen. 

En voi kehuskella lukeneeni hirveästi Kalevalaa, mutta sikäli kuin ymmärrän, myös kalevalamitan tyyppistä tekstiä kirjasta löytyy, kuten runossa Missä? joka alkaa: 

Kussa on nyt kumppanini, 

missä kulkee mielitietty? 

Tuoll' on Tuonelan tuvilla, 

Manan mailla matalilla, 

kalvakassa kalmistossa... 

Tässäpä ihan muutamia näkökulmia tästä teoksesta, joka oli kiinnostava uusi tuttavuus ja hyvä lukuelämys. 

Otava 1952 

71 sivua 

Kirjasta kertoo ja sitä analysoi mielestäni oivaltavasti myös Sheferijm. Sheferijm-blogin Ainolle lämmin kiitos tästä ja parista muustakin kirjasta, jotka posti toi tällä viikolla! 

Tuula Salmi: Kansakunnan lesket

 

Tämä kiinnostava kirja kertoo suomalaisten sotaleskien kokemuksista, aiheesta, josta en ollut ennen lukenut. Sattumalta kerran löysin tällaisen kirjan divarista. Olen kuullut paljon sotaorpoudesta äidiltäni ja tädiltäni, mutta mummoni kokemuksia sotaleskeydestä tai yhtään mistään en ehtinyt koskaan kysellä. Olin hänen kuollessaan vasta yhdeksänvuotias, ja muutenkin häntä näki aika harvoin, kun asuimme eri paikkakunnilla. Eivätkä sotalesket ehkä vielä puhuneet näistä asioista niin paljon kuin sotaorvot ovat myöhemmin alkaneet puhua. 

Radiotoimittaja Tuula Salmi on haastatellut tätä vuonna 1986 ilmestynyttä kirjaansa varten useita sotaleskiä. Kirjassa käsitellään eri aihepiirejä: aluksi Tuula Salmi kertoo aiheesta yleistä tietoa, minkä jälkeen on aina muutaman sotalesken kokemuksia siihen liittyen. 

Kirja käsitteleekin sotaleskeyttä monipuolisesti eri näkökulmista. Miltä tuntui saada musertava suru-uutinen? Jotkut näkivät myös enneunia ja saivat aavistuksia puolison kuolemasta; näistäkin yksi luku kertoo. Millaista oli olla erilainen leski? Millaisia olivat lasten eli sotaorpojen kokemukset? Miten tultiin toimeen? Osa sotaleskistä meni uusiin naimisiin; millaisia olivat uudet liitot? 

Kyllä tästä kirjasta oppi paljon uutta. Mitä erilaisimpia tragedioita ovat sotalesket käyneet elämässään läpi. Kaikkien kohdalla ei riittänyt se, että puoliso kuoli, vaan he saattoivat menettää kotinsakin, jos esimerkiksi joutuivat evakkoon. Erään lesken hänen anoppinsa ajoi pois kotoa: sinä et kuulu enää tänne. Lapissa jouduttiin palaamaan sodan jälkeen poltetun kodin raunioille ja aloittamaan kaikki nollasta. Joidenkin naisten puolisot katosivat rintamalla; heille oli raskasta musertava epätietoisuus siitä, mitä miehelle oli tapahtunut, eikä heillä ollut edes hautaa suremista varten niin kuin muilla. 

Ihmisten asenteet saattoivat myös olla ikäviä. Sotalesken eläkettä kadehdittiin, vaikka sillä ei edes tullut toimeen. Koska sodan jälkeen vapaita miehiä oli vähän, vaimot epäilivät sotaleskien vievän heidän miehensä. Yhteiskunta odotti, että lesket olisivat menneet uusiin naimisiin, ettei heille olisi tarvinnut maksaa eläkettä loputtomiin, mutta kuitenkin yleinen ilmapiiri oli, että sotalesken olisi pitänyt jäädä vaalimaan kaatuneen puolisonsa muistoa ikuisiksi ajoiksi. 

Koska heidän leskeytensä aiheutui yhteiskunnan kannalta merkittäväksi määritellystä tapahtumasta, sankarikuolemasta, heidät korotettiin eräänlaiseen kansakunnan lesken asemaan. Sen mukaan leskelle sopi vain sankarivainajan muiston vaaliminen. 

Kuitenkin sotalesket olivat enimmäkseen alle 40-vuotiaita naisia, joista monilla oli pienet lapset ja elämä edessä. Heidän olisi sitten pitänyt jäädä yksinhuoltajiksi ja selibaattiin loppuiäkseen. 

Niillä, joilla oli lapsia, oli valtava työmäärä, kun piti yksin elättää perheensä - ja mihin laittaa lapset siksi aikaa, kun oli töissä? Toisaalta he kuitenkin surivat niitä, joille ei jäänyt edes lapsia, koska olivathan nämä muisto edesmenneestä rakastetusta. 

Kirjan viimeisessä luvussa, Näkemiin Rakkaani näkemiin, on erään nuorenparin kirjeenvaihtoa sodan ajalta. He ehtivät olla naimisissa vain reilun kuukauden ennen miehen kaatumista. Vaimo odotti lasta. On järkyttävää lukea miehen viimeinen, kesken jäänyt kirjeen aloitus; kirjepaperi oli veren tahrima. 

Näitä raskaita kohtaloita lukiessaan sitä miettii, miten sotalesket selvisivätkin tuosta kaikesta. Mutta oli vain pakko jaksaa. Jossain kohdassa kyllä mainitaan, että oli niitäkin, jotka eivät jaksaneet ja päättivät päivänsä. 

Moni koki varmaan samoin kuin Aili Sihvola, joka kertoo: 

Silloin ei juuri muuta jaksanutkaan kuin työnsä tehdä ja sitten nukkumaan. Työ oli myös pelastus. Kun oli aamusta iltaan työtä, joka sitoi ja jota oli pakko tehdä, ei jäänyt aikaa surra omaa tilaansa. Monta kertaa tuli tietysti masennuskausia, tuntui ettei enää jaksa. Mutta kun näki taas lapsensa, tiesi, että täytyi jaksaa. 

Tämä aihe tuli lähelle, kun mietin omaa äitiäni ja hänen äitiään. Kirja auttoi minua ymmärtämään, mitä kaikkea mummoni on saattanut kokea. Mutta vaikka aihe ei tulisi yhtä lähelle, Kansakunnan lesket on kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle hyvin koskettava, pysäyttävä ja silmiä avaava lukuelämys. 

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1986 

211 sivua 

Päällys: Markku Bussman 

Kay Warren: Valitse ilo

 

Suomentanut Marja Sevón 

Minua kiinnosti tämän kirjan aihe eli ilon valitseminen, mutta hiukan epäröiden aloin lukea. Saattaisihan Kay Warren suhtautua asiaansa ylihengellisesti; ehkä hän julistaisi, että kaikki kipeät ja vaikeat tunteet pitää tukahduttaa ja kulkea ympäriinsä tekohymy naamalla. 

No, onneksi oli väärässä. Muutamassa kohdassa olisin itse sanonut hiukan toisin, mutta enimmäkseen pidin tästä kirjasta. Warrenin ajattelu kiteytyy hyvin näissä sanoissa: 

Se, että täytämme mielemme hyvillä asioilla, ei tarkoita sitä, että kiellämme tosiasiat. Se tarkoittaa sitä, että katsoessamme elämämme sotkuja etsimme paikkoja, joissa piilee iloa. Nuo kaksi ratakiskoa, ilon ja surun ratakiskot, etenevät erottamattomina siihen päivään asti kun kohtaamme Jeesuksen Kristuksen. Tällä välin eläessämme sinä ja minä etsimme siunauksia, etsimme sitä, mikä on oikein. 

Kay Warren kertoo itse olevansa vakava ja masennukseen taipuvainen Ihaa-tyyppi. Häntä alkoi mietityttää se, miten paljon Raamatussa puhutaan ilosta, ja siksi hän alkoi tutkia aihetta ja opetella ilon valitsemista. 

Kirjassa aihetta lähestytään monesta eri näkökulmasta. Pohditaan sitä, miten usein etsimme iloa vääristä lähteistä. Toiset ihmiset, olosuhteet ja muut ulkoiset asiat voivat tuottaa pettymyksen; kestävä ilo sen sijaan tulee Jumalalta. 

Kiinnostavasti Warren pohtii myös sitä, ettei Jeesus ollut pelkästään "kipujen mies ja kärsimyksen tuttava", vaan hän oli myös ilon mies. Hän osasi nauttia elämästä ja varmasti myös hymyili ja nauroi, eikä hän ollut mikään haudanvakava ilonpilaaja. 

Koska ensin on ajatus, ja vasta sitä seuraa tunne, voimme tehdä työtä ajattelumme kanssa, opetella uudenlaista ajattelutapaa. Tämä ei tietenkään ole mikään helppo juttu, mutta jos sen kanssa jaksaa tehdä töitä, se voi olla palkitsevaa. 

Kirja opettaa, miten voimme ravita iloa sisällämme ja myös toisissa ihmisissä. Entä millaisia keinoja meillä on ilon lisäämiseen arjen keskellä. Warren kannustaa yksinkertaistamaan elämää ja palaamaan perusasioihin, jotta voimme ravita itseämme fyysisesti, tunnetasolla ja hengellisesti. Silloin meillä on annettavaa muillekin. Voimme myös etsiä itsellemme ilomentorin, jonkun iloisen ihmisen, jonka asenteesta voimme ottaa oppia - koska seurahan tekee kaltaisekseen. 

Varsinkin menneinä vuosisatoina kristityt ovat suhtautuneet nautintoon ja mielihyvään kuin kaikki sellainen olisi automaattisesti syntiä. Warren kuitenkin muistuttaa, että Raamatun mukaan Jumala antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Nautinnon ei ole pakko olla kyltymätöntä hedonismia, vaan aivan terveesti ja kiitollisin mielin voi nauttia ja iloita Jumalan lahjoista. 

Warren kirjoittaa myös siitä, miten vaikeinakin aikoina voi löytää iloa hetkestä: 

Se, että rakastamme hetkeä, ei poista tuskaa, mutta se kyllä tekee tilaa ilolle. 

Hän jatkaa: 

Olen lakannut vaatimasta, että hetki kestäisi kauemmin kuin se voi kestää. En vaadi, että hetki olisi mitään muuta kuin se on: lyhyt ajanjakso, jonka on antanut armelias Isä. Tiristän jokaisen mielihyvän hippusenkin tästä hetkestä, sillä en tiedä, milloin seuraava tulee. 

Warren ei luonnollisestikaan opeta etsimään iloa vain, että itsellämme olisi hyvä olo, vaan hän kannustaa meitä suuntautumaan itsestämme ulospäin toisiin ihmisiin ja tulemaan siunaukseksi heille. Vaikeistakin kokemuksistamme voi tulla siunaus, joka auttaa meitä auttamaan muita kärsiviä ihmisiä. 

Kirjassa on mukana hyviä sitaatteja muilta kirjoittajilta sekä Raamatun ihania iloaiheisia jakeita, kuten esimerkiksi Jer. 31:13: Minä muutan heidän surunsa riemuksi, lohdutan ja ilahdutan heitä. 

Tässä ihan muutamia näkökulmia Kay Warrenin kirjasta, joka sisältää näiden ohella paljon muutakin. Kirjoitin tämän postauksen puolinukuksissa, mutta toivottavasti tässä oli jotain järkeä. Jos ilon valitseminen ja nimenomaan kristillinen näkökulma aiheeseen kiinnostaa, tämä on hyvä kirja -  elämänmyönteinen, ilontäyteinen lukuelämys. 

Koska ihmisillä on hirveän rankkoja elämäntilanteita, en herkästi lähde saarnaamaan kenellekään muulle ilon valitsemisesta, mutta itse yritän opetella sitä, joskus hyvällä ja joskus huonolla menestyksellä. Luinkin tämän kirjan ihan omaksi ilokseni, mutta jos joku muukin kiinnostuu, niin mikäpä siinä. 

Päivä Oy 2018 

255 sivua 

Alkuteos Choose Joy 2012 

Meik Wiking: Lykke - Onnellisten ihmisten salaisuudet

 

Suomentanut Tapani Lahtinen 

Meik Wiking on tanskalainen onnellisuustutkija, Kööpenhaminassa sijaitsevan The Happiness Research Instituten toimitusjohtaja. Tässä kirjassa hän pohtii, mitkä kaikki tekijät vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Hän myös vertaa eri maita keskenään: miten niiden elämäntapa ja asenneilmasto vaikuttaa onnellisuuteen. 

Kirjan eri luvuissa käsitellään kuutta onnellisuuteen vaikuttavaa tekijää: yhteenkuuluvuus, raha, terveys, vapaus, luottamus ja ystävällisyys. Wiking pohtii aiheita yleisesti, kertoo tapausesimerkkejä eri puolilta maailmaa ja antaa vinkkejä onnellisuuden lisäämiseksi. 

Eipä tämä kirja mitään kovin uutta tarjoa eikä ollut mitenkään mullistava lukuelämys, mutta ihan kiinnostavaa luettavaa toki. Tiedämmehän me, että esimerkiksi ystävät lisäävät onnellisuutta, kun taas raha ei itsessään tuo onnea, vaikka sitä jonkin verran tietysti tarvitaan, että voisimme hyvin. Samoin tuttua oli se, että ystävällisyys, toisten auttaminen, vapaaehtoistyö ja antaminen tekevät ihmisen onnelliseksi. Toisaalta Wiking myöntää, että esimerkiksi vapaaehtoistyöhön saattaa hakeutua ihmisiä, jotka ovat jo valmiiksi onnellisia. Mutta onhan auttaminen onnellistuttavaa - ainakin jos sitä ei tee omien voimavarojensa kustannuksella, pakosta tai uupumukseen asti. 

Yhteenkuuluvuuteen liittyen Wiking kertoo esimerkkejä maailmalta. Australiassa eräs nainen alkoi järjestää samalla kadulla asuville kaikenlaista yhteistä toimintaa, ja yhteishenki kohosi siellä selvästi. Alankomaissa puolestaan vietetään jopa naapurien päivää. Ranskassa ateriat syödään ajan kanssa nautiskellen, ja mikä tärkeintä, syöminen on sosiaalinen tapahtuma. 

Mitä rahaan tulee, Wiking kertoo esimerkiksi englantilaisesta Michelle McGaghista, joka eli vuoden ostamatta mitään ylimääräistä ja oppi löytämään paljon uusia, aivan ilmaisia nautintoja elämäänsä. Hän kävi kävelyillä ja pyöräilemässä, ilmaisissa taidenäyttelyissä ja ilmaisissa elokuvanäytöksissä - ja paljon muuta. Haaste opetti häntä olemaan seikkailunhaluisempi. 

Wiking kannustaakin ostamaan ennemmin muistoja ja kokemuksia kuin tavaroita. Tavaroista saatu ilo on monesti kovin lyhytaikaista. 

Kirja pohtii myös työhön ja vapaa-aikaan liittyviä asioita. Entä miten perheellisten ja lapsettomien onnellisuus eroaa toisistaan? Terveysosiossa puhutaan liikunnan lisäämisestä ja luonnossa liikkumisen onnellistuttavasta vaikutuksesta. 

Tässä vain muutamia esimerkkejä kaikesta, mitä Wikingin kirja käsittelee. Ja vaikka se kertoo monia esimerkkejä maailmalta, tanskalaisena Wiking kertoo tietysti paljon Tanskasta ja tanskalaisuudesta. Onhan Tanska tutkimuksissa maailman onnellisimpien maiden joukossa, ja ollaanhan siellä kaiken lisäksi niitä kuuluisia hyggeilijöitä. 

Kiinnostavaa oli lukea, miten monissa eri maissa Wikingille on ihmetelty, että miten me voimme olla maailman onnellisimpien joukossa, kun täällä valitetaan niin paljon. Samaahan olen itse aina ihmetellyt Suomesta, koska minusta täällä valitetaan paljon, ja silti olemme tutkimuksissa niitä onnellisimpia. Wiking toteaakin, että ehkä valittaminen on yleistä aika monessa paikassa. Kuitenkin tämän kirjan luettuani ymmärrän, että kyllähän me aika paljon täytämme noita onnellisuuden kriteereitä. Toki täällä on paljon myös mielenterveysongelmia, itsemurhia, alkoholismia ja väkivaltaa; tiedä sitten, ottavatko nuo tutkimukset sellaisia asioita huomioon. 

Itse pidin enemmän Wikingin aikaisemmasta teoksesta Hygge - Hyvän elämän kirja, mutta kyllä tämänkin nyt luki. Asiahan oli sinänsä hyvää, mutta tosiaan aika paljon jo ennestään tuttua. 

On tärkeintä, että etsit keinoja vaikuttaa positiivisesti maailmaasi. Meidän maailmaamme. Tarvitsemme enemmän uneksijoita ja tekijöitä. Tarvitsemme lisää ystävällisyyden luojia, onnellisuuden sankareita ja muutoksen mestareita. 

  Sen perusteella, mitä maailmassa tapahtuu, jotkut voivat pitää tätä turhana toivona, mutta toivossa ei koskaan ole mitään turhaa. 

Readme.fi 2017 

285 sivua 

Alkuteos The Little Book of Lykke 2017 

Muitakin bloggauksia tästä kirjasta näyttäisi olevan, ainakin muutamia, mutta en nyt jaksa lukea enkä linkittää mitään. Etsivä löytää! 

Päivi Niemi: Pakon edessä - Tarinoita toivottomuudesta ja toivosta

Ihminen on monesti valmis lähtemään muutoksen tielle vasta pakon edessä, kun kipu on tullut liian suureksi. Terapeuttina, työnohjaajana ja seksuaalineuvojana toimivan Päivi Niemen uudessa kirjassa neljätoista elämässään umpikujaan ajautunutta henkilöä kertoo omasta toipumismatkastaan. He ovat saaneet tehdä matkaa toivottomuudesta kohti toivoa. Osalla heistä on mielenterveysongelmia ja psyykkistä sairautta, mutta on myös muunlaisia ongelmia. Tarinat ovat tosia, mutta henkilöiden nimet on muutettu. 

Kirjan henkilöt ovat kokeneet todella monenlaista. Mukana on koulukiusatun vihaa ja kostonhimoa, aktiiviseurakuntaisen kaksoiselämää ja riippuvuuksia; on pakkoajatuksia, dissosiaatiota, ylikiltin äidin uupumusta, syömishäiriöitä, peliriippuvuutta ja psykosomaattista sairastelua. Eräs henkilö kärsi katkeruudesta, toisella oli ulkoisesti kaikki mitä hän saattoi haluta, mutta hän oli sisäisesti tyhjä eikä osannut rakastaa. Erään naisen äiti oli takertuva ja tukahduttava eikä tahtonut antaa tyttärensä itsenäistyä. Tytär joutui lopulta pitkien ahdistuksen vuosien jälkeen opettelemaan rajojen vetämistä. Eräs mies oli ilkeä, ja hänen parisuhteensa kariutuivat aina tähän, kunnes hän vihdoin tajusi tarvitsevansa apua ja löysi myös syyn siihen, miksi hän oli aina niin vihainen ja aggressiivinen. Lopulta viimeisessä luvussa eräs uskonnon uhri kertoo kokemuksistaan. Hän joutui olemaan hyljeksitty musta lammas sekä perheessään että koko seurakunnassa. 

Nämä henkilöt kertovat kokemastaan avoimesti ja kaunistelematta. He ovat joutuneet käymään läpi monenlaisia tunteita, kuten vihaa, häpeää ja pelkoa. Joku kertoo myös siitä, millaista oli, kun mikään ei tuntunut miltään - ja miten kadotetut tunteet sitten löytyivät. Rohkaisevaa on lukea siitä, millä tavalla itse kukin on lähtenyt hakemaan apua, millaista apua he ovat saaneet ja mikä kaikki heidän elämässään on tämän seurauksena muuttunut. 

Monelle yksi uusi ja tärkeä taito on oppia puhumaan itselleen lempeästi ja rauhoittamaan itseään, kun ahdistavat tunteet nousevat pintaan tai sisäinen kriitikko esittää vaatimuksiaan. Näin esimerkiksi Minna: 

Ymmärsin, että olen herkkä, ja sen vuoksi keskushermostoni joutuu helposti ylivireystilaan. Sille en voi mitään, mutta samalla minulla on paljon keinoja rauhoittaa itseäni. Voin sanoa itselleni, että tunteet eivät vahingoita minua, vaikka ne muistuttaisivat jostain ikävästä, mitä olen kokenut menneisyydessäni. Vihdoin saan olla turvassa, niin itsessäni kuin omassa elämässäni. 

Osassa tarinoista kerrotaan myös henkilöiden uskosta ja jumalasuhteesta, mutta ei aivan kaikissa. Pääasiana näissä tarinoissa on kuitenkin raskaista kokemuksista selviytyminen, toipuminen ja toivon löytäminen, ei lukijan käännyttäminen. Eikä kirja pyri antamaan sellaista epärealistista kuvaa, että kaikki ongelmat olisivat loppuneet, vaikka apuakin on moneen asiaan löydetty. 

Esimerkiksi peliriippuvuudella taloutensa romuttanut ja musertavaa häpeää kokenut Tero toteaa: 

Uskon yhä vähemmän "happy end" -uskoontulotarinoihin, vaikka olen kuullut niitäkin. Oma toipumiseni on pikemminkin itseni löytämistä vähitellen, vastuun kantamista ja rakastamaan opettelua. Jumala ja usko hyvään ovat voimavara ja toivo kaiken keskellä. 

Mikä kaikki näitä ihmisiä auttoi eteenpäin toipumisen tiellä, siitä Päivi Niemen kirja kertoo rohkaisevasti. On ilo lukea, kuinka mitä synkimpiin tilanteisiin alkoi vähitellen löytyä apua, valoa ja toivoa. Toivoa on! 

Aikamedia 2021 

141 sivua 

(Kannen tekijän jää kirjaston tarran alle, joten häntä en pääse mainostamaan.) 

Kirjasta kertoo myös Ristin Voitto. 

Lasse Nikkarikoski: Isä jaksaa - Iloa ja toivoa arjen elämässä

Väsyneenä oli ihanaa lukea tällaista kirjaa, joka on kooltaan pieni ja sisältää lyhyitä tekstejä, toisin sanoen hartauskirjoituksia. Väsyneen mieltä hoitaa jo tuo kirjan nimi Isä jaksaa. Taivaan Isä nimittäin! Hän jaksaa silloinkin, kun me emme jaksa. 

Lasse Nikkarikoski on pastori, joka on saanut ideoita näihin hartauskirjoituksiinsa monissa arjen tilanteissa sekä kotona että kodin ulkopuolella. Moni teksti lähtee liikkeelle joko omien lasten tai joskus muidenkin lasten sattuvista sanomisista. Yksi on Nikkarikosken omastakin suusta, kun hänen lapsuudessaan uusi naapuri oli kysynyt hänen nimeään, mihin hän oli äidin kertoman mukaan vastannut: "Mää oon vain Nikkarikoski." Tämän pohjalta syntyi luku Mää oon vain, joka kertoo siitä, ettemme me ole mitään "vain", vaan Jumalalle rakkaita ja kallisarvoisia. 

Monissa kirjoituksissa on puhuttelevia oivalluksia. Esimerkiksi: perheen tytär harrasti ratsastusta, ja äiti yritti saada hänet vaihtamaan ponista hevoseen, mutta tytär ei millään suostunut. Kun äiti vieläkin ihmetteli tätä, tytär kysyi: "Vaihtasikko sää sitte isän?" Tämän kautta Nikkarikoski pääsee kertomaan, miten Jumala rakastaa meitä niin paljon, että hän ei meitä vaihtaisi. 

Ei, Jumala ei sinua vaihda, koska Jumala rakastaa juuri sinua ja kutsuu sinua Vapahtajansa ristin juurelle. Jumalan rakkaus on allekirjoitettu Vapahtajamme verellä. Se allekirjoitus pitää. Kun joudut epäilyksen äärelle, muista silloin: Jumala ei sinua, rakastamaansa, vaihda. Ei vaihda - sen Jeesuksen risti todistaa. 

Kirjan tekstit julistavatkin uudestaan ja uudestaan Jumalan armoa ja rakkautta. Niissä on suurta lepoa ja turvallisuutta. 

Turvallisuutta on siinäkin kirjoituksessa, jossa Nikkarikoski kertoo olleensa Lapissa ja oikaisseensa ystävien luota takaisin mökille järven jään kautta, koska ystävät vakuuttivat vuosikymmenien kokemuksella, että kyllä jää jo kestää. Kuitenkin jää piti pimeydessä pelottavaa rutinaa, mutta takaisinkaan ei voinut enää kääntyä. 

Ääntä oli kuunneltava, mutta pelätä ei tarvinnut. Sai nimittäin muistaa: "Kestää varmasti." Ne olivat kokeneiden sanoja. Sellaiset ihmiset puhuivat, jotka olivat vuosikymmenien aikana asian kokeneet. Ystävien sanaan uskalsi luottaa.  

  Kuinka usein elämän hiihtoladuilla rutiseekaan ja on pimeää. Aina ei näy valoa juuri nimeksikään. Uskaltaa kuitenkin vaeltaa, sillä meillä on vielä enemmän kuin ystävien sana. Meillä on Jumalan oma sana. Se on sana Kristuksen rististä. Se on sana siitä, että Jumala Vapahtajamme ristin tähden vie perille. 

  Rutiskoon, olkoon pimeää, mutta iloitaan samalla siitä, että perusta kestää. Isä on sen luvannut. Turvallisin mielin saamme kulkea kohti lepoa... 

Teksteissä on mukana humoristisiakin tilanteita, kuten kertomus koulupojasta, jonka piti kirjoittaa taululle: Autuaita ovat rauhantekijät - mutta hän kirjoittikin: Autuaita ovat rahantekijät. Ja tien päällä Nikkarikoski ajoi Morris Minin perässä, jonka takalasissa luki isosti: MINUSTA TULEE ISONA MERSU. Kaikista näistä arjen huomioista syntyy puhuttelevia hartauskirjoituksia. 

Ihanasti kirjan päättää luku Kiva, että oot kotona! Nuo sanat Nikkarikoski sai kuulla pojaltaan palattuaan matkalta kotiin. Hän kirjoittaa: 

Kotona kaivataan. Sinua kaivataan - ei ketä tahansa, vaan sinua. Oletko muistanut sen? Raamatussa todetaan, että Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan. Se voidaan sanoa vaikkapa näinkin: Jumala tahtoo, että sinä olisit kerran perillä Taivaan kodissa, Hänen luonaan. Siellä sanotaan silloin: Kiva, että oot kotona. Sanotaan, koska olet kaivattu. 

Isä jaksaa on pieni suuri hartauskirja, armollinen ja hoitava. Koska kirjoittaja on evankelisen herätysliikkeen pappi, jokaisen luvun lopussa on myös jokin aiheeseen sopiva Siionin Kanteleen laulun säkeistö. 

SLEY-kirjat 1996 

112 sivua 

Kansi: Eeva Aaltio-Lumivuori 

David Zeidan: The Fifth Pillar

 

The Fifth Pillar on kristillinen kirja, syyrialaisen Nabilin tarina. Useimpien kirjan henkilöiden nimet on kylläkin muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi; sitä tarina ei kerro, onko Nabilkaan oikeasti Nabil. Mutta todellisen henkilön elämästä tässä on kysymys. 

Kirja kertoo ensin hiukan Nabilin vanhempien elämästä, sitten Nabilin lapsuudesta ja nuoruudesta. On kiinnostavaa lukea, millaista elämä Syyriassa on ollut silloin, kun siellä oli vielä rauha. Zeidan kertoo Syyrian monista eri etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä, myös äärimuslimeista ja tavallista elämää elävistä maltillisista muslimeista. Tekstissä tulee esiin sellaisia nimiä kuin Muslimiveljeskunta ja Baath-puolue. 

Nabilin vanhemmat olivat tavallisia, rentoja nuoria, jotka rakastivat tanssia ja hauskanpitoa. Mutta lopulta erään lähisukulaisen vaikutuksesta heistä tuli hyvin tiukkoja muslimeja, jotka kasvattivat lapsiaan ankarasti. Nabilin veljeä Anwaria ihailtiin, koska hän suhtautui islamin uskoon niin vakavasti. Nabil oli mielestään itsekin ihan hyvä muslimi: hän rukoili, paastosi ja antoi almuja. Mutta hänen vanhemmilleen se ei riittänyt; Nabil oli heidän mielestään aivan liian maallistunut ja eli liian huoletonta elämää. Nabilia painostettiin jatkuvasti uskonasioilla, mikä herätti hänessä kapinamieltä. Uskonnosta tuli raskas suoritus ja vaatimus. 

Koska Nabilista ei saatu tehtyä tarpeeksi vakavamielistä muslimia, perhe päätti lähettää hänet pyhiinvaellukselle Mekkaan. Siitä tulee kirjan nimi, The Fifth Pillar, joka viittaa islamin viidenteen peruspilariin, pyhiinvaellukseen. Vanhemmat luottivat, että pyhiinvaellus puhdistaisi Nabilin kaikista synneistään ja tekisi hänestä kunnon uskovaisen. Hän lähti Mekkaan muistaakseni vuonna 1976, jolloin hän oli 19-vuotias. 

No, eihän Nabil siellä miksikään muuttunut. Myöhemmin, kun hän asui ja työskenteli Dubaissa, hän törmäsi kristinuskoon - ja hänen hengellinen matkansa johti lopulta siihen, että hänestä tuli kristitty. Nabil löysi uskon, jossa oli armo, lepo, rauha ja vapaus. Tämän jälkeen työnantaja antoi hänelle potkut ja oma perhe kielsi Nabilin, koska hän oli tuottanut heille häpeää, ja hänet uhattiin tappaa. Nabil ja hänen vaimonsa joutuivatkin pitkään etsimään turvapaikkaa eri maista. Se oli toivottoman tuntuinen prosessi, koska syyrialaista ei haluttu mihinkään maahan. 

Nabilin tarina on kiinnostava ja puhutteleva. Erityisen rohkaisevaa oli lukea tuosta hänen epätoivoisesta turvapaikan hakemisestaan. Jos koskaan olet ollut tilanteessa, jossa kestokykysi on viety aivan äärirajoille ennen kuin Jumalan apu on tullut, Nabilin tarina rohkaisee siinä. Jumala piti hänestä huolta aina uudestaan, vaikka tilanne vaikutti monet kerrat täysin toivottomalta. Aivan viime hetkellä apu tuli, kun kaikki toivo oli jo menetetty. Nabil ja hänen vaimonsa oppivat löytämään turvan Jumalassa ja syntien anteeksiantamuksessa ulkoisista olosuhteista huolimatta. 

Kirjan kirjoittanut David Zeidan on itse työskennellyt Lähi-idässä, joten se on hänelle tuttua seutua. 

OM Publishing 1994 (1. painos 1993) 

143 sivua 

Salme Blomster: Suojaava, lamauttava pelko

Tämä terapeutti Salme Blomsterin kirja käsittelee pelkoa kristillisen sielunhoidon näkökulmasta. Kuten kirjan nimikin kertoo, pelko on toisaalta hyvä ja tarpeellinen tunne: terve pelko varoittaa meitä vaaroista ja saa meidät suojautumaan. Ongelmana onkin epäterve, lamauttava pelko. Blomster vertaa näitä erilaisia pelkoja: 

Terve pelko ja varovaisuus ovat suhteessa tilanteisiin ja tapahtumiin, niiden todelliseen luonteeseen ja uhkaan. Epäterve pelko on mielikuvituksen tuotetta, ylimitoitettua ja usein väärintulkittua, tukahdutettua tai se on ilmaistu epäsuorasti esimerkiksi vatsakivuilla. 

Mikä meissä sitten saa aikaan turvattomuutta ja epätervettä, ylimitoitettua pelkoa, mitä kaikkea pelko saa aikaan elämässämme, entä miten siitä voi päästä? Näitä kysymyksiä pohtii tämä pieni, tiivis kirjanen. Pelkojen voittamiseen tarjotaan avuksi toisaalta siedättämistä, toisaalta tiedostamista, tunnustamista ja työstämistä. 

Koska pelot ovat valheita, opittuja sellaisia, on mahdollista opetella niiden tilalle uudenlaista ajattelua, jossa valheet korvataan totuudella: 

Jumalan yhteydestä löydetty turva tarkoittaa valheellisten mielikuvien ja ajatusten tunnistamista, tunnustamista ja pois työstämistä pyytämällä tilalle Jumalan ajatuksia, tunteita ja mielikuvia. Tässä prosessissa valhe tuodaan valoon ja totuuteen, ja Jumalan totuus on aina vapauttavaa, ei tuomitsevaa. Siinä on rakkaus, ja vain todellinen rakkaus voi vapauttaa ihmisen kokonaan kaikista peloista. 

Pelkohan vain pahenee, jos sitä ja sen kohdetta yrittää välttää. Siksi sitä kohti olisi vähitellen uskallettava mennä ja kohdata omat pelkonsa. Blomster kertoo esimerkin siitä, miten hän eräässä pelottavassa esiintymistilanteessa selätti paniikkinsa. Samoin hän kertoo erään pelkäävän terapia-asiakkaan toipumistiestä: millaisia askelia tuo nainen otti ja miten hän sai avun. 

Vaikka kirja on tosiaan pienikokoinen, se antaa paljon ajattelemisen aihetta. Puhutteleva on esimerkiksi ajatus siitä, miten elämän pelon seurauksena on elämätön elämä. Mitä suurempi on ihmisen elämisen pelko, sitä epärealistisempia hänen unelmansa tuntuvat olevan, Blomster pohtii. Kun unelmat ovat tarpeeksi mahdottomia toteutettaviksi, ihminen saa jatkaa ajelehtimistaan eikä hänen tarvitse lähteä muutoksen tielle. 

Myös Jumalaa me voimme väärällä tavalla pelätä, jos meillä on vääränlainen jumalakuva. Silloin suhtaudumme häneen kuin orjat, vaikka olemme Jumalan rakkaita lapsia. Emme uskalla luottaa ja turvautua häneen. Mutta jumalakuvaammekin on onneksi mahdollista korjata. 

Kirjan loppuun Salme Blomster on kerännyt Raamatusta rohkaisevia jakeita pelkoihin liittyen. 

Ja koska toipumisen tie ei ole helppoa, Blomster rohkaisee: 

Onneksi matkaa tarvitsee tehdä vain askel kerrallaan. Ja kun pelottaa liikaa tai haluaa vielä tukeutua vanhaan, voi aina pysähtyä hetkeksi, jopa palata takaisin ja jatkaa toisena päivänä uudelleen. Jokainen taitettu taival kuitenkin pysyy tietoisuudessa, sen vapauttamat voimavarat eivät häviä silloinkaan, kun hetkeksi luovumme siksi, että vanha, vaikkakin valheellinen elämisen mallimme tuntuu turvallisemmalta kuin uusi ja jo siksi vaarallinen. 

Karas-Sana 2002 

105 sivua 

Tapani Sopanen: Uloskutsutut

 

Tapani Sopasen kristillinen romaani Uloskutsutut on tarina tulevasta. Koronapandemia on jäänyt taakse, ja siitä on täytynyt kulua jo useita vuosia, koska Suomen ja maailman tilanteessa on tapahtunut niin paljon suuria muutoksia. Äärimmäiset sääilmiöt ovat lisääntyneet myös Suomessa, samoin järkyttävät terrori-iskut. Uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna Suomi on entistä maallistuneempi. Luterilainen kirkko on hajonnut, ja monet sen herätysliikkeistä ovat perustaneet omia kirkkokuntiaan. Myös vapaissa suunnissa on tapahtunut väsähtämistä. Ne, jotka vielä ovat tosissaan uskonsa kanssa, voivat joutua maksamaan siitä kovan hinnan, koska uskovien vaino lisääntyy. 

Sopanen kertoo tarinaa usean eri henkilön näkökulmasta. Yhteistä heille on se, että he ovat mukana helsinkiläisen KirkasSali-seurakunnan toiminnassa. Kysymyksessä on itsenäinen, vapaakristillinen seurakunta, joka on hyvin liberalisoitunut. Sanomalla ja Raamatun opetuksella ei ole enää niin väliä; sen sijaan tärkeää on viihtyminen, biletys ja hengailu. Hengellinen musiikki on korvattu ylistyslauluilla, joissa toistetaan muutamaa sanaa ja joissa ei ole edes kunnon melodiaa. Seurakunnan vanhemmat jäsenet syrjäytetään päätöksenteossa, eikä KirkasSali enää edes tarjoa heille mitään sellaista, mitä he kaipaisivat. Myös monet nuoremmat kokevat, että seurakunnassa eivät asiat ole niin kuin pitäisi. Onko tullut aika jättää tällainen yhteisö kokonaan?

Kirjan henkilöissä on sekä niitä maallistuneita kristittyjä että kokosydämisiä uskovia. Eräs henkilöistä on KirkasSali-seurakunnan johtava pastori Sam Latila, joka kahmii itselleen valtaa minkä ehtii ja vikittelee nuoria naisia. Myös nuorisopastori Tatu Melkkosella on omat henkilökohtaiset ongelmansa. Pastori Ville Viinimaa katselee seurakunnassa tapahtuvaa kehitystä surullisin mielin. Tero ja Anne Skog ovat seurakunnan jäseniä, aviopari, joka ostaa yllättäen maatilan ymmärtämättä itsekään, mikä tarkoitus siinä on. Hekin surevat seurakuntansa tilannetta. Heidän tyttärensä Sari on alkanut seurustella Alin kanssa, joka on kristitty pakolainen Irakista. Työnsä puolesta Sari joutuu kohtaamaan Helsingissä sattuneissa terrori-iskuissa vaikeasti vammautuneita ihmisiä. Skogien poika Lari puolestaan työskentelee Puolustusvoimien palveluksessa. 

Kaiken tämän taustalla Sopanen kuvaa Suomen yhteiskunnallista ja poliittistakin tilannetta sekä myös koko maailmassa tapahtuvaa kehitystä. 

Kirjassa on paljon dramaattisia käänteitä; vähempikin olisi ehkä riittänyt. Mutta niiden kautta Sopanen pystyy tietysti käsittelemään monia eri aiheita. Uloskutsutut on hyvin viihdyttävää luettavaa, mutta samalla se on myös puhutteleva ja ajattelemaan pysäyttävä teos. Monet kirjassa kerrotuista asioista voisivat aivan oikeasti tapahtua tulevaisuudessa. Jotain tällaista kehitys saattaa todella tuoda tullessaan. Olemmeko me valmiita siihen kaikkeen? Kun kristillinen seurakunta ajetaan yhä ahtaammalle, kenen joukoissa seisomme silloin? 

Perussanoma 2020 

392 sivua 

Kansi Milla Aura-Tolonen/Milart 

Kirjasta kertoo myös VETUS Et NOVA kuvaavalla otsikolla Ruutia, räminää ja rakkautta Tapani Sopasen tapaan.