perjantai 30. huhtikuuta 2021

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

 

Suomentanut Terhi Kuusisto 

Toivottavasti luen toukokuussa jotain muutakin kuin trillereitä! Joka tapauksessa Nainen hytissä 10 huipentaa tämän huhtikuun, josta tuli varsinainen trillerikuukausi. Näin 30.4. selvää on ainakin se, että tässä kuussa en lue enää mitään. 

Lontoolainen Laura eli Lo on päässyt toimittajan ominaisuudessa mukaan uuden Aurora-nimisen luksusristeilijän neitsytmatkalle. Risteily suuntautuu Norjaan. Kuten muissakin Ruth Waren teoksissa, myös tässä on klaustrofobista tunnelmaa heti alusta lähtien, koska vaikka alus on upea ja ylellinen, se on todella pienikokoinen. 

Lolla on mielenterveysongelmia, ja lisäksi hän on juuri ennen matkaa joutunut murtovarkauden kohteeksi eikä ole nukkunut moneen vuorokauteen kuin muutaman tunnin. Kaiken lisäksi hän yrittää laivalla parannella oloaan juomalla. Sitten yöllä hän kuulee selvästi naisen kirkuvan viereisessä hytissä, minkä jälkeen hytin parvekkeelta heitetään mereen ruumis, ja vertakin Lo näkee kauhukseen. 

Mutta kukaan ei tunnu uskovan häntä, kun hän seuraavana päivänä yrittää selvittää tapahtunutta. Kukaan laivalla olleista ei ole kadonnut, eikä hytin 10 parvekkeellakaan näy verta. Kyseisessä hytissä ei edes asu ketään; se on täysin tyhjä. Lon annetaan ymmärtää, että hänen on täytynyt kuvitella kaikki. 

Lo on kuitenkin tuloiltana lainannut ripsiväriä nuorelta naiselta, joka aivan varmasti asui hytissä 10. Mutta tätä naista ei näy missään, eikä häntä tunnu olevan olemassakaan. 

Oliko todella mahdollista, että hän oli kuollut? 
  Toinen vaihtoehto ei ollut paljoakaan houkuttelevampi. Koska jos tyttö ei ollut kuollut, se tarkoitti että minä olin tulossa hulluksi - ja äkkiä en tiennyt kumpi olisi parempi. 

Kuitenkin, vaikka mitään ei muka ole tapahtunut, Lo saa nimettömän uhkauksen, jossa häntä kielletään nuuskimasta asioita. 

Loppua kohti jännitys ja suljetun paikan kammo tiivistyvät kauhistuttavasti. Alkoi vaihteeksi tuntua, että kestääkö hermo ihan tällaista ja että pitäisikö ehkä siirtyä kevyempään kirjallisuuteen. 

Minusta tarina oli joka tapauksessa huikea ja tarjosi juuri sellaista irrotusta, jota jännitykseltä kaipaankin. 

Olen kuullut sanottavan, että Ruth Waren tuotanto olisi jotenkin epätasaista, mutta nyt tulin lukeneeksi neljä hänen kirjaansa tässä kuussa, ja pidin niistä kaikista. Nainen hytissä 10 saattoi olla niistä jopa paras. Psykologinen jännitys nyt vain on minun juttuni. 

Otava 2018 
Pokkarissa 352 sivua 
Alkuteos The Woman in Cabin 10, 2016 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

torstai 29. huhtikuuta 2021

Jane Harper: Kadonnut mies

 

Suomentanut Mari Hallivuori 

Vielä jatketaan jännityksen parissa. Olen kyllä lueskellut jotain muutakin, mutta ne muut kirjat ovat vielä kesken. Tätä Jane Harperin uusinta suomennosta olin odottanut innolla, joten olihan se luettava nyt kun se vihdoin ilmestyi. Harperin kirjoissa on jännityksen lisäksi ihanaa australialaista tunnelmaa, ja onhan se aivan vastustamaton yhdistelmä. 

Tällä kertaa ollaan Queenslandin tukahduttavassa kuumuudessa. Eletään joulun aikaa, jolloin Australiassa on kesä. Brightin veljeksillä on valtavat tilukset Queenslandissa. Siellä liikuttaessa pitää aina olla autossa mukana paljon ruokaa ja juomaa, eikä ongelmien tullen pidä lähteä kävelemään, koska se tarkoittaa varmaa kuolemaa. On jäätävä ilmastoituun autoon odottamaan apua. 

Mutta jostain syystä yksi veljeksistä, Cameron, löydetään vanhalta karjamiehen haudalta kuolleena ja auringon pahasti polttamana. Hänen autonsa, jossa ei ole mitään vikaa, on kilometrien päässä. Miksi Cameron olisi lähtenyt paahtavassa helteessä niin kauas autostaan? Ja miksi hän oli mennyt juuri haudalle? Kaikki ovat ymmällään. Tapausta pidetään itsemurhana, mutta oliko se sitä? Mitään jälkiä ulkopuolisesta tekijästä ei toisaalta löydy. 

Vähän kerrallaan Harper tutustuttaa lukijan Brightin perheeseen, erityisesti Cameronin veljeen Nathaniin, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Nathanilla on omat traumansa, joiden kanssa hän elää eristäytynyttä elämää omalla tilallaan. Toiset ovat hänestä huolissaan. Mutta eivät kaikkien muidenkaan asiat ole hyvin. Pinnan alla muhii synkkiä salaisuuksia, joiden verhoa Harper raottaa hiljalleen. 

Tässä kuussa lukemieni trillerien jälkeen Kadonnut mies on hyvin kevyttä ja rauhallista jännitystä, mutta se ei haitannut minua yhtään. Kyllä myös kevyemmällä jännityksellä on oma paikkansa, ja ehkä olinkin jo lukenut tarpeeksi monta hyytävän hirvittävää tarinaa viime aikoina. Queenslandin karuissa oloissa polttavan auringon alla jännitys tiivistyi juuri sopivasti. Nautin tästä kirjasta alusta loppuun. Siinä oli juuri sitä ihanaa australialaisuutta, jota odotan Harperin teoksilta, ja Brightin perheen salaisuuksiin oli kiinnostavaa kurkistaa. Lopussa odottaa myös yllätys, jotain mitä en todella osannut aavistaa. 

Täydet pisteet tälle lukuelämykselle! Tuskin maltan odottaa, että Harperista kuullaan taas. Kirjarouvan elämää -blogista luin, että Harperilta on jo ilmestynyt englanniksi seuraava teos, joka sijoittuu Tasmaniaan. Kiva päästä taas aivan uuteen ympäristöön sen myötä. Kahdessa edellisessä kirjassa oltiin Victoriassa. 

Miljoona vuotta ja miljoona luonnonmuutosta, yksi toisensa jälkeen, olivat muovanneet maan tällaiseksi kuin miltä se nyt hänen silmissään näytti. Paikaksi, jossa joet tulvivat, vaikkei satanut. Maasta löytyi fossilisoituneita simpukankuoria, vaikka merelle oli matkaa tuhat kilometriä, ja mies saattoi kävellä autoltaan varmaan kuolemaan. 

Tammi 2021 
400 sivua 
Alkuteos The Lost Man 2018 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

 

Suomentanut Antti Saarilahti 

Minulla on kausia, jolloin luen paljon dekkareita ja trillereitä, ja sitten voi taas mennä pitkiä aikoja, etten lue niitä juuri yhtään. Viime aikoina on ollut sellainen jännitysvaihde päällä, ja on ollut ilo tutustua Ruth Wareen näissä merkeissä. Tämä oli nyt kolmas kirja häneltä tässä kuussa. 

Harriet Westaway eli Hal on köyhä nuori nainen Brightonista. Hänen äitinsä on kuollut, ja hän on nyt aivan yksin maailmassa. Kaiken lisäksi velkoja ahdistelee Halia uhkauksillaan, eikä hänellä ole varaa maksaa. Kun posti sitten tuo yllättävän kirjeen, se muuttaa kaiken. Kirjeessä kerrotaan, että Halin isoäiti Hester Westaway on kuollut, ja siksi Hal kutsutaan nyt hautajaisiin. Hän on myös yksi valtavan perinnön saajista. 

Ongelma on vain siinä, että kirjeen on täytynyt tulla väärälle henkilölle. Ei rouva Westaway ollut Halin isoäiti. Hän oli kyllä tuntenut omat isovanhempansa, ja nämä olivat kuolleet jo aikaisemmin. 

Mutta raha tulisi kyllä tarpeeseen! Epätoivoisessa tilanteessa velkojan säikäyttämä Hal tekee päätöksen lähteä hautajaisiin ja esiintyä Hesterin lapsenlapsena. Mutta miten hän voi onnistua siinä? Ovathan paikalla muutkin perilliset, rouva Westawayn todelliset jälkeläiset. Miten ikinä hän pystyisi huijaamaan heitä? 

Hautajaisiin tulevat sukulaiset majoittuvat Trepassen House -nimisessä synkässä kartanossa, jossa "isoäiti" on asunut - ja joka on siis myös osa jälkeläisille tulevaa perintöä. Hal saa ullakkohuoneen, jossa on kalterit ikkunoissa ja jonka oven saa lukkoon ulkopuolelta, mutta ei sisältä. Ikkunaan joku on kaivertanut yhden järkyttävän sanan: APUA. Mitä täällä on oikein tapahtunut? 

Lisäksi rouva Westawayn vanha taloudenhoitaja, rouva Warren, on hyvin kylmä ja vihamielinen. Tuntuu kuin hän näkisi Halin läpi - että tämä on pelkkä huijari. Miksi hän kuitenkin vain uhkailee, mutta ei paljasta Halia? 

Sukulaisten kanssa Halilla on juuri niin vaikeaa kuin voi kuvitella. Mitä hän voi vastata heidän kyselyihinsä sisarestaan Maudista, jota he pitävät Halin äitinä, mutta jota hän ei oikeasti edes tunne? Miten suoriutua tästä kaikesta jäämättä kiinni? 

Älä koskaan usko niihin, Hal. Älä koskaan usko omiin valheisiisi. 

Suvussa tuntuu myös olevan omat synkät salaisuutensa. Ennen pitkää käy ilmi, että joku on kaiken keskellä valmis jopa tappamaan. Mutta kuka ja miksi? 

Eikä Halilla ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa valheellisessa roolissaan loppuun asti, kävi miten kävi. Paluuta ei ole. 

Tämän kirjan asetelma oli tosi kiehtova. Oli kiinnostavaa nähdä, miten Hal selviää kaikkien valheittensa kanssa loppuun asti, entä millainen se loppu oikein on. Toisaalta tuollainen asetelma on niin pelottava, että minua suorastaan hirvitti lukea, miten Halille kävisi, koska eihän tässä millään voisi käydä hyvin. Huh, miten hyytävää! 

Ruth Ware onnistuu tässäkin kirjassaan luomaan todella painostavan tunnelman. Voi vain lukea eteenpäin melkein hengitystään pidättäen, kun ei voi yhtään tietää, koska rysähtää ja miten. Rouva Westaway on kuollut osoittautuikin koukuttavaksi ja nautinnolliseksi lukuelämykseksi. Ja vaikka ehdin moneen kertaan miettiä, kestävätkö hermot edes lukea tällaista tarinaa loppuun asti, niin kestiväthän ne! 

Otava 2019 
399 sivua 
Alkuteos The Death of Mrs Westaway 2018 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Vera Vala: Aprikoosiyöt

 

Nelikymppinen Laura löytää vanhojen tavaroiden joukosta arvoituksellisen, avaamattoman kirjeen. Sen sisältö saa hänet tajuamaan, että on olemassa salaisuuksia, joista hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Saadakseen tietää totuuden Laura päättää matkustaa kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen tätinsä Ainon luo Italiaan.  

Juuri kun Laura ja Aino ovat vasta puhuneet puhelimessa kirjeestä, Ainolle tapahtuu kuitenkin yllättävä onnettomuus, ja hän joutuu sairaalaan. Sitä suuremmalla syyllä Lauran on matkustettava Italiaan pitämään huolta tädistä. Mutta oliko kysymyksessä pelkkä onnettomuus? 

Vera Vala kertoo tarinaa vuorotellen nykyhetkessä ja menneessä ajassa, joka on otsikoitu Sinä kesänä. Molemmissa aikatasoissa on rakkautta ja kipua, niin myös arvoituksia ja jännitystä. Vera Valan tausta dekkarikirjailijana värittää hienosti tätä kiehtovaa, mukaansatempaavaa ihmissuhdedraamaa. Kaiken kruunaa ihana italialainen tunnelma ja kaunis kieli. 

Joskus jostain kirjasta nauttii niin paljon, ettei siitä osaa kertoa blogissa juuri mitään. Lisäksi Aprikoosiyöt on romaani, josta ei kovin paljon kannata paljastaakaan, koska lukijan pitää päästä itse yllättymään. Yllätyksiä on nimittäin kyllä luvassa! 

Joka tapauksessa heti kirjan kaunis aloitus koukutti minut. Aavistin, että tämä voi olla minun kirjani, kun luin: 

Taivaalla kajastaa vielä heijastus auringonlaskusta, kun hän astuu puutarhaan. Kesäillan kuuma kosteus laskeutuu iholle kuin huntu, ja ilma on sakeana seinää peittävän sinisateen makeasta tuoksusta. Hän kävelee hedelmätarhaan, pysähtyy aprikoosipuun juurelle. Oksat nuokkuvat raskaina kypsistä hedelmistä. Sormet silittävät aprikoosin samettista pintaa, ja hän poimii muutamia mukaansa. 

Laura on ihanan inhimillinen, todentuntuinen päähenkilö epävarmuuksineen ja kipuiluineen. Hän olisi halunnut kirjailijaksi, mutta ei ole uskaltanut alkaa kirjoittaa, ei ole luottanut omiin kykyihinsä. Laura vertaa itseään muihin ja potee alemmuutta. Hän on lopulta päätynyt palkanlaskijaksi ja kokee, ettei hänestä tullut yhtään mitään. Vaikka eihän kukaan ole täysin hyödytön. Voin toimia aina huonona esimerkkinä muille, Laura tuumii synkästi. 

Myös Lauran siskosta Katista, joka on itse täydellisyys, ja sisarusten mutkikkaista väleistä Vera Vala kertoo kiinnostavasti.  

Italia, kaunis kieli, rakkauden ja ihmissuhteiden kiemurat, salaisuudet, jännitys ja yllätykset - kaikki tämä tekee tästä romaanista nautinnollisen lukuelämyksen. Tämän jälkeen minun pitää ehdottomasti tutustua myös Vera Valan dekkareihin, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet vielä lukematta, vaikka kiinnostusta on kyllä ollut. 

Gummerus 2021 
368 sivua 
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen 

Kirjasta ovat bloganneet mm.  

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Bruce Wilkinson: Unelman (k)antaja

 

Suomentanut Merja Pitkänen 

Bruce Wilkinson kertoo tässä kirjassaan siitä, miten jokainen meistä on saanut jo syntymälahjanaan Jumalalta jonkin unelman. Kuitenkin tielle saattaa tulla mitä erilaisimpia esteitä, vaivoja ja vastuksia, ja niinpä moni luopuukin unelmansa tavoittelemisesta. Kuitenkaan esteet eivät välttämättä tarkoita sitä, ettei unelmamme olisi Jumalasta ja ettei se lopulta voisi toteutua. 

Kirjassa käytetään enimmäkseen sanaa unelma, mutta käytännössä Wilkinson näyttää puhuvan siitä, että meillä jokaisella on oma tehtävämme ja kutsumuksemme tässä maailmassa. 

Unelman (k)antaja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Wilkinson valottaa matkaa unelman toteuttamista kohti puhuttelevan vertauksen keinoin. Tuttulan maassa asuu merkityksetön ihminen, "ei kukaan", jonka nimi on Tavallinen. Hän kuitenkin uskaltautuu lähtemään mukavuusalueeltaan tavoittelemaan unelmaansa. Mutta jos mukavuusalueella vastustus tuli omasta mielestä, omista peloista ja epäilyksistä, liikkeelle lähtemisen jälkeen Tavallista vastustavat läheiset, joiden mukavuusaluetta hänen elämänmuutoksensa uhkaa tavalla tai toisella. 

Sitten Tavallinen saapuu Joutomaalle, jossa kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Eikä Unelman antaja auta millään tavalla. Hän tuntuu kadonneen täysin ja jättäneen Unelman kantajan oman onnensa nojaan. Viivytykset ja takaiskut vain pitkittyvät. Pian iskee pettymys. Lopulta alamme ajatella, että olisi paras luopua unelmasta, Wilkinson kirjoittaa. Tuliko sittenkin tehtyä virhe, kun lähdin tälle tielle? Käsitinkö väärin Jumalan lupaukset ja johdatuksen? 

Joutomaan jälkeen Tavallinen löytää Pyhäkön, jossa häntä hoidetaan, mutta myös haastetaan. Pitääkö hänen nyt sittenkin suostua luopumaan suuresta unelmastaan, antamaan se takaisin Jumalalle? Voiko hän rakastaa Unelman antajaa enemmän kuin unelmaansa? 

Tämän jälkeen Tavallinen saapuu Jättiläisten laaksoon. Hän olisi jo niin lähellä unelman toteutumista, mutta nyt ylivoimaisen tuntuiset jättiläiset, erilaiset mahdottomuudet, tuntuvat sulkevan hänen tiensä. 

Lopulta Tavallinen pääsee kuitenkin Lupausten maahan, jossa hän saa toteuttaa unelmaansa, toimia Jumalan kunniaksi juuri sillä tavalla, joka hänelle parhaiten sopii. 

Kirjan toisessa osassa, Matka suureen unelmaan, Wilkinson toimii unelmavalmentajana ja soveltaa Tavallisen tarinaa meidän omaan elämäämme. Hän neuvoo, rohkaisee ja opastaa. Hän kannustaa jatkamaan eteenpäin, vaikka tie näyttäisi nousevan pystyyn. 

Esimerkiksi siellä pelottavalla Joutomaalla saadaan kaikkein arvokkainta pääomaa tulevaa ajatellen. Autiomaasta löytyy timantteja. Siellä meitä kasvatetaan, koetellaan, venytetään ja näin valmistetaan sellaisiksi, että olemme valmiita, kun unelman toteutumisen aika vihdoin koittaa.  

Joutomaan jokaisen koetuksen lopullinen opetus on tämä: kun Jumala näyttää olevan poissa ja kaikki menee pieleen, oletko edelleen valmis luottamaan Jumalaan niin paljon, että kärsivällisesti annat hänen valmistella itseäsi edessä olevaa varten? 

Tämä pieni suuri kirja rohkaisee meitä kaikkia Joutomaan kulkijoita. Ehkä unelma voi sittenkin toteutua, vaikka paineen alla sitä ei aina jaksaisi uskoa. 

Minua kyllä hiukan huvitti, kun Wilkinson kirjoitti, ettei unelma voi toteutua, ellet nouse nojatuolistasi. Itselleni kirjablogi on ollut yksi sellainen suuri unelma, ja juuri omassa mukavassa nojatuolissani on useimmat tämän blogin kirjoista luettu :) 

Päivä Oy 2004 
160 sivua 
Alkuteos The Dream Giver 2003 

Kirjasta kertovat myös: 

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias

 

Suomentanut Veijo Kiuru 

Kun norjalainen toimittaja Åsne Seierstad työskenteli Afganistanissa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkimainingeissa, Taliban-hallinnon kaatumisen jälkeen hän tutustui Kabulissa paikalliseen kirjakauppiaaseen. Hän kiinnostui miehestä ja tämän perheestä ja sai idean kirjoittaa kirjan heidän elämästään. Tätä tarkoitusta varten hän asui perheen luona keväällä 2002, seurasi heidän elämäänsä, oli mukana monissa kirjassa kerrotuista tilanteista ja haastatteli useita perheenjäseniä. 

Kirjan ilmestymisen jälkeen siitä nousi kohu, jonka muistan hämärästi ja josta luin nyt jotain netistä. En millään jaksaisi analysoida sitä tässä, varsinkin kun en tiedä aiheesta sen enempää kuin kukaan muukaan. Jostain syystä perhe kuitenkin suuttui Seierstadille ja vaati vahingonkorvauksia. Itse kuvittelen, ettei Seierstad arvostettuna länsimaisena toimittajana ole voinut keksiä omasta päästään asioita tähän kirjaan, mutta kukapa tietää, mitä lopulta oikein tapahtui. Hän kyllä kertoo muuttaneensa perheen tunnistamattomaksi, ja onkin muuttanut ainakin heidän nimensä. En tiedä, muuttiko hän sitten jotain muutakin. 

No, ainakin perheenjäsenistä kerrotaan välillä todella intiimejä, yksityisiä, henkilökohtaisia asioita. Sellaisesta voi kyllä hermostua. 

Idea kertoa todellisen perheen elämästä oli siis teoriassa hyvä, mutta ehkä se oli käytännössä liian rohkea. Kirja on kuitenkin hyvä ja kiinnostava. Olen nuoresta asti lukenut paljon muslimimaista ja myös Afganistanista kertovia kirjoja, ja ainakin kaiken sen pohjalta Kabulin kirjakauppias vaikuttaa hyvin todentuntuiselta. 

No, sitten asiaan! 

Kirja kuvaa afganistanilaista perhe-elämää ja myös yleisemmin maan tilannetta sekä talibanien aikana että heidän kukistumisensa jälkeisenä keväänä, kun vapauden tuulet alkavat puhaltaa. Seierstad kertoo islamin uskosta, naisen asemasta ja siellä täällä hiukan maan sotaisasta historiastakin. 

Sultan Khanin perheenjäsenten mukana lukija pääsee seuraamaan muun muassa paikallisia kosiomenoja ja häitä; naisten mukana päästään hammamiin eli kylpylään ja Sultanin pojan Mansurin mukana pyhiinvaellukselle Mazar-i-Sharifiin. Mansuria alkoi painaa voimakas synnintunto, ja hän halusi päästä puhdistautumaan. Kotona hän kuitenkin palasi pian takaisin normaaliin vanhaan elämäänsä. Tuo Mazar-i-Sharifin matka elvytti muuten kummasti Mansurin rukouselämää, koska tie oli hyvin vaarallinen; lumessa auto olisi voinut suistua sekä miinakentälle että rotkoon. 

Sultanin kanssa Seierstad pääsi liikematkalle Pakistaniin, ja myöhemmin hän oli mukana poliisiasemalla ja vankilassa, kun erästä miestä syytettiin siitä, että tämä oli varastanut Sultanin liikkeestä. Seierstad ei mainitse itseään tekstissä, mutta esipuheessa hän kertoo, missä tilanteissa oli itse mukana. Hän pääsi myös tulkkina toimivan perheenjäsenen ja erään toimittajan kanssa etsimään al-Qaidaa erittäin lainsuojattomalle alueelle, jossa vilisi asemiehiä ja naamioituneita poliiseja. 

Kiinnostavaa on tietysti lukea Sultanin kirjakaupasta. Talibanien aikana hänkin oli "rikollinen", jonka kirjoja poltettiin roviolla, ja toisista kirjoista sensuroitiin kuvat, koska kuvat olivat kiellettyjä. Sultan joutui vankilaankin vain siksi, että oli kirjakauppias. 

Toinen aina yhtä kiinnostava, vaikka surullinen aihe on musliminaisten asema. Tässäkin kirjassa siitä kerrotaan sekä yleisesti että Khanin perheen naisten elämättömän elämän, pelkojen, haaveiden ja pettymysten kautta. Luvussa Itsemurha ja laulu Seierstad lainaa pataaninaisten traagisia runoja, joita afganistanilainen runoilija Sayd Bahodine Majrouh kokosi kirjaksi (myöhemmin tämä runoilija joutui fundamentalistien murhaamaksi). Yhdessäkään kirjan runoista ei kuulemma ole toivoa, vaan niissä vallitsee toivottomuus. (Luvun lopussa kerrotaan kirjan nimikin; olisipa kiinnostavaa löytää se jostain: Le suicide et le chant. Poésie populaire des femmes pashtounes. Gallimard 1994.)

Tässä vain muutamia aiheita, joita Seierstad käsittelee kirjassaan. Kabulin kirjakauppias on antoisa ja kiehtova lukuelämys; se on värikäs nojatuolimatka keskelle afganistanilaista arkea. 

WSOY 2004 (pokkari), 1. painos 2003 
257 sivua 
Alkuteos Bokhendleren i Kabul - et familiedrama 2002 
Päällyksen kuva Stian Hole / Suomen Kuvapalvelu 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Marianne Jansson - Riitta Lemmetyinen: Kun luostarin muurit murtuvat... Kahden Mariasisaren tie evankeliumin vapauteen

 

Suomentanut Aune-Inkeri Björkström 

Marianne Jansson ja Riitta Lemmetyinen viettivät melkein 20 vuotta saksalaisessa Mariasisarten luostariyhteisössä. Nuorina he molemmat ihastuivat siihen, miltä yhteisö vaikutti, ja kokivat kutsumusta antautua palvelemaan Jumalaa tuossa evankelisessa nunnaluostarissa. 

Lopulta evankelisuutta ei kuitenkaan ollut muualla kuin järjestön nimessä. Yhteisössä ei tunnettu minkäänlaista armoa eikä ilosanomaa, vaan sisaret näännytettiin suoritusvaatimusten ja syyllisyyden kuorman alle. Luostarissa pidettiin valonyhteystilaisuuksia, joissa kaikkien kuullen kaiveltiin omia ja toisten syntejä. Oli myös "tuomion aikoja" ja rangaistuksia. Yhteisön johtajan, äiti Basilea Schlinkin, Jumala oli vihan ja koston Jumala. 

Niinpä jos luostarin nurmikentällä oli toukkia, jos jossain nähtiin rotta, jos satoi liikaa tai oli liian kuivaa, aina syynä oli jonkun synti, jota sitten alettiin kaivaa esiin.  

Luostarissa oli tiukat säännöt kaikesta mahdollisesta. Kotona pääsi käymään hyvin harvoin, edes omien lähiomaistensa hautajaisiin ei välttämättä päästetty, muista juhlista puhumattakaan. Omaa perhettään ei saanut enää rakastaa. Nunnat eivät saaneet myöskään ystävystyä keskenään; sen sijaan he joutuivat kyräilemään toistensa syntejä. Heitä saatettiin myös käskeä kohtelemaan jotain toista nunnaa väärin ja julmasti, ja aina oli toteltava sokeasti. 

Äiti Basilea oli Jumalan edustaja, jota ei saanut arvostella, koska hän oli aina oikeassa. Hänelle piti olla ehdottoman kuuliainen. Hänen sairas uskonsa sisälsi muun muassa morsiusmystiikkaa ja kärsimysmystiikkaa. Äiti Basilealla oli paljon mystisiä kokemuksia, hän sai ilmestyksiä ja profetioita, ja kaikki tämä meni Raamatun sanan edelle. Hänen kieroutuneen uskonsa varaan rakentui kokonainen salainen oppi, josta ei saanut puhua ulkopuolisille, koska äiti Basilea toki tajusi, ettei häntä olisi ymmärretty. Ulkopuolisille esitettiinkin normaalia, eikä kukaan tiennyt, millaisessa ahdingossa nunnat elivät. 

Muun ohella äiti Basilea ennusteli ydinsotaa, ja sitä varten varauduttiin kaivamalla eri paikoissa lattioiden ja maan alle valtavat määrät esimerkiksi ruokaa, kirjallisuutta ja koneita. Tämäkin tehtiin salassa, ja tätä tehtiin myös joissain vuokratuissa tiloissa omistajan tietämättä. Siis ilman lupaa. 

Kaikesta tästä lukeminen on raskasta, mutta miten raskasta onkaan ollut elää tuollaisessa suljetussa yhteisössä, joka täyttää selvästi lahkon tunnusmerkit. Myöhempinä vuosina Jansson ja Lemmetyinen (eli sisar Juliana ja sisar Otniela) työskentelivät kuitenkin Norjassa ja Suomessa. Vihdoin Suomessa ollessaan he alkoivat löytää tietä armollisen Jumalan luo, vapauteen tuosta sisäisestä ja ulkoisesta vankeudesta. Heille koitti aika lähteä pois Mariasisarista, vaikka helppoa sieltä lähteminen ei tietenkään ollut. 

Tuo armon ja vapauden löytäminen onkin parasta tässä kirjassa. Entiset alistetut nunnat alkoivat sitten julistaa evankeliumia Suomessa, sitä todellista ilosanomaa, jota he eivät luostarissa saaneet koskaan kuulla. 

Kirja muistuttaa meitä siitä, ettei kaikella, mitä Jumalan nimissä tehdään ja puhutaan, ole välttämättä mitään tekemistä Jumalan kanssa. Eivätkä kaikki sanomat, profetiat ja vaikutelmat ole Jumalan puhetta. 

Olisi kiinnostavaa tietää, mikä sai äiti Basilean mielen niin vinksahtamaan. Mutta kun hän eli jo valmiiksi omissa kuvitelmissaan ja vetäytyi vielä ajoittain kuukausiksi täyteen yksinäisyyteen, siellä oli taatusti aikaa saada lisää hulluja ajatuksia ja mystisiä kokemuksia. 

Kirjassa on paljon lainauksia äiti Basilean puheista, jotka lähetettiin aina kirjallisesti kaikille muissa maissa työskenteleville Mariasisarille. Minusta seuraava ote kertoo karmealla tavalla siitä, miten järkkynyt hänen mielensä täytyi olla:   

Minä jouduin vihastumaan niin, että olin vähällä itse tuhoutua siihen... En sanonut sisarille enää ainuttakaan hyvää sanaa, en hyvää huomenta, en enää yhtään mitään. Kirjoitin vain eri sisarille jatkuvasti tuomion kirjeitä, joita minulle suorastaan saneltiin. Se oli aivan hirveää. Ajattelin: milloin saan viimeinkin lopettaa sen? Jumalan viha melkein kulutti minut, minun täytyi se tehdä... Mutta sisarten sydämet olivat kiveä. Täytyi tulla seitsemän vihan aaltoa, ennen kuin he vihdoin katuivat ja nöyrtyivät. 

Kirja on ilmestynyt aluksi saksaksi, josta se on sitten käännetty suomeksi. 

Otava 1998 
255 sivua 
Alkuteos: Wenn Mauern Fallen... Zwei Marienschwestern entdecken die Freiheit des Evangeliums 1997 

tiistai 13. huhtikuuta 2021

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

 

Suomentanut Oona Nyström 

Nyt kun alkuun pääsin, jatkoin heti perään toisella Ruth Waren trillerillä, joka on näköjään hänen esikoisromaaninsa. Luin jostain, että Ware on suljetun paikan mysteerien taitaja, ja siltä hän tosiaan vaikuttaa. Taas oli niin klaustrofobinen tunnelma, että huh! 

Tässä kirjassa minäkertoja Nora saa yllätyksekseen kutsun vanhan ystävänsä Claren polttareihin, vaikka he eivät ole olleet missään tekemisissä kymmeneen vuoteen. Nora ei ymmärrä, miksi hän sai kutsun, varsinkin kun häntä ei ole kutsuttu häihinkään. Kymmenen vuotta sitten tapahtui jotain sellaista, joka sai Noran vaihtamaan maisemaa ja katkaisemaan kaikki yhteytensä menneisyyden ystäviin. Miksi kipeä menneisyys alkaa nyt kummitella tämän polttarikutsun muodossa? 

Kuitenkin, koska Noran ja Claren yhteinen ystävä Nina lupaa myös tulla polttareihin, Norakin päätyy lähtemään. Moni kutsuttu ei pääse, joten syrjäisellä seudulla - siellä synkän metsän siimeksessä - sijaitsevalla huvilalla on lopulta koolla vain kuusi henkeä. Varsinkin polttarien järjestäjä, Claren kaaso Flo, vaikuttaa oudon epävakaalta ja pakkomielteiseltä, ja vaikea luonne tuntuu olevan muutamalla muullakin osallistujalla. Myös itse huvila on outo, ympäristöön täysin sopimaton lasi- ja teräshökötys, joka on kuin akvaario. Jos ulkona pimeässä olisi joku, hän voisi hyvin tarkkailla sisällä olevia. Karmeaa tunnelmaa lisää seinällä roikkuva haulikko, vaikka siinä on kuulemma vain paukkupanoksia. 

Flon järjestämä ohjelmakaan ei ole aivan hilpeimmästä päästä. Ja kun kaikkeen tähän lisätään juomista, humaltumista ja riitelemistä, soppa on valmis. Entä mitkä ovat ulos lumeen yön aikana ilmestyneet jalanjäljet? 

Lopulta tilanne kärjistyy, ja Nora löytää itsensä sairaalan sängystä verisenä ja muistinsa menettäneenä. Hänen huonettaan vartioivat poliisit, ja tuntuu kuin häntä epäiltäisiin jostain. 

Haluaisin nukkua, mutten pysty, en edes morfiinipumpun pehmeiden surahtelujen jälkeen. Sen sijaan makaan hereillä kuunnellen käytävästä kantautuvia ääniä, mies- ja naispoliisia, jotka keskustelevat matalalla äänellä siitä, mitä on tapahtunut, ja yksi heidän lausumansa sana jää kaikumaan päähäni: Murha. Murha. Murha. 
  Voiko se olla totta? Voiko se mitenkään olla totta? 
  Kuka on kuollut? 

Mitä mökillä oikein tapahtui? Palautuuko Noran muisti? Voiko olla mahdollista, että hän itse on murhaaja? 

Synkän metsän siimeksessä on hyvin mukaansatempaava ja koukuttava trilleri, jonka tunnelma muuttuu loppua kohti koko ajan painostavammaksi. Ruth Ware tuntuu olevan taitava synkkien tunnelmien luoja. 

Tällä kertaa en arvannut loppuratkaisua etukäteen. Hyvin sairas kuvio oli kyllä kysymyksessä. Tarina sinänsä on tosi epäuskottava, mutta eipä tuo haittaa, koska jännityshän tässä oli tärkeintä. Sain mitä halusin. Nyt kun olen lukenut muutamassa päivässä kaksi psykologista trilleriä, on sen verran hengästynyt olo, että seuraavaksi luen jotain muuta. 

Kuten sanoin edellisestäkin lukemastani Waresta, myös Oona Nyströmin suomennos on todella sujuvaa ja nautinnollista luettavaa. 

Otava 2017 
363 sivua 
Alkuteos In a Dark, Dark Wood 2015 

Kirjasta ovat bloganneet mm. 

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Ruth Ware: Lumimyrsky


Suomentanut Antti Saarilahti 

Ruth Waren trillerit olivat tähän mennessä jääneet minulta lukematta, vaikka Nainen hytissä 10 minulla on omana. Nyt kun luin Lumimyrskyn, täytyy ehdottomasti jatkaa Wareen tutustumista. Oli tämä niin hyytävän jännittävä tarina. 

Englantilaisen Snoop-musiikkisovelluksen avainhenkilöt ovat matkustaneet Ranskan Alpeille laskettelemaan ja pohtimaan firman tulevaisuutta. He käsittelevät tarjousta, joka voisi tehdä kaikista osakkaista miljonäärejä - mutta kolikolla on toinenkin puolensa, joten asiasta ei löydy yksimielisyyttä. 

Sitten alkaa tapahtua. Työporukka menee aamupäivällä laskettelemaan, koska iltapäiväksi on jo luvattu lumimyrskyä, ja silloin rinteet suljettaisiin. Tuolla laskettelureissulla yksi heistä katoaa. Arvellaan, että hänelle on täytynyt tapahtua onnettomuus. Myös lumipyry alkaa, ja ryhmäläisten palattua alppimajalle tulee suuri lumivyöry. Paikka jää täysin saarroksiin, puhelimissa ei ole kenttää eikä apua näytä olevan tulossa. 

Näissä klaustrofobisissa tunnelmissa yhdelle ja toiselle ryhmäläiselle alkaa käydä huonosti, minkä kertoo jo kirjan englanninkielinen nimikin: One by One. Onko joukossa siis joku, joka on valmis tappamaan saadakseen tahtonsa läpi? Kuka hän on; entä mitä muille vielä ehtii tapahtua, kun pakoonkaan alppimajalta ei pääse?

Alusta asti tarinaa kerrotaan kahden henkilön näkökulmasta. Toinen on snoopilaisten mukana paikalle tullut Liz, joka ei edes haluaisi olla mukana. Liz vaikuttaakin jotenkin ulkopuoliselta; hän on kuin ruma ankanpoikanen rikkaiden ja hienojen snoopilaisten joukossa. Hän tarkkailee tilannetta sivusta. 

Sivullinen tarkkailija on myös Erin, joka työskentelee hiihtokeskuksessa yhdessä työkaverinsa Dannyn kanssa ja vastaa ryhmäläisten hyvinvoinnista. Lumimyrsky tuo Erinin mieleen traumaattisia muistoja menneisyydestä. On tapahtunut jotain, mistä hän ei tahdo millään selvitä. 

Alussa Erin ja Danny valmistautuvat vastaanottamaan uudet vieraat, jotka puolestaan asettuvat taloksi ja pohtivat yrityksensä tilannetta. Tuossa alkupuolella täytyi vähän aikaa tehdä töitä hahmottaakseen, kuka kukin kirjan henkilöistä oli; olihan snoopilaisia paikalla peräti kymmenen. Tämä käynnistysvaihe oli hiukan tylsä myös koska yritysten talousasiat eivät kuulu lempiaiheisiini. Mutta kun sitten alkoi tapahtua, kyyti olikin heti kylmää. 

Arvelin, että lumimyrskyn ja lumivyöryn eristämään paikkaan saisi sijoitettua kylmäävän jännärin, ja oikeassa olin. Lumimyrsky on todella koukuttava teos. 

Voi olla, että läheskään kaikki lukijat eivät arvaa syyllistä, mutta itse epäilin oikeaa henkilöä alusta asti, vaikka toki muitakin täytyi hiukan epäillä siinä sivussa. Tästä tulee miinusta omalla kohdallani, että tietyn henkilön syyllisyys oli minulle niin ilmeinen. Dekkareita ja trillereitä lukiessaan haluaa tulla huijatuksi ja päästä yllättymään lopussa. 

Kirja oli kuitenkin niin jännittävä, että kokonaisuutena olen oikein tyytyväinen lukuelämykseen. Parhaimmillaan tällainen trilleri olisi lumimyrskyssä luettuna, mutta sainpa sentään hiukan lumi- ja raekuuroja tunnelmaa luomaan, kun aloitin lukemista toissa iltana. 

Antti Saarilahden suomennos on todella sujuvaa ja nautinnollista luettavaa. 

Otava 2021 
398 sivua 
Alkuteos One by One 2020 

Jotkut ovat pitäneet tästä kirjasta, toiset eivät. Tässä erilaisia näkökulmia: 

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Kaija Taival (toim.): 101 rukousvastausta

 

Tähän kirjaan on koottu mitä erilaisimpia rukousvastauksia, joita ihmiset ovat saaneet monissa eri elämäntilanteissa. Se rohkaiseekin myös lukijaa uskomaan, että rukousvastauksia voi saada, vaikka Jumala ei toki kaikkia toiveitamme toteuta eikä aina toimi juuri sillä tavalla tai hetkellä kuin meidän mielestämme pitäisi. Mutta kuitenkin hän myös toimii ja vastaa hyvin konkreettisesti, ja sellaisesta on joskus terveellistä saada muistutus. Siksi 101 rukousvastausta on antoisaa luettavaa. 

Kirjassa on esimerkiksi Jumalan huolenpitoon liittyviä rukousvastauksia: miten hän on auttanut asunnon, työpaikan, ruuan tai puuttuvien rahojen saamisessa. Joku kertoo, miten Jumala johdatti hänelle puolison; toinen taas sai uusia ystäviä menetettyjen tilalle. Eräs henkilö ei ollut millään päässyt eroon tupakasta, mutta vapautui siitä kertaheitolla rukouksen jälkeen. Jotkut kertovat sairauksien parantumisesta. Oma osastonsa on myös uskoontulorukouksille sekä valmiille rukouksille, kuten Herran siunaus ja Isä meidän -rukous. Monet ovat kokeneet Jumalan apua erilaisissa kiusauksissa. 

Mukana on myös rukousvastauksia maailmalta. Lähetystyöhön liittyviä rukousvastauksia kerrotaan muun muassa Israelista, Kiinasta, Japanista ja Etiopiasta. Eräs lähettiperhe sai kokea Jumalan konkreettista apua monissa asioissa kotimaahan paluun jälkeen. Eräs henkilö puolestaan koki lähetyskutsua ja pääsi lopulta toteuttamaan sitä kotimaasta käsin. 

Maailmalta on mukana myös katastrofitilanteiden rukouksia. Kirja kertoo Haitissa suuren maanjäristyksen jälkeen työskennelleestä lähetyslääkäristä, Chilen kaivosmiehistä, Islannin tuhkapilven takia New Yorkiin jumiin jääneestä pariskunnasta, varjeluksesta Koben maanjäristyksessä Japanissa sekä naisesta, joka pelastettiin World Trade Centerin raunioista viimeisenä eloonjääneenä. 

Koska aina ei kuitenkaan käy hyvin tai niin kuin me haluaisimme, kirjassa on mukana myös muutamia kertomuksia tästä. 

Jotkut rukousvastaukset ovat jopa humoristisia. Esimerkiksi eräs Irmeli oli kävelyllä vapunpäivän aamuna ja oli ankealla mielellä. Hän valitti mielessään Jumalalle, ettei hänellä ole ollenkaan vappuiloa. Silloin takaa tuli polkupyörällä vanha mies ja kysyi: "Onko sinulla vappuiloa?" Samalla mies ojensi Irmelille kaksi pientä, puhaltamatonta ilmapalloa ja kääntyi pyörällään takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Jumala oli siis lähettänyt hänet vain tuomaan Irmelille vappuiloa! 

Tosikertomusten joukossa on myös yksi rukoukseen liittyvä vitsi, jonka löytäminen jätetään lukijan tehtäväksi. Kyllä sieltä sitten yksi sellainen löytyikin. 

101 rukousvastausta sisältää niin paljon rohkaisevia kokemuksia, ettei niistä osaa sanoa näin lyhyesti juuri mitään. Mutta jos kaipaat muistutusta Jumalan hyvyydestä ja huolenpidosta, suosittelen tätä kirjaa lämpimästi! 

Kustannus Oy Uusi Tie 2011 
428 sivua 
Kannen suunnittelu ja toteutus: Aada Oy Ab 

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta

torstai 8. huhtikuuta 2021

Marketta Myyrä: Janevit - Tehtävä Bulgariassa


Itä-Euroopan kommunistimaiden perustuslaki takasi aikoinaan uskonnonvapauden, mutta käytännössä tämä ei toiminut. Viranomaiset eivät edes tienneet tuollaisesta perustuslain kohdasta. Kristittyjä vainottiin, eikä heillä ollut esimerkiksi Raamattuja. Tuohon aikaan monet suomalaisetkin kristityt olivat mukana salakuljettamassa Raamattuja näihin maihin. 

Eräs heistä oli Anja Närhi, joka alkoi jo nuorena salakuljettaa Raamattuja Neuvostoliittoon. Myöhemmin hänen tärkeimmäksi kohdemaakseen muodostui Bulgaria, joka oli Albanian jälkeen Euroopan toiseksi tiukin kommunistimaa; olihan siellä otettu oppia myös kiinalaisesta kommunismista ja Maon opetuksista. Salakuljettajien täytyikin olla hyvin varovaisia. He toimittivat Raamatut perille kohteisiin öisin, jolloin kiinnijäämisen vaara oli pienin. 

Sinikan kanssa yhdessä kuriirit haparoivat tiensä pimeän kaupungin halki Sonjalta saatujen ohjeiden mukaan. Katuvaloja ei ollut. Tiet olivat kuoppaisia, ja rakennusjätteitä lojui missä sattui. Edessä saattoi olla odottamattomia tietöitä, ja kuoppiin putoamisilta vältyttiin vain onnen kaupalla. 

Öisin kuriirit tekivät salaista työtään; päivisin he esittivät huoletonta lomailijaa uimarannalla ja turistikohteissa. 

Näillä matkoilla Anja Närhi tutustui Bulgariassa yhteyshenkilönä toimineeseen Peter Janeviin. Ajan mittaan he rakastuivat toisiinsa, mutta rautaesiripun takana elävän vainotun kristityn oli käytännössä mahdotonta päästä naimisiin ulkomaalaisen kanssa. Eikä avioliittolupaa ihan vähällä saatukaan. Ennen kuin Anja ja Peter saivat toisensa, Peter ehti istua vankilassakin uskonsa takia. On suoranainen ihme, että kaiken tämän jälkeen he todella saivat toisensa. 

Avioiduttuaan Janevit asuivat ja toimivat sekä Suomessa että Bulgariassa. Kirja kertoo kiinnostavasti heidän elämästään ja työstään näissä molemmissa maissa. Kummallakin puolisolla oli tietysti myös totuttelemista toisen kulttuuriin ja tapoihin. 

Kun rautaesirippu lopulta repesi, Bulgariassa voitiin alkaa tehdä kristillistä työtä vapaammin. Myöhemmin kommunistit pääsivät vielä uudestaan valtaan joksikin aikaa, mutta sen jälkeen olot taas vapautuivat. Kirja valottaa Bulgarian hengellistä tilannetta ja kertoo myös köyhien ihmisten avuntarpeesta sekä avustamisesta. Bulgariassa on paljon romaneja ja turkkilaisia. 

Tämä Janevien tarina on ilmestynyt jo vuonna 2001. Kirjan luettuaan jää miettimään, millainen mahtaa olla Bulgarian nykytilanne. Se on yksi sellainen Euroopan maa, josta ei kovin paljoa kuule. 

Pääsiäisenä söin bulgarialaista suklaata, ja siitä tuli mieleen, että voisi vihdoin lukea tämän kirjan, jonka olen toki joskus kauan sitten lukenutkin, mutta en enää muistanut siitä mitään. Lukuelämys olikin antoisa. 

Päivä Oy 2001 
236 sivua 
Kansi: AD Studio Oy 

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Martta Kaukonen: Terapiassa

 

Terapiassa on Martta Kaukosen esikoisromaani, ja kuten olin jo kuullutkin, se on suorastaan kansainvälisen tason psykologinen trilleri. Nyt kun luin kirjan itse, olen samaa mieltä. Hyytävää psykologista jännitystä ja yllättäviä käänteitä ei tästä tarinasta puutu. Kun luulee, että kaikki yllätykset on jo nähty, vielä tulee lisää. Matto vedetään jalkojen alta moneen kertaan. 

20-vuotias helsinkiläinen Ira on sarjamurhaaja, koska hänelle on lapsuudessa tapahtunut jotain todella traumaattista. Ira on mielestään saanut vanhemmiltaan osuvan nimen; tarkoittaahan se latinaksi vihaa. Hän hakeutuu terapiaan vain varmistaakseen itselleen syyntakeettoman paperit, jos joskus jäisi murhistaan kiinni. Hän aikoo huijata ja valehdella, minkä ehtii. Terapeutikseen Ira valitsee keski-ikäisen Clarissan, joka on tunnettu hahmo, aina esillä mediassa kertomassa näkemyksiään milloin mistäkin psykologisista aiheista. 

Heistä kumpikaan ei tiedä, miten kohtalokkaat käänteet heitä odottavat, kun terapiasuhde etenee. Clarissa muistelee: 

Hapuilen aivojeni uumenista ensimmäistä tapaamistamme. Olisiko kaiken tapahtuneen voinut estää? Tämä kuulostaa järjettömältä, mutta olen tästä vakuuttunut: heti kun Ira astui sisään vastaanottohuoneeseeni, alitajuntani yritti kertoa minulle, mistä oli kyse. 
  Mutta minä en kuunnellut.  

Tarinaa kerrotaan neljän eri henkilön näkökulmasta. Iran ja Clarissan lisäksi äänessä ovat terapeutin puoliso Pekka, joka seuraa sivusta tilanteen kehitystä vaimonsa kotivastaanotolla, sekä Arto-niminen toimittaja, joka saa tehtäväkseen haastatella Clarissaa. 

Arto, jonka käteen työnnetään paperilapulla Clarissan puhelinnumero, toteaa jälkeenpäin: 

Jos voisin matkustaa aikakoneella menneisyyteen, kaivaisin nahkarotsini taskusta sytkärin, rypistäisin lapun ja tuikkaisin sen tuleen. 

Psykologisten trillerien jännitys on minusta ihan parasta, ja tässä Kaukosen teoksessa kaikki lajityypin palaset loksahtavat kohdalleen. Alusta asti luvassa on pahaenteistä vihjailua jostain synkästä, mitä tulisi tapahtumaan, mutta asioita kuitenkin paljastetaan hitaasti jännitystä nautinnollisesti pitkittäen. Eikä mikään lopulta ole sitä miltä näyttää. Henkilöillä on omat traumansa ja pakkomielteensä, eikä lukija voi tietää, kuka kaiken jälkeen paljastuu tämän tarinan suurimmaksi hulluksi. 

Terapiassa on todella tasokas psykologinen trilleri ja kaiken lisäksi tosiaan esikoisromaani! Vaikuttavaa! Uskon ja toivon, että Martta Kaukosesta kuullaan vielä lisää. Ja kun häntä verrataan takakannessa Gillian Flynniin, niin nyt minunkin on korkea aika tutustua myös Flynnin teoksiin, jotka ovat vielä jääneet lukematta. 

WSOY 2021 
405 sivua 
Kansi: Perttu Lämsä 

Kirjasta muualla: 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Fulton Oursler: Suurin tarina mitä koskaan on kerrottu


Suomentanut Inkeri Hämäläinen 

Lainasin tämän vanhan, Jeesuksen elämästä kertovan romaanin kerran lapsuudenkotini kirjahyllystä. Joskus 80-luvulla olin tämän lukenutkin. Luin kirjaa aika pitkälle joulun aikoihin, mutta sitten se jäi kesken. Nyt huomasin, että jäljellä olivat enää Jeesuksen kärsimystien tapahtumat ja ylösnousemus, joten oli sopiva sauma lukea kirja loppuun näin hiljaisella viikolla.

Kirja sopii tietysti luettavaksi koska tahansa, mutta joulun ja pääsiäisen aikaan pääsee samalla lukemaan ajankohtaan liittyvistä tapahtumista. En enää muista tarkkaan, mutta kyllä Jeesuksen syntymään liittyvistä tapahtumistakin taidettiin kertoa aika pitkästi. Ainakin Jeesuksen kärsimyshistoriaa Fulton Oursler käsittelee todella pitkään ja yksityiskohtaisesti. Ylösnousemuksen hän käsittelee minusta kovin lyhyesti ja pintapuolisesti, kuin kiirehtien, että pääsisi vihdoin lopettamaan. Olisin halunnut lukea pääsiäisestäkin seikkaperäisen kuvauksen, mutta kirjailija taisi jo väsähtää siinä vaiheessa. 

Kirja on mukaansatempaavaa luettavaa, ja se onkin takakannen mukaan levinnyt aikoinaan Amerikassa miljoonapainoksina. Takakansi kertoo senkin, että Fulton Oursler on tutustunut historian sokkeloihin ja käynyt tutustumassa tapahtumien ulkonaisiin puitteisiin sikäli kuin niitä meidän päivinämme vielä on nähtävissä. Kirjassa onkin mukana paljon sellaista, mikä tuntuu historialliselta taustatiedolta tuon ajan elämästä, mutta on tietysti vaikea tietää, mikä kaikki on faktaa ja mikä taas kirjailijan mielikuvitusta. 

Joka tapauksessa hyvä lukuelämys tämä oli. Yksi mieleenpainuva kohta on Jeesuksen ja Sakkeuksen kohtaaminen. Kun Jeesus huusi Sakkeusta tulemaan puusta alas, sillä hän tulisi vieraaksi tämän kotiin, Oursler kirjoittaa: 

Mestari minun talossani. Jeesus minun vieraanani. 
  Verojenkokoojan sydämessä vallitsi hurja, mieletön ilo. Rujo pikku miljonääri tömähti maahan sykomoripuun viimeisiltä oksilta; hän juoksi kömpelösti pitkin kujaa, jonka ihmisjoukko avasi hänelle keskuuteensa, hän huusi ja nauroi. Ja Jeesus laski kätensä olkapäälle, joka häthätää ulottui hänen vyötäröönsä saakka, ja he lähtivät yhdessä liikkeelle ihmisjoukon mutistessa ja kuiskaillessa. 

Kun eilen luin pitkästi Jeesuksen oikeudenkäynnistä, kidutuksesta ja ristinkuolemasta, tämä osio oli hyvin koskettava. Oli järkyttävää lukea siitä kaikesta piinasta, johon Jeesus alistui meidän tähtemme. Tuli mieleen elokuva The Passion of the Crist

Ehkä jotkut kirjailijan ratkaisut juonen suhteen eivät uponneet minuun, mutta kirjailijoilla on oikeus käyttää omaa mielikuvitustaan. Siitä haluaisin kuitenkin hiukan nipottaa, että hän oli tehnyt useammastakin henkilöstä vaalean, kalpean ja muuta vastaavaa. En toki ole itse koskaan käynyt Lähi-idässä; kuka tietää miten paljon kalpeita ja keltatukkaisia ihmisiä siellä sitten voi olla... 

Tällä romaanilla on minulle tunnearvoa, koska omistuskirjoituksesta päätellen isäni on antanut sen äidilleen jouluna 1955, jolloin se onkin ollut aivan uunituore kirja. 

Siunattua pääsiäisen aikaa! 

K. J. Gummerus Oy 1955 
427 sivua 
Alkuteos: The Greatest Story Ever Told