maanantai 30. syyskuuta 2019

Lempikirjalista 90-luvulta

Kun selasin viime aikoina ottamiani valokuvia, muistin, että olin aikonut tehdä tällaisenkin postauksen. Nimittäin jostain vanhasta 90-luvun päiväkirjastani tuli vastaan listaa silloisista lempikirjoistani. Oli mielenkiintoista nähdä, millaisista kirjoista olin silloin pitänyt. Lista on vuosien kuluessa niin muuttunut, että monet näistä kirjoista olin peräti jo unohtanut. Vain Edith Södergrania ja Katri Valaa olen lukenut tämänkin blogin aikana - ja Anni Sumarilta yhden kirjan, jota ei ole tällä listalla. Ai niin, myös Pelkotiloja olen lukenut joskus myöhemminkin, mutta en blogiaikana.

Muun muassa tällaisia lempikirjoja minulla siis oli 90-luvulla: 

* Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka
* Edith Södergran: Runoja
* Anni Sumari: Lyhenevä laulu kärsimyksen onnellisista puolista
* Anni Sumari: Beautiful dreamer
* Bo Carpelan: Axel
* Aino Kallas: Sudenmorsian
* Madeleine Le Conte: Hélène
* Katri Vala: Kootut runot
* Nina Banerjee-Louhija: Yöt minun omiani
* Michel del Castillo: Kitara
* Kristiina Haataja: Temppeli
* (Samoalaispäällikkö Tuiavii): Papalagit
* Timo Parvela: Pelkotiloja

Listan sisällöstä päätellen tämä olisi voinut olla joskus vuoden 1996 paikkeilla. Hassua on, että tuota Madeleine Le Contea ja hänen kirjaansa en enää edes muista. Useimmista muista listan kirjoista tai kirjailijoista minulla on sentään edes joku hämärä mielikuva. Samoalaispäällikkö Tuiaviin näkemyksiä länsimaisten ihmisten omituisuuksista, kuten "ankarasta ajatustaudista", olisi kiva lukea pitkästä aikaa. Papalagit nimittäin on kyllä omassa hyllyssäni.

Michel del Castillon Kitaran aioin lukea muistaakseni viime talvena, mutta se vaikutti niin surulliselta, etten sitten jaksanutkaan - ainakaan sillä kertaa. Ehkä joskus uusi yritys? Muistan, että meidän piti lukea se aikoinaan lukiossa, ja ihastuin siihen silloin.

Ajoitan listan vuoteen 1996, koska silloin hain Turun yliopiston kotimaiseen kirjallisuuteen ja luin pääsykoetta varten Aino Kallasta, jota en ollut ennen lukenut (en muuten sitten päässyt sinne yliopistoon, enkä hakenut enää toista kertaa). Toiseksi listalta puuttuu myöhempien aikojen ehdoton suosikkini, Hermann Hessen Arosusi, jonka luin joskus vuosien 1996-1997 vaihteessa (muistan sen siitä, että sitä suositteli minulle tietty henkilö tietyssä paikassa, jossa olin vuoden 1996 lopulla).

Tällaista tällä kertaa! Onko tällä listalla sinulle tuttuja kirjoja - tai peräti lempikirjojasi?

lauantai 28. syyskuuta 2019

Ayako Miura: Rakkauden sola

Kirjassaan Sairaalan puistossa kukkii atsalea japanilainen Tomihiro Hoshino kertoo lukeneensa Ayako Miuran romaanin Rakkauden sola, joka perustuu tositapahtumiin. Kirja oli ollut jo jonkin aikaa hyllyssäni, mutta vasta kun sain tietää, että se perustuu tositapahtumiin - ja vielä hyvin dramaattisiin sellaisiin - uteliaisuuteni heräsi toden teollla.

Ayako Miuraa olin kyllä lukenut ennenkin, ja tiesin, että hän kirjoittaa vaikuttavasti. Hänen romaaninsahan ovat olleet valtavan suosittuja Japanissa, vaikka Miura kuului Japanin pieneen kristittyyn vähemmistöön. Hänellä oli kuitenkin taito kirjoittaa niin, että se puhutteli ihmisiä uskontokuntaan katsomatta. 

Mutta tämä Rakkauden sola! Teen nyt poikkeuksen, spoilaan vähän ja paljastan, mitä Tomihiro Hoshino kertoi, koska juuri se sai minut todella kiinnostumaan tästä kirjasta. Nimittäin ehkä joku muukin voi kiinnostua samasta syystä? Tapausta ei kerrota takakannessa, vaikka siellä kyllä mainitaan päähenkilön itsensä uhraava rakkaus. 

Shiokarin solassa tapahtui kerran junamatkalla onnettomuus: viimeinen vaunu irtosi junasta ja lähti valumaan taaksepäin. Se uhkasi syöksyä rotkoon, jolloin kaikki siinä olleet matkustajat olivat hengenvaarassa. Eräs matkustaja yritti saada vaunua pysähtymään, mutta käsijarru oli jotenkin jumissa. Silloin hän heittäytyi raiteille vaunun eteen, sai sen pysähtymään ja pelasti kaikki muut - paitsi itsensä. 

Rakkauden sola kertoo siis tämän tapauksen, mutta myös paljon muuta. Kirja kertoo tokiolaisen Nobuo Naganon elämästä lapsuudesta kolmekymppiseksi asti. Lapsena hän asuu kolmestaan isänsä ja isoäitinsä kanssa. Myöhemmin hänelle kuitenkin selviää yllättäviä asioita omasta perheestä. Hän saa tietää, että hänellä on kristittyjä perheenjäseniä, halveksittuja jasoja (sana, jota käytettiin Jeesuksen ja kristittyjen haukkumanimenä). 

Nobuo on kuitenkin vakaa buddhalainen. Nuoruudessaan hän pohtii monia syvällisiä kysymyksiä sekä yksin että hyvän ystävänsä Osamu Yoshikawan kanssa, joka on luonnollisesti myös buddhalainen. Nobuo kamppailee muun muassa seksuaalisuutensa kanssa ja pohtii rakkautta, kuolemaa ja syntiä. Osamun rampa sisar saa molemmat pojat miettimään myös vammaisuuden tarkoitusta.

" - Nagano, kuinka osaisin selittää mitä ajattelen? Sinä ja minä olemme ihmisiä, jotka haluamme ottaa elämän todesta ja pohtia suuria kysymyksiä, esimerkiksi kuolemaa ja rakkautta. Olen aivan varma siitä, kun istun juttelemassa sinun kanssasi. Mutta arkipäivän vilskeessä ei löydy montakaan ystävää, joiden kanssa voisi puhua tällä tavalla. Jos ei pidä varaansa, saattaa elämä muodostua hyvinkin pinnalliseksi. Jos sinä asuisit Hokkaidossa, meillä voisi olla hyvin antoisaa yhdessä.
  Nobuokaan ei voinut olla ajattelematta, että jos hän saisi käydä joka päivä tällaisia keskusteluja Yoshikawan kanssa, hänenkin elämänsä tulisi paljon rikkaammaksi. 
  - Miksi sinä et tule takaisin Tokioon, niin että minun ei tarvitsisi lähteä Hokkaidoon?
  - Se ei ikävä kyllä käy päinsä. Jollakin tavoin Hokkaido vastaa minun luonnettani, käsitätkö? Talvet ovat niin pitkiä, että siellä ikävystyy kuollakseen... Kaikki on valkean lumen peitossa, ei näy ainuttakaan vihreää läiskää... Kaikki puut, havupuita lukuunottamatta, näyttävät kuolleilta... Kun alussa katselin näitä autioita lakeuksia, luonto oli minun silmissäni kietoutunut käärinliinoihin. Mutta kun puolen vuoden talvikausi on ohi ja vihreät ruohonkorret alkavat pistää esiin lumen alta, käsitän ettei talvi suinkaan ole kuollutta vuodenaikaa. Viime aikoina olen alkanut jopa miettiä, eikö ihmisen kuolema voisi olla aivan samanlainen kuin Hokkaidon talvi, niin että me joskus vielä palaamme tänne ilmielävinä."

Kristinuskokin on kuvassa mukana vielä myöhemminkin Nobuon elämässä. 

Kuten takakannessakin kerrotaan, kirja käsittelee myös kahden ihmisen uskollista kiintymystä ja rakkautta. Uskollisuus onkin yksi kirjan tärkeistä teemoista. 

Koska tein jo yhden ison paljastuksen, en kerro Nobuon elämästä tämän enempää. Sen voin sanoa, etten muista koska viimeksi olisin itkenyt niin paljon kuin tämän kirjan äärellä lopulta kävi. Kaikessa traagisuudessaan tarina on kuitenkin valtavan pysäyttävä ja puhutteleva. Shiokarin solan tapahtumat puhuttelivat myös japanilaisia syvästi aikanaan (eli ilmeisesti joskus 1900-luvun alussa). 

Ayako Miura on valtavan syvällinen ihmiskuvaaja. Luin viime vuoden lopulla hänen tiiliskiviromaaninsa Jäätymispiste, mutta sen jatko-osaa Aurinko sulattaa jään en ole vieläkään uskaltautunut aloittamaan, koska se on vähintään yhtä paksu. Rakkauden solan luki nopeasti, koska siinä on vain 303 sivua. 

SLEY-Kirjat Oy 1980
303 sivua
Alkuteos Shiokari tooge
Englanninkielisestä käännöksestä Shiokari Pass suomentanut Helinä Kuusiola
Kansi Martti Mykkänen 

Kirjasta on blogannut myös ainakin Savannilla

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Siwert Petersson: Muukalainen

"Muukalainen tuli jalkaisin kaupungin takana olevilta kukkuloilta. Hän kulki läpi laakson, jossa paistoi Jumalan hymyilevä aurinko ja jossa ihmisillä kerrottiin olevan aavan ulapan ja kirkkaan taivaan muovaama luonteenlaatu.
  Muukalainen saapui kaupungin rajalle. Hän tunsi kuuman asfaltin sandaaliensa alla. Kävelyyn sopivia polkuja ei näkynyt. Muukalainen asteli yksin tiellä, jota rakennettaessa ei ollut ajateltu jalankulkijoita. Kaupunkiin päin meni paljon autoja. Oli se aika aamusta, jolloin liikenteen virta soljui siihen suuntaan.
  Pitkä kävelymatka uuvutti Muukalaista. Siitä oli jo kauan, kun hän oli vaeltanut kuumassa autiomaassa ja paahteisilla kedoilla. Sen jälkeen kuluneet vuosituhannet hän oli viettänyt etsien ihmisiä, erityisesti rauhattomia kulkijoita."

Näin alkaa Muukalaisen tarina. Hänen nimeään ei kirjassa mainita, mutta asiayhteydestä käy pian ilmi, että se mies, joka ihastutti ja vihastutti ihmisiä 2000 vuoden takaisessa Israelissa, on nyt tullut maan päälle uudestaan, tällä kertaa Eurooppaan. Maata kirjassa ei kerrota; käytännössä se voisi olla mikä tahansa. No, mielikuvitusmaahan se on; sen verran omaperäisiä asioita siellä välillä tapahtuu.

On mielenkiintoista lukea fantasiaa siitä, millaista olisi, jos Jeesus olisi maisemissa nykypäivänä. Kirja on tosin ilmestynyt jo vuonna 1982, joten ihan 2000-luvun saavutuksia ei vielä tunneta. Mutta ainakin autot ja televisio edustavat tarinassa nykyaikaa. 

Muukalainen herättää arvatenkin taas sekä ihastusta että vihastusta. Hänellä riittää rakkautta muiden muassa ilotyttöä, alkoholistia, mustalaisperhettä ja pyörätuolissa istuvaa Hannaa kohtaan. Mutta toisaalta hän herättää kohua ja pahennusta sotkemalla yhteiskunnan, viranomaisten, silmäätekevien, rikkaitten ja pappien kuvioita. Hänen tempauksensa päätyvät lehtijuttujen aiheeksi, ja hänet itsensä haastetaan oikeuteen.

"Lehdet saivat selville, että Muukalainen asui halveksitun mustalaisperheen luona. Valokuvauskoneen käyttäjä halusi ottaa kuvan, jossa Muukalainen esiintyisi yhdessä isäntäperheensä kanssa. Hän selitti Muukalaiselle:
  - Sitten ihmiset näkevät, että te otatte vastaan syntisiä ja syötte heidän kanssaan...
  Valokuvaaja oli lapsuudessaan tutustunut jonkin verran Kirjoituksiin, vaikkei hän nykyään enää lukenutkaan niitä. Muukalainen ymmärsi täydellisesti, mitä valokuvaaja tarkoitti. Monet pitivät pikkurikoksiin syyllistyneitä mustalaisia kaupungin syntisimpinä ihmisinä, vaikka siellä tehtiin paljon pahempaakin. Sanomalehtimiehet tiesivät tämän. Siksi heitä kiinnosti kovasti kuvata Muukalainen tässä ympäristössä.
  - Olet oikeassa, sanoi Muukalainen. - Minä otan vastaan syntisiä.
  Muukalainen katsoi valokuvaajaa silmiin tavalla, joka pani kameran tutisemaan miehen kädessä. Hänelle tuli sellainen tunne, että Muukalainen tiesi hänestä kaiken."

Jotkut haluaisivat myös hyötyä Muukalaisesta. Jos hän tulisi juuri heidän seurakuntansa kokoukseen tekemään ihmeitä, saataisiin paljon kansaa liikkeelle. Mutta Muukalainen ei suostu lähtemään mukaan mihinkään järjestettyyn show'hun.

Kirjassa on paljon satiiria ja yhteiskuntakritiikkiä. Esimerkiksi kun Muukalainen laitetaan työttömien kurssille:

"Siinä suuressa talossa, jossa kurssia pidettiin, oli myös työhuoneita, joissa voi opetella erilaisia ammatteja. Mahtavat koneet jyrisivät, ja suunnattomat porat uppoutuivat kovaan rautaan. Särmät hiottiin valtavilla sorveilla, jotka tekivät tuotteista hyvien ihmisten kaltaisia - mahdollisimman samankaltaisia ja harmittomia."

Pientä huumorin pilkettäkin kirjasta löytyy, ainakin kohdassa, jossa papinvaalien toinen ehdokas pitää vaalisaarnansa niin kovalla äänellä, että "kirkko kaikui ja kuulolaitteet rämisivät. Huonokuuloiset menivät iloisina kotiin, sillä sinä sapattina he olivat rakentuneet suuresti."

Itse olin lukenut Muukalaisen joskus ennenkin, eikä tarinassa enää ollut sellaista uutuudenviehätystä kuin ensimmäisellä kerralla. Esimerkiksi jotkut kärjistykset tuntuivat vähän yliampuvilta. Ja se, että suomennoksessa pyörätuolia sanottiin monta kertaa rullatuoliksi, sai sisäisen kielipoliisini äreälle tuulelle. On siellä sitten välillä pyörätuolikin, mutta useammin rullatuoli...

Mutta kyllä Muukalainen on ehdottomasti hyvin puhutteleva, ajatuksia herättävä ja lukemisen arvoinen kirja. Kun monet Raamatun tapahtumat ja opetukset tuodaan nykyaikaan, se panee miettimään asioita omakohtaisesti ja uudesta näkökulmasta. 

Ristin Voitto 1983
252 sivua
Alkuteos Främlingen (1982)
Suomentanut Tytti Träff
Päällys Jouko Jäntti

tiistai 24. syyskuuta 2019

Birger Thureson: Ristin vaihto

Itävaltalaisessa Spittalin pikkukaupungissa eli toisiaan tuntematta kaksi nuorta, Alexander Ferrari ja Erna Krassnitzer. Molemmat olivat tahoillaan fanaattisia natseja 1930-1940 -luvulla. Alexander oli vihainen nuori mies, joka kohosi jo alle 20-vuotiaana johtavaan asemaan paikallisena führerinä ja tuli hyvin tunnetuksi kotiseudullaan.

Erna piti aluksi natsiaatetta vastenmielisenä, mutta niin vain hänestäkin saatiin tehtyä kovaksikeitetty natsi propagandan ja aivopesun tuloksena. Olihan Itävalta liitetty Saksaan, ja koko yhteiskunta oli propagandan läpäisemä: koulut, radio-ohjelmat, sanomalehdet, kirjat ja elokuvat - kaikki ne julistivat Hitlerin sanomaa.

Vasta sodan jälkeen Erna ja Alexander tutustuivat, rakastuivat ja menivät naimisiin. Mutta sitä ennen kerrotaan pitkään ja kiinnostavasti kummankin elämästä natseina ennen sotaa ja sodan aikana. Alexanderin ei olisi tarvinnut lähteä rintamalle, koska johtajia tarvittiin kotimaassa, mutta hän janosi päästä tekemään sankaritekoja ja lähti sotaan vapaaehtoisena. Hän vietti neljä pitkää, järkyttävää vuotta rintamalla Neuvostoliitossa, jossa saksalaiset ehtivät tunkeutua yllättävän pitkälle ennen kuin joutuivat pakenemaan. Kirjassa kerrotaan monia dramaattisia tilanteita, joita Alexander koki sodassa. 

Erna oli tyttökoulussa aivopestävänä, ja musiikki-ihmisenä hän joutui oppimaan esimerkiksi sen, ettei saanut pitää Beethovenista, koska Hitlerin lempisäveltäjä oli Händel... Koulun jälkeen Ernan tie vei työpalveluun, ja lopulta hän oli ilmavalvontatehtävissä Wienissä.

Ennen sotaa Alexander tapasi jopa Hitlerin, kun tämän juna pysähtyi Spittalin asemalla. Valtavat ihmismassat odottivat hänen saapumistaan jo tuntikausia etukäteen, ja ihmeellistä hurmosta Hitler tuntui herättävän ihmisissä, kuten Alexanderistakin tässä kerrotaan:

"Maakuntaführer astui toivottamaan Adolf Hitlerin tervetulleeksi. Hän huusi tervehdyksensä parhaalla komentoäänellään. Saappaiden korot kalahtivat, torvimusiikki pauhasi ja liput hulmusivat tuulessa.
  Alexander Ferrari ei enää voinut hillitä itseään. Muutamalla reippaalla askeleella hän harppasi ojentamaan kätensä Adolf Hitlerille. Hitler tarttui siihen. Muutaman sekunnin aikana Alexander ei tajunnut ympäristöään lainkaan. Hän näki vain noiden tunnettujen silmien terävän katseen. Esimiehet, kukkastyttö, ihmisjoukko, kaikki katosi. Hän näki vain Führerin palavan katseen.
  Jälkeenpäin toverit kysyivät ihaillen:
  - Millaista se oli? Miltä hänen kädenpuristuksensa tuntui? 
  Alexander ei osannut vastata. Hän ei muistanut muuta kuin silmät, katseen. Ja hän tiesi, että voisi antaa henkensä Führerin puolesta."

Tämä tositarina kiinnosti minua monesta syystä. Miten oli mahdollista, että jopa natseja inhonneesta Ernasta tuli natsi? Pääsi myös kurkistamaan näiden kahden natsin pään sisälle: mitä heidän mielessään liikkui, miksi he halusivat olla natseja, mikä heitä motivoi?

Yksi uteliaisuutta herättävistä asioista tulee kuvaan mukaan kirjan loppupuolella. Ruotsissa Erna ja Alexander tutustuvat uskovaisiin ja tulevat lopulta itsekin uskoon. Miten voi olla mahdollista, että juutalaisia, uskontoa ja kaikenlaista heikkoutta inhonnut ja vihan sanomaa julistanut Alexander ottaa vastaan juutalaisen Jeesuksen, ryhtyy pastoriksi ja alkaa julistaa rakkauden ja anteeksiantamuksen sanomaa? Hakaristi vaihtuu Kristuksen ristiin, Sieg Heil -tervehdys juutalaisten rauhantoivotukseen Shalom. 

Kirja kuvaa kiinnostavasti niitä olosuhteita ja sitä ilmapiiriä, joka 1930-luvulla mahdollisti natsiaatteen leviämisen. Alexanderin ja Ernan sotakokemukset ovat myös mielenkiintoisia. Ja tietysti heidän uskoontulonsa!

Kaiken lisäksi tajusin, etten muista, olenko juuri koskaan lukenut mitään Itävallasta kertovaa kirjaa. Piti oikein googlettaa Itävallan kirjailijoita, jolloin huomasin, että jopa suomennettujen kirjailijoiden nimet olivat minulle tuntemattomia. Jossain sanottiinkin, että Itävallan kirjallisuus on jäänyt Saksan varjoon. Harmillista kyllä, mutta pitänee joskus tutustua niihin suomennettuihin kirjailijoihin. 

Tämänkään tositarinan kirjoittaja ei ole itävaltalainen, vaan ruotsalainen. 

Kiinnostava ja jännittävä kirja, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen! 

Ristin Voitto 1981
292 sivua
Alkuteos Korsbytet (1981)
Suomentanut Oili Aho

lauantai 21. syyskuuta 2019

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Torniolaissyntyinen Päivi Laakso ei ole Suomessa yhtä tunnettu kuin nykyisessä kotimaassaan Norjassa. Siellä hänet tunnetaan merkittävänä kuvataiteilijana ja kirjailijana. Hänen kirjoistaan kaksi on suomennettu; niistä toinen on tämä Liken tänä vuonna julkaisema Sääskenpyytäjät.

Kiinnostuin kirjasta, koska se kertoo Torniosta, joka on minulle tuttu paikka. Sain mitä halusin: tuntui kuin olisin ollut itse paikan päällä, kylässä vanhan torniolaisen pariskunnan luona. Kaiken lisäksi kirjassa puhutaan murretta, joka tekee kaiken vielä elävämmäksi. 

Sääskenpyytäjien päähenkilöt ovat äiti ja isä, vanha aviopari. Myöhemmin kirjassa mainitaan kerran kummankin nimi, mutta muuten he ovat vain äiti ja isä. Syykin selviää, koska eräs kirjan henkilöistä, jonka näkökulmasta tarinan loppupuoli kerrotaan, on heidän Norjassa asuva taiteilijatyttärensä Päivi. Kuinka ollakaan. 

Apu-lehden jutussa, jonka linkin jaan lopussa, kirjailija kertoo, että vaikka kirja kertookin hänen perheestään, "se ei ole totta". No, lienee se silti osittain tottakin. Minulle autofiktio on tähän mennessä jäänyt arvoitukseksi, joten ei siitä sen enempää. 

Tärkeintä minulle lukijana oli tietysti, että tarina on koskettava ja hyvin kerrottu. Äiti ja isä ovat molemmat sairaita. Äiti on sairastanut koko ikänsä, vakavasti ja monta eri sairautta. Katkeraa on, että nyt hänen miehelleen on sitten tullut dementia, ja hän joutuu toimimaan omaishoitajana, vaikka on itse huonossa kunnossa. 

Vanhojen ja sairaitten ihmisten hätä tuleekin kirjassa esiin riipaisevana, vaikka tekstissä on samalla tiettyä mustaa huumoria, joka keventää lukemista. Kuvaava on esimerkiksi kohta, jossa äiti soittaa Lapin Radion Valitusväylän suoraan lähetykseen, valittaa pitkään ja hartaasti - sairauksiaan ja kaikkea mahdollista - ja toteaa sitten: "Mie en valita."

Äiti ja isä ovat persoonina ja vanhana pariskuntana hyvin todentuntuisia: molemmat omalla tavallaan itsepäisiä. Heillä on vahvoja mielipiteitä ja jyrkkiä asenteita, kuten vanhoilla ihmisillä usein on. Heidän keskusteluissaan on paljon pientä arkista kinastelua, mutta kyllä he myös nauravat yhdessä. 

Isän dementia tekee sen, että lompakko saattaa löytyä uunista, ja ajomatka lääkäriin käy sekä mutkikkaaksi että vaaralliseksi. Lopulta lääkärireissu osoittautuu muutenkin yllättäväksi ja käänteentekeväksi. 

Kun näkökulma siirtyy isästä ja äidistä tyttäreen, esiin tulee hänen erilainen näkökulmansa. Käy ilmi, että isä on ollut lapsiaan kohtaan aggressiivinen ja pelottava. Äiti puolestaan pitää monologeja sairauksistaan ja muista ongelmistaan ja pelkää katastrofeja. Tämä äitisuhde, monologien kuunteleminen, pelot ja niiden periytyminen olivat itselleni tuttuja asioita ja siksi kiinnostavaa luettavaa. 

Omien vanhempieni (joista toinen on jo kuollut) kautta olen myös nähnyt, miten surullista vanhuus yhdistettynä sairauteen on. Siksikin Sääskenpyytäjät kosketti minua hyvin syvältä.

Jossain blogissa paheksuttiin sitä, että vanhuudesta ja sairaudesta on tehty tässä kirjassa vitsi, ilmeisesti koska siinä puhutaan murretta, mutta itse en kokenut niin. Minusta murteen käyttö kirjallisuudessa ei tee ihmisestä eikä käsiteltävästä asiasta vitsiä. Sääskenpyytäjät ei pilkkaa ketään. Itse ainakin tunsin lukiessani koko ajan syvää myötätuntoa sekä isää, äitiä että Päiviä kohtaan. Tämähän on lopulta hyvin vakava ja viiltävä teos. Mustan huumorin pilkahdukset ja torniolainen suora puhe toki sävyttävät kerrontaa hienosti. 

Laakso on niitä kirjailijoita, joilla on lahja sanoa lyhyesti paljon. Tiivis kerronta sisältää niin suuria asioita, että luin tätä ohutta romaania hitaasti maistellen ja miettien. Muutamalla sanalla paljon hän sanoo esimerkiksi tässä:

"En ole koskaan nähnyt isän rikkovan tavaroita. Hän rikkoi vain lapsia."

Ehkä en muuta tekstinäytettä osaa nyt ottaakaan tähän; jotenkin tämäkin kirja onnistui mykistämään minut (kuten Burial Rites vähän aikaa sitten). Sääskenpyytäjät oli itselleni elämää suurempi lukuelämys: niin upean tarkkanäköistä ihmissuhde- ja ihmiskuvausta. Sillä ihanalla torniolaisuudella höystettynä! Kiitos, Päivi Laakso! 

Like Kustannus 2019
133 sivua
Alkuteos Myggfangerne (2016)
Suomentanut Outi Menna
Kansi: Tommi Tukiainen
Kannen maalaus: Päivi Laakso

Kiinnostava Apu-lehden juttu Päivi Laaksosta ja tästä kirjasta löytyy klikkaamalla tästä. Jutun otsikko on Päivi Laakso kirjoittaa hurjia tarinoita Tornionlaaksosta: "Isän kuolema oli helpotus".

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Niillas Holmberg: Jalkapohja

Viime marraskuussa bloggasin saamelaisen Niillas Holmbergin runokirjasta Jos itseni pelastan itseltäni, joka on ilmestynyt vuonna 2015. Kuten sanoin silloin (ja varmaan monesti ennenkin), en osaa kirjoittaa runoista. Nautin niistä sujuvasti, mutta syväluotaavat analyysit jätän niille kirjabloggaajille, joilla esiintyy älyllistäkin elämää! :) Toivottavasti hekin siis lukevat tämän runokokoelman.

Jalkapohja on tämän syksyn uutuuskirja. Kustantajan nettisivuilla kerrotaan, että teos "alleviivaa ihmisen ja maan välistä yhteyttä. Se ylistää luontoon liittyvää perinnetietoa ja samalla kyseenalaistaa sen soveltuvuutta moderniin aikaan ja mieleen... Jalkapohja julistaa, että meidän on palattava jalkoihin, koska ne ovat yhtymäkohtamme maahan."

Monissa kirjan runoissa toistuvatkin jalat, jalkineet ja suutari, joilla on selvästi oma symboliikkansa. Myös tiirat ja koivut kuuluvat Jalkapohjan kuvastoon.

En kuitenkaan lähde tekemään tulkintoja. Kuten sanottu, jätän sen muille. Jaan vain muutaman otteen eri runoista:

"Oletteko nähneet preesensiäni?
Siinä oli vaatimaton koivun tuoksu
          oranssi savun katku.               Älkää menkö!"


     "Kysyn kuulumisia, mutta hän on väsynyt
   vetäytyy sänkyyn kuin iltausva
joka sekin kerran jokea.

 Kohennan tulta ja istahdan tuoliin
   vene lämmittää, jumala
       on verbi."


                    "Mutta lokakuussa
      komparatiivit kuihtuvat, kukaan
ei pudota lehtiään lähemmäksi Maata kuin muutkaan -
          yksikään jalka ei ole toista maampi.

                               Jokainen sana on tuohen kätkemä.
                      Tiedätkö etelän, tiedätkö pohjoisen?"


Hienoa runoutta, puhuttelevaa ilmaisua! Kaiken kruunaa teoksen upea ulkoasu: jokainen aukeama on yhtä visuaalista juhlaa kiitos kuvittaja Inga-Wiktoria Påven, joka on Saamenmaan uuden polven kuvataiteilija. Jalkapohja onkin nautinnollinen sanataiteen ja kuvataiteen yhdistelmä. Påven kuvituksessa näkyy saamelainen traditio yhdistettynä moderniin ilmaisuun. 

Mitä tulee tuohon minun ottamaani kuvaan, kirjan kannessa näkyy hiukan ylimääräisiä heijastuksia, se kun on huolella muovitettu kirjaston kirja... 

En sano enempää, mutta sen, joka tarttuu tähän kirjaan, Holmbergin runot ja Påven kuvitus vievät mukanaan matkalle Maahan, josta runot kertovat. 

Gummerus 2019
Kuvitus Inga-Wiktoria Påve
Taiton ulkoasu on sama kuin saamenkielisessä teoksessa Juolgevuoddu (DAT 2018)

P. S. Jos luet tätä postausta kännykällä, runojen rivijako menee tässä vähän pieleen. Internet-versiossa se näkyy oikein.

P. S. 2: Kommenteissa on todistusaineistoa, että tämä bloggaaja ei tosiaan ole penaalin terävin kynä! Tai ainakaan tällä kertaa en ollut... :) 

Saara Ojanen: Mekongin mutkassa

Vajaa vuosi sitten siskoni kävi Kambodzassa, ja helmikuussa sain vihdoin luettua Terhi Rannelan Kambodza-romaanin Punaisten kyynelten talo. Se olikin hyvin pysäyttävä kuvaus kambodzalaisten kärsimyksistä punakhmerien julman hallinnon aikana.

Nyt syksyllä selasin erästä kirjaesitettä ja huomasin, että tällainenkin kirja on olemassa. Saara Ojanen on 1980-luvulta alkaen viettänyt eripituisia aikoja erilaisissa tehtävissä Kambodzassa, ilmeisesti jonkinlaisissa avustusprojekteissa ja lisäksi vaalipäällikkönä ja -tarkkailijana. 

Kirjassaan Mekongin mutkassa hän kertoo monipuolisesti sekä omista kokemuksistaan että Kambodzasta yleensä: sen historiasta, yhteiskunnasta, politiikasta, kulttuurista ja buddhalaisesta uskonnosta. Kaiken taustalla on sota, punakhmerien hirmuteot ja kansanmurha, mutta ennen kaikkea kirja kertoo siitä, miten maa pääsee vähitellen jaloilleen ja ihmiset jatkavat elämäänsä. 

Kun Saara Ojanen asui Kambodzassa ensimmäisen kerran 1980-luvulla, kaikki koetut kauheudet olivat vielä lähellä. Maa oli hyvin suljettu; sinne ja sieltä pois pääsi lentokoneella vain kerran viikossa ja vain Vietnamin kautta. Phnom Penhin lentokentällä ei ollut edes lennonjohtoa, vaan laskeutuminen oli täysin lentäjän silmien varassa. Harvat ulkomaalaiset, jotka olivat maassa avustustyöntekijöinä, asuivat hotellissa Phnom Penhissä, eivätkä he saaneet olla tekemisissä paikallisten kanssa. 

Myös vaarallista Kambodzassa oli. Jos ajomatkalla hätä yllätti, kaikki häveliäisyys piti unohtaa. Ei saanut mennä mihinkään puskaan, koska siellä olisi voinut olla miinoja, vaan tarpeensa piti tehdä tielle siitä välittämättä, kuinka paljon ihmisiä oli paikalla.

Siitä olot lähtivät kuitenkin kehittymään, ja maa vapautui ja avautui ulkomaailmalle. Paljon mielenkiintoista tietoa ja kokemuksia mahtuu tämän kirjan sivuille. Eräällä työmatkalla Ojanen ystävystyi Suyn perheen kanssa, ja perheen äiti ilmoitti "adoptoivansa" hänet siskokseen. Näin syntyi Suy-Ojasen perhe, jonka uskomaton keskinäinen rakkaus ja yhteydenpito on jatkunut halki vuosien. Saara Ojanen tuki perheen nuorten opiskelua, ja Suyn perhe eli tiiviisti mukana hänen iloissaan ja suruissaan. Perheen kautta kirjassa voikin seurata läheisesti tavallisten kambodzalaisten elämää. 

Etukäteen pelkäsin, että jos tämä paksuhko kirja on kovin tiukan asiapitoinen, en ehkä jaksa lukea sitä. Mutta Ojanen kirjoittaa mukaansatempaavasti, ja puolet kirjasta ahmaisin yhdeltä istumalta. Sen jälkeen minä lyhytjänteisenä ihmisenä kyllä väsähdinkin, mutta onneksi sain luettua kirjan loppuun, koska vielä aivan lopussa kerrotaan monia todella mielenkiintoisia asioita. 

Saara Ojanen on saanut olla monissa eri tehtävissään, kuten ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa punakhmerien hallinnon jälkeen, näköalapaikalla seuraamassa Kambodzan kehitystä. Hän on nähnyt monenlaista: vieraillut ilotalossa, seurannut miinanraivaajien koulutusta, ollut yhtenä päivänä mukana seuraamassa oikeudenkäyntiä punakhmerejä vastaan, osallistunut buddhalaisten juhliin pagodeissa ja paikallisiin häihin sekä matkustellut myös turistina eri puolilla Kambodzaa. Ja paljon muuta! 

Jos Kambodza kiinnostaa, Mekongin mutkassa tarjoaa aimo annoksen tietoa, kokemuksia ja elämyksiä eri puolilta maata, niin pääkaupungista kuin maaseudultakin. 

Loppuun ote kohdasta, jossa Saara Ojanen ja hänen työkaverinsa Jim osallistuvat seremoniaan pagodissa. Miten tukaliin tilanteisiin vieraassa kulttuurissa voikin joutua!

"Juhlalitania tuntui pitkältä. Välillä muutin varovasti asentoani ja istuuduin jalkojeni toiselle puolelle. Polvet tuntuivat jäykistyvän, mutta niitä ei voinut ojentaa, koska jalkapohjia ei voinut kääntää ketään päin. Osa ihmisistä istui lootusasennossa jalat ristikkäin edessä. Se asento oli minulle vielä vaikeampi. 
  'Sain krampin pohkeeseeni!' kuiskasi Jim kasvoillaan pidäteltyä kipua. 'En voi enää istua!'
  Yritin tyynnyttää häntä:
  'Kyllä sinun nyt vaan on kestettävä!'
  Jimin oli kuitenkin pakko suoristaa jalkansa. Hän nousi ensin polvilleen. Isokokoisena miehenä hän oli kuin jättiläinen kaikkien yläpuolella. Rauhallinen litania pysähtyi ja kuului kohahdus, kun koko temppelikansa veti henkeä tämän käsittämättömän näyn edessä. Ei kukaan saa nostaa päätään munkkien yläpuolelle. Monien kasvoilla näkyi myös ymmärtäväistä hymynkaretta. Kohta munkit taas olivat tilanteen herrana ja jatkoivat lauluaan. Jim ei kuitenkaan pystynyt enää istumaan. 
  Silloin sivummalla ollut tulkkimme tuli avuksi, ojensi kätensä ja auttoi ähkivän Jimin jaloilleen. Hämmentyneet ihmiset antoivat tietä. Ulkona Jim pyyteli anteeksi ja lähti pienelle kävelylle saadakseen veren virtaamaan taas jaloissaan. Minulla ei ollut aivan niin vaikeaa, mutta ymmärsin hyvin Jimin tuskan."

Kirja on Suomen Lähetysseuran kustantama, mutta kristinuskoon viitataan vain muutaman kerran, lyhyesti ja ohimennen, esimerkiksi kun kirjoittaja löytää ja ostaa torilta rujon, rikkinäisen krusifiksin, joka puhuttelee häntä, koska rujoudessaan se on kuin kärsinyt Kambodzan kansa. Ateistikin pystyy siis kyllä lukemaan tämän kirjan, jos aihe kiinnostaa. 

Suomen Lähetysseura 2015
336 sivua
Kannen kuva Ari Vitikainen
Kuvaliitteen kuvat Saara Ojasen ja Kirkon Ulkomaanavun albumeista
Graafinen suunnittelu ja taitto Ulriikka Lipasti

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Eilen oli harmaa päivä, ja mielenikin oli matalapaineen puolella, joten olin lohtukirjan tarpeessa. Niin aloin vihdoin lukea uudestaan Kigalin kakkukauppaa, jonka olin lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosia sitten. Se jos mikä on nimittäin lohtukirja! Se on kuin pala kakkua tai suklaalevy kirjan muodossa.

Kirjakuvan otin muuten jo reilu vuosi sitten eräässä kahvilassa, joka ehti lopettaa toimintansakin jo viime talvena. Olen siis oikeasti suunnitellut tähän kirjaan palaamista jo kauan! 

Gaile Parkin on itse valkoinen, mutta luin netistä, että hän on asunut pitkään Afrikassa, myös Ruandassa. Kyllä kirjassa onkin melko afrikkalainen tunnelma, ainakin jos tällainen kyseisessä maanosassa melkein koskaan käymätön henkilö pystyy sitä arvioimaan...

Päähenkilönä on tansanialainen Angel, joka asuu Ruandan pääkaupungissa Kigalissa, koska hänen miehensä on siellä töissä. Heillä on kasvatettavanaan myös viisi orpoa lastenlastaan. Angel on sympaattinen hahmo kuumine aaltoineen ja rintaliiveissä säilytettävine rahoineen.

Angel tekee tilauksesta kakkuja ihmisten juhliin. Kun asiakas tulee hänen luokseen, hän keittää ensi töikseen maukasta, mausteista tansanialaista teetä, ja sitten neuvotellaan. Teekupin äärellä jaetaan myös elämäntarinoita, iloja ja suruja. Niin Angel kuin hänen asiakkaansakin ovat kokeneet monia traagisia kohtaloita. Yhdessä itketään ja nauretaan, pohditaan ihmissuhteiden kiemuroita, ystävyyttä ja rakkautta. 

"Jenna ei saanut lausettaan loppuun, mutta Angel olisi voinut jatkaa sitä hänen puolestaan: 'Epäilen, että mieheni pettää minua.' Tällaisiin epäilyksiin auttoi vain hyvin makea tee. - Kuule, istu sinä tässä ja rauhoitu, niin minä keitän meille teetä. Tiedän, että juot mieluummin kahvia, mutta usko pois: kun on oikein järkyttynyt, vain tee voi auttaa. Jos joku on onneton, tee on hänelle kuin äidin syleily.
  Angel meni keittiöön ja ryhtyi kuumentamaan maitoa jättäen Jennan sohvalle niistämään nenäänsä ja vetämään keskittyneesti ilmaa keuhkoihinsa. Kun hän palasi teemukit kourassaan, Jenna näytti jo selvästi rauhallisemmalta.
  Jenna maistoi teetään. - Hei, tämähän on hyvää. Mausteista.
  - Tällaista teetä minun kotimaassani keitetään."

Angelilla on lämmin sydän, ja hän auttaa ihmisiä monin eri tavoin, ei pelkästään kakkuja leipomalla ja kuuntelemalla. Joskus hän toimii jopa amorin apulaisena.

Kirjan sävy on kepeä ja monesti myös riemastuttavan humoristinen, mutta toisaalta Kigalin kakkukaupassa pohditaan hyvinkin vakavia ja syvällisiä asioita. Kaiken kepeyden ohella Gaile Parkin käsittelee monia yhteiskunnallisia kysymyksiä. On aids-potilaita, aids-orpoja, Ruandan kansanmurhasta eri tavoin kärsineitä, traumatisoitunut sotilas, joka kaapattiin hänen ollessaan vielä nuori poika ja pakotettiin sotilaaksi, sekä teinityttö, joka työskentelee prostituoituna elättääkseen pikkusisaruksensa, koska heillä ei ole vanhempia. Mutta tavallisempaakin arkea jotkut elävät, ja pienempiäkin ongelmia kirjan henkilöillä on. 

Gaile Parkin onnistuu kirjoittamaan henkilöistään sellaisella lämmöllä, että todellinen lohtukirja tämä on ehdottomasti. Lukijakin saa itkeä ja nauraa yhdessä Angelin ja hänen tuttaviensa kanssa. 

Huumorin kukkasia edustaa muun muassa tapaus, jossa eräs Angelin perheen kanssa samassa talossa asuva mies lähettää ilmeisesti palvelijansa hakemaan naapurin naiselta - kondomeja! Nainen on hämillään ja järkyttynyt. Vasta myöhemmin asian todellinen laita vihdoin selviää... mutta miten, sitä en ala tässä paljastaa. 

Tiedän, että kirjalle on jo ajat sitten ilmestynyt jatko-osa, Kigalin kakkukauppa muuttaa, mutta sitä en tiedä, miksi en ole tullut lukeneeksi sitä. No, ehkä tämän jälkeen senkin voisi hankkia luettavakseen. Toivottavasti se on yhtä hyvä!

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009
Pokkari Bonnier Kirjat Oy 2011
Alkuteos Baking Cakes in Kigali (2009)
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Kannen kuva Petra Borner / Dutch Uncle

tiistai 17. syyskuuta 2019

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas

Arvostelukappale kustantajalta

Viime vuonna ilmestyi Tuire Malmstedtin Pimeä jää, ja hänet palkittiin vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Isa Karos -sarjan aloittanut Pimeä jää olikin niin lupaava psykologinen trilleri, että tuskin maltoin odottaa jatkoa sille.

Eilen odotus vihdoin päättyi, kun Mykkä taivas löytyi postilaatikosta. Ahmaisin sen heti samana päivänä; se tempasi minut mukaan kylmään kyytiinsä heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja koukutti aivan yhtä lailla kuin Pimeä jää. 

Tapahtumat eivät ala rytinällä heti alussa, mikä usein harmittaa minua, mutta tällä kertaa se ei haitannut, sillä uppouduin heti alusta asti nauttimaan niin täysin siemauksin Malmstedtin lumoavasta tekstistä ja Isa Karoksen kuulumisista. 

Lisäksi nythän on syksy, ja heti prologi alkaa sanoin: 

"Syksyn lehdet rapisevat kenkieni alla, maan tuoksut tunkeutuvat sieraimiini täyteläisinä, tummina. Maa löyhkää mullalta ja mädäntyneeltä. Pudottaudun polvilleni ja upotan käteni lehtiin." 

Jo tämä alku houkutteli lukemaan lisää, koska minusta on aina ihanaa lukea vuodenaikaan sopivaa kirjaa. Kirjassa on syyskuu, niin kuin nytkin on. Syksy on sitä paitsi sopivan synkkää aikaa psykologisen trillerin kylmääville tapahtumille! 

Tällä kertaa joku ilmoittaa poliisille löytäneensä syksyisestä metsästä ihmisen pään. Pää onkin karmeassa kunnossa: henkilöä on isketty takaraivoon, ja lisäksi pää on vielä hampaaton ja poltettukin. Näin järkyttävän tapauksen Isa Karos kollegoineen saa tutkittavakseen. Eivätkä järkytykset tähän lopu. Poliisit joutuvat tapausta tutkiessaan tekemisiin todellisen pimeyden kanssa, ja tekijä tuntuu uhkaavan heitä itseäänkin. 

"Jähmetyin keskelle tuvan lattiaa ja jäin tuijottamaan ikkunoista avautuvaa järveä. Alkoviin mennessäni järvelle ei ollut edes nähnyt, niin pimeää siellä oli, kun kuu oli pilvessä. Nyt järvellä lepatti pieni liekki lyhdyssä. Sen valossa erotin veneen, joka kellui paikallaan kuin lumpeenlehti. Öinen usva leijui tumman, väreilevän järvenpinnan päällä. Veneessä istui mustiin pukeutunut hahmo. Veneen kokkaan asetetun lyhdyn valossa erottuivat valtavat mustat siivet, jotka kohosivat hänen selästään. Siipien varjoista näkyi hänen huputettu päänsä ja naamio, johon oli leikattu silmänreiät. En varsinaisesti erottanut silmiä, mutta sitä ei voinut olla näkemättä, että hahmo tuijotti mökille. Hievahtamatta. 
  Se ei ollut näky. Se oli todellinen.
  Hahmo ei voinut nähdä minua, mutta tuntui kuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni."

Tuire Malmstedt kuljettaa tarinaa kolmessa eri ajassa ja paikassa: poliisitutkinta Savonlinnassa syksyllä 2017, nuori tyttö Karjalassa jatkosodan aikana 1944 ja toinen nuori tyttö, joka joutuu lähtemään pakolaiseksi Syyrian Alepposta 2015. Enimmäkseen ollaan kuitenkin nykyhetkessä. Noihin kahteen muuhun tarinaan sisälle pääseminen kesti aikansa, ja sormi suussa lukija saa ihmetellä, miten ne liittyvät tähän kaikkeen. Aikanaan se tietysti selviää. 

Isa Karos henkilökohtaisesti on pulassa omien rakkaushuoliensa kanssa, jotka ovat käyneet hyvin monimutkaisiksi. 

Mykkä taivas on todella niin koukuttava teos, etten voinut nukkua yön yli, vaan se oli luettava kerralla loppuun asti. Kirja tarjoilee aimo annoksen jännitystä, dramatiikkaa ja kylmäävän pelon hetkiä. 

Lopulta tarina osoittautui varsin lennokkaaksi ja mielikuvitukselliseksi. Mitään ihan tällaista todellisuudessa tuskin tapahtuisi, ja kun syyllinen lopulta paljastui, minusta hän vaikutti jotenkin epäuskottavalta. Eräs toinen epäuskottavuus liittyy asiaan, jonka paljastaminen menisi spoilaamiseksi, joten ei siitä sen enempää. Toisaalta eipä kai romaaneissa kaiken ole pakko olla pelkästään realistista. Tässä makuja on tietysti yhtä paljon kuin lukijoitakin.

Pieni epäuskottavuus ei kuitenkaan pilaa lukuelämystä, sillä jännitys ja jopa ajoittainen pelko ovat taattuja Mykän taivaan äärellä! Malmstedt on taitava tarinankertoja sekä uhkaavien tunnelmien ja yllättävien käänteiden rakentaja, jonka kirjat ovat nautinnollista luettavaa.  

Myllylahti Oy 2019
341 sivua

maanantai 16. syyskuuta 2019

Niilo Rauhala: Hän ei väisty viereltäsi - Pientä puhetta sairaille

Muutama viikko sitten aloin lukea tätä kirjaa, ja vain pari päivää sen jälkeen sairastuin itsekin: minuun iski yllättäen iskias. On siis ollut helppo eläytyä tähän Niilo Rauhalan "pieneen puheeseen sairaille".

Rauhala on toiminut pitkään sairaalapappina, ja lisäksi hänet tunnetaan runoilijana (yksi minun lempirunoilijoistani muuten!). Kirjassa vuorottelevatkin lyhyet sairauteen ja kärsimykseen liittyvät hartaustekstit sekä Rauhalan herkät runot, joita on useista eri kokoelmista vuosien varrelta. 

Kirja on hyvin hoitavaa ja lohdullista luettavaa. Tässä esimerkkinä ote luvusta Sinä tiedät kaiken:

"Joskus sairaus tuntuu ahdistavalta ja pimeältä verholta. Yltääkö kukaan ja mikään kivun ja surun yksinäisyyteen, hätään ja pelkoon? Näkeekö kukaan minun avuttomuuttani ja haparoivaa toivoani?
  Psalminkirjoittaja sanoo: 'Vaikka sanoisin: 'Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon', sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.' (Ps. 139:11-12) Jumalan katse yltää myös sen pimeän läpi, mikä ympäröi meitä kipuna ja ahdistuksena. Hän on lähellä tuskan hämärässä.

Isä, sinuun katson
tuskan tulessa.
Sinä tahdot aina
kantaa minua.
Sinulle saa huutaa
henki rauhaton.
Löydän lohdutuksen,
yö kun läsnä on.
(Vk. 482:2)

Jumala tuntee sielumme kaipuun ja ikävän ja nekin sanattomat kysymykset, jotka etsivät häntä. Hän tietää syntimme ja syyllisyytemme ja kaiken, mikä painaa. Jumala on laupias ja armahtavainen. On turvallista vastaanottaa armo ja anteeksiantamus hänen valtakuntansa evankeliumissa ja uskoa koko elämä hänen hoitoonsa. Vaikka huomispäivä heittäisi varjojaan, Jumalan uskollisuus ei muutu: 'Vaan nytkin kaikkeen pelkoon, vaivaan on Isä luonut armotaivaan.' (Vk. 369:1)"

Toiseksi esimerkiksi vielä ote Niilo Rauhalan runosta Puhun:

"Ei ruumiini kieltä vaienna
            yksikään sana,
ei hiljaisuus, joka tulee vieraaksi,
ei kipua taltuttava piikki. 
Minne kärsimys on juurtunut
             ahnain juurin, 
sinne ulotut vain sinä,
joka kannoit koko maailman
ristin."

Tämän kirjan myötä sairaalapapin sielunhoito ulottuu sinne, missä ikinä me sairastammekaan, vaikka sitten olisimme yksin kotona. Suosittelen lämpimästi! 

Kirja muistutti minua myös siitä, että vielä olisi paljon Niilo Rauhalan runokirjoja lukematta, joten pidän hänet mielessä! 

Julkaisija Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry
Kirjapaja 2009
159 sivua
Kansi Tiina Haavistola
Kannen kuva Nicola Drill/Corbis/Skoy

Kirjakuvan ehdin ottaa silloin, kun en itse ollut vielä sairastunut... Vähän epätarkka siitä vain tuli, mutta olkoon.

torstai 12. syyskuuta 2019

Hannah Kent: Burial Rites

Tämä australialaisen Hannah Kentin houkutteleva historiallinen romaani ehti odottaa hyllyssäni melkein vuoden, mutta onneksi nyt sain sen vihdoin luettua! Se kannatti, sillä lukuelämys oli vielä huikeampi kuin arvasinkaan.

Burial Rites on fiktiivinen romaani, mutta perustuu tositapahtumiin. Agnes Magnúsdóttir oli viimeinen henkilö, joka teloitettiin Islannissa 1800-luvun alkupuolella. Tämä kirja on Agnesin tarina.

Agnesia ja kahta muuta henkilöä syytetään kahden miehen taposta ja murhapoltosta. Heidät on vangittu ja tuomittu kuolemaan. Agnes joutuu odottamaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa pitkään tietämättä, koska se tapahtuisi. Hänet siirretään loppuajaksi Jón Jónssonin, hänen vaimonsa Margrétin ja heidän tyttäriensä kotiin, jossa hän osallistuu talon töihin.

Perhe ei luonnollisesti ilahdu siitä, että heidän taakakseen sysätään rikollinen, kaiken lisäksi murhaaja. Mitä jos tämä tappaa heidätkin? He suhtautuvatkin Agnesiin viileästi ja pitävät etäisyyttä.

Talossa vierailee ahkerasti nuori apupappi Thorvardur Jónsson eli Tóti, joka on määrätty valmistamaan Agnesia hengellisesti kohtaamaan kuolemansa. Pappi tuntee avuttomuutensa tehtävän edessä, onhan hän nuori ja kokematon, mutta vähitellen hänen ja Agnesin välille muodostuu yhteys ja luottamus.

Pala kerrallaan Agnesin tarina alkaa hahmottua - mitä todella tapahtui, mistä kaikki johtui, kuka teki ja mitä.

Kerronnassa vuorottelevat papin, Jónin ja Margrétin perheen sekä Agnesin itsensä näkökulmat. Näistä jälkimmäinen kertoo minämuodossa. Eri henkilöiden näkökulmien vaihtelu tuo tarinaan hienosti syvyyttä.

Lukujen alussa on tapaukseen liittyviä kirjeitä, asiakirjoja ja muuta materiaalia, jotka on käännetty aidoista historiallisista dokumenteista. Muutenkin tulee vaikutelma, että Hannah Kent on tehnyt huolellista taustatyötä teostaan varten, ja kirjan lopussa hän kertookin siitä hiukan.

Tämä Hannah Kentin esikoisteos, jota ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu, on saanut suuren suosion maailmalla, eikä ihme. Burial Rites on traaginen tarina rakkaudesta ja petoksesta, naisesta, joka jää yksin kohtalonsa armoille. Kent kuvaa vahvasti henkilöidensä kokemuksia ja tunteita, erityisesti Agnesin.

Kirja on todella mukaansatempaava, ja lisäväriä tarinaan tuo taianomainen Islanti, sen upea luonto ja vuodenajat. Kesytön meri, vuoret joille voisi eksyä. Kesäyön aurinko, lumimyrskyt ja revontulet. Skyriä syödään ja saagoihin viitataan useasti. Tämä kaikki on niin lumoavaa, että Islanti-kuumeelta ei voi välttyä tämän kirjan äärellä!

"'He informed me that you were unhappy with the Reverend at Stóra-Borg and wished for another churchman to spend time with you, before... Before, well, before...' Tóti's voice trailed off.
  'Before I die?' Agnes suggested.
  Tóti gave a little nod. 'He said you asked for me.'
  Agnes took a deep breath. 'Reverend Thorvardur -'
  'Call me Tóti. Everyone does', he interrupted. He blushed, immediately regretting his familiarity.
  Agnes paused, uncertain. 'Reverend Tóti, then. Why do you think the District Commissioner wants me to spend time with a churchman?'
  'Well... I suppose because, I mean, we want, Blöndal and the clergy, and I... We want you to return to God.'
  Agnes hardened her expression. 'I think I'll be returning to Him soon enough. By way of an axe-swing.'
  'That's not what I... I didn't mean it in that sense...' Tóti sighed. It was going as badly as he had feared."


PanMacmillan Australia 2013
Lukemani kirja on jo aika mones painos v. 2018
338 sivua
Kannen suunnittelu Sandy Cull, gogoGingko
Kannen kuvat Malgorzata Maj / Trevillion Images

Kirjasta ovat bloganneet myös Reader, why did I marry him? ja Lukuisa

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Seppo Jokinen: Kutsumukseni

Toimittanut Marja Sevón 
Suomen kristillisissä piireissä tunnettu ja rakastettu pastori-terapeutti Seppo Jokinen kertoo tässä kirjassa oman kutsumuksensa vaiheista. Kirja ei ole elämäkerta, koska siinä keskitytään vain kutsumuksen kannalta merkittäviin asioihin, mutta kutsumuselämäkerraksi sitä voisi kyllä sanoa.

Seppo Jokinen oli vain noin kolmivuotias, kun eräs pastori sanoi hänen vanhemmilleen: "Tästä pojasta tulee pappi! " Myöhemmin hän saikin kutsumuksen hengelliseen työhön ja valmistui vapaakirkon pastoriksi. Seurakuntatyössä hän kuitenkin paloi nopeasti loppuun.

Tämän jälkeen hän toimi pitkään erilaisissa päihdealan töissä, kuten A-klinikan terapeuttina. Hänellä oli kuitenkin synkkä salaisuus: hänestä itsestään oli tullut alkoholisti.

Kului vuosia, joiden aikana kutsumus oli hautautuneena jonnekin syvälle. Mutta siellä se oli. Tuli sitten vihdoin sekin aika, jolloin Seppo raitistui, alkoi käydä AA:ssa ja sai alkaa oman eheytymisprosessinsa. Helppoa se ei ollut.

Mutta kaikki koettu oli valmistanut Seppo Jokista aivan uusiin tehtäviin. Hänelle avautuivat ovet rikkinäisten ihmisten auttamiseen. Hän toimi terapeuttina ja kiersi ympäri Suomea puhumassa. Kirkot täyttyivät ja ihmiset kuuntelivat silmät kyynelissä. Myös Joel Hallikaisen kanssa Seppo Jokinen piti yhteisiä kirkkoiltoja.

Kirja on valtavan rohkaiseva ja sisältää syvällistä elämänviisautta, jota on voinut oppia vain kovien Jumalan koulujen kautta. Kirja rohkaisee uskomaan siihen, että jokaiselle on varattuna oma tehtävänsä ja kutsumuksensa. Toisten tehtävät ovat näkyviä, toisten näkymättömiä, mutta yhtä tärkeitä ne kaikki ovat.

Seppo Jokisen elämäntarina rohkaisee siinäkin, ettei kukaan ole Jumalalle toivoton tapaus. Syvältäkin on tie ylöspäin, ja Jumala voi kääntää siunaukseksi ne syvyydessä koetut asiat. 
Sepon ystävä, vapaakirkon pastori ja emeritus kirkkokunnanjohtaja Olavi Rintala kirjoittaa:

"Kun nyt istuin kirkonpenkissä kuuntelemassa häntä, näin, miten ihmiset imivät hänen sanojaan ja janosivat niiden hoitavaa sanomaa. Samalla he olivat hyvin iloisia ja vaikuttuneita siitä, miten rehellisesti Seppo kertoi elämänsä kivuista ja prosesseista.
  Silloin muistin jälleen Jumalan miehen ilmoituksen, jonka hän välitti Sepolle kolmekymmentä vuotta aiemmin, kun olimme saaneet opiskelumme päätökseen: 'Sinäkin luulet, että sun koulus on käytynä. Mutta koulutus jatkuu. Kun kerran palajat, vahvista veljiäsi.'
  Se oli minulle riemullinen ilta! Tajusin, että Seppo on käynyt koulunsa. Tajusin myös, että kukaan meistä, jotka olimme saaneet aivan saman työntekijäkoulutuksen, ei olisi pystynyt vastaamaan ihmisten tarpeeseen samalla tavoin. Siihen vaadittiin Jumalan antamaa erikoiskoulutusta ja erityiskutsumusta.
  Tippa silmässä kiitin Jumalaa siitä, että olin saanut nähdä sen päivän. Kokemus todisti väkevästi Jumalan huolenpidosta ja vahvisti, että armo kantaa."

Seppo Jokinen on kirjoittanut lukuisia eheytymisaiheisia kirjoja. Tämän kirjan loppuun on liitetty yksi luku hänen 10-vuotisjuhlakirjastaan Vahvista tahtoni.

Päivä Oy 2006
173 sivua
Kansi: AD Studio Oy
Kannen kuva: Marja Sevón

torstai 5. syyskuuta 2019

Lukulistaa maailmalta

Päivittyvä postaus... 

Näin joskus jossain kirjablogissa postauksen, jossa oli listattu eri maiden kirjoja, joita bloggaaja suunnitteli lukevansa. Minä itsehän jäin koukkuun eri maiden bongailuun kirjojen kautta jo melkein kaksi vuotta sitten, ja lukulista tietysti vain laajenee sitä mukaa, kun jotain saa luettua.

Ajattelin siis jakaa jotain omalta tbr- eli lukulistaltani. Pitkähkö lista tästä tietysti tuli, mutta tätähän on helppo selata nopeasti ja pysähtyä vain itseä kiinnostaviin maihin. Jospa joku muukin saisi lukuvinkkejä näistä. Osa näistä on ollut lukusuunnitelmissa jo vuosia, joitain olen joskus lukenutkin mutta haluan lukea uudestaan. Osa on oman hyllyn kirjoja ja osan aion hankkia luettavaksi kirjastosta. Lukusuunnitelmat toteutuvat sitten hiljalleen vuosien varrella... ja osa voi jäädä lukemattakin, mutta ainahan voi haaveilla.

EDIT: Lisään tänne linkkejä postauksiini sitä mukaa, kun olen lukenut tämän listan kirjoja. Olen myös lisäillyt listalle hiukan uusia kirjoja jälkeenpäin... 

Lista on varmasti sekava ja tietyllä tavalla epälooginen, mutta lista kuitenkin... 

Afganistan:

Åsne Seierstad: Kabulin kirjakauppias (WSOY 2003)
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (Otava 2009), Ja vuoret kaikuivat (Otava 2013)
Deborah Rodriguez: The Little Coffee Shop of Kabul (Little, Brown Book Group 2013)

Alankomaat:

Dubravka Ugresic: Kiputilahallitus (Like 2007)
Kertoo entisen Jugoslavian alueelta paenneista nuorista aikuisista Amsterdamissa; kirjoittaja on itse lähtöisin Kroatiasta.

Algeria:

Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava 2019) 
N. von Michalewsky: Jäljet johtavat vuorille (WSOY 1962)
Mohammed Dib: Sisäpiha (Gummerus 1978), Vuoret odottavat (Gummerus 1979)
Boualem Sansal: Hyvitys (Into 2012)

Bangladesh:

Tahmima Anam: The Bones of Grace (Harper Perennial 2017). Bengal-trilogian kolmas osa, aikaisemmat osat olen lukenut. Niistä vain ensimmäinen, Kulta-aika, on suomennettu. 
Taslima Nasrin: Häpeä (Like 1995) 

Benin:

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003) 

Bhutan:

Jamie Zeppa: Ylitse taivaan ja maan (Tammi 2000)

Bolivia:

Edmundo Paz Soldán: Pakeneva joki - Kertomus täydellisestä rikoksesta (Gummerus 2000)

Brasilia:

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (Into 2014)

Chile: 

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (Siltala 2012) 
Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset (Helmi 2006)

Ecuador:

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja (WSOY 1993)
(Tämä on omassa hyllyssäni espanjankielisenä. Kirjailija on chileläinen.)

El Salvador: 

Maija Salmi, Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (Like 2017)

Espanja: 

Michel del Castillo: Kitara (WSOY 1958)
María Dueñas: Ommelten välinen aika (WSOY 2013)
Care Santos: Suklaan maku (S&S 2016) 
Fernando Aramburu: Äidinmaa (WSOY 2020) 

Etelä-Korea:

Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)

Ghana:

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - Eräs rakkaustarina (Like 2002)
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Otava 2014)

Guatemala:

Conrad Samayo: El quetzal y la cruz - El último principe maya
(Historiallinen romaani mayojen ajasta ja Guatemalan valloituksesta, täysin tuntematon kirjailija, Adlibrikseltä bongattu ja tilattu.)
Miguel Angel Asturias: Weekend Guatemalassa (WSOY 1968)

Haiti:

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän (Gummerus 1999) 
Lesley Lokko: Tummaa suklaata (WSOY 2011)
(Kirjassa liikutaan ilmeisesti ympäri maailmaa, mutta Haitilta kaikki alkaa.)

Irak: 

Åsne Seierstad: Satayksi päivää (WSOY 2004)

Iran:

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar 2012) 
Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjottu (WSOY 2008)
Jasmin Darznik: Iranilainen tytär (Like 2011) 
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014) 
Sara Harris & Barbara Mosallai Bell: Riikinkukkoprinsessa (WSOY 1998)
Marjan Kamali: The Stationery Shop of Tehran (Simon Schuster Ltd 2019)
Maryam Rostampour, Marziyeh Amirizadeh: Vankina Iranissa (Kuva ja Sana 2013)
Parinoush Saniee: Kohtalon kirja (Tammi 2014) 

Islanti:

Hannah Kent: Burial Rites (historiallinen romaani, jota ei ole suomennettu)
Hallgrímur Helgason: Islannin kirjailija (Otava 2005)

Iso-Britannia:

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (Otava 1998) 

Israel: 

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista (WSOY 2012). 
Paksu sarjakuvamuotoinen tarina vuodesta, jonka Delisle asui Jerusalemissa. 

Japani:

Ayako Miura: Aurinko sulattaa jään (SLEY 1978), Rakkauden sola (SLEY 1980), Kalliolle rakennettu (SLEY 1991)
Kyoko Mori: Shizukon tytär (Otava 1999)
Yasunari Kawabata: Lumen maa (Tammi 1958, 2012)
Takashi Hiraide: Kissavieras (Kustantamo S&S 2016)
Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat (S&S 2019)
Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia (Otava 2019)

Jordania: 

Kuningatar Noor: Uskomaton elämäni (Otava 2003)

Kanada:

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut (Gummerus 2019)

Kiina:

Qiu Xiaolongin dekkarit
Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret (Gummerus 2011) 
Guy Delisle: Shenzhen (WSOY 2010), sarjakuvamuotoinen päiväkirja Delislen kolmen kuukauden oleskelusta Kiinassa.  
Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit (Otava 2015) 

Kolumbia: 

Gabriel García Márquez: Uutinen ihmisryöstöstä (WSOY 1997), itselläni tämä on kylläkin espanjankielisenä.

Kroatia:

Miljenko Jergovic: Buick Rivera (Gummerus 2005)
(Kroatialainen, Bosniassa syntynyt kirjailija, kirjan tapahtumapaikkana USA, päähenkilöt Bosnian pakolaisia.)

Kuuba:

Ana Menéndez: Rakas Che (Otava 2005), Kerran Kuubassa (Otava 2007)
Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa (Bazar 2019, ilmestyy tässä kuussa) 

Kypros: 

Lawrence Durrell: Katkerat sitruunat (Taikajousi 1970) 

Latvia:

Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja (Weilin+Göös 1985)

Libanon:

Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Like 2011), Minä muistan (Like 2013). Sarjakuvaromaaneja molemmat. 
Emily Nasrallah: Muistot (Like 2000) 

Marokko: 

Deborah Rodriguez: The Moroccan Daughter (Little, Brown Book Group 2021) 
Najat El Hachmi: El lunes nos querrán (Destino 2021). Kertoo Espanjassa asuvista marokkolaistaustaisista muslimitytöistä. Kirjailija itse on muuttanut lapsena Marokosta Espanjaan. 

Meksiko: 

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen (WSOY 1993)
Yuri Herrera: Maailmanlopun merkit (Sammakko 2016)
Laia Jufresa: Umami (Fabriikki 2018)
Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja (Schildts 2001)
Deborah Rodriguez: The House on Carnaval Street - From Kabul to a home by the Mexican sea (Little, Brown Book Group 2015)

Namibia:

Raimo Holopainen: Muutoksen tekijät (Suomen Lähetysseura 2013)

Nigeria:

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009)
Aika monta muuta Adichien kirjaa olen lukenut, mutta tämä on vielä lukematta.
Ayòbami Adébáyò: Älä mene pois (Atena 2018)

Norsunluurannikko: 

Marguerite Abouet: Aya - Elämää Yop Cityssä (Arktinen Banaani 2010). Sarjakuvaromaani. 

Pakistan:

Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha (Like 2014), Kultainen legenda (Like 2019) 
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Gummerus 2011)

Peru:

Mario Vargas Llosa: Andien mies (Otava 1995)

Pohjois-Korea:

Kim Hyun Hee: Sieluni kyyneleet (WSOY & Suuri Suomalainen Kirjakerho 1994)
Blaine Harden: Leiri 14 (Gummerus 2013)
Mika Mäkeläinen: Kimlandia (Atena 2019)

Portugali:

Fernando Namora: Sunnuntaina, iltapäivällä (Otava 1980), Ikävän joki (Otava 1989)
Antonio Tabucchi: Requiem (Like 1999)
Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (Tammi 2010) 
Cyril Pedrosa: Portugali (WSOY 2020). Portugalista kertova sarjakuvaromaani. 

Puola:

Tomek Tryzna: Mene, rakasta (Otava 2009)
Tilar J. Mazzeo: Irenan lapset (Like 2017)
Pam Jenoff: Emman kaksoiselämä (Harlequin 2008) 

Ranska:

Tatiana de Rosnay: Mokka (Bazar 2012)
Anna Gavalda: Kimpassa (Gummerus 2005)
Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise - Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa (Atena 2016), Mon amour - Ranskalaisen parisuhteen jäljillä (Atena 2018)
Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatar-myytin takaa (Kustantamo S&S 2018)

Ruanda:

Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin (Like 2011)
Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (Like 2003)
Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (Tammi 2009)
Paul Rusesabagina: Hotellinjohtaja (Bazar 2007) 

Saudi-Arabia: 

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt (Atena 2008) 
Jean P. Sasson: Prinsessa - Elämä hunnun takana al-Saudin palatsissa (WSOY 1993), Prinsessan tyttäret (WSOY 1994), Prinsessa Sultana - Saudihovin kapinallinen (WSOY 1999) 

Senegal: 

Mariama Bâ: Pitkä kirje (Kirjayhtymä 1981)

Serbia / Sveitsi:

Melinda Najd Abonji: Kyyhkysten lähtö (Lurra Editions 2013) 

Slovenia 

Drago Jancar: Sinä yönä näin hänet (Mansarda 2015)
Maja Novak: Murha aluevesillä (WSOY 1999). Slovenialainen kirjailija, tapahtumapaikkana Dubrovnik ympäristöineen nykyisen Kroatian alueella Jugoslaviassa

Somalia:

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (Atena 2014)
Waris Dirie: Aavikon kukka (WSOY 2010)
Aman - Somalitytön tarina (WSOY 1996)

Suriname:

Clark Accord: Paramaribon kuningatar - Maxi Linderin kronikka (Gummerus 2000)

Tosipohjainen romaani surinamilaisesta prostituoidusta. Aihe ei sinänsä ole mukavuusalueellani, mutta yllätyin, kun törmäsin kirjaan kirpputorilla - en ole koskaan kuullut surinamilaisesta romaanista! Enkä kyllä koko Surinamista muutenkaan, paitsi nimen... Se on yksi vähiten tuntemiani maita. Netistä olen nyt ollut lukevinani, että maan nimi olisi nykyään virallisesti Suriname (??). 

Syyria: 

Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset (Bazar 2012) 
Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (Kustantamo S&S) 2021) 

Turkki: 

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (Otava 2013), Kuun ja tähden mailla - Elämää Turkissa ja Kyproksella (Atena 2015) 

Unkari:

Péter Gárdos: 117 kirjettä (Siltala 2016)
Sándor Márai: Kynttilät palavat loppuun (Atena 2001)

USA:

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013), Maailman kirkkaalle laidalle (Bazar 2017)
Erika L. Sánchez: I Am Not Your Perfect Mexican Daughter (Alfred A. Knopf 2017)

Vietnam / Kanada

Kim Thúy: Ru (Gummerus huhtikuu 2019), Vi (Gummerus, ilmestyy lokakuussa 2019)

Viro:

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986)
Ilmar Taska: Pobeda 1946 (WSOY 2017)
Kai Aareleid: Korttitalo (Kustantamo S&S 2018)
A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista (Aviador 2019) 

Ja vielä meriltä ympäri maailmaa: 

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas - Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään (Poesia 2020) 

Löytyikö listalta sinun suosikkejasi tai potentiaalisia kiinnostuksen kohteitasi? Olisi hauska kuulla! Myös lukuvinkkejä eri maista otetaan vastaan.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Jorma Kalajoki: Armollisesti keskeneräinen

Jorma Kalajoen uusin kirja, viime vuonna ilmestynyt Armollisesti keskeneräinen, on nimensä veroista luettavaa. Se avaa armollisia näköaloja kristittynä - heikkona ja vajavaisena ihmisenä - elämiseen tässä maailmassa. On lupa olla keskeneräinen, ei tarvitse olla valmis eikä täydellinen. Ei myöskään tarvitse yrittää olla mikään ylihengellinen superuskovainen, vaan saa elää ihan jalat maassa tavallisena ihmisenä ja nauttia Luojan luomasta maailmasta.

Jorma Kalajoen julistusta voisikin kuvata vaikka laulun sanoin: "Jalat pidän mullassa maailman, katseellani taivasta tavoitan. Tiedän minne matkaani tehdä saan. Olen kansalainen kahden maan."

Kirja on jaettu neljään osaan: Aika, Sukupuoli, Syyllisyys ja Kuolema. Nämä ovat elämän suuria kysymyksiä, jotka ihmisen on hyvä itselleen selvittää. Sisällysluettelossa kaiken tämän yllä on sanat: "Jumala rakastaa ihmistä enemmän kuin hänen tekojaan." 

Aika-osiossa käsitellään muun muassa sitä, että itsestään saa ja täytyy pitää huolta. Kannustetaan nyt-hetkessä elämiseen ja omaksi itsekseen kasvamiseen. Me olemme kaikki erilaisiksi persoonallisuuksiksi luotuja, ja saamme astua rohkeasti omiin sandaaleihimme, tulla itsemme kokoisiksi. Kaiken tämän saa tehdä iloiten elämän lahjoista. Ei tarvitse hautautua elämänkielteisyyteen ja ahtaaseen uskoon.

"Hellenistisen ihmiskuvan vaikutukset näkyvät nykyäänkin monella eri tavalla. Ehkä olet tavannut kristittyjä, jotka julistavat sanoilla uskon iloa, mutta olemus, otsa syvissä rypyissä, henkii elämänkielteisyyttä. Melkein kaikesta varoitetaan: hyvästä ruoasta, juomasta, romaaneista, elokuvista, tanssista, urheilukilpailuista ja tietysti seksin iloisesta nauttimisesta puolison kanssa. Onko ihme, jos ei sellainen kristillisyys houkuttele elämänhaluista työkaveria tai naapuria?

--- Miten edellä kuvaamaani uskon tulkintaan on päädytty? Käsittämällä väärin oikeat vakavat synnistä varoittamiset ja luulemalla, että Jumala on kyttä, jonka päätehtävänä on napata ihminen kiinni elämästä nauttimisesta."

Synti on kuitenkin syntiä, mutta niin on armokin armoa. Ne asiat ovat selviä tässä kirjassa.

Vapauttavaa on Kalajoen opetus esimerkiksi erilaisista persoonallisuuksista. Varsinkin se, että jos joku on luonteeltaan depressiivinen ja toinen on luonteeltaan valoisa, se tietysti vaikuttaa heidän uskoonsakin. Kumpikin on uskossakin oman luonteensa mukaan. Silti se mollikristitty ei ole yhtään huonompi, eikä duurikristitty ole yhtään parempi kuin toinen. Ne ovat vain heidän luonteitaan.

"Jos siis vaikkapa koleerinen agnostikko, tahtotyyppi, löytää Jeesuksen, millainen uskova hänestä tulee? Melankolinen ja tunneherkkä? Ei, vaan koleerinen uskova. Entä jos depressiiviselle mietiskelijälle avautuu Jumalan armo? Tuleeko hänestä puhelias ilopilleri? Ei, hiljaista iloa hän kyllä saattaa itselleen saada. On kysymys psyykestä ja perusluonteesta, joka ei uudestisyntymisessäkään muutu toiseksi."

Tämä on evankeliumia, jota moni uskovainen tarvitsee: että uskovaisenakin saan olla sellainen, joksi Jumala on itse minut luonut; minun ei tarvitse muuttua joksikin mikä ei ole minulle luontaista.

Kirja käsittelee muutenkin tunne-elämää monesta eri näkökulmasta: pelkoa ja arkuutta, liiallista kiltteyttä, vihaa, anteeksiantamista, surua, syyllisyyttä ja häpeää.

Sukupuoli-osiossa Jorma Kalajoki käsittelee seksuaalisuutta haluineen päivineen, avioliittoa, uskollisuutta, ihastuksia ja lankeemuksia. Syyllisyys-osio puhuu terveestä ja epäterveestä syyllisyydestä, häpeästä, jossa ihminen kokee olevansa itse jotenkin vääränlainen, näistä vapautumisesta ja Jumalan avarasta armosta. Isä ei heitä lastaan ulos, kuten eräänkin luvun nimi kuuluu!

Kirjan viimeinen osa, Kuolema, käsittelee kärsimystä yleisesti ja kuolemaa erikseen. Jumalan oikean ja vasemman käden työtä. Oman kuolevaisuuden kanssa sinuiksi tulemista ja elämän elämistä täysillä niin kauan kuin sitä annetaan.

Tässäpä aika vajavaisesti - keskeneräisesti! - yritin jotain kertoa tästä kirjasta. Jos armollinen keskeneräisyys kuulostaa joltain sellaiselta, jota sinäkin kaipaat omaan elämääsi, kannattaa lukea ihan itse tämä armollinen, vapauttava, rohkaiseva ja sielunhoidollinen teos. Sieltä löytyy paljon enemmänkin kuin tämä mitä tässä yritin tiivistetysti kertoa.

Päivä Oy 2018
207 sivua
Kansi: Jyri Taipale
Kannen kuva: iStock.com / Bakusova
Takakannen kuva: Marja Kalajoki

Kirjasta on blogannut myös Reijo Telaranta.

Jorma Kalajoen muita kirjoja ovat ainakin Fantastinen J.K., Ristiin rastiin - Kohti aikuista uskoa ja Johdatuksen maamerkkejä. Nämä kaikki olen joskus lukenut, mutta suunnittelen uudelleen lukemista jossain vaiheessa. Yhtä antoisia kirjoja nekin ovat kuin tämä viimeksi ilmestynyt.

tiistai 3. syyskuuta 2019

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Perno Mega City on lähiöromaani, joka kertoo Hannan, köyhän työläisperheen tyttären, lapsuudesta ja nuoruudesta turkulaisessa Pernon lähiössä 1980- ja 1990-luvuilla. Lukijalle on luvassa sekä Turku-nostalgiaa, ajankuvaa että koskettava, lopulta suorastaan viiltävä lähiönuoren elämäntarina.

Hannan äiti on psyykkisesti sairas, ja koska hän on heikko, Hannan pitää olla vahva, jaksoi tai ei. Lisäksi äiti vähättelee ja mitätöi tytärtään. Eikä siinä kaikki, vaan sitten vielä isä sairastuu syöpään. Mutta vaikka kotona on vaikeaa, onneksi Hannalla on hyviä kavereita. Köyhyys vain rajoittaa niin aikuisten kuin lasten ja nuortenkin elämää Pernossa.

Onneksi kirjan lämmin ja humoristinen sävy kuitenkin koukutti minut tähän Hannan ja muiden pernolaisten tarinaan. Alussa Hanna on vielä pieni, ja lapsen näkökulma pehmentää kaikenlaista kurjuuden kuvausta. Esimerkiksi rikkaita ihmisiä tyttö pohtii näin:

"Rikas ihminen oli porho. Porhoja oli enimmäkseen Aku Ankassa. Pernossa ei porhoja ollut. Porhot asuivat omilla saarillaan, joille ne rakennuttivat kaupungin piikkiin siltoja. Kotona niillä oli solariumlamput ja ponnahduslauta kolikkoaltaaseen. Joskus torilla pääsi näkemään porhon. Sen tunnisti siitä että sillä oli Wiklundin pussi ja hillitynruskeaa kynsilakkaa. Porhot päättivät kaikkien ihmisten asioista, mutta pienen ihmisen elämästä ne eivät tienneet mitään. Porhon pitäisi mennä päiväksi telakalle, mutta eivät ne käyneet töissä vaan elivät kuin Ruotsin kuninkaalliset, joille olivat sukua."

Kun lapsuus vaihtuu nuoruudeksi, kirjan sävy muuttuu hyvin vähitellen ja huomaamatta traagisemmaksi. Hannan vaikea äitisuhde tulee enemmän esiin, ja kuvaan tulevat tietysti nuorten juopottelut ja muut teinikapinoinnit. Lähiöelämän ankeus käy muutenkin entistä ilmeisemmäksi:

"Ruokavarastosta oli tullut Siwa. FilmNet oli vaihtanut nimensä Canal Plussaksi. Meitä kauhistutti pernolaisten hiljainen alistuminen siihen, että asioista muuttui vain nimi, muuten ne pysyivät samoina. Kaikki Pernossa oli tuskallisen pysähtynyttä. Ihmiset jäykkinä nukkeina kaupassa ja pysäkeillä, jalat muovijalustaan valettuina. Sama nojatuoli koulun takametsässä, pinttynyt kusen haju tunnelissa. Sama kuiville rypyille kellastunut ryyppyremmi Navigaren terassilla, tyhjissä tuopeissa vuosirenkaat. Samat tarinat samalla nuotilla. Merkityksettömiksi jauhetut sananparret kuin aikaa sitten makunsa menettänyt purukumi."

Vaikka Perno Mega City kertoo Hannan elämästä, samalla se kasvaa joksikin suuremmaksi: tarinaksi kokonaisesta lähiöstä. Siinä on niin paljon erilaisia sivuhenkilöitä, joiden kautta piirtyy kuva ympäröivästä todellisuudesta. On työläisiä, rikollisia, alkoholisteja, puliukkoja, metelöiviä naapureita ja monia muita. Henkilögalleria on värikäs ja kiehtova.

Noora Vallinkoski tietää mistä kirjoittaa, koska hän on turkulaisen lähiön kasvatti ja työläisperheen tytär. Tarina ja henkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä, vaikka moni kuuluukin löytäneen itsensä kirjan sivuilta. Mutta onhan Turussa sen verran asukkaita, että melko varmasti sieltä löytyy oikeastikin kaikkia näitä tyyppejä ja elämäntarinoita, joista kirjassa kerrotaan.

Vallinkosken esikoisteos on vahva yhteiskunnallinen romaani. Kannattaa tutustua!

Atena Kustannus Oy 2018
Toinen, tarkistettu painos
359 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

maanantai 2. syyskuuta 2019

Tommi Kinnunen: Lopotti

Kesällä 2016 ihastuin Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys. Aloittelin Lopottia heti samana syksynä, mutta se oli kiireinen syksy, ja kirja jäi silloin kesken. Nyt tuli vihdoin sille sopiva hetki.

Lopottihan on jatkoa Neljäntienristeykselle, mutta sen pystyy lukemaan myös itsenäisenä teoksena. Toki minua hiukan harmitti, etten muistanut enää kovin tarkasti eri henkilöiden aikaisempia vaiheita. Jotain kyllä palautui vähitellen mieleen Lopottia lukiessani.

En näköjään malta olla bloggaamatta selkäkivusta huolimatta, mutta ainakin yritän taas tiivistää - jos pystyn!

Lopotti jatkaa pohjoissuomalaisen Löytövaaran perheen sukutarinaa. Tällä kertaa päähenkilöitä on kaksi. Lahjan ja Onnin sokea tytär Helena lähetetään jo yhdeksänvuotiaana yksin sokeainkouluun 50-luvun Helsinkiin. Toinen päähenkilö, jonka tarinaa Kinnunen kertoo vuorotellen Helenan tarinan kanssa, on Helenan veljenpoika Tuomas, joka lähtee aikanaan opiskelemaan, Etelä-Suomeen hänkin. Etelässä hän pääsee myös tutustumaan tätiinsä lähemmin.

Helena ja Tuomas joutuvat kumpikin kantamaan erilaisuuden ja ulkopuolisuuden taakkaa, vaikkakin eri syistä. Sokeana Helena joutuu kohtaamaan uudestaan ja uudestaan ihmisten asennevammat. Tuomaksen erilaisuus - hänen seksuaalinen suuntautumisensa - ei ole niin näkyvää, ja hän yrittääkin kaikin keinoin salata sen läheisiltään - ja koko maailmalta. Mutta salailu on raskasta, eikä läheisten kesken voi silloin olla aitoa yhteyttä. "Normaalien" ihmisten asennevammoihin Tuomaskin törmää monin eri tavoin.

"Kenties sinä muutit etelään samasta syystä kuin minä en palannut pohjoiseen. Elämä tuntuu helpommalta täällä. On työlästä tulla tunnetuksi vain yhden ominaisuuden perusteella."

Kinnunen on lahjakas tarinankertoja, ja kirjan sivuille punoutuu paljon perheen keskinäisiä suhteita iloineen ja suruineen. Kinnusen romaaneissa on syntymä, kuolema ja kaikki siltä väliltä. Erityisen taitavasti hän kuvaa ihmiselämän traagisuutta. Miten yhdellä ja toisella on oma kipunsa ja painolastinsa, jonka lopulta joutuu yksin kantamaan. Miten sekin, mistä odotettiin onnea, voi muuttua tuskaksi ja pettymykseksi.

Nautin siitä, miten Kinnunen osaa sanoa muutamalla sanalla paljon. Esimerkiksi kun sisarukset seisovat äitinsä arkun äärellä (minäkertojana / miettijänä tässä Helena):

" - Ei se ole enää äiti, Anna sanoo.
  Mietin, milloin se oli."

Tai Tuomas, joka miettii omaksi itsekseen tulemista:

"Kuinka pitkän tien hän oli kulkenut ollakseen se sama, joka jo alussa oli?"

Ajassa edestakaisin hyppiminen sekoitti minua välillä, mutta kärryillä pysyttiin silti enimmäkseen. Lopotin kanssa minulle kävi samalla tavalla kuin Neljäntienristeyksessä: mitä pitemmälle luin kirjaa, sitä vaikuttuneempi olin. Vaikuttava palapeli näistäkin paloista taas muodostui. Tommi Kinnusen romaanit tuntuvat kasvavan aina elämää suurempiin mittoihin. Niinpä aion ehdottomasti lukea jossain vaiheessa myös Pintin, joka odotteleekin jo omassa hyllyssäni.

"Älä pelkää, Tuomas, minä olen sinun puolellasi. Sinun sukuasi. Isäsi sisko. Kun kaikki muu on mennyt, mitä muutakaan meillä on? Ystävät katoavat, muuttavat pois, kuolevat. Puolisot, tyttö- ja poikaystävät löytävät elämälleen uuden suunnan, alkavat ryypätä tai raitistuvat ja lähtevät. Lemmikit kuolevat tai ne lopetetaan. Suku on sellainen asia, ettei siitä voi erota eikä erottaa. Sitkeästi se pitää yhtä, käy kylässä ja kuuntelee.
  
... Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme itse elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat."


WSOY 2016
364 sivua
Kannen ja liepeen kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto
Päällys Martti Ruokonen