Tomihiro Hoshino: Sairaalan puistossa kukkii atsalea

Kesäkuussa 1970 japanilainen Tomihiro Hoshino oli 24-vuotias vastavalmistunut voimistelunopettaja, joka oli ehtinyt tehdä unelmiensa työtä vasta noin yli kaksi kuukautta, kun sattui onnettomuus, joka muutti hänen koko loppuelämänsä. Hän oli näyttämässä oppilailleen hyppyä, mutta putosikin niskoilleen ja halvaantui pysyvästi kaulasta alaspäin.

Urheilu oli ollut Hoshinolle kaikki kaikessa; hän oli vahva ja terve ja harrasti muun muassa jyrkännekiipeilyä vuoristossa. Koulussa hän oli omien sanojensa mukaan täysi nolla, mutta heräsi eloon liikuntatunneilla. Ammattinsakin Hoshino oli valinnut voidakseen harrastaa rakastamaansa liikuntaa myös työssä. Kenelle tahansa olisi traumaattista halvaantua noin kokonaan, puhumattakaan ihmisestä, jolle liikunta oli ollut koko elämä. Ja vielä niin nuorena... Arvata saattaa, että hän vajosi masennukseen ja epätoivoon.

Tässä kirjassa Hoshino kertoo oman tarinansa. Kirjan alkuosa on ahdistavaa ja yksitoikkoistakin sairaalaelämän ja liikuntakyvyttömyyden kuvausta. Hoshinon äiti käytännössä muutti kotoa sairaalaan, nukkui vuosikaudet hänen sänkynsä vierellä ja auttoi häntä kaikessa. Muutenkin omaiset näyttävät siellä olleen potilaita hoitamassa, mutta eipä Hoshinon tapauksessa kenelläkään hoitohenkilökunnasta olisi edes ollut aikaa päivystää koko aikaa vain hänen vierellään; niin jatkuvaa oli hänen avuntarpeensa.

Halvaantuneen Tomihiro Hoshinon traagisen elämän kuvaus tuntui niin masentavalta, että mietin jo, jaksanko lukea kirjaa loppuun. Mutta olin lukenut tämän kirjan ennenkin, joskus vuosia sitten, ja tiesin, että kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu, joten päätin jatkaa.

Ihanasti sitten lopulta alkoi valoakin tulla elämään. Jossain vaiheessa Hoshino keksi alkaa käyttää suutaan piirtämiseen ja runojen kirjoittamiseen. Entisenä telinevoimistelijana hän tiesi, että harjoitus tekee mestarin, ja alkoi sinnikkäästi opetella suunsa käyttämistä luovuuden välineenä. Taiteen kautta hän löysi iloa elämäänsä. Tästä kaikesta iloitsin näin lukijana ja sivustaseuraajanakin valtavasti.

Kirjassa onkin siellä täällä Hoshinon kirjoittamia runoja, ja muutama hänen piirustuksensakin löytyy aivan lopusta. Kansikuva on myös hänen omaa käsialaansa.

"Hennon punainen kukka
on äidin värinen.
Heikkous ja murhe luovat yhdessä
lämpimän 
äidin värin."

(Ruusu)

Uhrautuvaa äidinrakkautta Hoshinon tarina kuvaa todella koskettavasti. Kukapa muu kuin äiti olisi jaksanut asua vuosikaudet sairaalassa halvaantuneen miehen sängyn vierellä ja auttaa 24/7?  Vaikka äiti oli voimiensa äärirajoilla ja Tomihiro purki monesti häneen kiukkuaan, silti äiti jaksoi rakastaa ja huolehtia. Kuinka poika olisikaan selvinnyt noista vuosista ilman äitiään?

Tomihiro Hoshino löysi sairautensa kautta myös kristillisen uskon, joka omalta osaltaan antoi hänelle toivoa ja valoa elämään. Joulukuussa 1974 hänet kastettiin sairaalassa kristityksi:

"Tiesin, etteivät vaikeuteni vähenisi sen tähden, että minut oli kastettu. Minä kadehdin toisia, olin katkera, enkä voinut antaa heille anteeksi, mutta tällaisena kauhistuttavana ihmisenä halusin polvistua pitkämielisen ja anteeksiantavan Jumalan eteen. Tiesin, että tulisin jatkuvasti tekemään sellaista, mikä Raamatun mukaan on syntiä. Edessäni oli varmaan myös päiviä, jolloin vain valittaisin kärsimyksiäni. Halusin kuitenkin elämässäni seurata häntä, joka synnittömänä rukoili ristillä: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.'"

Sairaalan puistossa kukkii atsalea on hyvin koskettava tositarina, joka antaa paljon toivoa siihen, että synkimmistäkin elämänvaiheista voi selviytyä, tavalla tai toisella, ja vaikka kaikki synkkyyskään ei aina häviäsi, kuten ei Hoshinollakaan, niin sittenkin, sen keskelläkin, voi olla myös valoa ja iloa. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Aivan ihana kirja, jos minulta kysytään! Itseäni Hoshinon teoksessa puhuttelivat monet sellaisetkin asiat, joita en tässä maininnut. Erittäin pysäyttävä, puhutteleva ja ajatuksia herättävä hänen tarinansa onkin. Kirjassa on jotain hyvin kaunista ja herkkää. Se hoitaa lukijan sielua, koska sen kirjoittaja on käynyt kärsimyksen koulua ja löytänyt sen kautta siunauksia syvyydestä.

SLEY-Kirjat Oy 1985
167 sivua
Japaninkielinen alkuteos Ai, fukaki fuchi yori
Suomentanut Virpi Turunen
Kannen kukkapiirros: Tomihiro Hoshino
Kannen suunnittelu: Pertti Judin