torstai 24. helmikuuta 2022

Katri Rauanjoki: Kesämerkit


Tätä Katri Rauanjoen uutta romaania olen odottanut innolla siitä asti, kun kuulin sen kertovan kolttasaamelaisista. Jos ei saamelaisuuden tuntemus ole huipussaan muutenkaan, niin kolttasaamelaisista olen tiennyt vielä vähemmän. Kerran olen kyllä käynyt Sevettijärvellä, jonne kirjan tarina sijoittuu, joten osasin edes vähän kuvitella ympäristöä. 

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, Lapissa eletään kesää. Rauanjoki kuvaa 2020-luvun kolttasaamelaisten elämää episodiromaanin keinoin usean eri henkilön näkökulmasta. Se tekeekin kirjasta elävän tuntuisen ja antaa aiheesta monipuolisen kuvan, kun mitä erilaisimpia henkilöhahmoja on pikkutytöistä 91-vuotiaaseen Anastasiaan asti ja kaikkea siltä väliltä. 

Kaikkia henkilöitä ei kannata tässä edes esitellä, niin paljon heitä on. Mutta lukija tapaa esimerkiksi italialaisen Stefanon, joka matkustaa Lappiin saamelaisen isänsä juurille, ja nuoren Aleksin, joka on joutunut koulukiusatuksi herkkyytensä ja erilaisuutensa takia. Anni lukee tunteita nostattavia nettikeskusteluja muun muassa Jäämeren radasta eikä malta olla kommentoimatta kipakasti. Hänen sisarensa Senja asuu Helsingissä ja kipuilee sitä, miten vaikeaa omaa lasta on kasvattaa kolttasaamelaiseksi tuossa ympäristössä. Larissa on taiteilija, jolla on näyttely New Yorkissa; Vesa ja Sara puolestaan osallistuvat Arktisten alueiden alkuperäiskansojen seminaariin Vancouverissa. Tiia on teinityttö, jonka kolttasaamelaisuutta eräs mies solvaa niin, että tyttö julistaa suutuspäissään äidilleen muuttavansa Rovaniemelle. 

Tässä siis vain pieni osa kaikista kirjan henkilöistä. Jokaisella on omat ilonsa ja surunsa, toisilla suuremmat kuin toisilla. Jossain perheessä on alkoholismia, toisessa kannetaan raskasta surua vuosien takaisesta perhetragediasta. Paljon on kuitenkin hyvää elämää ja tavallista arkea, jota värittävät paikalliset juhlat, laavulla tulistelu, kalareissut ja porojen kesämerkintä. Sekä ortodoksinen usko niillä, jotka uskovat. 

Oma tärkeä roolinsa on myös Lapin luonnolla; kuinka voisikaan kirjoittaa Lapista kirjoittamatta samalla myös luonnosta? Kerronnan lomassa on lukuja, joissa Rauanjoki kuvaa kauniisti juuri paikallista luontoa ja eläimiä, kuten kettuja ja poroja. Kirja alkaa luvulla, jossa Näätämöjoen jäät lähtevät ryskyen. Ja siitä alkaa lämmin kevät ja tavallista kuumempi kesä. Sääsket inisevät korvissa ja hillat kypsyvät soilla. 

Aukion toisella laidalla oli jänkä, sieltä nousi pientä usvaa kuin kiehumaan alkavasta kattilasta. Taivaanranta oli vaaleaa punaista ja kultaa täynnä. Jängän reunalla jolkotti kettu. 

En muista olenko koskaan lukenut episodiromaania, mutta nautin tästä aivan valtavasti. Tämä oli hieno lähestymistapa, jonka kautta pääsi eläytymään niin monen eri ihmisen elämään ja tuntoihin Sevettijärvellä ja vähän muuallakin. Kesämerkit oli täyttä lukemisen juhlaa. Sain elää Lapin kesää ja tutustua kolttasaamelaisten elämään, jossa perinteet ja nykyaika kohtasivat kiinnostavalla tavalla toisensa. 

Onkin hienoa, että Kesämerkit kertoo 2020-luvusta: millaista kolttasaamelaisten elämä on juuri nyt eikä joskus menneinä aikoina, entä millainen on heidän asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka Rauanjoki on ulkopuolinen kirjoittaja, hän on saanut esilukijoilta palautetta, että teos on koskettanut myös saamelaisia lukijoita. Jälkisanoissa Rauanjoki kertoo kiinnostavasti kirjan syntyhistoriasta ja tekemästään taustatyöstä. Kaikki sai alkunsa hänen kolttasaamelaisen ystävänsä kautta. 

Lopussa on myös lueteltu kirjassa käytetyt koltansaamen ja Lapin murteen sanat ja sanonnat selityksineen. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Lapista ja saamelaisista kiinnostuneille! 

Kustantamo S&S 2022 
256 sivua 
Kansi: Anja Reponen  

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Janna Satri: Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja


Tämä Janna Satrin esikoisteos on saanut nimensä herkkyyttä tutkineen Sylvi-Sanni Mannisen sanoista: Herkkyys on sellaista sisäistä lepatusta. Herkkä ihminen on kuin ei olisikaan, mutta rekisteröi kaiken. 

Kuka tahansa voi pahassa paikassa kuormittua, mutta herkkä ylivirittyy ja kuormittuu paljon useammin ja vähemmästä, sellaisesta, missä muut eivät näe mitään ongelmaa. Tämä johtuu juuri siitä, että hän tekee valtavan määrän hienovaraisia havaintoja kaikesta ympärillään, riveiltä ja rivien välistä. Eikä pelkästään ihmisistä, vaan myös aistiärsykkeistä. Janna Satri toteaa, ettei ihmistä häiritse sellainen, mitä hän ei havaitse olevan olemassakaan. Herkät aistivat ja havaitsevat enemmän kuin muut, ja siksi he myös kuormittuvat herkemmin sellaisessakin ilmapiirissä, joka on useimmille muille ihan ok. 

Janna Satri esittääkin osuvan vertauksen: 

Jos ihmiset olisivat soittimia, herkät ihmiset olisivat poikkeuksellisen herkkävireisiä soittimia. Niiden luontainen ääni olisi sointuva ja usein hyvin hiljainen, mutta ne menisivät muita herkemmin epävireeseen. 

Niinpä herkkä ihminen tarvitsee muita enemmän aikaa lepoon ja palautumiseen. 

Kirjan alussa käsitellään herkkyyttä yleisesti: mitä se on ja mitä se ei ole. Satri kertoo myös, etteivät kaikki herkät suinkaan ole samanlaisia. On introverttejä ja ekstroverttejä sekä myös elämyshakuisia erityisherkkiä. Muutenkin herkkyys ilmenee eri ihmisissä eri tavoin. 

Seuraavat luvut käsittelevät herkkyyden vaikutusta eri elämänalueilla: ihmissuhteet, rakkaus ja seksuaalisuus, lapsuus ja vanhemmuus sekä työ ja itsensä toteuttaminen. Lopuksi Satri kirjoittaa vielä tärkeistä aiheista: päivittäisestä hyvinvoinnista, sisäisestä paranemisesta ja vahvistumisesta. Herkkyyshän ei ole sairaus, josta pitäisi parantua, vaan se sisältää paljon hyvää ja kaunista. Herkkä ihminen voi kuitenkin mennä muita herkemmin myös rikki, ja siksi on tärkeää puhua hyvinvoinnista, jaksamisesta ja sisäisestä paranemisesta. 

Kirjassa on mukana myös joidenkin herkkien ihmisten omia kokemuksia, ja aivan lopussa Janna Satri jakaa kirjallisuusvinkkejä aiheesta.   

Teos on hyvin rohkaiseva ja voimaannuttava. Se auttaa herkkää ihmistä näkemään, miten paljon hyvää hänessä on ja miten paljon on muitakin samanlaisia. Herkkänä en siis sittenkään ole täysin outolintu, erilainen (kuten Sylvi-Sanni Mannisen aihetta käsittelevän kirjan nimi kuuluu). Noin viidesosa ihmisistä on erityisen herkkiä. Onhan se vähemmistö, mutta kuitenkin aika iso sellainen. Tämän erityisen herkän viidenneksen lisäksi on sitten olemassa myös melko herkkiä ihmisiä, joilla herkkyys ei mene aivan niin pitkälle. 

Basam Books 2014 
211 sivua 
Kansi: Taivo Org, Küpress OÜ 

Kirjasta on blogannut myös Järjellä ja tunteella.  

perjantai 18. helmikuuta 2022

Marja-Leena Jalava (toim.): Liftausmuistoja


Keväällä 2020 käynnistettiin kaikille avoin Hyppää kyytiin! -muistitietokeruu, johon entiset ja nykyiset liftarit saivat lähettää liftausmuistojaan. Niistä on koottu tämä kirja, jossa on lopuksi myös joidenkin kyydinantajien muistoja. Lisäksi kirjan alussa kerrotaan liftaamisen historiaa ja muuta yleistä tietoa esimerkiksi liftareihin kohdistuneista asenteista ja liftaamisen vaaroista. 

Itsekin entisenä liftarina innostuin tietysti heti, kun kuulin tällaisesta kirjasta, ja sain mitä odotin. Tämä oli todella nautinnollinen ja viihdyttävä lukuelämys, josta tuli elävästi mieleen oma nuoruus ja mitä erilaisimmat liftauskokemukset. 

Mukana on muistoja useiden vuosikymmenien ajalta, enimmäkseen Suomesta ja muualta Euroopasta. Ne ovat niin värikästä luettavaa, että liftatessa voi näköjään tapahtua kaikki mahdollinen ja mahdoton, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka monet kirjoittajat kertovat seksuaalisesta ahdistelusta, ja eräs henkilö joutui suorastaan hengenvaaraan, silti myönteisiä muistoja on paljon enemmän. Edes se hengenvaaraan joutunut nainen ei alkanut pelätä, vaan toteaa, että tuhansien kyydinantajien joukossa tämä oli vain yksi hullu, ja miljoona kilometriä on kuulemma mennyt hänellä rikki jo ajat sitten. 

Liftarit kertovat mitä hienoimmista kohtaamisista ystävällisten ihmisten kanssa. Heille on tarjottu ruokaa ja yösijaa, ja joskus avuliaat kuskit ovat vieneet heitä kauemmas kuin itse olivat edes menossa. Eräs mies liftasi Uudessa-Seelannissa lammasfarmarin kyytiin, joka tarjosi hänelle töitä farmillaan. Parissa tarinassa kuskin ja liftarin kohtaaminen johti parisuhteeseen asti. 

Kaikenlaisia yllätyksiä matkoilla voi tulla vastaan. Eräs tyttö päätyi liftausreissullaan pienlentokoneen kyytiin, koska kuski oli juuri menossa lentämään ja pyysi liftaria mukaansa. Eräs mies puolestaan oli liftaamassa Tanskasta Berliiniin, kun häntä pyydettiinkin ajamaan uusi auto Pariisiin. Mikäs siinä, suunnaksi vaihtui Pariisi, ja liftarista tuli kuski. Nimimerkki Seppo -45 sai ystävänsä kanssa kyydin Marseillen lähelle, ja kuski kutsui heitä vierailulle yksityiselle leirintäalueelle, jossa hän oleskeli. Vasta paikan päällä selvisi, että kysymyksessä oli nudistileiri, ja liftareitakin pyydettiin ottamaan uimahousut pois, minkä he noloina tekivät. 

Kulkupelitkin voivat olla mitä yllättävimpiä. Kirjassa on mukana muistot muun muassa ruumisauton ja lumiauran kyytiin liftaamisesta. 

Liftatessa voi myös tavata julkisuuden henkilöitä. Eräs liftari tunnisti heti Jörn Donnerin, mutta muutamat muut tajusivat vasta viiveellä tai jälkeenpäin, kenen kyytiin oli tullut hypättyä. 

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä värikkäässä teoksessa, joka kaikkien joskus liftanneiden ja liftareita kyytiin ottaneiden kannattaa ehdottomasti lukea! Lisäksi kirjassa on kuvaliite, jossa on liftarien kuvia matkoiltaan. Niissä on tunnelmaa ja nostalgiaa. 

Nimimerkki Lennartin muisto kylmästä kyydistä marraskuisena päivänä 1980-luvulla: 

Kyytiä oli vaikea saada. Lopulta pääsimme farmari-Volvoon, joka oli täynnä tien reunoilta kerättyjä liftareita. Koska istumapaikkoja ei enää ollut, pääsimme auton tavaratilaan. Matkalla autosta tippui takaikkuna. Kun kylmä oli, niin jouduimme sormet jäässä pitämään ikkunaa paikallaan noin sadan kilometrin matkan. Lopulta sama auto pysähtyi keskelle kaupunkia ylämäkeen, ja me liftarit sitten työnsimme auton mäen päälle. 


SKS Kirjat 2022 
151 sivua 
Kannen suunnittelu: Laura Noponen 


Lopuksi hiukan omia liftausmuistojani. 

Aloitin liftaamisen ystäväni kanssa, kun olimme parina kesänä mansikoita poimimassa Suonenjoen seudulla. Sivukylällä sijaitsevalta marjatilalta piti päästä käymään keskustassa ja muuallakin, joten liftaamisesta tuli meille vapaahetkien suurta huvia. Noista reissuista en muista juuri muuta kuin sen, kun pääsimme kerran taksin kyydissä naapurikuntaan. Taksissa oli jo maksava asiakas, joten pääsimme hänen siivellään. Ilmainen taksikyytikin on siis kerran saatu. 

Myöhemmin liftailin paljon yksikseni; se oli koukuttavaa, koska oli rahaa tai ei, aina oli varaa lähteä vaikka toiselle puolelle Suomea. Ja olihan siinä vapauden huumaa. Ihmiset olivat ystävällisiä; eräskin mies, jota olin jostain syystä pitänyt epäilyttävänä (en muista miksi), osoittautuikin tosi reiluksi, kun tarjosi minulle huoltoasemalla syötävää. 

Kerran tapasin kyllä todella oudon kuskin. Kyseinen mies naureskeli koko matkan ajan kummallisesti ja hoki, että saa nähdä jättääkö hän minua sinne, minne aioin, vai viekö jonnekin kauemmas. Silloin mietin, että pääsenköhän tästä autosta pois. Ihme kyllä hän sitten päästi minut pois siellä missä pitikin. En tiedä halusiko hän vain pelotella. (Tässä kirjassakin kerrotaan eräästä kuskista, joka halusi pelotella liftarityttöjä.) 

Mutta useimmat kohtaamiset olivat hyviä. 

Rekkakuskien kyydissä pääsi pitkiä matkoja, ja se oli tietysti hienoa sellaiselle, joka ei ollut koskaan rekan kyydissä ollut. Kerran sain matkustaa myös rättisitikalla. Vastapainona leppoisalle rättärin kyydille oli kerran kuski, joka kaahaili ja ajoi ohitellessaan sataaviittäkymppiä (eikä toki oltu edes moottoritiellä). 

Mitä julkisuuden henkilöihin tulee, eräällä opiskelupaikkakunnallani liftasin kerran paikallisen poliitikon kyytiin. Hän oli kansanedustajana siihen aikaan, 30 vuotta sitten. Mutta ei olisi minulle mitenkään tuttu nimi, ellen olisi silloin häntä tavannut. 

Siinäpä hiukan minunkin liftausmuistojani. Nuorena oli rohkeutta, silloin ei ajatellut, että itselle voisi tapahtua mitään pahaa. Nykyään en enää uskaltaisi lähteä liftaamaan, ja tuleehan sitä iän myötä myös mukavuudenhaluiseksi. 

Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa


Suomentanut Tiina Sjelvgren 

Mads Peder Nordbo on Grönlannin Nuukissa asuva tanskalainen kirjailija, joka on kirjoittanut Grönlantiin sijoittuvia dekkareita. Tyttö ilman ihoa on sarjan avausosa. 

Kun jo kansissa käytetään sanoja karmaiseva, armoton, hyytävä ja synkkä, arvelin, että tämä voisi olla minun makuuni liian rankka dekkari. Olin myös kuullut, että tässä tehdään todella raakoja rikoksia. Mutta olin kuitenkin utelias, koska halusin lukea Grönlannista. Tammikuussa lukemani Lumen taju kertoi nimittäin loppujen lopuksi harmillisen vähän Grönlannista; suuri osa ajasta siinä oltiin Tanskassa ja merimatkalla kohti Grönlantia. 

Nordbon dekkarisarja kertoo tanskalaisesta toimittaja Matthew Cavesta, joka on muuttanut Grönlannin Nuukiin paetakseen suruaan: hänen vaimonsa ja heidän syntymätön lapsensa ovat kuolleet auto-onnettomuudessa. Matthew on syntynyt Grönlannissa ja elänyt siellä muutaman vuoden, joten siinä mielessä hän on paluumuuttaja. 

Toimittajana Matthew saa työn alle elämänsä jutun, kun jäätiköltä löytyy muumio, jota arvellaan ikivanhaksi. Mutta jutun teko keskeytyy, kun äkkiä alkaa tapahtua todella raakoja murhia, ja Matthew päätyy mukaan murhatutkimuksiin. Apua hän saa nuorelta, tatuoidulta grönlantilaisnaiselta, Tupaarnaqilta, joka on vasta vapautunut vankilasta. Tupaarnaq on lojunut siellä vuosikaudet syytettynä perheensä murhasta. 

Tarina etenee kahdessa aikatasossa, joilla on neljäkymmentä vuotta väliä. Tämä hiukan häiritsi minua, koska aina ajasta toiseen siirryttäessä olin jo unohtanut, mihin kohtaan viimeksi oli jääty. 

Joka tapauksessa Nordbo kirjoittaa todella mukaansatempaavasti ja koukuttavasti. Tarina etenee koko ajan, siinä ei harhailla pitkillä sivupoluilla, ja jännitystä riittää. Mutta ne rikokset ovat tosiaan sen verran raakoja, ettei tätä kirjaa voi suositella herkimmille lukijoille. Vaikka yksityiskohdilla ei jäädä mässäilemään loputtomiin, uusia vastaavia tilanteita tulee melko säännöllisesti, joten pitkin kirjaa niihin karmeuksiin kyllä törmää. 

Minäkin olen kyllä sellainen herkkä lukija, jolle sopii parhaiten leppoisa cozy crime, mutta koska Nordbo kirjoittaa tosiaan hyvin koukuttavasti, en enää pystynyt lopettamaankaan lukemista. Ja olihan Grönlannista kiinnostavaa lukea. Siitä aiheesta Tyttö ilman ihoa kertoo ihan oikeasti, toisin kuin se Lumen taju

Tietysti raakuudet jatkuvat Nordbon muissakin dekkareissa. Kun sain kirjan illalla luettua, minusta tuntui, että ei enää näin rankkoja dekkareita minulle, kiitos. Mutta toisaalta nukuttuani yön yli kurkkasin netistä, mitä sarjan myöhemmistä osista sanotaan, ja tulin kieltämättä uteliaaksi. Voihan olla, että sopivan tauon ja kevennyksen jälkeen näitäkin voisi joskus taas lukea? 

Kuten muissakin blogeissa todetaan, kirjassa ei ole yhtään tyttöä ilman ihoa. Itse jäin kuitenkin miettimään, että erään kuolleena löydetyn tytön ulkonäkö jätettiin arvailujen varaan, ja häntä sureville valehdeltiin, että hän näytti ihan hyvältä, vaikka kaikesta päätellen ei ollut näyttänyt. Ehkä hän sitten oli juuri se tyttö? 

Like 2018 
349 sivua 
Alkuteos Pigen uden hud 2017 

Muissa blogeissa: 

maanantai 14. helmikuuta 2022

Heli Laaksonen & Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä


Heli Laaksonen ihastui 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneen latvialaisen Aleksandrs Čaksin runoihin ja sai loistavan idean. Hän käänsi niitä suomeksi ja kirjoitti joka runolle oman vastineensa. Näin syntyi tämä kiinnostava runovuoropuhelu, Poimit sydämeni kirjahyllystä, jonka nimi on säe eräästä kirjaan valitusta Čaksin runosta. 

Molemmat runoilijat ovat hyviä kumpikin omalla tavallaan, ja heidän vuoropuheluaan on nautinto lukea, vaikka Čaks ei itse enää olekaan elävien kirjoissa vastaamassa Laaksosen runoihin. Kuolleelle äidilleen omistamassaan runossa Laaksonen kuitenkin lähettää äitinsä kautta terveisiä Aleksandrsille sinne taivaaseen ja pyytää: Kerro joka tapaukses, / et olen kääntäny häne runojas, / jollei hän jo tiär. / Kerro, et ne o minust hyvi. 

Lounaismurteella kirjoittavan Heli Laaksosen tyyli olikin minulle tuttua jo vuosien takaa, ja hänen runoissaan on lämmin ja kotoisa tunnelma, varsinkin kun olen itsekin joskus asunut tuolla murrealueella. 

Uusi tuttavuus on sen sijaan Aleksandrs Čaks, ja kuten Laaksonen, myös minä ihastuin hänen runouteensa. Hän kirjoittaa muun muassa laivasta astuneesta lakerikenkäisestä matruusista, viimeisestä raitiovaunusta Riiassa, kesäyöstä kaupungissa ja kaupungin tunnelmista muutenkin sekä kirjailijasta, jonka kaunis kirja ei myy. Eräässä runossa ollaan kirjastossa, toinen runo on kirje eräälle kuolleelle lehtimyyjämummolle, ja hilpeä on esimerkiksi runo Jäätelö, joka on todellinen ylistyslaulu jäätelön ja sen syömisen ihanuudelle. Luonnollisesti monissa runoissa on myös rakkautta. 

Siinä missä Čaks kirjoittaa kesäyöstä kaupungissa, Laaksosen vastaus on Kevätyä maal. Ja kun Čaks muistelee kuollutta lehtimyyjämummoa, Laaksonen kirjoittaa Äiti-piänel pilve reunal. Kun Čaksin runossa Muuan elämä leskeksi jäänyt mies kulkee synkkänä pitkin kaupungin katuja, Laaksosen vastaus on Muual elämä, jossa mun paikkani o hukas. Muun muassa tällaista on runojen vuoropuhelu. 

Molempien runoissa on sympattista tunnelmaa, ne ovat vuoroin ilahduttavia ja koskettavia. Lisäksi Čaksin runojen kautta on mahdollisuus kurkistaa hiukan Latviaan ja Riian kaduille, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. 

Olisi ollut kiva jakaa otteet kummaltakin jostain tietystä runoparista, mutta en osannut valita sellaista. Nämä näytteet ovat siis aivan eri aiheista. 

Unelmat ja rakkaus 
minulle tämän laulun lahjoittivat. 
Rakkaus 
- vinon puuliiterin takaa 
rinnettä alas kuin keltainen kollikissa 
lampsii aurinko 
ja nuolaisee kasvojani mennessään. 

Nukun pinon alla ja minulla on kaikki hyvin 
ja pääni päällä puhelinlangat soittavat harmonikkaa. 

ote Aleksandrs Čaksin runosta Kuvitelmien peili 

Mun paikkani o hukas. 
Mun sivuni muual karannu. 
Mun rintani pääl 
o silitysraut 
mut 
ko 
sain sul murheitani puhella 
sun nauruas vaste nojata 
o siit ainaki 
johto pois seinäst. 

ote Heli Laaksosen runosta Muual elämä 

Mukana on myös Heli Laaksosen maalaamia kirjan runoihin pohjautuvia taideteoksia. Ensin selasin kirjan läpi ja ihmettelin, missä se kuvitus oikein on, mutta sitten huomasin, että etukannen sisäpuolella on tasku, johon taitellussa paperiarkissa ne maalaukset ovat. Hienoja ovat nekin! 

Poimit sydämeni kirjahyllystä onkin kaikin puolin herkullinen elämys runojen ja taiteen ystäville; sisältäähän se sekä verbaalista että visuaalista kauneutta. Kirja on taideteos kannesta kanteen. 

Kynälä 2021 
58 sivua 
Runot, suomennokset, jälkisanat ja maalaukset: Heli Laaksonen 
Runot: Aleksandrs Čaks 
Kannen kuvamosaiikki: Jukka Juhani Uusitalo 
Kannen suunnittelu: Jorens Godins 

Kirjasta ovat bloganneet myös: 

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Christophe André & Muzo: Pienet pelot ja suuret fobiat


Suomentanut Salla Korpela 

Christophe André on ranskalainen psykiatri, joka on tehnyt tämän kirjan yhteistyössä maailmankuulun sarjakuvapiirtäjä ja graafikko Muzon kanssa. André kertoo mielenterveyden ongelmista, kuten jatkuvasta murehtimisesta, yleisestä ahdistuneisuudesta, sosiaalisista peloista, fobioista, ahdistus- ja paniikkikohtauksista sekä pakko-oireisesta häiriöstä. Muzo puolestaan keventää teosta humoristisilla sarjakuvilla ja pilapiirroksilla, jotka havainnollistavat asiaa ja samalla auttavat lukijaa nauramaan omille ongelmilleen, mikä tekee välillä hyvää. 

André kertoo ongelmien synnystä, kuvaa osuvasti oireita sekä erittelee, millainen ahdistus on vielä normaalin rajoissa ja milloin on syytä hakea apua. Entä mitä muuta voi tehdä kuin mennä terapiaan ja syödä lääkkeitä? Esimerkiksi yleistä ahdistuneisuushäiriötä poteva, kaikesta kauhukuvia maalaileva, pikkuasioita suurenteleva ja aina pahinta pelkäävä henkilö voisi esittää ahdistuksen hetkellä itselleen kolme kysymystä: Onko asia varmasti niin kuin luulen? Onko se oikeasti vakavaa? (Ahdistuneilla kun ei ole suhteellisuudentajua, ja niin pikku huolistakin tulee suuria katastrofeja.) Mitä konkreettista, järkevää ja hyödyllistä voisin tehdä tässä minua ahdistavassa tilanteessa? 

Pelkoihin liittyen puhutaan luonnollisesti esimerkiksi siitä, ettei pelon kohdetta pitäisi alkaa vältellä, mikä vain pahentaa pelkoa, vaan mennä kohti, altistaa itsensä asialle vähitellen pienestä kokeilusta suurempaan edeten. Terapeutin ohjauksessahan tällaistakin voi tehdä. 

Kirja on runsaan ja hauskan kuvituksensa ansiosta kevyempää luettavaa kuin tämän aihepiirin teokset yleensä. Sitä jaksaa siis kenties lukea silloinkin, kun raskaammat tietopläjäykset aiheesta jäävät lukematta. Eikä luonnollisesti ole mikään pakko kahlata jokaista lukua läpi, ellei satu potemaan aivan kaikkia kirjassa kuvattuja vaivoja. Voi lukea sen, mikä itselle on ajankohtaista. 

Muzon sarjakuvat herättävät hilpeyden ohella vakavaviakin ajatuksia ja oivalluksia: noinhan se juuri on, tuollainen minäkin olen tai tuollainen on joku tuntemani henkilö. Kaikessa koomisuudessaankin kuvitus on niin suoraan meidän panikoivien ja kaikesta ahdistuvien lukijoiden elämästä. 



Tuossa pari kuvaa, en tiedä saako niistä selvää täällä blogissa. Sosiaalisessa tilanteessa hermoileva nainen pelkää, että kampaaja huomaa hänen jännityksensä ja pitää häntä epänormaalina, mutta todellisuudessa kampaaja haaveilee vain omasta rakkaastaan. Toisessa kuvassa mies toteaa, että ehkä hän ei tosiaan huku tähän pieneen muoviseen uima-altaaseen. 

Christophe Andrélta ja Muzolta on suomennettu toinenkin vastaava teos, Pienet ahdistukset ja suuret surut. Senkin lukemista olen harkinnut. 

Like 2004 
229 sivua 
Alkuteos: Petits angoisses et grosses phobies 2002 
Taitto ranskalaista alkuteosta mukaillen: Ville Sutinen ja Reetta Nykänen 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat


Joel Haahtelan uuden romaanin minäkertoja on mies, joka saa tietää, että hänen veljensä Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa Jerusalemissa, josta hänet pitäisi tulla saattamaan Suomeen. Mies matkustaa Jerusalemiin lumipyryn halki, ja lunta siellä tuntuu satavan joka päivä sen viikon aikana, jonka hän kaupungissa viettää. 

Mies majoittuu veljensä asuntoon ja löytää sieltä heidän isoisänsä vanhan muistikirjan, jossa on Jerusalemin kartta ja salaperäinen merkintä Jaakobin portaista. Mies tajuaa, että Ilja, jota hoidetaan Jerusalemin syndroomasta kärsivien hoitoon erikoistuneessa sairaalassa, on tullut kaupunkiin etsimään juuri noita Jaakobin portaita, ja kiinnostuu niistä itsekin. 

Haahtela on taas onnistunut luomaan romaaniinsa lumoavan maailman, johon haluaa vain uppoutua. Kirja on täynnä syvällisiä pohdiskeluja olematta kuitenkaan millään tavalla raskas. Kaikessa on herkkää kauneutta. 

Hienosti Haahtela pohtii esimerkiksi psyykkistä terveyttä ja sairautta. Kirjan minäkertoja pohtii, miten me kaikki synnymme tänne villeinä ja jossain määrin vaarallisina yksilöinä, mutta koulun ja muiden laitosten, lakien ja lääkitysten tavoitteena on kesyttää ja muokata meidät sitten kollektiiviin sopiviksi. Mies myöntää kadehtivansa veljeään, joka ei ole sopeutunut muotteihin. 

Toisaalta mies toteaa: 

Joskus minusta oli jopa tuntunut siltä kuin Ilja olisi tahallaan tärvellyt elämäänsä, jos se uhkasi näyttää liian normaalilta. 

Omalla kohdallaan mies tunnustaa iloinneensa aina salaa veljensä pärjäämättömyydestä, koska se on korostanut hänen omia saavutuksiaan ja kunnollisuuttaan. Mutta nyt mies on pudonnut siltä onnistuneen ihmisen jalustaltaan: hänet on irtisanottu työstään yliopiston kirjallisuuden laitoksella sopimattoman suhteen vuoksi. Hän on pilannut elämänsä. 

Jerusalemissa mies muistelee tuota rakkaussuhdettaan, omaa ja veljensä lapsuutta sekä heidän edesmenneitä vanhempiaan. Hän vaeltelee kaupungilla ja tutustuu Jerusalemin kattojen yllä paikalliseen psykoterapeuttiin, jonka kanssa käy kiinnostavia keskusteluja. 

Kirjassa on filosofointia, lumisadetta, jerusalemilaista tunnelmaa ja kaunista kieltä. Kuten: 

Satoi unenhiljaista lunta, ja katselin mustalle taivaalle, joka oli kadottanut tähtensä kuin kivet syvälle merenpohjaan. 

Hieno lukuelämys! 

Otava 2022 
192 sivua 
Kansi: Päivi Puustinen 

Kirjasta ovat bloganneet myös 

lauantai 12. helmikuuta 2022

Jo Nesbø: Lepakkomies


Suomentanut Outi Menna 

Olin dekkarin tarpeessa, ja kun edellinen lukemani kirja oli australialainen, sen jälkitunnelmissa valitsin norjalaisen Jo Nesbøn Harry Hole -sarjan ensimmäisen osan, jossa ollaan myös Australiassa, tarkemmin sanottuna enimmäkseen Sydneyssä. 

Siellä on löydetty nuori norjalaisnainen kuristettuna ja jyrkänteeltä alas heitettynä. Norjalainen poliisi Harry Hole kutsutaan mukaan tutkimaan tapausta, ja työparikseen hän saa Andrew Kensingtonin, joka on aboriginaali. Kun luin juuri aboriginaaleista, tämä oli sille kiinnostavaa jatkoa, koska Nesbø kertoo monenlaista myös heistä ja heidän tilanteestaan. Pokkarin takakannessa mainitaan yhteiskunnallinen kritiikki, ja sitä Nesbølla onkin muun muassa aboriginaaleihin liittyen. On esimerkiksi ironista, että heitä on yritetty "sopeuttaa yhteiskuntaan", vaikka kaikki muuthan maassa ovat muualta tulleita, ja heidän olisi kuulunut sopeutua aboriginaalien systeemiin. 

Harry ystävystyy nopeasti Andrewin kanssa, ja tapausta tutkiessaan he törmäävät niin strippaajiin, ilotyttöihin, huumekauppiaisiin kuin sirkustaiteilijoihin. Harry myös ihastuu ruotsalaiseen tyttöön, murhatun norjalaisen työkaveriin, jonka kanssa hän ei ammattinsa takia saisi ryhtyä tekemisiin, mutta toisin käy. Ja tilanteiden kehittyessä myös Harryn omat menneisyyden haamut alkavat kummitella. 

Aluksi aika pitkään nautin kirjasta, koska se oli samalla todellinen nojatuolimatka Australiaan. Mutta monesti paksujen kirjojen kirjoittajat uuvuttavat minut jossain vaiheessa, ja niinhän tässäkin sitten kävi. Lepakkomiehen sivuista voisi vähentää puolet pois itse tarinan siitä kärsimättä, koska Nesbø lavertelee siinä sivussa niin paljon ja monenlaista. Jotkut tykkäävät sellaisesta, mutta minä ennen pitkää väsähdän, jos sivupolkuja riittää loputtomiin. Ei kai yhdessä kirjassa ole pakko kertoa aivan kaikkea tietämäänsä? 

Jännityskin siinä kärsii, kun tapahtumat etenevät kovin hissukseen. Olin myös kuullut, että Harry Hole on sellainen hyvin ongelmainen poliisi, jollaisista jotkut myös pitävät, ja niinhän hän tosiaan näytti olevan. Siinä vaiheessa kun Hole, kuivilla ollut alkoholisti, sekosi ja ratkesi ryyppäämään, ihmetellä piti, että hän vielä sen jälkeen nousi tolpilleen ja palasi rikoksen tutkinnan pariin.  

Juopottelun lisäksi Hole muun muassa sekaantuu tappeluihin alamaailman tyyppien kanssa, ja yleensä ihan omasta aloitteestaan, ilman mitään muuta syytä kuin tappelemisen ilo. Kun moni naispuolinen lukija on kuitenkin ihastunut Holeen, niin kai tässäkin pitää paikkansa se, että naiset rakastuvat renttuihin. Mistä ikinä se sitten johtuukin. 

Joka tapauksessa jos kaikki muut tykkäävät Harry Holesta, niin mikäpä siinä. Lukekaa te häntä enemmänkin. Dekkareita on maailmassa pilvin pimein, joten kukaan ei muutenkaan ehtisi niitä kaikkia lukea. Nesbøon oli kiinnostavaa tutustua tämän verran, mutta tästä eteenpäin jatkan matkaa toisentyyppisten dekkarien parissa. 

Lepakkomiehen parasta antia oli tosiaan se Australia. 

Loppuun vielä ote kirjasta, tunnelmapala Sydneystä: 

"Naurettavan kaunista, eikö totta?" Andrew sanoi. 
  "Maisema on kuin jostain tökeröstä postikortista." Tyttö ja pikkupoika rakensivat hiekkalinnaa rannalla aivan heidän silmiensä edessä, lasten takana näkyi syvänsininen meri ja vehreät harjanteet sekä kaukana horisontissa Sydneyn uljaat ääriviivat. 
  Harry tilasi kampasimpukoita ja tasmanialaista taimenta, Andrew puolestaan australialaista kampelaa, josta Harry ei luultavimmin ollut koskaan aiemmin kuullut edes puhuttavan. 


Johnny Kniga, pokkari 2012 
1. painos 2001 
489 sivua
Alkuteos Flaggermusmannen 1997 

Kirjasta kertovat myös mm. 

tiistai 8. helmikuuta 2022

Doris Pilkington (Nugi Garimara): Follow the Rabbit-Proof Fence


Tämän kolmen aboriginaalitytön pitkästä pakomatkasta kertovan tositarinan sain Australiassa asuvalta siskoltani, joka on itse nähnyt siitä tehdyn elokuvan Rabbit-Proof Fence. Olipa kiinnostava aihe, koska suomeksi ei taida olla saatavilla kovinkaan paljon aboriginaaleista kertovia kirjoja. 

Kirjassa Doris Pilkington, jonka aboriginaalinimi on Nugi Garimara, kertoo äitinsä Mollyn sekä hänen siskojensa Daisyn ja Gracien tarinan. Oikeasti tytöt olivat sisarusten lapsia eli serkkuja, mutta heitä sanotaan jatkuvasti sisaruksiksi. Välillä kirjassa näkee myös nimityksiä serkkusisko ja serkkuveli, joten ilmeisesti aboriginaalien ajattelussa serkuksetkin ovat sisaruksia. 

Tapahtumat sijoittuvat Länsi-Australiaan ja vuoteen 1931, jolloin tytöt olivat 8-15 -vuotiaita, ainakin arviolta. Heillä kaikilla oli aboriginaaliäidit ja valkoiset isät, mutta käytännössä he elivät äitiensä ja perheidensä kanssa täyttä aboriginaalielämää. Tällaisia puoliksi valkoisten lapsia kuitenkin kerättiin ja kuljetettiin kaukaisiin siirtoloihin, joissa heidän piti saada eurooppalaista opetusta. Tämä tapahtui tietysti väkisin, vastoin lasten ja heidän perheidensä tahtoa. 

Myös Molly, Daisy ja Gracie vietiin todella kaukana sijaitsevaan Moore River Native Settlement -nimiseen paikkaan. Se oli kolkko laitos, jossa lasten piti nukkua ylitäydessä makuusalissa, joka lukittiin yöksi ja jonka ikkunoissa oli kalterit. Ruoka oli huonoa, ja jos lapset olivat tottelemattomia tai yrittivät karata, heidät suljettiin muutamaksi päiväksi tai jopa pariksi viikoksi ankeaan selliin kärsimään rangaistusta. Eikä tuossa paikassa saanut enää puhua aboriginaalien omaa kieltä, vaan se piti unohtaa. 

Molly totesi melko nopeasti, että tänne he eivät jää. Tytöt päättivät karata siitäkin huolimatta, että he olivat jo ehtineet kuulla, ettei kukaan ollut onnistunut siinä, vaan kaikki karkulaiset oli aina saatu kiinni. 

Eikä se ollutkaan mikä tahansa pikku pakomatka, vaan tytöt taivalsivat huikeat 1600 kilometriä paljain jaloin! Heitä etsittiin ja jäljitettiin, ja vaikka tiesin heidän selviävän perille asti, oli todella jännittävää lukea kaikista täpäristä tilanteista, joissa tytöt olisivat voineet jäädä kiinni. Kiinnostavaa oli myös lukea siitä, miten tytöt onnistuivat suunnistamaan, mitä he söivät ja missä nukkuivat (joskus esimerkiksi kaninkolossa). Aboriginaaleina heillä oli paljon paremmat kyvyt selviytyä villin luonnon armoilla kuin valkoisilla lapsilla olisi ollut. 

Kirjan nimi tulee siitä, että tytöt tiesivät Länsi-Australian halki etelästä pohjoiseen kulkevasta kaniaidasta, jonka varrella heidän kotinsakin oli. He tiesivät, että kunhan he vain löytävät tuon aidan, sitä seuraamalla he pääsevät perille kotiin asti. Eurooppalaiset valloittajat olivat tuoneet muiden ongelmien mukana maahan kaneja, joista muodostui todellinen riesa. Niiden leviämistä estämään valkoiset rakensivat sitten kaniaidan, mutta eihän sekään auttanut. Pakomatkalaisille siitä oli kuitenkin hyötyä. 

That night Molly dreamed that she and her younger sisters were being pursued by a policeman and a black tracker on a horse. She could see them riding beside the fence on magnificent grey stallions, coming towards them from the north. They were coming closer, and closer - at that critical moment she woke up shaking with fear and covered in sweat. Then she heard them. It wasn't a dream after all. It was real. Clop, clop, clopping of the horses came. 

Follow the Rabbit-Proof Fence ei kuitenkaan ole pelkästään näiden rohkeiden tyttöjen tarina. Kirjan alussa on useita lukuja, joissa kerrotaan 1800-luvulta alkaen siitä, miten valkoiset valloittajat tulivat Länsi-Australiaan ja miten kaltoin he kohtelivat aboriginaaleja. Järkyttävää kolonialismin ja sorron historiaa. 

Kirjan kautta pääsi hiukan kurkistamaan aboriginaalien ajatteluun ja elämäntapaan, ja tekstissä vilisee myös sanoja heidän omalla kielellään; näiden sanojen käännökset ovat kirjan lopussa. Aika usein sinne loppuun pitikin vilkaista. 

Lopuksi Doris Pilkington kertoo lyhyesti myös jokaisen tytön myöhemmistä elämänvaiheista. 

Alkulehdellä on kirjailijan esittely, josta käy ilmi muun muassa, että hän on kirjoittanut pari muutakin kirjaa. Niistä Under the Wintamarra Tree (UQP 2002) kertoo hänen oman tarinansa. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi Australiasta ja aboriginaaleista kiinnostuneille! 

University of Queensland Press 2010 
1. painos 1996 
136 sivua 

P. S. No mutta! Näköjään kirjan pohjalta tehty elokuva on olemassa suomeksikin nimellä Varastetut lapset. Elokuvasta kertoo Iltatähden syttyessä -blogi

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Jukka Sariola: Hyväosainen


Toimittanut Aune-Inkeri Björkström 

Edellisessä lukemassani kirjassa puhuttiin siitä, miten kirjoittaja oli invalidinakin voinut elää täyttä elämää. Siitä tuli mieleen lukea pitkästä aikaa tämä oman hyllyn kirja, Jukka Sariolan Hyväosainen, joka menee vielä syvemmälle tuossa aiheessa. 

Sariolalla todettiin lapsena harvinainen lihassairaus, jonka takia hän joutui yläasteikäisenä pyörätuoliin ja myöhemmin myös hengityskoneen käyttäjäksi. Sariola huomauttaa kuitenkin, ettei hän ole "sidottu pyörätuoliin", kuten joskus kuulee sanottavan, vaan hänelle pyörätuoli on mahdollisuuksien avaaja, koska sen avulla hän pääsee liikkumaan. 

Kirja kertoo, millaista on elää jatkuvasti avustajien seurassa, heidän avustaan riippuvaisena. Ei ole yksityisyyttä eikä mahdollisuutta olla halutessaan yksin. Entä millaista on mennä ostoksille, jos myyjä puhuu koko ajan avustajalle, aivan kuin avustettava ei itse osaisi puhua omista asioistaan. Arjessa on monia käytännön hankaluuksia. 

Kuitenkin Jukka Sariola toteaa olevansa hyväosainen; hän on voinut elää vammaisena täysipainoista elämää. Hän on saanut asua omillaan, tehdä ohjelmointityötä, olla mukana järjestötoiminnassa, kotiseurakuntansa hallinnossa, lähettisihteerinä ja puhujana monenlaisissa tilaisuuksissa. Sariola kertoo myös pelaavansa salibandyä ja matkustavansa joskus etelän lämpöön. Monenlaisia asioita voi tehdä rajoitteista huolimatta. 

Kirjassaan Sariola pohtii syvällisesti monia kysymyksiä, kuten terveiden ja vammaisten ennakkoluuloja toisiaan kohtaan, sitä kelpaako vain terve ja tehokas ihminen tämän päivän yhteiskunnalle, entä kelpaako vammainen seurakuntaan, vaikka hän ei parane. Miltä tuntuu, kun jotkut tulevat lupaa pyytämättä rukoilemaan paranemista - aivan kuin ihminen ei tosiaan kelpaisi sellaisenaan? Myös kirjoittajan kristillinen usko tulee nimittäin kirjassa esiin. 

Entä miten paljon helpommin asiat sujuvat, kun vain suostumme heikoiksi ja apua tarvitseviksi. Tätä Sariola on omalla kohdallaan joutunut opettelemaan. Hän kirjoittaa puhuttelevasti heikkona olen voimakas -paradoksista. 

Tässä kirjassa, vaikka se on melko ohut, on todella paljon viisaita, syvällisiä ja puhuttelevia ajatuksia. Jukka Sariolan teoksella on paljon annettavaa myös meille, joiden rajoitteet ovat toisenlaisia, ja varmasti myös niille, joilla ei näyttäisi kovin paljon rajoitteita edes olevan. Hyväosainen opettaa meille toistemme kohtaamista tasavertaisina, sellaisina kuin itse kukin olemme. Ja sitä, miten ihmiselämä on arvokas, olimmepa terveitä tai sairaita. Sitä paitsi tervehän on se, jota ei ole vielä tarpeeksi tutkittu, kuten Sariolakin kirjassaan toteaa. 

Kustannus Oy Uusi Tie 2002 
111 sivua 
Kannen maalaus: Ilkka Sariola 
Kannen suunnittelu: Terttu Hauhia 

Kirjasta kertoo myös Tahaton lueskelija

lauantai 5. helmikuuta 2022

Ossi Könönen: Aika etsiä - aika löytää


Kotkalainen Ossi Könönen oli nuorena lupaava jalkapalloilija, jolla oli edessään loistava tulevaisuus. Hän kuitenkin sairastui jo alle 20-vuotiaana luusyöpään, ja hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan. Niin särkyivät urheilullisen nuoren tulevaisuuden toiveet, eikä ollut varmaa, jäisikö Könönen edes henkiin. 

Uskoontulo toi kuitenkin uutta toivoa, valoa ja sisältöä elämään, ja Ossi Könönen toimi vapaakirkon pastorina lähes 40 vuotta. Kirjassaan hän kertoo elämästään alkaen lapsuuden värikkäistä seikkailuista Kotkan sataman vaiheilla. Pojat ovat poikia, joten Könönenkin ehti kavereineen kunnostautua niin ruohikkopalon sytyttämisessä kuin satamaan saapuvan laivan reitille jäälautalla melomisessa. Sataman ja merimiesten myötä lapsuus Kotkassa oli kansainvälistä aikaa. 

Pastorina Ossi Könönen työskenteli Haminan, Kurikan ja pisimpään Kotkan vapaaseurakunnassa. Hän kertoo monipuolisesti hengellisen työn arjesta sekä yksityiselämänsä iloista ja suruista. 

Vakava sairaus osui Könösen kohdalle myöhemminkin, kun sydän petti ja saman tien tuli vielä pikkuaivoinfarkti. Hän oli kuoleman rajalla, mutta monien rukoukset kuultiin, ja mies selvisi tuostakin hengissä. 

Kirjan loppupuolella Ossi Könönen pohtii, mitä elämä on hänelle antanut, ja tulee siihen tulokseen, ettei hän ole jalan amputoimisesta ja jalkapalloilijan uran menettämisestä huolimatta joutunut millään tavalla paitsioon, vaan on invalidinakin saanut elää täyttä elämää. 

Kun Könönen vuosikymmeniä myöhemmin kävelee kävelykeppinsä kanssa jalkapallokatsomon jyrkkiä rappuja hitaasti ja varovasti, hän toteaa: 

Ystävän kysymys peliuran päättymisestä saa minut äkillisesti toteamaan, että iloitsen voidessani katsella lajia, jota rakastan, mutta olen ymmärtänyt, että minun tieni oli toinen. Minua on johdettu täysin erilaisille "pelikentille", ja siksi voin hymyillen sanoa: takana loistava tulevaisuus! 
  Olen oppinut, että hitaasti kävellenkin pääsee perille. Ei tarvitse juosta ja hosua. 

Kirja kertookin rohkaisevasti siitä, miten Jumala voi antaa särkyneiden unelmien ja menetettyjen mahdollisuuksien tilalle jotain muuta. Ossi Könönen kertoo myös paljon kiinnostavia ja värikkäitä sattumuksia vuosien varrelta, ja huumorikin kukoistaa. 

Joskus tuntuu, ettei kirjasta osaa paljon sanoa, vaikka lukuelämys olisikin ollut hyvä, ja sellainen olo minulla oli nytkin. Mutta jos haluat lukea rohkaisevan kristillisen kirjan, Aika etsiä - aika löytää on juuri sellainen. 

Päivä Oy 2021 
156 sivua 
Kansi: Jorma Happonen 

tiistai 1. helmikuuta 2022

Karoliina Korhonen: Matti in the Wallet

"Matti kukkarossa" and Other Adventures in Finnish Language Nightmares 


Suomalaiset sanonnat alkavat kuulostaa koomisilta, kun niitä kääntää kirjaimellisesti jollekin toiselle kielelle. Tässä hauskassa teoksessa Karoliina Korhonen jakaa suomalaisille tuttuja sanontoja englanninkielisille lukijoille. Tai yhtä hyvin meille suomalaisille, jotka haluamme nauraa omalle kielellemme. 

Eli kuten takakannessa englanniksi kerrotaan: In this book, Finn-Matti bends from iron wire what the most beloved Finnish idioms mean. Literally. 

Jokaisella sivulla on humoristisen piirroksen kera yksi suomenkielinen sanonta, sen kirjaimellinen käännös englanniksi ja lopuksi sanonnan selitys. 

Niin opimme, että esimerkiksi lähteä lapasesta on englanniksi to leave from a mitten, ja sanonnan merkitys on to get out of control. Potkaista tyhjää puolestaan kääntyy to kick empty space ja tarkoittaa to die. Heittää huulta = to throw some lip = to joke with someone. Ja niin edelleen. 

Karoliina Korhosen mainiot piirrokset havainnollistavat sanontoja ja tekevät ne entistä hauskemmiksi. Tässä yksi esimerkki kirjan kuvituksestakin. Näin sitä mennään hevon kuuseen: 


Pitemmittä puheitta: Matti in the Wallet oli piristävä tuttavuus, ja Karoliina Korhosellahan on muitakin vastaavia Suomi-kirjoja Finnish Nightmares -sarjassaan. Ne kuuluvat olleen bestsellereitä maailmalla, ja niihin kannattaa ehdottomasti tutustua. Minua kiinnostaisivat seuraavaksi juuri nuo suomalaisten painajaiset eli kiusalliset sosiaaliset tilanteet, joihin keskivertosuomalainen Matti joutuu. 

Siis lyhyestä virsi kaunis! Siinäkin taas yksi sanonta - jota ei muuten ollut kirjassa. Siitäpä vain kääntämään sitä englanniksi. 

Ja kuten kirjassa sanotaan: Sillä sipuli! That's an onion! 

Atena 2019 
100 sivua 
Kansi: Karoliina Korhonen 

Kirjasta kertoo myös Kirjavinkit