Valokuvat Mikko Savolainen
Tämä teos on upea yhdistelmä vepsäläissyntyisen Raisa Lardotin runoja suomeksi, vepsäksi ja venäjäksi sekä Mikko Savolaisen mustavalkokuvia, jotka on otettu Venäjän vepsäläisalueilla. Vepsähän on suomen sukukieli, joten taas oli kiinnostavaa päästä vertailemaan näitäkin kahta kieltä (kuten viimeksi suomea ja liiviä kirjassa Kerran olin taivaan suolajärvi - Liiviläisen nykyrunouden antologia).
Teoksen voisi teoriassa lukea nopeasti, koska suomenkieliset runot loppuvat jo sivulla 36. Mutta Lardotin runot ovat niin hienoja ja syvämietteisiä, että niihin haluaa uppoutua ajan kanssa ja pysähtyä niiden tunnelmiin. Jo kirjan nimi, joka tulee eräästä runosta, kertoo runoilijan kauniista kielestä.
Sama pysäyttävä vaikutus on Savolaisen valokuvilla, jotka ovat hyvin puhuttelevia. Kuvissa on vepsäläisiä ihmisiä, heidän talojaan ja heitä ympäröivää luontoa. Huivipäisiä ryppyisiä mummoja, lettipäisiä tyttöjä, vanha mies viikatteen ja pikkutytön kanssa, mummo kodikkaassa tuvassaan samovaarin ja kahvikuppien kanssa - kaunista vanhan ajan maalaiselämää. Kuvat on otettu vuosina 1993-2000, mutta niissä on paljon kaukaisempien aikojen nostalgista tunnelmaa. Savolaisen otokset ovat mustavalkokuvausta parhaimmillaan - kuten runojen, myös näiden valokuvien äärellä haluaa viivähtää ajan kanssa.
Kirja alkaa runoilla, joissa näkyy lapsena Venäjältä pakenemaan joutuneen Lardotin ikuinen kaipaus kotiin Vepsään. Tässä erään runon alkua:
Minun vepsääni en enää näe
musta piste sielussani, se on vepsä nyt,
pidätetystä surusta tiheä
Monessa muussakin runossa on surua ja kaipausta: koti-ikävää, juurettomuutta, tuskaa isän ja mummon kuolemasta (Näistä olikin netissä Iltalehden juttu. Isän kohtalo oli järkyttävä: Raisan ollessa kuusivuotias hänen isänsä haettiin keskellä päivää kotoa Siperian junaan ja kuolemaan.)
Muutamassa runossa näkyy oman identiteetin löytyminen vasta myöhäisessä iässä:
hetki hetkeltä minä lähestyn
itseäni, vepsäläisyyttä
lukittujen rajojen takaa
kiellettyjen ovien kautta
lähestyn, hämmästellen:
tämäkö olen minä?
Paljon on myös kaunista runoutta, johon voi eläytyä, vaikka ei itse olisikaan vepsäläinen. Tässä ote eräästä runosta, josta pidin:
viipyellen
kuin mietteissäsi sulje illan tullen takanasi ovi
pehmeästi
ettei se säry
aukaise sydämesi käärö ja katso
siinä se on: untuvikko
Vielä toinen runo sekä suomeksi että vepsäksi:
helmenharmaita aamuja
usva, liikkumaton lehti
minä istun, kädet lepäävät sylissäni
kuuntelen hiljaisuutta
muistan, vielä eilen muistin
tänään olen tyyni
hahkahkod homesed
tuman, lehtez ii liikahta
mina ištun, käded lebeitaze üskas
kundlen, kaik om hillenu
muštan, völ eglei muštin
tänambei olen tün'
Tähän mennessä olin tiennyt Raisa Lardotista vain nimen. Olipa hyvä, kun tuli vihdoin luettua tämä vuosia sitten kirpputorilta löytämäni kirja. Tämän jälkeen kiinnostaa ehdottomasti tutustua Lardotin muuhunkin tuotantoon! Esimerkiksi hänen muistelmateoksensa Ripaskalinnut olisi hyvää jatkoa näille runoille ja avaisi lähemmin niiden taustaa.
Atena 2001
96 sivua
Valokuvat ja ulkoasu: Mikko Savolainen
Käännökset: Maria Zaitseva ja Miikul Pahomov (vepsä), Leo Maltšukov (venäjä)
