torstai 30. kesäkuuta 2022

Satu Rämö: Hildur


Islannissa asuva Satu Rämö on kirjoittanut kyseisestä maasta kiinnostavia kirjoja, joista minunkin blogissani on Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa. Nyt Rämöltä on ilmestynyt ensimmäinen romaani, dekkari Hildur. Sen myötä lukija pääsee Islannin syrjäisten Länsivuonojen lumisiin talvitunnelmiin - ja mikäpä sen hauskempaa näin helteellä! Myös jännitys on tässä kirjassa sopivan kylmäävää. 

Hildur Rúnarsdóttir työskentelee Länsivuonojen ainoana rikostutkijana. Hän on lapsena traumatisoitunut kahden pikkusiskonsa katoamisen myötä ja taistelee vapaa-ajallaan ahdistusta vastaan surffaamalla Atlantin kylmissä vesissä. Työparikseen hän saa suomalaisen poliisiharjoittelija Jakob Johansonin, joka on kokenut kovia hänkin, kun ex-vaimo on vienyt heidän pienen poikansa ja pyrkii estämään isän ja pojan sovitut tapaamisetkin. 

Kun Jakob saapuu harjoitteluunsa yleensä niin rauhallisille Länsivuonoille, alkaa tapahtua outoja kuolemantapauksia, jotka osoittautuvat murhiksi ja joilla huomataan jossain vaiheessa olevan eräs erikoinen yhdistävä tekijä. Muun tutkinnan ohella Hildur yrittää myös selvittää kadonneiden siskojensa kohtaloa. Tapahtumat seuraavat toistaan kiinnostavasti, ja kirja koukuttaa niin, että se oli pakko lukea yhdessä päivässä loppuun asti. Juonen lisäksi islantilaisen ympäristön, elämänmenon ja tapojen kuvaus vie mennessään. Mukana on myös hiukan islantilaista mystiikkaa. 

Muissakin blogeissa on kommentoitu kursiivilla kirjoitettuja lyhyitä lukuja, joissa murhaaja esittelee sairasta ajatusmaailmaansa. Noin kammottavia ajatuksia minäkään en olisi välittänyt lukea, vaikka joskus nuo tuollaiset murhaajapätkät voivat olla ihan kiinnostaviakin.  

Oli ilo huomata, että myös dekkarien kirjoittaminen sujuu Rämöltä loistavasti. Tarina etenee sujuvasti, jännitys pysyy yllä ja loppuratkaisu on yllättävä, varsinkin murhaajan motiivi. Kirjalle on ilmeisesti tulossa jatkoa, joten tätä herkkua saadaan siis lisää. Hienoa! 

Hildur laski puhelimen kädestään ja antoi katseensa lipua keittiönikkunaan. Ulkona oli pimeää. Sitten se jälleen iski. Ikävän tuttu paino alkoi vähitellen kulkea hänen ylitseen kuin musta painava peitto. Tuijottaessaan ulos katuvalojen puhkomaan mustaan pimeyteen hän tiesi. Hän tiesi, että jotain ikävää oli matkalla, mutta hän ei pystynyt laittamaan sitä kartalle tai aikajanalle. Kaikki ei ollut kunnossa. 


WSOY 2022 
363 sivua 
Päällys: Ville Laihonen 

Muissa blogeissa: 

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Maija Nyman: "Ja hänelle sattui niin..."


Kun uskoo intuitioon, johdatukseen 
     isossa ja pienessä mittakaavassa 
voi eräänä päivänä todeta kuten Vanhan testamentin 
     Ruutin kohdalla: 
"Ja hänelle sattui niin..." 

Muun muassa näin toteaa Maija Nyman alkusanoissaan lukijalle. Tässä uudessa kirjassaan hän kertoo erilaisista kohtaamisista, pienistä ja isoista yllättävistä käänteistä matkansa varrelta. Kuten Raamatun Ruutille sattui niin, että hän päätyi töihin tulevan miehensä pellolle, niin myös meille tämän päivän ihmisille "sattuu" yhtä ja toista, joka voikin sitten osoittautua johdatukseksi. Tavalla tai toisella. 

Kirjan lyhyissä luvuissa Maija Nyman jakaa monenlaisia kiinnostavia tarinoita omasta elämästään. Miten Lontoossa hänelle tuli pakottava tarve mennä juttelemaan kadulla näkemälleen vanhalle miehelle - ja mitkä yllättävät seuraukset sillä oli. Nuorena opiskelijatyttönä Nyman oli kesätöissä Turun linnassa, jossa amerikkalaisen naisturistin kohtaaminen johti elämänmittaiseen ystävyyteen. Toisessa nuoruuden tilanteessa eksymisellä oli oma merkityksensä, kun sekin johti erääseen kohtaamiseen. 

Erityisen koskettava ja liikuttava luku on Viipurin asemalaiturin ihme. Siellä venäläisen miehen elämässä alkoi suuri muutos, kun suomalaiset alkoivat keskustella hänen kanssaan. Toinen koskettava tapaus on Kun nunnasta tulee äiti, jossa suomalaisnaiset ovat turistimatkalla Israelissa ja kokevat järisyttävän kohtaamisen erään nunnan kanssa. 

Jo etukäteen olin kuullut luvusta Matkalla väärään maahan, joka herätti uteliaisuuteni. Maija Nyman ja Merja Pitkänen olivat matkalla kristilliseen naisten konferenssiin Kroatiaan - tai niin he ainakin luulivat. Kunnes kartan tutkiminen lentokoneessa paljasti, että Ljubljana, jonne he olivat ostaneet liput, olikin Sloveniassa! 

Lennämme väärään maahan, mitä ihmettä tämä mahtaakaan merkitä, mitä on odotettavissa! Uskoimme molemmat Jumalaan ja hänen johdatukseensa elämämme eri vaiheissa, sen iloissa ja pettymyksissä. Ehkä juuri siksi pystyimme nauramaan. 
  Onneksi meitä oli kaksi, joilla oli sama luottamus, molemmat jo monenlaista kokeneita. Jumala ei ollut ennenkään pettänyt meitä, vaikka olikin koetellut ja yllättänyt, toisinaan hyvin kipeästikin. Olimme ymmärtäneet, miten elämän kamppailut ja sivuraiteet ovat ajan mittaan kääntyneet viisaudeksi ja voimaksi - toisin sanoen yltäkylläiseksi elämäksi! 

Ja niinhän siinä kävi, että oli eräs henkilö, jonka takia Nyman ja Pitkänen lähetettiin matkalle väärään maahan. 

Kirja kertoo luonnollisesti monista kohtaamisista Suomessa, mutta useissa muissakin maissa liikutaan. Monta kiinnostavaa tarinaa on myös Israelista, jossa koko perhe asui aikoinaan, kun Maija Nymanin puoliso Hannu toimi rauhanturvaajien pappina Golanilla. Toisaalta on muutama sellainenkin luku, joissa Israelissa ollaan turistina. 

Iloisten kokemusten lisäksi mukana on myös niitä kipeitä, kuten kaatumisen aiheuttama selän loukkaaminen ja se, kun Nyman ajoi marraskuun pimeydessä mustissa vaatteissa ilman heijastinta liikkuneen vanhuksen päälle. Tällaisissakin vaiheissa me voimme saada lohtua taivaalliselta Isältämme. 

Joka luvun lopussa Nyman kiteyttää puhuttelevasti muutamalla sanalla kertomansa merkityksen. Esimerkiksi näin (tässä vain osa tekstistä): 

Kun tapahtuu ennalta arvaamattomia, saattaa aavistaa Elämän Käsikirjoittajan ja Ohjaajan olevan asialla. Hän pitää lankoja käsissään. 
  Ihmisen hämmennys antaa tilaa uusille kohtaamisille ja oivalluksille. 

Tällainen kirja inspiroi miettimään oman elämän pieniä ja suuria kohtaamisia, käänteitä ja yllätyksiä. Millaisia johdatuksia niissä on ollut? Kirjan lopussa onkin viisi tyhjää sivua, joille lukija voi kirjoittaa omia kohtaamisiaan. Mitä kaikkea Jumalan johdattamaa ja järjestämää meille onkaan sattunut ja voi vielä sattua? 

Päivä Oy 2022 
138 sivua 
Kansi: Päivä Oy 
Kannen kuva: Juhana Nyman 

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Ann Voskamp: Tuhat lahjaa


Suomentanut Susanna Hirvikorpi 

Ann Voskamp on kanadalainen maanviljelijän vaimo, bloggaaja ja kirjailija, jonka suosittuja kristillisiä kirjoja on käännetty myös suomeksi. Hän joutui lapsena näkemään omin silmin, miten hänen pikkusiskonsa murskaantui kuorma-auton pyörien alle ja kuoli. Sellaisesta sydän särkyy; jotain menee rikki loppuelämän ajaksi. Kuinka voisi myöhemminkään tunnetasolla uskoa Jumalan hyvyyteen, vaikka uskossa onkin? 

Kerran Ann Voskampin ystävä haastoi häntä listaamaan tuhat lahjaa, siunausta, kiitosaihetta. Siitä alkoi kirjailijan matka kohti kiitollisuutta ja Jumalan hyvyyden löytämistä. Matka, jota hän kuvaa tässä päiväkirjanomaisessa teoksessaan. Voskamp jakaa omia kokemuksiaan niin kiittämisen vaikeudesta kuin sen ihanuudestakin ja pohdiskelee kiitollisuutta monesta eri näkökulmasta. 

Kun Voskamp päättää kokeilla kiitoslistan tekemistä, hän kirjoittaa: 

En todellakaan ajattele, että nyt minua muovataan, nyt nousen siivilleni, nyt haavani parantuvat. Joskus ei tiedä astuvansa ovesta ennen kuin on jo sisällä. 

Ja sitten hän aloittaa. 

Lahjalista. Aloitan listan. Ei lahjoja joita haluan, vaan lahjoja joita minulla jo on

  1. Aamun varjot vanhoilla puulattioilla 
  2. Paksu kerros hilloa paahtoleivällä 
  3. Sinisen närhen huuto korkealta kuusen latvasta 

Se on alku, ja minä hymyilen. En voi uskoa, miten hymyilen. Niin, nehän ovat ihan tavallisia asioita, ja ehkä en edes tajua, että ne ovat lahjoja ennen kuin kirjoitan ne paperille. Lahjoilta ne todella näyttävät. Lahjoilta, joita Hän antaa. Tämä kirjoittaminen - se on vähän kuin... avaisi lahjapaperia ja löytäisi rakkauden. 
  Ja lahja sopii kuin valettu. 

Kuuden lapsen äitinä Ann Voskampin elämä on kuitenkin täynnä kotitöitä, kiirettä, sotkua, kaaosta ja lasten riitoja. Sikatilallisina Voskamp ja hänen miehensä joutuvat myös murehtimaan toimeentulonsa heikkenemisestä. Kannattaako tämä työ enää? Kiitollisuuden opettelu on siis usein haasteellista. Tulee myös vastoinkäymisiä, kuten eräälle lapselle sattuva tapaturma. Nämä koettelevat kiitosmieltä, mutta kuten Voskamp toteaa, eihän tällaista asiaa opi, jos ei harjoittele, harjoittele ja taas harjoittele. 

Hänellä on myös lista rumankauniista asioista, joista hän opettelee kiittämään. Kuten: Tavaraa pursuavat kaapit (kirjoja!), leluja pitkin lattioita (ainakin pojilla oli hauskaa!). 

Ja onhan hänellä myös monia ilon ja hurmioitumisen hetkiä. 

Voskamp pohtii sitäkin, onko ehkä pinnallista kiittää ja iloita, kun maailmassa on niin paljon kärsimystä. Hän tulee kuitenkin siihen tulokseen, ettemme me auta ketään kärsivää kieltäytymällä ilosta ja kiitollisuudesta. Että kiitolliset ihmiset voivat muuttaa maailmaa. Eräs luku käsitteleekin sitä, miten voimme olla siunauksena toisille; miten antaminen ja palveleminen voivat olla erityisen suuri ilo. 

Kirjassa on paljon Voskampin omaa arkea ja monenlaisia pohdintoja. Opillisesti hän esittää välillä hiukan epämääräisiä ajatuksia, mutta hänhän ei ole teologi, eikä kysymyksessä ole opetuskirja, vaan tunneihmisen päiväkirjatyyppinen vuodatus. Minusta hämärä oli esimerkiksi ajatus, ettei meidän pelastuksemme tule täydelliseksi, jos emme opi kiittämään. Pelastushan on täysin valmis, eikä ihminen voi Jeesuksen täytettyyn työhön mitään lisätä, ei edes kiittämällä. Se sijaan elämä voi kyllä tulla täydemmäksi kiitollisuuden kautta. 

Voskampilla on kuitenkin monia hyviä näkökulmia ja myös kiinnostavia lainauksia toisten ajatuksista. Kirjan lopussa onkin pitkä lähdeluettelo. 

Pitemmän päälle kyllä jo väsähdinkin tällaiseen vuodatustyyppiseen tekstiin, jossa olisi ollut paljon tiivistämisen varaa. Mutta hyvä näin, ja onhan aihe tärkeä. Itsekin olen jo vuosien ajan pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa, josta olen täällä joskus kertonutkin, ja minua kiinnosti nyt omien kokemusteni jälkeen lukea tämä kirja uudestaan. 

Uusi Tie 2015 
1. painos 2014 
224 sivua 
Alkuteos: One Thousand Gifts 2010 
Kannen toteutus: Päivä Oy 

P. S. Niille, joita kielelliset asiat kiinnostavat: Voskamp kirjoittaa hyvin kauniisti ja runollisesti. Esimerkiksi tämä on minusta hienosti sanottu: 

Syksy saapuu hiljaa ottamaan maaseudun morsiamekseen. Vaahterat tien varrella punastuvat ja riisuutuvat vaieten. 

torstai 16. kesäkuuta 2022

Arto Juurakko: Rakkahan kans - Lemmenhippuja pohojalaasittain


Viime lauantaina olin runopiknikillä kuuntelemassa, kun Arto Juurakko ja Jussi Lampi esittivät Juurakon humoristisia Etelä-Pohjanmaan murteella kirjoitettuja rakkausrunoja. Tietysti oli aivan pakko ostaa yksi kirja omaksikin, ja tässä se nyt on. Tämä on neljäs lukemani Juurakon runokokoelma; yhteensä niitä on jo yksitoista, joten vielä riittää luettavaa. 

Olen nyt mahdottoman tehtävän edessä, kun pitäisi jakaa jotain pientä tästä kirjasta. Tässäkin oli taas niin paljon aivan mahtavia runoja, että miten niistä voi valita vain muutaman esiteltäväksi? Varsinkin kun en todellakaan osaa valita! Mutta yritetään. Ja jokainen kiinnostunut kiirehtiköön hankkimaan kirjan luettavakseen, niin sieltä löytyy lisää. 

Tässä kirjassa on muuten todella herkullinen kansi. Se tulee kirjan nimirunosta Rakkahan kans, jossa elämästä rakkahan kans todetaan muun muassa, että soon yks leivos, / mutta kaks lusikkaa

Rakkaus ilmenee näissä runoissa monella eri tavalla. Voi vaikka saara osumia / rakkauren rypälespommiista, / jokka koko elämän / pirstaloottoo ehejäksi. Syrämmes näkyvä varijostuma voikin olla rakkauren etäpesäkes. Ja kun rinnasta aharisti ja kinnas, niin lääketieteellinen vastaus siihenkin löytyy: 

Mutta sitte 
löyrin netistä 
tohtoripalstan. 
Vakuutuun, notta tartten 
syrämmensiirtua: 
     Mun syrän 
     on siirrettävä 
maharollisimman likille 
sun syräntäs. 

Monissa Juurakon runoissa on pieni koominen tarina tai sitten runo vähintään päättyy koomiseen loppuhuipennukseen. Juuri näistä kaikkein hilpeimmistä runoista on vaikea valita, mitä täällä blogissa esittelisi. Mutta seuraava on ainakin suht lyhyt, joten otetaan siis Sänkyhommia

Voi sen äänehenki 
sanua: oomma nukkunu 
samas vuatehes 
vuasitolokulla. 

Jokaanen aikuunen 
ja muutama vakahinen kersaki 
käsittää, nottei siälä 
pelekästänsä nukuttu oo. 

Oomma välillä, 
ku ei oo uni tullu, 
ratkonu ristisanatehtäviä. 

Huumorin ohella Juurakon runoissa on paljon lämpöä, rakkautta ja pieniä onnen hetkiä arjen keskellä. Tässä kirjassa on esimerkiksi pari ihanaa runoa toisen hyväksymisestä sellaisena kuin hän on. Kuten Pitkän suhtehen salaasuus

Kunniootamma 
toistemma erikoosia 
          tapoja: 
lipiäkalan syäntiä, 
alituusta laihruttamista, 
jättehien lajittelua, 
jopa hernehien irättämistä, 
emmäkä vaari, notta toisen 
pitääs muuttua muuksi 
           ku itteksensä. 

Hyväksymmä joskus, 
joskus emmä, iltaasin 
lämmitämmä toistemma 
           jalakoja. 

Tässä kirjassa on myös hauska mykkäkouluruno Hilijaasuuren retriitti, jonka jaoin lauantain runopiknik-postauksessani

Minerva 2012 
110 sivua 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy 
Kannen kuva: Kirsi Maria Jalasti 


Rakkahan kans on luettu myös Kirjavinkeissä

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani


Suomentanut Anna-Mari Raaska 

Olen suuri psykologisten trillerien ystävä, ja nyt löytyi taas todella hyvä ja yllättävä uusi kirja siltä rintamalta. Jo aihe herätti uteliaisuuteni: Leo ja Emma ovat toisiaan rakastava onnellinen aviopari, mutta äkkiä Leolle selviää, että juuri mikään, mitä Emma on itsestään kertonut, ei ole totta. Jos Emma ei ole se nainen, jota Leo on kaikki nämä vuodet rakastanut, onko koko heidän avioliittonsa ja onnensakin pelkkää valetta? Mihin voi enää luottaa? 

Eli kuten kirjan kannessa kysytään: Kenen vieressä olen nukkunut kymmenen vuotta? 

Emma, joka tunnetaan arvostettuna meribiologina, sairastuu nimittäin syöpään ja saattaa olla kuolemaisillaan. Leo työskentelee muistokirjoitusten parissa; hänen toimistossaan laaditaan kaiken varalta jo etukäteen muistokirjoituksia vielä elävistäkin julkisuuden henkilöistä, jotta teksti olisi nopeasti valmiina sitten, kun aika koittaa. Niinpä Leo alkaa työstää suruaan tekemällä sitä, mitä osaa: hän alkaa salaa kirjoittaa muistokirjoitusta Emmasta. 

Kun Leo tekee taustatutkimusta muistokirjoitusta varten, Emman elämästä alkaa kuitenkin paljastua yhä uusia salaisuuksia ja valheita. Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Kun Emma on nähnyt niin paljon vaivaa salatakseen menneisyytensä ja osan nykyisyydestäänkin, ei kysymyksessä voi olla mikään aivan viaton salaisuus. 

Minusta on aina jännittävää lukea tällaisia kirjoja, joissa jollakulla on salaisuuksia, jotka paljastuvat vasta vähitellen samalla kun tilanne koko ajan mutkistuu. Uteliaisuus vain kasvaa tarinan edetessä ja jännitys tiivistyy. Niin kävi tämänkin teoksen kanssa. Rosie Walsh oli onnistunut kehittämään käänteitä, jotka yllättivät ainakin minut; itse epäilin jotain aivan muuta. Tarinaa kerrotaan sekä Leon että Emman näkökulmasta, mikä omalta osaltaan tuo siihen syvyyttä ja lisää jännitettä. 

Tuntematon rakkaani on jännittävä, koskettava ja sydäntäsärkevä romaani. Miten rankkoja salaisuuksia ihminen voikaan kantaa sisällään peläten paljastumista. Suosittelen lämpimästi Walshin teosta psykologisista kuvioista / psykologisesta jännityksestä kiinnostuneille! 

Leo: 

Sydämeni hakkaa. Olen aivan loppu. En tiedä mitä ajatella, mitä tehdä, mikä seuraavan liikkeeni pitäisi olla. Sydämeni pelkää Emman puolesta - sydämeni, joka on rakastanut häntä niin pitkään ja niin syvästi - mutta olen vihainen, olen shokissa, enkä käsitä, kuinka voisin enää koskaan luottaa häneen. 

Emma: 

Joskus en enää tiedä, kuka olen; missä raja toden ja haaveunien välillä kulkee. Joskus kuvittelen, kuinka mieheni vaatii minua kertomaan totuuden ja kuinka en pysty vastaamaan hänelle, koska en itsekään enää tiedä, mikä se on. 


Otava 2022 
382 sivua 
Alkuteos: The Love of My Life 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti


Suomentanut Aura Nurmi 

Kuuleman mukaan tämän kirjan humoristisissa sarjakuvissa nuori aikuinen pohtii, milloin se paljon puhuttu aikuisuus mahtaa alkaa. Onhan kirjassa tosiaan omat aikuistumisen kiemuroihin liittyvät juttunsa, mutta yllättävän paljon kyllä myös sellaista sisältöä, joka sopii meille muillekin iästä riippumatta. 

Sarah Andersenin seurassa esimerkiksi introvertit, lukutoukat, naiset ja somen käyttäjät pääsevät naureskelemaan tutuille tilanteille. Naisen elämästä kirjassa on ainakin useita vaatteisiin liittyviä ongelmia ja se klassinen tilanne, jossa nainen aikoo kaupan kassalla vain kaivaa rahat laukustaan, mutta ei löydä niitä, koska siellä on niin paljon muuta tavaraa. Vaateongelma taas on vaikkapa se, kun yhden liikkeen sovituskopissa koko 34 on väljä, ja toisaalla taas koko 42 kiristää joka paikasta. 

Nykypäivää ovat some ja selfiet. Niinpä yhdessä stripissä "minä vanhana" esittelee lapsenlapselle vanhoja selfieitään: "Tässä vielä toinen kuva... Ja vielä yksi.... Ja loput 10 000." 

Tässä Andersen havainnollistaa, millaista olisi, jos some olisi oikeaa elämää: 


Taas jos minun ikäiseni sortuu lukemaan tällaista nuorten aikuisten kirjaa, voin lohduttautua sillä, että seuraavassa stripissä se entinen nuori aikuinen tulee 85-vuotiaana siihen tulokseen, että aikuisuus on myytti. Nuorethan eivät vielä tiedä, että meissä keski-ikäisissä ja vanhemmissa on kaikki ne iät, jotka olemme joskus eläneet. Joten ei sitä välttämättä tunne itseään niin vanhaksi kuin peilikuva väittää. 
 

Tässä vielä tällainen nolousjuttu, joka ei myöskään ole ikään sidottu, koska siinäkin kuvan henkilö on jo vanha, kun makaa kuolinvuoteellaan ja on vieläkin nolona jostain kymmeniä vuosia vanhasta asiasta. 


Kirjassa on siis monenlaisia tilanteita. Tietysti myös niitä nuoren aikuisen elämään liittyviä. Kuten se, kun hän päättää siivota pois kaikki ylimääräiset tavarat, mutta ei malta luopua pehmoleluistaan. (No, haha, en minäkään kyllä malttaisi, ja ehkä en kerro tässä yhteydessä ikääni. Paitsi että miksi aikuisuuden pitäisi olla niin totista touhua, ettei enää voisi tykätä nalleista?!) Kirjan henkilöllä on myös seurusteluun liittyviä huolia, kuten miten uskaltaa pitää toista kädestä, ja apua, kun se käsi hikoaa! Hän ei millään uskalla uskoa, että poikaystävä, sittemmin sulhanen ja aviomies, oikeasti voisi rakastaa häntä. Vielä vanhana ja kuoleman jälkeenkin hän kyselee, että aivan varmastiko sinä... (No, kuinka ollakaan, tässä tultiin taas pois sieltä nuoresta aikuisuudesta). 

Nuoren aikuisen elämää on sekin, kun opinnot päättyvät, ja hän on paniikissa: "Pelottaa niin hitosti! En ole valmis!" Ja sitten hän vain joutuu hyppäämään kuin laskuvarjolla lentokoneesta ja kysyy: "Toimiiko varavarjo varmasti?" 

Siinä joitain näkökulmia, ja kirjasta löytyy loput. Andersenilta on ilmestynyt myös Elämänhallinta on myytti; ainakin nimen perusteella saattaisi olla hauska kirja sekin. 

Takakannessa kerrotaan: 

Sarah Andersen on nuori taiteentekijä New Yorkin Brooklynistä. Kirja ei ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Siis ei kerta kaikkiaan missään määrin.  

Sammakko 2017 
109 sivua 
Alkuteos: Adulthood is A Myth 2017 

Muutama muu bloggaus kirjasta: 

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Huumori kukoisti runopiknikillä

Olin tänään mukana kirjaston järjestämällä runopiknikillä, jossa otettiin varaslähtö runon ja suven päivään. Harmi kyllä Suomen arvaamattoman kesäsään takia piknik jouduttiin viime hetkellä siirtämään sisätiloihin, mutta tunnelma oli katossa kaikesta huolimatta. 

Ohjelmassa oli monenlaista, mutta kiinnostavinta itselleni oli ensimmäinen tunti, jonka aikana Jussi Lampi ja Arto Juurakko esittivät Juurakon humoristisia, Etelä-Pohjanmaan murteella kirjoitettuja rakkausrunoja. Häneltä on ilmestynyt yksitoista runokirjaa, joista itse olen lukenut tähän mennessä kolme. Paljon luettavaa on siis vielä jäljellä, mutta joka tapauksessa tiesin, että hauskaa tulisi olemaan, ja kyllä siellä monet hyvät naurut saatiinkin. Paikallinen kirjaystäväni sanoikin, että tämähän oli kuin olisi ollut stand up -koomikon keikalla. 

Arto Juurakko

Jussi Lampi

(Siinä pari kuvaa. Ikävä kyllä kuvausympäristö ei ollut kovin esteettinen, kun kaikki esiintymiset hoidettiin kirjaston lainaustiskin takaa. Ulkona oikealla piknikillä olisi ollut niin toista.) 

Erityisen paljon huumoria Juurakko ja Lampi repivät miehen ja naisen erilaisuudesta, puhumisen vaikeudesta ja mykkäkoulun pitämisestä. 

Jaan tässä pari yleisöä naurattanutta runoa, joista häämatkan kommellukset muistinkin lukeneeni, onhan juuri tuo kirja minulla ihan omana. 

Pitkävihaanen 

Akka 
ei oo viäläkää 
leppyny häämatkasta, 
vaikka siiton 
jo kolomekymmentäviis 
vuatta. 

Sei oikeen tykänny, 
ku pyyrin Sulon 
ja Tenhon mukahan. 

Matka meni 
oikeen mukavasti 
mettästyksestä ja autoosta 
         toimitelles. 

Akka kylläki 
lähti kesken kotio, 
vaikkolis viälä ollu 
Keimolan moottorirata 
           näkemättä. 

Kirjasta Me täs, Sananjuuri 2017 

Hilijaasuuren retriitti 

Siiton miäleni hyvä, 
notta akan kans hallittemma 
nonverpaalin viästinnän. 

Ei tartte lähtiä 
tyyrihille viikonloppukurssiille 
           hilijentymähän, 
ku voi kotonaki 
usiamman päivän 
meritoora. 

Voihan sitä sanua 
vaikka retriitiksi, 
jos kysääset, 
miksen oo viikkohon 
           pukahtanu. 

Kirjasta Rakkahan kans - Lemmenhippuja pohojalaasittain, Minerva 2012 

Tuon jälkimmäisen kirjan ostin nyt omaksi, ja muutenkin aion taas jatkaa Juurakon runoihin tutustumista. 

Blogistani löytyy tällä hetkellä seuraavat Juurakon teokset: 

Eläämellistä rakkautta (jossa kuvituksena Benjam Pöntisen valokuvia) 


Olihan siellä piknikillä muutakin: runokilpailun palkintojenjako, mahdollisuus esittää yleisölle omia runojaan, paikallisen Nästyyki-ryhmän musisointia, museon taidetyöpaja sekä kioski, josta sai ostaa kahvia ja herkkuja. Oikein ihana tapahtuma, jonne kansa oli lähtenyt sankoin joukoin nauttimaan kulttuurielämyksistä. 

Nästyyki

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Outi Pakkanen: Kissa kuussa


Tämä Outi Pakkasen dekkari alkaa olla pian ajankohtainen, koska siinä vietetään supisuomalaista juhannusta. Juhlinta alkaa suht leppoisasti, mutta tunnelma kiristyy pian äärimmilleen, kunnes juhannusaamussa kiirii kauhunhuuto: eräs kirjan henkilöistä löydetään kuolleena rantavedestä - kaiken lisäksi tapettuna. 

Juhannuspäivän aamuidylli olisi saattanut jatkua vaikka kuinka pitkään, ellei kaksi lähes samanaikaista tapahtumaa olisi rikkonut sitä raa'asti ja peruuttamattomasti. 
  Ensin kiiltävänmusta Audi ajoi kartanon pihaan ja pysähtyi äkäisesti kuistin eteen. 
  Heti sen jälkeen rannasta alkoi lähestyä pelästynyt, katkeamaton huuto. 

Helsinkiläisen putiikinpitäjä Marja Leimo-Nikalan ja hänen miehensä Perttu Nikalan (ja heidän kaksostyttöjensä) kartanoksi kutsutussa talossa Porvoon lähellä kokoontuu juhannuksen viettoon sekalainen seurakunta. Lukanderin pariskunta on kutsuttu paikalle, he puolestaan ovat pyytäneet mukaansa kuokkavieraaksi tuttavansa Panun, joka tulee innokkaasti videokuvaamista harrastavan 8-vuotiaan poikansa kanssa. Lisäksi kuokkavieraan kuokkavieraaksi mukaan lyöttäytyy Paula, jota Panu ei ole ennen edes tavannut. Nainen on röyhkeän tuntuinen ja pitää peliä kaikkien paikalla olevien miesten kanssa. 

Paikalla on myös sarjan päähenkilö, mainosgraafikko Anna Laine Otto-kissansa kanssa, joka seikkailee kartanolla ja päätyy yöttömässä yössä aina kuuhun asti. 

Menossa mukana on muitakin lähistön asukkaita ja Leimojen sukulaisia. Myös eräs henkilö, jonka ilmestyminen maisemiin on Marjalle erittäin ikävä yllätys. 

Muistin viimeksi lukemastani Pakkasen dekkarista, etteivät tapahtumat välttämättä kehity hirveällä kiireellä. Nyt kun en sellaista odottanutkaan, nautin valtavasti tästä tarinasta, jossa jännitteet henkilöiden välillä kehittyivät hiljalleen. Alusta asti sai kuitenkin arvailla, kuka näistä henkilöistä lopulta tulee tapetuksi, kuka siihen syyllistyy ja miksi. Jännitystä oli minusta oikein sopivasti, ja se tietysti tiivistyi loppua kohti. Oli kiva, kun sai epäillä vuoron perään suunnilleen kaikkia henkilöitä; niin epäilyttäviä Pakkanen oli heistä onnistunut tekemään. Kenellä tahansa olisi tässä voinut olla motiiveja mihin tahansa, sen verran mutkikkaita heidän välisensä suhteet olivat. Kaiken hullunmyllyn keskellä todellista syyllistä ei pysty suoralta kädeltä arvaamaan. En minä ainakaan pystynyt. 

Kissa kuussa on tietenkin myös täyttä juhannusfiilistelyä, ja siksikin juuri nyt erityisen nautinnollista luettavaa. Vesi nousi kielelle juhannusherkkujen äärellä; alkoi niin tehdä mieli uusia perunoita, silliä, raparperia ja mansikoita! (Aloinkin siinä samalla suunnitella juhannuksen gourmet-elämyksiä...) Anna Laine -dekkarit kuuluvat olevan tällaista kulinarismin juhlaa. 

Ihastuin tähän leppoisaan jännitykseen tällä kertaa niin paljon, että taidanpa lukea Pakkaselta vielä muutakin. Blogissani on häneltä tähän mennessä vain Helle, kesädekkari siis sekin. Muuten olen luultavasti lukenut Pakkasen dekkareita joskus todella kauan sitten, joten onkin korkea aika jatkaa siitä, mihin joskus jäin. 

Kirja on jo sen verran vanha, että siinä on myös mukavaa ajankuvaa, kuten putkikassit ja neonväriset shortsit. Oi niitä aikoja! 

Lopuksi hiukan niitä juhannustunnelmia: 

- Hopeinen kuu luo merelle siltaa, tulla ei koskaan voisi kai tällaista iltaa... Seija hyräili. Hän oli kaikkea muuta kuin romantikko, mutta tässä liikkumattoman tyynessä lämpimässä juhannusyössä oli jotakin suorastaan taianomaisen lumoavaa. Hän vilkaisi valkoisessa usvassa kylpevälle rantaniitylle ja päätti kerätä tyynyn alle seitsemän kukkaa. Jospa vaikka näkisi unessa jonkun... vaikka miehen menneisyydestä... 


Otava 1990 
271 sivua 
Päällys: Seppo Polameri 

Lukuvinkin sain talvella Kirjojen kuisketta -blogista. Kiitos Anneli tästä oikein hyvästä vinkistä! 

Muita bloggauksia: 


Niin muuten, tällä viikolla kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Itse en ole virallisesti ilmoittautunut siihen mukaan, kun en koskaan tiedä etukäteen, millaisten kirjojen tuulella satun milloinkin olemaan. Mutta tässäpä nyt yksi dekkari minultakin tähän viikkoon! 

torstai 9. kesäkuuta 2022

Niilo Rauhala: Sana koskettaa sanaa


Taas olen nauttinut runoista, enkä tälläkään kertaa välttämättä pitkästi niistä runoile. Aina ei ole sanoja, ja olenhan lisäksi blogannut jo niin monesta Niilo Rauhalan runokirjasta, että yhtä ja toista olen hänen runoistaan jo sanonutkin täällä. Puhukoot runot siis puolestaan. 

Joka tapauksessa tavalliseen tapaan näissäkin Rauhalan runoissa on paljon luonnonläheisiä tunnelmia, kirkkautta, kuulautta ja rauhaa. Mukana on myös tuokiokuvia ainakin junasta, sairaalasta ja kirkosta - sekä muutakin kristillistä sisältöä muutamassa runossa. 

Taas kerran näytti olevan vaikeaa löytää sellaisia pitkiä runoja, joista voisi lainata vain otteen. Nähtävästi minuun kolahtivat sellaiset lyhyehköt runot, jotka on pakko jakaa kokonaan, koska niistä ei vain pysty irrottamaan jotain pientä pätkää. 

Suomalaisen luonnon kauneutta on esimerkiksi tässä lyhyessä runossa: 

Lähellä keskiyötä 
valosi siivilöityy kasvoilleni 
koivujen oksiston lävitse. 
Pihlajan hiillos hehkuu silmissäni 
ja putoaa auringonnousun syviin vesiin. 

Kirjan kanteenkin on valittu seuraavat herkät rivit: 

Yksinäinen lyhty 
valvoo ja odottaa. 
Meren syvyydet syvällä, 
niiden yli palaa takaisin 
kaikki, minkä luulin 
kadottaneeni. 

Puhutteleva ajatus on tässä: 

Kiipeät portaita ylös vuorille. 
Älä lankea. 
Kauniit astiat kädestäsi 
saattavat pudota, särkyä 
askelmille, kallioihin, 
hajota pirstaleiksi. 
Mutta ehkä niistä, ehkä 
saatkin voiman, itkun ja rukouksen, 
jotta jaksat nousta 
perille. 

Siinäpä pienet maistiaiset tästä hienosta kokoelmasta. 

Otava 2009 
106 sivua 
Kannen suunnittelu: Timo Numminen 
Sarja-asun suunnittelu: Päivi Puustinen 

Kirja on luettu myös Pikkaraisen kirjakammissa, jossa siitä on nostettu esiin hiukan erilaisia näkökulmia. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

Heidi Liehu: Pitkät hyvästit

 

Nautiskelin vaihteeksi Heidi Liehun runoista. Niille, joiden mielestä runoissa kaikki pitää vääntää rautalangasta, tällaiset runot eivät sovi, mutta meille muille Pitkät hyvästit on todellista lukemisen juhlaa. Nautin siitä, miten Liehun runojen tunnelmiin voi vain sukeltaa, vajota, unohtua niiden herättämiin mietteisiin ja mielikuviin. 

Kokoelmalle nimen antanut runo sopii kyllä niillekin, jotka haluavat ymmärtää joka sanan: 

Koko kehollasi saat pitää minua aloillani 
etten hajoaisi galakseihin, 
rakastan niin sinua. 

Tulen kuolemaan ilman sinua, 
sinä ilman 
minua. 

Siis 
suudelkaamme 
             pitkät, pitkät hyvästit 

Kokoelman ensimmäisessä runossa oli jotain omankin nuoruuteni tunnelmaa: 

Olen kahdenkymmenen seitsemän 
ja vailla valaistusta. 

Kuolleitten kirja sängylläni 
ja sakset, aurinko maillaan, 
putket huutavat, äänet 
ajavat korvieni lävitse, 

pääni 
on etäinen pysäkki. 

Olen kadottanut, en ole varma 
    Mistä löydyt, pimeästä? peili muuttumaton 

Pitkät hyvästit oli vahva lukuelämys, mutta en juuri osaa sanoittaa sitä. Nämä ovat runoja, jotka jokaisen on itse koettava ja elettävä läpi. En edes osaa päättää, millaisia näytteitä kirjasta jakaisin. Mutta tässä vielä yksi, osa runosta Vuori on siirtynyt yöllä:  

Täällä annoin 
      tuonelalle nimen, 

montako 
sydämestäni vielä löydän, 

yöllä polvistuin 
katsomaan veden 
valaistuja kuvia, unohdin surra 

Vuosi, toinen on mennyt, 
suuri risteys 
vain kerjäläiset tuntevat minut 

eikä kaupunkini kavalla oppilaitaan, 
kuljen sen tuoksuissa 
sen mysteereissä uutena 
kuin kuka tahansa muukalainen 
jonka vuori siirtyy hänen edellään. 


WSOY 1995 
65 sivua 

Marko Selkomaa: Yli esteiden


Marko Selkomaa haluaa kirjassaan rohkaista niitä, joilla on elämässään suuria haasteita ja joiden tiellä on vuorenkorkuisia esteitä. Hän kirjoittaa myös niille, jotka kipuilevat kutsumuksensa kanssa, ja kannustaa uskomaan, että Jumalan antamat näyt ja unelmat voivat toteutua. Selkomaa jakaa ajatuksia uskon uudistumisesta eikä hän unohda kristinuskon keskeistä sanomaakaan, vaan kertoo Jumalasta, joka armossaan ottaa pois syntimme ja pukee meidät puhtaisiin vaatteisiin, antaa uuden alun. 

Selkomaa on helluntaipastori, ja kirjan luvut ovat käytännössä hänen pitämiään saarnoja näistä eri aiheista. Kokonaisuus on oikein rohkaiseva. 

Itselleni jäivät päällimmäiseksi mieleen kutsumusta, näkyä ja unelmia käsittelevät luvut. Marko Selkomaa kertoo muun muassa joistakin tunnetuista henkilöistä, jotka kokivat vuosien varrella monia vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia, mutta lopulta he löysivät oman tiensä ja heistä tuli sittenkin jotain, kuten arvostettuja kirjailijoita, vaikka tie sinne oli pitkä ja kivikkoinen. No, eihän meistä kaikista tule suuria merkkihenkilöitä, mutta on rohkaisevaa tietää, että vuosikymmeniäkin kestäneiden mahdottomuuksien jälkeen voi vielä syntyä jotain uutta. Onhan Jumalalle kaikki mahdollista, kuten monen Raamatun henkilönkin elämästä näemme. Heidänkin kohdallaan tie kutsumuksen toteutumiseen oli usein pitkä. 

Selkomaa kertookin esimerkiksi Kaalebista, joka ei suostunut lannistumaan, vaikka kaikkien muiden mielestä luvatun maan saavuttaminen näytti mahdottomalta, niin että he saivat koko kansan epäilemään ja masentumaan. Vielä vanhoilla päivillään Kaaleb rohkeni pyytää omakseen vuoristoa, jonka Jumala oli hänelle luvannut. 

Mitä ovat vielä valloittamattomat vuoristot sinun elämässäsi? Onko sydämessäsi ollut aikanaan itsensä Jumalan synnyttämiä näkymiä, kaipauksia ja unelmia? Kenties olet antanut tuon unelman hautautua vuosien kuluessa etkä enää edes ajattele sitä todellisena mahdollisuutena, vaikka sen syntyhetkenä ja ehkäpä kauan sen jälkeenkin olit varma, että näkysi oli Jumalasta. Olisiko aika astua Herran eteen ja pyytää tuota vuorimaata? 

Myös pelkäävä saa rohkaisua tästä kirjasta. Marko Selkomaa kertoo, miten Jumala rohkaisi pelokasta kuningas Aahasta. Ihmismieli on mestari paisuttelemaan asioita, mutta tutkitusti suuri osa ihmisten peloista on mielikuvituksen tulosta. Otsikolla Näe asiat oikeassa perspektiivissä Selkomaa kirjoittaa Jesajan kirjan 7. luvun jakeesta, jossa Jumala sanoo Aahakselle tämän vihollisista: Älköön sydämesi arkailko noita kahta savuavaa kekäleenpätkää

Tilanne oli inhimillisesti katastrofaalinen. Ehkäpä kuningas Aahas ajatteli mielessään, että häntä vastaan hyökkäävät vihollisjoukot olivat kuin rutikuivassa metsässä etenevä metsäpalo, joka nielisi kaiken alleen. Aahaksesta tilanne näytti suurelta ja mahdottomalta metsäpalolta, jota kukaan ei voisi pysäyttää - se vain jatkaisi kulkuaan vääjäämättömästi. 
  Jumalan näkökulma oli kuitenkin vallan toinen. Onneksi oli profeetta, joka toi julki Jumalan näkökulman asioihin. Jumalalle tuo Aahaksen mielikuvissa levinnyt valtaisa tulipalo olikin jotakin aivan muuta: kaksi savuavaa kekäleenpätkää! 
  Savuavat kekäleenpätkät ovat kaukana tuhovoimaisesta metsäpalosta. Ne eivät ole lähimainkaan täynnä tuhovoimaa oleva liekkimeri, joka pyyhkäisee valtavalla raivolla kuivan puuston lävitse. Vain kaksi savuavaa kekäleenpätkää! Ne savusivat, kärysivät ja ehkä sihisivät, mutta Jumalan silmissä ne eivät olleet todellinen este - vain hidaste. 

 
Aikamedia 2015 
185 sivua 
Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kamppinen 

torstai 2. kesäkuuta 2022

Kuusivuotias blogi

"Jo joutui armas aika..."

Pari viikkoa sitten blogini täytti kuusi vuotta, mutta silloin en saanut synttäripostausta aikaan. Joka tapauksessa näin ne vuodet vierivät; tuntuu että koko ajan tulee uusia blogisynttäreitä. 

Kirjablogin pitäminen on ollut ja on edelleen antoisa, innostava, motivoiva ja koukuttava harrastus. Siinä yhdistyvät kaksi suurta rakkauttani: lukeminen ja kirjoittaminen. Niiden ohella saa nauttia teistä toisista bloggaajista, joiden kanssa vierailemme toistemme blogeja kommentoimassa. On ollut ilo tutustua teihin. Ilo on tietysti sekin, että myös paljon muita lukijoita täällä blogissa käy. Ne, jotka eivät kommentoi, jäävät minulle tuntemattomiksi, mutta kiva kun tekin olette olemassa. 

Blogistahan on tullut minulle suorastaan elämäntyö, kun en muuten ole kovin suuria saavuttanut tässä elämässä. On kiva, kun olen tämän verran onnistunut saamaan aikaan. Harmi vain, ettei kirjablogin pitämisellä pysty itseään elättämään, joten jotain muutakin pitäisi jossain vaiheessa keksiä. 

Keväällä minulla meinasi keskittymiskyky rakoilla, mutta nyt lukeminen sujuu taas. Tosin olen onnistunut hamstraamaan kirjastosta niin järkyttävän pinon lainoja, etten taida ehtiä kaikkia lukemaan, vaikka kuinka yrittäisin. Mopo on päässyt karkaamaan lapasesta siinä asiassa. Uusia varauksiakin kirjastosta satelee vähän väliä. Varauslistani on tätä nykyä pitkä kuin nälkävuosi. 

Alkukesä on kauneimmillaan, joten nautitaan kirjojen ja bloggaamisen ohella tästä ihanasta vuodenajasta. Lämmin kiitos teille kaikille näistä kuluneista vuosista! Tästä on hyvä jatkaa.  

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Erno Saukko: Vuoden vaellus - Elämää Pohjolan erämaissa


Erno Saukko on kokenut vaeltaja, joka toteutti suuren unelmansa: vaelsi kokonaisen vuoden ajan Suomen, Ruotsin ja Norjan Lapin tiettömissä erämaissa, vaellusreittien ulkopuolella. Tämä kirja on värikäs ja kiehtova kuvaus tuosta uskomattomasta vuodesta elokuusta 2019 elokuuhun 2020. Kevättalvella Saukko joutui koronarajoitusten takia muuttamaan reittiään ja tulemaan takaisin Suomen puolelle, mutta muuten kaikki meni huolellisesti tehtyjen suunnitelmien mukaan. 

Muutaman kuukauden ajan matkassa oli mukana avovaimo Aino, mutta suurimman osan vuodesta Erno Saukko vaelsi yksin. Siellä täällä hänellä oli huoltopisteitä, joissa hän vietti aina muutaman päivän ihmisten ilmoilla muun muassa täydentäen eväs- ja tarvikevarastojaan. Mutta enimmäkseen Saukko oli yksin erämaassa seuranaan vain Lapin luonto, eläimet ja luonnonvoimat. 

Varsinkin talvella Ruotsissa vaellus oli uskomattoman rasittavaa, hankalaa ja vaarallistakin. Myrskyt ja tuiskut saattoivat estää etenemisen. Tuiskussa oli jopa vaarana, että jos lähti teltan luota pois, ei löytäisikään enää sinne takaisin. Arvaamattomilta jyrkänteiltä putoamista ja lumivyöryjä piti varoa. Pakkanen puri ja aina oli kylmä. 

Talven vaivojen ja vastusten jälkeen olikin hienoa lukea kevään ja kesän iloista. 

Vaikka tuollainen vaellus on monesti raskasta, on nälkä, kylmä ja ties mitä kaikkea, matkan varrella oli paljon hienoja hetkiä, upeita elämyksiä. Erno Saukko on taitava kirjoittaja, hänen kielensä on eloisaa ja ilmeikästä, se on nautinnollista luettavaa. Saukko ei vain kerro mitä kaikkea tapahtui, vaan hän kuvailee hienosti ympäröivää luontoa, hetkiä, tilanteita ja tunnelmia. Huumoriakaan unohtamatta. 

Lisäksi kirjassa on paljon upeita valokuvia, joiden kautta lukija pääsee visuaalisestikin mukaan Saukon vaellukselle. 

Vuoden vaellus on täydellinen lukuelämys kaikille Lapin, luonnon ja retkeilyn ystäville. Monesta ei olisi tuollaiseen vuoden vaellukseen arktisissa oloissa, ei minustakaan, mutta tämän kirjan kautta mekin pääsemme niihin tunnelmiin, taatusti jännittävälle nojatuolimatkalle. 

Kirjan lopussa Erno Saukko vihjaa, millaisesta reissusta hän seuraavaksi haaveilee. Toivottavasti se toteutuu - ja tulisipa siitäkin aikanaan myös kirja! 

Viikkokausia erämaassa kulkiessaan voi miltei tuntea, miten ajan virta huilaa verkkaan luonnon ja kulkijan lävitse. Siellä, ilman kelloa ja aikataulupaineita, on merkillisen helppo kellua tuon virran mukana. On helppo elää juuri niissä hetkissä, kun vesipisarat sateen jälkeen putoilevat koivunlehdiltä rantaveteen. Niissä minuuteissa, kun nälkäisenä, virveli kädessä tekee kaikkensa, jotta kala nappaisi. Niissä tunneissa, kun marssitaan tuntureiden ylitse sateessa ja tuulessa seuraavaan leiriin. Niissä päivissä, kun kieli pitkällä odotetaan raakojen marjojen kypsyvän. Niissä viikoissa, joiden aikana kesä taittuu syksyksi. 


Kirjapaja 2022 
248 sivua 
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen 
Taitto: Mikko E. Virtanen