perjantai 26. heinäkuuta 2019

Maarit Eronen & Jane Jones: Kadun kukka - Prostituutiosta vapauteen

Nainen, joka esiintyy tässä kirjassa nimellä Kadun kukka, on entinen prostituoitu, kovia kokenut ihmiskaupan uhri. Kun hän nyt rakentaa itselleen aivan uutta elämää, hän ei halua tulla enää määritellyksi synkän menneisyytensä kautta, ja siksi hän kertoo tarinansa nimettömästi. Se onkin hyvä; hänellä on oikeus uuteen alkuun puhtaalta pöydältä ilman ikävää leimaantumista menneisyytensä takia.

Kadun kukka syntyi Etelä-Afrikan Kapkaupungissa eräällä mustien asuinalueella vuonna 1985. Jo lapsuudesta alkaen kaikki hänen elämässään tuntui menevän pieleen. Alkoholistiäiti hylkäsi hänet, eikä alkoholistimummo jaksanut juuri huolehtia hänestä. Kuolemantapauksiakin perhepiirissä sattui. Koska mummon rahat menivät juomiseen, tytöllä oli aina nälkä, ja siksi hän ei kuulemma nykyäänkään osaa lopettaa syömistä, vaikka olisi jo täynnä.

Nälän takia Kadun kukka ei pystynyt keskittymään koulussakaan, ja keskeytti sen lopulta. Hän yritti päästä elämän syrjään kiinni muun muassa mallikurssin kautta, mutta hänellä ei ollut ketään turvallista saattajaa matkoilla kursseille, ja kaduilla hän törmäsi pelottaviin, vaarallisiin miehiin. Ihmiskauppakuvio ei alkanut vielä siitä, mutta kaikenlainen syöksykierre kyllä.

Oli järkyttävää lukea, miten nuori nainen päätyi aina tapaamaan mahdollisimman vääriä henkilöitä ja miten asia toisensa jälkeen meni aina pieleen. Miten yhden ihmisen elämään kasaantuukin kaikki mahdollinen paha. Lopulta monien vaiheiden jälkeen Kadun kukka oli huumeriippuvainen, ja hänellä oli parittaja, joka myi häntä muille miehille. Kaikki rahat piti tietysti tuoda parittajalle.

Kirja kertoo, miten ovelasti parittajat saavat naisen koukutettua teeskentelemällä ensin, että ovat rakastuneita heihin, ja esiintymällä heidän poikaystävinään. Sitten nainen, joka on yleensä jo valmiiksikin haavoittunut ja jonka itsetunto on murskana, kuten Kadun kukallakin oli, luulee miehen rakastavan häntä ja luulee itse rakastavansa miestä, vaikka mies onkin väkivaltainen ja orjuuttaa, pakottaa, nöyryyttää ja manipuloi uhriaan. Orjaansa.

"Ode oli koko ajan mitätöimässä ja lannistamassa minua. Aloin uskoa häntä ja olin niin peloissani, etten uskaltanut ottaa ohjia omiin käsiini. Vaikka tilanne vahingoitti minua, koin olevani jumissa. Huumeriippuvuus oli kuin näkymätön kahle. Ainakin saisin Odelta varmasti päivittäisen annokseni kristallia. En sitä paitsi ollut koskaan kokenut aitoa rakkautta, joten hämmennyksessäni luulin, ettei minun ehkä pitäisikään odottaa mitään muuta."

Tällaisesta kuviosta on mahdotonta päästä omin avuin vapaaksi. Monien rankkojen ja järkyttävien kokemusten jälkeen Kadun kukka tapasi kadulla kristittyjä, jotka työskentelivät ihmiskaupan uhrien parissa (eräs heistä oli toinen tämän kirjan kirjoittajista, Maarit Eronen). Kadun kukan luottamusta ei kuitenkaan ollut helppo voittaa. Jo lukemattomat kerrat petettynä ja huijattuna hän ajatteli, ettei näidenkään ihmisten rakkaus voi olla aitoa.

Lopulta hän kuitenkin oli valmis muutokseen ja lähti turvakotiin. Kirjan loppuosassa kerrotaan, miten hän vähitellen alkoi kokea eheytymistä turvakodissa ja tuli myös uskoon.

Kirja on ihana ja rohkaiseva selviytymistarina, joka kertoo, että mahdottomimmista ja toivottomimmistakin elämäntilanteista on mahdollista nousta uuteen elämään ja päästä vapauteen. Kirja tahtookin antaa toivoa sekä Kadun kukan kohtalotovereille että kenelle tahansa umpikujassa olevalle. Kirjan loppu on vapauttavaa ja riemullista luettavaa, kun on ensin lukenut kaikesta Kadun kukan kokemasta kärsimyksestä.

Onneksi toivoa on. Toivottomillekin. Onneksi on myös ihmisiä, jotka tekevät työtä ihmiskaupan uhrien auttamiseksi!

"En tiennyt, mikä buttercup on. Jane näytti minulle valokuvan kauniista pellosta, joka oli täynnä hehkuvan keltaisia kukkia; niitä oli silmänkantamattomiin, ja kukinnot kurottuivat kohti aurinkoa. Halusin vain juosta niiden seassa kädet kohotettuina laulaen ylistystä Jumalalle.
  Niittyleinikki (buttercup) on luonnonkukka, ei mitenkään erikoinen mutta häikäisevän kaunis. Minäkin olen tavallinen rikkinäinen ihminen ja silti Jumalan kaunis kukka, ja haluan paistatella ikuisesti hänen ihmeellisessä rakkaudessaan. Hän on aurinkoni!"


Päivä Oy 2019
175 sivua
Alkuteos: Buttercup - A journey from sexual exploitation to true love
Suomentanut Mirja Sevón
Kannen suunnittelu: Tuomas Kämäräinen
Kannen kuvat: Unsplash & Pexels

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Juhani Aho: Papin tytär

Olipa virkistävää vaihtelua lukea tällainen vanha kotimainen klassikkoromaani! Pidin Juhani Ahon Rautatiestä, jonka luin viimeksi pari vuotta sitten, ja Papin tyttären myötä ihastuin Ahoon entistä enemmän.

Kirjan ensimmäinen painos on ilmestynyt vuonna 1885, joten tämä jos mikä on jo historiallinen romaani.

Kirjassaan Aho kertoo Ellistä, joka on maalaispappilan ainoa tytär. Jo lapsena hän joutuu kokemaan olemaan vääränlainen: hän on vanhempiensa mielestä "raju luonne", koska kiipeää mielellään kellarin katolle tai puuhun nähdäkseen suureen maailmaan. Hänen haaveilemisensakin ovat heidän mielestään joutavia, ja ne pitäisi saada kitkettyä tytöstä pois.

Kouluunkaan isä ei häntä päästäisi; hänestä naisen paikka on kotona, eikä sitä varten tarvitse käydä koulua. Mutta lopulta yllättävän käänteen seurauksena Elli lähetetään kuitenkin kaupunkiin kouluun.

Siellä hän joutuu kuitenkin kokemaan kipeästi oman erilaisuutensa ja ulkopuolisuutensa. Hän ei osaa käyttäytyä hienosti niin kuin muut, hän on kömpelö ja pukeutuu vaatimattomasti. Toiset pilkkaavat ja halveksivat häntä.

Entisenä koulukiusattuna en meinannut kestää lukea tätä kouluosiota kirjasta, mutta onneksi se ei kestänyt loputtomiin...

Koulun jälkeen elämä kotona vanhempien luona jatkuu kuitenkin tyhjänä. Paluuta maailmalle ei enää olisi. Iloa Elli saa kirjojen lukemisesta. Sitten kerran taloon ilmestyy maisteri, seurakunnan uusi apupappi, joka jää asumaan papin perheeseen. Maisterin matkaseurana on eräs ylioppilas. Näiden miesten myötä Ellin elämässä tapahtuu yhtä ja toista myllerrystä. Monenlaisia tunteita risteilee suuntaan ja toiseen.

Kirjan perusvire on hyvin surumielinen. Ellillä on unelmia, mutta todellisuus on aina yhtä kova. Aina jos jotain pientä ilonaihetta tulee elämään, pian tuleekin jo uusi pettymys ja pudotus maan pinnalle. Eikä naisella tai varsinkaan papin tyttärellä tunnu olevan paljoa vapautta tai valinnanvaraa elämässään. Ellikin joutuu kestämään pieniä, ahtaita piirejä, vaikka hän niin kaipaisi nähdä ja kokea maailmaa. Mutta tulevaisuus ei tunnu lupaavan hänelle muuta kuin avioliiton, perheen perustamisen ja kotitöitä.

Vaikka Ellin isä on pappi, hän on kuitenkin vapaamielinen ja hyväksyy jopa kirjallisuuden, mutta Ellin äiti kääntyy kirjan loppupuolella heränneeksi, joita kirja kuvaa synkkämielisiksi ja apeiksi. Äidin mielestä kirjallisuuskin on syntiä, ja se saa vain turhaan haaveilemaan kaikkea sellaista, mistä ei pidä haaveilla.

Surullinen, mutta myös kaunis, herkkä ja taitava kuvaus nuoren naisen elämästä ja sielunmaisemasta 1800-luvun lopun Suomessa.

Loppuun kuvaava ote Ellin äidin mietteistä kirja alkupuolelta:

"... niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty... ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi. - Hän itse ei ollut milloinkaan saanut luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa. Tuskin oli saanut juostakaan, vielä vähemmän puihin kiipeillä ja olla lentelevinään. Se oli sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna ollessaan. Vaikka ei hän milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi itseään. Vaan hänen oli täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin. Ei milloinkaan, mitä itse oli halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat."


WSOY 2011
Ensimmäinen painos 1885
Päällys Marjaana Virta

Muissa blogeissa: Kirjakaapin kummitusOksan hyllyltäAmman lukuhetkiTarukirja ja Kirjan pauloissa. Muun muassa! Jotkut muut olivat bloganneet samalla kertaa myös tämän romaanin jatko-osasta Papin rouva, mutta niitä bloggauksia en nyt ottanut tähän, koska en itse halunnut vielä lukea, mitä Papin rouvasta sanotaan. Itselläni on nimittäin sekin parhaillaan lainassa kirjastosta, joten saatan lukea sen hyvinkin pian!

EDIT: Vähän myöhemmin luin Papin rouvaa puoleenväliin asti, mutta koin sen kovin raskassoutuiseksi, enkä jaksanut innostua siitä yhtä paljon kuin Papin tyttärestä. Ehkä siinä oli jo vähän toistoa, erään Papin tyttäressä alkaneen kuvion pitkittämistä. Hyvä kirja sekin on varmasti, mutta itse en jaksanut lukea sitä loppuun asti...

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Erkki Leminen & Toimi Hälvä: Vaeltajan matkassa

Lukaisin kerralla kaksi Erkki Lemisen runokirjaa. Tämä toinen, Vaeltajan matkassa, sisältää Toimi Hälvän luontokuvia ja Erkki Lemisen aikaisemmin julkaisemattomia tekstejä. Leminen oli kuollut joulukuussa 1992, ja Toimi Hälvä on kirjoittanut lyhyen esipuheensa syyskuussa 1993.

Kirja tahtoo viedä lukijan Lemiselle tuttuihin ja rakkaisiin maisemiin, joten siinä on Hälvän kuvia ainakin Lapin upeasta luonnosta.

Toimi Hälvä kuvaa Erkki Lemistä hienosti:

"Useimmiten hänen mietteensä olivat mollisointuisia, jopa surumielisiä. Ehkä juuri siksi hän tavoittaa kuulijansa. Hän kulkee rinnalla ja auttaa taakkojen alle uupuneita. Mutta joskus hänen ajatuksissaan pulpahtaa ilo. Se on kuin tunturipuro, joka kristallinkirkkaana hyppelehtii kivien lomassa. Syvin ilon lähde Ekin julistuksessa oli kuitenkin aina tietoisuus Jumalan, Isän ja Vapahtajan rakkaudesta."

Kauniisti ja osuvasti sanottu.

Hälvän kuvissa on huikeita otoksia Lapin tunturimaisemista, mutta myös lähikuvia pienistä yksityiskohdista, kuten lakoista (hilloista), harmaan hirsiseinän vieressä kasvavista luonnonkukista, tykkylumen peittämästä puusta ja maaruskasta. Tällainen kuvateos onkin hieno kunnianosoitus edesmenneelle julistajalle ja runoilijalle, jonka poismeno oli tuolloin vasta melko äskettäin tapahtunut. Olihan Lappi hänelle rakas.

Minustakin on kiva nähdä Lemisen runojen ohella myös valokuvia Lapista, koska Lappi on minullekin rakas ja läheinen.

Runoissakin näkyy myös tuo Lapin luonto, kuten seuraavassa:

"Tulipa hyvä olo
kun pääsin tunturiin.
Löytyi rinteeltä kaatunut kelo,
sen juurakkoon nojasin..."

On myös armontäyteisiä ja Kristus-keskeisiä runoja. Ei kukaan eikä mikään saa tulla väliin eikä estämään silloin, kun syntinen haluaa tulla Kristuksen luo. Armo, lämpö ja rakkaus sulattavat sielun, kun taas kylmässä ei pysty ryysyjään riisumaan, kirjoittaa Leminen.

Lohdullista on saada uskoa:

"Kun tänään lankesit,
on syntivelkasi
jo eilen maksettu.
On maksettu."

Ja vaikka sinulta olisi kadonnut ilo, rauha, rukous, rakkaus ja usko, "Ei se mitään! / Jäihän sinulle Jumalan armo, / se suurin kaikista. / Jäihän sinulle Kristus, / heikon puoltaja..."

Elämässä särkymisen ja väsymisen tunnot soivat joissain tämänkin kirjan teksteissä. Kristuksen armon ja rakkauden löydettyäänkin vaeltaja myös hapuilee, ikävöi ja huokailee matkallaan.

Lemisen lohdulliset ja armorikkaat tekstit sekä Hälvän kuviinsa taltioima luonnon kauneus tekevät tästä teoksesta hoitavan lukuelämyksen.

Karas-Sana Oy 1993
63 sivua
Kannen kuvat Toimi Hälvä
Suunnittelu Ritva Kaijasilta

Erkki Leminen: Kootut - Runoja ja mietteitä

Erkki Lemisen runoihin olen palannut monet kerrat vuosien varrella. Joskus kristilliset runot tarjoavat kauniita korulauseita - ja mikäs siinä, niistäkin monet pitävät. Mutta itseäni on aina koskettanut Lemisen avoin, rehellinen ja suora ilmaisu, jossa vaikeuksia ei kaunistella eikä anneta ymmärtää, että uskovaiset olisivat sen parempia kuin muutkaan. Eivät edes sananjulistajat, jollainen Leminen oli itsekin.

Koska Leminen oli itse kokenut kaikki tuskan ja synnin syvyydet, hän pystyi niin hyvin julistamaan armoa ja lohdutusta meille muille. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään suuria ja näkyviä lankeemuksia, mutta elämänkouluja käynyt kristitty joutuu kyllä huomaamaan pohjia myöten oman parantumattoman syntisyytensä (ja siksihän me sitä armoa juuri tarvitsemme). Niinpä Leminen kirjoittaa:

"Sanoin aikoinani entiselle isännälle: Hyvästi! 
Hän sanoi: Näkemiin, kulman takana tavataan.
Ja tavattu on."

Kaukana ovat ne joidenkin uskovaisten itsetyytyväiset jutut siitä, että ennen minä olin niin paha ja nyt olen näin hyvä. Ahdistuksen keskellä Leminen voi kirjoittaa näinkin:

"Kyllä sinä, Jumala,
minusta kieltäjän ja kiroojan
helposti saat - 
sinä kaikkivaltias,
jos tahdot.

Tuntuu kuin toisinaan olisin jo oraalla."

Myös Raamatun henkilöt, kuten Job, Psalmien kirjoittajat ja Jeremia, valittivat Jumalalle aivan suoraan ja rehellisesti. Joten miksi meidän nykykristittyjen pitäisi teeskennellä silloin, kun on paha olo? Varsinkaan Jumalalle, joka tuntee kyllä meidät ja tietää ajatuksemme.

Mutta jos Erkki Leminen koki suurena heikkouden, epäonnistumisen, syntisyyden, väsymyksen, tuskan ja masennuksen, niin suuri ja avara oli myös Kristuksen armo ja rakkaus. Se oli niin avara, että "kuitenkin viimeinenkin saa tulla mukaan".

Runoissa on sitä rakastavan Isän syliä, josta Leminen kirjoittaa runossaan Vuoren syli:

"Jumala, sinne minä sittenkin sumun keskelle menen.
Menen ihmisten kaupunkiin,
menen kaukaisiin ihmisten kyliin
ja sanon niille toisille tuskassa oleville:
Tulkaa Jumalan syliin!"

 Kun näitä runoja lukee, voi todella kokea olevansa Jumalan sylissä. Erkki Lemisen runoissa armo tulee niin alas, että se riittää kurjimmallekin.

Osa runoista kertoo Lapista, hetkistä Lapin luonnossa, josta Leminen ammensi voimaa. Siellä mieli lepää ja Jumala hoitaa väsynyttä. Mutta sielläkin voi myös tuska ajaa takaa, ja kun mies tulee tunturista yksin, "tässä kävelen laaksoon laahaavin askelin, / pois päässeitten lepoa kadehtien." 

Monissa runoissa onkin väsymystä, kuoleman kaipausta ja taivasikävää. Ihanaa oli näitä lukiessa tietää, että Leminen on jo päässyt sinne perille, kaipaamaansa lepoon. Mutta kyllä Lemisellä on myös iloisia runoja. Joskus Kristuksen sisäisen tuntemisen onni pääsee yllättämään väsyneen miehen niin, että ihan tanssiksi pistää. Ja kun kynän kastaa Kristuksen vereen, ja Golgatalta löytyy sanat: Sinun edestäsi vuodatettu, silloin: "Sain rauhan. / Kirjoitan ilosta."

Kirjan loppuun on koottu Lemisen mietteitä eri aiheista, kuten rakkaudesta ja rukouksesta. Nämäkin kirjoitukset ovat heikon vaeltajan puolella, tuomitsevia ja itsestään liikoja luulevia vastaan. Esimerkiksi rukouksesta noissa mietteissä on muutama tosi lohdullinen ajatus.

Koska ei kannata koko kirjaa jäljentää tähän (eikä saisikaan), niin jos haluat lukea tämäntyyppisiä tekstejä enemmänkin, suosittelen lämpimästi Erkki Lemisen runoja! On hän toki kirjoittanut muitakin hengellisiä kirjoja, ei vain runoja. Niitä muitakin hänen kirjojaan pitäisi joskus lukea.

Karas-Sana Oy 1982
4. painos 1993
234 sivua
Kannen suunnittelu: Jukka Valtonen
Kannen kuva: Eini Saukkonen 

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Zlata Filipovic: Zlatan päiväkirja - Nuoren tytön elämä Sarajevossa

Olen lukenut Zlatan päiväkirjan joskus kauan sitten. Viime viikolla löysin sen kirpputorilta ja päätin lukea uudestaan.

Zlata Filipovic ja hänen vanhempansa ovat syntyperäisiä sarajevolaisia ja muslimeja. Suvun esi-isiin kuuluu niin kroaatteja kuin serbejä, eikä Zlata halunnut julistautua minkään kansallisuuden edustajaksi. Tahtomattaan hän ja lukemattomat muut joutuivat kuitenkin poliitikkojen pelinappuloiksi ja kärsimään hirveästä Bosnian sodasta ja Sarajevon piirityksestä.

Kun Zlatan päiväkirja alkaa syksyllä 1991, hän on huoleton koulutyttö, joka palaa kesälomilta kouluun ja menee viidennelle luokalle. Joulukuussa hän täyttää yksitoista vuotta. Päiväkirjan alkuosa kuvaa, miten ihanan normaalia elämää hän sai vielä silloin elää. Oli kaverit, harrastukset, laskettelureissut Jahorinalle, viikonlopun vietot perheen tilalla Crnotinassa, syntymäpäiväjuhlat ja idolien fanittamiset. Zlata saattaa esimerkiksi syödä pizzaa ja katsoa amerikkalaista TOP 20 -listaa MTV:stä. Joskus hän luettelee tv:ssä näkemiään bändejä: Pet Shop Boys, Nirvana, Guns'n Roses, New Kids on the Block.

Koska päiväkirjan lukija tietää sodan lähestyvän, tuntuu surulliselta lukea siitä kaikesta elämänilosta, joka pian loppuisi. Huoli painaa kyllä perheen mieltä tuolloinkin, kun seurataan Dubrovnikissa riehuvaa sotaa ja pelätään siellä olevan Zlatan kummisedän puolesta. Sodan uhka leijuu Bosniankin yllä, ja Zlatan isäkin kutsutaan välillä reserviyksikköönsä poliisivoimissa.

Maalis-huhtikuussa 1992 kaikki kauheus sitten alkaa. Ensimmäisten rähinöiden jälkeen Zlatalle tulee mieleen, että kun kerran Anne Frankin päiväkirjan nimi oli Kitty, täytyyhän hänenkin päiväkirjallaan olla nimi. Niin päiväkirjasta tulee Mimmy.

Tutuiksi tulevat tykistötulet, sala-ampujat, pommit, pakenemiset pimeään kellariin, pelko, läheisten lähteminen pakolaisiksi, sähkö- ja vesikatkot, kylmä, nälkä - ja kuolema. Luonnollisesti myös Zlatan ja hänen perheensä tuttuja kuolee. Tuntemattomien kuolema on järkyttävää sekin. Aivan sodan alussa Zlata kirjoittaa:

"Eilen parlamentin eteen kokoontuneet ihmiset yrittivät mennä rauhanomaisesti Miljaskajoen yli Vrbanjan sillan kautta. Heitä ammuttiin. Kuka ampui, kuinka ja - miksi? Eräs tyttö, dubrovnikilainen lääketieteen opiskelija, KUOLI. Hänen verensä valui sillalle. Viime hetkellä hän oli sanonut pelkästään: 'Ollaanko me todella Sarajevossa?' Se on HIRVEÄÄ, HIRVEÄÄ, HIRVEÄÄ!"

Sarajevossa sota ei ollut jossain kaukana rintamalla, vaan siellä missä siviilit olivat. Viattomat ihmiset, jopa lapset, joutuivat näkemään ja kokemaan hirveitä asioita. On järkyttävää, mitä kaikkea jo yksitoistavuotias Zlata joutui kokemaan. Hän toistaa monesti, ettei hän ymmärrä mitään politiikasta, mutta sen hän tietää, että tyhmää se on.

Zlata kirjoittaakin viisaasti marraskuussa 1992, siis vähän alle 12-vuotiaana:

"Minun kaverieni, meidän ystäviemme, meidän suvun piirissä on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Se on hyvin sekalainen joukko, enkä minä ole koskaan tiennyt kuka oli serbi, kuka kroaatti, kuka muslimi. Nyt on politiikka pistänyt nenänsä siihen. Se on kirjoittanut S:n serbien, M:n muslimien, K:n kroaattien kohdalle. Se haluaa erottaa ne. Ja kirjoittaessaan nämä kirjaimet se on valinnut kaikkein pahimman, kaikkein mustimman kynän. Sodan kynän joka osaa kirjoittaa vain kuolemaa ja kurjuutta.
  Miksi politiikka tekee meidät onnettomiksi, miksi se haluaa erottaa meidät, kun me tiedämme ihan itsekin kuka on hyvä ja kuka ei? Hyvien kanssa me seurustellaan, pahojen ei. Hyvien joukossa on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Ja pahojen keskuudessa kaikkia on yhtä paljon. Hyvä on, minä en ymmärrä mitään, on totta että minä olen 'pieni' ja että politiikka on 'isojen ihmisten' juttu. Mutta silti minusta tuntuu, että 'pienet' hoitaisivat politiikan paremmin. Me emme ainakaan olisi valinneet sotaa."

Kysyisivätpä poliitikot joskus lapsiltakin...

Päiväkirja on todella koskettava. Se sisältää myös pieniä ilon hetkiä - esimerkiksi syntymäpäiviä vietettiin kyllä sodan aikanakin, jos vain mahdollista. Monesti kun tulitus vähän taukosi, alettiin toivoa rauhaa - mutta turhaan. Kun päiväkirja lopulta päättyy lokakuussa 1993, sota jää edelleen riehumaan - ja se riehuu vielä pitkään. Kirjan kansilehdellä lukeekin, että kaksi markkaa kirjan tuotosta luovutetaan Punaiselle Ristille, joka avustaa kahta miljoonaa ihmistä entisessä Jugoslaviassa.

Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä, joista näkee Zlatan arkea sodan ajalta sekä alkuperäisen päiväkirjan sivuja, joita Zlata on monesti koristellut erilaisilla kuvilla.

Zlatan päiväkirja julkaistiin ensimmäisen kerran jo tämän tarinan vielä jatkuessa. Zlata oli iloinen siitä, mutta hänestä oli pelottavaa kuulla, miten häntä verrattiin Anne Frankiin. Hän pelkäsi, että hänellekin kävisi kuin Annelle, joka kuoli.

'Lukiessani mietinkin, miten Zlatalle mahtoi käydä. Ilokseni löysin Wikipediasta tiedon, että hän pääsi vanhempineen pakenemaan Pariisiin vielä vuoden 1993 lopulla. Myöhemmin Zlata muutti Dubliniin ja opiskeli Oxfordin yliopistossa (Wikipedian mukaan).

WSOY 1994
Lukemani painos Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy
191 sivua
Ranskankielinen laitos: Le journal de Zlata
Ranskasta suomentanut Matti Brotherus

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Viveca Sten: Pinnan alla

Tässä kuussa minulla taitaa olla huonoa tuuria dekkarien ja trillerien suhteen. Kuten aikaisemmin bloggaamani Leïla Slimanin Kehtolaulu, myös tämä Viveca Stenin kolmas dekkari Pinnan alla oli ankea ja ahdistava. Mutta kun olin alkanut lukea, en jotenkin osannut enää lopettaa, vaikka tapoihini ei kovin usein kuulu lukea loppuun asti kirjoja, joista en pidä. Joskus dekkari saattaa silti koukuttaa oudosti, vaikka olisi suht tylsäkin, ja niin siinä juuri kävi tällä kertaa...

Minähän päätin viime kesänä aloittaa kerrankin jotain dekkarisarjaa aivan alusta, ja luin sarjan ensimmäisen osan Syvissä vesissä. Toisen osan aihe, mikä ikinä se olikaan, kuulosti minusta tylsältä, joten hyppäsin nyt suoraan kolmanteen osaan. Kerrottakoon tähän väliin jotain kirjan juonesta ennen kuin jatkan mielipideosastolla!

Myrskyisenä yönä marraskuussa 2006 Sandhamnin saarella katoaa nuori tyttö, eikä häntä onnistuta etsinnöistä huolimatta löytämään. Helmikuussa 2007 Nora Linde lähtee kahden poikansa kanssa aviokriisiään pakoon Sandhamniin, jossa hänellä on isovanhemmiltaan perimänsä talo. Pojat, Adam ja Simon, eivät tosin tiedä vanhempien avioliiton tilanteesta, mutta lähtevät mielellään reissuun.

Pojat leikkivät sitten kavereineen piilosta lumisessa metsässä, kun törmäävät siellä äkkiä ruumiiseen - tarkemmin sanottuna jätesäkistä tulee esiin vain ruumiin käsi. Tämä metsäkohtaus oli minusta sikäli epäuskottava, että vaikka pojat leikkivät paikassa, jossa ei juuri liikkunut ihmisiä, ja lunta oli niin paljon, että he joutuivat kahlaamaan, Adamilla ei silti ollut aavistustakaan, mistä hän lähtisi etsimään piiloutuneita kavereitaan. Jälkiähän olisi ollut helppo seurata... vai olivatko he jo tehneet niitä niin paljon, ettei jäljistä ollut apua? No, sivuseikkahan se toki on...

Kun Noran poliisiystävä Thomas kollegoineen aloittaa murhatutkinnan, siinäkään ei tunnu jälkiä löytyvän mihinkään suuntaan. Mutta vähitellen kehittyy joitain epäilyjä, ja yllättäen jäljet sitten johtavat jo sata vuotta sitten saarella alkaneisiin tapahtumiin. Noita sadan vuoden takaisia tapahtumia kirjassa kerrotaan vuorotellen nykyhetken kanssa.

Minusta kuulosti oudolta, että nuo kerrotut oudot tapahtumat sadan vuoden takaa voisivat liittyä mihinkään 2000-luvulla tapahtuvaan murhaan, mutta loppua kohti se alkoi sittenkin vaikuttaa ymmärrettävältä. Mutta ei murhan syy toki ole pelkästään kaukaisessa menneisyydessä, vaan lähimenneisyydestäkin löytyy jotain, mikä oli se viimeinen pisara murhaajalle.

No, sitten lisää mielipiteitä. Sama vika kuin Syvissä vesissä oli: arvasin murhaajan aivan liian helposti. Sen suhteen ei ollut mitään jännitystä. Lieneekö Sten kehittynyt ovelammaksi siinä suhteessa myöhemmissä teoksissaan?

Toiseksi varsinkin se sadan vuoden takainen tarina oli hirveän ahdistava ja vastenmielinen. Siinä oli myös se klisee, joita kirjoissa joskus näkee, että tarinan pahis oli tietenkin Raamattuun uskova kristitty, ja hänen paskamaisuutensa oli luonnollisesti hänen uskonsa seurausta. No, uskovaisia on tietysti yhtä monenlaisia kuin ihmisiä muutenkin, mutta useimmat sentään ihan mukavia. Totta kai myös hirviöitä ja patologisia tyyppejä mahtuu joukkoon, enkä tarkoita, että heidän vääryyksistään pitäisi vaieta, mutta tuntuu kuin tällaisissa kirjoissa haluttaisiin antaa se kuva, että juuri sairas uskonnollisuus on normaalia kristillisyyttä.

Selvähän sekin on tietysti, ettei dekkareissa yleensä kerrota kovin normaaleista tyypeistä (siellä pahisosastolla), uskoivat he sitten johonkin tai eivät. Tämänkin kyllä ymmärrän.

Mutta eipä tässä koko kirjassa ollut muutenkaan mitään sellaista, mikä olisi tehnyt tästä lukunautinnon. Valitettavasti näin tällä kertaa. Kaikki oli vain ankeaa, harmaata ja ikävää. Jännitystä oli minusta hyvin vähän.

Mutta joku muu voi hyvinkin pitää tästä kirjasta, joten jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Itse en ole varma, jaksanko enää antaa Stenille uusia mahdollisuuksia, varsinkin kun dekkaristeja on maailmassa pilvin pimein. Sellaisiakin, jotka eivät mässäile ahdistuksella ja väkivallalla.

WSOY 2014 (1. painos)
Alkuteos I grunden utan skuld (2010)
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi Anna Makkonen
Kannen kuva Imagebroker / Matton

torstai 18. heinäkuuta 2019

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Belgradin yliopiston nuori serbiprofessori Milos ystävystyy opiskelijansa Besorin kanssa, joka on albaani. Myöhemmin Besor joutuu kymmeneksi vuodeksi vankilaan osallistuttuaan aivan viattomaan albaaniopiskelijoiden mielenosoitukseen. Silloin Milos ottaa Besorin vaimon ja tyttären asumaan perheensä luokse Pristinaan, jossa he silloin asuvat. Näin Milosin poika Zlatan ja Besorin tytär Ajkuna kasvavat yhdessä kuin sisarukset, ja myöhemmin he rakastuvat toisiinsa.

Uusi vuosi 1999 kuitenkin kääntää heidän kohtalonsa. Alkaa julma Kosovon sota, ja nuoret joutuvat eroon toisistaan. Kumpikin joutuu kokemaan sodan kauhut: Zlatan pakotetaan vastoin tahtoaan mukaan sotaan tappamaan albaaneja, Ajkuna puolestaan kokee jotain niin traumaattista, ettei hän vuosikausiin puhu kokemastaan kenellekään. Molemmat päätyvät pakolaisina pois kotimaastaan: Zlatan Italiaan ja Ajkuna Sveitsiin. Kummallakaan ei ole tietoa siitä, mitä toiselle on tapahtunut ja onko tämä edes selvinnyt hengissä sodasta.

Kumpikaan ei kuitenkaan unohda toistaan, vaikka vuodet kuluvat ja elämä vie heitä molempia omaan suuntaansa. Onhan Zlatan luvannut etsiä Ajkunan käsiinsä, tapahtui heille mitä tahansa:

"'Hymyile', Zlatan sanoo. 'Eivät ne saa minua kiinni. Lähden Belgradiin heti kun mahdollista.'
  Ajkuna ei vastaa mitään, mutta Zlatan lukee hänen silmistään kysymyksen.
  'Ja jos saavat, teen kaikkeni, että löydän sinut. Joudun minä minne tahansa, joudut sinä minne tahansa.'
  'Nuo ovat vain lupauksia, mutta eihän meillä muuta ole. Joko elävinä tai kuolleina, me lähdemme täältä kaikki, ja sade huuhtoo jälkemme tältä maalta. Jää vain ruudin haju', Ajkuna sanoo.
  Ja mustarastaiden laulu auringon noustessa, Zlatan ajattelee. Mutta hän ei sano mitään.
  Ajkuna työntää kotioven kiinni takanaan, ja yksinäinen hahmo lähtee kävelemään pitkin Pristinan autioita katuja. Yö raahustaa väsyneenä kuin haavoitettu eläin."

Kun Zlatan ja Ajkuna vuosien jälkeen vihdoin löytävät toisensa, onko heidän vielä mahdollista jatkaa yhteistä rakkaustarinaa siitä, mihin se nuorena jäi? Entä jos traumaattiset kokemukset ovat muuttaneet toisen ihmisen sisimmän niin, ettei hän ole enää sama kuin silloin? Näihin kysymyksiin Ajan riekaleita etsii vastausta.

Vaikka sodassa tapahtuu hirveitä asioita ja ihmiskohtalot ovat toinen toistaan traagisempia, Anilda Ibrahimilla on lahja kirjoittaa niin kauniisti, että hänen romaaninsa lukeminen ei tunnu raskaalta eikä liian ahdistavalta. Kauniista kielestä huolimatta teoksen läpi kulkee kuitenkin melankolinen sävy, js asiat kerrotaan realistisesti. Juuri näin vaikeita ja monimutkaisia kirjassa kuvatut kokemukset ja tapahtumat voisivat olla myös elävässä elämässä.

Teos on niin pysäyttävä ja puhutteleva, että jäin melko sanattomaksi viimeisen sivun luettuani. En osaa sanoa enempää, mutta mestariteos Ajan riekaleita on ilman muuta, eikä olekaan ihme, että se on valittu mukaan Tammen Keltaiseen kirjastoon. Aionkin ehdottomasti lukea myös Ibrahimin aikaisemman romaanin, Punaisen morsiamen. Tämän jälkeen odotukseni sitä kohtaan ovat korkealla!

Albanialaissyntyinen Anilda Ibrahimi on muuttanut ensin Sveitsiin ja myöhemmin Italiaan, jossa hän nyt asuu. Hän on aiemmin julkaissut runoja äidinkielellään, mutta nämä kaksi romaaniaan hän on kirjoittanut italiaksi.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013
Alkuteos L'amore e gli stracci del tempo (2009)
Suomentanut Helinä Kangas
Päällys Emmi Kyytsönen

Kirjasta taitaa olla aika paljon bloggauksia, tässä niistä muutamia: Kirja vieköönLumiomenaKirjavinkitMaailmankirjat ja Kirjasähkökäyrä.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Sari Savela: Uupumuksesta uuteen alkuun - Minun tarinani

Sari Savela kertoo tässä kirjassaan oman uupumustarinansa. Hän ei käytä sanaa työuupumus, koska kuten hän toteaa, uupumus voi olla monen eri tekijän summa, jolloin työ voi olla vain yksi monesta kuormittavasta asiasta. Elämässä käy joskus niin, että yhtä aikaa ja pitkänkin ajan kuluessa ihmisen harteille kasaantuu lisää ja lisää painolastia, kunnes seurauksena on lopulta voimien loppuminen ja uupumus.

Näin kävi myös Savelalle. Häntä ei uuvuttanut vain työ, vaan myös esimerkiksi perhettä koetelleet monet sairaudet ja työttömäksi joutumiset.

"Koettelemuksia oli kuluneiden vuosien aikana totisesti ollut ihan yli oman tarpeen. Siltä ainakin tuntui. Edellisistä ei ennättänyt toipua, kun jo uudet vaikeudet kolkuttivat ovelle", hän kirjoittaa.

Savela kertoo kirjassa niin uupumiseensa johtaneesta elämäntilanteesta kuin sairaus- ja toipumisajastaan. Kirjan toisessa osassa hän lisäksi kertoo lyhyesti oman elämäntarinansa. Myös hiukan perheensä historiaa hän avaa - eli isovanhempiensa ja vanhempiensa kokemuksia, jotka luonnollisesti ovat myös omalta osaltaan vaikuttaneet kirjoittajan elämään. Juuret ja suvun historia eivät voi olla vaikuttamatta meihin; monet asiat siirtyvät sukupolvesta toiseen.

Kiinnostavaa omasta näkökulmastani oli se, että myös Savelan äiti jäi pienenä sotaorvoksi (kuten minunkin), ja muutenkin hänen äidissään ja minun äidissäni tuntui olevan jotain samantyyppistä. Johtuneeko se sitten juuri sotaorpoudesta vai muista syistä. Itse olen vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa alkanut ymmärtää äidin sotaorpouden vaikutusta sekä hänen omaan elämäänsä että minunkin elämääni.

Kristittynä Savela kertoo elämästään luonnollisesti myös kristillisen uskonsa näkökulmasta. Kirjan takakannen sanoin myös "usko riisutaan kaikesta omasta suorittamisesta, kun voimat ehtyvät ja uupumus saa yliotteen. Uupumuksesta toipuminen avaa uusia ovia ja on uuden alku."

Juuri kristillinen näkökulma tuo tähän teokseen paljon rohkaisevia toivon näköaloja. Kuten seuraavakin ote:

"Olin jo pitkään odottanut uusia tuulia elämääni. Vuoden 2011 aikana kirjoitin päiväkirjaani usein: Herra, milloin muutos tulee?
  Tekstejä kirjoittaessani muutos oli jo alkanut, vaikka en sitä käsittänyt. Sen ensi vaihe oli luopuminen perhelehden tekemisestä. Sitä seurasivat valokuvausopinnot, luopuminen toisesta päätyöstä sekä uupumus ja masennus. Kuinka olisin osannut aavistaa, että reitti uuteen vaiheeseen kulkisi synkän laakson kautta? Kun toivoo muutosta, ajattelee yleensä jotain kivaa ja innoittavaa uutta haastetta tai tehtävää, joka yllättäen avautuu eteen. Nyt jälkeenpäin tajuan, että asiat ja tapahtumat ovat edenneet oikeassa järjestyksessä. Näin täytyi käydä.
  Vaikka tulevaisuuteen liittyy epävarmuutta, olen levollisella mielellä. Jumala koettelee, mutta ei yli kestokykymme."

Myös monet kirjassa lainatut raamatunkohdat ovat rohkaisevia.

Kirjan viimeisessä luvussa Opittua Savela jakaa uupumuksen aikana ja sen jälkeen oppimaansa. Hyviä asioita itsestään huolehtimisesta, levon ja stressittömän elämän tärkeydestä ja esimerkiksi erityisherkkyydestä, mikä on yksi helposti kuormittava tekijä ihmisen elämässä. Niin ihanaa kuin herkkyys toisaalta on, se saa ihmisen kokemaan asiat paljon muita ihmisiä voimakkaammin ja esimerkiksi imemään itseensä toisten ihmisten tunnetilat, mikä on raskasta.

Myös myötätuntouupumusta ja hengellisen näyn kuolemista Savela käsittelee. Ehkä meidän näkymme on kuoltava, että pääsisimme lähemmäs Jumalaa ja että hän voisi tehdä meidän elämässämme jotain uutta. Kirjassa lainataan David Wilkersonia, joka on sanonut, että Jumala "haluaa ennemmin voittaa sinut itselleen kuin sinun voittavan maailman hänelle."

Tässä jotain hyvin vajavaisesti ilmaistua tästä kirjasta. Nimensä mukaisesti se ei kerro vain uupumuksesta, vaan myös uudesta alusta, ja rohkaisee uskomaan vaikeuksienkin keskellä uusiin vaiheisiin ja parempaan huomiseen. Kuten Sari Savela toteaa, uupumuksen kokenut ei välttämättä toivu aivan entiselleen, mutta kun ottaa omat rajalliset voimavaransa huomioon ja pitää huolta rajoistaan sekä jaksamisestaan, on mahdollista elää hyvää elämää omista lähtökohdistaan käsin.

Rohkaiseva ja voimaannuttava kristillinen uupumuskirja!

Päivä Oy 2015
144 sivua
Etukannen suunnittelu: Lähdemedia Oy
Kannen kuva: Elina Savela
Kansi: Päivä Oy

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Deborah Rodriguez: Kabulin kauneuskoulu

Niin kuin viime syksynä ilmestynyt Melba Escobarin Kauneussalonki ei ollut kevyttä ja viihteellistä hömppää, vaikka moni niin luuli nimen perusteella, niin hömppää ei ole myöskään tämä Deborah Rodriguezin teos Kabulin kauneuskoulu. Siinä missä Kauneussalonki kuvaa Kolumbian naisten julmaa todellisuutta (sitä mitä se voi pahimmillaan olla), Kabulin kauneuskoulu kertoo Afganistanin naisten kovista kokemuksista - mutta toki paljon myös iloista ja ystävyydestä. Lisäksi Rodriguezin teos on tietokirja, tositarina elävästä elämästä.

Kirjoittaja on amerikkalainen kampaaja, joka on työskennellyt vähän aikaa myös vanginvartijana. Vähän ennen vuoden 2001 terrori-iskuja hän oli käynyt Care for All Foundation -järjestön onnettomuus- ja katastrofiavustuskurssin. Kun pian iskujen jälkeen järjestö lähetti ensimmäisen ryhmän Afganistaniin, Rodriguez pääsi mukaan. Paikan päällä hän vain alkoi ihmetellä, miksi hänenlaisensa kampaaja oli otettu mukaan, kun kaikki muut olivat hoitoalan ihmisiä ja olleet ennenkin mukana katastrofityössä. Mitä hänellä siellä tehtiin?

Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että kaikista ryhmäläisistä juuri kampaaja sai suurimmat suosionosoitukset, kun hänet esiteltiin. Kampaajan palveluista oli huutava pula talibanien jälkeisessä Afganistanissa, niin paikallisilla kuin maassa työskentelevillä länsimaalaisilla.

Erilaisten käänteiden jälkeen Rodriguez päätyi mukaan avaamaan Kabulin naisille tuota kirjan nimessä mainittua kauneuskoulua. Näin hän, joka Afganistaniin lähdön kautta oli itse päässyt irti väkivaltaisesta aviomiehestä, pääsi auttamaan afganistanilaisia kohtalotovereitaan, väkivaltaa ja muita kovia kohtaloita kokeneita naisia.

Kirjassa onkin monenlaisia, mitä uskomattomimpia ja värikkäimpiä elämäntarinoita. Tuntuu että Afganistanissa voi sattua ihan mitä tahansa, niin hyvässä kuin pahassa. Joidenkin naisten kohdalla kärsimys ei lopu, mutta on onnellisiakin loppuja. Ennen kaikkea naiset saavat kuitenkin kouluttautua ammattiin, jonka kautta he voivat tarjota palveluksiaan muille Afganistanin naisille, voivat työllistää itsensä ja ansaita rahaa. Kauneuskoulussa he myös tapaavat muita naisia, saavat siellä hyviä ystäviä ja voivat jakaa elämää, nauraa ja itkeä yhdessä toisten naisten kanssa.

Myös Rodriguez päätyy avioitumaan paikallisen kanssa ja saa maistaa afganistanilaista avioliittoa omasta näkökulmastaan, kahden kulttuurin ongelmilla ja kielimuurilla höystettynä.

Hän kirjoittaa värikkäästi ja eloisasti omista ja toisten naisten iloista ja suruista. Kirja ei ole pelkästään rankka, vaikka Afganistanista kertookin, vaan siinä on myös paljon huumoria ja ilon hetkiä. Koko ajan myös tapahtuu jotain. Varsinkin näin naisena nautin lukemisesta todella paljon, ja tämähän onkin vanhoja lempikirjojani, jonka luin nyt toisen kerran. Ensimmäisestä kerrasta on vuosia.

Rodriguez vaikuttaa värikkäältä persoonalta, joka ei suuttuessaan pelännyt hyökätä edes naapurin pahamaineisten miesten pihaan pyjama päällä ja vain huntu päähän heitettynä, konekivääri kädessä. Miehiä arveltiin terroristeiksi, mutta sekös säikäytti hurjaa amerikkalaista naista! Jotkut tällaiset kohdat ovat kirjan herkullisinta ja humoristisinta luettavaa. Hauskaa on lukea myös kauneuskoulun naisten keskinäisistä hullutteluista.

Talibanien jälkeisessä Afganistanissa oli toki jo kampaamoja, mutta naiset työskentelivät kodeissaan, pitivät matalaa profiilia eikä heillä ollut kaikkea sitä tietoa ja taitoa, mitä Rodriguezilla länsimaalaisena oli. Otan loppuun lainauksen kohdasta, jossa hän pääsi ennen kauneuskoulun perustamista kurkistamaan paikalliseen kampaamoon. Minusta tämä kohta on kuin tiivistelmä siitä, mistä tässä kirjassa (ja Kabulin kauneuskoulussa) on kysymys.

"Tila oli pienempi ja pimeämpi kuin mihin olin tottunut, ei juuri kylpyhuonetta suurempi. Näkymää kadulle - tai kadulta - peittivät pitsiverhot, ja huoneessa oli vain yksi, särkynyt peili peiliseinän sijasta. Tiskin virkaa teki karhea puulankku. Olin näkevinäni sinisiä kampaamoviittoja seinällä nauloissa, mutta käsitin pian, että ne olivat burqia, jotka naiset olivat riisuneet sisään tullessaan. Noista erilaisuuksista huolimatta tunsin saman lämpimän, tervetulleeksi toivottavan tunnelman, jossa olin viettänyt suurimman osan elämästäni. Kuului naisten ääniä, naisten naurua. Saatoin tuntea, miten naiset rentoutuivat toistensa seurassa, painoivat kätensä toistensa käsille, kertoivat toisilleen elämästään ja läheistensä kuulumisista. Mietin, oliko siinä syy, miksi Taliban oli vastustanut niin kiivaasti kauneushoitoloita. Ei siksi, että ne tekivät naisen huoran näköiseksi tai kätkivät sisäänsä ilotalon, kuten Taliban väitti, vaan siksi, että ne tarjosivat naisille omaa tilaa, jossa he olivat vapaat miesten vallasta."

Kun Rodriguez kirjoitti kirjansa jälkisanoja syksyllä 2007, hän ja koulu olivat joutuneet yllättäviin vaikeuksiin. En ole ainakaan vielä ottanut selvää, miten asiassa sitten kävi, ja onko Kabulissa kauneuskoulu yhä tänäkin päivänä vai ei. Olisi surullista, jos noin ihana ja tärkeä koulu olisi jouduttu sulkemaan lopullisesti. Voin vain sydämestäni toivoa parasta kaikille naisille, joiden elämästä kirjassa kerrotaan - ja kaikille muillekin Afganistanin naisille. Kunpa heidän ei tarvitsisi kärsiä niin paljon.

Kerrassaan lämminhenkinen ja sydämellinen kirja Afganistanin naisista ja heidän ihmissuhteistaan: perheestä, suvusta, avioliitosta ja ystävyydestä. Samalla Rodriguez kuvailee kiinnostavasti Kabulia ja kaikenlaista elämänmenoa siellä. Nojatuolimatkakin on siis taattu.

WSOY, 1. painos 2008
Pokkari 2009
362 sivua
Alkuteos: The Kabul Beauty School
Kirjoittamisessa on ollut mukana myös Kristin Ohlson
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
Päällys Tuula Mäkiä 
Päällyksen kuva Douglas Williams

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää

Eilen harrastin julkisella paikalla naureskelua, kun hain kirjastosta tämän varaamani kirjan ja lukaisin sen heti kertaistumalta kahvilan terassilla.

Erityisen herkkää elämää on ilmeisesti melko uunituore teos, jossa Petra Tanninen kuvailee erityisherkän elämää sarjakuvan keinoin. Kirjan päähenkilö on herkkä varis, joka miettii ja ihmettelee elämässä vastaantulevia sosiaalisia ja muitakin tilanteita.

Kiinnostuin kirjasta, kun näin Facebookissa mainoksia, joissa oli muun muassa kuva, jossa varis istuu ihmetellen: "Miksi se Pekka sanoi niin silloin joulukuussa -98?" Sain jo siitä niin hyvät naurut, että lisää oli saatava!

Huomasin, että muutamat "monimutkaisemmat" kuvat eivät ihan avautuneet minulle - lienenkö liian yksinkertainen tyyppi, jolle kaikki on väännettävä rautalangasta? No, ehkä se johtuu vain siitä, että olen enemmän verbaalinen kuin visuaalinen tyyppi. Visuaaliset ihmiset pystyvät varmasti lukemaan kuvia paremmin kuin minä, jolle kaikki pitäisi kertoa sanoin. Itse olen ennenkin huomannut sarjakuvia lukiessani, että putoan kärryiltä, jos jossain kohdassa pitäisi ymmärtää pelkästä kuvasta jotain ilman sanoja.

Kirjassa on joka tapauksessa paljon selkeitä ja yksinkertaisia kuvia ja strippejä, jotka ymmärtää heti kertalaakista, kuten esimerkiksi kuva, jossa varis näkee ylipuheliaan tyypin lähestyvän ja miettii: "Apua! Tuolta se tulee, PUHELIAS TYYPPI! ÄKKIÄ PIILOON!!"

Hauska on myös esimerkiksi ylipitkä kauppalista, jossa ei ole ainoastaan primäärisiä ja sekundäärisiä tavoitteita (eli ostoksia), vaan vielä riskikartoitus, aikataulutus, reittisuunnitelma ja skenaario, Mitä kaikkea ne pitävät sisällään, sen jätän jokaisen itse luettavaksi!

Erityisherkän rikkaasta sisäisestä maailmasta kertoo osuvasti kuva, joka vastaa kysymykseen "Miksi 'nopea lenkki' kestää kolme tuntia."

Tanninen tekee havaintoja muun muassa introvertin elämästä, oman tilan ja rauhan tarpeesta, liiallisesta ajattelemisesta tai murehtimisesta, liiallisesta toisten huomioonottamisesta ja vaikeista keskustelutilanteista, joihin sisältyy esimerkiksi small talk -tilanteiden vältteleminen, vaikeus ottaa kipeä asia puheeksi tai vaikeus mennä mukaan keskusteluun, vaikka itselläkin olisi siihen paljon sanottavaa.

Puhumattakaan siitä, miten keskustelutilanteessa kuuluisi olla: 

"Katsonkohan minä nyt tuota keskustelutoveria silmiin sopivasti, liikaa vai liian vähän?"

Lopussa varis vielä kysyy: Entä sinä? Sitten on viisi tyhjää sivua, joihin erityisherkkä voi kertoa omia vastaavia juttujaan, mikä onkin loistava idea.

Kerrassaan mainio kirja kyllä! Rentouttavaa luettavaa myös väsyneenä, kun paksujen teosten kahlaaminen ei aina suju. Sopii erityisherkille ja introverteille, mutta yhtä hyvin myös muille, jotka haluavat ymmärtää, mitä erityisherkkien tai introverttien päässä liikkuu. Itse nautin tästä niin paljon juuri siksi, koska monet jutut olivat kuin suoraan omasta elämästäni!

Erityisherkkyydestähän on alkanut ilmestyä monenlaisia kirjoja, mikä on positiivista. Petra Tanninen tuo mukaan oman humoristisen näkökulmansa, mikä onkin tervetullut uusi näkökulma aiheeseen. Tekee hyvää saada nauraa omille hulluuksilleen ja nähdä, että samassa veneessä on muitakin :) Vertaistukea parhaimmillaan!

Nemo Kustannus 2019
Kustannusosakeyhtiö Otava
112 sivua
Graafinen suunnittelu: Heli Ahola

Kirjasta ovat bloganneet myös Suvikukkasia ja Käsikirja Minusta Sinulle.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Soile Yli-Mäyry: Palava tuhka

Toimittanut Marja-Leena Virtanen
Olen ihaillut Soile Yli-Mäyryä niin kauan kuin muistan, joten on yllättävää, että sain vasta nyt luettua tämän jo vuonna 2002 ilmestyneen kirjan, jonka olin jo kauan halunnut lukea. Vasta tänä kesänä sain myös vihdoin käytyä Soile Yli-Mäyryn taidehallissa, jonne minulla on ollut vajaan 40 kilometrin matka jo vuosien ajan... Mutta lähelle on joskus pitkä matka! Miten monet Lapin reissut on tehty tänä aikana, mutta lähikohteet ovat jääneet...

Heti kirjan ensimmäinen kappale kuvaa hyvin sitä kaikkea, mitä ihailen Soile Yli-Mäyryssä:

"Haalareitteni väritahroista näkyy, että olen ottanut koko paletin käyttööni. Koska Luoja antaa kukkaniityssä eriväristen kukkien kukkia, niin miksi en käyttäisi väripaletin kaikkia värejä? Aamuisin herätessäni olen onnellinen siitä, että minulla on taas tänään käytössäni maailman kaikki värit."

Yli-Mäyry on suuri idolini juuri siksi, että vaikka hän on kotoisin pienestä eteläpohjalaisesta kylästä, kuten itsekin olen, ja vaikka hänelläkin oli lapsena ja nuorena rankkaa siellä pienessä kylässä (kuten minullakin oli), hänellä on ollut rohkeutta olla oman tiensä kulkija, joka vaikuttaa ihmisenä yhtä värikkäältä kuin hänen upea taiteensakin.

Soile Yli-Mäyryn molemmat vanhemmat olivat kuuroja, mistä johtuen he koko perheenä olivat kyläyhteisössä outoja ja ulkopuolisia. Lapset joutuivat kuulemaan kaikki ne pahanpuhumiset, joita vanhemmat eivät kuulleet, ja muutenkin lasten piti jo lapsena olla aikuisia, toimia tulkkina ja hoitaa asioita.

Soile sanoo kirjassa olleensa synkkämielinen erakko. Hän piirsi paljon ja olikin lahjakas jo silloin. Kirjassa on yksi hänen 14-vuotiaana tekemänsä piirros, jollaista useimmat eivät osaisi aikuisenakaan tehdä. Hänellä oli päämääränä vain käydä koulu loppuun ja päästä pois Mäyrystä.

Soile Yli-Mäyry lähti sitten rohkeasti maailmalle ja opiskeli sekä Vapaassa Taidekoulussa Helsingissä että Stuttgartin taideakatemiassa Saksassa. Lopunhan me tiedämme: upeat taideteokset ja upean uran, lukuisat näyttelyt ympäri maailmaa.

Koki hän 80-luvulla myös taiteellisen umpikujan, mikä ajoi hänet yliopistoon opiskelemaan valtiotiedettä. Se kannatti, sillä luovuus heräsi uuteen kukoistukseen.

Kirjassa on siellä täällä paljon Yli-Mäyryn maalauksia eri vuosikymmeniltä. Niistä huomaa, miten paljon ja monenlaisia teoksia hän on tehnyt eri aikoina - ja kaikki yhtä upeita! Anteeksi tämä toisto, en nyt jaksa keksiä muuta sanaa tuon upean tilalle... Maalaukset ovat todella puhuttelevia, niitä voisi katsoa vaikka kuinka pitkään ja löytää aina uusia ulottuvuuksia, yksityiskohtia ja mietittävää.

Puhuttelevuus tulee varmasti siitä, mitä taiteilija itse sanoo kirjassa:

"Jos minun pitää kiteyttää tuotantoni vain sanaan tai kahteen, niin ne ovat ihmisen särkyvyys. Eri näkökulmista kuvaan ihmistä, joka menee rikki."

Itseäni kosketti erityisesti se, mitä Yli-Mäyry kertoo ensimmäisestä Palava tuhka -maalauksestaan ja 80-luvun alussa kokemastaan raskaasta elämänvaiheesta, joka käsittääkseni liittyi tuohon taiteelliseen umpikujaan:

"Olin juuri tuo keppiin tukeutuva vanhus, jonka olen kuvannut ensimmäisessä Palavassa tuhkassa. Tummasävyinen maalaus vaikuttaa synkältä, mutta minä näen siinä myös toivoa uudesta. Vanhan pitää palaa tuhkaksi, ennen kuin voi syntyä mitään uutta. Myös vanhuksen kävelykeppi vaikuttaa tutulta. Se on se sama keppi, jonka sieppasin matkamuistoksi Hessen syntymäkaupungista. Sain Palavan tuhkan valmiiksi vuonna 1984."

Hienoa on, että Yli-Mäyry on palannut juurilleen Mäyryyn ja pitää Taidehalliaan avoinna siellä kesäisin.

Eteläpohjalaisena en voi olla lainaamatta vielä tätäkin, koska minusta Yli-Mäyry sanoo tämän niin osuvasti:

"Olen kotoisin lakeudelta, jonka maisema on tasainen kuin tyyni meri, mutta ihmiset kiihkeitä kuin tulivuori."

Tämä on kyllä niin totta, ja sitä kiihkeyttä taiteilija Soile Yli-Mäyryssä itsessään on hyvinkin selvästi. Hänessä jos kenessä on myös sitä kuuluisaa pohjalaista yritteliäisyyttä. Tämän kirjan sivuilta sitä ei voi olla huomaamatta.

Tulin nyt lukeneeksi tämän jo ajat sitten ilmestyneen painoksen, vaikka kirjasta on näköjään olemassa  myös uusi, täydennetty laitos. Pitänee vilkaista sitäkin joskus, kunhan saan sen käsiini.

Jos Soile Yli-Mäyry itse lukee tämän joskus, niin sinulle lämmin kiitos siitä, että olet olemassa, kiitos ihanasta, voimaannuttavasta taiteestasi ja tästä hienosta kirjasta!

Jos Yli-Mäyryn taide on jäänyt jollekin tuntemattomaksi, sitä voi nähdä hiukan esimerkiksi hänen nettisivuillaan http://www.soileyli-mayry.com/finnish.html.

Ajatus Kirjat 2002
205 sivua
Valokuvat Pentti Koivunen ja Soile Yli-Mäyry, ellei toisin mainita
(Päällys on ilmeisesti jonkun Heikin käsialaa, mutta kirjaston tarra on tavalliseen tapaan peittänyt hänenkin tarkemman henkilöllisyytensä... eikä sitä löytynyt pikaisella googletuksellakaan.)

Kirjasta bloganneet myös Kirjasähkökäyrä ja Jonnan lukunurkkaus.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Meik Wiking: Hygge - Hyvän elämän kirja

Viime viikolla, kun mökkeilimme Torniossa, aloin vihdoin lukea tätä Meik Wikingin ihanaa Hygge-kirjaa. Se sopikin lomafiiliksiin paremmin kuin hyvin. Kirjakuvan olin ottanut jo kesäkuun alussa kotona, mutta kuva osoittautui vieläkin ajankohtaiseksi, koska Lapissa syreenit kukkivat vielä. Oli ihanaa nähdä niitä, kuten myös esimerkiksi kukkivia lumipalloheisipensaita, ja totesinkin, että kesällä Suomessa pitäisi reissata etelästä pohjoiseen päin sitä mukaa, kun kukinta siirtyy pohjoisemmaksi. Niin saisi nauttia muuten niin lyhyestä kukinnasta pitempään!

Meik Wiking on tanskalainen onnellisuustutkija, kööpenhaminalaisen The Happiness Research Instituten johtaja. Tanskalaiset ovat vuodesta toiseen kärkisijoilla maailman onnellisuustilastoissa, ja Wikingin kirja kertoo miksi. Onhan Suomikin siellä kärjessä, mutta kun luin tämän kirjan, minusta alkoi tuntua, että tanskalaisilla on kyllä nautiskelu paremmin hallussa kuin meillä. Onhan heillä sanakin sitä varten, tuo hygge, joka liittyy kaikenlaiseen tunnelmointiin, nautiskeluun, rentoutumiseen ja elämän pieniin iloihin.

Joissain asioissa me suomalaisetkin olemme sentään samalla tasolla tanskalaisten kanssa, nimittäin kahvin ja makeisten suurkuluttajia olemme molemmat.

Mutta mikä tekee Tanskasta aivan omaa luokkaansa olevan maan? Tanskalaiset esimerkiksi tapaavat ystäviään ja perheenjäseniään enemmän kuin muut eurooppalaiset, ja se on jo jotain, koska luulisi ihan, että eteläeurooppalaiset olisivat ykkösiä sosiaalisuudessa. Tanskalaiset eivät myöskään säästele kynttilöitä vain jouluun ja erityistilanteisiin, vaan polttavat niitä aina kun mahdollista. 28 % tanskalaisista polttaa kynttilöitä päivittäin, 23 % neljästä kuuteen päivänä viikossa ja 23 % yhdestä kolmeen päivänä viikossa. Harvemmin kynttilöitä polttavia jää jäljelle todella vähän!

Tanskalaisilla on myös usein kotona hyggesoppi, pieni nurkkaus, jossa voi tehdä olonsa mukavaksi. Siellä on vilttejä, tyynyjä ja muuta mukavaa rentoutumis- ja nautiskelurekvisiittaa. Esimerkiksi Meik Wiking viihtyy kotinsa leveällä ikkunalaudalla.

Ravintolat ja kahvilatkin valitaan hyggeä silmällä pitäen. Mitä hyggempi, tunnelmallisempi paikka, sitä parempi. Joskus Wiking kertoo jopa juovansa pahaa kahvia eräässä paikassa vain siksi, että siellä on takka - siis hyggeä! Mutta toki herkulliset maut ja kulinarismi ovat hyggeä myös. Siinä asiassa ei kuitenkaan ratkaise raha; rahalla ja suorituksilla kehuskelua tanskalaiset eivät muutenkaan arvosta. Hyggeä voi olla vaikka retkieväiden syöminen nuotiolla, eikä se maksa paljon.

"Vietin kerran ystävieni kanssa joulua edeltäneen viikonlopun vanhassa mökissä. Vuoden lyhintä päivää piristi lumi, joka peitti ympäröivän maiseman. Kun aurinko laski neljän aikaan iltapäivällä, tiesimme, että emme näkisi sitä seitsemääntoista tuntiin, ja suuntasimme sisälle mökkiin sytyttämään tulen.
  Olimme kaikki väsyneitä patikoinnista ja istuimme puolinukuksissa mökin tulisijan äärellä yllämme väljät puserot ja jaloissamme villasukat. Ainoat äänet olivat kiehuvan padan porina, takkatulen rätinä ja silloin tällöin kuulunut hörppäys, kun joku siemaisi glögiä lasistaan. Sitten yksi ystävistäni rikkoi hiljaisuuden.
  'Voiko tämän hyggempää enää olla?' hän kysyi retorisesti.
  'Kyllä', yksi tytöistä totesi hetken kuluttua. 'Jos ulkona raivoaisi myrsky.'
  Me kaikki nyökkäsimme."

Kirja ei tietysti pelkästään kerro Tanskasta ja tanskalaisista, niin kiinnostavaa kuin heidän elämäänsä ja ajatteluunsa onkin tutustua; tunnen nimittäin Tanskaa todella huonosti. Kirjassaan Wiking antaa hyviä hygge-vinkkejä meille kaikille muillekin.

Kirjassa on lukuja monista eri aihepiireistä: valosta, sisustuksesta, ruuasta ja juomasta, vaatteista, hyggestä kotona ja kodin ulkopuolella, hyggestä eri vuodenaikoina, joulusta, kesähyggestä ja niin edelleen. Wikingin opastuksella tehdään myös hyggekierros Kööpenhaminassa. Muutamia ruokaohjeitakin on mukana niille, joita kiinnostaa kokeilla tanskalaista hygge-ruokaa.

Tanskalaiset osaavat hyggeillä jopa töissä; sielläkin voidaan esimerkiksi polttaa kynttilöitä. Syyksi tähän kaikkeen hyggeintoiluun Wiking selittää Tanskan ilmaston. Tanskan talvi on ankea: ei ole välttämättä lunta, eikä ulkoilu marraskuusta maaliskuuhun juuri innosta. Siksi tanskalaiset viettävät talvensa enimmäkseen sisätiloissa, ja olostaan on osattava nauttia. Muutenkin Tanskassa on kuulemma kaksi talvea: harmaa ja vihreä. Siellä on tuulista ja sateista. On siis osattava tehdä itsensä onnelliseksi säästä huolimatta.

Luvussa, jonka otsikko on Koti, on lopuksi ohjeet hygge-hätäpakkauksen tekemiseen. Siinä on pitkä lista tavaroista, joita voi koota laatikkoon, komeroon tai matkalaukkuun "niitä iltoja varten, jolloin veto on poissa, suunnitelmia ei ole, ulos ei huvita lähteä, ja ainoa, mikä kiinnostaa, on laatuajan viettäminen yksin." Wikingin laatima luettelo on niin houkutteleva, että tekee mieli alkaa heti koota omaa "selviytymispakkaustaan". (Tämä olikin itse asiassa minun lempikohtani koko kirjassa!)  Pakkaukseen voi laittaa esimerkiksi lempikirjojaan, lempimusiikkiaan, lempielokuviaan, lempiteetään, villasukat - ja paljon muuta. Mitä ikinä itse pitää hyggeimpänä.

Kerrassaan mainio hyvänmielenkirja siis! Luonnollisesti myös lukuisat värikkäät tunnelmakuvat ja vaihteleva sivuntaitto piristävät teosta ja tekevät siitä nautinnollista, hyggeä luettavaa!

Readme.fi 2017
287 sivua
Alkuteos The Little Book of Hygge (Penguin Life 2016)
Suomentanut Tapani Lahtinen
Suunnittelu Hampton Associates

Kirjasta on blogannut ainakin Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, joka toteaa olleensa suuri hyggeharrastaja jo ennen kuin oli kyseistä sanaa kuullutkaan. Muita bloggauksia: Mielen maisemiaToukokuun tyttöPieni kirjasto (joka tarjoaa vastapainoksi myös kritiikkiä ainakin asiavirheistä ja kuvituksesta) ja Juha Hietanen.

Kuuluu olleen ihan hygge-hype joskus. No, minulta onnekseni menevät kaikki hypetykset ohi, kun täällä periferiassa elävänä marginaalisena kirjabloggaajana (joka seuraa mediaakin laiskanpuoleisesti, silloin kun kirjojen lukemiselta ehtii...) voi rauhassa olla kiinnostunut vain siitä, mistä on kiinnostunut. Siksi tykkäsin tästä kirjasta, eikä se edusta minulle mitään muoti-ilmiötä, koska elämästä nauttiminenhan on vanha juttu - ja tärkeä sellainen! - vaikka siitä tässä käytetäänkin niin trendikästä tanskalaista sanaa... Hyggehössötykset voivat ja saavat mennä ohi, mutta elämä jatkuu - ja aina paremmin jaksaa, kun osaa myös nautiskella!

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Kuvassa näkyy osa Lapin "matkamuistoistani": Leïla Slimanin psykologinen trilleri Kehtolaulu ja hauska kirjakassi, jolle tulee varmasti olemaan käyttöä! Kotiuduimme eilen Lapin reissusta, ja tämä päivä on mennyt väsähtäneenä lueskellessa. Ehkä Kehtolaulu ei ollut paras mahdollinen kirja väsyneelle ja piristystä kaipaavalle lukijalle, mutta menihän se tässä välipalana. Ainakin sen luki nopeasti.

Tiesin etukäteen, että vaikka Kehtolaulu on psykologinen trilleri, monet ovat pettyneet siihen, koska siinä ei ollut jännitystä. Ainakin Instagramissa olen nähnyt tällaista palautetta (Tosin - niille jotka eivät tiedä - minähän suljin blogin Instagram-tilin vähän aikaa sitten rajun someähkyn seurauksena, niin ihana kuin bookstagram olikin... Mutta juuri siksi myös aivan liian koukuttava...). Onhan tietysti selväkin, että teos on erilainen, kun rikos ja sen tekijä paljastetaan heti ensimmäisellä sivulla. Siksi en itse odottanutkaan jännitystä, vaan vain taustaa sille, miksi Louise teki sen minkä teki. Siitä näkökulmasta luettuna kirja tekikin tehtävänsä. Taustatietoa se kyllä tarjosi.

Slimani kertoo kirjassa pariisilaisesta pariskunnasta, Myriamista ja Paulista. Heillä on kaksi lasta, ja vaikka juristiksi valmistunut Myriam yrittää aluksi olla kotona lasten kanssa, häntä alkaa nopeasti väsyttää ja ahdistaa kotiäidin pienet ympyrät. Hän palaa töihin, mutta se merkitsee sitä, että heidän on palkattava lastenhoitaja.

Myriam on itse arabitaustainen - ehkä pohjoisafrikkalainen, kuten kirjailija Leïla Slimani itsekin (joka on muuttanut Marokosta Ranskaan 17-vuotiaana). Hän ei taida itsekään ihan hyväksyä omaa taustaansa, koska ei halua ketään maahanmuuttajaa lastensa hoitajaksi, joten he päätyvät valitsemaan valkoihoisen Louisen, joka onkin oikea kunnollisuuden ja luotettavuuden perikuva.

Muutenkin Louise osoittautuu todelliseksi unelmien lastenhoitajaksi, joka hoitaa pian perheen kodissa kaiken muunkin kuin lapset. Pian Myriam ja Paul eivät enää pärjäisi ilman häntä - eikä hän ilman heitä. Idylli on täydellinen.

Mikä sitten johtaa siihen, että jo ensimmäisellä sivulla pikku Adam on kuollut, Mila on kuolemaisillaan ja se täydellinen lastenhoitaja Louisekin henkitoreissaan itsemurhayrityksen jälkeen? Taustat tähän avautuvat lukijalle vähitellen.

Ei mikään kevyt tarina, ei todellakaan. Hirveän surullinen ja traaginen tarina kaikkien henkilöiden kannalta. Kaikki juontaa juurensa Louisen traagiseen elämään, josta kukaan ei tiedä mitään. Hän kun ei asioistaan puhele. Vaikka Louise onkin valkoinen ja siinä suhteessa erilainen kuin kaikki muut leikkipuiston lastenhoitajat, hänkin kuuluu yhteiskunnan kovaosaisiin. On järkyttävää nähdä, millaiseen tilanteeseen hän on ajautunut elämässään, eikä edes omasta syystään.

Viiltävän tarkkanäköisesti Slimani kuvaa kuilua Pariisin köyhien ja rikkaiden välillä - yhteiskunnan eriarvoisuutta. Sitä miten Louisen tilanne vain pahenee, hän kokee joutuneensa umpikujaan eikä  näe ulospääsyä.

Varsinaista jännitystä kirjassa ei tosiaan ole, mutta yhteiskuntakuvausta sitäkin enemmän. Kevyttä ja rentouttavaa luettavaa Kehtolaulu ei myöskään ole, mutta jos olet valmis lukemaan ahdistavan ja ajatuksia herättävän tarinan, joka vetää hiljaiseksi, silloin tämä voi olla sinun kirjasi. Myös psykologista ihmismielen kuvausta lukijalle tarjotaan.

Ymmärrän kyllä, miksi Kehtolaulu on palkittu vuonna 2016 Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla. Juuri siksi, että tämä ei ole mitään hömppää, vaan kuvaa niin terävästi karua yhteiskunnallista todellisuutta. Eikä pelkästään niiden huono-osaisten kannalta, vaan myös keskiluokkaisten ja työssä käyvien, jotka joutuvat tasapainottelemaan työn ja perheen yhteensovittamiseksi.

"Pikkuhiljaa Louise kesyttää tytön. Päivästä toiseen hän kertoo tälle tarinoita, joissa seikkailevat aina samat henkilöhahmot. Eksyneet orpotytöt, vangitut prinsessat ja ränsistyneissä linnoissa asuvat kauheat hirviöt. Louisen mielenmaisemaa kansoittavat oudot otukset, joiden joukossa on koukkunokkaisia lintuja, yksijalkainen karhu ja surumielisiä yksisarvisia. Tyttö sulkee suunsa. Ja pysyttelee Louisen lähettyvillä tarkkaavaisena, kärsimättömänä. Kärttää henkilöhahmojen paluuta. Mistä nuo tarinat ovat peräisin? Ne kumpuavat naisesta jatkuvana virtana ilman että hän ajattelee asiaa sen kummemmin, ilman että hän yrittää muistella tai kuvitella. Mistä mustasta lammesta, mistä synkästä metsästä Louise ammentaa nuo julmat sadut, joissa kiltit lopuksi kuolevat, pelastettuaan ensin maailman?"


WSOY, 1. painos 2018
237 sivua
Alkuteos Chanson douce (2016)
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen kuva: Marie Carr / Arcangel

Kehtolaulusta lienevät bloganneet jo "melkein kaikki" kirjablogit. Mainittakoon tässä esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihinReader, why did I marry him?Kulttuuri kukoistaaEniten minua kiinnostaa tieKartanon kruunaamaton lukija ja Kirjasähkökäyrä.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Asko Matikka: Kohtaamisia Jeesuksen kanssa

Keväällä bloggasin Asko Matikan aikaisemmasta kirjasta Matkalla paranemiseen. Myös Kohtaamisia Jeesuksen kanssa on hyvin sielunhoidollinen teos, vaikka näkökulma on tässä erilainen. Matikka kertoo eläytyvästi usean Raamatun henkilön tarinan, heidän kohtaamisensa Jeesuksen kanssa. Näiden kertomusten kautta hän tuo esiin sen, miten tänäkin päivänä Jeesus tahtoo kohdata meidät monissa elämämme kipeissä tilanteissa. Ennen kaikkea Jeesus tahtoo pelastaa, mutta hän voi myös auttaa, rohkaista, lohduttaa, eheyttää ja jopa parantaakin meitä.

Kirjan alkupuolella on puhutteleva luku Näetkö naamiosi takaa? Siinä Matikka pohtii sitä, miten me helposti kätkemme kipumme ja todellisen minämme naamion taakse. Emme uskalla olla avoimia.

"Naamion tuhoisin vaikutus on siinä, että alamme uskoa olevamme kokonaan ja vain se persoona, jota me esitämme. Samaistumme niin näytelmämme rooliin, että minuutemme on meiltä hukassa. Silloin emme voi saada yhteyttä toisiin minuuksiin", Matikka kirjoittaa.

Jumalan rakkauden katse näkee kuitenkin meidän naamioittemmekin läpi. Se rakkaus sulattaa meidät, antaa rohkeuden kohdata oman kipumme ja totuuden itsestämme. Totuus tekee vapaaksi. Meitä kutsutaan lepoon Jeesuksessa.

Seuraavissa luvuissa kohdataan sitten erilaisia Raamatun henkilöitä: pitaalinen Naaman, joka häpesi ja salaili sairauttaan, Pietari, jonka piti olla opetuslasten ykkönen, mutta joka lankesi pahasti ja putosi korkealta, syntinen nainen, ilmeisesti prostituoitu, jonka Jeesus vapautti häpeästä, kuolemaantuomittu rikollinen joka vielä ristillä ennen kuolemaansa sai Jeesukselta uuden alun, Martta ja Maria, jotka pettyivät Jeesukseen, joka salli heidän veljensä kuolla, uraputkella ja rahalla egoaan pönkittänyt Sakkeus, 38 vuotta sairastanut mies Betesdan lammikolla, leski jonka ainoa poikakin oli kuollut... heidät kaikki ja muitakin Raamatun henkilöitä tapaamme tämän kirjan sivuilla.

Heidän tarinoidensa kautta mekin saamme toivoa omaan elämäämme. Jeesus kutsuu näillä sivuilla meitäkin seuraamaan häntä, ottamaan vastaan armon ja syntien anteeksiantamuksen. Hän rohkaisee ja lohduttaa meitä monissa erilaisissa elämäntilanteissa.

Eräs puhutteleva luku on Pettynyt Jumalaan? Matikka on kerännyt samalle sivulle paljon Raamatun henkilöiden miksi-kysymyksiä Jobin kirjasta ja Psalmeista. Kun ne kaikki lukee näin kerralla samalta sivulta, saa hyvän muistutuksen siitä, miten paljon miksi-kysymyksiä Raamatustakin löytyy. Niitä meillekin niin tuttuja. Näin voimme saada Raamatusta vertaistukea silloinkin, kun emme jaksa muuta kuin kysyä: Miksi?

"Raamattu ei tukahduta näitä vaikeita kysymyksiä. Päinvastoin minusta joskus näyttää siltä kuin Jumala sallisi kirjoittajien heittävän rapaa Hänen kasvoilleen ilman, että Hän mitenkään puolustautuu. Raamattu ottaa rohkeasti esiin kaikkein kipeimmätkin kysymykset. Näin saa kysyä. Jumala kestää meidän epätoivomme. Jumala kestää meidän hankalat kysymyksemme. Jumala kestää meidän kapinamme Häntä vastaan. Hänen edessään saa olla kipeä, tuskastunut, hätäinen, ärtynyt, vihainen. Hänen edessään!"

Puhutteleva on - monen muun ohella - myös luku Petturista paimeneksi, joka kertoo Pietarin epäonnistumisesta, armosta ja uudesta alusta, jonka hän sai sen jälkeen kokea. Samoin siitä ns. syntisestä naisesta kertova luku, joka muistuttaa, että syntisiä me olemme kaikki. Meillä voi olla pinnallinen syntikäsitys, joka saa aikaan sen, että kauhistumme ja järkytymme, kuinka minä saatoin langeta näin. Kuitenkin kun saamme kokea syntisen naisen tavoin, miten paljon saamme anteeksi, "silloin emme enää kysy 'Kuinka minä saatoin langeta' vaan hämmästymme kerran toisensa jälkeen 'Kuinka minä saatoin olla lankeamatta'. Tai niin kuin eräs ystäväni, joka oli tullut tuntemaan oman raadollisuutensa, kerran totesi: 'Kyllä minä helvetin vielä ymmärrän, mutta kuinka kukaan voi päästä taivaaseen!'"

Tämä kaikki ja paljon muuta tässä kirjassa, jonka äärellä lukija saa viettää monet hoitavat ja toivorikkaat rohkaisun ja lohdutuksen hetket.

Kustannus Oy Uusi Tie 2004
158 sivua
Kansi: Mainostoimisto Aada

torstai 4. heinäkuuta 2019

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

Mökkilukemisten aateliksi on osoittautunut tänä kesänä yksi vanhoista lempiromaaneistani, Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija. Onhan siinä Suomen kesän ja luonnon kuvausta herkullisella huumorilla höystettynä.

Olin lukenut tämän Huovisen läpimurtoteoksen kerran, vuosia sitten. Sen jälkeen olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan ainakin kolme kertaa. Mutta nyt kun palasin pitkästä aikaa itse romaanin pariin, totesin taas kerran, että kyllä kirja aina elokuvan voittaa, niin hieno kuin kyseinen elokuvakin kyllä on. Kirjassa on kaikki nekin lukemattomat yksityiskohdat ja vivahteet, joita elokuvassa ei ole, ja Huovisen kieli on aivan omaa luokkaansa! Se on lämmintä, eloisaa, värikylläistä ja kuvailevaa. Hän jos kuka on ollut mestarillinen kielenkäyttäjä.

Konsta Pylkkänen on metsätyömies, joka majailee Havukan Iitan ja Selmin (Anselmin) luona. Häntä pidetään vähän erikoisena, ja onhan hän varsinainen korpifilosofi. Filosofi, jonka pään täyttävät siniset ajatukset. Oman osansa hänen pohdinnoistaan saavat niin tiktaattorit, atomit, välikädet kuin mittarimadotkin. Hän hämmästelee ja kummastelee maailman menoa vakavissaan, mutta toisinaan myös pilke silmäkulmassa. Saattaapa hän joskus ihan ihmisten kiusaksi esiintyä oudompana kuin onkaan: "Ne luulevat, että hän on tyhmempi kuin normaali..."

Konstan ystävällä Mooses Pessillä puolestaan on niin legendaarinen nauru, että Konsta saattaa jopa pyytää häntä nauramaan saadakseen nautiskella tuosta luonnonilmiöstä. Mooses kirjoittaa Konstalle, että Lentualle on tullut kaksi maisteria, lienevätkö ihan lisenssejä, tekemään tutkimuksia, ja he tarvitsevat apumiestä. Mooses on suositellut Konstaa, joka lähteekin heti matkaan. Onhan Konstakin utelias näkemään nuo ihmeelliset lisenssit ja testaamaan, miten velhoja tietäjiä nämä oikein ovat.

"Tämäkö on se lisenssi? Tolkun näköinen mieshän tuo on. Piru kun sillä on pitkä nenä! Tämä on erilainen lisenssi kuin ne toiset. Näkkee, että tämä on jotakin tosissaan miettinyt. Ei se tyhmä voi olla? Tämä on selvästi erilainen kuin ne pirtulisenssit, ne lääkärit.
  - Carex pilulifera, murahti Ojasto hajamielisesti.
  Konsta teroitti kuulonsa äärimmilleen. - Mitä sanoi tuo mies?
  - Deschampsia flexuosa, steriili korsi! puheli Ojasto itsekseen.
  - Se on velho, parasta lajia! riemastui Pylkkänen kuusen takana. - Oikein teki Mooses kun kirjeen kirjoitti. Mitä se minua pylkkeröksi sanoi, pöljä. Se ei paljon ajattele mitä roiskii paperille..."

Monet mainiot käänteet seuraavat sitten toistaan, ja myös kirjan henkilöhahmot ovat toinen toistaan herkullisempia. Havukka-ahon ajattelija on hyvänmielenkirja parhaasta päästä. Monet makeat naurut sain nauraa tämän äärellä. Lomakirjavalinnaksi, rentoutumiseen ja aivojen nollaukseen tämä oli tosiaan täysosuma!

"Matkallaan Havukka-ahoon Pylkkänen tunsi itsensä kumman levottomaksi. Hän oli varma siitä, että suuret ajatukset odottivat ulospääsyään hänen pääkopassaan. Ne jurottivat siellä kuin ukkospilvet ja painoivat mielen matalaksi. Hänen täytyisi juuri nyt saada rauhassa mietiskellä! Mutta kun ei saa olla rauhassa, akat huutavat auringonnoususta alkaen, ja töitä pitäisi tehdä. Ja täällä sydänmaan ryteiköissä on niin ahdasta ja läkähdyttävää. Jos olisi iso järvenselkä, niin katse yltäisi pitemmälle ja saattaisi löytyä sininen ajatus... Täällä ne ovat kuin homehtunut lehmänrieska. Lehmänrieskan värisen ajatuksen hän kyllä tavallisesti jättää puoleen väliin, se on niin tympeätä...
  Tämäkin päivä oli mennyt melkein hukkaan, ei tullut kunnolla käsitellyksi kuin mittarimato. Mutta se oli vain vihreä ajatus, kuin mädännyt hauki rantakivikossa. Kaikista mukavin hänestä on sininen ajatus tai semmoinen kuin taivas on tulipalopakkasella, ei punainen eikä keltainen. Tai sitten sellainen, kuin pontikka ruskeassa lasipullossa, jossa on vanha konjakkiputelin korkki. Mutta tällaisia ajatuksia heikäläinen saa niin ani harvoin kiinni..."


WSOY, 1. painos 1952
Pokkari 2012, yhteistyössä Bonnier Books Finland
Päällys Martti Ruokonen

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Jaakko Pirttiaho: Armo - kadotettu aarre

Arvostelukappale kirjailijalta

Jaakko Pirttiaho pitää vaimonsa Iiriksen kanssa suosittua kristillistä Yksin armosta -blogia. Luin keväällä heidän yhteisen kirjansa Säröistä loistava Kirkkaus, johon he ovat koonneet juuri noita blogitekstejään. Tämä nyt lukemani Armo - kadotettu aarre on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 2006, mutta nyt alkukesästä siitä on tullut uudistettu painos, johon on lisätty muutamia uusia tekstejä ja kieliasua on tarkistettu.

Kirja oli samaa tuttua, taattua armon julistusta, jonka tunsin ennestään blogista ja Säröistä loistava Kirkkaus -kirjasta. Kuten kieliasun tarkistanut Maiju Ollilainen toteaa esipuheessaan:

"Kirjaa lukiessani huomasin alusta loppuun saakka iloitsevani tekstin sisällöstä, terveestä teologisesta pohjasta, ristin teologiasta, joka kaikkialla korottaa yksin ristiinnaulittua Kristusta, ei ihmistä. Kirjat ja saarnat, joissa laki ja evankeliumi erotetaan kirkkaasti, ovat harvinaisia, ainakin koko maailman mittakaavassa. Tästä kirjasta aistii, että kirjoittaja on kyllästänyt sydämensä Paavalin, Lutherin ja Roseniuksen teksteillä."

Juuri siitä syystä Pirttiahon tekstiä on minustakin ilo lukea. Hänen julistuksensa tekee lopun kaikesta ihmisen omasta yrittämisestä ja näyttää, mikä on ihmisen osuus pelastuksessa. Eräs henkilö oli nimittäin kerran sanonut, että kyllä ihmiselläkin jokin oma osuus on siinä. Kuten niin helposti julistetaan ja ajatellaan: kyllä Jumala tekee 99 %, mutta myös sinun pitää silti tehdä oma osasi, se yksi prosentti pelastuaksesi. Tällaisen ajattelun Pirttiaho kumoaa ja toteaa:

"... ihmisen osuus on aina olla vain vastaanottamassa. Tämä ajatus saattaa olla joillekin uskoville vastenmielinen ja jopa herjaava. Mutta juuri tässä onkin evankeliumin valtava kirkkaus: Kristus on jo tehnyt kaiken, eikä ihmisen enää tarvitse olla mitään. Jumalan armo on kuin suuri peitto, jonka alle kristitty menee lepäämään."

Sellaiset omaan erinomaisuuteensa ja tekoihinsa luottavat kristityt, jotka eivät ole joutuneet näkemään, miten läpeensä syntisiä hekin todellisuudessa ovat, saattavat kyllä hyvinkin hermostua näin ehdottomasta armon julistuksesta. Mutta jokainen, joka on joutunut käymään Jumalan kouluja, joissa on epäonnistuttu uudestaan ja uudestaan ja joissa heikosta vaeltajasta on otettu pois viimeisetkin luulot itsestään - jokainen sellainen saa osakseen todellisia aarteita tämän kirjan äärellä. Tässä tarjotaan armoa runsain määrin juuri heikoille, huonoille, epäonnistuneille ja langenneille.

Myös jos olet lakihenkisen julistuksen ahdistama - tai jos omassa päässäsi kaikuvat ne lain vaatimukset - sinulle tämä kirja tarjoaa ihanaa armohoitoa.

Kirjassa on myös hoitavia ajatuksia Hyvästä Paimenesta ja Jumalan rakastavasta sylistä, jossa saamme levätä. Esimerkiksi siitä ns. syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa (kuten synnintunnustuksen sanamuoto kuuluu) Pirttiaho kirjoittaa kauniisti. En ollut itse tullut ajatelleeksikaan - niin ilmiselvää kuin se onkin - että tietysti naisen täytyi tuntea ympärillään olevien fariseusten paheksunta siinä tilanteessa, josta Raamatussa kerrotaan. Kuitenkin hänen oli pakko päästä kohtaamaan Jeesusta mistään sellaisesta välittämättä:

"Nainen koki varmasti paikalla olleiden fariseusten paheksunnan ja jopa vihan, mutta siitä huolimatta hän pysyi Jeesuksen jalkojen juuressa ja itki. Hän kasteli Jeesuksen jalat kyynelillään, suuteli niitä ja kuivasi ne hiuksillaan. Miksi nainen riskeerasi henkensä tullessaan katsomaan Jeesusta, ja miksi hän alkoi itkeä sanomatta sanaakaan? Hän löysi Rakastavan Sylin! Luulen, että nainen oli hyvin väsynyt elämäänsä ja halusi kokea jonkun rakastavan häntä ja osoittavan hyväksyntää. Jeesuksen läheisyydessä nainen sai koskettaa jotakin, mikä oli kuin puhdasta unelmaa: lihaksi tullutta rakkautta!"

Eräs mielenkiintoinen luku kertoo uskon harha-askeleista: tyypillisistä alueista, joilla saatamme väsyttää itsemme yrittäessämme miellyttää Jumalaa. Näitä ovat: Antaudu! Ole palava! Muista suorittaa! Vastusta syntiä! Ne tuttuakin tutummat monille meistä...

Itselleni yksi puhuttelevimmista luvuista oli Murtumispisteessä; siinä Jaakko Pirttiaho nimittäin kirjoittaa Pietarista, joka on jo vuosikausien ajan ollut lempihenkilöni Raamatussa. Pietarin tarinan kautta Pirttiaho kertoo siitä, miten hengelliseen kasvuumme täytyy kuulua tietty murtuminen, jossa suuret luulot omasta itsestä otetaan pois. Se murtuminen tapahtuu hyvin kipeiden ja raskaiden kokemusten kautta, joissa ihminen joutuu näkemään totuuden itsestään pohjaan saakka. Näinhän kävi myös Pietarille. Kyseinen luku on hyvin lohdullinen sellaiselle kulkijalle, joka on Pirttiahon sanoin jäänyt Jaakobin tavoin loppuelämäkseen ontumaan.

Niiden "erinomaisten" ja huonojen kristittyjen eroa kuvataan hyvin luvussa Pyhän läheisyydessä:

"Sanotaan, että ne, jotka elävät aidossa yhteydessä Jeesukseen, tuntevat syvimmin oman kehnoutensa. Miksi näin? Silloin ollaan lähinnä Taivaallista Valoa. Vain ne, jotka ovat kaukana valosta, voivat ylpeillä omalla hengellisyydellään, puhtaudellaan tai tahdon lujuudellaan: hämärästä käsin ei voi nähdä selvästi omaa pimeyttä."

Tämä kaikki ja paljon muuta siis tässä kirjassa. Ehkä osasin kertoa vain hyvin hajanaisia huomioita sieltä täältä, mutta jos armo on sinullekin kadotettu aarre, suosittelen lämpimästi sekä tätä kirjaa että Säröistä loistavaa Kirkkautta! Itse sain kokea hyvin hoitavia lukuhetkiä tämän kirjan äärellä.

Books on Demand 2019
Uudistettu painos
136 sivua
Piirroskuvat: Eerika Omiyale
Kansi ja taitto: Mia Kujala